The Project Gutenberg eBook of Haaksirikko: Suomalainen perustuskielinen Taru

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Haaksirikko: Suomalainen perustuskielinen Taru

Author: Niilo Aejmelaeus

Release date: August 8, 2021 [eBook #66013]
Most recently updated: October 18, 2024

Language: Finnish

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAKSIRIKKO: SUOMALAINEN PERUSTUSKIELINEN TARU ***
HAAKSIRIKKO

Suomalainen perustuskielinen Taru

Kirj.

NIILO AEJMELAEUS

Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa, 1838.

    "Paremp' pyy käissä,
    Kuin kaks' oksalla" —

    Hywä huonoonkin tyytyä
    Parempata odottaissa.

Wuonna 18— kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet *** pappilan rannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka wälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan näitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta tuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä saarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia lausellakin. "Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos waan on aatran maahan pistänyt," sanoi eräs torppari. "Saadampa nähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan." — "Kyllä," wastasi isäntärenki Matti, "kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen toweriksi!" — Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa oleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa hywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa arwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen wuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut, waan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli mainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä, waan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja hänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen tapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on perätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti häpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin jo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä muuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta jo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia, ja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät pikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja leppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä saamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä aseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin helposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi luonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin myöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta katua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin. Lowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut muuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan kahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi, minkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua ähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa ainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista haasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: "Minä katsoin kummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan asiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut talonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman ja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä Mamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän Magisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään, niin taidaispa saada hänen paulohinsa — eli ehkä toiwoo pääsewänsä Rowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta tultua terwehti häntä." — Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita lasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä ei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta rukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä pahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli muutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä, eikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli luonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten tykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai, mitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. — Lowisa oli herroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään pyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut siistiksi puheissa ja käytöksissä — ja ei ole'kaan siis ihme, jos osoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen yli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti itsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä kunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että naiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että olisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan sanoa. Sanoipa toki yksi piioista: "Kylläpä teille puhetta piisaa ylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin arweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa olis se toiwotus, että olis luottu herraksi! —" — Tämä oli kaikkein mielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun, sillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti oli toiwonut Lowisaa omaksensa.

Näin wenheläisten pakitessa käänsiksen tuuli idäiselle suunnalle, jotta purje ei enää wetänyt. Matti käski siis sen purkata ja ruweta soutamaan. Tuuli kaswoi äkisti äsken nimitetystä suunnasta; taiwas joka tähän asti oli ollut selkiä, tuli peitetyksi synkiöiltä pilwiltä ja ukkoisen woima rupeis kuulumaan. Pian leimauksetkin liehuit risti rastin, ja wenheläiset sousiwat kaiken woimansa perästä, jotta ennättäisiin saareen ennenkuin myrsky syökseisi heitä surmaan. Lowisakin ei säästänyt pieniä walkoisia käsiänsä, waan weti niin että airot wetkistyit. Kaukana ei enään olleetkaan rannalta ja pääsiwät kuitenkin wähissä hengissä maalla. Kuiwalla tultua usiammat kiittiwät Jumalata, jotta oliwat pääsneet hädästä; mutta Matti mielipahoissaan sanoi: "Woi tuota ilmaa, mitenkä nyt lehdin teko käy, kuin rupee satamaan!" — "Hätäkös on meiän," wastasi Lowisa, "waikk'ei tehdyksi'kään tulis; raukaat ne, jotka nyt sattuwat suurella seljällä oleman —" — "Nyt taas," wirkasi Matti, "hänelle on aina murhe muista, ikäänkuin olis koko maailman hallitus hänen huoleensa heitetty. Kyllä ma luulen, että Mamsellin olis hywä jouten olla puiden warjossa; mutta ei meitä kaikkia laitettu tänne makamaan." Tätä haastaessa wetiwät wenhen rannalla, ja jo rupesiwat pilwetkin laskemaan sadetta, jotta meniwät kaikki warjoon. Lowisa waan jäi rannalla katselemaan Herran ilmaa, eikä huolinut, waikka kastui. Aallot nousiwat korkiammiksi ja sortuiwat suurella pauhinalla rantaa wasten; tuulen wiuhina oli ikäänkuin ahdistuksen huuto ja joku erikummainen onnettoman walitusääni. Lowisa läksi rannalta toisten luoksi ja paniksen istumaan puitten warjoon. Myrsky nousi waan nousemistansa; meri kiehui wahdissa, tuuli ikäänkuin repi pilwet halki, jotta wesi ei tipatellen laskeunut maahan, waan juoksi, kuin wirroissa. "Mistä h—tistä tuo ilma meille lie luottu; warmaan on Lowisan hywä onni sen saattanut?" ärjysi Matti. — Mutta Lowisa wastasi lujalla ja melkeen ylönluonollisella äänellä: "Älä pilkka Jumalaa ja hänen woimaansa." — Samassa leimahti tuli, sitä seuraisi jylinä, jotta wuoreet werisit; puun, jonka warjossa Matti istui, halkaisi pitkäisen waaja ja lasketti Matin kappalen matkaa erillen puusta. Kaikki hämmästyit ja luuliwat hänen menneen hengettömäksi; mutta hän wirkosi taas kohta ja huusi katuwaisesti ja hywinkin särjetyllä äänellä: "Suokaat anteeksi, Lowisa." — "Jumala, jonka nimeä sinä pilkanut olet, antakoon sulle anteeksi!" sanoi Lowisa juhlaallisesti. Muut ei wirkkaneet mitikään.

Kaikki oliwat jonkun hetken istuneet ääneti; sade oli wähäisen lakannut ja pitkäinen näkyi jo olewan toisella puolen saarta: Lowisa meni taas rantaan, katsahti mertä päin — ja mitä näki? wenhen keskellä meren selkää, aaltoin ja myrskyin wallassa. "Ah! mitä olen waronnut," — huusi hän toisille, "joku onnettomuus warmaan tänäpänä tapahtuu; tulkaappas katsomaan. — Ei nuot suinkaan henkissä rannalla tule." — Mutta me jätämme Lowisan ynnä muiden rannalla heitä surkuttelemaan ja käymme tiedustelemaan, mitenkä wenhen kanssa käwi.

Talonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden kumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa lähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää matkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan. Paawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki tietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa pidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun tilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti, että luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa löydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä toki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut, waikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen äitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet, jotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut naimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan ketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään, oli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman hinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt, tiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli matkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.

Näin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota Lowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen kumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet tästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä. Ei ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki, joka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta unestaan. "Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään," nurisi loismies. "Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon tyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia kowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän." — Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta kohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi renkille: "Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä: jos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä aika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi." Näin hänen puhuttua, rupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina tottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli tosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut länsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi nousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan ikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta toiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä. Tuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään, ja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä aalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon korkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden pääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin. Paawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin kaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut paikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin noitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi, jotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi wettä ulos, mutta turhaan. — Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen myötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja muissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä, ja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu, hukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan ei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan: pitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto renkin kerallansa sywyteen. — Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo wenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. — —

Näiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti Lowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta alussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut. Hän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo myöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. "Päästiin mekin rantaan," sanoi Matti, "wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin saawat aallot halaistetuiksi." — "Että kehtatten kehua," wastasi Lowisa suuttuneena, "kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos olisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten on. — Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus kansaihmissiä auttaa." — "Menkäät waan," pakisi taas Matti, "jos pääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä, jos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä tulee minun tilia tehdä" — "Mutta minä otan wenhen," huuskahti Lowisa mielikarwaudella, "teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos jätätten noita auttamata." — "Me otamme wenhen ja wastamme siitä," sanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, "jääkäät te waan, isäntä, rannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että se, jolla tuulet ja meri muinen oliwat kuuliaiset, wieläkin on woimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden nimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät puitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi katsoo." — Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden: "kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan" — mutta Jaako tätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: "eli joko oletta unhottaneet äsköisen opetuksen ja muistutuksen?" — Tämän sanottua käski toisten wenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet rannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla pian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä maalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että pitiwät sen aina aaltojen poikki, — ja niin rannasta erkauntuneet laskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.

Matti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti heitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten ihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän niille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: "Olispa minun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja kehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta." — Ja hätäkös nyt oli Matin olla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen alhaisuuttansa hawainneet, — ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä, jotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja hywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei tarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat askelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota he sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.

Wenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen jo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti tottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään. Likemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän, juurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin pitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän kumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen niistä sanowan: "etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun täytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun käteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin että kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni säilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut sinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on minullakin hauta luottu meren pohjassa — —"

Tällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, — ja niin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana, jota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin meri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen taidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa, tieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta että Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa. Turhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa, kaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa waan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän huudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä heitä suojelemaan. — Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän laimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin totuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa ja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset kutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile, waan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet niitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän pitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä henkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa täältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin — mutta se, joka elämänsä edesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka huoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla hädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään matkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan itsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka woimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas, joka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut ihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin wastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle mielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt samaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten, Häneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina itsemme hywäksi.

Niin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli, poistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo ylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin tiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli rintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä älynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen, toiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta hawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet sattui rientämään awuksi. "Älä laske," huusi torppari Jaako, "saat apua." — Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta paiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet apuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt wasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama silmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki aaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät airon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua, häntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka kyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.

Nämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan enää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin paniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä paljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis takaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin wahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla tultua korjataisi näiden wenhe'kin. — Lowisa ajatteli, jotta pitäisi jättää wenhen ja kääntää takaisin. "Kyllä huomenna sen rannalla tapaamma," sanoi hän, "jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie, wähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa." — Paawo tämän kuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta lukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin päättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin siihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä laskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja jossa oli warjo-rantakin.

Maalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja waatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat (sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa poislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei tohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan sinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: "Noh, meillä on jo lehtiä tehtynnä, mitäpäs teillä on?" — Siihen wastasi Lowisa: "meillä on paljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta säilyttäneet, — ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta, kuin teiän lehdinne." Matti tähän ei wirkkanut mitään.

* * * * *

Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin ahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä: Lowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän waattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä tunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi pelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä, oli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset pilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista, ja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä, näytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. "Meiän täytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma sen jo myödenantaa," sanoi Lowisa "sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja ja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille." — "Wai niin," wastasi Matti irwistellen, "teitähän rowasti lie Inspehtoriksi määrännyt; täytyy meiän siis totella." Tähän wirkkasi Jaako wakawasti: "ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme kaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois, waikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi." — "Mutta minä woin wakuutta teitä," sanoi Lowisa, "että täydeksi luetaan; rowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta hänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä laimiinlyödään halwempia." — Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä kuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet hänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä ja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät tohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen toimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä pitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän mielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä surkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään pois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi. Sairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. —

* * * * *

Kuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme heidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan, tiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.

Heinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut wastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä, josta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi tarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan tutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo tiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin aamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla, ikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.

Aamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan työ-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä, istuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti wuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin kauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa wiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli juoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: "mamma, minä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi minulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan kuin te'kin, hywin kauwan?" — Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja hywäillessä wastasi: "saat lapseni"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan äitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan, huutain weljellensä: "minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan, niin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?" — "Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin," wastasi weli. — "Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa on warmaan marjoja —" wirkkasi Lotta. "Eikö mitään," nurisi siihen weli, "kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja minäkin menneellä wiikolla siellä olin," mutta seurasi toki sisartansa sinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut wanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: "Kah, teillä on sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin." — Tähän wirkkasi rowasti: "Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan wiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin." — "Sade?" kysyi tytär kummastellen — "mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on selkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?" — "Jaa, juuri siitä päätän ukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?" Sekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja näkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta ajettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen rupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin ennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä jumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat kuin joet. "Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona," woiwotteli pieni mamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin oliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri sillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi Lotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa jo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka itse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä sanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä nousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa oli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.

Myrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi laittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi meren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. "Kyllä he saareen oliwat pääsneet," sanoi hän, "ennen kuin myrsky nousi, ja warjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon; emme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät silloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen." Kuin nyt sade oli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin aiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja katseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi juoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä — kuitenkin silloin tällöin luoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun Lowisansa.

Kello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista kamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: "tuolta tulee yks' wenhet; se on warmaan meiän —". Ja tuskin oli lopettanut sanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan Lowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja tunnusteliwat pappilan wenheksi — ja olipa kaikkein mieli niin iloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan, tiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat seljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.

Wenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä löytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi sentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia kuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän tapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen rowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä kohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta, että oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: "minä en olisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki wäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. —" — "Wai niin," sanoi rowasti kowuudella, "sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton puutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. — Empä sinusta niin julmaa olisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä."

Näin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut käskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla jaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää lewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki päiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli rowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin raskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa. Toinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli sen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta tuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi maatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän, missä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin hänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja sitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja kuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä tätä muistaissa oli: "onko Paawo hengissä?" — "Tääl' olen, weikkonen," wastasi Paawo, "waikk' ei minustakaan paljon ole." — Tämän äänen äkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan luoksensa. Tullelle lausui hän "minä en tästä enää nouse, mutta minä kuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen myöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä." — Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa: "kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä olen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on menestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta olen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin kunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. —" — Tässä itku lopetti hänen puhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: "Eikö niin?" — Tähän wastasi Paawo: "Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että suurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis ei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan kuin minun woimassani on heitä auttaa." Muuta ei tahtonut kuulla, waan pyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas wuotteellensa.

Wähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja rowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa. Ensin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren tiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti rippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: Autuas on se, jonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat (Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen todistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen taitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi saamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin tuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa, katumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan niissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan armoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän ajattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa on toimitettu — silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon omassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta ja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla ja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat kyyneliin — ja lopetti puhensa näillä sanoilla:

"Rakas kristitty! O, että sinäkin tällä siunatulla hetkellä tuntisit tämän autuuden, sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi saamisesta myötänsä tuo! — ja minä tiedän, että sinä sen tunnet; sinun rohkeudes tällä painawalla hetkellä todistaa sen, sinun Herrassa riemuitsewa sydämmes on minulle sen sanonut. Mahtakoon tämä tunto waikuttaa tykönäs sen tyytywäisyyden Jumalan tahdon alla ja sen rohkeuden, jota sinä ehkä nyt tarwitset, jos Jumala sen onnettoman tapauksen kautta, joka sinua tautiwuotteella laski, tahdoi walmistaa sinua wastaanottamaan hänen kutsumustansa täältä! Ero on sinulla maallisten suhteen katkera. Sinä muistelet niitä kaksi heikkoa olentoa, joidenka äiti ennen sinua on poismennyt täältä ja jotka sinun eros kautta jäisiwät orwoiksi. Sinä ajattelet niiden raukkain kyyneliä, jos saawat kuulla, että, kuin saattiwat sinua rantaan matkalla ruwetessas, se oli wiimmeinen kerta, kuin näkiwät sinun, wiimmeinen kerta, kuin heitä syläilit. — Nämät muistutukset tekewät tawallisesti muutoksen hetken waikiaksi, katkeraksi; mutta älä sure heidän tähtensä, waikka he orwoiksi jääwät, Hän, joka ruokkii taiwaan lintuja ja waatettaa pellon ruohon, Hän on isättömäin isä ja tuki niille, joidenka tuki on kaatunut. — Hän on sinunkin lapsiais lohduttawa ja siunawa, Hän on lähettäwä Enkelinsä taluttamaan heitä ajan myrskyin ja waiwaloisuudein lepitse, jos niinkin käwis, että olisiwat waaditut toisten owella anomaan ylöspitonsa ja werhonsa. — Älä siis sure heidän tähtensä; älä anna huolen heistä ja muista maallisista sowaista sielus kirkkauden tällä pyhällä hetkellä; waan ylennetty tomusta, onnellinen siitä tunnosta, ettäs olet armoitettu, käytä ne waipuwaiset elämän woimat, jotka sinulla wielä on jälellä, päästääkses kiintiämmään yhdistykseen Wapahtajas kanssa. — Näin taidat tyytywäisyydellä wastaanottaa Herran kädestä mitä Hän nyt hywäksi löytää laittaa sinulle, elämän eli kuoleman; niin olet sinä näkewä taiwaan tienoin walkenewan, kuin maa pimenee silmäis edessä. Rukoile Herralta woimaa tähän; huokka, että se pyhä atria, joka sinulle nyt walmistetaan, tuotais sinulle sen wahwistuksen, wakuutuksen ja woiman, jota wapahtajamme tällä tarkoittanut on. — Herra se pyhä, mutta myös laupias Jumala, jotas auksihuudat, Hän, joka nytkin on läsnä tällä wuotteellas. Hän suokoon sinulle tämän armon, antakoon siunauksensa tähän pyhään toimitukseen ja siunatkoon sen rukouksen ja synnintunnustuksen, jonkas Hänen tykönsä lähetät —" —

Synnintunnustuksen luettua annoi rowasti sairaalle synnin päästön ja teki hänen sakramentistä osalliseksi, — ja kuin sitte oli sanonut hänelle muutaman wirwottawaisen totuuden, läksi tuwasta. Toisetkin erkannuiwat samassa sieltä jättäin sairasta yksinään.

Kaiken illan pyhillä miettimisillä ja palaawalla rukouksella wietettyä, kutsui sairas wielä ystäwänsä Paawon luoksensa, käski hänen murhetta pitää lapsistansa, lopettain näin: "jos he tulewat siihen ikään, että itset älywät hyötyänsä, sano heille jää-hywäisiä minulta ja minun wiimmeinen toiwotukseni täällä, että tosin etsisiwät onneansa maailmassa, mutta ei niin, että se poispoistais rauhan omasta tunnosta, waan sitä onnea, joka seuraa Jumalan pelwosta ja rehellisesti täytetyistä welwollisuksista, sitä ainoa tarpeellista, joka saattaa elämän huwaksi ja antaa tywännön kuolemassa, — ja kiitoksia nyt, Paawo, hywyydestäs minua ja lapsiani kohtaan; Jumala palkitkoon sinua siitä. —" — Tämän sanottua waikeni hän, ja wähän ajan perästä oli hänen sielunsa jättänyt ruumillisen majansa. Muutamia päiwiä sen jälkeen, wiettiin hän wiimmeisseen lepokammiohon, ja Paawo kustansi hänelle kauniit maahanlaskiaiset, johon melkeen kaikki pappilan aluswäki oli kutsuttu, paitsi muita.

Paawosta ei tahtonut miestä tulla, hänen woimansa waipuiwat, ja pian älyiwät rowasti ja muutkin, hänen kääntywän lawan tautiin. Annettiinpa hänelle sentähden rohtojakin, jotka lääkäriltä määrätyt oliwat, mutta tauti oli jo niin waltaan pääsnyt, ett' eiwät waikuttaneet muutosta; hänen täydyi siis ruweta wuotteella. Äitinsä laitti hän hakemaan; mutta wiikon wiiwyi, ennenkuin tuli. Paawon ei kuitenkaan tarwinnut kaipata mitään hoitosta; sillä sisarrillisella lempeydellä ja huolella murhetta piti Lowisa hänestä. Hän oli oppinut ja tottunut kohtamaan sairaita hellemmin, kuin talonpojista tawallista on, ja hänen oma hywä sydämmensä älysi parhaamman keinon, taitaaksensa Paawon mieltä noudatta.

Äitin tulossa oli Paawo jo joteskin huono, ja kyynelillä edeskannoi hän rowastille, rouwalle, mamsellille ja Lowisalle sydämmensä kiitollisuuden sen hoiton edestä, jonka hänen pojallensa oliwat antaneet. Kuultua mitenkä hänellä oli Lowisan urhoollisuutta ja jaloa mielen rohkeutta kiittää siitä, että hänen poikansa meri hädässä tuli autetuksi, ei laimiinlyönyt erinäisesti häntä tämän tautta kunnioittaa, pitäen sen onnena onnettomuudessa, että wielä kerran sai nähdä poikansa, että jos tautiwuotteella kuoliskin, kuitenkin saada kiinnipainaa hänen sammuwaiset silmänsä, jota häneltä olis ollut kielty, jos meren pohjassa olisi hautansa löytänyt. Lowisa waan ei tahtonut tätä kunniata ja kiitosta wastaanottaa, sanoden ainoastaan welwollisuutensa tehneen, jonka laimiinlyöminen olisi saattanut häntä edeswastaukseen maallisenkin oikeuden edessä.

Kolmet wiikkoa potettua tuli Paawo niin huonoksi, että warosi ei enää nousewansa wuotteelta, ja aina tarkka ja huolellinen toimituksissaan, tahdoi hän selwäksi paperiin panettaa wiimmeisen tahtonsa ja toiwotuksensa ja lähetti rowastin apulaista hakemaan testamenttiä kirjoittamaan. Tullelle lausui hän äitinsä ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa asioistansa ja käski sitte magisterin puolestansa kirjoittaa testamentin, joka suomeksi kuuluu näin:

"Miettien elämän wajawaisuutta ja kuinka tietämätöin kuoleman hetki on, tahdon minä, waroen tästä taudista en enää paranewani, jälkeenjääwästä omaisuudestani säättää kuin seuraa:"

"Jos näin naimattomana kuolen, muita lähellissiä ei jättäen, paitsi äitiäni, on wiimmeinen tahtoni, että kaikki minun sekä kiintiä että irtain omaisuudeni kuollessani tykölankee nimitetylle äitilleni, kuitenkin seurawilla erkauksilla ja ehtoilla:"

"1:siksi pitää loismiehen Philppu Korhoisen wainajan lasten, Adamin ja Lisan, äitiltäni, eli jos hän kuolis, hänen perillisiltään holhottaman ja elätettämän minun tilallani ja pidettämän kuin talon omia lapsia siihen asti, kuin täyttäwät wiisitoistakymmentä wuotta, ja sitte talosta poislähteessä kumpasenkin saaman sata ruplaa paperia."

"2:seksi pitää *** pappilan sisuspiialle Lowisalle, jonka huolen kautta meri hädästä autetuksi tulin ja joka sitte sairaudeni ajalla helleydellä minua on hoitannut, kuusi kuukautta kuolemani jälkeen uloslainatuista rahoistani maksettaman 200 ruplaa."

"3:neksi tulee *** pappilan torpparien, Jaakon, Antin, Matin ja Juhanan, jotka ynnä Lowisan kanssa minun awukseni riensiwät, jokaitsen saada 50 ruplaa."

"4:neksi lahjoitan minä waiwaisille syntymä pitäjässäni 100 ruplaa ja samati waiwaisille tässä pitäjässä 100 ruplaa, joita summia kuusi kuukautta jälkeen kuolemani pitää seurakuntain kirkko-herroille laitettaman."

"5:neksi. Jos minä kuitenkin tästä taudista parannuisin, ja Jumala minulle wielä terweyden soisi, tulee tämä testamentti-kirja samassa mitättömäksi ja kirjakappaleet minulle takaisin annettawiksi, olleen minulla wapautta ja oikeutta käyttää omuisuudeni, niinkuin sitte hywäksi löydän."

"6:neksi. Tämän testamentti-kirjan — josta olen teettänyt kolmet kappalta, joista yksi pitää tallella pidettämän tämän seurakunnan rowastiltä, toinen kirkkoherralta syntymä pitäjässäni ja kolmas äitiltäni — olen minä wapasta tahdosta ja täydessä tunnossa toimittanut ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa omalla nimi-piiruttamisellain wahwistanut."

*** Syyskuussa 18—.

Paawo.

Näin kirjan walmistettua, johon kuitenkin Paawon sukunimikin pantiin ja niinikään muittenkin tässä kirjassa nimitetyin, kirjoitti magisteri itsensä kirjan tekiäksi, ja wieraat miehet piiruttiwat tilamerkkinsä — ja sitte jaettiin ne kolmet kappalta niinkuin kirjassa säätty on.

Tästä Paawon tuumista ei ollut äiti niinkään hywillään; luulipa yksinään saawansa häntä periä. Mutta ei kuitenkaan wirkkanut mitään, toiwoden wielä saawaan poikansa eloon. Tästä hetkestä asti rupesi myöskin karsasti katselemaan Lowisata, sillä arweli ei ainoastaan kiitollisuuden ja ystäwyyden määränneet hänelle sen suuren summan, waan jonkun hellemmänkin tunnon olewan heränneen poikansa sydämmessä Lowisata kohtaan.Sywässä murhessaan aina ajatellen poikatansa ei wielä kohdellut Lowisata pahasti; mutta näkyipä toki, että koitti estää häntä kahde'keskeen Paawon kanssa olemasta, waroen ehkä Paawon haastawan hänelle rakkaudestaan ja terweksi tultua anowan omakseen. Äiti ajatteli Paawon parantuneenna ja kotiin tultua pian woiwan unhottaa Lowisan ja ottaa rikkaamman tytön awioksensa. Tässä äitin suuri koettelemus osottaiksen. Hän oli asian oikein aihellut; sillä tawallisesti käykin niinkuin hän ajatteli. Kuinka usein eikö pojat käy tyttylöitä mielittelemässä, ja kuin saawat puolellensa taipumaan, alentawat heidät ja sitte, lihallisen himonsa tyydytettyä, jättäwät sillensä kaippauksen kyyneliä wuodattamaan pettäjänsä yli, joka kaikki lupaukset ja walat unhottain eli mitättömänä pitäen käänsiksen muihin seikkohin — ja ehkä katkeraimmia kyyneliä kaipatessa sitä kalliinta tawaraa, mitä neitselle on, hänen wiattomuuttansa? Jos uskoisimmekin harwoin miehien näin kunnottomain olewan, löytyy kuitenkin niitä usiampia, jotka tyttöön rakastuneet pyytäwät häntä omakseen, wannoen ikuista rakkautta ja uskollisuutta, mutta sitte — waikka tyttö jo oli mieltynyt heihin ja osottanut samat tunnot ja liikutukset — jouduttua toisille tienoille, unhottawat tämän entisen rakkaudensa ja rupiawat toista tawoittelemaan, jota ehkä samalla tawalla sieltä poismuuttaissa unhottawat ja jättäwät.

Että tainkaltainen käytös on hywinkin tawallinen näinnä aikoinna, joinna niin paljon puhutaan ja kehutaan miehen kunniasta ja arwosta, joinna tämä wanhain wakaisten sananlasku usein kerrotaan: sanasta miestä, sarwesta härkää — yksikukin lukioistani kyllä huomaitsee; mutta jos näin sopinee Paawosta ajatella, ja mitenkä äiti tunsi poikansa luonnon, saamme wasta kuulla.

Lowisa, kuultua Paawon testamentissä määränneen hänellekin rahasumman, ei ensinkään siitä ilostunut. Luulipa hänen liikutettuna hillittämättömältä kiitollisuuden tunnolta sydämmensä heikkoudesta sen tehneen, ja toiwoden hänen wielä paranewan, ei olisi suonut hänen tautiwuotteella mitään päättää, jota terweksi tultua ei olisi hywäksi katsonut, waan purkannut. Lowisa tahdoi hänen siis wielä potessa testamenttiä purkamaan, siinä mitassa, kuin se häntä itseä koski, ja puhui siitä rowastillekin; mutta tämä enämmin Lowisan puolta pitäwä, kuin itsekään, ei suwainnut, ja sai Lowisankin luopumaan näistä aikeistaan. Hän sanoi luulewansa Paawon pian parantuwan, ja testamentin samassa olewan mitättömän; "mutta," lisäsi hän, "jos nyt rupiat sitä rikkomaan ja asetat itsiäs hänen hywää tahtoansa wastaan, on uskottawa, hänen siitä niin pahaksuwan, että tulee huonommaksi. Tauti on nyt juuri murteessa, ja pieninkin huoli ja wastoinkäyminen saatais wiedä hänen hautaan." — Lowisa näin aikeistaan luowutettu, taiwui perätin rowastin tuumiin, eikä siitä asti sanaakaan wirkkanut testamentistä.

Taudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi ennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa pääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena wiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa tulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään. Paawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti lakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. "Jos luuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa," sanoi Paawo suutuksissa, — "niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata myöden, kuin waan uskallan antauta matkalla." — "Äläppäs nyt suutu," wastasi äiti liehakoitsein, "eihän kotona enää mitään niin erinomaista työtä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat jo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan owat jo kesä-touwotkin leikattunna." Äiti sen perästä ei enää wirkkanut sanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan terweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään wiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon Lowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei olisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta pitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.

Kerran kahde'keskeen ollessa haastoi äiti Lowisalle, Paawolle jo olewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären ja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä Paawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi naimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja woroitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: "kuin kerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan teidät — ja mitä siitä sitte syntyy?" — Lowisa mielikarwaudella ja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa: "älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä odotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle siitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni häntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin annoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut huonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan — olkaat wakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta te poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin te. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko hänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja jotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua pyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään teiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan." — Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen mennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus pusersi hänen silmistänsä, — sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja tahtoansa rakastunut Paawoon.

Tämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen tuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa, että rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on jo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan toinen toistansa; ja usein laittaa tyttö — eli uskottawammasti tytön omaiset — puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään toiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin paljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin rikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis ihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä? Emme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö, jota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan pidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia tietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että paremmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen eli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa arwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka ihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden powessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen laadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle — tämä rakkaus on pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja wäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan tyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet suwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen, luowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä paikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati on moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain wanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen sydämmensä halasi — jaa — paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle pyhintä oli — wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan kulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta. — — Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin sitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen; mutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta — ja ne puolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna, turhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.

Paawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden makeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi lämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja piti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan talon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä siwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän ja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme paljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla koittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan ihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi. Tämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata, kuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan miehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet, juurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä. Paawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän lepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen, miettiäksensä asiata — ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen nuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää, jotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan ja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli hän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi, ei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt hänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut, rakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän räpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti pimeni — ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka ikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä. Mutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein onnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi, joka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden aamuruskon rientäwän onnella — toiwo synnyi toki hetkeksi hänen sielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan weli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku muu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa — ja näin jonkun hetken mietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä ja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen suurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, — ja menikin Lowisata etsimään.

Lowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli tottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä, eikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen olewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas ystäwyyden tunto — ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän luulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä ollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja toiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta, jotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta oli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman onnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö oli hänen sydämmensä saanut.

Näin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen penikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka mielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä, oli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä, eikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli häntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.

Lowisa takaisin tullessa näki Paawon — ja mitkä toiwon ja pelwon yhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi selittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos piti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun askelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen lähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja sanoi: "hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?" — Mutta Paawo ei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden, ja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä silmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen. Hänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku tuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin mielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: "mitä teitä waiwaa, Paawo?" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa jäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: "Lowisa… Lowisa!" — "Herra Jesus!" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja ystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, "olettako sairas, eli onko joku kohtaus lyönyt teitä?" — "Ei, ei," änkytteli Paawo taas, "en ole sairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne kohtausta" — ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:

"En ymmärrä mitä yritätten," sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja toiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.

— "Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh, suokaat anteeksi, jos kysyn teiltä… teiän jaloudenne on minua weden hädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista sairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on määrätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos ett' te nyt tahdo kuulla minua. —"

"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä."

— "Wai mielellänne? — Onko teille… ei… teillä on sulhainen; mikä on sen onnellisen nimi?"

"Minulla sulhainen!" äänsi Lowisa kummastellen. "Kuka teille niin on sanonut? Minulla ei ole sulhaista."

Luulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: "teillä ei ole sulhaista!… suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle totuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. — Tahdottako sanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä jalompi. — —"

"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa sulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?"

Tähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: "Ketä te sitte wiikolla niin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?"

"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä wiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on nähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?"

— "Äitini —."

Ähmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut Paawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: "äitinne? Noh, nyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä teiän morsiamen nimi on?"

— "Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?"

"Teiän äitinne." —

Äkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: "äiti, äiti! Noh, jo rupia selwiämään sumu. — Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen wiekkaudensa. — Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa, ennen kuin näin teidän — O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne, jaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla ei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada teitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se ollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä rakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat ett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo silmissänne — sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua… eli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua autitten…"

Lohduttain wastasi Lowisa: "Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta kowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne. Te kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. — O, tietäkäät siis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle olen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella lempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut teille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen ansainneet —" —

Tätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä silmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi käydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti lausua näistä asioista enämmän. "Huomenna," sanoi hän, "lähtewät Herraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä ja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani." — Nämät sanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk' ei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja ilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien haarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni hänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin Lowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.

Molemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa sylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli, mitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut rakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. — Eikö hän sanonut pitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun ansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle suurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin myöntyy. — Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken yötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti Paawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen. Hän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli jo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis peloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri tarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi juurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja hänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli olewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta hän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan kiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä sanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin hänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen kaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet rakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään asiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi hänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa äitinkin sanat — ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta, päätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle, ei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua tunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.

Murkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli. Lowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas sisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla hänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin ja wälistä istunutkin — ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus — kuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja waikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin äkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut, että sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki muutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: "saankoma tulla?" — "Tulkaat," wastasi Lowisa — ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. —

Etuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin kamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä kutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan ei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen luonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä älynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin kamariin, sanoi Lowisa: "tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan minäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun paremmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista opetusta olen häneltä saanut." — "Kyllä," wastasi Paawo karwaudella, "onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä kowuudella kohtamaan?" — "Mitä?" kysyi Lowisa kummastellen. — "Jaa —" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, "te koitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä, waikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme toinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken onnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat waiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän kowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä sentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen, ja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon sydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa, minä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua — —" —

Lowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä ansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä tilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän wahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus puhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa silmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen teko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa poikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen Paawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: "suokaat anteeksi…" Muuta ei saanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen ja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen tointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas:

"Paawo!… Minä olen tosin käytöksissäin osottanut kylmyyttä, ehkä kowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on ollut sitä lämmempi sitä hellempi… Teiän nykyinen haikia sielun tilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin rupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille — että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan salata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa; minä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt siitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä ajatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja iloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin olisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin ystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin kehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja olisin käsittänyt onnen. — Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne oli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan oli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä morsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun sydämmelleni… Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin ehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt muistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki wihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas walaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut minulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta nyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne, kuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan minulle wirkkaneet lempeydestänne. —" — "Wai alentaneet teitänne!" äänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan lausumistansa: "minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää teille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla parissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä luulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi… ja kuitenkin soimatten minua kylmäksi… O, te oletta jo kylläksi lukenut sydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää teitä rakastawani…" — "Ah, kultaiseni!" huuskahti Paawo; hänen palawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan — "kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun —" — mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla äänellä kuin ennen: "minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako kuulla minua hiljaasti?" — Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan kylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin suurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa piti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta rupesi taas: "Te oletta luwanneet minua kuulla. — Minä olen jo sanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin, jotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden ja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat wilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus ja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten minua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi waimoksenne. Mikä on silloin minun osain?" — "Mitä joutawia nyt, hywä Lowisa!" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui wakuudella: "te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; — Paawo ystäwäin! — ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä — minä en sowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta kotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia, talonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne mieltyy — huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten onnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne walitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin…" "Älkäät, Lowisa, älkäät päättäkö minun surmaani," huusi Paawo hurmaasti — "Ah, kuinka sekaisin helleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen sanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.— Onko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista? Sellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan onnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi kertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua kuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa koko elämääni. — Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet tuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta — ja mitä äitiini koskee, pitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin tietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei woita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan eläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos hän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun tuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te hoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi, ennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä."… "Älkäät, Paawo, älkäät enää näin haastako," rupesi taas Lowisa; "minä olen jo sanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten; mutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua poistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä…" Tätä sanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen poskiansa; kuitenkin lausui wielä: "nyt täytyy meiän mennä pois; mutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata rakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin täyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä tupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä." Paawo näitä wiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle katkeraksi — ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti wielä näin lausuen; "nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma ystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison, joka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten kunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota teitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia, sillä käteni en anna ilman sydäntäin. — Nyt jääkäät hywästi!" — — Nämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa; hän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen mietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään häntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni tupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.

Lowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää, oli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani, erinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa — te tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta nyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa Paawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että Paawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan, ja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme warmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet, jotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja häneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja pyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä eiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä tawallisella lempeydellään — parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä taitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä taas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä älyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka teeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon parissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.

Paawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli laiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä taitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä terwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään herraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään oli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä mitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut ei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut puhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut jäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta, jotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä, juurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua nosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö sanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa. Lowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi ja makasi. — Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä, ja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa suojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.

Neljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella sadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja pappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle, niinkuin ennen määrätty oli — ja kuin sunnuntainna waiwaisten rahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies ulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa ja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi kaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. — —

* * * * *

Joulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli matkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry nousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia jäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti, päästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi. Lähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti ja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan jotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa näki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin talonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin siisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla kädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli lewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea wastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso lewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta wasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla, samalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki oliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli tuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut lakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa tawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja lakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja lähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään nähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora, johonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet oliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi perä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili ja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä rippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä renkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä, että näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.

Tällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä paloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan, ja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo kehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian näköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta, jotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin lapsen wanhempana weljenä.

Jaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: "jo tulewat miehet metsästä; turha pelkoni olikin" — "Enkö minä sitä sanonut," wastasi mies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: "wieras onkin" — kuin samassa Jaako äänsi: "hywää iltaa!" — Waimo ei tuosta millänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata; mutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon terwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi. Menikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako iloisesti huuskahti: "Kah Paawo! tosiankin — mikä hywä onni minua tänne toi?" — Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka nyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi, kuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset oliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia — niinmuodoin kaikki jo ennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi Jaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä *** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä ja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä istumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa hakemaan. "Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran," sanoi hän, "ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä menen riisumaan waljaista." Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin hewosensa luoksen, sanoden: "kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn ottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän iltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa jotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin juurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne." — Tämän sanottua läksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja paniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin tupaan.

Paawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle pannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä tawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli näyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: "mihinkä sitä pannaan, isäntä?" — Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja sanoi: "Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!" — ja samassa ryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka sanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi: "Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!" — Sitte rupesi Jaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken iltakauden pakinoiwat miehet keskenään.

Jaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät Paawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain sitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista lukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia, joka *** pappilassa kuoli — ja kuultuansa niin olewankin, tartui Paawoa käteen ja haastoi: "kylläpä aina olemme pitäneet teiät parempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki uskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä siitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin, waikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään — ja jos jolloin ken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka niin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään maailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin tulitten kotiin paitsi häntä?" — Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä hellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja lapsista:

"Ilman seikkoja ja waaroja," näin puhui Paawo, "saimma me neljäntenä päiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata kyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani. Muisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen pääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin ihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita ihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä — hallitsiwat wuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli pakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan jollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut, että taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat, joka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria tuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen kyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset wallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä ihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä oli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi huuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan Korholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei enää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät tänne jätä yksin.' — 'Missä isä on?' — kysyiwät wielä molemmat — ja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan, enkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät."

"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun mieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin, mitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa. Molemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista matkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi, kuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä: 'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?' Nuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi silmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni salaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää tule kotiin?' — Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään sanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'… 'Ah,' wastasi poika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin; mutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'… tässä hyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä tautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut kyyneliäni pidetyiksi. — Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein sain sanotuksi; 'jaa, lapset — isänne on kuollut, on kannettu hautaan, mutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' — 'Pidän kyllä,' wastasi tyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini ja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt, sitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä on kuollut?' — 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte aina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas poika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja sitte'… 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt täst'edes teiän isänne.' — 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on kuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi häntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä että näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka kyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin aamupuol' yötä."

Tätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti oli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli niin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei wainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä tupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi osaawansa wähäisen sitä kaikutella — ja Jaakolta waadittu otti soitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä soittaen, innossaan laulaa näin:

    "Mihin on rinnastain rientänyt rauha?
    Sorttunut sieluni raittius?
    Myrsky nyt alati powessain pauhaa,
    Mennyt on entinen wapaus?"

    "Ennen ma juokselin talosta taloon,
    Miellytin impejä ilossain;
    Nyt minut murhe waan työntäpi saloon, —
    En löyä sielläkään lepoain."

    "Ennen ma juttelin jalosti juuri,
    Laskelin lauseita lystiksäin;
    Nyt olen ääneti aiwan kun muuri,
    Kaino ja kehnokin mielessäin."

    "Ennen ma kantelen ääressä lauloin,
    Sowitpa soitolle sormeni;
    Nyt owat kyntäni kiedotut pauloin,
    Ei taho taipua ääneni."

    "Muutos on julmasti murhannut mielein,
    Toimeista tarkkaista rajuttanut —
    En toki walittawan soisi kielein;
    Tyydyn, waikk' taiwas on pimiänyt."

    "Nyt wasta wiisaus wirwota alkaa,
    Luonnonkin salaisuus selwiäpi:
    Yksin en ole, min astupi jalka;
    Tuttuja on mulla salossaki."

    "Taiwahan piiri ja luonnonkin luodut —
    Eläimet, linnut ja wirrat ja puut —
    Owatpa opiksi minulle suodut,
    waikk' heitä siksi en omistanut."

    "Lintu se laulapi rakkaudesta,
    Luwaten ikuisen lempeyden;
    Wirtapa wirkkapi kaipauksesta;
    Lehdissä näen katowaisuuden."

    "Mutta myös jaloa wahwuutta wannoi
    Wuori, kun silmäni sinne loin,
    Järkähtämätöintä älyä annoi,
    Woimaa, ett' kuormani kantoa woin."

    "Sitte jos katselen piiriä taiwaan —
    Tähdet ne tuikkawat taukomata,
    Lupaawat lujasti jälestä waiwan
    Onnea, iloa loppumata —"

    "Miksipä siis annan murhelle sian;
    Toiwossa aikani kulupi waan.
    Onnipa mullekin kukoistaa pian,
    Autuutta minäkin maistaa saan."

    "Taiwassa yhtywät ystäwät jällen,
    Taiwassa kultaani tawoittaa saan.
    Tätäpä toiwon — ja taas ilotellen
    Alampa lauluni latelemaan."

Tämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan hywin tuttu laulu: Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e. — kaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin suloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen niin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin innossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman sydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen, johon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä kiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen sanoi: "mitä turhia! — mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt matkastanne." Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon Paawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä haaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään kuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut mies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen olewan otoollisen.

Aamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako pois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle tietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua, käänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli, witsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi kotiin.

Jaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään kuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä kowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui mieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo ennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää taitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka silloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. "Silloin," näin lausui Jaako, "silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen hankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä hywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon, jota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna ja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä sodasta ja muista miehuullisista seikkoista — kuin jonkun jalon urhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä tuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin — silloin minusta näytti kuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon, jotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä annaisi hänelle rukkaset!" —

Näin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa suureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen — ja olikin paitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne: Lowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin piikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi lausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä kahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan Jaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen. Lowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken joulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.

Me olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja yhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus oli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, — ja se suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi sammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään ihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan pitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla muodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa ei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous oli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan — ja nämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät ole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus (jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee ainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian. Sielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen eroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan ollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet olla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta warustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen suloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle, mitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta warsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä mielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös — se on suuri kaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi tätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon äiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo lapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja mielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan, sitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.

* * * * *

Joulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja Nuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet oliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen; lunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri puoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän palkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen osittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia tarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää; mutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.

Kyntilän päiwän tienoilla, sellaisena ihanana talwi päiwänä, jonka lapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän — aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä, kuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä pilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten raitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin katseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä — tällaisena päiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja ompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa, sillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta ja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä rawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei muistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla, niinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa kummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli nähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla silmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa oli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse kiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla tullut tunsi Lowisa hänen — ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen sydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin, Jaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa, jotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.

Mitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa: hänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti onneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin toiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen; mutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen ja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan terwe-tultun.

Wähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään näinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo odottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti terwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle kahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti kahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä parhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun, jotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle, ja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa kuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään Paawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä lewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta silmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja ympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja kysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja lisäsi: "kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut teiän terwenä olleen — ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne." Muuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa haastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni Paawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään wierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.

Tuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua pyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti wastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua oli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta Lowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän wälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois' wainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä kowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja uhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka sanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin punaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti wastaan, mutta sanoi: "minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne ei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?" — "Niin olenkin," wastasi Paawo, "ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta äitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan silkin ees ostaa." Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua ja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen sanoi: "Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän ei wastaanottawan. — Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse; Luonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä pahaksuisi sitä." Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan katseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa tästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi kysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla. Lowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.

Sunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin Lowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli Lowisasta Paawo pulskiin mies. — Kirkosta tultua ja päiwällistä syötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin eilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut, waan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä tilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja toisti anomustansa saada Lowisata omakseen. — Lowisa tätä weri poskeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta hämmäntäen: "mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?" Tähän wastasi Paawo: "äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän oli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä — ja missäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin minäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne." — Nyt kokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: "tässä on käteni se päälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä omaksein."… "Minä mielelläni uskon mitä sanotten," jänkytteli Lowisa, "ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin luottu."… Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä hänen kaulaansa — ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia — ja ihastuksella äänsi hän: "sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun, eroittamattomasti minun!"… "Jaa, minä olen sinun, Paawo."… sopotti Lowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja päätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. — Näin kappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä nostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa totisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin Lowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: "Ah, jos joku tulee… mene nyt jo pois." — "Julketkos työntää minua nyt tyköäs?" kysyi Paawo haikiasti. "Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle," sanoi Lowisa, "mutta tule illalla takaisin."

Lowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui nuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän salo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas kultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja ja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa merkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään, jotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan saatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat häneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla myymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan — ja Lowisa kiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle ei tulewansa mitään muuta, ja päätti: "teiän helleydenne minulle on ollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos tahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne; sitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen omistanut ei taida lisätä." — "Noh, jopas nyt olet sulokielikäs," sanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.

Nyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi wielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa oli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä käywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki päätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät pitää.

Paawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja ilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan miniäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa muualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta postissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin puhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen *** pappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän nuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki oli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin hypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä *** pappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois — molemmat onnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille, joidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. — —

* * * * *

Jo olisin lopettanut taruni tähän — ja olenkin pitkillä jaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, — mutta se, joka on ottanut kukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen, muutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä — —

Kymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin. Pieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja wanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka kaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen kanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille asemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan ilmoittaa seurawata:

"— — — Pitää minun Paawosta ja Lowisasta myöskin teille muutaman sanan ilmoittaa. Minä pidän onnena, että sattuin joutua tänne, sillä he owat minusta juuri kuin wanhat ystäwät eli sukulaiset. He asuwat ainoastaan puolen penikuorman meiltä ja oliwat kohta minua terwehtämässä, kuin tulin. Mieheni pitää Paawon suuressa arwossa, ja se ansioitetaan hänelle kaikilta pitäjässä. Käwin minäkin jo kerran heitä katsomassa — ja kuinka hupa ja lystiä oli olla heidän siistissä ja somissa suojissa! — He näyttiwät minusta niin onnellisilta, ja heidän rakkaudensa niin palawalta, kuin hää-päiwänä. Minä sanoinkin heille tämän — ja Paawo seisoen waimonsa wieressa, joka piti lasta sylissä, sanoi ilo kyynelillä: 'jaa, onnellinen olenkin tosiaan — Herra on siunannut minua runsaammin, kuin että olisin ansainnut sen. Minä olen warakas ja olen iloinen siitä waimoni ja lasteni puolesta. Ja tämä werramatoin waimo! — hänen kanssansa tuli kaikki onnellisuus taloon. Sowinnossa me on elätty; hänen tahtonsa on minun lakini, ja hänen suurin ilonsa, noudattaa minun mieltäni. Hupa on minulla aika työssä, kuin tiedän työtä tekewäni hänen ja hänen lastensa tähden; kuin iltasella wäsynynnä tulen kotia, wirwoittaa minua hänen suloiset sanansa. Ihana on hänen parissa kesä; mutta näin talwella, kuin myrskyt ja rajuilmat mellastawat ulkona, ja me tulen ääressä lausumme muinaisista ajoista eli lapsistamme, silloin wasta tunnen minä oikein awio-yhdistyksen suloisuutta. Ja wielä onneni pääkökseksi on Herra suonut meille noita lapsia, äitinsa kuwat. Ensimmäiset sanat, joita saiwat sanotuiksi, osottiwat, että rakastawat minua — äitinsä opettamia! Ah, hywä rouwa! minä en toiwo teille suurempata onnea, kuin minkä itse nautitsen; tyytykäät siihen —' — Näin lausui Paawo, ja hänen waimonsa pyhki pois muutaman ilo-kyynelen silmistään ja minäkin tulin liikutetuksi. — Minä olen tosin onnellinen, mutta he owat onnellisemmat ja minun ainoa toiwotukseni on, että Paawon toiwotus täytettäisi! — — —"

"Lotta."

Lehtiarvostelut Niilo Aejemelaeuksen Haaksirikko -teoksesta kirjoittivat Borgå Tidning (1839) ja Oulun Wiikko-Sanomat (1841):

Borgå Tidning no 22, 16.3.1839:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. (Den förolyckade båten, Finskt original, af Nils) Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa 1838. (84 pag. 8:o; pris 1 Rub.)

Den skrift, som bär ofvananförda titel hör till antalet af de få originaler på prosa, som finska literaturen har att framvisa. Såsom tillika behandlande ett inhemskt ämne, lärer den, om man undantager hvad i tidningar och tidskrifter blifvit infördt, vara ensam i sitt slag.

Af bokens hufvud tendens tycker man sig kunna sluta att Förf. är en man, som vill verka godt bland allmogen. En sund moral framlyser öfverallt, lika ofta uti handlingen som i ordet. Någon gång är ordrikheten för stor — ej dock i jemförelse med mängden af utländska noveller, men i förhållande till ämnets naturliga fordran. En och annan sida hade kunnat umbäras utan men för det hela. Den som finner nöje i Kultala skall äfven genomläsa denna anspråkslösa skrift, som visserligen uti en jemförelse med denna förlorar i afseende å uppfattningens rikedom, låt vara äfven uti språkets skönhet, men städse, bibehåller, hvarje person vid en charakter, lika finsk, som språket och ämnet. Förf. hör ej till dem, som hellre dväljas inom Bibelfinskans snäfva bojor, än de ur det i folkets mun lefvande språket hemta uttryck för sina tankar. Det kan derföre icke undgå, att ej läsaren, anträffar ett eller annat ord, som ej öfverensstämmer med hans dialekt. För öfvergifvande af allmänt godkända uttryck i oträngda fall kan Förf. dock ej beskyllas. Stilar och papper kunna icke klandras, men priset är öfverdrifvet. För ståndspersoner är det väl af ringa vigt, om de betala 1 Rub. eller halfva summan; men då boken bör bland allmogen kunna påräkna de flesta köpare, vore utan tvifvel tjenligast så väl för förläggare som köpare, att den äfven såsom inbunden såldes till lägre pris än den nu kostar häftad. För att hugna dem, som kunna anse, att det endast är asketiska såritfter, som genom våra finska kolportörer böra bland allmogen utspridas, bör Ref. tillägga, att Prostens skriftetal finnes infördt från början till slut.

Oulun Wiikko-Sanomia no 51 18.12.1841:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. "Parempi pyy käissä Kuin kaks'oksalla". "Hywä huonoonki tyytyä Parempata odottaissa."

Tämä Suomesa ensimmäinen ja ainoa perustuskielinen Taru on jo kolme wuotta ollut Suomen kansalle tarjona, mutta on kuitenki tääll' tienoin wähin tuttu eli aiwan outo, ehkä se kielensä ja erinomattain aineensa puolesta on kaunis ja siitä arwosta, että se likimäärin ansaitteepi sian Kultalan siwulla, ehk'ei juuri kielensä puolesta. Kumma on, ett' ei tästä kirjasta wielä ole, meijän tieten, mitään mainittu Suomen Sanoma lehisä niisä tienoin, josa se syntyi. Olemme siis luulleet welwollisuuemme olewan tietää antaa, ehkä myöhallaisesti, Suomen kansalle näisäki tienoisa, semmosen kirjan löytymän ja siitä lausua muutamia sanoja.

Tawallisisa taruisa, ulkomaan kielillä, on usiasti joku Ruhtinas, sotasankari eli joku niitten wertainen päämiehenä kertomuksesa; mutta näemme täsä kirjasa, niinkuin myös Kultalasa, alaisemman säädyn Suomesa taponeen, seuroneen, aiwan hywin mukauwan tämänkaltaisiin kertomuksiin; sitä todistaa myös jokainen, joka on lukenut Runebergin, Ruottin kielelle kirjoitetun kirjan: Hirwen Ampujat (Elgssyttarne.) Rakkaus on näisa, niinkuin muisa taruisa, se ratas, joka käyttää kaikki siihen kuuluwat asian haarat. Täsä Haaksirikko-tarusa kerrotaan muutaman Lovisa nimisen tyttären olleen sisus (sisä?) piikana *** Pappilasa. Hän oli kaunis, hywillä awuilla ja tawoilla ja tuli wihdoin hywiin naimisiin Talonpojan Paawon kanssa, jonka pelasti haaksirikosta ja kuolemasta. Lovisan kauneus, siweys, lempeys sytytti palawan rakkauen Paawon syämmeen ja kiitollisuuen ihana, waan monelta häpiällisesti unhotettu eli kukistettu, tunto lisäsi sen. Hupanen on lukia sitäki paikkaa kertomuksesa, josa Paawo tunnustaapi rakkauensa Lovisalle ja anoo häntä awioksensa. Paawon lewottomuus, terwehyttyä pitkällisestä tauti-wuoteesta, johon oli kaatunut haaksirikon kautta, ja pelko ett'ei olla rakastettu Lovisalta; toisella puolen Lovisan neitsyllinen ujous ja siweys, joka kokee salata ja peittää hänen rakkauensa Paawoon — Kaikki nämät asianhaarat owat luonnollisesti ja siewästi kerrotut. Paawo oli warakas talonpoika, hänellä oli suuri maa ja kaunis kartano, eikä häneltä, täytten tarpeitten seasa, siistisä huoneesaan, puuttunut muuta kun rakastettu waimo ja emantä. Ensikerralla tunnustettua rakkauensa Lovisaan, sai wastaukseksi, että jos wuoen päästä eli niin eespäin olisi yhtä waka ja palawa rakkauesaan, saisi jälleen tulla häntä anomaan.