The Project Gutenberg eBook of Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista, by Edgar Rice Burroughs

      I. »Kotona»
     II. Tervetuliaiset
    III. Epätoivoinen yritys
     IV. Kulkurirunoilija
      V. Kumppanuksina
     VI. Bridgen koetus
    VII. Vaara
   VIII. Ilmiantajat
     IX. Rouva Shorter
      X. El Paso
     XI. Ojasta allikkoon
    XII. Kenraali Pesita
   XIII. Pesita muuttaa suunnitelmiaan
    XIV. Väijytys
     XV. Leijonaa ärsyttämässä
    XVI. El Orobon rancho
   XVII. Billy murtaa kassakaapin
  XVIII. Pako
    XIX. Uusi kirjanpitäjä
     XX. Barbara toimii
    XXI. Barbaran viesti
   XXII. Kapteeni Byrnen sotajuoni
  XXIII. Satimessa
   XXIV. Eddie sulkee silmänsä
    XXV. Billy tulee takaisin.
   XXVI. Kapteeni Rozales näkee jotakin
  XXVII. Eddie Shorter lähtee kotiin
XXVIII. Pimanien kylä
   XXIX. Bridgen yllättävä saapuminen
    XXX. Karkaaminen
   XXXI. Billyn ja Pesitan loppuselvitys
  XXXII. »Ensi suudelma»

ENSIMMÄINEN LUKU

Billy Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa tutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.

Hän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa porhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies ei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin eräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.

Harhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia seikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand Avenuelle.

Eihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen keskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan herättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan tämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen peittämän valtakadun ihanuudesta.

Mutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään sikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle lähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty paatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa karkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.

Muutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta yhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja ottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin hän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli luonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana hänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei enää ollut sakilainen.

Hän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja Riversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän palvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään herättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö toivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he enää ikinä tapaisi toisiaan.

Grand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän ei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt ylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille, sillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille kumppaneilleen.

Hän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja säädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni tekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja hän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi nähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet, sillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä päivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]

Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut, että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.

Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea, mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi — oikeudenmukaista kohtelua.

Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin. Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä antavan sille arvon.

— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin katsomassa vanhaa joukkuetta.

Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli päättynyt.

Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.

Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena, sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut »Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle että herra Sheehanin saamamiehille.

Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja etusormensa, toista hampaittensa välissä.

Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.

Hän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa kuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen lähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli rohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua. Mutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie tunsi hänet.

Silloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun. Hetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa katukäytävää myöten.

Maggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi vikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan, jossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.

»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän käski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin poliisiasemalla?»

— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.

— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte napata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan tällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi kuulotorven takaisin koukkuunsa.

Billy Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi odottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä, tai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn koko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että hänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa äitiään.

Mutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt lapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että toinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen kotinsa.

Jos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen ei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista ja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli ohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat tulevat alkeiskouluun.

Oikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut nähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin reippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen tuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi olevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin poliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu oli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa annettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän antaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.

Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen kahden puolen.

»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä panko meteliä toimeen.»

»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri menossa kamarille ilmoittautumaan.»

Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»

Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat. Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään; mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.

TOINEN LUKU

Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.

Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.

Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan hän vain olisi heidän hallussaan.

»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa, eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun housuissasi.»

Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.

Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli kuvitellut.

Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan. Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa opituiksi.

Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä. Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan jaksaneet muistaa.

Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan kaamean hamppuköyden kuristusta.

Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.

Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää hienostuneiden ihmisten silmillä.

Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.

Se oli sittenkin tapahtunut hänen tähtensä, ja mitäpä väliä olisi, vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi, niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei ollut tappanut Schneideriä.

Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja näyttää ihmisille. Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä erääseen sanaan — nimeen Harding.

Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär, ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.

Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle uskoton.

»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»

Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan. Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen. Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.

Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan kolkkojen muurien sisälle.

Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus! Billy naurahti ääneen.

Oikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä kumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen. Yhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»

Seuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja vanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti rauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka toisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka toisenlaiset tervetuliaiset!

New Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa hyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen mukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja silmäillen aamulehteä.

Uutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan katseensa:

CHICAGOLAINEN MURHAMIES ELINKAUDEKSI VANKILAAN.

Viime aikoina Chicago oli kiinnittänyt Barbara Hardingin mieltä enemmän kuin koskaan ennen, ja niinpä hän nytkin antoi silmäinsä ylimalkaisesti harhailla otsakkeen alla olevalla palstalla.

Schneiderin, säyseän ravintoloitsija-vanhuksen murhaaja on vihdoinkin joutunut oikeuden käsiin. Länsipuolen tunnettu räyhääjä »Billy» Byrne, joka vangittiin pakoiltuaan yli vuoden ajan lain kouraa, on tuomittu elinkaudeksi Jolietiin.

Barbara Harding istui useita minuutteja, tuijottaen jäykkänä eteensä. Sitten häneltä pääsi tukahtunut nyyhkytys, hän kääntyi ja painoi kasvonsa patjoihin.

KOLMAS LUKU

Kun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli kulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan välisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin sauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu, oli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen — karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi pienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se alituisesti pyöri hänen mielessään.

Koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan kiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien pitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.

Hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja nousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan tupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen päästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta, jonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle saapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen oven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin kolmekymmentä kilometriä tunnissa.

Billy saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen oven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai kuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.

Billy ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes havaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta junasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.

Byrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi voinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei tiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.

Mutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä hetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet suistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne. Hän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt ja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri ja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.

Sitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa revolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa. Lammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.

Heidän päästyään lehvistön suojaan siksi syvälle, ettei heitä enää todennäköisesti voitu ulkoapäin nähdä, Byrne pysähtyi.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. »Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Byrne.
Enkö ole aina ollut ystäväsi? Olenko milloinkaan tehnyt sinulle mitään?
Jumalan tähden, Byrne, ethän aio murhata minua, ethän! Joudut varmasti
kiinni!»

»Niin», hän myönsi, »sinä et ole tehnyt minulle mitään; mutta sinä olet lain puolella — paha sen periköön! — ja minä aion nitistää kaikki lain puoltajat, jotka joutuvat tielleni. He tahtoivat lähettää minut vankilaan koko elinajakseni — minut, viattoman miehen! Teikäläiset sen tekivät — nuuskijat. Sinä et ole nuuskija, mutta sinä olet yhtä kurja. Ja nyt lue rukouksesi!»

Hän tähtäsi revolverilla uhrinsa päätä. Vanginkuljettaja lysähti polvilleen ja koetti syleillä Byrnen polvia, samalla rukoillen tätä säästämään hänen henkensä.

»Heitä se sikseen, surkea tolvana!» kehoitti Billy. »Sinun on kuoltava, ja jos sinussa olisi vähääkään miestä, niin kuolisit miehen tavalla!»

Vanginkuljettaja lysähti maahan. Pelko oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, ja hän oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan. Byrne silmäili miestä hetkisen. Heidät oli kahlehdittu ranteistaan yhteen, ja tajuttoman miehen paino ärsytti häntä.

Byrne kumartui ja painoi revolverin suun vanginkuljettajan korvan taakse. »Oikeitta!» hän jupisi katkeran pilkallisesti, ja hänen sormensa jännittyi painamaan liipaisinta.

Mutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön kuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta luottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!

Billy painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.

»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan likellä se oli.»

Hän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan viereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi etsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.

Hän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan paikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.

»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu, jollen sitä tee! Mutta hän ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»

Äkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa, niin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään vahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa kokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen kaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani kapulan vartijan suuhun.

Hänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän katsoi Billyyn kysyvästi.

»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä, ja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään sinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään. Näkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.

Billyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn saattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt lainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat lähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin olisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.

Kun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli Billy Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen, mennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.

Kohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli nälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle autiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy vaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.

Siihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun hän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy ei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti ratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja odottamaan junan poistumista.

Tämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia, joita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden liikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut asumuksia eikä edes pysäkin valoa.

Pian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat alkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta käsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat hankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää matkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu vihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä verhoava pimeys.

Junan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä myöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan poikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä, josta hän saisi ruokaa ja juomaa.

Billy oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään ruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä ajattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan varastaminen sittenkään niin kovin helppoa.

»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies, joka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole samanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta lompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin syötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja onhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni. Kunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei edes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen. On totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa melkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei käsittämättömälle ajatukselle.

NELJÄS LUKU

Ennen kuin Billy saapui maantielle, näki hän valoa ratapenkereen ohessa olevasta pienestä notkelmasta. Se ei ollut sellaista valoa, jota ikkunan takana palava lamppu luo. Se oli ajoittain voimakkaampi, toisin ajoin heikompi ja lekutti lähellä maanpintaa.

Se näytti nuotiotulelta, ja lähemmäksi mennessään Billy huomasi, että sellainen se olikin, ja kuuli myöskin ääntä. Billy eteni varovammin. Hänen oli aina tarkoin kavahdettava näyttäytymästä, ennen kuin itse näki. Pikku nuotio paloi joen äyräällä, jonka yli rautatie kulki betonisiltaa myöten.

Billy laskeutui taaskin ratapenkereeltä ja kiipesi aidan ylitse harvaan metsikköön. Sieltä hän voi lähestyä nuotiota pelkäämättä, että hänet nähtäisiin. Pian hän alkoi erottaa sanoja ja nojautui puuta vasten kuuntelemaan.

Nuotiolla oli yksi ainoa henkilö — mies, joka kyykötti tulen ääressä, paistaen jotakin. Tulen toisella laidalla oli kuhmuinen, höyryävä peltikannu, josta tuoksu silloin tällöin kantautui Billyn sieraimiin.

Kahvia! Oi, kuinka hyvältä se tuoksusi! Billyn suuhun herahti vesi. Entä ääni — se kiinnitti Billyn mieltä melkein yhtä paljon kuin aterian valmistelut.

Meill' eessä outo, pitkä lie taas maiden, merten poikki tie, mi meidät niinkuin linnut vie päin uutta onnelaa. Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen; hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.

Sanat värähdyttivät jotakin kieltä Billyn sydämessä, niin että hän unohti nälkänsä. Nuotiolla olijan täyteläinen, sointuva ääni kantautui hänen luokseen kuten suloinen suitsutus, joka herättää uinailuja, ja sävel pani hänen verensä kiertämään nopeammin.

Entä ääni? Se oli sellainen, jollaisia Billy oli aina kammonnut ja pilkannut, ennen kuin hän oli istunut Barbara Hardingin jalkojen juuressa ja oppinut paljon, muun muassa rakastamaan. Se oli sivistyneen ja hienostuneen ihmisen ääni.

Billy pinnisti katsettaan, koettaen tähystää pimeässä nähdäkseen miehen tarkemmin. Nuotion hohde valaisi kuluneita vaaterisoja ja päälakea, jota verhosi muodoton hattureuhka.

Ilmeisestikin mies oli kulkuri. Kelvottomassa peltikannussa kiehuva kahvi olisi yksinkin osoittanut sen ehdottoman varmasti, mutta siitä näkyi kosolta muitakin todistuksia. Niin, mies oli kulkuri. Billy jäi seisomaan paikalleen ja kuuntelemaan.

    Utuiseen peittoon vuoren pää ja sinihohtoon laakso jää,
    hopeisna kaikki kimmeltää — ei maasta muuta näy.
    Merellä harjall' aallokon jo laiva meitä vastass’ on,
    kun rantaan tyrsky loputon ain’ ankarana käy.
— Kas vain! — mietti Billy. — Tuopa on jotakin! Mistä ihmeestä hän
lienee laulun oppinut? Se herättää minussa halun retkeillä, kunnes
löydän sen paikan, josta hän laulaa.

Billyn ajatukset keskeytti hänen toiselta puoleltaan metsästä kuuluva ääni. Kun hän katsahti siihen suuntaan, josta hänen huomiotansa herättänyt melu kuului, näki hän kaksi miestä, jotka astuivat tyynesti esiin puiden varjosta ja menivät nuotiollaolijan luokse.

Myöskin nämä olivat ilmeisesti kulkureita. Epäilemättä laulajan kumppaneita. Viimemainittu ei kuullut heidän tuloaan, ennen kuin he olivat aivan hänen takanaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja nousi pystyyn, kun he pysähtyivät hänen tulensa ääreen.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat!» vastasi leiriytynyt. »Tervetuloa halpaan majaani! Oletteko syönyt puolista?»

»Emme», myönsi äskeinen puhuja, »emme ole, mutta aiomme tehdä sen nyt. Ja sinä lopeta lurittelu ja laputa! Täällä ei ole ruokaa riittävästi yhdellekään, saatikka sitten kolmelle. Livistä!» Ja mies, joka oli kookas ja vanttera, astahti uhkaavan näköisenä askeleen yksinäistä nuotiolaista kohti.

Viimemainittu oli lyhyt ja hento. Isompi mies näytti kykenevän syömään hänet yhdellä haukkaisulla. Mutta nuotiolainen ei säikkynyt.

»Te tuskastutatte minua!» hän sanoi. »Te herätätte minussa ankaraa, vaikeasti hillittävää harmia, ja kaiken lisäksi en pidä viiksistänne.»

Tämän asiattomalta tuntuvan huomautuksen jälkeen hän tarttui kookkaamman kulkurin takkuiseen partaan ja tähtäsi miehen kasvoihin nopean, rajun iskun. Heti oli toinen vastatullut hänen kimpussaan, mutta hän ei hellittänyt kiukkuista otettaan, vaan antoi iskuja oikein satamalla toisen päähän ja kasvoihin.

Billy Byrne pysyi huvitettuna katselijana. Hän nautti hyvästä ottelusta enemmän kuin useimmista muista näyistä. Mutta kun ensimmäisen kulkurin äkkiä onnistui kiertää jalkansa kurittajansa jalkojen ympärille ja kiskoa hänet maahan, samalla kun hänen kumppaninsa tempasi paksun kepin ja, syöksähti lähemmäksi iskeäkseen nuotiolaisen pään mäsäksi, arveli Billy, että hänen oli aika sekaantua.

Hän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te ette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan! Lopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti sauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.

Puhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui, ennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies sinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen kuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.

Senjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet pystyyn.

Raivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta äkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut ällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki hänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista pahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi aikaa.

»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.
»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.

»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän säkeenne, veikkonen», hän vastasi.

»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti laulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään muun säkeet koskaan pääsevät sinne.»

Se kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja parin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.

»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien viiksiensä alitse.

»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti sormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen puhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan. »Tiehesi!»

Mutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat pian näkyvistä hämyiselle tielle.

Yksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa näöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.

»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja puraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen nojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni ja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion lähellä olevaan ruohikkoon.

Jonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään vartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään. Sitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.

    Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin
    niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.
    Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.
    Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.

»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet sellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»

»Heitä oli kaksi yhtä vastaan», vastasi Billy, »enkä minä pidä sellaisesta ylivoimasta. Lisäksi miellyttävät laulunne minua. Mistä olette ne saanut — tehnytkö?»

»Enhän toki», selitti toinen nauraen. »Jos osaisin tehdä sellaisia, niin en kääntelisi pannua. Muuan Knibbs-niminen mies ne on sepittänyt. Ne ovat suurenmoisia, eivätkö olekin?»

»Ovat totisesti! Ne osuivat suoraan sydämeeni.» Pienen pysähdyksen jälkeen hän jatkoi: »Lienee kai teillä kylliksi kahta varten, veikkonen?»

»Minulla on kylliksi teitä varten, kumppani», vastasi toinen, »vaikka minulla olisikin puolta vähemmän kuin nyt on. Kas tässä! Ottakaa ensin ryyppy tätä nektaria! Ikävä kyllä minulla ei ole kuin yksi kuppi; mutta James on särkenyt muut. James on hyvin huolimaton. Joskus minusta melkein tuntuu, että minun on pakko erottaa hänet.»

Billy vilkaisi kummastuneena toveriinsa ja maistoi sitten peltituopista tummaa, sakeata keitosta.

»Tämähän on kahvia», hän ilmoitti. »Olin kuulevinani teidän nimittävän sitä nektariksi.»

»Halusin vain nähdä, tunnetteko te sen mausta», selitti laulumies kohteliaasti. »Olen hyvin iloinen siitä, että saatoitte maun nojalla arvata mitä se todella on.»

Pari söi äänettömänä useita minuutteja, ojennellen peltimukia edestakaisin ja imeskellen — kaluten olisi osuvampi sana — lihasuikaleita puolikypsästä linnusta. Hiljaisuuden keskeytti Billy.

»Minusta tuntuu, että olette huiputtanut minua puhuessanne — Jamesista ja nektarista.»

»Toivoakseni ette ole loukkautunut», hän virkkoi. »Tämä maailma on murheellisen ikävä, kuten tiedätte, ja me kaikki etsimme huvitusta. Ja kenellä ei ole rahaa ostaakseen sitä, hänen on itsensä sitä valmistettava.»

»Niinpä niin; en minä ole siitä pahastunut. Mutta laulakaapa uudelleen se Penelope-kappale! Sitten saatte kiusoitella minua mielin määrin.»

Joen äyrään nuotiolainen noudatti Billyn pyyntöä, samalla kun toinen istui tuijottaen tuleen; lepattavien liekkien välitse hän näki sen naisen soikeat kasvot, joka oli hänen Penelopensa.

Säkeistön päätyttyä hän ojensi kätensä ja otti peltimukin lujaan kouraansa, kohottaen sen kasvojensa kohdalle.

»Malja tuolle — Knibbsille!» hän sanoi ja ryyppäsi, tarjoten sitten kolhiutuneen astian uudelle ystävälleen.

Runoniekka veti takataskustaan tupakkapussin ja puseronsa taskusta rypistyneen paperinipun ja ojensi ne Billylle.

»En ole mielelläni norkkona», selitti Billy; »mutta ehkäpä pääsen tekemään jotakin vastavuoroon vielä kerran, ja todella kaipaan sauhuja. Minut nähkääs pengottiin. Minulla ei ole mitään — ne vintiöt eivät jättäneet minulle ainoatakaan pyörylää.»

Billy kumartui nuotion reunoitse ottamaan tupakkaa ja paperia. Hänen ranteensa paljastui, ja teräksisten käsirautojen painama jälki näkyi selvästi tulen valossa. Metalli oli uponnut lihaan hänen hypätessään junasta.

Hänen toverinsa katse osui kielevään merkkiin. Miehen kulmakarvat kohosivat tuskin huomattavasti, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut huomanneensa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Miehet polttelivat useita minuutteja aloittamatta uudelleen keskustelua. Laulaja hyräili Servicen ja Kiplingin runojen otteita, palaten sitten jälleen Knibbsiin, joka ilmeisesti oli hänen suosikkinsa. Billy kuunteli omissa aatoksissaan.

»Oletteko menossa johonkin määrättyyn paikkaan?» hän tiedusti, kun toinen hetkeksi keskeytti hyräilynsä.

»Etelään tai länteen», vastasi toinen »En minnekään erityisesti — kaikki paikat ovat minusta sopivia, kunhan ne vain eivät ole pohjoisessa eivätkä idässä.»

»Siihen saakka, kunnes jompikumpi meistä väsyy toisen seuraan», virkkoi
Bridge.

»Hyvä!» huudahti Bridge. »Missähän ihmeessä James vitkastelee? Hänen olisi pitänyt saapua aikoja sitten pöyhimään vuodettani ja valmistamaan minulle kylpyjä.»

Billy naurahti ja ojensihe kyljelleen, pää rinteelle päin ja jalat tulta vasten. Parin jalan päähän sijoittui Bridge samaan suuntaan, ja viiden minuutin kuluttua hengittivät molemmat miehet raskaasti virkistävässä unessa.

VIIDES LUKU

»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän kertasi mietteissään.

Hänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti heidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron pinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin sadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista viserrystä.

Kauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä: lehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen juuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.

Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä. Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan vastenmielistä.»

Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi aamuisin olla niin kaunis.

Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä. Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.

Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.

»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja meidän on saatava syödä.»

Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.

Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.

»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.

»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:

»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»

Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia, leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.

»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua — vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen, jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen toiveittensa mukaan.

— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee 'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!

— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»

Saapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla nuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt, toisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet lumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»

Bridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion viereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa, munat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty sanomalehdenkappaleihin.

Kun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina, siisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja vilkutti toista Billylle.

»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään sylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»

Billy purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli keventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä itsepäisesti Bridgen ajatuksissa.

Syötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen tupakkaa.

Bridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa maa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.

Billy kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön, ojentaen niistä toisen Bridgelle.

»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä tarvitsen astiaa.»

Bridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt. Talossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä, että tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus tiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille kummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia, joiden päällä oli sokerikuori.

Heidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko maailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.

»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole
Penelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»

Billy ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä naista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan ollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.

»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan puheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä ja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.

»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla. Käytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut, minkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen sanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät sen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut minulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo itseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»

»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei pälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge oli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla nukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten siveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.

Useita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas Cityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta enimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin. Yhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin katkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.

»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän poltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin niitä sepittämään.»

»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina olevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu jumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan, mutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja jollalta en halua.»

»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin», virkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden säkeistön.»

»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa
Knibbsin maineen kalpenemaan.»

Hopeiset aallot hohtaa, ja kaikki on niin märkää. Kaloja silmä kohtaa, ne eivät pelkää härkää.

Sitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä tuntuu?» hän tiedusti.

»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta viimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»

Bridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean rinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut puuvillapaita ei voinut piilottaa.

»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta ulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista sanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit niitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä joskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä köysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»

Sen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn, ansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta suorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat oli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.

Leiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka kunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten Billy poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan kunniallisen työn tahrat ja hien.

Kun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi hänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta pian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen kulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin painuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän näköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan peseydyttyään puhtaaksi.

Hätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt hänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei ollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen sen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.

Sinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain suljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein toisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen päässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.

Oli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli taskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla muuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.

»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua vuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on nukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»

»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on jotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti olen.»

He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen tahmeassa liassa.

Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.

Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään Chicagon ja Jolietin keskivälille.

»Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli ranteesta kytketty.

Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»

Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä, kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin vangituksi.

Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion maininta.

»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui. »Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»

Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan, salaten sen häneltä.

Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä etsittäisiinkin.

Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä vakavasti punnitakaan.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla. Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.

Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.

Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.

Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle. Vaellan näin mä mielissäin, ei huolia koskaan tulle. Nyt muusta siis mä piittaan viis, kun laulu vain ei kätkee. Hei, veikko, siis — —

»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»

Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge aikoisi kavaltaa hänet.

Billy toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen luottamustaan Bridgeä kohtaan.

»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö Midland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä kadulle.

Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli liian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen ruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta viidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen etsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista poliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut pistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin, että Billy siepattaisiin makuulta.

Heidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle, viittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse pysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen. Samassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan porttikäytävän varjosta.

Jos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään merkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.

KUUDES LUKU

Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.

»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.

Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä, sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen, ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.

»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta — minä tunnen tien.»

Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.

Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä olikin kadun tason alapuolella.

Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän seurasi Billyä ja kävi johtamaan.

Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo pimeä.

He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä. Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.

»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi — se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»

»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»

»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä. En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on silkkaa totta.»

»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?» Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle!’» hän lauloi nauraen.

Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge ilmaissut, mitä hän pakoili.

Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin, ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta etsivästä.

Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat lähteneet.

Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.

»Taas laulu puhkee rinnastain, on mieli aurinkoinen. On vuori toinen tuttavain ja synkkä metsä toinen. Näin nuoruuteni mennä saa, ja heitän kaiken huolen. Mä tahdon aina taivaltaa ja matkallein ma kuolen.»

Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän hengitti.

»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden sanoja alituisesti pursuaa suustasi.

— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja, että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn tyhjään vatsaan.

— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.

— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, — sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä; mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka todella on osa minusta.

— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon mies.»

»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.

— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella, 'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen sydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata kuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin samalla tasolla, kuin eläinten sielu.

— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä olisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon, vaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani — uskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että suunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en tahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.

— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut enemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet paremmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet osaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä, että osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja Knibbsille.

— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling ja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset väittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne tehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme samankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi hankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle voisimme kallistaa päämme.»

Billy arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan hankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä iltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä ruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he paneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät herättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.

SEITSEMÄS LUKU

Mutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan. Vähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta maantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa puuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi samanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa yksinäistä paikkaa.

Miesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme tavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta sellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä mieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä tallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan tilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri löylyttänyt heitä.

Kun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he heti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He jäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden, miten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.

Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.

Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.

»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»

»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa kiveä.

»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme, mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja hänestä on luvattu puolituhantinen.»

»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen pilkallisesti.

»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja. Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen, jos olemme sukkelia.»

»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»

»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»

»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»

»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»

Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.

Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle, kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena, mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta ovesta.

Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.

Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua. Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes miehet saapuisivat likemmäksi.

Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu viidensadan dollarin palkkio.

Ja sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin portaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki näki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan taakseen.

Senjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy Byrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan takana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän kaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.

Ei ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen mukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka Flannagan sai käsiinsä.

Vihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin päällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan nuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen todennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.

Flannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli tullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli pidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.

Kun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen, pääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei ainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti sitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien henkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli yksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi parhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri ja kolmas ilmeisesti kiinalainen.

Virallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään kiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli purkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella olevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan, kun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi päällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti kärsivällisesti.

Päällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten lihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.

»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille. Puhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen lähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen kanssaan.»

»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä, että hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen edessään olevaan kolmeen mieheen.

»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen hyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette sinne ja jaatte palkkion?»

»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti», vastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen sanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä Shawnee sitten on?»

»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole lainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos saatte hänet kiinni.»

»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista alkoivat jo varmistua.

Vain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka etuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja takaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.

KAHDEKSAS LUKU

Kun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa muutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa koiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.

Pitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista — ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto suinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt siellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella maksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut hänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä Bridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman raittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja ihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus herätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.

Emäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun he pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän mennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen sisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä läheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen murhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn poliisikamariin.

Vihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään kiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli vastaisella seinällä.

Kuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei ainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka oli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus karkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.

Tuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä murhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella, että hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi voinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.

»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli lopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana on hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli minusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki, mitä sai.»

Koira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön ja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi seinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa takaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki itseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.

Aavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän heilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät kulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.

Huudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa, unohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.

Melkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen hätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen lattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin asettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän silmänsä menemään pystyyn.

Raamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa viiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva mierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän pyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan tempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman aarteen lisäsuojaksi.

Naisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi muristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan — sekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.

Pyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen kädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla makaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt, ja karkasi toista kohti.

Pyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus, ja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua apua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan ja vaimensivat hänen äänensä.

Toinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään vaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä puristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan, ja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten alkoivat konnat puhdistaa raamattua.

Siinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä eivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä säästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen aarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja otettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä, poistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.

Hän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei niitä vietäisi.

»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän olisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon, jolla pehmitämme sisunne.»

Mutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi keittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies otti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.

»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa lämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»

»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»

»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti kumppanilleen.

»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä olemme.»

»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa ympäri.»

»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä, meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan ja sitten livistämme maantielle sieppoja vastaan — ymmärrätkö?»

»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään. Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»

»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi syöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he luulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»

Dink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen pimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat paljastuivat.

»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli ihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»

»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin sentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae keittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»

YHDEKSÄS LUKU

Billy Byrne heräsi hätkähtäen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin epäselvää hälyä, ja hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.

»Mitähän se lienee ollut?» hän jupisi. »Se kuulosti pyssyn pamahdukselta.»

Bridge heräsi samaan aikaan, käänsi laiskasti kylkeään ja nousi kyynärpäänsä varaan, myhäillen Billylle.

    Nyt pannaan kintut heilumaan, ei auta säästää vaivojaan.
    Sun seurassasi kaipuun saan taas uuteen — kukaties.
    Alamme kaksin taivaltaa tän mailman tietä mutkaisaa,
    kun jalkain alla polttaa maa. Siis pystyyn, kelpo mies!

»Ylös siis!» kertasi Billy, hypähtäen pystyyn. Samassa kuului heikosti, mutta niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä, säikähtyneen naisen kirkaisu. Se kantautui talon suunnalta — saman taion, josta Billy oli ostanut heidän aamiaisensa.

Odottamatta huudon toistumista Billy pyörähti ympäri ja lähti vinhaa vauhtia juoksemaan pientä rakennusryhmää kohti. Bridge ponnahti pystyyn ja seurasi häntä, mutta jäi jälkeen, sillä hän ei ollut saanut samanlaista karkaisua kuin Billy tämän harjoitellessa sitä ottelua varten, jossa hän oli voittanut »valkoisen toivon» New Yorkissa, silloin kun professori Cassidy oli pannut kaikki rahansa veikkaan hänen puolestaan eikä turhaan.

Dink etsi kesäkeittiöstä kirvestä, mutta kun ei löytänyt, kolusi pöytälaatikossa, kunnes sai käsiinsä ison puukon. Se kelpasi mainiosti tähän työhön. Tunnustellen sen terää peukalollaan hän palasi Crumbin luokse.

Nais-poloinen virui täysin tajuissaan lattialla. Hänen levällään olevat silmänsä pyörivät kauhusta. Hän repi siteitään ja koetti kielellään työntää kapulaa suustaan; mutta hänen rimpuilunsa oli tehotonta.

Hän oli kuullut kaikki maankiertäjien sanat. Hän tiesi, että he toteuttaisivat suunnitelmansa ja että heidän kauheiden puuhiensa keskeyttämisestä ei ollut vähääkään toiveita, sillä hänen puolisonsa oli jo ennen päivänkoittoa lähtenyt Hollidayn tuolle puolen eikä todennäköisesti palaisi ennen kuin iltalypsyn aikana. Kansas Cityn etsivät saapuisivat liian myöhään häntä pelastamaan.

Hän näki Dinkin palaavan keittiöstä pitkä puukko kädessään. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli ostanut sen puukon kaupungista, samoin kuin kaikki ne tehtävät, joihin sitä oli käytetty. Juuri samana aamuna hän oli leikannut sillä sianlihakimpaleen viipaleiksi. Kuinka selvästi tuollaiset pikkuseikat johtuivatkaan sillä kamalalla hetkellä hänen mieleensä! Ja nyt aikoi tuo hänen vieressään seisova kammottava otus katkaista sillä hänen kaulansa.

Hän näki Crumbin ottavan puukon ja koettelevan terää hivelemällä sitä peukalollaan. Hän näki lurjuksen kumartuvan, katsoen häntä suoraan silmiin. Mies tarttui hänen leukaansa ja työnsi sitä ylös- ja taaksepäin, jotta hänen kurkkunsa paremmin näkyisi.

Oi, miksi hän ei voinut pyörtyä! Miksi hänen piti kestää nämä kammottavat alkuvalmistelut! Miksi hän, ei edes voinut sulkea silmiään!

Crumb kohotti puukkoa ja piti sen terää hänen paljaalla kurkullaan. Häntä puistatti, mutta sitten räjähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen syöksähti mies. Hän oli Billy Byrne, ikkunasta hän oli nähnyt, mitä sisällä oli tekeillä.

Hän kouraisi Crumbia kauluksesta ja kiskaisi hänet irti uhristaan. Dink tempasi pyssyn ja tähtäsi sillä häiritsijää, mutta tämä oli liian lähellä. Billy tarttui pyssyn piippuun ja käänsi sen suun laipiota kohti, kun maankiertäjä painoi liipasinta. Sitten väänsi hän sen miehen kädestä, heilautti sitä päänsä ylitse ja iski perän Dinkin kalloon.

Dink nujertui lattiaan ja oli poissa leikistä — pitkäksi aikaa. Crumb kompuroi pyryyn ja koetti pujahtaa ovelle, mutta osui suoraan Bridgiin, joka oli hengästynyt, mutta otteluvalmis. Hän oivalsi heti, että takkutukkainen yritti pakoon, kahmaisi käteensä hänen sekavan partansa, kuten olemme nähneet hänen tehneen kerran ennenkin, piti kulkurin päätä jäykästi samassa asennossa ja antoi vintiön kasvoihin useita iskuja, jotka tekivät Crumbin yhtä kykenemättömäksi ottelemaan kuin hänen tupertunut toverinsa jo oli.

»Vartioi heitä!» käski Billy, ojentaen Bridgelle pyssyn. Sitten hän kävi hoivaamaan emäntää. Puukolla, jolla nainen oli aiottu surmata, hän katkoi siteet. Päästettyään vaimon suusta kapulan Billy nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet arkihuoneen nurkassa olevalle jouhisohvalle, laskien hänet hellävaroen pitkälleen.

Billy muisteli Watsonin »muoria.» Tämä nainen muistutti viimemainittua vähän, erikoisesti lihavahkolta, äitimäiseltä olemukseltaan, ja rouva Watson oli erottaessa lausunut hänelle jonkun ystävällisen sanan ja herttaiset jäähyväiset.

Emäntä loikoi sohvalla, hengittäen raskaasti ja valittaen hiljaa. Säikähdys oli ollut melkein liian ankara hänenkin vahvoille hermoilleen. Äkkiä hän katsahti Billyyn.

»Te olette hyvä poika», hän huohotti, »ja tulitte ihan viimeisellä hetkellä. He ottivat minulta kaikki rahat. Ne ovat heidän taskuissaan.» Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen pelokas ilme. Hetkeksi hän oli unohtanut, mitä oli kuullut tästä miehestä — että hän oli karannut vanki — tuomittu murhamies. Oliko hänen asemansa lainkaan parempi nyt, kun hän oli puhunut Billylle rahoistaan, kuin silloin, kun nuo toiset olivat saaneet tietää niiden säilytyspaikan?

Kuullessaan hänen sanansa kumartui Bridge tutkimaan kulkurien taskuja, laskien rahat sitä mukaa kuin sai ne käsiinsä.

»Tuhat sata, niin», kuiskasi vaimo heikosti, tuijottaen Billyyn pelokkain silmin. Enää hän ei välittänyt rahoista — ne saataisiin ottaa kaikki, kunhan vain hänet jätettäisiin eloon.

Billy kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän setelinipun.

»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen säilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt tehdä niin.»

Vaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että mies antoi ne hänelle takaisin.

»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä ja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän melkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä! Én voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette tehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette hyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne ja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties olette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole kuullut hänestä moniin vuosiin.

— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian hyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän tuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»

»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»

»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma, etteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin sekä malttinsa että sisunsa.

Billy ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes norsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat vangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin oven.

»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi. »Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja odottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään setelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.

»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani ne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä kihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.

»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle, jos joskus hänet kohtaan.»

»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan kiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette ole.»

»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja heidän sanansa pitää.»

Hän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle. Mutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän auton nostama pölypilvi.

»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he tulevat!»

Nainen juoksi heidän ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat juuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»

»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään. »He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin päähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta malttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»

Hän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen huoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka. Sieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän lyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.

»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää ylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»

Billy työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla hetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta ilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin tavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita myöten alas.

Pian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina ja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein tukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen käyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.

Pian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla alas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»

»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi», hän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja sitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei teidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän lähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät mukanaan.

— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen kertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen tehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi, että isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin rokonarpinen.

— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään miehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä siitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille. Mutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he eivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman hermostuneesti.

Shorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa kertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka, jollei olisi parempaa suunnitelmaa.

»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä kumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän rattailta.

Tunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan junassa.

Bridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun penkkiin.

Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö, on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää. Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin, minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.

KYMMENES LUKU

Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen talonemäntä oli sen tehnyt.

Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi.

Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.

Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.

Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.

Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja parhaita menettelytapoja.

»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.

— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse pötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet, mutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen olen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota nyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko, sillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset saavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.

— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset partiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä olen kuullut täällä El Pasossa.

— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen pillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta vaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli Billy Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.

»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On enemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria voi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole noudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»

»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi ovat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä viidestäkolmatta dollarista.»

Yhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan hyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari olutta.

Tarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät kumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.

Sinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman ruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu palvelija suinkin salli.

Palattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin, noudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen ainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli tämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli viranomaisen välkkyvä kilpi.

»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan ateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran kuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin siitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja tarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»

»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän sellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona, jos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»

»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että he panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»

»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui toverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.

Samalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät välähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin läpi Billy Byrneä kohti.

Viimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli tapahtunut, ponnahti seisoalleen.

Etsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne tempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi
Billyä heidän takanaan olevalle ovelle.

Byrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli siirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge aukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi hetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä ovea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi paiskautua sitä vasten.

Poliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän mylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.

Pöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän ääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti juoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän uhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta vai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.

Yksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden miesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää yhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä tunnetta.

Flannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi häntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi revolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta. Revolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten Billy oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.

Hän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse Flannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi osui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen poskeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan tarkoitettu silmien huuhtelua varten.

Flannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään oluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen jälkeensä.

Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.

Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni, lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.

Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa.

Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.

Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä. Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.

»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko sieppoja — paikka on yllätetty.»

Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.

Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.

»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi: »Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»

Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin paiskoi itseään ovea vasten.

Äkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen kaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat räiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi syrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa pimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan törmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien poljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin tai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.

Samassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos, läjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi kadulle.

Flannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.

Mutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi ehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni toisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan toisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.

Sysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta varmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut heidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat olivat hänen vankiaan.

Siten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan liikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen toiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.

Heidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan. Vasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt lamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin livahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.

YHDESTOISTA LUKU

Aurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun tasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella harmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat kalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen taustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.

Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.

    »Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
    Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
    Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
    Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»

»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja, ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»

»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»

»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »Hän opetti minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi helpommin hävitä kuin voittaa.»

»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»

»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras. Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja voidakseni kuvata häntä.»

Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten laulamaan:

»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen.. kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»

»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen miekkosen vaimo.»

Vihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla kyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla kun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti valmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän lähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen majan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.

Kumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge tervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa ja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa, vain vähän.

Meksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita seuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo kynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään frijoleja ja tortilloita.

Isäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei hievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja ojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut enempää rahaa kuin vaadittu hinta.

»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin jollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen kaivokseen.»

»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen. »Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan, señor, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä. Yhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo surmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä vilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan tiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan puolella olevan rancheron, silloin hän huutaa Viva Carranza! ja hänen miehensä tappavat ja ryöstävät.

— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa Pesita Viva Villa! ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»

Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.

He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.

Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit valmiina käsissään.

Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.

Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä, tähdäten heitä karabiineillaan.

Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen polviaan ja vaikeroi.

»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta ovatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en tiedä.»

»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita ilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa seurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»

»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan. »Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme matkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa, emmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy mitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te kai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin yhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu olevan.»

Miguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen johdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan. Eikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti pilkallisesti.

»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, señor», hän vastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli aikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta englantilaisesta» kasvatuksestaan.

Kun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen
Bridgen puoleen.

»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä selvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun sanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo veitikka höpisee!»

»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he aikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä ammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»

»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»

»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.

»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan englanninkieltä.

Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.

Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen rasitukseksi.

»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.

»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»

»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:

»Mut muista, milloin kalpee kuu suo hautapaaden loistaa, sen kilpi paljastuu ja nimeäsi toistaa.»

KAHDESTOISTA LUKU

Pesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen kenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut vaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.

Sillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen eteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu vaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli pronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien laulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun täydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat paljaat.

Hän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun hänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää vangitsemistilaisuutta.

»Mistä minä sen tietäisin, herra kenraali?» vältteli Miguel. »Mikä olen minä — köyhä mies, jolla on vain mitätön rancho — tietääkseni maailman isoisten liikkeistä. Enhän edes tiennyt suuren kenraali Pesitan olinpaikkaa, ennen kuin minut nyt tuotiin hänen armolliseen läheisyyteensä ja voin heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseni häntä sallimaan minun palvella häntä vaikkapa vain hänen halvimpana käskyläisenään.»

Pesita ei näyttänyt kuulevankaan Miguelin sanoja. Hän kääntyi selin mieheen ja puhutteli Billyä huonolla englanninkielellä.

»Olitte matkalla El Orobon rancholle, vai mitä? Oletteko sikäläisten tuttavia?»

Billy vastasi, etteivät he olleet — he olivat vain etsimässä työtä jollakin yhdysvaltalaisen omistamalla tilalla tai yhdysvaltalaisessa kaivoksessa.

»Miksi lähditte omasta maastanne?» uteli Pesita. »Mitä haluatte täältä
Meksikosta?»

»Asia on näet niin, vekkuli», vastasi Billy, »että linnut lentävät etelään, talvi tulee, ja eräs paksukalloinen chicagolainen sieppo on jäljilläni — siksi pötkin.»

»Pötkin?» kertasi Pesita ymmällä. »Ahaa, se lentää etelään. Ymmärrän.»

»Ah, niin», äänsi Pesita tahtomatta edes halveksitulle gringollekaan myöntää, ettei hän ymmärtänyt selvää englanninkieltä. »Entä leveänaamainen sieppo — mitä se lienee? Olen oleskellut Yhdysvalloissa kauan, mutta sitä en tunne.»

»Sanoin 'paksukalloinen sieppo' — lentävä etsivä», koetti Billy valaista.

»Sekö siis on lintu?» Pesita pöyhisteli osoitettuaan terävyyttään. »Se lentää.»

»Oppinut ystäväni tarkoittaa», hän selvitti, »että poliisit vainosivat häntä, ja hän pakeni Yhdysvalloista.»

»Ystävänne ei siis olekaan yhdysvaltalainen? Aavistin sitä. Siksipä en ymmärtänytkään häntä. Hän ei puhu gringojen kieltä niinkään hyvin kuin minä. Mistä maasta hän on?»

Billy Byrne olisi jyrkästi tahtonut vakuuttaa, että hän oli yhdysvaltalainen koko sielustaan, mutta Bridge oivalsi kerkeästi, että Pesitan harhaluulo voisi tarjota hänen ystävälleen pelastumiskeinon, ja pudistamalla hieman päätään varoitti Billyä pysymään vaiti.

»Hänen kotipaikkansa on 'Gran Avenuu'», hän ilmoitti. »Se ei ole varsinaisessa Saksassa, mutta siellä on hyvin paljon saksalaisia. Ystäväni on siellä syntynyt, joten hän ei puhu saksan- eikä englanninkieltä — 'granavenuulaisilla' on oma kielensä.»

»Käsitän», vakuutti Pesita, »saksalainen siirtomaa. Niin, juuri niin. Viekää Miguel ja gringo pois!» komensi hän sotureja, jotka olivat tuoneet vangit hänen luokseen. »Haluan keskustella tämän 'granavenuulaisen' kanssa.»

»Olen pahoillani teitä kohdanneiden ikävyyksien tähden. Mieheni eivät voineet tietää, ettette ollut gringo. Mutta minä voin sovittaa kaikki ja tahdon sovittaa. Olette kookas mies. Gringot ovat ajaneet teidät maastaan, kuten he ajoivat minutkin. Minä vihaan heitä. Te vihaatte heitä.

— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku. Minä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää luokseni, señor. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka puhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte mainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla kun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko on vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen uudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee ympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa vertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»

»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin hyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»

Pesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa gringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.

»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki gringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista yhdysvaltalaisista.»

»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti. »Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa nitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa nähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin veljeksiä.»

Pesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota varten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua — hän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka ilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen rosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.

»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti.
Lähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle.
Ehkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte,
päästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja
Miguelin.»

»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton miekkonen.»

»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja. Hän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut tilaisuuden.»

»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään seuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää heitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»

»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään. »Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän mukaansa riittävän turvajoukon.»

»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili
hyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen
'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi
Billy.

»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät matkaan varhain huomenaamulla!»

KOLMASTOISTA LUKU

Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.

Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä, joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.

»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»

Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt viisitoista kapteenia.

»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»

»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»

»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä», keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.

— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan kuin korottaa teidät everstiksi?»

»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales, kumartaen syvään.

»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»

Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.

»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä eikä ampumalla?»

»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä arvelet siitä?»

Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja
Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.

»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti
Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»

»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»

»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana. Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»

»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta, hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»

Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge vihelsi ja rykäisi.

»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»

»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida sittenkään olla tuiki ilkeä.»

Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:

»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton. Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman saattajia.

— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä, jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia ennen kello kymmentä.»

»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään! Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme, ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili heikko hymy.

Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta», hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella. Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan, on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»

Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa
Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.

»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta. »Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»

»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä. Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»

»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten pientä ryhmää kohti.

Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten pystyyn ja ojensi kätensä.

»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.

»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin, kapteeni.»

»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta upseeritovereilleen.

Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja, jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä lainsuojattomina pahantekijöinä.

Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli. Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet sitä.

Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin hän olisi sen myöntänyt.

Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä? Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.

Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli
Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.

»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista; mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»

»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita. »Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen varalta.»

Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu — molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä yläpuolelle.

Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä, joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.

Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan häntä äärettömästi.

Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel. Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä — valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.

Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.

Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät viholliset.

Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse, mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.

»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, señor capitan», selitti meksikkolainen.

»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus, samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon ohitse.

Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti sulkemaan tietä.

»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä, kapteeni! Pesita määräsi niin.»

»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»

Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein poikittain tiellä.

Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa, ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla on etupuoli.

Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski, kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin juntan sinkauttamana.

Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen kumppaninsa ampua heitä.

Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet.

»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia juttuja», hän selitti.

Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.

»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.

Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään, rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.

Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat. Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.

Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä, jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan, pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle, suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.

Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin, syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.

Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis, kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.

Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.

»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja onnenne on varma!»

»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan, leiriin.»

»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»

»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä täällä on tapahtunut.»

»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»

»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»

Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.

»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.

Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta, joka tätä odotti rosvojen leirissä.

VIIDESTOISTA LUKU

Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän saisi viettää rosvopäällikön seurassa.

Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja. Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta, ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja vaikeita elinehtoja vastaan.

Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut häntä ja sitä, mitä oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.

Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka hänen huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.

Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla. Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa pidettiin juoksukilpailuja.

Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.

Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.

Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan, lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu yksinomaan Pesitaa varten.

Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä, keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat, huojui tuskallisesti satuloissaan.

Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.

Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa pakkoveroa eräältä kaukaiselta rancherolta: mutta hänen tulostaan oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan päähän.

»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs upseeri.

Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa» olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa ulottuvilta.

Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle kunniaa ja ilmoitti:

»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi päämajan teltalle.

Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa kainalossaan riippuvan esineen.

Hän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla — kenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja taisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.

Billyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä voivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema herättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään ei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa aamupäivällä.

»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin vahingoittumattomina määräpaikkaan?»

»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla ei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät vaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»

»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi ratsumiestä.»

»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta tuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen uomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan lurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.

— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja Migiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä jälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli vain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.

— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne vahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä kyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti Villa-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»

Puhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten kätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi syyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta näyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi Billyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei näkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä kohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat paljastuivat.

»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen! mies.» Ja hän ojensi kätensä.

Puoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos sanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan hänen mielentilaansa.

»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on perin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen ja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun hänelle sopii.»

»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki tarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja häikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa kahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa palata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä matkoihinsa.

— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on Miguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku suunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme käyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja, rakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun hän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne häneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»

Rozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen kelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja petollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat toisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.

Rozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi ja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli kateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta arvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli näennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että hänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua vaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.

»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla on sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen voi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa olevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»

KUUDESTOISTA LUKU

El Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.
Hän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä
Teksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään
meksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.

Tämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa suhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa maatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät hänen rancheronsa rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin kunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai joita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.

Kenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton tehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies, ja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan hänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei jokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla puolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan ilmiliekkiin.

Tänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei voinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen vähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta.

Grayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen oli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin hänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut turvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli kaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.

Ja sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei olisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain kansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista hirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä räikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja murhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.

Pesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista — surmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen käsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla hyökättäisiin?

Tosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta niistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut epäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.

Lisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt kirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja mustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja kaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi niissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.

Mutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut kuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen, sanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen sullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä silloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.

Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.

Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.

»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»

»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua, enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme. En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä minulta Billyn ja minun suhteitani.»

»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni puolisoksi.

»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»

»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä puhelemaan Graysonin kanssa.»

Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki aitaukseen.

Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän miesäänen laulavan:

    Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton…
    Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
    Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
    pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.

Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen, joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli jenkki, sen näki hänestä heti.

Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan; mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.

Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.

»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.

Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.

Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.

Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.

»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.

»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»

Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä, ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden päättynyt.

Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa. Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan kuullut, että kulkurilla oli hevonen?

Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.

»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille. Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään aterian ja yösijan tarpeesta.»

»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen työtä — olkoon minusta kaukana sen tahtominen.»

Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja äkeissään.

»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt muita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen lassolla kiinni.»

»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että parhaillaan näette minut hevosen selässä.»

»Sanoin ratsastaa», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee istumaan hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on nyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen mielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti päätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja kasvatusta.»

»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka tuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on keskustelu lopussa. Tiehenne!

»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa minun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi sitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.

»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge, »mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa senkielisissä maissa.»

Grayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään kaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää ottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi hänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja niinpä Grayson tarttui häneen.

»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan teidän koettaa.»

»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan
Bridgen poistuttua äänenkantaman päähän.

»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on sivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään vieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista. Todennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä. Maailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää, Grayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen lisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»

»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita, ennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»

»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa oloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille matkustusluvan kenraali Villalta?»

»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei ole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin kuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän vihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.

— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi kuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä hän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta turvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden turvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä, mitä lempoa varten tulitte tänne.»

»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja meidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa asettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme muutaman viikon perästä.»

»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen tähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.

Muutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan hevosensa ja vietyään sen hakaan.

»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen muistikirjaansa.

Grayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen epäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja hevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi tehdä.

»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän. »En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että hevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»

Isäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea puhe; mutta Bridge vain nauroi.

»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten suinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle antanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»

»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia tiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»

»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan tavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa hänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi varastaneensa hevosen.»

Bridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin varastin sen hevosen.»

»Se kävi näin», jatkoi Bridge. »Se herrasmies, jonka oma hevonen oli, ampui ystävineen minua ja ystäviäni. Kun nujakka päättyi, ei eloon ollut jäänyt ketään ilmoittamaan meille, kuka laillisesti omisti tämän ja monta muuta hevosta, jotka joutuivat käsiimme, ja senvuoksi lainasin tämän. Lakimiehet epäilemättä selittäisivät minun varastaneen sen, mutta perin mielelläni annan sen takaisin lailliselle omistajalleen, jos vain löytäisin hänet.»

»Kuten näette, he ovat varsin lähellä», huomautti Grayson esimiehelleen ja jatkoi sitten Bridgelle: »No, jos otitte tuon konin joltakin Pesitan veijarilta, niin sitä ei voi nimittää varkaudeksi. Huoneenne on tuolla konttorin takana, ja sieltä löydätte vähän vaatteita, joita edellinen kirjanpitäjä ei muistanut ottaa mukaansa. Te voitte käyttää niitä ja näytte niitä tarvitsevankin.»

»Kiitos!» vastasi Bridge. »Pukuni on hieman risainen. Minun on huomautettava siitä Jamesille.» Ja hän poistui konttorin takana olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

»James?» mutisi Grayson. »Ketä hittoa hän Jamesilla tarkoittanee? Minun nähdäkseni hän on yksin.»

»Sillä miehellä on omintakeinen luonne», hän sanoi. »Hän ansaitsee palkan, jonka hänelle maksatte — jos osaatte antaa hänelle oikean arvon, mitä minä epäilen.»

»Kyllä minä osaan antaa hänelle arvoa, jos hän osaa pitää kirjoja», selitti Grayson. »Muuta en häneltä vaadi.»

Ilmestyessään makuukamarista jälleen näkyville Bridgellä oli yllään valkeat housut ja puhdas paita sekä jalassaan tenniskengät: hän oli siinä määrin muuttunut, ettei Grayson eikä isäntä olisi tuntenut häntä, jolleivät he olisi nähneet hänen tulevan samasta huoneesta, johon he olivat lähettäneet hänet pukua muuttamaan.

»Vaatteet ovat minusta vain syrjäseikka», vastasi Bridge. »Pidän niitä, koska se on helpompaa kuin pahojen säiden ja poliisien uhmaaminen. Se, mitä minulla on selässäni, ja se, mitä on päässäni, ovat kaksi ei asiaa. Ei; en voi sanoa, että minusta tuntuu paremmalla, sillä nämä vaatteet eivät ole yhtä mukavat kuin vanha pukuni, mutta jos herra Grayson haluaa, että käytän vaaleanpunaista kimonoa työskennellessäni hänen johdollaan, niin ilomielin teen niin. Mihin on minun ensiksi ryhdyttävä, sir?» Kysymys oli lausuttu Graysonille.

»Istuutukaa tuohon ja koettakaa selvittää tämä sotku», vastasi tilanhoitaja. »Tulen puhelemaan teille jälleen tänä iltana.»

Kun Grayson ja hänen työnantajansa poistuivat konttorista ja lähtivät yhdessä hevostarhoille, oli viimemainitun otsa miettiväisissä rypyissä, ja hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän koetti saada selville jotakin mielessään pyörivää, hämärää seikkaa.

»Se on kummallista, Grayson», virkkoi hän äkkiä, »mutta varmasti olen tuntenut tämän uuden kirjanpitäjänne jo aikaisemmin. Samalla hetkellä, jolloin hän tuli takahuoneesta puettuna inhimillisen olennon tapaan, tiesin tuntevani hänet; mutta kuolemaksenikaan en jaksa muistaa, kuka ja mikä hän on. Mutta olisin valmis panemaan melkoisen rahamäärän veikkaan siitä, ettei hänen nimensä ole Bridge.»

»Luultavasti olette oikeassa», myönteli Grayson. »Otaksuttavasti hän on joku itävaltioissa toimineita kelvottomia pankkivirkailijoita, joutunut väärille poluille ja tullut tänne piileksimään. Oivallinen piileksimispaikka tämä onkin juuri nykyisenä aikana.

— Mutta pankeista puhuttaessa», hän jatkoi, »sanokaapa, kenet lähetän huomenna Cuivacaan nostamaan palkkarahoja! Ylihuomenna on tilipäivä. Mielelläni en lähetä tätä maankiertäjää; meksikkolaisiin en voi luottaa sen enempää, eikä minulta liikene ainoatakaan luotettavaa valkoihoista.»

»En luota niistä kehenkään», vastasi Grayson, »mutta se on kai sittenkin parasta. Lähetän hänen mukaansa Tonyn ja Beniton — he vihaavat toisiaan liian katkerasti voidakseen suunnitella mitään yksissä neuvoin, ja kumpikin vihaa gringoa. Uskonpa, että heille koituu hauska matka.»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Billy Byrne ratsasti Cuivacaan etelästä päin. Sitävarten hän oli tehnyt pitkän kaarroksen; mutta se oli niissä oloissa ollut hänen mielestään viisasta. Hänen taskussaan oli erään etelämpänä toimivan, Viilan puolella olevan kenraalin turvakirja, jonka hän oli anastanut muutamalta äsken surmaamaltaan mieheltä.

Se riittäisi selittämään Billyn saapumisen Cuivacaan, koska se oli aiottu saattamaan sen oikeudenmukaisen omistajan Juareziin ja sieltä rajan ylitse Yhdysvaltoihin.

Hän huomasi, että Cuivacan sotilasvartiosto oli vähäinen ja kehnosti komennettu. Kaduilla liikkui sotilaita, mutta ainoa säännöllisesti hoidettu vartiopaikka oli pankin edustalla. Ei kukaan kysynyt Billyltä mitään. Hänen ei tarvinnut näyttää turvapassiaan.

»Tämä näyttää käyvän helposti», tuumi Billy. »Oikeata lastenleikkiä.»

Ensiksi hän huolehti ratsustaan, vieden sen yleisöä varten tarjolla olevaan aitaukseen, ja asteli sitten huolettomasti pankille ja meni sisään tarvitsematta vieläkään vastata mihinkään kysymyksiin. Siellä hän vaihtoi suuren setelin, jonka Pesita oli antanut hänelle, että hän voisi sen nojalla päästä tarkastamaan pankkirakennusta sisältäpäin.

Billy vitkasteli kauan laskiessaan saamiaan pikku rahoja. Koko ajan hän vilkuili ympärilleen, painaen mieleensä kaikki sellaiset silmäänpistävät piirteet, jotka myöhemmin saattaisivat olla hänelle tärkeitä. Laskettuaan rahat, Billy kiersi hitaasti savukkeen.

Pankkihuone oli metalliverkosta ja puusta tehdyllä väliseinällä jaettu kahteen osastoon. Asiakkaat olivat toisella, konttoristit ja. kassanhoitaja toisella puolella. Viimemainittu istui pienen luukun takana, josta hän otti vastaan talletukset ja lunasti maksuosoitukset. Hänen takanaan seisoi seinän vieressä amerikkalainen kassakaappi. Billy oli ennenkin käsitellyt sellaisia.

Peräseinässä olevasta ovesta päästiin rakennuksen takapihalle. Ovi oli vankka, teräslevyillä peitetty ja kiinnitetty useilla salvoilla ja paksulla teljellä. Peräseinässä ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Siltä taholta näytti olevan melkein mahdotonta tunkeutua meluttomasti pankkiin.

Sisustus oli perin alkeellinen, ja Billy ihmetteli, ettei kaupungissa tapahtunut pankkiryöstöjä joka viikko. Kenties peräseinän lujat suojalaitteet ja etusivulle sijoitettu vartija selittivät sen.

Tyytyväisenä näkemäänsä hän palasi katukäytävälle ja meni kadun poikki erääseen kapakkaan. Tarjoilupöydän edustalla istui pienten pöytien ääressä joitakuita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Parissa pöydässä oli korttipeli käynnissä, ja peräovesta Billy näki pienen, kukkotappelua katselemaan keräytyneen ihmisryhmän.

Nämä seikat eivät kiinnittäneet Billyn mieltä. Hän oli tullut kapakkaan vain päästäkseen kadun toiselle puolelle ja voidakseen herättämättä epäluuloja tarkastella pankin julkisivua ulkopuolelta.

Ostettuaan pullon kurjaa olutta, jonka lämpö luultavasti ei ollut alentunut alle kahdenkymmenenviiden asteen, senjälkeen kun se lähti Teksasin panimon korkkausosastolta ja jota tietämättömille ihmisille tyrkytettiin, hän meni laiskasti etusivun ikkunalle ja alkoi katsella ulos.

Sieltä hän näki, että pankkirakennus oli kaksikerroksinen; toisen kerroksen sisäänkäytävä oli talon vasemmassa päässä, avautui suoraan katukäytävälle ja oli niin ollen selvästi pankin edustalla astelevan vartijan näkyvissä.

Billy aprikoi, mihin tarkoitukseen yläkertaa käytettiin. Sen ikkunoissa riippuvat tuhraantuneet verhot herättivät hänessä toivoa ja antoivat hänelle äkillisen mielijohteen. Toisen kerroksen oven päällä oli kilpi: mutta Billyn kielitaito ei ollut vielä edistynyt niin pitkälle, että hän olisi kyennyt saamaan selkoa siihen maalatuista sanoista, mutta hän luuli arvaavansa, mitä ne merkitsivät. Pian hän saisi tietää, oliko hän arvannut oikein.

Palattuaan tarjoilupöydän ääreen hän tilasi toisen lasin olutta ja puheli sitä juodessaan kapakoitsijan kanssa, käyttäen äsken opittua, vähäistä espanjankielen taitoaan. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän sai selville voivansa päästä yöksi pankkirakennuksen yläkertaan.

Billy poistui kapakasta perin mielissään ja asteli pitkin katua, kunnes osui kaupungin ainoalle sekatavarakaupalle. Rääkättyään vielä kerran Ferdinandin ja Isabellan kieltä hän sai ostetuksi muutamia esineitä — kaksi vahvaa säkkiä, vintilän, kaksi poranterää ja reikäsahan. Pistettyään työkalut toiseen säkkiin hän kääri toisen sen ympärille ja palasi pankkirakennukselle.

Tavattuaan toisessa kerroksessa yömajan omistajan hän tilasi rakennuksen takasivulta huoneen, josta näkyi pihalle. Kapteeni Byrne oli siihen hyvin mieltynyt, laskeutui perin tyytyväisenä itseensä takaisin kadulle ja lähti etsimään ravintolaa.

Pesita oli lähettänyt hänet ainoastaan ottamaan selkoa paikallisista oloista ja kaupungin puolustusväestä, jotta rosvo voisi sitten saapua kaikkine joukkoineen ryöstämään pankkia. Mutta Billy Byrnellä oli vanhoja kokemuksia tällaisissa asioissa, ja hän oli suunnitellut paljon paljon yksinkertaisemman tavan vihollisen varojen riistämiseksi:.

Syötyään Billy palasi huoneeseensa. Oli jo tullut hämärä, pankki oli suljettu ja pimeä, sieltä olivat ilmeisestikin kaikki poistuneet. Vain vahtisotilas asteli edestakaisin katukäytävällä rakennuksen edustalla.

Billy meni heti huoneeseensa, otti esille työkalut kätköpaikastaan patjan alta ja oli hetkistä myöhemmin uutterassa työssä, poraten reikiä lattiaan vuoteensa jalkopään läheisyyteen. Työskenneltyään varovasti ja meluttomasti noin tunnin ajan hän oli saanut poratuksi karkeapiirteisen ympyrän muotoisen sarjan reikiä, jotka erottivat lattiasta noin kaksi jalkaa leveän alan.

Sitten hän pani vintilän syrjään ja tarttui reikäsahaan, kärsivällisesti kihnuttaen sillä poikki lattialankut viereisten reikien välistä; kierrettyään koko ympyrän hän nosti pois lankun kappaleet, joten muodostui siksi laaja aukko, että hän saattaisi tunkea ruumiinsa siitä lävitse, kun hänen tulisi aika laskeutua alakerrassa olevaan pankkiin.

Billyn puuhaillessa oli Cuivacaan ratsastanut kolme miestä, He olivat Tony, Benito ja El Orobon ranchon uusi kirjanpitäjä. Syönnin jälkeen meksikkolaiset poistuivat heti nauttimaan cantinan hauskuuksista, kun taas Bridge tilasi huoneen siitä rakennuksesta, johon saattajat olivat hänet opastaneet.

Sattumalta hän osui samaan rakennukseen, jossa Billy hommaili ja hänenkin huoneensa oli takasivulla, joten siitäkin näkyi pihalle. Mutta Bridge ei jäänyt valvomaan tähyilläkseen ympärilleen. Hän ei ollut vuosikausiin ratsastanut niin pitkää matkaa kuin nyt kahtena viimeksi kuluneena päivänä, ja hänen käyttämättöminä olleet lihaksensa vaativat lepoa.

Senjohdosta Bridge vaipui uneen melkein heti, kun oli painanut päänsä pielukseen, ja nukkui niin sikeästi, ettei mikään vähempi kuin luonnonmullistus näyttänyt voivan häntä herättää.

Samaan aikaan kuin Bridge paneutui vuoteeseensa, poistui Billy Byrne huoneestaan ja laskeutui kadulle. Pankin edustalla oleva vahti ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, ja kenenkään estämättä Billy pääsi aitaukselle, johon hän oli jättänyt ratsunsa. Kun hän parhaillaan satuloi hevostaan, tuli isäntä hänen harmikseen puhuttelemaan häntä.

Huonolla englanninkielellä mies lausui ihmettelynsä sen johdosta, että Billy lähti ratsastamaan niin myöhään illalla, ja amerikkalainen luuli huomaavansa toisen eleissä ja sävyssä muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta — epäluuloisuutta vierasta gringoa kohtaan.

Hänen ei sopinut jättää miestä sellaisten ajatusten valtaan, ja siksi hän kallistui lähelle toisen korvaa, myhäili leveästi, iski silmää ja kuiskasi: »Señorita.» Samalla hän heilautti peukaloaan etelään päin. »Olen huomenaamulla täällä jälleen.»

Meksikkolaisen käytös muuttui heti. Nauraen hän nyökkäsi ja tuuppasi ymmärtäväisen näköisenä Billyä kylkeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen, katsellen, kun Billy nousi satulaan ja lähti etelään päin — jolla suunnalla myös pankki oli. Billy ratsasti pankin takapihalle lainkaan koettamatta salata liikkeitään.

Siellä hän hypähti satulasta, jätti hevosensa seisomaan suitset maata viiltäen, irroitti lasson satulannupista, pisti povelleen ja meni takaisin kadulle rakennuksen edustalle ja edelleen vahdin ohitse huoneeseensa.

Työnnettyään sivuun sängyn, jonka hän oli vetänyt aukon kohdalle, hän pudotti molemmat säkkinsä pankkiin, sitoi vintilän lasson toiseen päähän ja laski sen säkkien jälkeen.

Kietaistuaan lasson keskikohdan sängynpylvään ympärille, hän tarttui lujasti nuoran kumpaankin päähän ja laskeutui aukosta alhaalla olevaan huoneeseen. Kaikki kävi yhtä meluttomasti kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana samanlaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän oli harjoittanut kuisteillekiipeämisen jaloa taidetta Ashland Avenuen ja Washington Boulevardin varsilla.

Päästyään lattialle hän veti lasson toisesta päästä, niin että se irtautui sängynpylväästä ja putosi hänen ojennettuihin käsiinsä. Kierrettyään sen huolellisesti kiepuksi hän pani sen riippumaan kaulastaan toisen kainalon alitse.

Toimiessaan ammattivarkaana Billy oli ollut huolellinen ja suunnitelmallinen mies. Hän oli aina asianmukaisesti suorittanut jokaisen yksityiskohdan ja vasta sitten siirtynyt yrityksensä seuraavaan tehtävään. Tämän häneen syöpyneen varovaisuuden vuoksi hän oli jo aikoja sitten kiinnittänyt säkkien suut yhteen, jättäen vain parhaiksi laajat aukot voidakseen täyttää ne viipymättä.

Nyt hän kävi käsiksi peräoveen. Salvat ja teljet lähtivät helposti irti sisäpuolelta, ja Billy huolehti ensin siitä, ennen kuin jatkoi muita puuhiaan. Oli hyvä laittaa pakotie avoimeksi mahdollisimman aikaisin. Vain yhden salvan Billy jätti paikalleen, jottei kukaan voisi häntä yllättää; mutta sitä ennen hän koetti sitä ja huomasi, että sen avaaminen kävi helposti.

Järjestettyään nämä seikat tyytyväisyydekseen Billy alkoi kaivertaa kassakaapin monimutkaista lukkoa poralla, jonka hän oli kiinnittänyt vintilään, ennen kuin laski sen pankkiin.

Työ oli raskaspa ja edistyi hitaasti. Hänen oli usein otettava terä reiästä ja voideltava sitä saippuapalalla, jonka hän sitävarten oli etukäteen pannut taskuunsa; mutta vihdoin hän oli saanut levyn lukon sisuksiin ulottuvan reiän.

Ulkoa Billy saattoi kuulia kadulla vain viidentoista metrin päässä hänestä edestakaisin astelevan vartijan askeleet. Mies ei lainkaan aavistanut, että hänen vahdittavaansa pankkia parhaillaan ryöstettiin melkein hänen nenänsä edessä. Kerran kävi korpraali vaihtamassa vahtia. Senjälkeen ei Billy enää kuullut askelia, sillä uusi sotilas oli paljain jaloin.

Porattuaan reiän Billy veti taskustaan metallilankakappaleen ja pisti sen reikään. Liikutellen lankaa tottunein sormin hän käänteli lukon vipuja sinne tänne, tunnustellen langallaan, kunnes kaikki joustimet olivat oikealla kohdalla.

Myöskin se oli hidasta työtä, mutta se oli äärettömän paljon vähemmän omiaan herättämään huomiota kuin mikään muu kassakaappien murtamistapa, sikäli kuin Billy niitä tunsi.

Vasta paljon yli puolenyön se onnistui kapteeni Byrnelle, joustimet kilahtivat sopivaan asentoon, kaapin kädensija kääntyi ja salvat luiskahtivat taaksepäin.

Oven avaaminen ja kassakaapin sisällön siirtäminen säkkeihin vaativat ainoastaan muutamia minuutteja. Kun Billy nousi ja heitti raskaan taakan olalleen, kuuli hän ulkoa vartija huudon ja sitten puhelua. Heti senjälkeen kantautui hänen korviinsa selviä askelten ääniä, jotka nousivat yömajaan vieviä portaita myöten; sitten hän siirsi takaoven viimeisen salvan ja pujahti pihalle.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Bridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin pamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka, jollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän heräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään häiritsevää ääntä.

Joku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa hän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella pihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi sitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä pohjoiseen päin.

Miehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät olleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne eivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen pieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen tuntui siksi yöksi karkoittaneen.

Portaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän rahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka näytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo päästä eroon.

Tonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli toinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi. Hän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin samana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin sellaista kuin oli sattunut.

Tony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen reikään.

»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli toinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»

Tony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on kolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei ottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»

Hän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan viinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla toinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani. Benito, tässä on huoneemme.»

Benito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän tietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi ollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman puolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen reikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja kas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.

»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on meidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»

Huoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi käyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti jalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa tasapaino-keskusta.

Pysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän, ja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa perässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa ällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä katoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului sitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.

Vartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli kummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten äänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu eikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun hän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn poskelleen ja ampui oven lasien läpi.

Tony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin äänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan seinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin taakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.

Ylhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä isäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen revolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän ollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä ei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.

Kun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli vartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä, joka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin, syöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että käsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut pankkiin.

Kersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään, komensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten suoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin katossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.

Pankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa
Billyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.

»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen huoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on maksettava.»

Sitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty, oli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi ammuttaa vartijan päivän koittaessa.

Heidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko miespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.

»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa takaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.

»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen poistumistaan?»

Bridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän ratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat dollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa, että sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä jäisi vähän huvituksiinkin.

Sitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen kuin kahvipapu.

»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli säilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa sen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut petetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään päin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»

»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä on vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt kylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme hänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin. »Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä laukkaa! Mars!»

Bridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle. Hänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä pohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat dollaria, ratsastamassa vapauteen.

»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka hän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä tarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi pitänyt hirttää aikoja sitten.«

Pohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti, uskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana aamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.

»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen hänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti äkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin tuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä tietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi jakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa ole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa koko roskan!

—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään tällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä hetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa Riossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli kokonainen miljoona.»

Äkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?» hän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn vertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei tekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka omia rahat olivat.

— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen taaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun sinun kasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit tuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala! Barbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi sakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin säkeistö:

Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen, mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo. Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan, ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.

»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi, niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin ainakin Billy päätteli.

Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen, jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen, joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään, kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.

Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä, ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.

Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin, mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja ajatuksia.

Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi satulassaan ja näki Bridgen.

Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!» tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.

Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.

Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin, eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.

Hevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa itseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen ruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen kädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.

Hänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen päällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä revolverillaan.

»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko lopettaa teidän maalliset puuhanne.»

»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä. »Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän pikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen. Hitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä mahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua voida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa, ja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän minä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan Meksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.

»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En ottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»

»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun vaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja epäitsekäs.»

»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole viranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei yksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan tähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee koira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan, olenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy muuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.

»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun on laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua etsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät kääntyneet takaisin.»

»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä matka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut selästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona ratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»

— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä pysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä torjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin selviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä lähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.

Billy silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin kouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen suunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen ratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä myöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.

»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata, kumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden ratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Viikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn katoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon kuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.

»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole koskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin se olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että se otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo arkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä hätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä! Kirottua!»

»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen hieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun käytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka pahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon, ettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian ankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki rosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»

»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin, ettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa olisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi välittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»

»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole palannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan ratsastettu muualle, eikö niin?»

»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut puoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut eikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin kirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.

»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi. »Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi noita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta kuin riipustelemista.»

»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten taakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin ainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan olleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan silmissä.

»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta laitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson esimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.

Bridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien vanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä oli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon kutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.

Aikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen veltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään hauskuudenlähteeseensä.

      And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,
    "… It's overland and overland and overseas to-where?"
      "Most anywhere that isn't here," I says. And his face went kind of
         queer.
    "The place we're in is always here. The other place is there."

Bridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän kertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin syystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa hyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten kaipaan jälleen.»

Hänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge ei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.

    Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,
    jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.
    Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.
    Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —

Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä ja ponnahti pystyyn.

»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi. »Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne miellyttävät nuorta neitoa.»

»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»

Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.

Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa. Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.

Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen. Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen, joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.

Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän ei jaksanut muistaa.

»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö. »Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.

»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen, »vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»

»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge — älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään yhdessä paikassa.»

»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan ollut täällä jo kokonaisen viikon.»

»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne — varmaankin yhdeksi vanhimmista?»

»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.

Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.

Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan ja käyttäytymisestään tytön seurassa.

Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla, istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.

Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän naureskellen pakisemassa keskenään.

»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin Grayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen työskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»

»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan siitä, ettette osaa ratsastaa.»

»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko ajan täällä ollessani.»

»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei ratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri tällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että kadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut ketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se olisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan. Se näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun käytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»

Lausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge oli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä ennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa Barbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei vastannut mitään.

Barbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden. Ensimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei mielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi syypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai välinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy? Tyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi seisomaan.

»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä minulle on tapahtunut.»

»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut hänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli kuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin raivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta rohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä saada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.

Bridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein sinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi ylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt samalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän olisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä alttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se palauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.

KAHDESKYMMENES LUKU

Ne vaquerot, jotka Grayson oli lähettänyt pohjoiselle laitumelle, palasivat vasta hämärissä. He tulivat tyhjin käsin ja hitaasti, sillä yksi heistä tuki hänen eteensä samaan satulaan sijoitettua haavoittunutta toveriaan. He ratsastivat suoraan konttoria kohti, jossa Grayson ja Bridge tarkastelivat muutamia senpäiväisiä tiliasioita; ja kun ensinmainittu näki heidät, rypistyi hänen otsansa, sillä hän arvasi kuulematta heidän kertomustaan, mitä oli tapahtunut.

»Ketkä sen tekivät?» hän tiedusti, miesten astuttua konttoriin, melkein kantaen haavoittunutta.

»Saivat osan — suurimman osan ajoimme pois ja hajalleen. Näimme myös Brazosin.» Benito vilkaisi tuuheiden kulmakarvojensa alitse uuteen kirjanpitäjään päin.

»Sillä ratsasti yksi Pesitan upseereista — eräs amerikkalainen. Tony ja minä näimme saman miehen Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa varastettiin, ja nyt hän ratsasti Brazosilla.» Taaskin miehen silmät kääntyivät Bndgesiin päin.

Kerkeästi Grayson oivalsi meksikkolaisen viittauksen merkityksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli sopusoinnussa niiden epäilysten kanssa, joita hän oli hautonut pankkirosvouksesta saakka.

Keskustelun aikana saapui tilanomistaja konttoriin. Hän, oli kuullut palaavien vaquerojen ratsastavan rancholle ja huomattuaan, etteivät he olleet tuoneet karjaa muassaan, tullut kuulemaan heidän uutisiaan. Uteliaisuuden kannustamana oli Barbara seurannut isäänsä.

»No», ärähti Grayson, »mitä sanomista teillä on puolestanne? Olen epäillyt teitä koko ajan. Tiesin helkkarin hyvin, ettei Brazos ikinä karkaa itsekseen. Te ja se toinen Yhdysvalloista saapunut rosvo luulitte sommitelleenne koko jutun perin ovelasti, vai mitä? Muttei kyllä me —»

»Malttakaa hetkinen, malttakaa, Grayson!» keskeytti isäntä. »Antakaa herra Bridgelle tilaisuus selittää! Te esitätte häntä vastaan kovin raskaan syytöksen ilman erikoisen varmoja perusteita.»

»Ei siitä mitään!» huudahti Bridge hymyillen. »Olen aavistanut, että herra Grayson epäili minua osalliseksi pankkirosvoukseen. Mutta kukapa voi häntä siitä moittia? Mies, joka ei osaa ratsastaa, voi olla syypää mihin hyvänsä.»

Grayson murahti vihaisesti. Barbara astahti lähemmäksi Bridgeä. Hän itsekin oli ollut valmis epäilemään miestä noin tunti takaperin; mutta silloin ei Bridgeä oltu vielä syytetty. Kun hän nyt näki toisten liittyvän Bridgeä vastaan, riensi hän ahdistettua puolustamaan.

»Te ette tehnyt sitä, ettehän, herra Bridge?» Tytön äänessä oli melkein rukoileva sointu.

»Jos tarkoitatte pankin kassan rosvoamista», vastasi Bridge, »niin siinä en ollut mukana, neiti Barbara. En tiennyt siitä mitään edeltäpäin sen enempää kuin Benito ja Tonykään — he sen tosiasiallisesti huomasivatkin, kun taas minä silloin nukuin huoneessani pankin yläpuolella.»

»No, miten sai rosvo sitten sen hevosen, Brazosin?» kysyi Grayson. »Sen tahtoisin tietää.»

»Villa kyllä kysyy sitä häneltä saatuaan hänet käsiinsä», tokaisi Grayson; »mutta luultavasti hän sitä ennen saa kaikki haluamansa tiedot teiltä. Hän on Cuivacassa huomenna, ja niin olette tekin.»

»Aiotteko siis jättää minut kenraali Villan käsiin?» tiedusti Bridge. »Aiotteko luovuttaa Yhdysvaltain kansalaisen tuolle teurastajalle, vaikka tiedätte, että hänet siinä tapauksessa ammutaan neljänkolmatta tunnin kuluessa?»

»Herra Grayson tietää parhaiten, miten tällainen asia on hoidettava, Barbara», vastasi isä. »Hän on tilanhoitajani, enkä tahdo millään tavoin sekaantua hänen toimintaansa.»

»Aiotko sallia, että herra Bridge ammutaan, lainkaan koettamatta pelastaa häntä?» kysyi tyttö.

»Emmehän me tiedä, ammutaanko hänet», vastasi tilanomistaja. »Jos hän on viaton, niin miksipä häntä rangaistaisiin? Jos hän on ollut osallisena Cuivacan pankin rosvoamiseen, niin hän sotalakien mukaan ansaitsee kuolemanrangaistuksen, sillä kenraali Villa pitää sitä valtiokavalluksena, niin on minulle kerrottu. Osa niistä varoista, joilla hänen hallituksensa oli hankittava sotatarpeita, oli siellä — se varastettiin ja luovutettiin Meksikon vihollisille.»

»Ja jos me sekaannumme asiaan, saamme Villan vastaamme», pisti Grayson väliin. »Hän ei nytkään ole kovin suopea amerikkalaisille. Vaikka tämä vintiö olisi veljeni, olisi minun luovutettava hänet viranomaisille.»

»Mutta, Jumalan kiitos», huudahti Bridge tulisesti, »ettei minun joutuessani Villan ammuttavaksi tarvitse kestää teidän sukulaisuutenne tuottamaa lisäharmia. Muutoin en olekaan niin kovin varma siitä, että Villa minut ampuu.» Niin sanoen hän pyyhkäisi lampun pöydältä, jota vasten hän oli nojannut, ja syöksähti lattian poikki ovelle.

Barbara ja hänen isänsä olivat seisoneet lähinnä ovea, ja kun tyttö oivalsi, että mies yritti rohkeasti karata vapauteen, sysäsi hän isänsä syrjään ja tyrkkäsi oven auki.

Silmänräpäyksessä oli Bridge ulkona, kuiskaten sivuuttaessaan tytön jäähyväisiksi: »Jumala siunatkoon teitä, herttainen tyttö!» Sitten ovi sulkeutui pamahtaen. Barbara kiersi avainta, veti sen pois lukosta ja viskasi sen pimeän huoneen toiseen päähän.

Grayson ja haavoittumattomat meksikkolaiset ryntäsivät pakenijan jälkeen, mutta lukossa oleva ovi sulki heidän tiensä. Ulos päästyään Bridge juoksi hevosten luokse, jotka seisoivat pää painuksissa, kärsivällisesti odottaen ratsastajiaan. Seuraavalla hetkellä hän oli yhden selässä ja kannustettuaan ratsuaan katosi pimeään yöhön, ajaen ruoskan sivalluksilla toisia hevosia edellään.

Kun Grayson ja meksikkolaiset olivat tunkeutuneet pienestä ikkunasta ulos konttorista, oli uusi kirjanpitäjä ehtinyt pois näkyvistä ja kuuluvista.

Tilanhoitajan ollessa satuloimassa hevostaan aikeissa lähteä useiden muiden etunenässä ajamaan takaa pakenijaa saapui isäntä hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.

»Herra Grayson», hän sanoi, »en ole tahtonut milloinkaan sekaantua toimiinne, mutta nyt pyydän teitä luopumaan herra Bridgen takaa-ajosta. Olisin iloinen, jos hänen onnistuisi paeta. Barbara oli oikeassa — hän on Yhdysvaltain kansalainen kuten mekin. Me emme saa jättää häntä Villan emmekä kenenkään muunkaan meksikkolaisen murhattavaksi.»

Nuristen riisui Grayson satulansa. »Jos olisitte nähnyt sen, mitä minä olen täällä nähnyt», hän jupisi, »ette olisi niin kärkäs pelastamaan sen vekkulin nahkaa.»

Vanhus purskahti nauramaan. »Älkää olko hupsu, Grayson!» kehoitti hän ja asteli hitaasti pois.

Tuntia myöhemmin Barbara käveli edestakaisin ranchon edustalla Chihuahuan vilpoisessa, virkistävässä yöilmassa. Hänen mieltään vaivasivat rauhattomat ajatukset viimeksi kuluneiden tuntien tapahtumien johdosta. Se osa, jonka hän ajattelemattoman tunnepuuskansa pakotuksesta oli konttorissa suorittanut, loukkasi hänen ylpeyttään sanomattomasti. Ei sen vuoksi, että hän olisi katunut edistäneensä Bridgen pakoa, vaan hänestä tuntui nöyryyttävältä, että hänen asemassaan olevan tytön oli täytynyt esiintyä sillä tavoin Graysonin ja tämän meksikkolaisten vaqnerojen näkyvissä.

Lisäksi hän oli tyytymätön Bridgeen. Hän oli pitänyt miestä rehellisenä herrasmiehenä, jonka kova onni ja vaeltamishalu olivat alentaneet yhteiskunnan alimmalle tasolle. Nyt hän pelkäsi Bridgen kuuluvan siihen pohjasakkaan, joka oli alempana kuin yhteiskunnan omaksi osakseen tunnustama alin ihmisluokka ja jonka muodostivat yksinomaan rikolliset.

Barbaran oli katkeraa ajatella seurustelleensa varkaan kanssa — se oli kovaa vain pienen hetkisen aikana, kunnes hän vasten tahtoaankin muisti, millä tasolla oli eräs toinen, jonka hän oli tuntenut — jolle hän oli antanut rakkautensa. Tyttö ei säpsähtänyt muistaessaan sen — sensijaan hän oikaisi selkäänsä ja nosti päänsä pystyyn.

»Olen ylpeä Bridgestä, mikä hän lieneekin ollut», hän mutisi, mutta ei silloin ajatellut uutta kirjanpitäjää. Kun Bridge jälleen johtui hänen mieleensä, iloitsi hän miehen paon onnistumisesta — »sillä hän on amerikkalainen kuten minäkin.»

»Kas niin!» huudahti ääni hänen takanaan. »Teittepä meille soman kepposen, neiti Barbara.»

Tyttö pyörähti ympäri ja näki Graysonin lähestyvän itseään. Barbaran kummastukseksi hän ei näyttänyt olevan lainkaan äkeissään. Tyttö tervehti häntä kohteliaasti.

»En voinut sallia teidän luovuttaa Yhdysvaltain kansalaista kenraali
Villalle», hän selitti, »olipa hän tehnyt mitä tahansa.»

»Minua miellytti reippautenne ja rohkeutenne», vastasi mies. »Olette juuri sellainen tyttö, jollaista olen etsinyt koko elämäni ajan — teillä on sisua ja tarmoa. Te piditte siitä kirjanpitäjä-veijarista, eikä hän ollut edes puolittainen mies. Minä pidän teistä ja olen mies, vaikka sanonkin sen itse.»

»En unohda», kiljaisi mies käheästi. »Rakastan teitä ja tahdon saada teidät omakseni. Myöskin te rakastaisitte minua, jos tuntisitte minut paremmin.»

Hän astui askeleen eteenpäin ja tarttui Barbaran käsivarteen, koettaen vetää tyttöä puoleensa. Tyttö torjui häntä toisella kädellään ja löi toisella häntä vasten kasvoja.

Grayson hellitti Barbaran käsivarren, ja tyttö oikaisihe täyteen mittaansa, katsoen häntä suoraan silmiin.

»Saatte mennä», virkkoi Barbara, ääni jääkylmänä. »En hiisku tästä kellekään mitään — jollette milloinkaan yritä toistaa sitä.»

Mies ei vastannut mitään. Kasvoihin saatu isku oli jäähdyttänyt hänen intonsa toistaiseksi, mutta eikö se ollut tehnyt muutakin — muuttanut sitä lujaksi, järkähtämättömäksi päätökseksi?

Kello oli lähes kymmenen seuraavana aamuna, kun ranchon rakennuksen kuistilla istuva Barbara näki isänsä tulevan hänen luokseen konttorista päin. Isän kasvoilla oli huolestunut ilme, joka pisti tytön silmään.

»Mikä on hätänä, isä?» tiedusti Barbara vanhuksen vaipuessa tuolille hänen viereensä.

»Eilisiltainen uhrautumisesi ei hyödyttänyt mitään», vastasi Harding.
»Villan sotilaat ovat vanginneet Bridgen.

YHDESKOLMATTA LUKU

Kuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen muutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.

»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen tietää?»

»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti vanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan miehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja ajattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän pääsisi pakoon.»

Isä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki häneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista kuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti kuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.

»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä Graysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme olisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme kaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo, eikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin tekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.

— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien rosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme, vaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat Villaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi tehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään, että se on hänen yksin syötävä.»

Tyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja poistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian ratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä hän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä korppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti tupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin harkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän ulottuville.

Mies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän ponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti hänen pisamaisia kasvojaan.

»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan ratsastamaan.»

»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis silmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen pientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten varalta.

Parin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän sitoi kiinni aitaan.

»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on vikuri.»

»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään», huomautti Barbara.

»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan ottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä ei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan turvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse teitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että ehdin tarvittaessa luoksenne.»

Heti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen hevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi kiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.

»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan äänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»

»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä takanani.»

He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen nopeata ravia.

Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita henkilökohtaisesti huolehtinut.

Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia — rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin päässä hänen majastaan.

»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?» kummasteli Eddie.

»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni siihen ja ratsastaa kotiin.»

Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään. Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle, kun Barbaran vartalo pimitti sen.

»Si, señorita», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus palvella kaunista señoritaa?»

»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen kuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei Chihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan niin helposti kuin te.»

Hän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan. Sitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen hopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta kädestään toiseen.

»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille miehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen — sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja että häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä heti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra Bridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»

»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette toimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän. Teettekö sen?»

»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan käden ottaakseen rahat.

»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi hopearahat ukon kämmenelle.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Hämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän tapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.

»Minut lähetti, señor capitan», selitti José, »El Orobon ranchon kaunis señorita kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on kenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan — jollei apua saavu ennen huomisaamua.»

Pesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli palannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut hänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää uutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.

Se seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan vahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui Pesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä voimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana päällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan uskomatonta.

Pesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja myöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan karkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain pyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun hän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen pelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.

»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.
Valtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»

»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää innostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta samantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa Bridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se ole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin. Antakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa läheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»

Pesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne puolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen etunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin päässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.

Billy eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat harvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat selvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät grammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.

»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia, »kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön huhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle, ampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua! Elämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset etenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti peräytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne niin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»

Espanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti kersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa tehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.

Annettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan ympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä hän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen taakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.

Hän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä pelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien sijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin, ettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen vihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva rosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei juolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.

Näistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä yönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin, päävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli edestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja sijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.

Samanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän päävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi veltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon hökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan vartioimatta.

Billy heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen eteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni huomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän sotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan kohdalle.

Bridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän ei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei haluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti tutkinut häntä.

Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle, mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi. Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.

Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.

Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.

Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä, ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.

Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.

Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän ja Billy pitivät enimmän:

»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»

Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.

Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat tutulla äänellä kuiskatut sanat:

»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.

»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän matkaa.»

»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui vankilan takaseinää kohti.

Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.

Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.

Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia pamahduksia ja käheitä huutoja.

Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia. Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.

Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.

Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja Billyyn päin.

Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman, kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä maahan.

Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti vapauteen.

»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.

He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen kaupungin ympäri turvaan.

Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.

»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.

»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville, että minä olin täällä.»

»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta señoritalta — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»

Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen minun tähteni.»

»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän 'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.

»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta — jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi omakseen kulkurin, vai mitä?»

»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti. »Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha veikko?»

»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää? Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»

»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»

»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle jollakin tavoin.»

»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki oloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita minut ja lähettää minut Villalle.»

»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei halunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut tekemisissä Billyn kanssa.

»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle, kuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet muistiaiset.»

»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon miehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä karjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat sinut kiinni, Billy.»

Pian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten kanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat olivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että heidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat Cuivacaan.

Aamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät jälkimmäisen vuodehuoville.

»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt
Penelopensa.» Ja hän vaipui uneen.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Seuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta tasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi ja korvat olivat aina luimussa.

Lassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut Bridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään hevosta takaisin oikealle omistajalleen.

Lähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona käskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita vaati häntä saapumaan luokseen.

Pesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén likaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen hevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy saapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä majasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät monenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.

Pienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä Josén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat olivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta, mutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta ovesta.

»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin vaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa selvää.»

Kolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja liittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän yllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin päin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet viettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.

Pelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon hökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén kanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian ilmoitti José sen hänelle.

»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita hänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»

Billyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi yhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei päästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen irti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole miellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.

Mutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut puolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät ulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia, nujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa sai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus vapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.

Riistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse miehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.

»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?
Minua vakoilemassako?»

»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään Harlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä, että se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»

»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä, poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.

Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan äännähdyksen.

»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin, kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän tähden.»

»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»

»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt matkalle!»

He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin vanki vartioituna panna hyvään säilöön.

Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla, kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle tilanhoitajalle.

El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa. Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.

Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.

Ranchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi lähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin edustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella hänen noustessaan portaita ylös.

»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo ja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän matkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén majaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu jossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne koettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.

»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi Grayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet huomenna Cuivacaan.»

Barbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta. Meistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa, jossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he kotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän mielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan omia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.

»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän ei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen puolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat amerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on kelvoton epatto.»

»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on amerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun hänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä odottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»

»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä vastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen sen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että olemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.

Viimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona hän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja hypähti ratsaille.

Palvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie
Shorteria. Tämä tuli ovelle.

Eddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä meksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen savukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies kädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.

»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun kurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä kersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä jäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi. Heidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista. Älä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja oli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.

»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä makuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen ikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä. Mepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun tarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää nuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla päästämään sinua vahdista koko yönä.»

»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä vahdin roistoa.»

Varmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat Villan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty peräkamariin.

Tilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli Billy tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä hänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat hyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä kehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä miestä.

Istuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka hänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua, ei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman ratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna siihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie Shorterin nimen.

Hänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui jotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi jalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.

»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa vilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen päin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»

»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin Shawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene huiputtamaan minua.»

»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi Billy. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi sellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa rinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä, että minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä minulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on Villa-miekkonen kiukuissaan.»

»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa sointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi. Sinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin jymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»

»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin vanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden välissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä, marmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin, Tige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja kaipaavat sinua takaisin luokseen.

— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli minulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten palata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista äitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»

Lukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja mieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin usein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli silittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi jotakin.

»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen äänensä vapisi.

»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein pidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä mieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»

Billy kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin avattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi kuusipiippuista revolveria.

»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan, kuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen sanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän on mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua kaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa kenellekään, ja se pelottaisi rottia.»

Eddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen, jolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän sytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan pesukaapin päälle.

»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy; »mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä pirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»

»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja maksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn äidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani pistäytyä kotiovesta sisälle.»

»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi sen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä ryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla. En usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä — hänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot — ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli totisesti kelpo muori, poika.»

Konttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen, sulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.

»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen kanssaan.»

»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain ole sekaisin, neiti Barbara?»

»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.
Saanhan, Eddie?»

Eddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi isännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon seuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta Barbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.

»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on perin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä empi.

»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan, jos te oikein hartaasti pyydätte.»

»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin lukitulle ovelle.

Kiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta. »Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo — kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa verivihollisiin?» hän mietti mielessään.

Vain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan niin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään muuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen karkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan tietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.

Hän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen keskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli kookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen tuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti kaunismuotoista päätä.

Oven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa osuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen hämmästyksestä.

»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä käsiään.

»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit luvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä värähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi tuskaa itsekin.

»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.
Mitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»

»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra Malloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä; mutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi rakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta.

— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö. »Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin tietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata! Täällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää teuraansa hengestä.»

Äkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin johtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras ystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt sanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.

Barbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä tuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei saanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen koski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo oli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että tämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen kaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain sakilainen.

»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään osuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun olevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies maailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui minua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka olin.

— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan sinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet nitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä moittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut menetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin. Nyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni. Nyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja minä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani nääntymyksestä.»

Hänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut tytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa Barbaraa rintaansa vasten.

»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja poistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen hän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!»

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen pelastetuksi.

Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.

Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.

Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti. Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki, kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.

Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen. Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.

Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan, nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.

Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli varmaankin viety laitumelle.

Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin tarhasta laitumelle.

Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen väliaikaista valtiatartaan kohtaan.

Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän Brazosinsa.

Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies ja lujaksi punottu lasso.

Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.

Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän, peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi ratsuja sen takana?

Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.

Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut näkyvissä.

Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä parhaiksi hänen ulottuviltaan.

Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka. Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen koettaminen hulluutta.

Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen pettymys ja epätoivo.

»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin minä olen elossa estääkseni sen.»

Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen. Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi, mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.

Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen uomassa henkensä edestä.

Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri rakkautensa oli hänelle viitoittanut.

Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla hän tunsi voimiensa uupuvan.

Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman kitaan hänen tähtensä!»

Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli uhrannut henkensä hyödyttömästi.

Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.

Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni. Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä oli onnistunut.

Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja. Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään ja silmäillen häntä uteliaasti.

Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.

»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta vastaan.

Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen turvan poskeaan vasten.

Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään. Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti, sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.

Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle. Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat tavattoman raskaat.

Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen ratsun selkään.

Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.

Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään. Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.

Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen tasaisessa tahdissa.

Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana, noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä. He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti. Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin, sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista. Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.

Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa, jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.

He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie nukkui yhäti.

Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti ojennettuna häntä kohti.

Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.

Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan, saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.

Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua. Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt häneltä auki.

Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua, kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta, johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.

Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.

Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä hetkellä herätä ja avata silmänsä.

Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä, ehkäpä kuolemasta.

Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan. Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman henkensä uhallakin.

Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos, tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa, että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.

Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin
Billylle.

»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.

Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa tietä pitkin.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Billyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding hitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin päässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien hiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun hän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa päärakennukselle.

He pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan taakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen luokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen takaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin käsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.

Puolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet odottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa selkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten nousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin samaa tietä takaisin.

Barbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi jouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen perusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä asustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan rauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.

José oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli mukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä suunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska José oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja suuruudesta.

Hänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä hänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä kestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti pysyi rauhallisena ja maltillisena.

Sillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä vain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen sanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten hän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä lähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan suosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.

Hän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen hoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding ja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn mielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.

»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on poissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi panna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»

Billy laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.
Hän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.

»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.
»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.
»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet
vangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»

»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen luokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun piikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt palatessani vuorille.»

»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en ole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»

»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä tekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian läheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»

»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,
jota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.
Grayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,
Carranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.
Grayson halusi saada señoritan. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»

»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin rakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt itse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän totisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan hänelle siwashityttöä.»

»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, señor capitan», selitti José, »vaan kaunis señorita — El Orobon ranchon omistajan tytär.»

»Niin, señor capitan, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa, minä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille. He menivät tänä yönä ryöstämään señoritaa, mutta eivät Graysonia varten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä? Grayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään, jos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.

»Si, señor», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet käsiinsä.»

»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin äkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa tietä takaisin etelään päin.

Brazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja oli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla. Se ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä pölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.

Koskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin lyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä notkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle, horjui ja kaatui.

Eddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy olivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän etumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan, että vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa tunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet raivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja sitä miettiessään hän nukahti.

Eddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä tikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän hämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän näki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan nääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.

»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on pidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne tähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa perään.

»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole aika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut vangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että joukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin. Tule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei. Äläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni toistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»

»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka sen teki?»

»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä se Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi varastuttaa hänet itselleen.»

Yhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea, kunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin, silmäillen kysyvästi ulos.

»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä ennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä, jollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi vankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen peremmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.

»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan
ilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.
»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella
Billy Byrne?»

»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään lörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä — että hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»

Anthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita portaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin hän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen. Pysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin. Se oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten vanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin huoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti alakertaan häntä odottavien miesten luokse.

Hänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle kuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin askeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan kuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä, katsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.

»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä sinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos, mies?»

»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter päästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri äsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te halpamielinen koira. Missä hän on?»

»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi Harding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle arvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä vankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki, mitä tiedätte Barbarasta!»

Billy tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin kysymykseen.

»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti Hardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän maksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada neidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi surmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä olla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin, joten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei kuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti on, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy. Siwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti. Myöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on viety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»

Puhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja katsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen lujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko ja epäilys.

Sinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin tilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän seisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois Billyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin, eikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.

Kun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä kadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä konttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat kiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon johdosta.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Billy Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että heidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin, näkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.

Billyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät erottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska eivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen nähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.

Mutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen takana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta maahan.

Billy vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen savuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.

»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta ainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt ripeästi! He hyökkäävät.»

Ja he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten pään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin. Palvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä taistelupaikalle.

Billy ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä toisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon etsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen, juuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen saapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia että amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli revolverit valmiina käsissään.

He pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se seikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn saamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa, sekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.

Eddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän tytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja, yltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.

»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi ryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.

»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä, ja niin he tekivätkin.

Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille. Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan. Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut tipotiessään.

Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta vasten.

»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä osaa käsitellä lassoa hyvin.»

Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan. Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten tehneen samoin.

Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.

Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.

Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi, sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät, mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.

»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen neuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja — Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on hajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa pimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen. Voimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi ratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»

Miehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie
Shorter jäi Billyn seuraan.

»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja minä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin kummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti ripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.

Rancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa napisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä kuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä lähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut hankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten. Nyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden saapuminen El Oroboon oli epävarmaa.

»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään Cuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä gringoille.»

Tämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan kuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä auringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia ja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku pojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia lapsia.

Cuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat juoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.

Myöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani hikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.

»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»

José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki — siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta. José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.

»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»

»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän on vienyt muassaan neiti Hardingin.»

»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon señoritasta.»

»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan kolttosen.»

Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.

»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.

»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen ratsastettavaksi.»

Vaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui hevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos kaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen kotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.

José oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla lähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään Pesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt pojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut Villan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse, ratsastaen kaupunkiin idän puolelta.

Nyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän vei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja savukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.

»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi kaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa — kaikkien, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El Orobon ranchon kauniin señoritan, ja vaquerot kertoivat Josélle, että kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään — kaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on kummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi. Siellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.»

Pesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies. Kuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti päätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa rypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja se kaikki Pesitan tiedossa!

Bridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti pyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti astelemaan lieassa olevia hevosia kohti.

»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko ammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan tekemättä mitään.»

»Señor», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä tiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»

»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.

Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.

Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin takanakin.

Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet, notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä. Amerikkalainen vitkasteli.

»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.

»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen revolverin epämiellyttävän suun.

»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte terveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan päästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»

»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen toteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään. »Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte valtaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne, vaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut äärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»

Meksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme ennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen käsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin Pesitan leiriin.

»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän ennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten hän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta jäljessään.

Hänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi epäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin ohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa ehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi tietää hänen päässeen karkuun.

Bridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt, sillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään. Viimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä kohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen uhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.

Kaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja, joita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon käsiinsä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä. Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.

Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.

Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.

»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.» Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»

He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa. Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta väsyviä hevosiaan.

Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.

Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas, puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten tietänyt olevan gringoja.

Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi näkyvistä.

Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.

Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen, olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.

»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se tapahtuu täällä.»

Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.

Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.

»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai peräydymmekö noutamaan toisia?»

Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta, reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan liikkumattomana.

»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen katseen Eddien hevoseen.

Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui maahan.

»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.» Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.

Kauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli Billyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin jyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin maasta niiden ympärillä.

Billy lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut kärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen parkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen suustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.

Heidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi, että valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen reunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden suojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!

Ne minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin pituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin hän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen väliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä, luonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa. Jyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi, jonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin toiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.

Pienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat turvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan Eddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa rintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta hyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.

Saatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle puolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän alkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä kumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.

Kansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen huulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään hänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka vakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika aukaisi silmänsä.

»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.
Päivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»

Eddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän supatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En ole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti hän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä. Varmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin. Onpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan kotiinpaluuta.»

Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.

»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin, poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»

Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja laski sen Billyn käsivarrelle.

»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet, ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun puhut niin.»

Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa lorua!»

Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin — jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»

»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain! Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien oltava paremmin varuillani.»

Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi liipaisinta.

»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»

Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.

Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.

Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.

»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»

Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa. Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy kaatui rentona vatsalleen.

Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse, joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin, joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona maalina.

Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua, ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita tappava teurastaja.

Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.

Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen, veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.

Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja tuki hänen päätään kädellään.

»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole hyvä liikkua paljon.»

»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä olisivat päässeet kimppuumme.»

»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti. Minä —»

Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle maaperälle ja kääntyi poispäin.

Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara olla kyynel?

Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella lähtöä varustuksestaan.

Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.

»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää kohti.

Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot, joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.

Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti, että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.

»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään etsimästään henkilöstä.

Hän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät murehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja kylässä vallitsi hiljaisuus.

Billy hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin, miettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten hän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti lupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä intiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt kenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.

Yö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat nuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne ryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan vieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.

Hän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko sisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle ja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.

Billy nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt siellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain oli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä hyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.

Hän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan. Vihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat revolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa kädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli välttämätöntä.

Taaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin samanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen murahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on häiritty.

Uudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»
Sanat olivat englanninkieltä!

»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen ojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi, huudahtaen taaskin.

»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää vasten.

»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi noutamaan apua.»

»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn. Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.

Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava, tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne yksin.»

Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta tietä pois kylästä.

Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.

Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen intiaaneja.

Kyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä, luulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se pelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että Billy ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie Shorteria oli ensiksi ammuttu.

Siellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti juoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä hänen vyötäisilleen.

»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi, »voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme aamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän on se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien alueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan joka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä alamäkeä.»

»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan ohitse.»

»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa tullessani kylään.»

»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä hän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy koko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen solaan.»

»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin juossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo takanamme.»

Senjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle, missä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He hiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.

Billy kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki muutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys pelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti kuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa Barbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn vasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat, painuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.

Kuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi tämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut ja jota hän aina rakastaisi.

Sitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista varoitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Anthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla, odottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat lähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.

Jokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä pölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien uutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä ei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta; vain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.

Mutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa ei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan. Siltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän katseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon pihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden juurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.

»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä, että saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään täällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»

Bridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin vastalauseista.

»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö täällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»

»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin kaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen kaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme torjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»

»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme mukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon, jos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän odotettava hänen etsijöitään.»

Harding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi juoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten entinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja ammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten sitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla tavaroilla.

»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon omistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme kenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne heti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen turvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä väleissä keskenään.»

»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään etusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja että he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»

Harding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä olevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus hänen kuunnellessaan vastausta.

»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus. Sitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan äärimmäisen epätoivoinen ilme.

»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti. »Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti minua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä hetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen armeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.

— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se on hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä. Vaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa rajalle Villan joukkojen lävitse.»

»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan saattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on meidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin niitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän kiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he sietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella mieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.

»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he ovat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille sellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»

Hän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat etusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä, ratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä Pesitan ratsumiestä.

»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla ratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten annetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei ole niitä liikaa.»

Pesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti pihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja konttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta, mennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään, lähtivät he päärakennukselle.

»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö älkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»

Ratsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat vain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa paukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty kiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja kaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut rosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin puolustajien kuulien seuraamina.

»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että herra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät tuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja neuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen. Seuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.

— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon itäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin luokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa ensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään puoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää missään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän voisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»

Kului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin. Viisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti pohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin hän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja haavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.

Iltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon seinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot eivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata sitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun laukauksen.

»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien keskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät pojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»

Mutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua talosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien välähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista puolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät hädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi Pesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin ahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi. Mutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat jälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse mahdollisesti pyrkiviä vihollisia.

Tuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi. Heidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain muutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon kannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa valtaansa ja heidät kaikki uhreikseen.

Näin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he olisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän vihollisen käsissä.

Odotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta kuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista kahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta he korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä ripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa he pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.

KOLMASKYMMENES LUKU

Kun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti syrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa, joka sulki heiltä vapauteen vievän tien.

He olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä oli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän ylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään laukaisematta pyssyään.

Viimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy ehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa vanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle päin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli painoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna harjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli ajoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.

Barbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä maassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen yhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että amerikkalainen ei tarvinnut apua.

Intiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten vastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat katkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua ja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana, hengettömänä maan tomuna.

Billy Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira, jonka turkki on tuhraantunut tappelussa.

»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä vilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.» Ja uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön pimeydessä.

Enimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta tai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla. Ja heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin syväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli voinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.

Tämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä, pakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois hänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli jälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä muureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis kiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne maahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin hänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.

Eteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän edellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja kun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen suunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.

Billy ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut kahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki heidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen tyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät tavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten he pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.

Toisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai puhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse, ja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun melske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.

Ranchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että jotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa olevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta heidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti jäämään toiseen kerrokseen.

Ulkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon ja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen saapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista kaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin kiukkuisemmin.

Puolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge huomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.

Samassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen vastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat loppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako tuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.

Bridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään paennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut vanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.

»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle, lähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään, ja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te, pojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa teille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä Pesita jätä minulle edes senkään vertaa.»

»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän kiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.

Sitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa itse Pesitan seuraamina.

Bridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin piipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä odotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony Hardingia, rakastamansa tytön isää.

Pesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää panoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan Bridgeä.

»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat lopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.

»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä he itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut elävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»

Pesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän välinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä hyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat puolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset! Valmiit! Tähdätkää!»

Yksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen kelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta. Amerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja sitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.

Siihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen olivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle tilanteen.

»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän hypähti huoneeseen.

Keskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin lausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi hymy, kun hän näki, kuka tulija oli.

»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi, ystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen rikoksistaan!»

»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa poskelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.

Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen ilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt lausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen miehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran rakastavan!

Mutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen mieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden ystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.

»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!
Muutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!
Minä tähtään nuppiinne!»

»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle, käski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.

»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.

Samalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen samasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui sivukuistille.

»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään teistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne — mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»

»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä puhelinneitonen oli hänelle kertonut.

Marssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy seurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat lieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä aseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena pysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että osat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki saivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt ratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen Pesitan ratsuja ja aseita edellään.

»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä takaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän aavistikaan.

Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.

»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»

»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»

»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»

Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti. Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.

»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja minä jäämme jälkijoukoksi.»

Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti satulasta, ja taistelu oli käynnissä.

Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä, eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.

Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä, mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista, ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet.

He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas- tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen kaupungin kimppuun.

»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy, »varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme ratsastaneet hyvin.»

Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.

Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin hänkin.

Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin ilmeisesti palvoi Barbaraa.

Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä, ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.

Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.

Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta. Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.

Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa pelastuskeinonsa.

Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla, ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Oli jo pimeä, kun pieni seurue alkoi jälleen satuloida ratsujaan. Se puuha keskeytyi äkkiä lannistavalla tavalla.

Billy oli koko ajan pitänyt joko kiinalaisen tai Bridgen vahdissa sillä taholla, jossa Rozalesin miehet väijyivät pimeässä poltellen savukkeitaan, ja juuri Bridgen karabiinin pamahdus ilmaisi amerikkalaisille, etteivät he vielä suinkaan olleet turvassa, vaikkakin raja oli vain puolentoista peninkulman päässä.

Ammuttuaan Bridge kääntyi satulassaan taaksepäin ja huusi toisille kehoittaen heitä laittautumaan rakennuksen turvaan.

Billy ja Clark-veljekset hypähtivät ratsaille ja kiiruhtivat Bridgen luokse, joka syyti lyijyä hyökkäävän vihollisen riveihin. Mason ja herra Harding kiidättivät Barbaraa ranchorakennuksen epävarmaan turvaan.

Meksikkolainen seurasi heitä, ja Billy komensi Singin auttamaan toisia lujittamaan ovia ja ikkunoita, kun taas Billy ja Clark-veljekset torjuivat sillä aikaa rosvoja.

Peräytyen hitaasti ja ampuen yhtä mittaa he vetäytyivät talolle Pesitan joukkueineen edetessä varovasti heidän jäljessään. He olivat päässeet lähelle taloa, kun Bridge suistui satulasta. Clark-veljekset olivat laskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan rakennukseen. Vain Billy huomasi, että hänen ystävänsä haavoittui.

Hetkeäkään empimättä hän solahti satulasta, juoksi maassa viruvan Bridgen luokse ja otti hänet syliinsä. Heidän ympärillään viuhui kuulia. Muuan ratsastaja nelisti edelle tovereistaan iskeäkseen gringot maahan.

Billy vilkaisi taakseen ja huomasi ajoissa vaaran — miekka suhahti parhaillaan ilmassa hänen päätään kohti. Hän pudotti Bridgen sylistään ja kallistui syrjään, onnistuen välttämään sivalluksen; ja ennen kuin lyöjä saavutti jälleen tasapainonsa, oli Billy hypähtänyt hänen hevosensa viereen, tarttui ratsastajaan vyötäisiltä ja kiskaisi hänet maahan.

»Rozales!» hän huudahti ja antoi miehelle sellaisen iskun, jollaista hän ei ollut eläissään antanut, survaisten nyrkkinsä toisen kasvoihin valtavien lihaksiensa koko voimalla ja antaen iskulle puhtia kaikella painollaan.

Veri ruiskahti, kuului murtuvien luiden särähdys, ja kapteeni Guillermo
Rozales vaipui maahan: hänen rikollinen rosvonelämänsä oli sammunut.

Uudelleen Billy otti Bridgen syliinsä, ja tällä kertaa hän pääsi ranchorakennukselle häiritsemättä. Vain pieni verijuova piirtyi hänen vasempaan käsivarteensa ja kostutti Bridgen kasvoja, kun hän laski ystävänsä lattialle.

Koko yön kiertelivät Pesitan miehet yksinäisen ranchon ympärillä. Koko yön he ampuivat kuuliaan kalkittuihin seiniin ja teljettyihin ikkunoihin. Koko yön taisteli pieni puolustajajoukko uljaasti henkensä edestä. Mutta päivän koittaessa selvisi heille, että he ponnistelivat turhaan, sillä heistä yhdeksästä oli yksi kuollut ja kolme haavoittunut, kun taas hätyyttäjien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyneen.

Billy Byrne oli koko yön maannut vatsallaan ikkunan ääressä, ampuen kuutamottoman, hämyisen aavikon taustaa vastaan silloin tällöin kuvastuvia hämäriä hahmoja.

Äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi siihen huoneeseen, johon hevoset oli viety.

»Ampukoot kaikki talon takapuolelle niin kiivaasti kuin ehtivät!» hän komensi. »On puhdistettava tie, jotta minä pääsen pujahtamaan ulos.»

»Pohjoiseen», vastasi Billy, »noutamaan rajalla olevia Funstonin miehiä avuksi.»

»Mutta he eivät tule rajan tälle puolen», huomautti Harding.
»Washington ei salli heidän tehdä sitä.»

»Heidän on se tehtävä», ärähti Billy, »ja he tekevät sen saatuaan tietää, että täällä on joukko teekuja ulvomassa amerikkalaisen tytön ympärillä.»

»Te saatte surmanne», virkkoi Price Clark. »Te ette voi päästä rosvojen ketjun lävitse.»

»Jättäkää se minun huolekseni!» vastasi Billy. »Olkaa vain valmiit avaamaan tuo peräovi, kun käsken, ja sulkekaa se sitten nopeasti jälkeeni!»

Price Clark tyrkkäsi oven auki. Billy painoi kannukset ratsunsa kupeisiin ja kyyristyi hevosen kaulaa vasten. Seuraavalla hetkellä hän oli kadonnut ovesta, ja räiskyvät pamahdukset ilmaisivat, että viholliset olivat huomanneet hänen rohkean tekonsa.

Pieni meksikkolainen hevonen kiiti kuin nuoli tasangolle. Kiväärien pauke oli vain omiaan lisäämään säikähtyneen eläimen vauhtia. Billy istui suorana satulassa, ohjaten ratsua vasemmalla kädellään ja käytellen revolveria täsmällisesti oikealla kädellään.

Hänen takanaan seisoi Barbara Harding ikkunassa pidättäen henkeään ikäänkuin lumottuna, kunnes Billy katosi pohjoiseen varhaisen aamuhetken hämärään. Sitten tyttö kääntyi, huokaisten väsyneesti, ja meni jälleen haavoittuneen Bridgen luokse, jonka päätä hän hautoi vilpoisella vedellä, samalla kun Bridge hoki kuumeisia houreitaan.

Nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivasta. Pesitan joukkue järjestyi ratkaisevaan hyökkäykseen, ja piiritettyjen pienen ryhmän toiveet olivat hyvin vähäiset. Äkkiä alkoi lännestä päin kuulua lukuisan ratsujoukon kavioiden kapsetta.

»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä kalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»

Aamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka hajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki alleen polkeva tuhoamiskone.

Myöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet ampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko hyökkäyksensä.

»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän yläpuolellaan?»

»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen viirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»

Lähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan joukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä myöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli yksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen joukkoon.

Päivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat erottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi jättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän Pesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli viimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.

»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi ratsujoukon tänne.»

»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen
Clark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»

»Tuolla hän on joka tapauksessa», vastasi neiti Harding. »Se on todellakin kummallista. En jaksa käsittää, mitä tekemistä amerikkalaisilla joukoilla on rajan tällä puolen.»

Pesitan miehet pyörsivät pakoon, mutta sitä ennen kannusti itse Pesita ratsunsa Billy Byrnen luokse.

»Kavaltaja!» kiljui rosvo. »Tämän tähden saat surmasi.» Ja hän ampui laukauksen suoraan amerikkalaista kohti.

Billy tunsi vihlaisevaa kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen oikea kätensä oli entisessä kunnossaan.

»Vertavuotavan Meksikko-paran puolesta!» huusi hän, ja ampui kuulan
Pesitan otsaan.

Mitä te sanoitte?» kysyi eräs upseeri, pysähdyttäen ratsunsa Billyn viereen.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Saattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä Meksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue turvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi yksi huokasivat helpotuksesta.

Bridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei hänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara saivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen arkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.

Kun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan surumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita oli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.

»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran, kun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi keskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun tyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti Galvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin Bridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä, ja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»

Hän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei peräytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy tarttui rajusti hänen käsivarteensa.

»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä, ettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä totisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt tätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut sinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en rakastanut.

— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme olleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä konttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten merkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman nurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka orjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»

»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui, kun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.

Puolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle rautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle Galvestoniin, Teksasiin.

Anthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa Barbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä tämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen paikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää Anthony Hardingin vävypoikana.

Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.

»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut, että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»

»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni, hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»

»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut, kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs, Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»

»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.

»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»

Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden niistä Billylle.

»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet vapisemaan hermokiihtymyksestä.

Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan sanoman.

»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain muutamia minuutteja sitten.

Seuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja tyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa jäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän lähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.

Oli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen laulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.

Verkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä kyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan tulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä lihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä ei ollutkaan kuulijoita:

»Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa, miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin, tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BILLY JA ETSIVÄ: SEIKKAILUROMAANI MEKSIKON SODISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.