The Project Gutenberg eBook of Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja, by Emil Elenius

Puusetä
Saarelaisten sonniyhdistys
Suuri ja rikas herra
Muija-parka
Lankut tai henki!!!
Kiis-Hemman viimeinen päivä
Saarelais-Susanna
Salaisuus
Penna merikauhu
Hanskin Matin tupakat

PUUSETÄ

Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista. Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja sammaloitunut — paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä, niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.

Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä, mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta — parikymmentä vuotta.

Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.

Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.

Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet, vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.

Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä, että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun sammuminen johtuikin.

Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta, eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" — Ja kun lapsista kasvoi aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä, ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.

On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko
Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.

Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja perunoita.

Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa. Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa, vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!

Jo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa siikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta eikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet sepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta ja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja lukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä saarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin — tarkkakäyntiset hyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.

Siianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan kanssa yhdessä — Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä. Meno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta perillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai aiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi pitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi kova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio kulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin ei nostettu ylös — koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja niitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa kohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä kohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua verkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut näinikään: "Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle — hä!" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan, jolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla kimakalla äänellään huutanut: "Nääthää huonopiikaa — sout kivell'! Eksä osaa huovata — hä!" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan, mutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin Annastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat näkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa. Mikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin, ellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja toisista verkoista lisää.

Nyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka paloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä olla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän oikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja liituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan askartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia sinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!

Saaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen tuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut tutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon Mikon taloon harmi — pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.

"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti mies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen pyhäiltaa!" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.

Tämä "lähetetty mies" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa iltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui Jaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon katseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset, laivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä muu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.

Toisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää päivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja luultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa ulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti vieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen — se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja kehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä täynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja alle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.

— Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! — huudahti vieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. — Teidän poikanne kunniakirja?

— Jaaha — jaaha. Hengenpelastuksesta — koko laivaväen pelastuksesta!
Tätähän seuraa myös kultamitali?

Mikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät polvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja samalla itsekseen muistelee koko tapausta:

Yöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni
Purjeniemeen, lähelle kylää.

Aamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä mitään voitu tehdä.

Laiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului myrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun laiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.

Sen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui aalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta, kajuuttaa ja kanssia.

Laivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut voineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.

Joka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui korkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli rantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta sisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun laiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä koskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että viimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä poikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida maalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta sileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.

Saarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun lautamiesvainaja oli sanonut, että "Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin sisällä — ei tämä alus kestä kauemmin — kohta se hajoaa", poistuivat naiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he, piikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista pauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.

Samana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli Mikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen korvaansa:

— Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan muutamia hyviä miehiä mukaan!

— Mennään vaan — eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin noiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä paranevan!

Se oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen perästä!

Se nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja hönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! — Pari kertaa se kuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen sinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: "Asettukoot vedet niin, että kuiva näkyy!"

Päästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. — Valvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja keulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja taas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan vettä haapiosta.

Viimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin, että rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän me kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian paremmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa, taittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet huutaa: "Älkää tulko lähelle!" — mutta eihän me innoissamme mitään muuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava — eikä totta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas tuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: "No nyt pojat!" — ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä haapioon. — Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen ja huusi: "Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!" — Hän, se vainaja, oli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin haapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko heitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja vetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle kalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla — toisella vasta, ja huikean "kovast, kovast, kovast"-huudon raikuessa veti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului merestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea vyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja pauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja olin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan juuri sillä hetkellä keskeltä poikki — peräpuoli laivaa kaatui mereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko keulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka vielä seisoi haapion keulassa, "väistä", mutta en saanut sanaa suustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja purjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan liikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain, että nyt se tulee — loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin. Veli-Topin löi masto — märssytanko — kuoliaaksi, ja minun vasen jalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille ei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis. Laivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä puntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja kunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä ihmeellisestä pelastumisesta.

Vieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus, on käyty kohta kohdalta läpi.

Emäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja tällöin — täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin vaillinaista kertomusta.

Kumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana katsonut kyselijää suoraan silmiin.

Syntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja ajattelee, niin että leukapielet tutisevat — ajattelee näinikään:

Kyselee vainajien tekoja! — Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin ja kunniakirjan! — Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen! — Saatana hänen ties, missä se on — jossain kirstunkolossa! — Ei näe ja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään — että missä sitä ollaan menetetty vasen jalka? — esimerkiksi — tai muuta. — Jo olet tuhma! — Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!

Emäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan turkinpalsamiin, miettii samaa:

Kyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja että eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? — Panisin minä paikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma, että Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä sikarejakin! On sillä! — — —

Vieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä kuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:

— Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri näe muualla Suomessa… Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?

Sankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit heidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet — eikä niissä uutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku — niinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan. — Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo, pääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään "Puusedän" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa saaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!

SAARELAISTEN SONNIYHDISTYS

Siihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä eikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen kulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka kuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä oikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli saanut kahdesta syystä — ensiksikin, koska postintulopäivä oli perjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut ennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki, vielä vähemmän ihmissyöjä.

Myöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi ollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli postiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei ollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli perjantaina — tai sen ainakin piti tulla — ja että se oli saarelaisten mieluisin päivä.

Postintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa noin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän kohdalle.

Eräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden tienoissa, saunakellojen soidessa.

Saunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja, jotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli mukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat jäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen taskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat saunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja niillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.

Silloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten sanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä päivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle postia, se on tyhjää postilaukkua — ellei nyt oteta lukuun niitä paria kirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta postilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista mukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka purjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan, kuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei viitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni saari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.

Postiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä matkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei mitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään harvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat miehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli harvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin "Saarelaisten Sonniyhdistyksen" ensimmäiset maljat.

Perjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut, korvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi luotsien säestämänä.

ja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: "Eläköön 'Saarelaisten Sonniyhdistys'!"

Kajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä pysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet kuuntelemaan, että "mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä oikein pidetään!" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä joka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää, kunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin luovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen soidessa.

Paljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut sillalle postivenettä vastaanottamaan.

Viskatessaan postilaukkua — joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan sanomalehdet ja muutamia kirjeitä — luotsisillalle julisti Perjantai kansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: "No — mitäs mantereelle kuuluu?"

— Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka niitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne…

— Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan — siellä kaupungin rannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se maisteri ollut? Akkaroomi — vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos teistä kuka muistaa!

— Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista luotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut, keksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.

Illalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin — juteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana päivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin tottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien lautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan. Hän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta maamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli saatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.

Postimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun asianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän oli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran perustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren papille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus missään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan kuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä ja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka pidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan sään sattuessa kunnantuvalla.

Vasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan vauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja ahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä, Perjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä hehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet ja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin tietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.

— Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli jäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.

— Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä sonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se tuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti, mikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että "Karjatalous" ja että "Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma retkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka taloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen maitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava sonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla Sonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!"

— Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet vakuuttivat Perjantain puhuvan totta.

— Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se Sonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää — hä?

Perjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli kulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli sitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen inssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron — ei sen puolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän selvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja kaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä tavalla:

— Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu — niin — ja Sonniseura, jonka hän tänne perustaa — niin — että millä tavalla? — Milläkö tavalla?! Apteekin rohtojen avulla — ei millään muulla tavalla. Ei hänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää. Ei! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen avulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa apteekista — eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille annetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä parantaa. Kerran minä — tuota noin — — Rio de Janeirossa — sielläkös se nyt oli vai missä — siellä se oli — minä olin silloin "Huait Sitissä" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä — ja olin maissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä, rohvessyöriltä — en nyt muista paraikaa sen nimeä — että siellä — Riossa nimittäin, Rio Janeirossa — ja missä hyvänsä siinä maassa on tapana ostaa apteekista erästä rohtoa — sanoi se sen nimenkin — jota jos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme tuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri sillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan ennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin pienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa…

— Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin rohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on tämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä — ja selittäkää asia paremmin jos voitte!

Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen soittoa.

Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty. Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää esitelmänsä. — — —

Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä, odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen vielä kirkosta vanha suntio — pappi ja lukkari käveli ohi — ja Hempan Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon, että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa, joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot kuulu… Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle, sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!" — tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan asiat.

— Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki! sanoi siihen Ittakin.

Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku kainalossa.

Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta kauemma ja aloitti puheensa.

Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä oli paksu nippu käsissään.

— Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle — Norjan toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle — sanoin minä silloin itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi, maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot…

Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. — — —

Niin — siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean jäsenet — lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat aikoja sitten siirtyneet sinne

SUURI JA RIKAS HERRA

Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi. Hänen nimensä oli Ivan Patnof — tai jotain sinnepäin. Vaikka meren selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.

Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja lihava ukko. — Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No — mitäs ukko Patnofille kuuluu?" — Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina aikoina oli se Jumalan nimi!

Valkotukkainen ja valkopartainen herra — niin — "herra" on oikea sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle — nimittäin ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof — suur ärra ja rikka".

Hän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun saarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.

Suuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti saarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron kaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia tietoja uudesta loistonpäälliköstään — sillä virontaitonsa on hänen täytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen entisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.

Rantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa tilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin juurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä kerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä aamuna miehiä koolla — oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin — ja puhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön tuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla, sumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä puhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä, siirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja rikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta jotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa kuuluivat:

— Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu — tästäkin Patnofista, mutta ei taideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan tänne.

— No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä — saaneensa Tallinnassa tietää — että ainakin se on totta, että mies on suuri herra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.

Sen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja puhaltaen savun ylös ilmaan:

— Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! "Kapteeniksi kuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin", sanoin minä ja että "virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi".

— No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä miehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä lienee entinen lotjakippari koko Patnof — joltain jokilotjalta Venäjän maalta.

— Amiraali tai muu — tuomittu jostain syystä Siperiaan — ruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta — ja armahdettu ja lähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia Antsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan, mutta keisari armahti.

— Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari! Näkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta kuorossa ja yksitellen.

Miehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään amiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean arvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle kirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman suulle.

Eräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin rikas.

Kerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen tarkastaja — häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka olisikin ollut amiraali.

Tarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja Terva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat näinikään:

Pojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana kutsuttavan smatriteliksi.

Tarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli nimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!

Kun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina ensi kysymys: "Onko sinulla ollut paljon korjauksia?" joka taas oli samaa kuin "Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?" — siis ihan samaa kuin esimerkiksi kysymys: "Kuinka hurisee?"

Tarkastava "amiraali" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja kaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä oli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut verratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu — talossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja "amiraali", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät sillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja varsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä niin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin — talvet Tallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti oli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin "tytärten tulevaisuuden vuoksi" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden piirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva Patnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään loistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti sulautuneet kalastajaperheisiin — sivistyksestä ei enää jäljellä muuta kuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen ole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita. Kaikki muu on kadonnut.

"Korjauksia" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli
Patnof saanut paljon.

Kaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset olivat perinpohjin rikki ruostuneet.

Ikkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat mädäntyneet — lasit miltei tippuivat maahan.

Muutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi — uusi permanto oli siis tehtävä.

Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen kertaan.

Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, — toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä, paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä, mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on runsaasti — mutta mitään ei uusita.

Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat. Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!

Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden, etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani — ja vaikka vielä kunnianikin!"

Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä — höylätä uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia — olihan heillä talvisin vapaata aikaa ja vakinainen vuosipalkka.

Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan Patnofin omaan taloon.

Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan — oikeastaan kai sydäntään — ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto sen jälkeen!

Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia, pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia, joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva, jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. — Tämän lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen piiriin, tekivät ristinmerkkejä — vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan, se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään — ja lauloivat venäläisellä messuäänellä — matkien suuren herransa kumeaa venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:

Suuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi uusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä supatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua kyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari, jostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!

Tekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa tappamiseksi:

Loistolla oli täydellinen paja — ahjosta ja alasimesta rautasorviin, viilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki Patnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin — oli valmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen hyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin paja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari joka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän pitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan venäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita koruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen kehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita armolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen — niitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä ihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa ja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi saanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka ollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta pilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei etsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon askartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys vain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten esivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat saarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!

Kerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään, tokaisten panettelun muodossa:

— Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? — Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin on entisyys — tai ainakin tsaarin esi-isällä — kaikilla on entisyys — kenellä talonpoika — kenellä suutari —. Tsaarinkin esi-isä oli talonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! — "Entinen maaväen kapteeni?!" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: "Entinen suutari" — niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija — kyllä sinulle näytän — kylään ajan!

Patnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle puolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: "Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei."

Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli koolla.

Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin, koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja rikas herra Patnof ja sanoi:

— Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan — ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni — ylen pieni! Kirkkoherra on suurempi — kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja suntiota! Mutta minä! Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen! Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.

— Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki, sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään perustelemaan.

— Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!

Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin, vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". — Itse mielestään hän ei ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen — niin, niin. — Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan, murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi kotona! Muuten vain iloinen — niin, niin — ja hän uskoi sen, mutta sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle: "Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof! Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota, kolkosti kumajavaa kotiaan — lähteä talvimustalle merelle jahdillaan, purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan — kuudentoista tunnin matka vain! — Tallinnaan! — Tallinnaan! — sivistyneiden ihmisten pariin — jättää loisto vartijavanhimman hoitoon — niin — pois täältä! — pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! — Oh — sa Jumal! — — — kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet palaamaan jälleen toisten seuraan.

Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä, kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.

Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat kukkivat ja tuoksuivat.

Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä, aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni — ja näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.

Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.

Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja loistonpäällikön ja -vartijain asunto — muuta ei saarelle sopinutkaan. Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.

Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin — nuoremmaksesi — eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."

— Totta on. Masina siellä on — ruunun masina. Eikä tämä mikään muu ole kuin "Sextantti". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on täälläkin — vielä se ennättää tänään tännekin.

Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.

Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.

Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille kaikenlaisia kauheuksia.

Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.

Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä, huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne ja kaikki luhistuu.

Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta, pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja, ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja. — — —

Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:

— Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.

Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia — hän tunsi siitä virkistyvänsä.

Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin — on siis noin tunnin kuluttua täällä.

Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.

Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut — nyt en enää!" — Patnof poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän. Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne tuloon.

"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta kaikki — ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda minua vielä tämä kerta — kuka lienetkin — kuka lienetkin — auta ja armahda — auta ja armahda — vain tämän ainoan kerran!" — — —

Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon, että hän itki — kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.

Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn takaa — puolittain sen kupeen alta makaamasta.

Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut sydänhalvaukseen.

Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu ja kuultu tapaus — Patnofin viimeisin maallinen kokemus — oli se, että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi — sitten seurasi täydellinen hiljaisuus — ei mitään kuulunut tai tuntunut enää — kaikki katosi olemattomiin — ajatuskin.

MUIJA-PARKA

Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.

Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita, kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.

Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.

Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin — on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.

Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.

Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!

— Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!

Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:

— Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus — niin.

— Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin — mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi — vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä — kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!

Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. — — —

Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.

Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta — että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.

Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.

Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.

Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa…" osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin — kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä — sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla — kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:

Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.

Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.

Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.

Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.

Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan — nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen — yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.

Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.

Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.

Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli — näin odottamatta ja valmistelematta — ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen — hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:

He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.

Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. — Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:

Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:

Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas — totta puhuen riitainen! — Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään — eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" —

Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.

Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.

Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.

Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne tummanruskeita.

Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt, lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.

Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet — vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt — laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa saraimessa ovat myös lokit ja köydet — kaikki säästöä vuosien takaa, löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.

Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.

Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!

Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana, mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä — ajatukset liitelevät muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän — tuo muutenkin vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari, jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin sieluttomasta koneesta konsanaan.

Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja tappelevat.

Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja telojen väliin.

Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.

Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina sillä nytkyttämään lähtijää.

Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman, urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta huutaa: "Kovast, kovast, kovast…", niin että korvia huumaa. Sen kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen. Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se silmänräpäys on tullut — on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi "Meretär", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "Muija-parka".

— No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin "Muija-parka" — saamari vie — en paremmin sano! Hullukos sinä olet! Eihän tuo ole mikään veneen nimi! — — —

Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen sinne.

Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti hätääntyneen näköisenä.

— Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on meidät jättänyt.

— Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät — kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.

Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi ja potki peitettään.

Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta. — — —

Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä, sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä sukulaisia — kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä, ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä kuiskittavan jotain "muija-parasta" — tarkoittaen sillä sekä häntä, jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti ankkuroituna satamassa. — — —

Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" — nuo tunnottomat ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa nimi.

Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei enää ollut olemassa.

Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli tyttärelleen:

— Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni köyhyydessäkin.

LANKUT TAI HENKI!!!

Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo paljon.

"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.

Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.

Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole — enemmän kuin muillakaan saarelaiskesillä — vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.

Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.

Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun toiselle viikolle.

Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana — paha enne! — poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.

Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja ajautumaan virtain mukana.

Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta länteen.

Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten lounaaseen.

Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.

Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.

Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään entisellä nimellä — ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.

Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen maston nokkaan asti moottori.

Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa höyrylaivoissa.

Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin isomman aallon taakse.

Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.

Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.

Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että "Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan — ahaa, siinähän tämä on itsekin…" ja siitä asti — kiusallakin — kuljetti Toos-Jutta moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.

Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi. Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa oli koskaan syntynyt. Haapio — nimittäin Jutan moottori — käyttäytyi yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa, pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä. Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.

Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.

Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.

Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat. Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas höyhenvuoteellaan.

Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.

Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.

Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka hetki.

Jytinä selveni selvenemistään ja — omituista kyllä — äkkiä lakkasi kokonaan.

Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin, joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista unta:

Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä — Jutta pöydän päässä, jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!" minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa, hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla toverinsa, joille sanoi:

— Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!!

Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:

— Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva verkkoihin ole ajanut — ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!

Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet verkkoveneessä säpsähtivät.

Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö — kuin luoto — suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.

— No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt siksi aikaa tänne.

— Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta suusta, ja vävy jatkoi:

— Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää kultaa.

— No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut ennättävät tulla.

Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.

Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin pienen saaren rantaan.

Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella — se erotus vain, että tämä heilui ja huojui meren mukana — oli oikeasta maaperästä irti.

Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta panemaan niitä veneeseensä.

Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä seikkoja.

Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille, joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.

Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian Jutta.

Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut: "Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.

Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.

Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.

Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä huolimatta.

Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.

Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.

Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella, perällä, oli unohtunut lankkujen alle.

Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan poikki.

Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia Valtiasmeren ulapoita.

Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle…

Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa. Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden pois ajamiseen.

Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan lankkua. — — —

Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä toivonutkaan.

Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua männästä.

Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen perunankuorenvärisiä kasvojaan.

Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan korviin asti.

Yksi jahti oli vielä lautan luona ja — ihme ja kumma! — kun se nosti purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.

Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta, jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa revennyt halki.

Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka siellä "Vellamollaan" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan moottoria kohti.

Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita! Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen — musta kansa!

Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella, ei hän muuta huutanut kuin:

Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan, jolle sanoi:

— Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. — Tännehän sinä uppoat kuitenkin.

— Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!

Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:

— Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!

— Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! — Ymmärräk' sä! Hä!!

— Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko — ei mikään pakko! Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan leukojasi availe!

Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta eteenpäin.

Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:

— Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!

Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!) saaren ja sen lankkuapajan väliä.

Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin lautatarhoissa ainakin.

Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.

Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin. Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä, haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli myös puolentusinaa poikaa — kuusi seitsenvuotiasta — nimittäin Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta. Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.

— Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.

Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan ympärillä.

Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta. Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion tunkeilevaan ohjaajaan.

Pian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja tappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin valkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja haapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja väki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.

Vielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin hakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut päivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka — "ainakin niin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni…" — oli upottanut Toos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että "lankut tai henki!" käytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään Toos-Jutankin omat. — "Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin — mokomakin merenryöväri!"

Vielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden emäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.

Hänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja hänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.

Oikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli miltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.

— Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä kaadettuaan täyteen kupit.

— Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa kuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken aloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo nuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa palvelijana ja oli nyt kotona jälleen:

— Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. — Ylpeitä teiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä tulee vaikka mitä — — — vaikka varkaita ja murhamiehiä — — — Niinkuin nyt tämä Selmakin!! — — — Sillä kun nääthän on viiet rimpsut hamehissaan ja hatut — — — (pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan) — — — Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että voi voi voi! — — — Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka mitä! — — — Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea näkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina — kuuleehan ne vanhat paljonkin! — — — Että ei sitä kaikkea haastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! — — — Että se nyt vasta sitten elävä on!

Karuliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen vahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku jyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua tasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä mainitsemalla:

— Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen moottorin ja ryöstää lankut!" — että "Olishan me tultu toimeen ilman näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja ryövätyllä tavaralla siunausta ole — ollaanhan se jo koettu!" ja paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei ole! Ei ole!

Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista tomumajaa.

Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.

KIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ

Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi säännöllisesti joka vuosi. — Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja valaan voi luottaa.

Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen takana meri ja saaren satama mastoineen.

Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata. Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia — kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia kissankäpäliä.

Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu: ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa sateenkaaren väreissä.

Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin parikymmentä askelta leveä — länsipäästään tuskin kymmentä.

Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi. Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain, Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa. Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina. Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä heinää ja joku kuusentaimi — toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena kelkalla vedellyt omasta metsästään.

Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä, eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys, reumatismi tai muu.

Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan, mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin — nuorempi väki ei häntä ymmärtänyt.

Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui sukulaisistaan erossa — paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko talon polttopuissa.

Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan pituisia pölkkyjä.

Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina pukille — siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän korkeimmille kerroksille — entisinä aikoina! — Ensin rangan pää sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä — sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa vanhemmallesi!" — Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle ja kaikelle.

Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata — terä olisi särähtänyt kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.

Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? — Ne ovat niin pihkaisia — nuo kuusenrangat — ja oksaisia — ja oksat kuin vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä sahaa… Tarkemmin täytyy katsoa!"

Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä — syövät vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.

Vähän liian pitkä pölkky — eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
— Polttakoot lyhemmiksi — ei tässä auta katsoa!

Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.

Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo — veto ja pienempi siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan hyppysellinen sahajauhoa — oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä — kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla, että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.

Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut siinä jo vuosikymmeniä.

Ei siltä ole tallella mikään — saatikka nyt tämänlainen vanha viikatteenterä.

Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen seuraavat toinen toistaan — vuosi vuodelta.

Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee — ja rakennukset harmaantuvat ja sammaltuvat ja painuvat maata kohti.

Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran käsiini! Vielä kerran — niin niin.

Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!

Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni kilpaa. Äh!

Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti — "äh!" kun hänelle johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten, niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut palkakseen — naurut ja ylenkatseen — ylenkatseeksi ainakin Hemma selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.

Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut ja jäi vanhaksi pojaksi.

Siihen sisältyi vuosikymmeniä — muutamiin sanoihin, joita ei voinut koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet — pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan rakoon.

Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!

Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat mieleen piikaväen — vanhalle miehelle?

Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin — vuosikymmen toisensa jälkeen — kuusikymmentä vuotta.

Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! — ja se oli olevinaan jos jotain — paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä vuotta! Minä olen rikas! — — —

Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa hylkeenpyyntiin — ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.

Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin — vielä enemmän olisi minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani — voimaa ja vikkelyyttä sillä pakanalla oli! — ja sanoi näinikään: "Mitäs sä meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" — En näet ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan kääntyä.

Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu — Sannan muotoinen. — Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!

Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua — vuosikymmeniä — ruostua ja katua kuin minä itsekin.

Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.

Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen, nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.

— Mikä holvetti tuon on siihen raahannut — jalkoihin! ärähti Hemma, kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.

Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.

Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita, edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt läpi pitkät ajat — pitkät vuosikymmenet — ja tästäkin kesästä kaikki viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy — syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta totisesti häntä hiukan viluttikin.

Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa, tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä monta vuotta — kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen, jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo pilkkomaan.

Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä — taas — huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas sahataan! Sahataan, sahataan!"

Vaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja kovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin kimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.

Muistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki sillä pitkiä matkoja.

Paikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden kattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren aallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean vaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli aallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen metsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen Vallesmannilan rauniot.

Ihan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja elämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä missä on nyt vain rauniot — punaista ja valkoista — tiilen ja kalkinmurskaa.

Tanssiaisia — juominkeja — kapteeneja — matruuseja — saaren tyttöjä ja poikia — viiniä ja olutta ja pelimanneja — he — he — Hemma itsehän oli siihen aikaan paras pelimanni — ja eräänäkin yönä vallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään alakerran kamariinsa — hehheh, heh — ihan naurattaa, kun ajattelee — — —

Ja Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava kaikessa vallesmannin apuna — —

Hemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti toiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii esille. — — —

Hemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä veistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.

Ohi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo Kiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä. Mutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin, nuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja huutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma katselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei mitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. "Jos sinulla on oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan", sanoo hän kuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa mennessään — mokomakin kikattaja!

Hemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään seisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua puoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella. Lopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen — sylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa kirves kohota — kohoaa ja kohoaa — hitaasti, mutta varmasti — sivu Hemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä, jonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma ei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo viritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan putoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma säpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä, katsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:

Hän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja huutaa sille: "Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias viritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! — Hyvä, ettei sattunut terän kohta nuoraan — olisi mennyt poikki!"

Pölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot, runsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta, sikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee, päivänpaisteeseen kuivumaan.

Päivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet syntymäpäivät siellä — niitä nuorten hullutuksia — ja emäntä tarjosi päivälliset siitä syystä Hemma-enolle.

Sisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen sille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan nauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha omatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja pullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan vuosikausiin.

Päivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja yrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen päivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli — "Rämpii ruumista ja viluttaa — pahat ilmat siitä tulevat", sanoi hän, johon sisarenpoika sanoi: — Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen — eihän se siitä pahene.

Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin töihinsä. — — —

Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta, havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.

SAARELAIS-SUSANNA

Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna — muulta ruumiiltaan kyllä — juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä, ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.

Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies, nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi, eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus, mutta ei perämiehen papereita.

Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan. Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan — mitenkä Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu, huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja — eräiden koiranleukojen levittämän ilkeämielisen huhun mukaan — tyynen lauantai-iltaisen merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin, joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen, huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen — sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle — mutta eivät virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä pihaansa, tai saunansa portailla — sillä tämäkin Susanna valmistautui kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä putken päähän.

Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja kuunteli Susannan puhetta.

— Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä — eksä ymmärrä! Kun ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat! Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!

— Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi, katot paikkaamatta — aitoja ei korjaa kukaan — ei mistään tule mitään — että ihan tässä tulee hulluksi…

— Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan — pahalaiset — en paremmin sano…

Susanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa, epäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:

— Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole pyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on minulla mikä sinullakin — tämä elämä — lesken elämä.

— Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne — kaiken maailman kissat ja koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!

Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja syleksivät jo kehdosta lähtien!!

Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla: "Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti: "hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys, hääs — hyys, hääs!…"

Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät, mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.

Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet, ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme, joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja — henki pois! — On sitä niinkin käynyt! Voi surkeus!!

Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä, selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin, epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja sulkivat ikkunansa.

— Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan, eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.

— Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:

— Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu, tiedäksä sitä?!

— Oli vaikka killismannin — mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja — hölmö!…

Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja väkijoukko nauroi.

— Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!

Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll' näin — pien laps! Hu'! Pien laps — hu!…" — — —

Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.

— Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan hänelle omiaan.

Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät olleet rannassa paaroja onkimassa — eikä niistä tässä olisi ollut apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.

Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua, uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:

Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon, kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret, jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan pienintäkin liikettä.

— Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa, huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.

Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he toistensa katseen — monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä — mitä sitten koko kesänä — niin — iloisen Susannan koko leskeysaikana.

Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja niin ajatteli Martti myös.

Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.

Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia — eikä Simo Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään — hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan, sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja otsallaan.

Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet takaapäin.

Simosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo vähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin kotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli takaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen päässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa, kädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa, savuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin jumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi, ei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän pyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin voi:

— Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy olevan, että maltas kun vähän autan sinua — nostamaan tuon saavin — sisään saunaan.

Hänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä, että tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!

Simo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he puikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti sivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:

Susanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes heitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.

SALAISUUS

Siihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja kirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai nuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin aikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut kaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien lukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!

Niin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla luotsioppilas.

Isä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta palatessaan.

Vanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden perästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin varaoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut virastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori leski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen raskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään kalastusretkille.

Sitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa peräkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä tehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta — siitä, missä sillä kertaa oli vuoro.

Ransen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi poskella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.

Herra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten milloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi perheelleen ruokaa ja vaatetta!

Hän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä vanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on tappavaa tautia — esimerkiksi rintatautia — ja ketkä ryyppäävät liian paljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon kuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen: Ei muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta tervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!

Tuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin ihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki jäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.

Lähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä kesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että kun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja kun hänestä ei näytä luotsia tulevan — hiukset muka harmaantuvat ennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee — on hänestä tuleva ensin matruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies suureen laivaan. — "On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla omalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava silloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen silloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani Viipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie teenkin!" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on saaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta, mihin kuolinpäivä merkitään.

Nuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli turhaan luotsioppilaaksi pääsyään.

Hän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan, kuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.

Ranse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa suorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän perinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi luotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.

Eräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa tanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu rahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin luotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä samana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi ihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa — töin tuskin kortteja tunsi.

Pojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa koilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja Ranse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa loppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän, vanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja vähää ennen joulua häät.

Niin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo asumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt — se päinvastoin siitä alkaa!

Ranse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli saaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras pyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.

Keväällä synnytti Susanna kauniin ja terveen tytön, jolle äitinsä mukaan annettiin kasteessa nimi Susanna, ja häntä kutsuttiin myöhemmin Ransen Sannaksi, ja täysi-ikäiseksi tultuaan ja erään luotsin vaimoksi jouduttuaan hän oli nimeltään Villen Sanna.

Eräänä keväänä, kun Sanna-tyttönen oli juuri täyttänyt neljä vuotta, tapahtui hänen elämässään tapaus, joka oli pieni, mutta hyvin suuri pienelle Sannalle silloin ja vielä suurempi hänen isälleen Ranselle myöhemmin.

Aamulla noin seitsemän tienoissa istui Sanna yksin tuvassa, pöydän takana, jalat riipuksissa tuolilta ja kädet ristissä helmassa.

Ne ahdistelivat Sannaa — vähänväliä sai hän kädellään hutia niitä pois hiuksistaan ja nenältään, mutta koko aikana hän ei kääntänyt silmiään pois sokeriastiasta, jossa niitä hääri kokonainen parvi.

Voi voi! Sannalla on taas kärpänen nenällä! Hän huitaisee sen pois, ja ensi kerran hän ajaa pois kärpäset sokeriastiastakin ja vie taas kätensä helmaan ristiin.

Kärpäset pörräävät hetkisen ilmassa ja laskeutuvat jälleen sokeriastiaan ja alkavat syödä sokeria pitkillä kärsillään.

Sanna ajaa taas kärpäset pois sokeriastiasta, mutta tällä kertaa jää käsi pitemmäksi aikaa sokeriastian ylle. — "Sanna ei ota sokeria — koska äiti on kieltänyt — ei vaikka!" sanoo Sanna ääneen itselleen.

Siitä huolimatta yksi pala jäi etusormen ja peukalon väliin ja käsi kohosi ylös hitaasti ja pala alkoi vaelluksensa suuta kohti. Juuri sillä hetkellä, jolloin Sannan suu aukeni ja pala meni kielelle, tuli isä tupaan.

Häneltä jäi suu auki, ja isä näki sokeripalan hänen kielellään. — Sen
Sanna tiesi ja hän ratkesi itkemään ja puri ja söi itkien sokeria.

Kävi vain istumaan Sannaa vastapäätä pöydän ääreen ja sitten vasta sanoi:

— Ei Sanna ottanut kuin yhden palan… Ei muuta kuin yhden palan, eikä olisi ottanut sitäkään, mutta kun kärpäset ahdistivat!

— Ei Sanna ottanut kuin yhden palan! Uuu — uuu! Eikä ota koskaan enää — uuu — uuu! Ei koskaan! — Älä sano äidille, isä! Ethän sano?

Susanna pyyhki silmänsä esiliinaansa, ja kun äiti ja isoäiti tulivat tupaan, istui hän hiljaa ja tuijotti isäänsä.

Tästä tuli isälle ja tyttärelle salaisuus, josta ei äiti, joka piiskasi usein tytärtään, kun taas isä ei tehnyt sitä koskaan, saanut tietää milloinkaan.

Sitten tapahtui eräänä kesänä, kun laivaliike oli vilkkaimmillaan, että kaikki luotsit, luotsioppilaat, varaoppilaat ja itse luotsivanhinkin olivat luotsaamassa laivoja ja luotsituvan mastossa oli pallo merkkinä siitä, ettei luotsia ole saatavissa.

Silloin saivat talonpojat eli kalastajat, jotka eivät ole ruununluotseja, mennä vapaasti ohjaamaan laivoja satamiin.

Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai luotsatakseen sen satamaan.

Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa, merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren luotsivanhin.

Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä omaan pöytäänsä — kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut, että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn — isän ja pojan — välien pitäisi olla. — Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.

Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin — oli aikonut jo usein kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa, tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin laatuun.

— Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon — kuuntele tarkasti ja pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa, mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen, ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule, Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi! Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään! Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! — Sinä varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille! Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja rahat kotiin!

Koko sen ajan Ransen vaimo itki — ei edes isänsä selityksistä välittänyt — itki vain.

Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta — talvella jo tulee takaisin — ei voi olla kauemmin!

Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän äänettömyyden.

Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma, että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa kapakkaan ja joi palkkansa.

Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa, suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.

Siellä oli eräs Hampurin—Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri, viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.

Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.

Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään — korkeintaan oli hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:

Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää, oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!

Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle tuotu.

Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä, hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta, jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö, joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana kotisaarella, ja — ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä asiasta — siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo: "Ei vielä — äiti piiskaa!" —

Silloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen kotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja hän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen sokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi äänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: "Suo anteeksi! Eihän me luultu sen sinuun niin koskevan!" — Sitä salaisuutta en kerro hänen äidilleen — en kenellekään! Minä pidän lupaukseni — minä!

— Nyt! — Weil! — Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle puolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan minun on haastettava, mikä minulle on rakasta! — Ja siellä on minulla kotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole aavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei kukaan vie sitä talvella jäälle — jo moniin vuosiin. Mutta kun minä menen kotiin ja sanon, että "Heku!", hyppii se minua vasten ja ulisee — tunnin — puolipäivää — huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien minä sen jäälle.

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki yhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.

Mutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen saarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa — kuoleman uni.

Laiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien aaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria. Ranse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi koijassaan ja uneksui näin:

Hän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman vaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.

Kova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta, mikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti silmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi laiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle Ransen omaan valkamaan — ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen asti. Silloin heräsi Ranse.

Hän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai parhaillaan sinne tulee.

Hän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään oikealle saarelaiselle.

Tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että jokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.

Että vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi vuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja unohdettua ja kotisopu saavutettu — — — vielä viidenkin vuoden kuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!

Hänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti matkalipun kotiin heti maihin päästyään. — — —

Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä, eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.

Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:

— Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!

Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä pois ja jatkoi verkon parsimistaan.

Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:

— Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani. Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt sinä olet jo täysi-ikäinen — Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin, että en koskaan kertoisi siitä äidille — mutta eiköhän nyt kerrota! Mitä tuumaat?

— Voi voi! — Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä nyt tärkeämpääkin — sekä salattavaa että kerrottavaa!

— Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin — jo vuosia sitten! Jo sairauden aikana — ja heti kuoltua!

Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.

Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.

Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja päivänpaisteissa haalistunut.

Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa paperissa näkyi vielä muistovärssy:

"Ah anna Herra armias nyt rauhaan mennä palvelijas, mun salli sanas jälkehen surkeudestan päästäksen."

Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:

— Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen muistovärssykseen.

Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:

Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.

Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä, vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.

Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain päin, eivätkä puhuneet mitään.

Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana — onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa — hiljaisena — tyytyväisenä — liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän aina hymyili — ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö edes sitäkään.

PENNA MERIKAUHU

Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan — niin saarelainen kuin olikin — on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt ennätetään.

Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää, kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi, minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.

Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten, ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän heiniä.

Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies, parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän kunniaa.

Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä, Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä — kuka hänen tietää! — ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä, vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä maan aluksia tahansa.

Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut! Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa! Parkkilaivoilla ja kuunareilla — se oli toista! Se oli miesten iloa se ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen laivakajuutan malliin.

Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin — nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta. Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.

Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva, koijat, kajuuttakaapit — joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä muuta, — mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki (patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon korkeusmerkintöjä — muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään — tai voitu kyllä olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. — Erikoisella telineellään oli hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden, Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu. Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan — piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä mitään! — Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.

Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. — Olikin aikamoinen syysmyöhän myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli varppeen ja hakkilaudan.

Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:

— Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari, oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. — Kuulehan!

Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko, että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! — No, kippis vain!

Lasit olivat jo puolessa — nimittäin toiset lasit — ja sikarit myös, kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:

— Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies — sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!

— Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin. Seilasi ylettömästi — kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella, saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä, mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!

Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava, kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen ja myrskymusiikin säestäessä:

— Onhan minulla tässä — laivuri penkoi kauan kaappinsa asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin — tässä… tuota noin… mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! — Tuossahan se on! — tässä… tuota noin… Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa merimiestodistus — Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan — yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita — kaikkea taivaan ja maan välillä ja maan sisällä — ja luki paljon kirjoja. Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. — "Kun minulla ei parempaakaan muistia ole antaa…" sanoi.

"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä 'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa Hyvä.

— Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen ammattiin!

Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta! Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä, jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun terveys ja ymmärrys?

Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan, mutta äläpäs tule! Laki on niin!

Niin. — Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä — tai oliko jo joulukuu menossa — siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla kotiin.

Kajuutalla kotiin — niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi, mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!

Tai oikeastaan vaivasi — eihän terve mies sillä tavalla menettele, mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. — Se selvisi vasta monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan — ensin kotiväelle ja sitten muillekin — muun muassa minulle siinä joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.

— Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi työhön maalla, mutta pelkäsi merta. — Menihän hän naimisiin, ja nuorena menikin — tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski elää vieläkin naapurien armoilla — yksinäinen lapseton leski kun on — käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä tavalla vuodesta vuoteen! — Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!

Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi — sillä miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille! Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa — Tapaninpäivä mikä lie ollut — kolme neljä miestä, Penna mukana — istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin kuin eilisen päivän! Joka sanan!

— Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään — ja viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet menevä!" — Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta: "Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä tee!" — huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun julkinen mielipiteeni — muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule piikaväen ja papin tietoon!"

Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". — Muistathan sinä sen "Merilinnun"?

— Jaa — siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen tomulleen! — Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai mikähän lie — oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden pienentämistä — muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan reivatussa märssyissä — ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös, panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen — meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. — Penna itse kerran, silloin joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina, ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja niin sanottuaan mies katosi jälleen. — Penna maistoi vielä lasistaan, sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna! Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!" — ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.

Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa. Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!

Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin. Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja Penna jäi sinne naapurisaareen — Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei millään kalel pääse sieltä lähtemään!"

Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt kuolemaansa asti.

Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä syksynä siellä tapahtui se ihme — ihmekö lienee ollut vai mikä — ei sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki…

— No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen vuotta!

Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.

Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat, kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse enää sellaista soittoa ikinään kuulla.

Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin, vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja. Ja päätöksensä se mies pitikin — pitäköötpä muut niin uskollisesti, jos kykenevät!

— Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä, ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä mene Pennaa siinä asiassa pettämään!

Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista, laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.

Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän, Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa. Minkälainen mies se oikein oli? — Sanotaan, että hän olisi ollut laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan — kiroillut ja huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."

Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa, molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:

"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän — meinaan minä." — Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin, niin, vainajista ei mitään pahaa — ei mitään pahaa — ei, ei — koska vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien: Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan pahentaa ja vie neljännelle — ja niin edespäin, ja niin on miehen maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli tarkoitettu — taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri! Vainajien elämästä — niin minä meinaan — voi kyllä poimia pahoja asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan luonnollisesti käsitteellisyytemme" — noin ikään se sanoi, ihan niillä sanoilla — "tästä asiasta on selvä, että kun — kun elävistä totuuden mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää — vähemmän pahaa kuin vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen ja tutkistellen, lupa — tuota noin — lupa hiukan pahaakin sanoa. Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria — puolijumalia — niin täytyy sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja — Markun Topi — olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! — että tämä vainaja oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit — vähän raa… tuota noin… ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat olla…"

"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" — koetin minä puhella.

"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! — Ei se vainaja koskaan seilannut enemmän — paljon enemmän kuin minkä asu ja takila sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia, mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin — paljon enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään…"

Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata — minäkö Pennaa vai Pennako minua. — — —

Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden muistoksi.

HANSKIN MATIN TUPAKAT

Hanskin Matti polveutuu samasta kantaisästä kuin Liiva-Simo, mutta eivät he enää pidä toisiaan sukulaisina, serkun serkkuja mitä lienevät.

Tämän kertomuksen aikana, viime vuosisadan lopulla, oli Matti kahdeksankymmenvuotias, nyt jo kadonnut, edesmennyt, niinkuin Matin pojanpojat sanovat, kun joskus kajuutassa tai kajuutan katolla innostuvat isoisästään tarinoimaan, muinaisia muistelemaan.

Matin pojanpojasta on nimittäin tullut laivuri, joka omalla kaljaasillaan kyntää Suomenlahtea ja ansaitsee hyvin. Matti itse oli kalastaja. Hyvällä omallatunnolla voi kuka hyvänsä hänen naapureistaan todistaa, että hän oli saaren paras ja onnekkain kalastaja. Kateus vaikeni kuin seinä, kun oli puhe Matista ja hänen onnestaan. Kukaan, ei edes Matin vaimo, Anna-Liena, kyennyt ottamaan selvää, mistä hänen kalaonnensa johtui. Puhuttiin loihtimisesta — nimittäin verkkojen ja meren loihtimisesta, kyvystä manata voimasanoilla hailiparvet viiden virstan laajuudelta verkkoihin, ynnä muusta, ja taas ne nuoremmista, jotka eivät uskoneet noituuteen, manauksiin ja muihin yliluonnollisiin asioihin, selittivät asian johtuvan siitä, että Matilla on tiedossaan jokin hyvänhajuinen apteekin rohto, jota hän tiputtelee salaa kuiviin verkkoihinsa ja joka sitten meressä virran mukana levenee laajaksi hajuviuhkaksi, ja kun hailit sen tuntevat nokassaan ja kiduksissaan alkavat ne kaikki kilpaa ja uteliaina uida kohti hajua ja joutuvat niin Matin verkkoihin.

Matti oli kuin Simson sen saaren kalastajamaailmassa, mutta eipä löytynyt hänen hiustensa leikkaajaa!

Matti luki ahkerasti raamattua ja ihmetteli, kuinka ihmeessä voivat ihmiset siihen aikaan tulla toimeen ilman tupakkaa. Hän oli huomannut että senkin ajan ihmiset ryyppäsivät viinaa ja humaltuivat, "söivät, joivat ja naivat", mutta tupakkaa eivät ne polttaneet tai purreet eivätkä nuuskaa haistaneet.

Usein talvisin, kirkko-ajan päätyttyä, hän käänsi natisevan, suuren raamattunsa kiinni, täytti senjälkeen piippunsa ja saneli itselleen: "Elivät nääthän vuosisadan toisensa perästä yhteen menoon nuo raamatun miehet, vaikkeivät saaneet tupakkaa! Ihmeellinen on Jumalan varjelus ollut siihen aikaan! Pannapa tämä nykyajan ihminen elämään päivänkään tupakatta, niin henki meni kuin haililta, joka joutuu elämään minuutinkin ilman merivettä!"

Niin sanoessaan oli Matti vasta nelikymmenvuotias eikä tietänyt vielä mitään elämänsä pahimmasta päivästä, joka koitti vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja joka opetti hänelle sen suuren viisauden, että ihminen voi jäädä eloon, vaikka on päivän tupakattakin.

Koska on tarpeellista ja välttämätöntä kertoa julki kaikki se, mikä rohkaisee ihmisiä heidän elämäntaisteluissaan ja kohottaa heidän mieltään yli arkisten askareiden, on tämäkin Hanskin Matin tapaus tarinoitava lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille tupakkamiehille, joita sattuu ehkä kohtaamaan tupakaton päivä ja jotka ovat silloin vajoamaisillaan epätoivoon ja muihin suuriin synteihin.

Ne, jotka taas eivät tupakoi, eivät ymmärrä sitä, mikä nyt seuraa, eivätkä luultavasti edellistäkään lausetta ja voivat keskeyttää lukemisensa tähän — olkaa niin hyviä!

Matti, joka aina ensimmäisenä ennätti parhaille apajille, oli venekuntineen rannassa lähtövalmiina.

Hänen venekuntaansa kuului, paitsi Mattia itseään, hänen vanha, uskollinen aviopuolisonsa Anna-Liena, poika, jota kutsuttiin Hanskin Matin Jussiksi, ja pojan nuori vaimo Anna-Sovia.

Matti muistutti nykyisellä iällään leijonaa — ei mitään kiljuvaa jalopeuraa, joka käy ympäri, vaan vanhaa väsynyttä sirkusleijonaa, joka on istuutunut päivän paisteeseen häkkinsä seinustalle, työntänyt molemmat etukäpälänsä ulos rautojen välistä riipuksiin ja tirkistelee maailmaa silmät vihaisessa siristyksessä, oikea suupieli tuskin näkyvässä irvistyksessä ja koko partainen kuono ja pitkä suora nenä suuntautuen hiukan vasemmalle, silmien tukistellessa suoraan eteenpäin.

Matin etukäpälät eivät kuitenkaan riipu velttoina ja joutilaina. Vasemmalla hän hoitaa helmaria, pitää perää ja oikealla huopaa. Silmät tirkistelevät ohi muiden soutajien, piikaväen, joka soutaa keskipiitalla, ja ohi Jussin, joka soutaa keulapiitalla, kohti kevätautereista saarta, jonka pitäisi kohta nousta näkyviin, matkan päämäärää, neljän tunnin soutumatkan päässä olevaa luotoa, Tervapöllöä. Suunta oli pohjoiskoillinen. — Kun äkkiä otti pimeäksi — ohutta sumua lankesi kaikkialle, ja päivä paistoi punertavana kuin tervapytystä — otti Matti kompassin eteensä ja katseli vuoroin siihen ja vuoroin ummikkaisiin, joista kyllä ilmankin olisi osapuilleen osannut arvata suunnan, mutta kun Matti kerran oli kaikessa tarkka, niin tässä myös. Suunnan piti olla prikulleen oikea, puoli piirua koilliseen pohjoiskoillisesta — oikeastaan ei niinkään paljoa olisi tarvinnut, mutta Matti tiesi, että virta käy hiljakseen idästä länteen, ja sen varalta on hänen pidettävä hiukan rohkeammin — hivenen verran yli oikean suunnan, jottei jouduta aironvetoakaan soutamaan liikaa, vaan tullaan neljän tunnin kuluttua oikeaan luotoon ja oikeiden maihinnousukivien luo, vanhaan valkamaan, johon Matti ja Matin esi-isät olivat hamasta aikojen alusta haapionsa maihin laskeneet.

Ensimmäinen tunti oli jo kulunut, mutta kukaan ei vieläkään ollut sanonut mitään.

Lähtiessä oli ollut ankara riita siitä, mennäänkö Viiriin vai Tervapöllöön — ukko itse määräsi, että mennään Tervapöllöön, ja toiset alistuivat, mutta ovat siitä asti murjotelleet. Jokainen miettii vain yhtä asiaa: "En sano halaistua sanaa koko tällä matkalla! Ähä — siin' on sinulle!" — Pojan vaimo, nuorin joukosta, veteli tottuneesti airontyvestään ja katseli merta, joka poreili aironvedoissa, ja ummikkaita, jotka keinuttivat haapiota. Pitkän ja kapean aironlavan takana painui vesi joka vetäisyllä alas ja jätti luisuvan kyömyn, aironlavan pituisen kiiltävän vesilieriön, jonka pinnalta punaisen auringon valo hohti kapeana viivana kuin pronssi tai kulta. Kaukana omalla suunnallaan, pitkin airoa katsellessaan, näki hän kerran — kolmas tunti oli silloin loppumassa ja neljäs alkamassa, matkan päämäärä siis lähellä — ison vesilinnun, josta hän aikoi jotakin sanoa, mutta ennätti hillitä itsensä ja surullisena ajatteli: "Onhan heillä silmät päässä niinkuin minullakin! Katselkoot itse!" Samassa katosi lintukin sumuun.

Kuului vain airojen kolke ja haapion pauhahtelu ummikkaissa, jotka tulivat vinosti sivulta ja murtuivat haapion alla aina valkeaksi ja vihertäväksi vaahdoksi harjoiltaan.

Neljäs tunti oli jo pitkällä. Matti oli jo aikoja sitten nähnyt Tervapöllön, mutta ei virkkanut mitään muille, ei edes korjannut pois kompassia, ettei herättäisi toisissa turhaa iloa.

Jussi sai jotakin vihiä isänsä kasvojen ilmeistä, vilkaisi taakseen, näki Tervapöllön olevan lähellä, sylkäisi mällin pois suustaan, lopetti soutamisen, kaivoi housuntaskustaan suutupakkaa, josta puraisi uuden mällin, ja alkoi taas soutaa.

Matti itse oli rannasta lähtiessä sytyttänyt piippunsa palamaan ja hiljakseen imeskellyt sitä pitkin matkaa väliin kylmänä ja väliin kuumana, sytytellen sitä aina noin kerran puolessa tunnissa. Nyt oli piippu ollut kylmillä jo pitkän aikaa eikä ollut totellut viime sytyttämisestä. Nähtyään poikansa ottavan uuden mällin päätti Matti täyttää piippunsa vähän niinkuin maihin tuliaisiksi. Hän veti huopausaironsa sisään ja alkoi etsiä tupakkamassia. Käsi meni ensin vasempaan housuntaskuun. Siellä olivat tulitikut, mutta ei tupakkaa. Miltei samaan aikaan oli oikea käsi mennyt housun oikeaan taskuun. Sekin oli tyhjä!

Tyhjä piippu siirtyi vavahdellen suupielestä toiseen ja Matin kädet taskusta toiseen.

Verkkojen päälle oli hän jo lähdettäessä heittänyt takkinsa. Ei senkään taskuissa ollut mitään. "Voi surkeus sentään! — No täähän nyt on saatanaa, ettei pidä mistään löytyä tupakkaa!" huudahteli Matti ajatuksissaan ja koetti näyttää niin rauhalliselta kuin suinkin.

Hän tiesi, että Tervapöllössä on muitakin kalastajia, saahan niiltä lainata. — "Kärsiihän nyt tämän puolisen tuntia jotenkuten", ajatteli hän.

Pojaltaan ei hän nöyrtynyt pyytämään, eikä sillä muuta olisi ollutkaan kuin suutupakkaa.

Saihan siitä edes tupakan makua suuhunsa ja henkeensä. Kuinka ihanilta ja aivoja selvittäviltä tuntuivatkaan tämänlaiset "kylmät savut"!

Matin vaimo Anna-Liena oli seurannut miehensä hommailua jo pitkän aikaa — oikeastaan koko ajan. Hänen suunsa pyrki nauruun, mutta hän mytisteli vastaan ja koetti pitää suutaan ivallisena.

— Nääthän tuota yhtä hullua, tuota meijän vanhaa miestä, kun imee tyhjää piippua kuin lapsi tuttia!

Vanha Anna-Liena, nuori Anna-Sovia ja Jussi rähähtivät nauramaan. Nehän olivat jokainen jo pitkän aikaa seuranneet Matin hommia ja havainneet, ettei hänellä ole tupakkaa.

Kukaan ei sanonut mitään muuta, eikä naurukaan kestänyt kauan, mutta se riitti Matille.

Hänen partainen leukansa työntyi eteenpäin, molemmat suupielet jännittyivät leijonanirvistykseen ja silmät salamoivat kapeissa raoissaan.

— Jeesus, mikä tuhmuus! ärähti poika. Minä en ainakaan ymmärrä, mitä järkeä on mennä kotoa tupakkaa hakemaan! Onhan Tervapöllössä miehiä, joilta voi ostaa tai lainata!

Poikansa puheen johdosta ajatteli Matti: "Voisihan sieltä tupakkaa saada — Tervapöllöstä tai Lupista" — mutta ääneen hän sanoi:

— Oleksä niin tuhma, että luulet jonkun tuovan mukanaan tupakkaa ketään muuta varten kuin itseään! Omillaan jokaisen on toimeen tultava! Ja jos ei ole tupakkaa mukana, niin haetaan kotoa — haetaan kotoa, sano…

Matti antoi poikansa kiroilla ja oli itse olevinaan niin levollinen kuin suinkin.

Hän toivoi, että joku olisi sanonut jotenkin näin: "Niin, mitäs tässä!
Mennään vain kotiin!" ja kaikki yhtyneet: "Niin, mennään pois kotiin!
Kalastellaan siellä!" — Jos niin olisi sanottu, olisi Matin ollut
helppo peruuttaa pyhät sanansa ja ohjata jälleen Tervapöllöön.

— Tupakanhätäkös sillä tosiaankin on niin suuri! Katso, Jussi, jos sen tupakkamassi on siellä kirstussa.

Jussi arvasi kyllä, etteivät isän tupakat voi olla siellä, mutta hän etsi kuitenkin ja julisti korkealla äänellä:

— No ota ja ompel kuitenkin! Ei tässä sitten auta muu kuin lähteä kotoa hakemaan tupakoita! Voi hyvä Jumala sentään! —

Väliin puhalteli tuulen vilukin, mutta niin heikko ja vastainen, ettei kannattanut nostaa purjeita.

Alkumatkalla tuli vastaan muita Tervapöllöön aikovia haapioita. Niissä ihmeteltiin, että "mitähän nyt on Hanskin Matilla mielessä, kun soutaa takaisin!" Samaa ihmeteltiin Tervapöllön rannalla, ja vähällä oli, etteivät kaikki haapiot lähteneet soutamaan Matin jälkeen. Eivät toki iljenneet!

Matti ei välittänyt vastaantulijoista, ja kun kevätkalastus oli juuri alkanut, tiesi hän vastaantulijoita olevan odotettavissa paljonkin, ja välttääkseen uteliaita ohjasi hän oman haapionsa puolen tunnin ajaksi länteen ja sitten vasta kotiin.

Sitä mukaa kuin kiukku alkoi mielestä hälvetä, rupesi Mattia hiukan hävettämään tämä tupakkareissu, ja hän jo ihan tosissaan mietti jotain sopivaa sanottavaa matkatovereilleen. Häntä harmitti, ettei keksinyt mitään järkevää selitystä. — "No — haiska hänestä! Ajatelkoot mitä ajattelevat. Tehty mikä tehty — ei sille enää mitä voi!"

Iltapäivällä syötiin uudestaan ja keitettiin teetä. Syöntiin, teen juontiin ja lepoon kului kokonainen tunti. Syötyään asettui Matti verkkokasan päälle maata. Toiset juttelivat puoliääneen.

Matti oli nähnyt unta tupakanpoltosta. Istuuduttuaan peräpiitalle hän asetti piipun hampaisiinsa ja alkoi etsiä tupakkamassia. Hän irvisti pahasti muistaessaan, miten surkeasti asiat oikeastaan olivat. Hän jätti kiusallakin piipun hampaisiinsa ja alkoi rivakasti huovata.

Illan suussa ilmaantui sumusta kajaita, jotka lentelivät sinne tänne. Siitä päätteli Matti, että maa on lähellä. Lentelevistä linnuista hänelle myös johtui mieleen uni, jonka hän oli nähnyt maatessaan verkkokasalla päivällisuntaan. Hän oli unessa niinikään nähnyt sumussa leijailevia valkeita kajaita ja oli silloin kääntänyt haapionsa kohti länttä. Matti oli noin viidenneljättävuotiaasta asti vuosi vuodelta yhä varmemmin nähnyt kaikki päivän tapaukset unessa, saanut suoranaisia ohjeita, miten milloinkin menetellä, ja hän oli aina sekä kalastuksessa että muussa onnistunut, milloin oli noudattanut unettaren ohjeita. Nytkin oli siis unessa häntä käsketty ohjaamaan länteen, heti kun näkee kajaita. Matti teki niin, eivätkä toiset kysyneet, miksi? — katsoivathan vain pitkään uutta suuntaa kohti, mutta kun eivät mitään nähneet, käänsivät päänsä jälleen entiseen asentoonsa.

Tuskin neljännestuntia oli soudettu, kun tuli vastaan vedessä kelluvia isoja talipaaleja. Niitä oli laajalla alalla ja niin tiheässä, että kolkkivat haapion laitoihin. Joku talilaiva oli edellisen myrskyn aikana hajonnut johonkin läheiseen kariin ja purkanut kalliin kuormansa meren hyväksi. Matti oli ensimmäinen, joka avasi suunsa ja puhui: — No, siinä se nyt on! Siinä sitä nyt on leipää muutamaksi vuodeksi!

Siihen jäätiin paikalleen yöhön asti. Yön tultua hävisi sumu itään ja oma saari oli lähellä. Soudettiin lähemmä maata ja laskettiin verkot. Sitten ahdettiin haapio täyteen kuormaan talipaaleja, soudettiin kotiin, nostettiin talit ranta-aittaan ja palattiin merellä olevien talien luo kahdella haapiolla, joista toista soutivat Matti ja Anna-Liena ja toista Jussi ja Anna-Sovia. Ennen päivän nousua olivat kaikki talit tallella. Se vastasi viiden kesän kalansaalista!

Vielä tänäkin päivänä uskotaan, että Hanskin Matin suvun rikastuminen on saanut alkunsa niistä talipaaleista. Kuka hänen tietää! Jokaisella suvulla, joka on köyhyydestä siirtynyt hyvinvointiin tai rikkauteen, on vaiheissaan se kohta, johon köyhyys loppui ja josta parempi tulevaisuus alkoi.

Paljon päänvaivaa antoi rantakäräjillä miehille kysymys siitä, mikä oikeastaan Hanskin Mattia vei hyvän saaliin perään, sillä tässähän eivät ainakaan apteekin rohdot voineet mitään vaikuttaa. — Oli nyt senkin asian laita niin taikka näin! Varmana voidaan pitää ainoastaan sitä, ettei tämä Hanskin Matin tapaus kelpaa tupakkamiehille esikuvaksi sillä tavalla, että joku luulisi onnen tapaavansa matkimalla Hanskin Matin tupakkaretkeä — nimittäin lähtemällä pitkälle merimatkalle — ilman tupakkaa!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PENNA MERIKARHU: YNNÄ MUITA SAARISTOLAISNOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.