The Project Gutenberg eBook of Toisten ihmisten lapset, by John Habberton

Totuudenmukainen kertomus siitä kuinka eräs rouvashenkilö, joka täsmälleen tiesi kuinka toisten ihmisten lapsia oli kasvatettava, hoiti Helenan pienokaisia, ynnä luotettavalta taholta kuultu esitys saavutetusta menestyksestä.

I LUKU.

Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle. Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin, tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava — "minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen, siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta, hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen, niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava, vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta. "Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä. Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan ovat erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento! Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen naisen lempiajatus — Eevaa lukuunottamatta — vastasi erinomaisesti tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien, niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan, että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo pojat hoitooni. Ja kuitenkin —"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan, että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen — onpa ikävää, etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa — minä olen ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena, samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän, "ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin, valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee tapahtumaan?"

Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä, nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.

Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi: "Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi: "Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.

"Halloo", huudahti Willy — se oli olevinaan tervehdys — ja Toddy kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä. "Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin. Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy luotuaan arvostelevan katseen pöytään.

"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta — "vain näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.

Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.

"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon — sillä tiedätkös, Toddy on yhtä paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme. Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja, ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."

Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut: "Minä — minä — minä — minä — minä —!" kuten täsmällinen parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että puheenjohtaja on hänet huomannut.

Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä — minä — minä — minä annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta on jutinoita."

"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä. "Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."

"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin olisi temmannut voiton tappion kidasta.

"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."

"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"

"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat — niin tanoo äiti. Ja vauva tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin jakat tievä, pikku vauva?"

Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa. Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä hellästi ja kuiskasi:

"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä toimeen. Pojat!"

Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään niin juttelemme kauniisti äidistä."

"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras, vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."

"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli naurahtanut Toddyn huomautukselle.

"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se tahdo koskaan nähdä meitä."

"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta huolimatta."

"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti, "joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus. Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko, poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"

"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.

"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton, "lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli. Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin, joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."

"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan
Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.
Willy sanoi:

"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä olisi ollut hänelle mitään harmia."

Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti, että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä. Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet. Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen pantaisiin vadelmahilloa.

"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."

"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä ruukku on."

Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa. Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta, joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta", toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja. Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:

"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."

Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:

"Tinun täytyy valmittaa meille yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."

"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.

"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin; minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."

Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"

"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:

"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.

"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen — aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"

"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän vain tahtoi, ja kaikki syntyi."

"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne tietysti heti tapettu."

"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton, "silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."

Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle, kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut tunnustuksille.

"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."

"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta, ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien makua."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."

"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."

"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan — minä panin sen ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"

"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan, "minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika. Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin — —"

"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain jotakin."

"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton, "mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni tahtoisin takaisin?"

"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään — sitähän minäkin tahtoisin", sanoi Willy.

"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella, mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."

Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:

"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin lyhyeen.

"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä 'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.

"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi. Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä, mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"

"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat ärtyisiksi."

"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos — sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."

"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle, ennenkuin teitä kutsutaan!"

Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa, että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle. Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi, ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin jokin olisi häntä hyvin vaivannut.

"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi, että tuo nuori mies oli hyvin levoton.

"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt, kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja minutta tuntuu oikein pahalta."

Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan. Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane, valmista kylpy."

"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä tahdon, että minua pidetään hyvänä."

"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi.
"Eikö se ole sinulle mieleen?"

"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon, että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."

Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:

"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle kananpoikatia?"

Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi, kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista; mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".

"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"

"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."

"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en vaikka mikä oliti."

Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut velvollisuuttaan.

"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja, jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja täällä?"

"On minusta", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"

"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."

"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi
Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."

Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät vahingoittumattomina.

"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan", jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.

"Minä en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat pitää hautkaa'."

"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."

"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään muilla pojilla maailmatta."

"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella, ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."

"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"

"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku poikienkin pitäisi näin ajatella."

"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen, "minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja atioita kuin itot ihmitet."

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö tahdokin?"

"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä. "Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."

Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen. Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.

"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy. "Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja, joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium (hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina; sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa", huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji. Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt, kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat — ja pojat olivat yksin. Kun herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän, että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli kivikasoja rakennuksen edustalle.

II LUKU.

Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi; mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä, vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.

"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi. Hyppää junaan!"

Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:

"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta — itä tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."

"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"

"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä. "Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen — kuinka vetujit muuten voitivat kääntyä ympäji!"

"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän nolona.

Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe tuolillansa ja sanoi:

Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin nälkäisen paistiin:

"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä ymmärtäisi", selitti rouva Burton.

"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte jotakin."

Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi kurjalla saksankielellä:

Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."

"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja. Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte puhumaan noin?"

"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit ihmiset puhuvat niin — kaikki saksalaiset."

"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän viisas, että hän ymmärtäisi heitä."

Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni, hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.

"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi herra Burton.

"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."

"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät jättäen ne tavallista loistavammiksi.

"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.

"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut ketään, kenelle niitä kertoa."

"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina jotakin, joka pilaa kaiken hauskan — jotakin siitä, että pitää olla kiltti pikku poika."

"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."

"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy, täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa, ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."

"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa, emmekä telmiti."

"Ei mitään leivoksia", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta päättävästi. "Aterioiden välillä syöminen pilaa pienten poikien ruuansulatuksen, ja he tulevat hyvin kärtyisiksi."

"Juuri niin taisi olla Terry koiran laita eilen", sanoi Willy. "Se jyrsi puutarhassa luuta, vaikkei ollut ruoka-aika ja kun minä tartuin sen takajalkoihin ja yritin leikkiä, että se oli työntökärryinä, se puri minua."

Herra Burton taputti ystävällisesti Terryä ja antoi sille lihankappaleen, kun se ensin oli sitä lasten suureksi iloksi pyytänyt istuutuen takajaloilleen. Sitten hän riensi kaupunkimatkalleen sitä ennen sydämellisesti suudeltuaan vaimoansa ja katse hellää levottomuutta loistaen toivottanut hänelle hauskaa päivää. Rouva Burton vei lapset mukanansa kirjastoon ja otti esille pienen raamatun.

"Minkälaista kertomusta haluatte ensin kuulla?" kysyi hän selaillen hitaasti lehtiä.

"Oi ei!" huudahti Willy, "vaan Jeesuksesta, sillä Hän oli aina hyvä kaikille."

"Rakkaat lapset!" sanoi rouva Burton. "Hyvyys kaunistaa aina ihmisiä, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi Willy, "paitsi silloin kun he puhuvat siitä pikku pojille. Sano, Alice täti, miksi hyvät ihmiset aina kuolevat?"

"Eikö hän sitten tarvitse minua", kysyi Willy innokas, kysyvä ilme silmissään.

"Kyllä hän sinuakin tarvitsee, rakkaani", sanoi rouva Burton, "mutta hän tahtoo että ensin ilahdutat muita ihmisiä. Juuri siksi jätetään hyvin paljon ihmisiä maailmaan."

"Miksi ei Jeesusta jätetty?" kysyi Willy. "Hän olisi voinut ilahduttaa ihmisiä enemmän kuin kaikki muut yhteensä."

"Silloin minä tahtoisin kasvaa oikein, oikein nopeasti", sanoi Willy. "Miksi eivät pikku pojat voi kasvaa niinkuin kukat? — pistettäisiin vain multaan, kasteltaisiin ja kitkettäisiin. Meidänkin parsamme kasvaa päivässä melkein puoli jalkaa."

"Tinä olet epätiitti poika, kun tahdot tulla pittetykti multaan,
Willy", sanoi Toddy, "enkä minä enää viitti tinun kanttati leikkiä.
Äiti tanoo, etten minä taa leikki epätiittien poikien kantta".

"Itse olet epäsiisti!" antoi Willy takaisin. "Sinustahan on hauskaa leikkiä mullassa ja rupeat vain huutamaan, kun joku tulee panemaan vettä sinun päällesi. Sanoppas, Alice täti, kuinka kauvan ihmisten pitää olla maassa, kun he ovat kuolleet, ennenkuin he menevät taivaaseen?"

"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan mene taivaaseen."

"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on opetettu", sanoi rouva Burton.

"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy.
"Lue meille nyt kertomus."

Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.

"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy kimakalla, värähtelevällä äänellä.

"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, — tiedän ihan vajmaan", sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia — eikä titten muuta."

"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."

"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me — te ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."

"Linnut eivät pääse —" alkoi rouva Burton aikoen oikaista lasten tietoja ja mielipiteitä eläinten elämästä kuoleman jälkeen, mutta samassa välähti hänen mieleensä, että hänelläkin lapsuudessaan oli ollut omat pikku arvoituksensa, ja ettei hän varttuneena ja kokeneenakaan voinut löytää niihin vastausta. Siksipä hän päättikin joskus tuonnempana oikaista lasten käsitykset taivaallisista asioista tuntien syvästi tuon teon vastuunalaisuuden. Jokseenkin samaan aikaan pyysi keittäjätär päästä hänen puheilleen. Tämä valitti, että kaksi hopeista ruokalusikkaa oli hävinnyt. Rouva Burton oli kuohuksissaan ja hänen epäluulonsa heräsivät. Sen mielentilan tuntevat hyvin ne amerikalaisnaiset, jotka ovat niin onnettomia, että heidän täytyy pitää palvelijattaria.

"Kyllä sitä ei tartte epäillä", sanoi keittäjätär, "kyllä taitaa vain olla joku herrasväestä ne ottanut." Ja keittäjjätär katseli tarkottavasti poikia. Rouva Burton kävi kiinni vihjaukseen.

"Emme", vastasi Toddy empimättä; mutta Willy näytti hyvin epävarmalta ja miettiväiseltä, ikäänkuin olisi tiennyt jotakin asiaa koskevaa, jota hän ei kuitenkaan tahtonut ilmaista, ei pelosta, vaan hienotunteisuudesta.

"Niin, katsos täti", sanoi Willy suloisimmalla äänellään! "me tarvitsimme eilen jotakin, millä voisimme kaivaa hautaa pikku linnulle, emmekä me voineet ajatella mitään niin kaunista kuin lusikat. Olisihan siellä esillä ollut vaikka kuinka paljon läkkilusikoita, mutta pikku linnut ovat niin suloisia ja kauniita enkä minä sitten viitsinyt niin rumia lusikoita ottaa. Ja kun astiat päivällispesua varten olivat kootut suureen kasaan, ja kasan huipulla oli suuria hopealusikoita, niin minä otin kaksi — niitä el oltu vielä pesty, mutta me pesimme ne oikein puhtaiksi; että jos pikku linnun sielu katseli meitä, se ei olisi tyytymätön."

"Ja missä ovat lusikat nyt?" kysyi rouva Burton kiinnittämättä huomiota lasten mielentilaan ja kasvojen ilmeeseen.

"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, "minä pittin ne talteen, niin että kun me enti kejjan olemme talotilla, meidän ei tajvitte kuvitella, että pikku tikut ovat lutikoita."

"Näytä heti paikalla minulle, missä ne ovat", sanoi rouva Burton käskevästi nousten tuoliltaan.

"Lainaatko tinä niitä meille vajmatti, kun me enti kejjan leikimme talotilla oloa?" kysyi Toddy.

Nyrpeissään ja rystysillään silmiään hieroen vei Toddy hänet aivan puutarhan perälle, ja siellä erään vanhan omenapuun kyljessä olevassa ontelossa olivat kaivatut lusikat. Rouva Burton, joka rupesi pahoin pelkäämään, että siellä saattoi olla muutakin arvokasta omaisuutta, kaiveli tikulla koloa pohjia myöten ja pian hän löysikin sieltä yhden palttinaisista lautasliinoistaan.

"Te on meidän pöytäliinamme", selitti Toddy, "ja tämä", — kysymyksessä oleva esine oli avaamaton ranskansinappipurkki — "tämä on täilykepujkki."

Rouva Burton pisti omaisuutensa esiliinan taskuun, vei molemmat pojat sisälle, asetti heidät tarpeettomalla ankaruudella sohvaan istumaan, sulki ovet kokolailla painokkaasti, veti tuolin aivan vankien viereen ja sanoi:

"Nyt pojat, saatte rangaistuksen siitä, että veitte luvatta tädin tavaroita pois kotoa."

"Minä en tahdo taada telkätaunaa!" huusi Toddy äänellä, joka osaksi muistutti sahan viilaamista, osaksi öljynpuutteesta vinkuvaa kärrynpyörää.

"En minä teitä lyö!" jatkoi rouva Burton, "mutta teidän täytyy oppia, ettette luvatta koske mihinkään. Jos nyt saisitte jäädä päivällisettä, luulen varmasti teidän aina muistavan, että äskeinen tekonne oli moitittava."

"Minä ihan kuolen nälkään", huudahti Toddy purskahtaen itkuun.
(Aamiaisesta oli tuskin tuntiakaan kulunut).

"Panen teidät sitten tyhjään huoneeseen, ja saatte olla siellä kunnes luulette muistavanne."

Toddy parkui aivan kuin hän olisi ollut kiinalaisen teloittajan uhrina, ja Willy oli niin onnettoman näköinen kuin nuori rakastunut mies, joka työllä ja tuskalla koettaa keksiä loppusointuja, mutta siitä huolimatta rouva Burton vei heidät tyhjään huoneeseen yläkertaan, pani kaksi tuolia kunkin nurkkaansa, istutti kummankin pojan omaan tuoliinsa ja sanoi:

"Nyt ei kumpikaan teistä saa tulla pois tuolilta. Istukaa aivan hiljaa ja ajatelkaa kuinka pahoja te olette olleet Tunnin tai parin kuluttua tulen takaisin kuulemaan luuletteko voivanne olla kilttejä poikia."

Kun rouva Burton poistui huoneesta, kaikui hänen jälkeensä niin läpitunkeva huuto, että olisi luullut sen voivan murtaa vahvat seinät ja kuulua yli puolen maailmaa. Mutta käännyttyään nopeasti rouva Burton rauhoittui, sillä Toddy, joka oli huudon päästänyt, ei ollut pudonnut tuoliltaan, ei saanut kaatuvataudin kohtausta eikä minkään myrkyllisen hyönteisen pistoa. Hän sulki oven, lukitsi sen, asetti hiljaa tuolin sen eteen ja istuutui kuuntelemaan. Kun Toddy oli tarpeekseen huutanut, syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy alotti seuraavan keskustelun: "Tod!"

"Se olisi kauhean ilkeää", sanoi Willy, "mehän ensin olemme tuottaneet hänelle niin paljon ikävyyttä! Meidän täytyy tehdä jotain hyvää, aivan kuin isot ihmiset tekevät, kun he ovat olleet pahoja."

"No, he lukevat raamattua ja menevät kirkkoon", sanoi Willy. "Mutta sinä ja minä, me emme voi mennä kirkkoon, kun nyt ei ole sunnuntai eikä meillä ole raamattuakaan ja jos meillä olisi, emme osaisi sitä lukea."

"Ei tehdä titten mitään muuta kuin ollaan vihaitia", sanoi parantumaton Toddy. "Minä tiedän mitä teemme" (tämä sanottiin lyhyen vaitiolon jälkeen,) "Tehdään niinkuin Magdalena äidin taulutta; te oli paha ja tuli tujullitekti; ollaan hijveän tujulliten ja pahantuuliten näköitiä.

"Katto minua." Toddy ilmeisesti esitti havainnollisesti katuvaa ihmistä, sillä Willy kiiruhti sanomaan:

"Ei minusta tuo ole ollenkaan hauskaa; sinä olet aivan kuin kuollut koiranpentu, jonka pää on kääntynyt sivulle. Tiedätkös mitä! Me emme osaa lukea raamattua niinkuin isot ihmiset, mutta me osaamme kertoa kertomuksia raamatusta ja onhan se aivan yhtä hyvä, kuin jos me lukisimme."

"Kyllä, vajmatti", sanoi Toddy, jossa katuva mieli yht'äkkiä heräsi, "tehdään te. Minä tahdon tulla hijveän hyväkti."

"Tiitä, kun Jeetut oli pikku poika", sanoi Toddy, "tillä hän oli hijveän hyvä."

"Ei", vastasi Willy; "me olemme olleet pahoja, ja meidän täytyy kertoa jostakin, joka oli kauhean paha. Eikö vanha Faarao sopisi."

"Aivan vajmaan, kejjo minulle hänettä", sanoi Toddy. "No niin, Egyptissä asui vanha paha kuningas, joka piti kaikki israelilaiset siellä ja kovassa työssä, ja kun he eivät tehneet työtä, antoi hän heille selkään. Mutta sitten herttainen pikku Mooses lapsi, joka asui luodolla joessa, kasvoi aikamieheksi ja hän tappoi yhden Faaraon pahoista lyöjistä ja sitten hän kaivoi hänet maahan. Ja Jumala huomasi, että Mooses voisi auttaa häntä, ja niin Hän sanoi Moosekselle, että Hän halusi, että Mooses vaikuttaisi Faaraoon, niin että Israelin lapset saisivat mennä minne halusivat. Ja Mooses meni sanomaan sen Faaraolle. Mutta Faarao sanoi: 'Ei.' Sitten Mooses meni kertomaan Jumalalle ja Jumala vihastui hirveästi ja muutti kaiken veden joessa vereksi."

"Oi voi!" sanoi Toddy. "Jot joku haluti tulla aivan vejitekti, ei hänen tajvinnut muuta kuin mennä kylpemään eikö niin?"

"Mutta hän ei antanut niiden silloin mennä", jatkoi Willy. "Ja sitten Jumala antoi sammakkojen hyppiä maalle kaikista joista ja mutalätäköistä, ja ne menivät sisälle taloihin eivätkä ihmiset voineet estää niitä tulemasta."

"Jotpa äiti ja minä olitimme tilloin olleet Egyptittä", sanoi Toddy, "tilloin ei äiti oliti voinut pakottaa minua jättämään jupitammakkoani ulot, kotka Jumala tahtoi, että niitä oli titällä huoneitta. Minä pidän jupitammakoitta, toittapäivänä minä nielatin yhden ja te meni menojaan kujkuttani alat."

"Eikö se potkaissut sinua?" uteli Willy, jossa Toddyn juttu herätti luonnollisesti mielenkiintoa.

"Ei te potkaittut!" sanoi Toddy. "Minä pujatin ten entin kahtia. Mutta kappaleet menivät titten yhteen ja titten te hyppäti ulot aivan päälaen läpi."

"Näytäppäs reikää, mistä se tuli ulos", innostui Willy lähtien kiiruhtamaan yli laattian.

"Te katvoi heti taat umpeen", kiiruhti Toddy selittämään, "ja tinä olet paha poika, kun tulet tuolilta poit, vaikka Alite täti juuji tanoi, ettet niin taiti tehdä. Jatka!"

"Ja niin Faarao meni Mooseksen tykö ja sanoi: 'Jos pyydät että Jumala ottaa pois sammakot, saat sinä israelilaisesi — en minä niistä välitä. Niin Jumala teki kuten Mooses oli pyytänyt, ja Faarao oli iloinen, kun hän oli päässyt sammakoista. Ja israelilaisia ei hän päästänyt. Ja kun Jumala ajatteli, että Faarao pakottaisi heitä olemaan siellä vielä kauvan, muutti hän kaiken mullan ilkeiksi lutikoiksi'."

"Mitä pikku pojat titten tekivät, kun he tahtoivat leipoa tavileipiä?" kysyi Toddy.

"Kuiva multahan vain muuttui lutikoiksi", selitti Willy, "sellainen, jota me potkimme ilmaan maantiellä, tiedäthän!"

"En tiedä", sanoi Willy, "mutta ainakin siellä oli semmoisia, joita äidit pyydystävät hienoon kampaan, kun heidän poikansa ovat leikkineet likaisten ihmisten lasten kanssa. Ja vaikka Faaraon miehet luulivat olevansa kaikessa niin taitavat, huomasivat he, etteivät he voineet tehdä luteita."

"E-e-eei, en minä usko", sanoi Willy. "Mutta hän ei ollut vielä tullut hyväksi, ja Jumala lähetti kokonaisia kärpäspilviä Egyptiin, eikä siellä päin ollut ollenkaan kärpässuojuksia ikkunoissa. Ja silloin Faarao tuli taas hyväksi, ja Jumala otti kärpäset pois, ja Faarao tuli taas pahaksi, ja Jumala teki kaikki lehmät ja hevoset sairaiksi, niin että ne kaikki kuolivat."

"Ei", sanoi Willy. "Hänen täytyi kävellä, vaikka hänellä olisi ollut kuinka kiire tahansa asemalle. Ja siitä hän niin suuttui, että ei kuitenkaan antanut israelilaisten lähteä. Niin Mooses otti kourallisen tuhkaa ja heitti sen Faaraon edessä ilmaan ja kaikki egyptiläiset saivat heti paikalla ajoksia."

"Minulla oli kejjan oikein ilkeitä paiteita", sanoi Toddy, "mutta eivät ne tulleet tuhkatta."

"Ja Faarao sanoi taas 'ei' aivan yhtä äkäisesti kuin se setä, jonka kauniin tyttären kanssa Peter Gray tahtoi mennä naimisiin; sitten hän sai vielä enemmän murhetta. Jumala antoi suurten, raskaiden jääpalasten pudota alas taivaasta ja hän antoi ukkosen jylistä ja salamain kierrellä pitkin maata niinkuin meidän hyrrämme tekevät, ja se pilasi kaikki kasvit."

"Sitten rupesivat Faaraon ystävät sanomaan hänelle, että hän oli tyhmä, kun hän luuli, että hän voisi olla voimakkaampi kuin Jumala, ja Faaraokin ajatteli vähän niin. Sitten hän sanoi Moosekselle, että kaikki israelilaiset miehet saisivat lähteä, jos he tahtoivat, mutta ei ketkään muut."

"Hyi kuinka Faajao oli häijy!" sanoi Toddy. "Kenenkä hän luuli keittävän juokaa ja menevän kouluun?"

"En tiedä", sanoi Willy, "mutta kyllä kait hän siitäkin huolehti, sillä Jumala lähetti suuria heinäsirkkaparvia, ja ne söivät suuhunsa kaikki, mitä puutarhoissa kasvoi, ja ihmiset tulivat siitä ihan hulluiksi."

"Tilloin he eivät vajmaankaan kieltäneet pikku poikiaan tappamatta heinätijkkoja, niinkuin äiti tekee. Olitinpa minä ollut tiellä! Mitä hän titten teki?"

"Noo, hän oli sama vanha häijy mies kuin ennenkin", sanoi Willy. "Ja Jumala sanoi Moosekselle: 'Nosta kätesi hetkeksi taivasta kohden.' Ja Mooses teki niin ja Egyptissä tuli pimeä, paljon pimeämpi kuin meidän hiilikellarissa. Ihmiset eivät missään voineet nähdä mitään, ja sinne, missä he olivat, kun tuli pimeä, heidän täytyi jäädä moneksi päiväksi ja yöksi'."

"Voi kauheata!" huudahti Toddy. "Eikö oliti hijveätä, jos Mootet pitäiti kätentä ojennettuna taivatta kohti, nyt juuji, kun me ittumme tättä tuoleillamme. Kyllä niin voi käydä. Huudetaan tätiä."

"Ei hän nyt voi sitä tehdä", sanoi Willy, "sillä hän on kuollut. Ja emmehän me estä israelilaisia tekemästä, mitä he tahtovat. Silloin Faarao pelästyi kovasti ja käski Mooseksen ottamaan kaikki israelilaiset pois, mutta he eivät saisi viedä tavaroitaan muassaan — hyi, kuinka hän oli itsekäs! Mutta kun Mooses tiesi kuinka paljon köyhät israelilaiset olivat saaneet tehdä työtä hankkiakseen ne muutamat tavaransa mitä heillä oli, sanoi hän, etteivät he lähtisi, jolleivät he saisi viedä mennessään kaikkea, omaisuuttaan. Mutta siitä Faarao suuttui kovin ja sanoi: 'Menkää matkoihinne! Ja jos sinä joudut täällä vielä kerran minun käsiini, niin minä tapan sinut!' Ja Mooses sanoi: 'Älä ole huolissasi. Minua et näe, jollet sinä minua tarvitse'."

"Eikä tuinkaan Faajao häntä nähnytkään", sanoi Toddy. "Ei kukaan mene käymään kuninkaiden luona vain tikti, että taitivat pääntä poikki hakatukti. Meidän kittanpoikatetkin ymmäjtävät etteivät tule Miken tykö, kun Mike tahtoo katkaitta niiltä päät. Entä titten!"

"Niin, ja sitten Jumala sanoi Moosekselle jotakin, joka mahtoi hänestä tuntua aivan kauhealta. Hän sanoi Moosekselle, että seuraavana yönä enkeli tappaisi vanhimman pojan joka perheestä. Voi, kuinka iloinen minä olenkaan, etten minä elänyt siellä siihen aikaan! Tahtoisin niin mielelläni nähdä enkelin, mutta en, jos hän tekee minulle noin. Mitä sinä tekisit, jos enkeli tappaisi minut, Tod?"

"Minä taitin tinun pojtliininukketi", sanoi Toddy empimättä, "ja vuohen jattaat. Entä titten!"

"Jumala sanoi sen Moosekselle ja Mooses sanoi sen ihmisille ja hän käski heitä tappamaan karitsan, kastamaan sormensa sen vereen ja piirtämään ovenpieleen ristin, niin että kun enkeli kulki ohitse ja näki sen, ei hän tappanut heidän suurinta poikaansa. Ja sinä yönä tuli enkeli maan päälle, ja kaikki heräsivät ja huusivat kauheasti — pahemmin kuin sinä toissapäivänä kun putosit rappusia alas — kun kaikki vanhimmat pojat ja tytöt kuolivat. Et olisi voinut mennä mihinkään kuulematta isien ja äitien itkua."

"Mutta hyvät ihmitet! Tilloinhan pikku egyptiläitpojat, joita ei tapettu, taivat kattella kuolijoita kaiket päivät. Mitä Faajao nyt teki?"

"Hän lähetti heti hakemaan Moosesta ja hänen veljeänsä ja sanoi heille, että hän oli ollut paha kuningas — niin kuin he eivät olisi sitä ennestään tienneet. Ja hän käski heitä ottamaan kaikki Israelin lapset ja kaikki heidän tavaransa ja menemään heti matkoihinsa ja hän oli niin kiireissään, ettei hän huomannut kutsua Moosesta hautajaisiin; häneltä itseltään oli vanhin poika kuollut. Ja kaikki egyptiläiset tulivat ja rukoilivat israelilaisia kiiruhmaan matkaan — he eivät voineet käsittää, miksi he viipyivät. He olivat niin iloisia, kun he pääsivät heistä, että he lainasivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat."

"Ei", sanoi Willy ylenkatseellisesti. "Älä luule, että ihmiset, jotka lähtevät matkalle neljäksikymmeneksi vuodeksi, ensi työkseen ajattelevat syömistä. He lainasivat vaatteita ja rahaa ja kaikkea, mitä he vain voivat saada ja jättivät egyptiläiset suureen köyhyyteen. Ja sitten he läksivät matkaan."

"Ei", sanoi Willy. "Sellainen ihmisjoukko ei olisi voinut mahtua kaikkiin maailman huvijuniin. He ratsastivat kameleilla ja aasin selässä, ja muutamat heistä kävelivät."

"Sinusta se olisi ollut hautkaa", sanoi Willy, Jos sinun aina olisi pitänyt tehdä työtä niin kuin noiden kaikkien. "Muistatkos kuinka äiti kerran pani sinut työhön; sinun piti viedä pois kaikki pölkynpäät, jotka olit kantanut uudelta rakennukselta kuistille? Silloin sinä läksit kävelemään kaupunkiin, jotta pääsisit siitä."

"Ky-yyllää", vastasi Toddy venytellen, "mutta minä tietin että taitin ajaa kotiin, kun minua tultiin hakemaan. Mitä he titten tekivät?"

"He läksivät matkustamaan kauniiseen seutuun, jonka Jumala oli Moosekselle osottanut, ja he kulkivat edelleen, kunnes he tulivat kauniin suuren meren rannalle, jossa ei ollut yhtään lauttaa — en minä ymmärrä miksi Mooses vei heidät tuollaiseen paikkaan. Ehkä vain siksi, että Jumala tahtoi näyttää, etteivät mitkään lautat voi voittaa Häntä —. Yht'äkkiä he näkivät suuren tomupilven pölähtävän ilmaan heidän takanaan ja jotkut sanoivat, että Faarao siellä lähestyi."

"Minutta Faajao oli jo taanut heittä tajpeekteen", sanoi Toddy. "Tuliko hän jantaan heiluttamaan heille nenäliinaa jäähyväitikti?"

"Ei", sanoi Willy. "Hän tiesi, ettei siellä ollut veneitä, ja siksi hän tuli hakemaan heitä takaisin tekemään työtä niinkuin ennenkin."

"Minä olitin luullut hänen peljänneen, että Jumala heti tappaiti hänet", sanoi Toddy.

"Ehkä hän pelkäsikin", sanoi Willy. "Mutta katsoppas, hän oli niin hirveän laiska, ettei tahtonut itse tehdä työtä — isä sanoo, että on sellaisia ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat kuin tekevät työtä."

"Mitä he titten voivat tehdä", kysyi Toddy. "Eiväthän he voi ottaa itjaelilaitia tekemään työtä edettään, eiväthän?"

"Ei", sanoi Willy, "mutta he tekevät samoin kuin israelilaisetkin tekivät; he lainaavat muiden ihmisten rahoja. Kun ihmiset näkivät, että Faarao oli tulossa, alkoivat he napista ja kävivät Mooses raukan kimppuun ja sanoivat hänelle, että hänen pitäisi hävetä, kun hän oli tuonut heidät niin kauvas tapettaviksi. Hehän olisivat voineet kuolla Egyptissä tarvitsematta kulkea niin kauvas. Mutta Mooses sanoi: 'olkaa rauhassa. Jumala hoitaa tämän asian.' Silloin Jumala sanoi: 'Mooses, nosta keppisi veden yli!' Ja samassa hetkessä kun Mooses tämän teki, meren vesi nousi kumpaakin reunaa ylös — aivan niinkuin vesi kylpyammeessa toisinaan, kun me loiskimme — ja meren pohjaa myöten kulki tie. Ja ihmiset kulkivat sitä pitkin."

"Panivatko he entin kalottit jalkaanta", kysyi Toddy. "Tillä jot he eivät titä tehneet, taivat vajmaankin monet pikku pojat tukkapöllyä toitelle jannalle päättyään, kun heillä oli kengät tavetta."

"Minun täytyy muistaa kysyä sitä isältä. Mutta kun he kaikki olivat päässeet ylitse, alkoivat he jälleen napista, sillä Faaraon armeija tuli aivan heidän kintereillään."

"Älä sano!" vastusteli Willy. "Minä luulen, että sinä olisit parkunut, jos sinä olisit astua tallustanut niinkin pitkän matkan savessa ja sitten näkisit kuinka joukko sotamiehiä ja sotavaunuja ja jousia ja keihäitä ja nuolia tulee sinua tappamaan. Mutta Jumala tiesi mitä oli tehtävä; Hän tiesi aina. Isä sanoo, että Hän aina tulee saapuville, vaikka luulisi, ettei Hän voi tulla. Hän sanoi Moosekselle, 'nosta keppisi jälleen veden yläpuolelle.' Ja Mooses teki niin, ja suuret vesimuurit kummaltakin puolelta syöksyivät alas. Ja Faarao ja koko hänen joutavanpäiväinen joukkonsa hukkuivat."

"Minäpä tiedän mitä he lauloivat", sanoi Toddy. He lauloivat kaikki: "Hukkui Faajaon joukko, halleluijaa!"

"Eivätpäs he sitä laulaneet", sanoi Willy. "He lauloivat sitä kaunista laulua, jota äiti joskus laulaa. 'Kajahda — rumpu — y-li — Egyptin — Egyptin pi —'."

Willyn oli hyvin vaikea kerrata tuon vanhan juhlallisen kirkkolaulun säettä, ja lopuksi hän purskahti itkuun.

"Mikti tinä itket?" kyseli Toddy. "Leikitkö tinä, että tinä olet itjaelilainen?"

"En", sanoi Willy. "Mutta aina kun minä vain ajattelen tuota laulua, jokin nousee kurkkuuni ja panee minut itkemään."

Huoneen ovi lensi auki, kuului hameiden kahinaa ja nopeita askelia ja rouva Burton kasvot kyynelissä kylpien sieppasi Willyn syliinsä ja suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan Toddyn huomauttaessa:

"No, poikaseni, kohta tulee aamiaisaika, ja minä tahdon että pukeudutte sievästi ja peseydytte hyvin, niin että olette kuin oikeat pikku gentlemannit, jos joku sattuisi tulemaan."

"Ei", vastasi rouva Burton ystävällisesti. "Minä uskon, että te kyllä muistatte olla kilttejä."

"En minä sitä tarkota", sanoi Willy. "Minä kerroin yläkerrassa Toddylle pitkän kertomuksen raamatusta, niin että olimme kuin isot ihmiset, kun he ovat olleet pahoja. Minä kerroin niin paljon kuin osasin, mutta Tod ei kertonut mitään. Hän ei minun mielestäni ole vielä kärsinyt rangaistustaan."

"Hän saa kertoa tänä iltana, sittenkun Harry eno on tullut kotiin", sanoi rouva Burton.

"Sitten et minun mielestäni ole rangaissut ollenkaan oikein", sanoi
Willy loukkaantuneena ja nyrpeissään.

"Minä olen kyllä titten niin tujullinen kuin vain voin, Willy", sanoi
Toddy antaen veljellisen suudelman seurata sanojaan.

Sisäkkö vei lapset pukeutumaan, ja rouva Burton istuutui ja vaipui vakaviin mietteisiin. Aika riensi, aamiaiseen asti oli hänen miehensä ollut aivan kiusottavan innokas näkemään minkälainen menestys hänen vaimonsa kasvatusperiaatteilla tulisi olemaan. Nyt hän tunsi olevansa perinpohjin voitettu. Hänen miehensä oli hänelle aikoinaan maininnut, että niin kävi parhaimpienkin kenraalien, kun he suorittivat ensimäisiä suuria tehtäviään, ja hän päätti, että jos miehet kerran "riistävät voiton tappion kidasta", niin täytyy hänenkin voida tehdä samoin. Hän päätti sen tehdä. Ajatellessaan, että hän koko elämänsä ajan saisi lakkaamatta kuulla: "Sanoinhan minä", teki hän itselleen juhlallisen lupauksen, ettei pelkäisi ankarimpiakaan ponnistuksia päämäärään päästäkseen. Muistellessaan tappioitaan hänen täytyi kuitenkin monen kenraalin tavoin tunnustaa, että tahtominen ei vielä merkitse voimista ja että ei ole ollenkaan sanottu keksiikö oikeat keinot hyvien tulosten saavuttamiseksi, vaikka onkin täysin selvillä siitä, minkälaisia tulosten tulisi olla.

Aamiaiskello herätti hänet näistä nöyryyttävistä mietteistä. Pöydässä häntä odottivat molemmat pojat, Willy sievässä merimiespuvussa ja Toddy puhtaissa vaatteissa ja moitteettoman valkea esiliina edessä. Muistaen aikaisempia kokemuksia hän lopetti lyhyeen poikien yritykset saada selville, olivatko tädin lautaset oikeita "kilpikonnalautasia" ja Willyn aikeen heittää Terryn suuhun ostereita. Willy oli näet aamulla nähnyt enonsa pudottavan koiran suuhun leivänpalasia. Tätä lukuunottamatta pojat eivät aterian kestäessä tehneet muuta kuin mitä sivistyneissä perheissä on luvallista.

III LUKU.

"Tänään on Alice tädin vastaanottopäivä. Tulee luultavasti paljon vieraita ja kaikki he tahtovat kuulla pienokaisesta; teidän täytyy olla sisällä kertomassa hänestä. Teidän täytyy pysyä puhtaina ja sievinä. Olen varma, ettette halua nähdä ketään likaisena tädin vierashuoneessa!"

"En minä tahdo jäädä viejathuoneeteen", sanoi Toddy. "Tahdon mennä hakemaan tuovillaa!"

"Ei tänään", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta varmasti.
"Eihän kukaan mene suovillaa etsimään valkeaan esiliinaan puettuna.
Mitä ajattelisit, jos näkisit minut kaunis valkea esiliina edessäni
juoksemassa ympäri märässä, soisessa paikassa suovillaa etsien?"

"Ajattelitin, että tinä voitit tuoda kotiin enemmän kuin minä, tikti että tinun etiliinaati mahtuu enemmän kuin kenenkään muun", sanoi Toddy.

"Tiedätkös mitä", sanoi Willy viittoen Toddya mukaansa nurkkaan ja kuiskaillen vakavasti hänen kanssaan. Willyn ilmeen ehdoton vilpittömyys ja soma arkuus, jolla hän vältti rouva Burtonin katsetta, vaikutti, että tämä vaistomaisesti käänsi päänsä poispäin kunnioituksesta, kuten hän luuli, jotakin herttaista lasten salaisuutta kohtaan. Vilkaistessaan poikiin näytti hänestä, että Toddykin oli harvinaisen tärkeän näköinen. Lopuksi pojat menivät ulos. Willy vain kääntyi mennessään ja sanoi suorastaan enkelimäisellä äänenpainolla:

Rouva Burton pukeutui; hän löi huolettomasti muutamia sointuja pianolla, ja lopuksi vieras toisensa jälkeen saapui kiinnittäen kokonaan hänen huomionsa. Yht'äkkiä, kun hän juuri teki parastaan pitääkseen seuraa eräälle hienostuneelle vanhanajan naiselle, molemmat pojat marssivat ruokasalista vierashuoneeseen. Rouva Burton viittasi kärsimättömästi heitä poistumaan, sillä Willyn housut ja Toddyn esiliina olivat mahdollisimman huonossa kunnossa. Ei kumpikaan pojista nähnyt vierasta, sillä hän sattui istumaan toisen ovenpuolikkaan takana, ja he astua tallustelivat aina tätinsä luo. Willy huudahti:

"Eiväthän kuolleet mene toisena päivänä taivaaseen. Me päätimme kaivaa esiin linnun saadaksemme asian selville ja siellä se oli aivan ennallaan."

"Ja ten kimputta oli paljon pikku muujahaitia", jatkoi Toddy. "Ne tahtoivat vajmaan myötkin päättä taivaateen ja tahtoivat, että joku, jolla on tiivet, auttaiti heitä matkalla tinne ylöt."

"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet vaatteenne tuon näköisiksi?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen pudistella hiekan pois polvistani."

"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"

Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä — katseli taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa — seurasi katseellaan kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:

"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä on vain valkoinen pudonnut poit."

"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät — molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa, joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle: "Hyppää alas!"

"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen juokapöydättä."

"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.

Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas, suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin vieraista.

Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella, mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy:

Rouva Burton viittasi miehelleen ja nyökkäsi Willylle myöntävästi päätään.

"Tule Tod", sanoi Willy, "nyt sinun pitää kertoa hyvin surullinen kertomus ja olla pahoillasi."

"Kyllä, minä kejjon Petej Gjayttä", sanoi Toddy. "Te on hijveän tujullinen."

"Te on hejja, jotta naapujin likainen pikku poika laulaa meille", sanoi Toddy, "mutta minä en laula hänettä — minä vain kejjon — ja te on aivan yhtä tujullitta."

"Oli kejjan miet", sanoi Toddy juhlallisesti ja henkeään pidättäen, "ja hänen nimentä oli Petej Gjay. Ja hän — jakatti yhtä tyttöä. Ja hän tanoi hänen itällentä: 'Minä tahdon mennä naimitiin pikku tyttöti kantta!' Ja mitä luulette, että itä tanoi? Hän tanoi: 'Ei!' (tämä järisyttävällä voimalla). Minä en tanonut titä niin kovatti kuin minä otaan. Te on hyvin hijveätä kuin Jimmy laulaa titä. Ja Petej Gjay tuli hyvin pahoilleen ja hän lähti kauvat poit ottamaan eläinten ja muiden nahkoja, mutta Jimmy ei laula mitään tiitä, tuliko hänen mielentä titten hyväkti. Ja pahat intiaanit ottivat häneltä ijti tukan ihan niinkuin naitet ottavat jotkut ijti oman tukkanta. Kun te tyttö kuuli tiitä, niin hänelle tuli niin paha mieli, että hän meni tänkyyn ja kuoli. Niin te oli. Hajjy eno, eikö tinuakin jangaitta jottakin, että tinäkin kejtoitit kejtomukten?"

"Nyt on aika pikku poikien mennä vuoteeseen", sanoi rouva Burton nousten ja ottaen Toddya kädestä.

"Voi, voi!" sanoi Willy, "tahtoisin olla pikku kiinalaispoika, niin silloin saisin nousta nyt juuri ylös."

"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti häntä ja minä voitin vetää tiitä."

Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen pois.

"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."

Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen päätään.

Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento, niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille. Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa. Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys — sen hän vastahakoisesti myönsi — oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu kuin voittaja.

Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti haukahdella.

"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"

"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"

"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"

Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa, jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa aivan litteiksi:

"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät sen pois."

"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas, Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet taivaaseen?"

"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta olleitten enkelien katteltavakti."

"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka tyhmiä he ovat."

"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy.
"Niillä on tiivet ja kynnet."

"Minä näin niiden kynnenjäljet haudan luona hiekatta," sanoi Toddy. "Ne olivat ihan kuin pikku lintujen jaappimia pikku jakoja. Ne olivat vajmaankin pikku enkelilaptia."

Herra Burton iski silmää vaimollensa ja näytti pitävän kaikkea täytenä totena lausuen vain yhden ainoan lyhyen sanan:

"Kuinka pääsitte ulos, lapset?" kysyi herra Burton. "Me hyppäsimme ulos keittiön ikkunasta", sanoi Willy, "mutta se oli niin korkealla, ettemme päässeet sisälle samaa tietä. Minusta pitäisi olla jo aamiaisaika — olemme olleet ylhäällä jo ainakin kaksi tuntia."

"Nyt on aika alkaa oikeauskoista opetusta, rakkaani", yllytti herra Burton, "fysiologit sanovat, että järki toimii paremmin silloin, kun vatsa on tyhjä."

"Kiitos huomautuksesta", sanoi rouva Burton lähtien keittiöön, "mutta näiden poikien järki toimii liian hyvin silloinkin, kun vatsa on täynnä."

Aamiainen syötiin tavalliseen aikaan, ja pojat tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille. Kun he olivat jossakin määrin tyydyttäneet ruokahalunsa, sanoi Willy:

"Alice täti, kuinka kauvan luulet, että vielä voimme elää näkemättä rakasta pikku pienokaista?"

"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton. "Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"

"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti tahtoisinkin nähdä heitä."

"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä kantta", sanoi Toddy.

"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla oikein kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."

"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod! Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua — silloinhan olemme hyviä."

"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te, että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"

"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani", huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."

"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan", sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on väistyvä totuuden tieltä!"

Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.

"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja. Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan, että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."

"Niin", sanoi Willy, "paimenet veivät rahaa ja hyvänhajuisia tavaroita.
Emmeköhän me tee samoin?"

"Kun me tulemme kotiin, voimme me mennä aivan hiljaa sisälle", sanoi Willy, "ja sitten me pudistelemme muutamia penninrahoja säästölaatikoista ja leikitään, että ne ovat suuria rahoja. Ja hyvänhajuisiksi tavaroiksi me voimme ottaa kukkia puutarhasta."

"Mutta tittenhän me annamme pienokaitelle temmoitta, mitä ennettään on kotona. Minutta oliti hautkempaa viedä hänelle jotakin täältä, aivan kuin me tulitimme tuojaan paimenetta."

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy, "pyydetään Alice tädiltä rahaa.
Meidän olisi pitänyt muistaa se ennenkuin Harry eno läksi."

"Niin, ja Alice tädin huoneetta on hajuvettä", sanoi Toddy, "otetaan vähän titä. Pyydämmekö titä, vai leikitäänkö, että te on meidän omaamme?"

"Ei te oliti näpittelemittä, jot me ottaitimme titä tuolle pikkutelle titko-vauvalle, eihän oliti?" kysyi Toddy. "Minä tahtoitin vain kaikkien aavittamatta antaa oikein monta lahjaa jakkaalle pikku titkolle."

"Mutta tiedätkös mitä", huudahti Willy touhuissaan kokonaan unohtaen lahjat. "Muistathan kuinka kirkas ja loistava ukkosenjohdattimen pää kotona on? Leikitään, että se on Betlehemin tähti ja että se näyttää meille tien pienokaisen luo."

"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme, että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme eläinnäyttelyä."

Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.

Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy vastasi raskaasti huokaisten:

"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini", valitti Toddy.

"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni", sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte saaneet sen kiinni?"

"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että joku, jolla on tiivet, kävelee — mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä lentäitin?"

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä, "paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia, jommoisiksi Hän halusi ne luoda."

"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte ne?" kysyi Toddy silmät selällään.

"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton. "Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten asioihin."

"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala heidät loi."

"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten vejta", sanoi Toddy.

"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä, hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten tutkimi —"

"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen. He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet, kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan ihminen!"

"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä voittaisin kaikki kaupungin pojat."

"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."

"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin pitävätkö kaikki titten minutta?"

"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."

Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina, ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.

"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus, jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"

Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella, mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla toisilleen.

Kotiin saavuttua ei heidän kärsimättömyydellään tuntunut olevan rajoja; ja kun hoitajatar näyttäytyi sylissään suurella tyynyllä lepäävä pieni käärö, josta pikku pää pilkisti esiin, karkasivat molemmat pojat kääröön käsiksi; Willy koetti survaista muutamia penninrahoja pienokaisen ruusunpunaisiin pikku kätösiin ja Toddy pitää sen nenän alla pulloa, jossa oli kirjotus: "Kanverttitippoja". Silmänräpäyksessä pienokainen alkoi aivastella, ja väkevä kanvertin haju täytti huoneen.

"Mistä tämä hirveä kanvertin haju?" kysyi hoitajatar. "Rouva Lawrence ei vihaa mitään niin kuin sitä!"

Pienokainen lakkasi aivastamasta ja alkoi sen sijaan surkeasti huutaa; Toddy kiiruhti ottamaan pullon maasta, ja hoitajatar huomasi, että lapsen tähän asti niin moitteettoman puhtaissa vaatteissa näkyi tahroja, joista levisi voimakas kanvertin haju. Sitten Toddy, joka touhuissaan astui tätinsä päällysvaipan liepeille, ojensi pullon tätiä kohden ja puhkesi:

"Eikö olekin tujkeaa! Pienokainen tajttui tiihen ja kaatoi melkein kaikki tyynyillentä ja laattialle."

"Mistä sinä olet saanut tuon kanverttipullon, ja minkätähden olet tuonut sen tänne?" kysyi rouva Burton.

"Ei te ole kanvejttia, te on hajuvettä", sanoi Toddy. "Minä otin titä tiitä tuujetta pullotta tinun piijonkiti päältä, tieltä mitta tinä aina laitat nenäliinati hyvänhajuitekti. Willy ja minä teimme aivan niinkuin paimenet tekivät, kun he tulivat Betlehemiin kattomaan pikku Jeetut-latta — me toimme meidän pienokaitellemme jahaa ja temmotta, mikä haitee hyvälle."

Rouva Burton suuteli Toddya, samoin hoitajatarkin. Sitten hoitajatar istuutui laattialle ja paljasti pienokaisen kasvot. Niitä suojeltiin huolellisesti valolta, ja lapsi avasi pikku silmänsä katsellen veljiänsä kuninkaallisella arvokkuudella ja ylevyydellä, ja molempien poikien kasvoilla ilmeni niin rajaton ihaileva kunnioitus, ettei yksikään vanhoista mestareista ole voinut sellaista kuvata esittäessään aihetta "Tietäjät kumartamassa Jeesus-lasta". Näiden lastenkasvojen yli kumartuivat kehittyneemmät mutta silti yhtä suurta hellää kunnioitusta kuvastavat kasvot. Pyhää ja syvää hiljaisuutta ei kukaan näyttänyt haluavan katkaista. Vihdoin kuitenkin Toddy loi kysyvän katseen tätiin:

"Mikti ei pienokaiten pään ympäjillä näy kaunitta aujinkoa niinkuin tauluitta Jeetut-laptella?"

Katsojat palasivat jälleen tähän maailmaan, ja hoitajatar salli jokaisen heistä pistäytyä viideksi minuutiksi katsomaan äitiä. Rouva Burton palasi sairaan luota kasvoillaan ilme, jota pojat uteliaina tarkastivat. Willy lupasi ulos tullessaan, ettei koskaan koko elämässään enää tuottaisi äidille mielipahaa, mutta Toddy sanoi:

"Jot minulla oliti pieni uuti vauva, en minä viittiti kaiket päivät maata pimeättä huoneetta. Minä noutitin ylöt ja hyppitin ilotta."

"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä — monenko päivän kuluttua?"

"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää, niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.

"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod —" ja keskustelua jatkettiin kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä salaisuus, josta heidän piti puhua.

Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella tarkasteli hevosen vatsaa.

Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.

"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton kärsimättömästi polkien jalkaansa.

"Ah-h-h-h!" sanoi Toddy, joka rupesi pusertamaan itkua ja työnsi alahuulensa eteenpäin kuin olisi sitä sieltä riittänyt oikein metrikaupalla. "Minähän vain kattoin, kuinka hevonen oli tehty, niin että kaikki minutta pitäitivät ja minua kunnioittaitivat. En minä voi mennä tinne mitta intiaanit atuvat, mutta minutta kauppiaan hevonen on aivan yhtä hyvä. Ah-h-h!"

"Sinun ei olisi siksi ollenkaan ollut välttämätöntä maata maassa puhtaassa valkeassa puvussasi", sanoi rouva Burton.

"Ah-h-h-h!" alkoi Toddy taas. "Minä tahdoin tajkattaa entikti ten vattan, enkä minä voinut nottaa titä niin, että olitin voinut titä nähdä. Minä koetin kyllä entikti, mutta tilloin te kattoi minuun niin pahatti, etten minä utkaltanut titä tehdä."

"Mene heti sisälle ja pyydä toinen puku yllesi", sanoi rouva Burton. "Tiedäthän, että ei mitenkään voi puolustaa pikku poikia, jotka tahallaan ovat lianneet vaatteensa. Kun Harry eno tulee kotiin, päätämme, millä tavalla sinua rankaisemme, että vasta muistaisit varoa vaatteitasi."

"Ah-h-h-h! Minä toivon ettei Jumala titten enää luo hevotia eikä pikku poikia, joita kätketään tajkattamaan niitä, ja titte niitä jangaittaan tikti, että vähän likaavat vaatteenta!" parkui Toddy häviten ovesta sisälle ja täyttäen koko talon kimakalla huudollaan.

Hetken aikaa rouva Burton kulki edestakaisin parvekkeella ja epäröi, mutta voitti tunteellisuutensa aiheuttaman heikkouden. Hänen mielensä valtasi ajatus, että kenties jonkun paremman kuin hyvin järjestetyn talouden lain mukaan vaatteiden tahraaminen ei olekaan niin hirvittävä synti, ja että Toddyn mieltä ehkä oli todellakin kiinnittänyt hänen kertomuksensa eläinten ruumiinrakenteen alkuperästä ja laadusta. Ehkäpä todellakin vain palava tiedonhalu oli johtanut Toddyn hevosen jalkojen väliin, ja tällaisia tieteellisiä tutkimuksia harjottavalle henkilölle pitänee antaa anteeksi, vaikka hän laiminlyökin ulko-asuansa. Mutta ei, Maytonien suvussa puhtaat vaatteet olivat lähinnä puhtaita sydämiä, ja rouva Burton päätti juurruttaa voimiensa ja taitonsa mukaan lapsiin niitä avuja, joita hänellä itsellään oli. Ja koska Toddy oli näyttänyt vakavasti loukkaantuneelta, ja koska hän itse antoi arvoa rehellisille pyrkimyksille silloinkin, kun ne olivat johtaneet harhaan, päätti hän koettaa lohduttaa itkevää lasta. Hän löysi Toddyn tämän huoneesta. Hän makasi laattialla selällään, potki, ja huusi ja osotti kaikin tavoin suuttumustaan.

"Toddy", sanoi rouva Burton, "oli ikävää, että sinulle tuli näin mielipahaa juuri kun olit käynyt äitiä ja pienokaista tervehtimässä."

"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."

"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen poika."

"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.

"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva
Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin.
Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä
sinut jälleen iloisena."

Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:

"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."

"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen, "aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"

"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"

"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"

"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton.
"Ne olivat vain puuta ja kiveä — oikeita epäjumalia."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta tai kiveä?"

"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta hyvin paljon — siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät, rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."

"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"

"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi, kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli useita."

"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät. Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle. Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!' Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat raatelivat heidät silmänräpäyksessä."

"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.

"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton, "no annappas kuulua, mitä arvelet?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle — aivan kuin pieni tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä, niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."

Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi, että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen välillä — hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan, tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden, etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä — kenen muun se olisi? — Pitäisikö täysikasvaneiden — pitäisikö hänen, jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet, luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen pojan vuoksi?

Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:

"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi perheen pää.

"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden tuntoa kuin enkelin kasvoissa."

"Aivan niin, rakkaani", sanoi herra Burton. "Jos he useammin käsittäisivät erehdyksensä, tulisivat he häijymmiksi mutta heistä olisi silloin vähemmän harmia ja vaivaa. No pojat, ettekö halua ratsastaa enon polvella?"

Molemmat pojat ryntäsivät enon syliin, ja Willy alkoi hyvin vakavana kuiskailla enollensa.

"Hyvä, hyvä, hyvä!" huudahti Willy käsiään taputtaen. "Alice täti, minä annan sinulle huomenna syntymäpäivälahjan."

"Ole varuillasi, Willy", sanoi herra Burton. "Jos et pidä varaasi, voit ilmaista salaisuuden."

"Enhän minä sitä ilmaise, minähän vain sanoin, että se on jotain syötävää. Mutta sano, Alice täti, missä bananeja kasvaa."

"Minäpät tiedän mittä viinijypäleitä katvaa", sanoi Toddy silmät loistavina varman näköisenä kiharapäätään nyökäten.

"Ja minä tiedän", sanoi herra Burton nostaen Toddyn alas polveltaan, "että eräs tuttu pikku poika on pakahtumaisillaan ja halkeamaisillaan. Mitä tämä on?" jatkoi hän huomatessaan aivan märän läikän Toddyn esiliinalla juuri taskun kohdalla. "Ja" (tässä hän varovaisesti kurkisti Toddyn taskuun) "mitä on tuo ilkeä sotku taskussasi?"

Toddyn silmät levisivät hämmästyksestä, mutta sitten ne kävivät surullisi.

"Te oli vain pieni viinijypäletejttu", sanoi hän. "minä ajattelin työdä ten kotimatkalla, mutta te unohtui."

"Nehän ovat valkeita viinirypäleitä", huudahti herra Burton. "Pojat ovat varastaneet ne jostakin kasvihuoneesta. Tomillahan ei ole viinirypäleitä. Mistä nämä ovat, pojat?"

"Mistä saitte nuo viinirypäleet?" kysyi rouva Burton rientäen tarkastamaan märkää pukua.

"Kyllä onkin syytä itkeä!" sanoi rouva Burton, "kun olet varastanut muiden ihmisten hedelmiä."

"En mitä titä itke", nyyhkytti Toddy. "Mutta kun tinä pilaat koko minun talaituuteni tinun tyntymäpäiväkteti aina kun tinä tiitä puhut."

"Alice, Alice", sanoi herra Burton lempeästi, "muista että lapsi ei ole kyllin vanha ymmärtääkseen mitä varastaminen on."

"Sen hän saa oppia nyt ymmärtämään", huudahti rouva Burton, jonka koko oikeustajunta nyt heräsi. "Kuinka luulet, että sinun kävisi, jos tänä iltana kuolisit?"

"En minä tahdo kuolla", nyyhkytti Toddy. "Jot enkelit tulevat tappamaan minua niinkuin ne tappoivat egyptiläitet, niin minä menitin piiloon."

"Kukaan ei pääse piiloon Jumalan enkeliltä", sanoi rouva Burton, joka oli päättänyt, että pelko saisi tehdä sen, mitä järkevä puhe ei ollut voinut.

Herra Burton nauroi, mutta rouva Burton pakotti hänet katseellaan lakkaamaan ja vastasi:

"Se voi nähdä tarpeeksi hyvin löytääkseen pahoja pikku poikia, jos se vain tahtoo."

"Me emme ole pahoja", huusi Toddy, "enkä minä enää anna tinulle viinijypäleitä, jotka toimme kotiin kukkajuukutta."

"Tule enon tykö, poika parka", sanoi herra Burton ottaen tuon murheellisen lapsen jälleen syliinsä ja hyväillen häntä hellästi: "kerro enolle kaikki ja katsotaan eikö eno voi saada asioita oikealle tolalle."

"Minä kerron sinulle, Harry eno, kuinka asia oli" sanoi Willy. "Me päätimme antaa hedelmiä Alice tädille syntymäpäivälahjaksi — minä bananeja ja Toddy valkeita viinirypäleitä. Me emme tienneet missä bananeja kasvaa, mutta me muistimme, että herra Bushmannilla, joka asuu vuorenrinteellä, on paljon kauniita rypäleitä kasvihuoneessaan. Me olimme siellä kerran isän kanssa, ja sitten he puhuivat rypäleistä ja muista sellaisista melkein koko iltapäivän, ja sitten herra Bushman antoi isälle muutamia ja lupasi antaa hänelle vastakin, milloin isä vain halusi. Tänään iltapäivällä me sitten läksimme sinne aivan salaa pyytämään, että hän antaisi meille muutamia viinirypäleitä, jotka voisimme antaa tädille syntymäpäivälahjaksi. Mutta hän ei ollut kotona, eikä puutarhurikaan ollut kotona; ja kun ovi oli auki, menimme me sisälle ja näimme rypäleet. Ja sitten me ajattelimme, että ei hän suinkaan pahastuisi, jos me ottaisimme muutamia, kun hän kerran sanoi isälle niin. Ja me otimme kolme tai neljä kaunista terttua ja panimme ne kukkaruukkuun, joka oli lehdillä koristeltu, ja kumpikin otimme me pikku tertun syötäväksi. Mutta kotimatkalla me löysimme niin paljon mansikoita, että Toddy unohti syödä rypäleensä, mutta minun rypäleeni ovat tallella vatsassa. Oli niin kauhean kuuma ja pölyistä, enkä minä ole ikinä ollut niin väsynyt. Mutta kun me tahdoimme ilahduttaa Alice tätiä, emme me siitä välittäneet."

"Ja titten täti tanoi, että me olemme vajkaita", nyyhkytti Toddy. "Paha täti!"

"Älä siitä huoli, Toddy", sanoi rouva Burton, jonka kaikki siveelliset periaatteet yht'äkkiä läksivät karkuun. Hän suuteli kyyneleiden kostuttamia likaisia pikku kasvoja ja kantoi pojan päivällispöytään.

Toddy lopetti pian ateriansa. Hän näytti tuumivan jotakin ja riensi nopeasti pöydästä, mutta oli taas heti valmis menemään vuoteeseen, kun täti häntä huusi. Puoli tuntia myöhemmin huomasi herra Burton, joka kuljeskeli kuistilla tupakoiden, että oven kummallekin puolelle oli punaisella musteella piirretty suuri, ruma risti. Miehilläkin on omat heikkoutensa ja herra Burtonin heikkouksia oli se, että hän liiankin tarkkaan piti lukua talonsa ulkoasusta. Hän syöksyi ylös portaita, kolme askelta kerrallaan ja aina sisälle poikien huoneeseen.

"Minä", sanoi Toddy rohkeasti. "Minä pelkätin, ettet tinä muittaitikaan tanoa pahalle enkelille, etten minä ole vajat. Tikti minä panin jittin ovelle aivan kuin Itjaelin laptet kun he tahtoivat, että enkeli meniti ohitte. Minä ajattelin, ettei te pimeättä huomaiti, että se ei ollut vejta vaan muttetta."

IV LUKU.

Rouva Burtonin syntymäpäivä valkeni kirkkaana ja kun muistaa, että se oli ensimäinen tämänlaatuinen juhla hänen ollessaan naimisissa miehen kanssa, joka edelleenkin rakasti häntä sulhasmiehen tavoin, niin ei ole ihmeteltävää, että onnelliset aamuhetket kuluivat hänen ennättämättä ajatellakaan kahta pikku poikaa, jotka jo olivat ehtineet saada hänet vakuutetuksi siitä, että he olivat sekä halukkaat että kykenevät tulemaan toimeen omin päin. Rouva Burtonin palvelijattaren huone oli aivan poikien huoneen vieressä, ja palvelijatar, jonka huostaan rouva Burton öiksi oli uskonut pojat, oli vähitellen unohtanut raskaan unensa, joka on niin ominainen perhepalvelijoille. Hän oli tottunut heräämään kuullessaan pienintäkin ääntä poikien huoneesta. Emäntänsä syntymäpäivänä hän heräsi seuraavaan keskusteluun:

"Vaikka te onkin, ei tinun tilti tajvitte halkaitta minun kojviani", uikutti Toddy.

"Toiseen korvaanhan minä vain huusin", puolustelihe Willy. "Ja siihen saakin koskea, jos et pidä kiltistä Alice tädistä niin paljon, että viitsisit nousta ylös."

Kuului murinaa, kitinää, ähkinää, tuhinaa ja epäselvää torumista — sekä lopuksi kääntelemistä, ja vihdoin Willy sanoi:

"Kas niin, noustaanpas nyt ylös ja pukeudutaan. Mutta tiedätkös, me emme ole ensinkään ajatelleet soittoa. Muistatko kuinka isä soitti pianoa äidin tullessa alas, kun viimeksi oli äidin syntymäpäivä, ja kuinka iloiseksi äiti tuli ja kuinka me kaikki sitten tanssimme?"

"Minäpäs tiedänkin", sanoi Willy, "hakataan me pianoa niinkuin äiti ja
Alice täti joskus tekevät."

"Hakataan vain!" huudahti Toddy. "Me ehdimme hakata jo kauvan aikaa, ennenkuin täti ehtii tulla alat meitä kieltämään."

Sitten kuului keveiden jalkojen kiireisiä liikkeitä poikien etsiessä pukineitaan nurkista, tuoleilta, kaapin päältä, pöydältä y.m. jonne ne olivat edellisenä iltana heitetyt. Palvelijatar riensi apuun, ja pian olivat pojat valmiit. Bananilautanen ja malja, jossa olivat nuo vaivalla hankitut rypäleet, olivat piirongilla. Pojat ottivat ne ja mennä sipsuttivat varpaillaan alas portaita vierashuoneeseen.

"Hyvänen aika", huudahti Toddy pannessaan lautasensa pöydälle, "jot nyt jypäleet ja bananit ovat tulleet happamikti. Meidän täytyy maittaa niitä. Äitihän kantta aina kuumina päivinä maittaa maitoa, kun paha maitokutki myöhättyy", ja Toddy, antaen teon seurata sanojaan, poimi päällimmäisistä tertuista kaikki kauneimmat marjat. "Ne ovat vajmatti happamia", sanoi hän maiskuttaen miettivästi huuliaan kuten mies, jonka ammattina on viinin maisteleminen.

"En anna", sanoi Toddy nyppien toisella kädellään marjoja sillä välin kun hän toisella koetti suojella lahjaansa. "Kyllä minä ten ittekin teen. Mutta taat, jot annat minun auttaa tinua maittamaan, ovatko tinun bananiti happamia."

"Kyllä saat, mutta vain yhden suupalan", sanoi Willy. "Minun täytyy saada kuusi rypälemarjaa, sillä yksi suupala banania on yhtä paljon kuin kuusi rypälettä."

"Hyvä", sanoi Toddy. Ja pojat ryhtyivät vaihtokauppaan Willyn pitäessä koko ajan bananeja hallussaan, ettei Toddy pääsisi huomaamatta maistamaan toista kertaa, ja Toddyn tarkasti laskiessa rypäleitä.

"Kyllä ne ovat vähän happamia", sanoi Willy irvistellen, "ehkä joku toinen terttu on parempi. Eikö olisi parasta maistaa joka oksasta?"

"Kyllä ja jokaitta banania myötkin", innostui Toddy. "Tämä oli kyllä hyvä, mutta voihan joku toinen olla hapan."

Ehdotus hyväksyttiin ja pian oli jokainen banani neljättä osaansa lyhyempi, ja rypäletertut muistuttivat paljaaksi hakattua metsää. Mutta sitten alkoi Willystä tuntua, ettei hänen lahjansa ollut oikein hauskan näköinen ja siksi hän huolellisesti sulki kuoret bananien päistä ja käänsi tyhjän pään eteenpäin aivan kuin hän olisi ollut syntynyt hedelmäkauppiaaksi.

Kun tämä oli suoritettu, sanoi hän: "Meidän täytyy panna nimikortit mukaan, eihän täti muutoin tiedä kuka ne antaa."

"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"

"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli siepannut tädin nimikorttilippaasta.

"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No", alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:

"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi — muuten se ei ole ollenkaan hauskaa — äiti sanoo aina niin."

Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.

"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu? Soitetaanpas me sitä!"

Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien toimille.

"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa.
"Kuinka aika toisinaan rientää!"

Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:

"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia.
Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"

"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta — piano on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas — tässä on Harry enon viulu!"

"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.

"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa. Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna, kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."

"Minä tiedän mistä saamme", sanoi Willy, joka juoksi piirongille ja avasi osaston, jossa hänen enonsa säilytti amerikalaista rahakokoelmaansa. "Tällaiset rahat eivät ole aivan yhtä kauniita kuin meidän rahamme", jatkoi Willy, "mutta nämä ovat suuremmat ja ne ovat pöydällä kauniimmat. Kuinkahan vanha täti onkaan?"

"En minä oikein tiedä", sanoi Toddy hyvin miettivän näköisenä. "Mutta eiköhän hän ole niin vanha kuin me molemmat yhteentä."

"Hyvä", sanoi Willy, "sinä olet neljän ja minä kuuden vuoden vanha — silloin hän on kait kymmenenvuotias."

Rouva Burtonin lautanen siirrettiin syrjään ja lantit asetettiin ympyrään. He laskivat rahat uudelleen ja yhä uudelleen, lisäsivät ja vähensivät, riitelivät ja sopivat. Loppujen lopuksi lantit asetettiin neljään riviin siten, että kahteen riviin tuli kolme penniä ja kahteen kaksi. Willy laski rivit, joissa oli kolme penniä kussakin ja Toddy hikoili kahdenpennin rivien kanssa. Willy oli juuri laskemassa molempia summia yhteen, kun joku kuului tulevan alas portaita.

Nopeasti Willy heitti ylijääneet rahat toisten päälle, pani lautasen paikoilleen ja sieppasi kamman, sillävälin kun Toddy pani viulun polveaan vastaan niinkuin oli nähnyt kuljeskelevien italialaispoikien tekevän. Hetkeä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä astuivat ruokasaliin, nousi niin hirveä melu, että rouva Burtonin täytyi pidellä korviaan ja hänen miehensä huusi:

Molemmat pojat lakkasivat soittamasta, Toddy huomasi, että hänen jalkansa olivat pahasti sotkeutuneet viulun kieliin, mutta kaikesta huolimatta molemmat pojat loistavin kasvoin kääntyivät tätiinsä ja huusivat:

Herra Burton riensi pelastamaan rakasta viuluansa. Sillä välin rouva Burton liikutettuna suuteli kiitokseksi molempia poikia. — Sitten hän huomasi hedelmät toisella pöydällä ja hän luki ääneen nimikortit:

"Rouva Frank Rommery, — hän on tapansa mukaan ollut tuhlaavainen. Olen vain kerran hänet tavannut, mutta hänen bananinsa korvatkoon hänen käytöstapojensa puutteen. Mitä, Charley Crewne! Mitä ihmettä! Kylläpä muutamilla miehillä on hyvä muisti!"

Herra Burton synkistyi. Charley Crewne oli ollut hänen kilpakosijansa.
Yht'äkkiä rouva Burton huudahti:

"Ei ne ole mittaan Jommejilta tai Cjewneltä", sanoi Toddy. "Ne ovat Willyltä ja minulta ja me vain maittoimme olivatko ne yöllä tulleet happamikti."

"Nimikorttilippaasta arkihuoneesta", vastasi Willy. "Mutta hauskin on toisella puolella."

Rouva Burtonin miettivä ilme ja herra Burtonin vakavuus hälvenivät, kun he yhdessä tavailivat poikien omistuskirjotusta; senjälkeen he istuutuivat pöytään. Pojat eivät tahtoneet malttamattomuudesta pysyä tuoleillaan. Vihdoin täti kohotti lautastansa ja Willy riensi selittämään:

"Kolmekymmentäyksi," huudahti rouva Burton laskettuaan rahat. "Kuinka kohteliasta!"

"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyi
Toddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"

"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin, kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on ollut kauvemmin naimisissa."

Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä ollut oikea ja sen hän sanoikin.

"Niin — mutta — mutta — kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain haluamme."

"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."

"Toddy on pelkkää vatsaa", sanoi Willy halveksivasti "Alice täti, on kait sinulla hedelmäkakkua, siitä me eniten pidämme?"

"Kuinka aikaisin pääset tänään, Harry?" kysyi rouva Burton ottamatta huomioon pojan kysymystä.

"Ainakin puolenpäivän aikaan", vastasi herra Burton. "Haluan vain nähdä aamupostin ja toimittaa asiat, joihin se mahdollisesti antaa aihetta."

"Kyllä minä sen kuulin", sanoi Willy, "mutta ei se meihin kuulu. Hänestä on hauskempi puhua sinun kanssasi kuin meidän kanssamme, ja meistä on niin hauskaa, kun hänen on hyvä olla. Milloin lähdemme?"

Herra Burton kysyi vaimoltaan saksaksi, eikö tämän mielestä Lawrenee-Burtonilainen luottamus ollutkin luonnollisuudessaan suuremmoinen, ja rouva Burton myönsi samaa kieltä käyttäen niin olevan. Mutta kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta oli tuollainen itsepäinen varmuus rouva Burtonin mielestä moitittavaa ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa oli istuttaa se lasten mieliin. Herra Burton toivotti onnea yritykselle ja uteli niin innokkaasti kuinka rouva Burton tähän saakka oli kasvattamisaikeissaan onnistunut, että tämä tunsi todellista helpotusta, kun Toddy havahtui mietteistään ja sanoi:

"Etkö muista, siellä missä me olimme viime kesänä ja missä sinä et antanut meidän koettaa, miten kauvas veden yli me voisimme riippua, Harry eno?" sanoi Willy.

"Joki meni tiellä kahtia," sanoi Toddy, "ja ykti ota meni ylöt ilmaan ja toinen ota alat koloon tuujien kivien väliin. Tinne minä tahtoitin mennä ajelemaan."

"Kuuleppas nyt, Toddy", sanoi rouva Burton. "Muutoinhan te melkein aina pääsette meidän kanssamme, mutta tänään me haluamme mennä ilman teitä. Jääkää te Willyn kanssa kiltisti kotiin — emme ole poissa muuta kuin pari tuntia."

"Arvaan sen kyllä, poikaseni, mutta pääset jonakin toisena päivänä", sanoi täti.

"Mutta minä en tahdo sinua mukaan", sanoi rouva Burton äänenpainolla, joka olisi vienyt kaiken toivon jokaiselta järkisyitä käsittävältä ihmiseltä. Mutta vain vähän hämmästyneen näköisenä Toddy sanoi:

"Taistelu on käynnissä", sanoi herra Burton itsekseen. Sitten hän nousi nopeasti pöydästä ja sanoi:

"Minä yritän ehtiä aikaisempaan junaan, kun minun on tultava niin pian takaisin."

Rouva Burton nousi sanomaan miehellensä hyvästi. Tämä suuteli häntä tavallista hellemmin pitäen häntä vähän loitommalla ja katseli häntä silmiin ilmeellä, jota hän ei voinut käsittää — ei ainakaan pariin tuntiin. Rouva Burton palasi saatettuaan miestänsä ruokasaliin, talutti Toddyn arkihuoneeseen, otti hänet syliinsä, kiersi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:

"Kuuntele nyt pikku Toddy hyvin tarkasti mitä täti sanoo. Aivan erikoisesta syystä sinä et tänään pääse meidän kanssamme ja täti tarkottaa täyttä totta sanoessaan sinulle, että sinä et pääse mukaan. Vaikka pyytäisit sata kertaa, ei se muuttaisi asiaa. Sinä et saa tulla, ja sinun täytyy lakata ajattelemasta koko asiaa."

"Ei tiinä ole mitään pittettä, ei ollenkaan pittettä", sanoi Toddy.
"Minä tahdon kuitenkin."

"Kyllä täti sen uskoo ja tädin on niin paha mieli", sanoi rouva Burton ystävällisesti, "mutta se ei muuta asiaa. Kun isot ihmiset sanovat: 'Ei!' täytyy pikku poikien ymmärtää, että he tarkottavat sitä, mitä sanovat."

"Ja kun minä tahdon, että sinä jäät kotiin, niin sinä jäät", sanoi rouva Burton. "Nyt me emme puhukaan siitä enää. Haluatko mennä puutarhasta hakemaan itsellesi hyötymansikoita?"

"Toddy", sanoi rouva Burton, "minä en halua kuulla ajelemisesta enää sanaakaan."

"Toddy, minun täytyy varmaankin rangaista sinua, jos et sinä jo tuosta lakkaa, eikä se ole minusta ensinkään hauskaa. Haluatko sinä pahottaa tädin mielen, kun on tädin syntymäpäivä?"

"Kuules nyt, Toddy", sanoi rouva Burton, joka, kadottaen viimeisenkin rahtusen kärsivällisyydestään, polkaisi jalkaansa. "Jos sinä sanallakaan mainitset tuosta matkasta, suljen minä sinut ullakkohuoneeseen, jossa toissapäivänä olit Willyn kanssa, mutta nyt sinun täytyy olla yksin."

"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä tahdon mennä ajelemaan."

Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi, huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.

"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä ajelemaan?" kysyi Willy.

Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta vastasi kuitenkin:

"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."

Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn, ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:

Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy, joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja huudahti:

"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan häntä alas?"

"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin sen sinun silmistäsi!"

"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn. Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi — ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen; sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:

Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä. Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:

Samassa astui herra Burton huoneeseen ja sanoi kiusoittavasti tietämättömyyttä teeskentelevällä äänellä:

Hänen vaimonsa vaijensi hänet katseellaan. Sitten hän läksi alas ruokasaliin. Sillävälin Toddy heräsi, ojentautui, hieroi silmiään, tunsi enon ja huudahti:

Ja herra Burton kätki silmien alapuolella olevan osan kasvojansa lautasliinan taakse, ja hänen vaimonsa toivoi, että hänen silmänsäkin olisivat olleet peitossa, sillä hänestä ei koskaan elämässään ollut tuntunut niin pahalta se, että joku katsoi häntä silmiin.

Poikien moitteeton käytös iltapäiväajelun aikana lievensi rouva Burtonin tappion karvautta. He livertelivät keskenään kukkasista, lehdistä ja linnuista, ottivat nimikoikseen taivaalla purjehtivia kesäpilviä ja vaihtoivat niitä keskenään yhä uudelleen. Ja kun Terry, joka varkain oli lähtenyt kotoa heidän jälkeensä, väsyi, ja isäntä nosti sen vaunuihin, antoivat he sen maata jalkainsa juuressa potkimatta sitä, nipistämättä sitä korvasta tai vetämättä sitä hännästä.

Ei yksikään kunnon aviomies voisi pahottaa vaimonsa mieltä tämän syntymäpäivänä. Niinpä rouva Burton pian unohtikin aamullisen nöyryytyksensä ja palasi retkeltä erinomaisella tuulella, kasvot terveyttä loistaen. Vieraita alkoi jo pian saapua, ja kun seura oli koolla, toi rouva Burtonin sisäkkö Willyn ja Toddyn sisälle tervehtimään. Kumpaisetkin olivat moitteettoman puhtaissa pukineissa. Samassa ilmestyi Terry huoneeseen. Toddy näki sen ja hänelle tuli kiire sitä tervehtimään ja sitten molemmat sekaantuvat niin pahoin erään kukkatelineen jalkoihin, että se kaatui suurella ryskeellä, ja molemmat riitapuolet lähetettiin häpeämään aivan samalla lailla, sillä erotuksella vain, että heistä Terry sai etsiä itselleen sellaisen pakopaikan, joka häntä eniten miellytti.

Sitten läksi Willy kasvot ilmaisten isällistä huolestumista, ja rouva Burton saattoi antautua seurustelemaan vieraidensa kanssa, joiden kanssa hän ei tähän saakka ollut voinut vaihtaa sanaakaan tulematta keskeytetyksi.

Tavan takaa rouva Burton huomautti miehelleen, että olisi parasta ottaa selkoa poikien olinpaikasta ja mitä he tekivät, mutta herra Burton oli ani harvoin ollut ainoana herrasmiehenä näin monen kauniin ja lahjakkaan naisen seurassa ja hän osasi niin hyvin panna arvoa tällaiselle harvinaiselle tilaisuudelle, ettei hän tahtonut ajatella paria ihmistainta, joilla oli verraton kyky hävitä näkyvistä. Pojat saivat siis parin tunnin ajan olla rauhassa. Sillä välin tuli pieni kesäinen sadekuuro ja eräs tunteellinen nuori neitonen pyysi rouva ja herra Burtonia laulamaan laulun "Sade ikkunaan lyö". Kun he pääsivät toiseen säkeistöön, rupesi rouva Burtonia yskittämään ja herra Burton haisteli ihmetellen ilmaa. Toiset naisista syöksyivät pystyyn, toiset valahtivat kalpeiksi. Huoneeseen tunkeutui selvästi savua.

"Ei ole mitään vaaraa, hyvät rouvat", sanoi rouva Burton. "Tiedättehän kaikki minkälainen amerikalainen palvelijatar on. Luultavasti on meidän keittäjättäremme, joka ei ymmärrä mikä sopii, mikä ei, sytyttänyt tulen uuniin ja jättänyt ovet sisälle selälleen, niin että savu, sensijaan, että se olisi mennyt ulos piipusta, onkin päässyt tunkeutumaan huoneisiin. Menen huomauttamaan siitä hänelle."

Palvelijoiden pelkällä mainitsemisella oli tavallinen vaikutuksensa; rouvien kesken virisi yht'äkkiä sangen vilkas keskustelu, jonka tämä aihe on aina synnyttänyt ja tulee luultavasti synnyttämään, kunnes kaikki perheenemännät kohtaavat toisensa luvatussa maassa, jonka yhtenä viehätysvoimana on se, että sen rajojen sisällä ei löydy amerikalaista keittiötä, ja jossa vapaa palvelija voi seisoa emäntänsä edessä tarvitsematta pelätä moitteita. Mutta eräs vieraista, nuori hermostunut rouva, jonka säikähdys tuntui vain jaloissa, kosketti huomaamattaan kengänkärjellään lämpöjohdon kahvaa. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ylös kiljahtaen, ja samassa näkyi lämpöjohdosta nousevan paksu savupatsas.

Toiset juoksivat yläkertaan, toiset syöksyivät kadulle, jossa sade virtanaan valui, hermostunut nuori neiti pyörtyi, ja eräs toimekkaan näköinen nuori rouva, joka vuosikausia oli mietiskellyt kuinka parhaiten suoriutua tulen vaarasta, kietaisi pöytäliinaan parisenkymmentä hienoihin nahkakansiin sidottua kirjaa ja syöksyi nyytti kädessä ulos sateeseen viedäkseen kirjat varmaan talteen usean sadan metrin päässä olevaan taloon. Uskollinen Terry, joka vainusi melun jo kaukaa, riensi kotiin ja täytti parhaan tietonsa mukaan velvollisuutensa haukkumalla, näykkimällä kaikkia ja juoksemalla edestakaisin huoneissa jättäen kaikille matoille jälkiä. Sillävälin herra Burton kiiruhti portaita ylös ilman takkia, hiukset epäjärjestyksessä, kasvot ja kädet ylt'yleensä lian peitossa ja vakuutti vieraille, ettei ollut mitään vaaraa. Ja pojat, Willy kalman kalpeana, Toddy kiihtynyt puna poskillaan, hiipivät omaan huoneeseensa.

Seura hajaantui; rouvat, jotka olivat pyytäneet hevosta, eivät kuitenkaan jääneet ajoneuvoja odottamaan, mutta turvautuivat mahdollisimman kauvan kursailtuaan niihin sateensuojiin ja vaippoihin, joita rouva Burton tarjosi. Neljännestuntia myöhemmin oli huoneessa vain Terry, joka valppaana makasi suuressa turkkilaisessa nojatuolissa. Miehensä rauhottavasta kehotuksesta läksi rouva Burton alakertaan ja katseli tiukkaan puristetuin huulin ja liekehtivin silmin hävitystä vierashuoneessa. Mutta kun hän tuli ruokasaliin ja näki kauniisti katetun pöydän, jonka suunnittelemiseen hän edellisinä viikkoina ja päivinä oli uhrannut tunnin jos toisenkin, purskahti hän lohduttomaan itkuun.

"Minä kerron, kuinka se tapahtui", sanoi Willy, joka tuli kutsumatta huoneeseen. Se tieto, että hän ajoi oikeaa asiaa, teki hänet voimakkaaksi enon ja tädin uhkaavien katseiden edessä. "Minusta ilotulitus on niin kauhean hauskaa näin juhlapäivinä, ja kahtena päivänä olemme me Toddyn kanssa kantaneet tikkuja ja risuja takapihalle niin että tänäpäivänä olisimme voineet laittaa kauniin nuotion, mutta sitten tuli sade, ja eihän märkä puu pala — sen me huomasimme viime Juhannuksena. Sitten me päätimme laittaa nuotion kellariin, sillä siellä on peltikatto ja hiekkalaattia, niin ettei siellä ollenkaan voi sataa. Ja meillä oli sanomalehtiä ja lastuja ja me kaadoimme vähän öljyä, ja tuli leimahti niin kauniisti ja me aijoimme juuri tulla hakemaan teitä sitä katsomaan, kun Harry eno tuli ja paiskasi minut seinää vastaan ja Toddyn hiilikasaan ja heitti ruman ilkeän maton nuotion päälle, ja kaatoi matolle vettä."

"Pikku pojat eivät taa tehdä mitään hautkaa; heitä aina kielletään", sanoi Toddy. "Kattokaa kummoten tikun minä tain käteeni, kun minä heitin puita tuleen! Tilloin minä en ollenkaan huutanut, tillä minä ajattelin, että minä teen muita ihmitiä iloitekti, niinkuin pikku poikien pitää Jumalan mielettä tehdä. Mutta kun he eivät tulleetkaan iloitikti, huudan minä nyt tikun tähden!"

Ja Toddy päästi huudon, joka oli hänen tavallista huutoaan voimakkaampi, kuten järjestettävänä ja sovittavana oleva asia oli tavallista juhlallisempi.

"Meillä oli myöskin soihtukulkue", sanoi Willy. "Me ajattelimme marssia siellä alhaalla, mutta se ei ollut ollenkaan hauskaa, sillä siellä ei ollut puita, joiden välissä tuli voisi leimahdella, niinkuin se leimuaa juhlailtoina. Ja me lopetimme soihtukulkueen ja meistä olisi tuntunut hirveän ikävältä, jos emme olisi ajatelleet nuotiota."

"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.

"En — en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi Toddy.

Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:

"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei sanoin lausuttu.

"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä", sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.

"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä, ennenkuin he ryhtyvät toimeen."

"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy.
"Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"

"Kyllä me vajmaan jaktamme — Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."

Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:

"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt minusta on sopiva aika alottaa."

Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.

"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä. Sitten me luemme."

Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.

"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin, lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua ylhäältä. Eikö niin?"

"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."

"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä on kaikkein ikävintä silloin kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden — amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö niin, Alice täti?"

Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan huoneesta. Toddy huomautti:

"Nyt on minun vuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"

V LUKU.

Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi. Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että hoitajatar pääsisi vapaaksi — silloin jäisi sekä talon että lasten hoito hänen miehensä huoleksi — vai käydäkö äitiä tervehtimässä, kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään, mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli, totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi miehelleen vain menestyksestään.

Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja sanoi:

"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille. Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa päivä, jolloin isä on kotona."

"Luulen — että olen — joskus kuullut — jotakin — tuon tapaista", sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli särkevää hammastaan.

"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy, ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä kurkkuun, se hellitti otteensa.

"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä lakkaitin — niin itä aina tekee."

"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky", sanoi herra Burton.

"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno on tänään hyvin sairas — hänellä on paha hammastauti, ja jokainen kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista, missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia potevalle."

"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta Hajjy enolle. Mene matkoihiti."

Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen, ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu, kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.

"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."

"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.

"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette nälkää."

"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan tietää uutia atioita! Tule Willy — pannaan vattat vuoteeteen, niin ne eivät kiihotu."

"Hyvä", sanoi Willy. "Mutta sanoppas, Alice täti, etkö luule, että meidän vatsamme olisivat unisemmat, eivätkä niin rauhattomat, jos niissä olisi vähän korppuja tahi leipää ja voita."

"Kyllä me ne löydämme", sanoi Willy, "me tiedämme tarkalleen, missä mitäkin on ruokasäiliössä."

"Olisinpa minäkin yhtä selvillä siitä", huokasi rouva Burton. "Menkää — ottakaa mitä haluatte, mutta älkää tulko tänne enää. Ja jos te panette siellä alhaalla jotakin epäjärjestykseen, en minä koskaan enää anna teidän mennä keittiöön."

Lapset riensivät pois, mutta heidän lähtönsä aiheutti vain uusia kärsimyksiä, sillä herra Burton pysähtyi kesken parranajoansa ja sanoi:

"Sinun tähtesi, rakkaani, olen odottanut sunnuntaita. Kuten useasti olet huomannut, on pojilla perin merkillinen käsitys uskonnollisista asioista, mutta pohjaltaan he niitä kuitenkin kunnioittavat. Sinä puolestasi olet sekä uskonnollismielinen, että vapaa kaikista harha-opeista. Tämän pyhäpäivän ihmeellinen vaikutus on varmaan muokkaava nuo pikku sydämet niin, että sinun onnistuu korjata väärät opetukset ja istuttaa heihin uusia ajatuksia ja totuuksia."

Herra Burtonin ääni värähti hiukan, kun hän lopetti tämän sievän, nöyrän puheensa, niin että hänen vaimonsa tarkkaan tutki hänen kasvojaan nähdäkseen pilkistäisikö niistä nauru esiin. Saippuavaahto peitti kuitenkin avuliaasti hänen toisen poskensa, ja särkevä hammas oli tehnyt toisen muodottomaksi, niin että rouva Burtonin täytyi antaa tuon sekä kiitosta sisältävän että vastuunalaisuuden tunnetta lisäävän puheen käydä täydestä, minkä hän tekikin, vaikka masentunein mielin.

"Minä pidän huolta heistä niinkauvan kuin sinä olet kirkossa, rakkaani", sanoi herra Burton, "he ovat aina mallikelpoisia ollessaan sairaiden kanssa."

Rouva Burton huokasi helpotuksesta. Hän päätti heti aamiaisen jälkeen järjestää erikoisen lastenjumalanpalveluksen ja terottaa poikien mieliin niin paljon kuin mahdollista tämän päivän merkitystä, sillä jos hänen miehensä jatkaisi alkamaansa hyvää työtä, niin olisi poikien mahdotonta tehdä syntiä jälellä olevien iltapäivätuntien kuluessa. Miettiessään suunnitelmaansa unohti rouva Burton kokonaan, että oli antanut palvelijattarelle luvan mennä aamujumalanpalvelukseen ja että hänen itsensä oli pidettävä huolta lasten pukeutumisesta aamiaiseksi. Aamiaispöytään tullessaan rouva Burton huomasi, etteivät pojat tavallisella nopeudellaan totelleet kellon kutsua. Muistaen laiminlyömänsä velvollisuuden hän riensi poikien huoneeseen ja tapasi heidät jo aterialla, joka ainakin mitä vaihtelevaisuuteen tulee oli sangen huomattava. Pienellä pöydällä, joka oli vedetty vuoteen viereen, oli heillä piirakkaa, salaattikulho, vadillinen hunajaleipiä, pieni paperikäärö, jossa oli kanelia, ja käyttäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita ja sormia pojat maistelivat näitä herkkuja vuoron perään. Nähdessään tätinsä Toddy kävi syyllisen näköiseksi, mutta Willy sanoi aivan viattomasti hymyillen:

"Nyt näet minkälaisesta ruuasta pikku pojat pitävät, Alice täti. Älä unohda sitä nyt niinkauvan kun me olemme täällä."

"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"? huudahti rouva Burton vakavasti.

"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että se oli totta", sanoi Willy.

"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja päällytkengät."

Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita, maukkaita vohveleita.

"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa. En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten aika."

"Älä siitä huolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."

Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:

"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti aamiaisen jälkeen."

"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa pyhäkoulussa."

"Ehkä annan", sanoi rouva Burton, joka ei edeltäkäsin ollut tullut ajatelleeksi tätä pyhäkoulun onnistumiselle niin välttämätöntä vetovoimaa.

"Mennäänpäs heti sisälle, Tod", sanoi Willy, "Terry on huoneeseen teljettynä. Alas tullessani minä suljin kaikki ovet, ettei se pääsisi ulos. Me voimme leikkiä sen kanssa ennenkuin pyhäkoulu alkaa."

Pojat ryntäsivät vierashuoneen ovelle, ja sen ihmeellisen vaiston ohjaamana, jolla sallimus on aseistanut yhden monia vastaan ja heikon väkevää vastaan, lähestyi Terry ovea sisäpuolelta. Kun ovi avattiin, kuului kuinka pojat kellahtivat kumoon, ja samassa syöksyi Terry ruokasaliin ja piiloutui emäntänsä aamupuvun laskoksiin. Hetken kuluttua tuli Willy ruokasaliin ja sanoi hyvin surullisen näköisenä:

"Meidän mielestämme pitäisi pyhäkoulun alkaa hyvin pian, Alice täti. Koira ei viitsi leikkiä meidän kanssamme, ja meidän täytyy saada jotakin lohdutusta."

"Vain sitä — että kun heidän omat suunnitelmansa pettävät, he rientävät etsimään lohdutusta uskonnosta", sanoi herra Burton. "Saanko olla läsnä pyhäkoulussa?"

"Enhän voi sitä sinulta kieltää", huokasi rouva Burton lähtien vierashuoneeseen. "Pojat", sanoi hän, "ensin laulamme; minkä laulun valitsemme?"

"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että on te hengellinen laulu."

"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen kuullut sitä laulettavan kirkossa."

"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä, mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky aiheuttanut.

"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"

"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et pidä minun lauluittani."

Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi koskaan vastustettu.

"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon, joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon, pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa — tänään on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui jälleen ja sanoi:

Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi. Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta sulki sen taas pian — Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä. Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.

"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.

"Oli kerran aika, jolloin koko maailma oli ahdingossa, tietämättä miksi", sanoi rouva Burton, "mutta Jumala ymmärsi sen, sillä Hän ymmärtää kaikki."

"Tietääkö Hän miltä tuntuu olla pikku poika", kysyi Toddy, "ja tulla lähetetykti vuoteeteen tilloin, kun ei tahdo?"

"Ja Hän päätti lohduttaa maailmaa, niinkuin Hän aina tekee, kun maailma huomaa, ettei se itse voi lohduttautua", jatkoi rouva Burton kiinnittämättä huomiota Toddyn kysymykseen.

"Mutta eikö tiellä tilloin ollut paljon pikku poikia?" kysyi Toddy, "ja eikö niitä pitänyt lohduttaa yhtä hyvin kuin itoja ihmitiä?"

"Kyllä kai", sanoi rouva Burton. "Mutta Hän tiesi, että jos Hän lohduttaa aikaihmisiä, nämä taas puolestaan huvittavat lapsia."

"Tilloin minä tahtoitin, että Hän lohduttaiti Hajjy enoa ja tinua joka aamu", sanoi Toddy. "Entä titten".

"Niin Hän lähetti oman poikansa — ainoan poikansa — maailmaan pienenä lapsena."

"Minusta Jumalan olisi pitänyt tehdä hänet pikku tytöksi", sanoi Willy, "jos Hän olisi tahtonut ilahduttaa kaikkia."

"Hän ymmärsi sen asian paremmin", sanoi rouva Burton. "Ja kun kaikki kunnon ihmiset juuri ajattelivat, mitä tapahtuisi ennenkuin ihmisten rauhattomat sydämet —"

"Onko jauhaton tydän tama kuin jauhaton vatta?" keskeytti Toddy.
"Tellainen jomottava ja tyhjä?"

"Ihmitjaukat", sanoi Toddy pannen kätensä ristiin rinnallensa, "minun käy heitä täälikti!"

"Ja kun kunnon ihmiset koettivat ajatella, mitä pitäisi tehdä", jatkoi rouva Burton, "niin muutamat halvat paimenet, jotka kuljeskelivat ulkona yöllä kuun ja tähtien valossa, näkivät ihmeellisen tähden taivaalla."

"En tiedä", sanoi rouva Burton hetken aikaa mietittyään. "Miksi sinä sitä kysyt?"

"Tikti", sanoi Toddy, "että minutta te vajmaankin oli temmoinen, joka vilkkuu, tiliä vilkkuvat tähdet avautuvat ja tulkeutuvat näin, kun ne naujavat eivätkä voi pytyä hiljaa, ja jot minä olitin tähti niin minä aivan vajmatti naujaitin ja tekitin niin monta ihmittä onnellitekti. Entä titten?"

"Sitten", jatkoi rouva Burton vilkaisten usein vuoroon kumpaistakin
Adventtikertomusta, "he näkivät enkelin ja peljästyivät."

"Ten kyllä utkoo", sanoi Toddy. "Jokainenhan peljättyy, kun näkee hyviä ihmitiä ympäjillään. Eivätköhän he ajatelleet, että enkeli tanoiti: 'Älä tee niin, älä kotke'."

"Mutta enkeli sanoi, etteivät he peljästyisi", jatkoi rouva Burton, "sillä hän oli tullut tuomaan hyvää viestiä. Betlehemissä oli syntynyt lapsi, joka tulisi tekemään kaikki ihmiset onnellisiksi."

"Eikö olisi hauskaa, jos enkeli tulisi ja tekisi sen kaiken uudestaan?" sanoi Willy. "Mutta hänen pitäisi vain tulla pikku poikien eikä paimenten tykö. En minä vain pelkäisi enkeliä!"

"En minäkään", säesti Toddy. "Mutta minä pujahtaitin ten taakte kattomaan kuinka tiivet ovat juumiitta kiinni."

"Sitten tuli lukuisa joukko muita enkeleitä", jatkoi rouva Burton, "ja sitten ne lauloivat, lauloivat kaikki yhdessä. Paimenet olivat neuvottomia, mutta laulun loputtua he läksivät kaikki Betlehemiin katsomaan tuota ihmelasta."

"Niin", sanoi rouva Burton, "mutta sen sijaan että olisivat löytäneet hänet kauniissa kodissa, sievässä huoneessa rakastavien ystävien ja hoitajattarien ympäröimänä, he tapasivat Hänet seimessä tallin nurkassa."

"Ja se oli siksi, että Hän oli sellainen, joka saattoi tehdä, mitä vain halusi ja olla missä halusi", sanoi Willy, "ja Hän oli pikku poika, ja pikku pojat pitävät aina enemmän tallista kuin huoneista — minä toivoisin, että minä saisin koko elämäni asua tallissa!"

"Niin minäkin", sanoi Toddy, "ja nukkua teimettä, tillä tilloin hevotet potkitivat kaikkia, jotka tahtoitivat panna minun päälleni puhtaita vaatteita, tilloin kun minä en tahdo. Antoivatko he Hänelle lahjoja?"

"Mikti he eivät antaneet Hänelle kalittimia ja pillipalloja, niinkuin ihmitet antoivat Phillie veikolle, kun hän oli pieni?" kysyi Toddy.

"Siksi, Toddy", sanoi rouva Burton iloisena saadessaan kertomuksen langan omiin käsiinsä — hän oli sen kadottanut melkein heti pyhäkoulun alettua — "siksi, että Hän ei ollut mikään tavallinen lapsi, vaan Hän oli Jumala."

"On", vastasi rouva Burton kauhulla huomaten, ettei Toddylle oltu opetettu Jumalan kolmiyhteyttä.

"Minä — minä luulen niin", sanoi rouva Burton peläten itse esiintyvänsä epäkunnioittavasti istuttaessaan poikiin kunnioitusta näitä asioita kohtaan.

"Tanoiko joku Hänelle: 'Älä tee niin!' joka kejta, kun hän teki jotakin?" jatkoi Toddy.

"Ei tiinä ole mitään ejotutta", sanoi Toddy. "Mitä kiltimpi pikku poika koettaa olla, titä enemmän itot ihmitet tanovat hänelle: 'Älä tee niin!' Minä luulen, ettei kellään ollut aikaa tanoa mitään muuta Jeetuktelle."

"Mitä Hän sitten teki", kysyi Willy niin suurella mielenkiinnolla, kuin jos hän ei olisi kuullutkaan samaa kertomusta monta kertaa ennen.

"Hän kasvoi hengessä ja totuudessa", sanoi rouva Burton, "ja kaikki rakastivat Häntä. Mutta sillä välin ilmestyi enkeli hänen isälleen unessa ja sanoi hänelle, että sen maan kuningas tahtoi tappaa pikku Jeesuksen, jos vain löytäisi Hänet. Silloin Joosef, Jeesuksen isä, ja Maria, Hänen äitinsä, nousivat keskellä yötä ja pakenivat Egyptiin."

"Egypti oli varmaan siihen aikaan yhtä paha kuin Eurooppa on nyt", huomautti Willy. "Aina kun isä kertoo jostakin, jota kukaan ei voi löytää, niin hän sanoo: 'Hän on varmaankin mennyt Eurooppaan. Mitä he tekivät, kun he tulivat sinne?'"

"En tiedä", sanoi rouva Burton miettien. "Luultavasti isä teki ahkerasti työtä ansaitakseen rahaa ja ostaakseen hyvää ruokaa ja mukavan olinpaikan vaimolleen ja lapselleen. Ja luullakseni äiti kulki kedolla ja poimi pojalleen kauniita kukkia, joilla tämä voi leikkiä. Ja luultavasti poika jokelteli, kun äiti antoi ne Hänelle ja nauroi ja hyppi ja leikki ja sitten Hän väsyi ja painoi pienet kasvonsa äitinsä helmaan, ja äiti otti Hänet syliinsä ja piti Häntä siinä niin lujasti, ja poika nukahti ja sitten äiti katseli Hänen kasvojaan ikäänkuin olisi tahtonut katsoa niiden lävitse, sillä hän koetti arvata, mikä hänen lapsestansa tulisi ja mitä Hän tekisi, kun Hän kasvaisi, ja otettaisiinko Hänet häneltä pois, ja hänestä tuntui, ettei hän silloin ensinkään voisi elää, ellei hän saisi puristaa poikaansa lujasti rintaansa vasten, ja —"

Rouva Burtonin ääni vavahti hiukan ja petti lopuksi kokonaan. Willy tuli aivan hänen eteensä, katseli häntä tutkivasti ja harvinaisen suurella myötätunnolla, nojasi lopuksi kyynärpäänsä hänen syliinsä, painoi pään käsiinsä, katseli häntä silmiin ja virkkoi:

"Hän oli aivan niinkuin minun äitini, Alice täti, eikö ollut? Ja minusta sinä olet aivan niinkuin he kumpikin."

Rouva Burton sieppasi Willyn syliinsä, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja menetti siten toistamiseen tilaisuuden tehdä oppilailleen selväksi erotuksen maallisen ja taivaallisen välillä. Toddy katseli tyytymättömästi näitä molempia ja sanoi:

"Minutta oliti pajempi, että menitit kattomaan, onko päivällinen valmit ten tijaan, että lakkaat kejtomatta ja jupeat tyleilemään Willyä. Minun vattani on taat ihan kujittunut kokoon."

Rouva Burton palasi, vaikkakin huoaten, kaukaisista ajoista nykyhetkeen. Terry, joka oli kunnioittanut tämän tilaisuuden rauhaa siinä määrin, että oli suvainnut asettua makaamaan emäntänsä tuolin alle, kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi, livahti ulos ovesta ja läksi juosta vilistämään pensaikkoa kohti. Toddy oli kuitenkin sen nähnyt, kertoi uutisen veljelleen, ja pian olivat molemmat pojat sitä takaa ajamassa. Kun Terry sen huomasi, turvautui se kaukaiseen piilopaikkaansa, jonka se, tuntien pikku poikien tavat, ymmärsi niin hyvin pitää salassa.

Sitä mukaa kuin päivä kului kävivät pojat rauhattomiksi, riitelivät, rummuttivat pianoa ja olivat äkeissään, kun se oli suljettu, kävivät käsiksi kaikkeen, mikä oli heidän ulottuvillaan ja tulivat loppujen lopuksi niin tuskastuttaviksi, että heidän tätinsä mielestä tuntui helpommalta joutua tappiolle kuin jatkaa heidän kasvattamistaan. Hän jätti koko talon lasten valtaan ja istuutui sohvan reunalle, jossa hänen väsynyt miehensä lepäsi. Pettämättömän vaistonsa ohjaamina lapset kuitenkin pian löysivät hänet, ja Willy sanoi:

"En minä voi mennä kirkkoon, Willy", huokasi rouva Burton. "Jos minä menen, panette te koko talon nurin ja saatatte enonne hulluuden partaalle."

"Emme me sitä tee", sanoi Willy. "Et tiedä kuinka hyvin me hoidamme sairaita ihmisiä. Isä sanoo, ettei kukaan sitä näkemättä voi kuvitellakaan kuinka hyvin me osaamme pitää muista huolta. Jos et sinä sitä usko, niin jätä meidät yksin Harry enon kanssa ja jää kirkosta kotiin ja katsele avaimenreiästä."

"Jos haluat lähteä kirkkoon, niin älä epäile jättää minua yksin, Alice", sanoi herra Burton. "Minun mielestäni sinun tämänaamuisten kokemustesi jälkeen pitäisi mennä. En luulisi sinun saavan mieltäsi tasapainoon, ennenkuin olet yhdessä suuren seurakunnan kanssa tunnustanut olevasi suuri syntinen."

Rouva Burton epäröi, mutta poistui kuitenkin huoneesta ja palasi pian lähtövalmiina, suuteli miestään ja poikia, antoi monta varotusta ja läksi. Willy seurasi häntä katseellaan, kunnes hän oli astunut alas kuistilta ja sanoi sitten helpotuksesta huoahtaen:

"Nyt meillä alkaa taas entiset hyvät päivät — olemme vihdoinkin päässeet hänestä."

"Willy!" huudahti herra Burton ankarasti kavahtaen pystyyn, "tiedätkö sinä, kenestä puhut? Etkö tiedä, että sinun Alice tätisi on minun vaimoni, että hän on pelastanut sinut monesta ikävyydestä, tehnyt sinulle niin usein mieliksi ja ollut sinulle mitä parhain ystävä?"

"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin? Hän ei osaa valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."

"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa, joka osaisi tehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä. Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä — sinä et ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me itse tulemme enkeleiksi."

Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta heikkoudesta. Willy jatkoi:

"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."

"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos meihin kyllästyt."

"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan. Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."

"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"

"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "Niittä taijaat ihmitet aina pitävät."

"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi vain maalata varsin hirveitä kuvia."

"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä maalaan itte väjikynillä."

"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita, joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"

"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä käskisi", sanoi Willy.

"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit. Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten. Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni taat kotiin."

"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"

"En — en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."

Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin, kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana, kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja hätää ilmaisevia huutoja.

"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi piikkisika.] "Ei meillä: ole lapsia."

"Minä — minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana vaivoin sanotuksi.

"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane —"

Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.

"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani kätensä Toddyn suulle.

"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta — kaikenlaititta pienokaititta — ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja titte minä tahdoin pudottaa ten poit."

"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole pudonnut."

Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden tieltä ja Willy sanoi hellästi:

"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä olet tehnyt hänet niin kauhean iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei olisi pudonnut lammikkoon ja — voi sentään! — eikö hän pulikoinut kummallisesti!"

"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"

"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö te hoidatte sairasta enoanne?"

"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."

Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien miehensä viereen ja huudahti:

Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:

Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli sanonut ja siksi hän kuiskasi:

Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:

"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin. Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"

Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän vain sanoi:

"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa saakka."

Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla kuiskata hänen korvaansa:

VI LUKU.

Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena. Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti nuhtelevasti:

"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."

"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."

"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."

"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"

"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.

Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti — Alice täti — Alice täti — Alice täti —" niin nopeasti kuin vain saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:

"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta, täti?"

"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoi
Toddy.

"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää, kuin mitä minä ennestään tiesin!"

"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin — tarkotan, että kun minä kysyn miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita samoin?"

Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut, kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken. Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?

Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy herätti hänet kysymällä:

"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin, että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."

"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin. Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."

Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja käytännöllisiin uudistuksiin.

Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen, että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.

Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa, ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet omasta kodistaan häädetty.

Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät molemmat syliinsä ja sanoi:

"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."

"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme ajelemaan!"

"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouva
Burton, "vaan —"

"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia atioita, joitta meille on iloa."

Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi, että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi hän vain vastasi:

"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."

"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla, eikä meidänkään mielestämme."

"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi, jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka ikävältä se tuntui."

"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan valetta?"

"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.

"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi rintaansa vasten.

"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"

"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin- ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.

"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton kääntyen Willyn puoleen, "ja —"

"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta nyt haluaisin paljon mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä, ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä — sinä lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää. On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain kuulla siitä kerrottavan."

"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."

"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me voimme päästä niistä omin päinkin selville — jos meillä vain on niitä tarpeeksi."

"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta — myöhemmin annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä yksiksenne tutkia."

"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"

"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan", sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa heille inhimillisyyden tärkeyttä.

"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin mejkittiti: 'Älä tee niin?'"

"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"

Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti hetken, pari ja sanoi lopuksi:

"Minä — minä — minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan, vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"

"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä, ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."

"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa minä kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä milloinkaan kyllättyiti bananeihin."

"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat. Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä enempää kuin ennenkään."

"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme, ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu muitakin ajatuksia."

"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"

"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."

"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta poikaa minun kanttani."

"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy, "ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? — eikö hän tule alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"

"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.

"Ehkä siksi että — että sinä olet kuvitellut, että hän on sen näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."

"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli — Phillie — on vain joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään, joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi heti, kun minä aloin selvitä unesta."

"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en tahtoitikaan."

"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi keksiä meille uutta leikkiä?"

"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me sitten voimme ostaa."

"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".

"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."

"Kerro sitten meille satuja — tai ei, leiki eläinnäyttelyä — tai ei! Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."

"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouva
Burton.

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä, jota koirat tohtoroivat."

"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."

"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär antaa meille murusia leipäkorista."

"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu. Ei hänellä ollut koijia!"

"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."

"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoi
Willy. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä?
Eihän niitä siellä saa heittää pois!"

"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen, etten minä itte putoa taat alat maailmaan."

"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa", sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja maitopuoteja?"

"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa: rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili Abrahamia —"

"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen huuliansa, sillä hänen oli jano."

"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"

"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi hän oli janoissaan."

"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa tavileipiä?"

"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään. Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan päällä oli vaikeaa!'"

"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää. Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"

"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä, ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."

"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista julistettu.

"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy. "Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"

Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja hiljaisuus itse asiassa ovat.

Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin kielsi sen heiltä.

"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyi
Willy. "Ostavatko he niillä karamellejä?"

"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu julaistu.)

"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?" kysyi Toddy.

"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää toisille, Alice täti?" kysyi Willy.

"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"

"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"

"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."

"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä penniä."

"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä — hevoset vaiko lähetyssaarnaajat?"

"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta. Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin pojille.

Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti. Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.

Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.

Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta, joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli koettanut palauttaa mieleensä.

Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä piipitystä.

"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane.
"Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"

"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton, "kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"

"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi, minun täytyy saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."

Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.

"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä", sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää, saavat he ankaraa kuritusta."

"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut. Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa. Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa. Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla lastenkamarissa."

"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa. Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot — pikku poika raukka — kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa. Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata musiikkia tavallisella pillillä!"

"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet", jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet. Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"

"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä huomautatte. Taivaan tähden!"

"Mitä on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.

"He — ovat — kälyni — poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"

"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania lähimmässä ympäristössään.

"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet. Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen", jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti kotiin!"

Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti hänet tuntiessaan. Willy sanoi:

"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja vaunut!"

"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä itse lähden myöskin — ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun minä tulen."

Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi! Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:

"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti Willy.

"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo, etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä, ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me kerroimme totuuden joka paikassa — kaikille me kerroimme, että me tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja rattaat."

Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä. Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä, että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen, että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui. Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"

Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä häpeämään. Amen."

VII LUKU.

"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä: "Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole suloiset!"

"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen sananlasku", huomautti herra Burton.

"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."

Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat seuraavan runokatkelman:

    "Jos enkeli mä oisin,
    Ja heidän seurassaan,
    Ja kruunu päässä voisin
    Ain' sirkkaa vinguttaa."

"Sirkkaa — niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."

"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut — esimerkiksi sinä ja lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä — olisi vaikuttaneet heihin niin ikävällä tavalla."

"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."

"Kuusi — vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä toivon —"

"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.

Rouva Burton loi katseensa nopeasti alas ja oli ensin hakevinaan jotakin, mutta mies tunsi vaimonsa luonteen liiaksi hyvin antaakseen tämän viekkauden johtaa itseään harhaan. Mahdollisimman hellällä äänellä hän virkkoi:

Rouva Burton vältti yhä miehensä katsetta, mutta vastasi kuitenkin ihailtavan maltillisesti:

"Minä olen oppinut koko joukon, niinkuin aina on tehtävä, kun joutuu uusien ihmisten kanssa tekemisiin, mutta opetus, jonka täysikasvaneena saa, lisää voimia ja kykyä opettaa toisia."

Herra Burton tarkasti uteliaana vaimoansa. Uteliaisuus muuttui pian jakamattomaksi ihailuksi, mutta kun hän taas katsoi peiliin, ei hän voinut nähdä kasvoissaan muuta kuin sääliä. Sillävälin oli lasten laulu lakannut. Portaissa kuului pikku jalkojen astuntaa ja koira ulvahti vihaisesti. Kaikesta päättäen pojat olivat lähteneet huoneestaan. Sitten kuuli herrasväki Burton, kuinka heidän huoneensa oven kahvaa kierrettiin. Kun tulijat huomasivat, että ovi oli lukossa, potkaistiin ovea äkäisesti. Sitten kuului huuto:

"Me lukitsimme oven siksi että saisimme olla rauhassa", vastasi rouva
Burton. "Se ainakin pitäisi jokaisen kysymättäkin ymmärtää."

"Minäpäs sanon, miksi me tahdoimme tulla sinne. Me tahtoisimme kertoa teille jotakin hirveän hauskaa."

"Ja luopua aikomuksestasi opettaa lapsille, ettei meidän makuuhuoneemme ole mikään yleinen aamu-kokouspaikka?"

"Eihän sen sitä tarvitse todistaa, jos me tämän ainoan kerran suostumme heidän pyyntöönsä", sanoi rouva Burton.

"Hm — tätä kertaa emme ota huomioon", sanoi herra Burton käyttäen "Rip Van Winklen" sanoja. Tätä sanoessaan hän hymyili paljonpuhuvasti, mutta rypistämällä kulmakarvojaan sai hänen vaimonsa hänet taas vakavaksi. Herra Burton avasi tottelevasti oven, ja molemmat pojat tulla tuiskahtivat huoneeseen.

"Me nojasimme molemmat ovea vastaan", selitti Willy, "ja siksi me tulimme näin päistikkaa. Me tiesimme aivan varmasti, että te aukaisisitte."

Herra Burton loi vaimoonsa omituisen katseen. Tätä ei rouva Burton ollut huomaavinaan, vaan kysyi:

"Kuules nyt, Tod. Minä kerron sen ensiksi heille, ja sitten sinä saat pyytää heitä siihen suostumaan, eikö se sovi?" Ja odottamatta Toddyn vastausta hän jatkoi:

"Me tahtoisimme lähteä huviretkelle. Isä lainaisi vaunut ja me ajaisimme koskille ja pitäisimme koko päivän hauskaa. Se on maailman kaunein paikka. Te voitte siellä keinuttaa meitä isossa keinussa, viedä meidät uimaan, ostaa ravintolasta limonaadia ja me voimme heittää veteen kiviä, soudella, ottaa kiinni kaloja ja juosta kilpaa. Kaikkea tätä, paitsi sitä, mistä minä ensiksi puhuin, voimme me tehdä yksin, ja sinä, Harry eno, voit maata Alice tädin kanssa nurmikolla puiden alla ja polttaa sikaareja ja olla iloinen, siksi, että meillä on hauskaa. Niin isä aina tekee. Ja täytyy ottaa paljon evästä mukaan, sillä pikku pojille tulee huviretkillä hirveä nälkä. Niin, ja sitten sinä eno voit heittää Terryn veteen uimaan puunkappaleiden jäljessä — minä lyön vetoa, ettei se omin neuvoin pääse ylös vedestä."

"Mutta eväitä pitää olla paljon", sanoi Toddy, "muuten ei ole ollenkaan hautkaa. Lähdettehän? Me olemme olleet koko aamun niin kauhean kilttejä. Minä olen laulanut tunnuntai-lauluja, niin että minun kulkkuni on aivan hiekkanen."

"Hiekkanen", vastasi Toddy. "Etkö ole kotkaan koettanut, kuinka mukavalta tuntuu, kun hiejot hiekkaa kätieti välittä, tilloin kun tinulla ei ole hantikkaita? Jot et tinä ole titä kotkaan koettanut, minä menen heti hakemaan tinulle hiekkaa."

"Luulen, että tätisi uskoo sinua", sanoi herra Burton, kun hänen vaimonsa ei vastannut.

"Ja kun me palaamme huviretkeltä, olemme me kovasti väsyneitä", jatkoi Willy, "ja te voitte koko paluumatkan pitää meitä vaunussa sylissänne, niin isä ja äiti aina tekevät."

"Kiitoksia paljon", sanoi herra Burton. "Erittäin houkuttelevaa! Se selittää, kuinka isänne saa uudet pukunsa niin kuluneen näköisiksi pikemmin kuin yksikään tuntemani mies."

"Ja miksi teidän äidillänne aina on joku päällystakki tai hame paikattavana tahi puhdistettavana", sanoi rouva Burton.

"Nyt minä olen jo sanonut kaikki, Tod. Miksi et sinä pyydä heitä?" sanoi Willy.

"Isä sanoo, että sinun oli aina helpompi myöntää kuin kieltää", huomautti Willy kääntyen enonsa puoleen, "ja —"

"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä. "Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi: "Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle, sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät vain neljä päivää — kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."

"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus — erinomaisesti sovitettuna", huomautti herra Burton vaimolleen.

"Luultavasti — varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi, arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada viettää koko päivä hänen seurassaan.

Rouva Burton luki hänen ajatuksensa, mutta ei kuitenkaan oikaissut hänen erehdystään, vaikka omatunto soimasikin häntä tästä laiminlyönnistä. Hänen ilonsa johtui ajatuksesta, ettei hänen koko pitkään päivään tarvitsisi vastata pojista. Pojat olivat aina mieluummin olleet enonsa kuin tätinsä seurassa. Tämä oli toisinaan harmittunut ja loukannut rouva Burtonia, mutta kuluneen virkoa aikana oli hänen mielensä siinä suhteessa täydellisesti muuttunut. Pojat ottivat vilkkain ilonilmauksin vastaan tiedon, että heidän isäntänsä ja emäntänsä suosiollisesti suhtautuivat ehdotukseen, ja kahden seuraavan tunnin aikana ei liene koko Yhdysvalloissa ollut kahta ihmistä, jotka olisivat olleet enemmän touhuissaan kuin Willy ja Toddy. He olivat niin innoissaan, ettei ruoka tahtonut maistaa, ja vain vähän aikaa malttoivat he istua ruokapöydässä.

Willy kävi isänsä puheilla ja valvoi valjastamista. Toddy johti eväskorin järjestämistä, kunnes keittäjätär ajoi hänet pois keittiöstä ja koettaakseen suojella itseänsä enemmältä tunkeilemiselta lukitsi oven. Pojat halusivat ottaa mukaan niin paljon ylimääräistä matkatavaraa, että siitä olisi tullut kokonainen rautatievaunullinen ja antoivat vapaaehtoisesti lukuisia neuvojia, jotka eivät ehtyneet huolimatta vastaanottajien välinpitämättömyydestä. Vihdoin oli viimeinenkin mytty onnellisesti ajoneuvoissa, Terry autettiin istuimelle ja niin lähdettiin. He olivat tuskin viittä minuuttiakaan olleet liikkeellä, kun Willy jo sanoi:

"Hajjy eno", sanoi Toddy, "minä kuolen nälkään — minä en työnyt juuji mitään aamiaitekti."

"Miksi et syönyt?" kysyi rouva Burton, "olihan pöydässä yllin kyllin ruokaa."

"En tiedä," sanoi Toddy katsoen kysyvästi tätiänsä silmiin ikäänkuin koettaen palauttaa jotakin mieleensä.

"Minä — minä — minä — niin, minä tajkotan, että vattani oli nälittään, mutta hampaat eivät olleet — niin te oli. Nyt minä tahtoitin kaikitta mieluimmin tajdiineja ja piijakkaa."

"En minä muistanutkaan että minun oli nälkä, ennenkuin Tod siitä puhui.
Ja sitte minä tahtoisin juoda."

Willy sai myöskin korppuja, ja vaunut pysähdytettiin erään tien varrella olevan kaivon luona. Herra Burtonin hypätessä alas ajoneuvoista täytyi Terryn muuttaa asentoa. Tätä koettivat pojat kaikin tavoin estää, ja seuraus oli, että Terry äkkiä hyppäsi maahan ja läksi Toddyn toruessa juoksemaan kotiin päin. Willy sanoi:

"Terry ei koskaan pääse taivaaseen — Terry ei tahdo tehdä toisia onnelliseksi."

"Tikti, etten minä tahtonut," vastasi Toddy. "Minä en ole mikään vetuji, jota juotetaan vain tikti, että tullaan vetipytäkille. Minä juon vain tilloin, kun minun on jano. Ja nyt minun on jano."

Tultiin toiselle kaivolle ja Toddy joi vain pari kulausta. Täti väitti ettei hän ollut nähtävästi ollut ensinkään janoissaan; mutta Toddy vain selitti:

"Minuun ei mahdu paljoa. Minä en ole niinkuin hevotet, jotka voivat juoda kokonaiten ämpäjilliten vettä ja taavat titte vielä tilaa juoholle. Mutta nyt minun vattattani on kyllä tilaa leivoktille."

"En minä tahdo kojppua," sanoi Toddy. "Kojput eivät mene alat niin helpotti kuin leivoktet."

"Minä uskon, että lapsen eläimellinen luonto on ottanut hänet kokonaan valtoihinsa", sanoi rouva Burton. "Koko täällä-oloaikanansa hän ei ole tehnyt muuta kuin syönyt ja ollut vallaton, ja kuitenkin hän muutoin voi olla niin tunneherkkä ja haaveellinen."

"Lasten mieli on tuulen kaltainen", sanoi herra Burton, "se puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee, sinä levität purjeesi, mutta et näe tuulta, vaan kun sinä vähiten odotat, tulee tuulenpuuska."

"Oi voi, emme ole nähneet pienokaista kahteen päivään — mennään nyt heti häntä katsomaan."

"Willy, Willy," nuhteli rouva Burton, "koetappas nyt tyytyä siihen, mitä sinulla on, äläkä aina mieli jotain muuta. Palattuamme kotiin voit mennä häntä katsomaan."

"Mutta minäpät voin nähdä hänet ilman että minä menen hänen luokteen," sanoi Toddy, "minä voin aina nähdä kenen minä vain tahdon."

"Älä nyt joutavoi, Toddy," sanoi rouva Burton välittämättä miehensä varottavista viittauksista.

"Minä ajattelen vain kejjan heitä, ja titte he heti tulevat minun tilmieni titäpuolelle ja minä näen ne. Tillä tavalla minä näen paljon ihmitiä. Minä näen Abjahamin ja Iitakin ja Goljatin ja pikku Davidin ja juutalaitlaptet ja Yjjö Wathingtonin, kun hän kaatoi itäntä puun. Voi, tuolla on kaniini. Pytäytetään ja otetaan te kiinni."

"Anna sen vain siellä juoksennella", sanoi herra Burton. "Ehkä se on matkalla kotiin päivälliselle. Ehkä kaikki sen omaiset jo istuvat pöydässä sitä odottamassa."

"Hyvänen aika!" ihmetteli Toddy silmät selällään. Vähintäin pari minuuttia oli hän vaiti. Sitten hän alkoi:

"Kejjan minä näin kaniinipejheen päivällittä työmättä. Niillä oli pienen pieni pöytä ja pienen pieniä tuoleja ja kaniini-itä luki juokatiunaukten, ja —"

"En minä latkettele", sanoi Toddy, "ja titte pikku kaniini-poika tanoi: 'Itä, minä tahdon juotavaa!' Titte itä otti juomalatin, joka oli niin tuuji kuin tojmuttin, ja piti tuujta lehteä tyjjittäin, niin että katte voi vijjata latiin. Titte hän antoi pikku kaniini-pojan juoda. Kun he olivat lakanneet juomatta, antoi kaniini-emo jokaitelle pikku kaniini-pojalle mantikan, jota he taivat imeä. Ketään ei oltu kätketty panemaan juokalappua eteentä, tillä heillä oli kaikilla puvut, jotta lika ei ollenkaan näkynyt. Äiti tanoo aina, että minullakin pitäiti olla temmonen."

"Kyllä tiellä oli pikku tyttö kantta, mutta te oli niin pieni, ettei te taanut tulla pöytään. Titte kaniini-emo ottaa pienokaiten tyliintä ja leikkii ten kantta, että 'pom pom pojovatta'. Titte lapti vätyi, ja kaniini-äiti liekutti titä keinutuolitta ja lauloi:

"Titte kaniini-pienokainen kyllättyi äitiintä ja meni laattialle ja jyömi ympäji kätillään ja jaloillaan, eikä te tullut ollenkaan likaitekti eikä ten polvet tulleet kipeikti, kun ten ei tajvinnut jyömiä likaitella matolla, vaan tai pujotella puhtaiden lehtien ja tananjalkojen lomitte. Tiedätkö, että minä olin kejjan kaniini?"

"Hän uskoo niin, rakkaani," sanoi herra Burton. "Nyt hän on tuossa tunneherkässä ja haavellisessa mielentilassa, jota hänessä äsken kaipasit. Anna kuulua, Toddy!"

"Kejjan minä olin kaniini ja atuin aivan yktin ontotta puutta. Väliin tulivat toitet kaniinit minua kattomaan, ja me ittuimme kaikki takajaloillamme ja kumajjuimme toitiamme kuuntelemaan. Väliin tulivat koijat minua kattomaan, mutta minä annoin niiden vain toittaa ovikelloa, enkä pyytänyt niitä titälle. Titte tuli hejja, joka pyyti minua mukaanta. Minun piti naujattaa pikku poikia tijkuktetta. Ja minä lähdin ja titte minä juoktin tuujen talin ympäji ja otin maatta ylöt ihmitiä ja muita käjtälläni."

"Kyllä minä ten tiedän, mutta minä muutuinkin elehvantikti," sanoi Toddy. "Ja minä nottin käjtälläni maatta heinää ja kaikellaitta, ja ihmitet antoivat minulle paljon leivoktia ja karamellia nähdäkteen, kuinka minä niitä käjtälläni töin ja minä olin niin ito, että minuun mahtui kaikki, eikä minulla ollut äitiä, joka oliti tanonut: 'Älä työ liikaa leivoktia ja karamellia, tulet taijaakti, Toddy'."

"Niin," sanoi Toddy miettiväisesti, "titte minä muutuin jalopeujakti ja minun täytyi kiljua niin, että kujkkuni tuli aivan hiekkaitekti. Titte minä taat muutuin pikku pojakti, ja minun oli kauhea nälkä. Ja te on nyt juuji."

Rouva Burton avasi huoahtaen laatikon ja ojensi Toddylle leivoksen tuon nuoren miehen huomauttaessa:

"Tämä on palkinto tiitä, että minä kejjoin kaikitta noitta atioitta, jotka olivat kaikki ihan totia, eikö olekin?"

"Emme vielä," sanoi rouva Burton, "me syömme samaan aikaan kuin tavallisestikin."

"Mutta juoda te voitte niin paljon kuin haluatte," sanoi herra Burton.
"Joki on täynnä vettä."

"Minusta tuntuu kuin ei minulle koskaan enää tulisi jano," sanoi Willy. "Mutta olisipa Terry nyt täällä. Se uisi hakemaan tikkuja. Mutta etkö sinä, Harry eno rupea koiraksi? Ole sinä olevinasi Terry, niin minä olen Harry eno, ja minä heitän sinulle puunkappaleita veteen." Tällävälin oli Toddy vaeltanut rantaan ja katseli eteenpäin kumartuneena kaloja. Heiluva kivi, jolla hän seisoi, oli kostea, ja Toddy oli niin toimessaan, että kumartui yhä enemmän eteenpäin. Yht'äkkiä kuului kova loiskahdus ja huutoa; Toddy oli pudonnut polviaan myöten veteen. Hänen pelastamisensa oli vain hetken työ; vaikeampi oli saada hänet lopettamaan itkunsa.

"Riisu häneltä sukat ja kengät ja anna hänen olla avojaloin," sanoi herra Burton. "Ilmahan on lämmin, ei hän mitenkään voi vilustua."

"Voi," riemuitsi Tod. "Taanko minä olla avojaloin koko päivän? Olitipa tämä joki aivan meidän luonamme; tilloin minä hyppäitin joka päivä veteen. Willy, Willy, jot tahdot jotakin oikein hautkaa niin putoa jokeen."

Mutta Willy oli hävinnyt ja repi parhaillaan irti sammalta eräästä kallionkolosta. Tässä toimessa täti hänet yllätti. Sammalta repiessään Willy puhui:

"Minusta — tästä — tulee hyvä — tyyny; sinä — voit — istua — sillä."

Yht'äkkiä hän lopetti sekä puhumasta että sammalta nyhtämästä, sillä suuri mätäs oli irtautunut. Willy horjahti kiljahtaen taaksepäin, sillä pieni käärme oli nähtävästi asustanut mättäässä ja päästi nyt omalla tavalla tyytymättömyytensä rauhanhäiritsemisestä ilmoille.

"En minä laita kenellekään koskaan mitään," huudahti Willy. "Kun vain suljen silmäni, näen heti tuon käärmeen."

"Rakas pikku Willy," sanoi rouva Burton hellästi häntä hyväillen.
"Jospa täti nyt voisi jollakin tavalla saada sinut sen unohtamaan."

"Et sinä voi," nyyhkytti Willy, "mutta ehkä — ehkä piirakkapalanen sen voisi tehdä. Voisihan sitä ainakin koettaa."

Rouva Burton riensi ottamaan esille piirakkaa miehensä huomauttaessa, että Willyssä oli synnynnäistä valtioviisautta. Kun hän sitten tutkivasti katseli ympärilleen peljäten, että Toddy Willyn esimerkkiä seuraten valittaisi jotakin vaivaa, jonka parantamiseen piirakka olisi sopivaa, huomasi hän, että poika oli kateissa.

"Oh, hän on hävinnyt, Harry! Riennä etsimään häntä. Ehkä hän on mennyt putouksille. Meidän olisi pitänyt asettua kauvemmas koskesta!"

Herra Burton juoksi joen rantaa ylöspäin, mutta ei nähnyt jälkeäkään
Toddysta.

Loppujen lopuksi hän kuuli kosken kuohunnan yli heleän äänen laulavan uudelleen ja uudelleen yhtä ja samaa säettä vanhasta metodistilaulusta:

Seuraten ääntä hän kurkisti rantatörmän ylitse alas koskeen. Siellä hän näki Toddyn auringon valaisemalla kallionkielekkeellä aivan putouksen alapuolella. Hän oli aivan haltioissaan ja näytti molemmin käsin ikäänkuin viittovan kuohuja puoleensa, sitten hän heitti päänsä pystyyn ja lauloi säkeensä entistä pontevammin. Laulaessaan hän hyppi hurjasti ympäri ja näytti siltä kuin olisi hänen pieneen ruumiiseensa niin suuren sielun ollut mahdoton mahtua.

Pitkin rantatörmän alapuolella kulkevaa hiekkakäytävää lähestyi rouva
Burton, joka pelkonsa ajamana myöskin oli lähtenyt Toddya etsimään.

"Voi, täti, täti!" huudahti Toddy huomatessaan tätinsä ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, "kattot, kuinka veti tanttii! Näetkö tinä kaikkia noita kauniita valoja, joita Jumala tinne on tytyttänyt? Etkö toivo, että voitit mennä niiden ketkelle ja lentää niiden läpi. Tilloin ne hyppelitivät tinun päälleti ja tinä pudittelitit itteti puhtaakti ja titte tinä taat uudelleen lentäitit niiden ketkelle. Ja muutamin paikoin on aivan kuin taivat. Minä tiedän, tillä minä näin kejjan. Kaikki enkelit teitoivat tiellä ja lentelivät ulot ja titälle ja naujoivat niin iloitetti. Ja Jetut ittui jantatöjmällä ja katteli heitä ja naujoi myötkin!"

Herra Burtonista ei näkynyt muuta kuin silmät ja hattu, kun hän piilopaikastaan tarkkasi keskustelua, jonka hän luuli johtavan mielipiteiden ristiriitaan. Mutta näin ei käynytkään, sillä rouva Burton sieppasi Toddyn syliinsä ja suuteli häntä. Toddy rimpuili vastaan huutaen:

"Älä tee niin, muutoin tilmäni menevät ihan tekaitin, enkä minä tahdo titä."

Burtonit eivät tänäpäivänäkään tiedä, kuinka kauvan Toddyn kiihtymystä olisi kestänyt, sillä tieltä kuuluva kova kavioiden kapse veti herra Burtonin huomion puoleensa. Taakseen kääntyessään hän näki, kuinka toinen hänen lankonsa hevosista hurjaa laukkaa kiiti Hillcrestiin päin ja tien tomusta häämöitti Willy, joka juuri oli heittänyt ohjakset käsistään. Hänen läpitunkeva huutonsa voitti vedenkin pauhinan.

Vanhana ratsumiehenä herra Burton ajatteli ensi sijassa hevosta; mutta tämä kiiti niin hurjaa vauhtia edessä olevaa selvää tietä, että inhimilliset tunteet saivat herra Burtonissa voiton, ja hän riensi Willyn avuksi.

"Minä — voi — voi — aijoin vaan — voi — voi — viedä hevoset juomaan — voi-i-i, niinkuin isä aina tekee, kun se — oih, kuinka kyynärpäähän koskee — se riuhtaisi itsensä irti ja läksi laukkaamaan. Ja minä tartuin ohjaksiin pysähdyttääkseni sitä — ja voi — sitten se kaatot minut maahan suulleni ja veti minua pölyssä perässään ainakin kymmenen virstaa. Minä nielin pölyä ja hiekkaa niin paljon kuin vain voin, mutta luultavasti minulla on vielä suu täynnä."

Herra Burton riisui nopeasti toisen hevosen valjaista ja läksi ilman satulaa nelistämään karkurin jälkeen. Hänen vaimonsa, joka oli aavistanut onnettomuutta, riensi ylös joelta Toddyn kanssa, vei pojat vaunujen luo ja vannotti heitä olemaan alallaan, kunnes eno palaisi.

"Ei, jos se ei ole ehdottomasti välttämätöntä," sanoi rouva Burton, joka monen huolehtivan ihmisen tavoin, koetti huolellisesti välttää kaikkea, mikä olisi voinut estää häntä vaipumasta suruunsa. "Eivätkö pikku pojat koskaan voi olla hiljaa?"

Tuskastuneena otti rouva Burton esille kaikki eväät, ja käski poikien tulemaan toimeen omin päin. Itse hän meni tielle ja tähyili huolissaan miestään. Väsyneenä turhaan odotukseen hän palasi vaunujen luo. Siellä olivat pojat sil'aikaa tehneet puhdasta jälkeä. He olivat syöneet koko piirakan ja leivokset, sokerin, joka olisi ollut tarpeellinen kahviin — herra Burton oli luvannut valmistaa sen oikein sotilastapaan —, juoneet kaike maidon sekä nakutelleet sardiinilaatikon muodottomaksi koettaessaan sitä kivellä aukaista.

"Voi teitä, kelvottomat pojat!" puhkesi rouva Burton. "Mitä teidän eno parkanne nyt saa syödäkseen kun hän palaa, Willyn vallattomuuden tähden niin likaisena, nälkäisenä ja janoissaan?"

"Emmehän me ole koskeneetkaan korppuihin, Alice täti," sanoi Willy. "Niitä eno antoi meille, kun me valitimme, että meillä oli kauhea nälkä ja onhan tuolla joki täynnä vettä, niinkuin hän sanoi, kun hän luuli, että me olimme janoissamme."

Tämä puolustus ei näyttänyt tyydyttävän rouva Burtonia. Hän meni kuitenkin uudelleen tielle sulattaen senkin ajatuksen, että hänen miehensä saisi nähdä nälkää, kunhan hän vain palaisi terveenä. Aika kului verkalleen. Pojat kävivät rauhattomiksi, sitten niskoitteleviksi, kunnes vihdoinkin herra Burton siinä kello kolmen ajoissa palasi. Karkuri oli ehtinyt melkein kotiin, pudottanut tiellä kengän, ja takaa-ajaja oli ollut pakotettu turvautumaan sepän apuun. Hevosta ei oltu kaikesta päättäen milloinkaan käytetty ratsuna, ja kylän pojat ilkkuivat ratsastajan huonoa ohjaamistaitoa. Nyt oli hän vain niin hirveästi nälissään.

"Mutta pojat ovat syöneet kaikki, leipää ja korppuja lukuunottamatta," huokasi rouva Burton. "Minä en syönyt palaakaan."

"Hyvänen aika!" huudahti herra Burton koetellen poikien suolivöitä.
"Eivätkö he heittäneet mitään pois?"

"Sitten minä menen lähimpään ravintolaan ja syön siellä oikein kelpo aterian," sanoi herra Burton pettyneenä.

"Me lähdemme mukaan," sanoi Willy. "Huviretkellä ei semmoinen ruoka kuin leivokset ja piirakka tunnu missään."

"Minusta tyhjyys vatsassanne pitäisi olla teille sangen terveellinen," sanoi herra Burton. "Te jäätte tänne tädin tykö!"

"Joudu sitten," sanoi Willy. "Alice täti sanoo, että päivä jo on puolessa, etkä sinä ole laittanut meille pilleja, et ole vienyt meitä uimaan ja kaloja pyydystämään, etkä ole heittänyt kiviä veteen, etkä mitään muutakaan." Herra Burton läksi otettuaan hellät jäähyväiset ja hänen korvissaan soivat poikien varotukset. Pojat taas riipuskelivat tätinsä ympärillä, kunnes hän sanoi:

"Tahdotteko te sitten puolestanne lohduttaa Harry enoa, kun hän palaa?" kysyi rouva Burton.

"Mutta minä kuulin enon kerran sanovan, että sinä olet hänen lohdutuksensa," sanoi Willy. "Isä sanoo ettei saa olla monta lohduttamassa, muutoin menee kaikki hukkaan."

Rouva Burton suuteli molempia poikia ja kysyi, millä hän voisi heitä huvittaa.

Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja läksivät hitaasti ja vaijeten tallustelemaan poispäin. Matkalla pysähtyivät he vain suutelemaan toisiaan. Rouva Burton katseli heidän jälkeensä ihmetellen. Saattoiko tämä olla seuraus siitä, ettei kukaan hoivannut heitä — ettei kenenkään silmä paimentanut heitä, kuten hänen miehensä oli tapana sanoa?

Hetken aikaa pojat vielä kuljeskelivat ympäri. Sitten he istuutuivat suurelle kivenlohkareelle, kiersivät kätensä toistensa kaulaan ja tarkastelivat vaieten edessä olevaa maisemaa. Siellä he istuivat kunnes eno palasi. Täti osotti hänelle poikia. Aikuiset seurasivat vaistomaisesti lasten esimerkkiä, ja tunnin ajan vallitsi kosken äyräällä syvä rauha, kunnes vanha aurinko, joka kerran vanhan testamentin aikana oli pysähtynyt katselemaan taistelua, mutta joka ei koskaan pysähdy mietiskelemään ihmislasten vaiheita, vaikka luonto olisi heihin tehnyt miten syvän vaikutuksen tahansa, antoi merkin, että oli aika lähteä.

Nämä sanat ikäänkuin katkaisivat näkymättömän jänteen, joka oli pitänyt poikia niin erinomaisessa kurissa. Samassa olivat he taas läpeensä poikia. Kaipaavin silmin katselivat he kuitenkin Edeniänsä, joka heidän niin pian oli jätettävä.

"Harry eno", sanoi Willy. "Yksi asia on aivan välttämätön, ennenkuin huviretki on hauska ja aivan niinkuin pitää olla ja se on se, että minä saan ajaa."

"Minusta olette molemmat tänään jo tehneet tehtävänne", sanoi herra
Burton vaistomaisesti tarttuen lujemmin ohjaksiin.

"Mutta me emme ole", sanoi Willy, "me emme ole. Ylämäessä me saamme aina ajaa ja isä sanoo, että hevoset kyllä aina tietävät, milloin me tartumme ohjiin."

"Sen kyllä voi uskoa", sanoi herra Burton. "No olkoon menneeksi, tuossa tulee nousu, käy käsiksi!"

Willy tarttui ohjiin, ja Toddy irrotti piiskan. Nuo jalot eläimet osottivat samassa silmänräpäyksessä isäntänsä väitteet todeksi, sillä ne karkasivat pystyyn tavalla, joka on aivan vieras lauhkeille perhehevosille. Rouva Burton tarttui miehensä käsivarteen, ja tämä laski kätensä rauhallisesti ohjaksille.

Nyt olikin jo saavuttu mäelle. Herra Burton otti Willyltä ohjat, mutta Toddy antoi viime hetkellä hevosille aimo jäähyväisläimäyksen. Tom Lawrencen hevosista ei yksikään tarvinnut pienintäkään piiskan sivallusta, vaikka piiska, tuo vallan merkki, aina koristikin hänen ajoneuvojaan. Kun ne nyt saivat tällaista odottamatonta ja outoa huomiota osakseen, kuohahti hevonen, joka iskun oli saanut. Toveri samoin, ja molemmat karkasivat pystyyn ja syöksyivät sitten alas kivistä, epätasaista tietä hillittömän hurjalla vauhdilla. Tiellä oleva suurehko kivi sattui juuri vaunujen tielle, ja nopeasti kietaisi herra Burton toisen ohjaksen kätensä ympäri saadakseen hevoset hypähtämään tien syrjälle ja siten kiveä väistämään, mutta mitä merkitsi hevosille kivi piiskaniskun rinnalla! Kivi oli jo aivan pyörien edessä. Peljäten pahinta rouva Burton kiersi lujasti kätensä miehensä ympäri, toisella hän tarttui ohjiin; pojat kajahuttivat ilmoille "Vuorinen on tie, mi johtaa Sioniin!", pyörät iskivät kiveen ja neljä henkeä teki kauniin kaaren ilmassa päättyen lopuksi tien vieressä olevaan pensaikkoon. Vaunut eivät olleet kaatuneet, vaan kiitivät vauhkojen hevosten vetäminä hurjaa vauhtia kotia kohti. Sillä välin nuo neljä, joista kaksi oli hyvin iloisia, kaksi huomattavan vähäpuheisia, jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen vain purossa huuhtelemaan naarmuisia kasvojansa. Ja kun tuntia myöhemmin kaksi pikku poikaa oli suorittu vuoteeseen ilman tavan mukaisia iloisia iltamenoja ja heidän holhoojansa vuoroin nauraen, vuoroin valitellen muistelivat päivän tapahtumia, kuului portaiden yläpäästä ääni:

"Harry eno, lopetammeko me huviretken huomenna? Me emme ehtineet puoltakaan siitä mitä meidän piti tehdä."

"Otetaan enemmän evättä mukaan. Minä olen koko päivän ollut kauheatti nälittäni."

VIII LUKU

"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha — ja elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen, vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olen puhunut ja voi — mikä tyhmyri olenkaan ollut — minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta. Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä —. Enkö minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että minä" — tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin — "että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"

Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.

Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset — ainakin muutamat heistä — ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:

"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."

"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"

"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot, että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi et sinä —?"

"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin tuhka tuuleen.

"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."

"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn syliinsä.

"Niin, sinä olit aivan — aivan kuin — kuin, en minä oikein osaa sitä sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."

"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja suuteli häntä yhä uudelleen.

"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te tottelette häntä paremmin kuin minua."

"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen minulle sanoisit."

"Mutta Willy", yritti rouva Burton. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka suuresti eroavat toisistaan ja kuitenkin minä pidän heistä kaikista yhtä paljon."

"E-ei", sanoi rouva Burton, joka kaukaa keksi himmeän valopilkun ja terästäen katsettaan koetti nähdä selvemmin.

"Tahtovatko he, että sinun pitää tehdä aivan niin kuin he tahtovat?" kysyi Willy.

"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle, mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan, kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."

Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille entinen jokapäiväinen piirre.

"Mutta — nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen.
"Kyllä minä nyt tahdon leivokset."

"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä hyvin kernaasti tahdot tietää?"

"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän hyvin mielellään tahtoo kuulla."

"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä minä jään."

"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä viime kesänä?"

"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy. "Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle, kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi: 'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon. Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä tahtoisikaan'."

Rouva Burton irrotti toisen kätensä Willyn ympäriltä ja nojasi siihen miettiväisenä päätään. Willy vilkaisi ylös ja huudahti:

"Kas niin täti, nyt sinä olet taas niin kaunis. Sano, Alice täti, eikö eno pidä sinusta hirveän paljon, kun sinä olet tuon näköinen?"

Rouva Burton koetti muistella, oliko asianlaita niin, mutta ennenkuin se ehti hänelle selvitä, näki hän pienen kiharaisen pään, joka varovasti kurkisteli oven raosta. Ja vähitellen itse Toddy tuli esille.

"Minutta tinä olet paha veli, Willy", sanoi hän, "teekuttuitta odotettiin tinua ja leivoktia, ja minun täytyi työdä kaikki mantikat, etteivät pahat muujahaitet oliti päätteet niiden kimppuun. Ja titte minä töin kaalinlehden, jolla majjat olivat, etten minä enää tuliti nälkäitemmäkti."

"Siinä se nyt on!" huudahti Willy hypähtäen pois tätinsä sylistä. "Jos minä vain olen hyvä jollekin, tulee heti jotakin ikävää."

"Sen verranko sinä vain tädistä välitätkin, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Ovatko leikki-teekutsut tärkeämmät kuin tätisi?"

Willy mietti hetken aikaa. "Mutta olithan sinäkin pahoillasi, kun sinun teekutsusi menivät hukkaan syntymäpäivänäsi viime viikolla. Ne olivat kyllä suuremmat kuin meidän, mutta olethan sinä itsekin isompi minua. Minäpäs en itkenyt ollenkaan."

Rouva Burton huomasi hyökkäyksen, mutta ei voinut sitä välttää. Tänään ja toivottavasti ainoan kerran eläessään täysikasvanut oli joutunut lapsen asemaan ja hänelle selvisi, kuinka paljon itsekkäisyyttä, sekä henkistä että fysillistä oli ollut hänen suhteessaan lapsiin. Huomio ei ollut mieluinen ja se kävi yhä nöyryyttävämmäksi, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Koettaakseen karkottaa näitä ajatuksia hän nousi ja haki ruokasalin kaapista kummallekin pojalle suuren kappaleen kakkua. Ojentaessaan niitä pojille hän sanoi:

"Ei täti niin paljon ajattele kakkua, että täti sentähden kieltäytyisi antamasta sitä teille aterioiden välissä, mutta pikku pojille ei ole terveellistä muulloin kuin säännöllisten aterioiden aikana syödä niin vaikeasti sulavaa ruokaa. On täysikasvuisia ihmisiä, jotka kerran olivat iloisia pikku lapsia, mutta jotka nyt ovat käyneet ikäviksi vain sentähden, että heidän ruuansulatuselimensä eivät ole kunnossa, he kun ovat syöneet sopimattomina aikoina sellaista, joka on heidän ruumiilleen ollut liian täyttävää ja huonosti sulavaa."

"Emmekö me sitten voi syödä jotakin keveämpää ja yksinkertaisempaa, joka sitten sekottuisi kakun kanssa meidän vatsassamme?" kysyi Willy tunkien suuntäyteisen kakunpalasen poskeensa. "Eiköhän hyytelö tai vatkattu kerma sopisi. Menenkö minä pyytämään niitä keittiöstä?"

"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."

"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen — tiedäthän, mitä tarkotan? — ja minä katselen vain koko ajan sinua."

Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille suurempaa pölypilveä.

"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo kävellä minun kanssani?"

"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."

"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me juoksimme tomussa."

"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."

"Minusta — minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoi
Willy, "ja mennä oikotietä metsän läpi.

"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"

"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin vanhanaikainen."

"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouva
Daynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."

"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on hautka — te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."

Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:

"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin tiellä oli juuji mitään muuta."

Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis puolustamaan asuinpaikkaansa.

Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki kepillään käärmettä kunnes se kuoli.

"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"

"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.

"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy ten tappoi, kuinka te voi."

"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme pajatiitittakin."

"Se käärme olikin aivan erittäin — siinä asui paha henki", sanoi rouva
Burton.

"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.

"En minä luule, että te tahtoi tehdä pahaa, kun te taattoi pitää niin hautkaa luikejtelemalla ympäji!" sanoi Toddy.

Vihdoin he saapuivat mäelle ja sydämen pohjasta huokaisten: "Oh!" molemmat pojat istuutuivat kiville ja katselivat ihaillen edessään aukenevaa näköalaa. Viimein Willy katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:

"Alice täti, etkö luule, että meidän ystävämme, jotka ovat taivaassa, katselevat sieltä kaikkia noita kaupunkeja, vuoria, jokia ja kaikkea muuta aivan niinkuin me nyt tässä?"

"Mutta he voivat kai nähdä paljon pitemmälle kuin me. Saammeko me uudet silmät, kun menemme taivaaseen?"

"Sitä en voi niin varmasti sanoa", vastasi rouva Burton. "Ehkäpä meidän näkömme vain paranee."

"Menevätkö tilmät vanhatta juumiitta tielun mukana taivaateen, ja jääkö kaikki muu titte vielä kuoliaiteen?" kysyi Toddy.

Rouva Burton huomasi, että hän liian hätäisesti ja ajattelematta oli lausunut mielipiteensä ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta. Nyt hän koetti parhaansa mukaan peräytyä.

"Meneekö pöly ja vetujin tavu kotkaan henkitiin tilmiin, ja alkavatko enkelipojat itkeä ja itot ihmitet tanoa jumia tanoja?" kysyi Toddy.

"Ei tietystikään", vastasi rouva Burton. "Taivaassa ei itketä eikä käytetä rumia sanoja."

"Mitä enkelit tekevät, kun heille nousee vesi silmiin heidän kuunnellessaan soittoa ja heistä tuntuu kuin kulkisi tuulenhenki heidän lävitsensä?" kysyi Willy.

Rouva Burton koetti kääntää keskustelua hänelle tutummalle alalle ja kysyi Willyltä tiesikö tämä, että oli olemassa sadoin kerroin korkeampia vuoria, kuin mitä Haukanpesänkallio oli.

"Voi ihmettä! En minä sitä ole tiennyt", huudahti Willy. "Sellaisilta vuoriltahan voi katsoa taivaaseen sisälle, eikö voikin?"

"Ei", sanoi rouva Burton vähän kärsimättömänä siitä, että hänen ponnistuksensa olivat johtaneet tuollaisiin tuloksiin. "Sitäpaitsi ovat niiden huiput ikuisen lumen peittämät, eikä sinne voi kukaan päästä."

"Tilloinhan pikku enkelipojat voivat tiellä leikkiä lumitotaa, eikä kukaan paha miet tule tanomaan: 'Ei taa'", sanoi Toddy.

"Katsokaapas, kuinka korkealle tuo lintu lentää", sanoi hän osottaen haukkaa, joka leijaili korkealla kallion yläpuolella.

"Niin", sanoi Willy, "Se voi mennä taivaaseen milloin vain tahtoo, kun sillä on siivet. Minä en voi käsittää, miksi linnuilla on siivet, eikä pikku pojilla ole."

"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon taivaasta?"

"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii terveisiin lapsiin.

"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.
Tule Tod! Mennään suorinta tietä."

Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut, ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.

"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa — menin vain noin-noin ja sitten läiskis ojaan."

"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti", sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"

Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä varmaankin — se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti. Saattoivatko lapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin. Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille.

"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"

"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."

"Minä olen aina luullut, ettei leivota muulloin kuin aamutin", sanoi Toddy. "Minun äitini tanoo, että vain laitkat ihmitet leipovat iltapäivällä."

"Keittäjättärellä oli niin paljon muuta tehtävää aamulla, Toddy", sanoi rouva Burton. "Toisinaan on pakko leipoa aamulla, silloin esimerkiksi, kun taikina on pantu yöksi nousemaan. Mutta on olemassa erästä uutta lajia hiivaa, joka nostaa taikinan muutamassa tunnissa."

"Tiedätkös täti! Me osaamme leipoa", sanoi Willy. "Ja oikein hyvin. Me olemme auttaneet äitiä piirakoiden ja pikkuleipien valmistamisessa. Hän tietysti valmistaa isoja leipiä, me nukkeleipiä."

"Onko tuo huomautus käsitettävä viittaukseksi, että te mielellänne auttaisitte minuakin?" kysyi rouva Burton. "Jos lupaatte tehdä vain sitä, mitä käsketään, saatte tulla kanssani keittiöön; mutta pankaa mieleenne — jos teistä jollakin tavoin on vastusta keittäjättärelle tahi minulle, saatte heti mennä matkoihinne."

"Oi kuinka hautkaa!" huudahti Toddy. "Ja taammeko me juoda teetä keittiön pöydän ääjettä, heti kun leipomuktemme ovat valmiit?"

"Tule, tule!" kiirehti Toddy. "Käteni eivät entinkään malta olla hiljaa. Minä tahtoitin olla niin ahkeja. Monenkolaitta piijakkaa tinä aijot leipoa?"

"Hyvänen aika!" huudahti Toddy, "eihän tällaitta voi kuttua titte ollenkaan leipomapäiväkti. Etkö tinä leivo mitään muuta kuin tavallitta leipää?"

"No, ehkä te voitte saada leipoa jonkun pienen makean leivoksen", sanoi rouva Burton myöntyvästi.

"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni jupeavat taat niin liikkumaan!"

Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot aivan taikina-astian reunojen tasalla.

"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."

"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton.
"Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."

"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy, "mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia. Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"

"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton.
"Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.
Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivat
valmistaa kakkuja."

Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo. He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus: hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.

"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."

"Tehän on hijveää, tittenhän niittä ei ole paljon mitään työtävää.
Mutta minä panen toiteen pulvejia, niin että ainakin te paituu."

"Mutta voihan titä tentään koettaa", pyyteli Toddy. "Vo-voii, Willy kejittee minun kakkujani!"

"Minä vain ajattelin, että olisi hauskempi, jos eivät kaikki olisi samanlaisia", selitteli Willy pistäen nopeasti rusinat varmaan talteen. "Näetkö, Toddy, nyt sinulla on kahdenlaisia kakkuja!"

"En minä tahdo kahdenlaitia kakkuja", kirkaisi Toddy. "Minä leikkaan auki vattati ja otan jutinat takailin."

Täti torui Willyä, ja Toddy rauhottui, kun veljen kakuilta siirrettiin rusinoita hänen kakuilleen. Sitten muutamia noista pikku pannuista pantiin vapaaseen paistinuuninnurkkaan, ja seuraavan neljännestunnin kuluessa oli rouva Burton pakotettu ainakin parikymmentä kertaa katsomaan, olisivatko ne jo kypsät. Kun ne vihdoin valmistuivat, olivat Toddyn kakut aivan matalia ja kivikovia.

Yhä uudistuvat pyynnöt johtivat vakavaan erimielisyyteen Toddyn tahdon ja esivallan välillä. Toddy murjotti ja hävisi lopulla mukanaan yksi noista kallisarvoisista pannuista. Kun hän vähän ajan kuluttua palasi, oli paistaminen loppuun suoritettu ja leivinuunin suu auki.

"Kyllä minä tentään paittan tuon viimeitenkin", sanoi Toddy pistäen viimeisen kypsentämättömän leivoksen uuniin ja sulkien suun. "Annathan meille nyt teetä omien leipiemme kantta", sanoi Toddy käyden vähitellen taas entiselleen. "Ja voithan tinäkin tulla, jot tahdot."

"Mutta eikö sinusta hänen pidäkin tuoda jotakin mukanaan?" kysyi Willy.
"Niin tehdään aina pikku poikien teekutsuissa ulkona."

Rouva Burton ratkaisi itse tyydyttävällä tavalla tämän kysymyksen tuomalla kannullisen mehuvettä. Pöytä vedettiin mahdollisimman lähelle ovea; siten koetettiin välttää liedestä säteilevää lämpöä. Willy talutti tätinsä kunniapaikalle pöydän päähän, ja kun kaikki olivat istuutuneet, kysyi hän:

"Onko tässä sinusta niin paljon tavaraa, että pitää lukea siunaus? Toisinaan me luemme siunauksen, toisinaan emme. Se riippuu siitä, kuinka paljon syötävää me olemme saaneet."

Rouva Burton suunnitteli nopeasti pienen valaisevan luennon periaatteesta, johon ruuansiunaamistapa nojautuu. Mutta mitä etua siitä oli, sitä eivät pojat koskaan tulleet tietämään, sillä yht'äkkiä kuului paukahdus, aivan kuin pyssyn laukaus. Seura hypähti säikähdyksestä pystyyn. Muurinkappale lensi huoneen toiseen päähän ja murtui seinää vastaan, hellanrenkaat hypähtivät kilahdellen paikoiltaan, ovet lensivät selälleen, hiilihanko, joka oli ollut hellalla, teki kaaren ilmassa, ja pieni pannu, jossa oli jonkunlaista rasvaa — joka useille keittäjättärille näkyy, ihme kyllä, olevan aivan välttämätöntä — lensi kumolleen, ja sen sisältö alkoi lemuta aivan hirvittävästi. Keittäjätär lyyhistyi polvilleen ja teki ristinmerkin. Seura nousi, Willy huutaen, Toddy ulvoen ja rouva Burton kalman kalpeana. Viimein keittäjätär soperteli:

Rouva Burton työnsi luotaan pojat, jotka olivat kaikin voimin tarrautuneet häneen kiinni ja läheni varovasti hellaa. Vettä ei näkynyt missään, vesisäiliökin oli vahingoittumaton. Tulikaan ei ollut sammunut.

"Ei se ole vesisäiliö eikä tuli", sanoi rouva Burton. "Mitä ihmettä se mahtoi olla?"

"Mutta tietääkös rouva, kyllä se varmaan oli itse pääpaha. Pyhimykset meitä varjelkoot! Kotipuolessa minä jo kuulin, että paholainen vihaa kaikkia tällaisia uusia keittämiskonsteja, kun ei näissä ole mitään nurkkaa, missä se voisi istua, raukka! Kyllä se ihan varmasti oli paholainen, rouva saa sen uskoa", toisti keittäjätär tehden ristinmerkin. "Uskookos rouva, että mikään muu ei voi haista tuollaiselle?"

Rouva Burton haisteli ja toden totta, lukuunottamatta voimakasta palaneen rasvan käryä, tuntui selvästi tulikiven hajua.

"Ja te paholainen vei mennettään viimeiten kakkuni", valitteli Toddy, joka varovasti oli lähestynyt uunia, jonne hän oli pistänyt pikku pannunsa. "Hyi tinua, paholainen! Minä luulin, ettei te töiti muuta kuin paittettua ihmitlihaa!"

Kaikki he olivat niin kiihdyksissään ja peloissaan, etteivät ruvenneet edelleen tutkimaan paukahduksen syytä. Tuli sai itsekseen sammua, rouva Burton riensi lasten kanssa yläkertaan ja keittäjätär pyysi lomaa mennäkseen rippi-isänsä luo.

Herra Burtonin palatessa olivat hänen vaimonsa ja pojat häntä vastassa. Hän sai kuulla tapauksesta tärisyttävän selostuksen. Vastahakoisesti salli rouva Burton hänen mennä onnettomuuspaikalle. Hän ei kuitenkaan voinut saada selkoa onnettomuuden syistä, onnistui vain saamaan kätensä hirvittävän likaisiksi. Hän riensi makuuhuoneeseen peseytymään. Hetkeä myöhemmin jyristi hän portaiden päästä: "Pojat, kumpi teistä on tänään käynyt täällä?"

Rouva Burton katsoi kysyvästi Toddyyn. Kun tämä sen huomasi, koetti hän välttää tätinsä katsetta. Silloin herra Burton juoksi portaita alas, katsoi tiukasti molempia poikia ja kysyi: "Mitä sinulla oli tehtävää ruutisarveni kanssa, Toddy?"

"Niin, kun, kun", änkytti Toddy. "Kun täti ei tahtonut panna minun kakkuihini pulvejia, että ne tulitivat möyheikti, kun minä olin ne entin pujittanut kovikti; täti tanoi, ettei te auttaiti. Mutta itä tanoo, että aina pitää koettaa. Ja minä menin ottamaan vähän juutia pullotta [engl. sana powder merkitsee sekä ruuti että pulveri], joka jiippui tinun pyttyti luona. Enkä minä puhunut kenellekään mitään, te oliti heille yllätyt. Ja titte kun minä odotin, että te kyptyiti, tuli paholainen ja vei ten mennettään. Te oli kai niin hyvä, ei te titä muutoin oliti ottanut. Tehän on niin taitava vajattamaan, että te voi ottaa, mitä te vain tahtoo, kokonaitia leipujipuotien ikkunoita."

"Kuinka sinä sitä sekotit taikinaan ja paljonko sinä sitä otit?" kysyi rouva Burton.

"En minä titä ollenkaan tekottanut", sanoi Toddy, "minä kaadoin pannuun niin paljon kuin tiihen mahtu. Ja jot tinä olitit koettanut työdä niitä kakkuja, joitta ei ollut pulvejia, olitit tinäkin tehnyt tamalla tavalla. Minä en voinut niitä ollenkaan pujja, täytyi niellä kokonaan."

"Mutta Harry!" hillitsi rouva Burton. "Niin, rakkaani, peittämätön totuus on, että sinun sisarenpoikasi —."

"No hyvä, minun — meidän sisarenpoikamme pani uuniin tänäpäivänä saman verran ruutia, kuin mitä tarvitaan kuusinaulaisen tykin lataamiseen. Kuumuus kävi sille vähitellen liian ankaraksi."

Toddy oli kuunnellut tätä keskustelua uteliaana ja jännittyneenä ja lopuksi hän kysyi nyörästi:

"Eikö te titte ollut oikeaa pulvejia? Minä luulin, että te oliti oikeaa, tillä kun te jäjähti, tuli kaikki niin —"

"Luuletko, että kasvatuksesi milloinkaan voi voittaa noiden poikien varmat mielipiteet, rakkaani?" kysyi herra Burton. "Ja ellei se sitä voi, mitä sitten?"

"Enti kejjalla minä en pane niin paljon", sanoi Toddy. "Ei ole ollenkaan hyvä alkaa koettaa jotakin atiaa, ja titte te atia vie tinulta kaikki mennettään ja täjkee hellan palatikti ja täikyttää pikku pojat ja tädin puolikuoliaikti."

IX LUKU

Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi" huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.

"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi on vielä sen tarpeessa."

Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.

"Minun kylkeeni koskee — siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan, rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."

"En minä — sitten ei —" soperteli Willy hitaasti kohoutuen vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."

"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."

Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:

"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi rouva Burton.

"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti tärähtänyt isoa kiveä vastaan."

Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä tehdessään:

"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."

Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.

Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä, tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.

Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi hänen velvollisuudentuntonsa — ja nöyryytensä.

Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen — ylpeyden tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät nuhteillaan avomielisiksi.

Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto, joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun ollakseen rauhantuomarina.

"Me tahdomme ja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaan
Willyn huudahtavan.

"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."

"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."

"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin. Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."

Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt, missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä, mistä lapset voisivat löytyä.

Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.

"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian suoraan.

"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."

"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa munassa oli pieni kananpoikanen."

"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää, jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan haisseet hyvälle."

"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.

"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää, miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."

"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun löysitte pesän", sanoi rouva Burton.

"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä hujan hajan nurmelle?"

"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.

Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja läksi astumaan veljensä luokse.

"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään vilpillisellä tavalla."

"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?" kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkö sinäkin tee niin?"

Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"

"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"

"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita ennenkuin tiesi ilon syyn.

"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"

"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"

Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta vasten.

"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin makuulle?"

"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme kipeitä", sanoi Toddy.

"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."

Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä vastustelemisesta huolimatta.

"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."

"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei saa jalkojaan esille."

Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa pidellessä, huudahti:

"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole oikein hyvä, onko tinutta?"

"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt pistämme sen makuulle."

"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun me olemme taijaita."

"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"

Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka hän pian löysikin.

"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee — pillereitä vaiko pulveria?"

"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."

"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä — minä otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa, eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."

Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.

"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla tejveekti", sanoi Toddy.

"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin enon kirjotuspöydältä — sehän on kerrassaan mainiota laastaria."

"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä", sanoi Toddy.

"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana tarkastellen potilaan kasvoja.

"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla taijat."

"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle — eikö olisi paras sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira kuolisi, vai mitä?"

"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme — enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."

"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle", puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä piteli — ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"

"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat. Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle — te ei tiihen leikkiin milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee. Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."

Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.

"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä hoitamaan."

"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa. Pallot — ei kuin pillejit — eivät voi mennä luiden ja lihatten titään ilman että kotkee."

"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."

"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."

"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai — minä otin luvatta ja sitten minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."

"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot, että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku taijaan!"

Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso hedelmäkakkuviipale kädessä.

"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän, mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."

"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me anna tille kaikkea tuota — te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."

Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan suuhunsa.

"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"

"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä jäännöksiä.

"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."

Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti ja sai lopulta sanotuksi:

"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta, kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän ojensi veljelleen sanoen:

"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin hijveitä atioita kuin minun."

Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui; lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui surkeasti.

"Sillä on kouristuksia — sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi
Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"

"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla koira ja kaadetaan sen päälle vettä — niinhän tehdään koirille, kun ne äkkiä sairastuvat."

"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te kylpyammeeteen."

"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä. Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:

"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?
Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"

Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään, ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan alistumaan kohtaloonsa.

"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"

Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen laattialle.

"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi — Willy jakat — minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."

"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi
Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."

"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."

Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.

Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä koiran silmiin, ja väkiviina —, jota siinä oli niin runsaasti, sai sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta, laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.

Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden, nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön varjoisaan piilopaikkaan metsässä.

Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia, jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin akkunasta.

Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:

"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."

"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla — sehän on aivan täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"

"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."

"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän, jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen — minä rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni taivaaseen — kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"

"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran kaulaan."

"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi. "Minä sidoin koko Terryn koko tuoliin, ja minä olin sille aivan yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."

Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton, kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:

"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut kukkamaljakon?"

Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan, että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:

X LUKU

"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.

"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton poikiin kääntyen.

"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."

"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse emme voi nähdä."

"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"

"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."

"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.

"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni. Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti. Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."

"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"

"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina, että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta, silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."

"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"

"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"

"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää mielettä."

"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"

"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä, järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."

"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli on päässyt voitolle?"

"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta naurusta keveästi punastuen.

"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu alkaisi", sanoi Willy.

"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään, että poikien lautaset olivat tyhjät.

Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.

"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa kasvoilla.

Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin ominaisella tavalla ja sanoi:

"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."

"Lapset — pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa on kerrassaan ihmeellinen — toivottavaa vain olisi, että heidän luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"

"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."

"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen jo tunnustanut — heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun minua vain ivataan."

"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"

"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.

"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."

Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi hävinneen mielenmalttinsa.

"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää täysikasvanutta" alkoi hän.

"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.

Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:

"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa käsitettävään muotoon."

"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.

"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas täysin hallitsi itsensä.

"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee: 'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät, puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin! Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"

Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:

"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"

"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva Burton, "sillä — sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin, kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat! Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä — ja itseäni!"

Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei sanoja kaivannut.

"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin, joka kaipasi nenäliinaa avuksi — "juuri nyt, kun olen tullut ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."

"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.

"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan
Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."

"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme kuin vietäisiin häntä hirteen."

Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita, sokeria ja kermaa.

"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme", sanoi Willy.

"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen varastanut."

"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle", selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun ne ovat poimitut."

"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi sille pyydetyt tavarat.

"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua varten."

Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."

Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle. Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät, pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon. Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:

"Me töimme — töimme — pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."

"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:

"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta. Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä milloinkaan poit."

Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin lähestyvän.

"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"

Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä. Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän juostessaan pienenteli.

"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa jalavan kuorta — se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."

"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.

"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan vesipisaralla kieltään."

"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.

"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike, menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä, kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."

"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä tiedä mitä minä laitan — te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät enemmän — kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"

Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän, vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin, epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan lapsia kotiin:

"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen päivänne täällä olisi oikein hauska."

"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan.
"Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."

"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään lähteä?"

"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin, jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen, sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."

"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"

"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni — jokin kurkussani panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."

"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet sinua hauskuttaa."

"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa ja huvittaa."

"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa tehdä noin!'"

"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy. "Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin — se olisi meistäkin niin hauskaa."

"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman isää ja äitiä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä otti hänet äidin siipien suojasta.

"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"

"Kyllä — kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut rakastettu eikä ystävä.

"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat, joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?" jatkoi Willy.

"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.

"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"

"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että heillä on isä — Jumala — kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa. Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä. Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta päivää poissa näkemättä isäänsä?"

"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.
"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"

"Eivät ne johdu minun mieleeni, vaan minä johdun niiden mieleen", vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa minut ne unohtamaan."

Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:

"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat. Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä enemmän kuin täällä?"

"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta. Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja saadakseen pojatkin häntä lähestymään.

"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti — kun minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."

"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa kokonaisen dollarin."

"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.

"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin me valmistaa karamellejä?"

"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia ihmisiä, Willy."

"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."

"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena päivänä."

"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä vajten."

"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti", sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.

"Mutta minäpät otaan juotta nopeammin kuin te kummatkin", huudahti
Toddy. "Koetetaanko?"

Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös ja alas kunnes täti yhtyi heihin.

"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan kyynärän päässä.

"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton vallattomasti.

"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy. "Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me keitämme?"

"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon tinua tuudella."

Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti. Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta. Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön, jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä "koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen huokaus.

"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."

Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän, ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella, että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi silmänräpäyksessä hänen luokseen.

Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:

"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää' titä, mitä minä olen keittänyt."

"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton. "Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas kaksi Toddyn esiliinaa."

Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät rouva Burtonia.

"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi
Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"

Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa, joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu toisenväristä kangasta.

Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni ovessa:

"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."

Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle, kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi paiskattu laattialle.

Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä siirappiseosta.

"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään. Ja titte te pitti jalkanta —"

Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa, astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja vierashuoneessa uudella matollaan.

Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on ollut oikein ihana päivä.

XI LUKU.

    "Matka kotiin käy,
    Matka kotiin käy,
    Matka kotiin käy
    Siell'ei enää kuolemaa."

lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn mieleen. Tämä kysyi:

"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"

"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa puhuttaisiin kotiin menosta."

"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.
Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."

"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."

"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti hyvät tilmät."

"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä karvastele."

"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?" kysyi Toddy.

"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä on siivet!"

"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."

"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."

"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita, jotka vetäitivät vaunuja."

"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."

"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin tietää monta atiaa."

"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin, ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme. Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"

"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."

Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että jaloin.

"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani itkin, ja lähellä on itku nytkin."

"Minua haluttaa antaa heidän itkeä", sanoi talon herra kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."

"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan kosketus ei tule koskaan loukkaamaan sellaisia jälkiä. Voisin kulkea ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."

"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton, "siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra, Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."

Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä taistelusta, mutta hän vastasi:

"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."

Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.

"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa. "Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan tarpeeksi."

"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa. Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli vajaa neljännes kilometri.)

"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton, "niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."

"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme olla kotona jo päivälliten aikaan."

"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi rouva Burton.

"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan kaksi. Sitäpaitsi hän oli paha poika."

"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää", kysyi rouva Burton.

"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin," sanoi herra Burton.

"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "Minä en vain voi käsittää miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."

"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton, "emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."

"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin, että kaikki hänet tietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu, joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"

"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain helpompaa!"

"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä tulen itokti", sanoi Toddy.

"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä jukoilevat — jahaa ja kaikenlaitta muuta!"

"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."

"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria. Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."

"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi herra Burton.

"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy. "Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa hänelle: 'Älä tee niin?'"

"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen. Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"

"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton.
"Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"

"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet, kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa. Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa."

"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa — suorastaan pyhän pilkkaamista!"

"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"

"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua — niin on ainakin kuvassa — ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti, että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä — —"

"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä, mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"

"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin ennenkin."

"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat kokonaisen vasikan — sikopaimen oli niin hirveästi nälissään — ja sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei hänen ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi: 'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä, ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut ollenkaan kiltti."

"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi herra Burton.

"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."

"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän opetuksen.

"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät, jotka sitä eivät voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä, eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."

Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.

"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin
Jumalasta?" hän kysyi.

"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."

"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen", sanoi Willy.

"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa koko kertomusta", sanoi rouva Burton.

"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla", sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."

"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton. "He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala tahtoo olla heille."

"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen? Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan."

"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa, jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa ja katsella heitä koko ajan."

"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan", sanoi Toddy.

"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.

"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.

"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä", sanoi Toddy.

"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina niin iloiseksi."

"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo —"

"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"

"— tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin kauniit vaaleanpunatella pohjalla."

"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!" huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan omistusoikeudesta.

"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."

"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa, kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."

"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinka kauheasti sinä nyt saarnaat!" huudahti rouva Burton.

"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät senvuoksi kykene ymmärtämään.

"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi rouva Burton.

"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.

"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole suinkaan tarkottanut."

Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin jäljettömiin hävinneet.

"Nyt on heidän hätäkellonsa — aamiaiskello — varmaankin soinut", sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat ehtineet."

Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään. Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei vain kuulunut.

"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta ruoka-ajasta."

Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.

Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä poikia.

"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun heitä etsii. Ei heitä täällä ole."

Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:

"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut — niin totta kuin pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut — ettäkö pojat eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki selviää. Eksyneet!"

Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.

Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi tulisella kiireellä hevosen selkään.

"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"

Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun, kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.

Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä — pensaita ja kantoja — toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.

"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi, ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.

"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan, jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."

"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:

"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"

Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin heikolla äänellä:

"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun sisässäni ole montaakaan sanaa — ne ovat kaikki karanneet, minä olen niin väsynyt, ja oh —"

Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki. Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:

"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin kovin huolissaan tähtenne."

"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet yhtään ainoaa ikävää kertaa."

"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti tuon kyllä, mutta me ajattelimme, ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle villejä kukkia, jokainenhan voi saada kesyjä kukkia. Ja me arvelimme, että me ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä. Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut mitään kukkia — ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."

"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."

"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä ajattelin sitä aivan samassa hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa", sanoi Willy.

Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.

"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."

"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo itseni onnettomaksi."

"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan miehiä", vakuutti
Toddy.

"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia. Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"

"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin, minuttakin on niin hautka kuunnella!"

"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja", jatkoi Willy.

"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti ylös kuin hämähäkki."

"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää allaan. Sitten hän huusi."

"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.

"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole aivan terve."

"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä —", Rouva Burton meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.

"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli nyrjäyttänyt jalkansa.

"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään, kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."

"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.

"En — en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös, oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli raskasta!"

"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"

"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti — kai se oli se pieni sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."

"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.

"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."

"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."

"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli Willy.

"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi kärsivällisyytensä kadottaen.

"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.

"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä hakemaan."

"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me häntä eniten tarvitsemme."

Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.

"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.

"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen totamiehen?"

Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä, mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan. Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä, että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa. Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili:

"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien isät ovat juuri sellaiset kuin meidän isämme on, että he tulevat heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin — Sinä. Amen!"

"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt vuojelle. Amen!"

XII LUKU.

Pari viikkoa myöhemmin oli pieni perheseura koolla Lawrencien kodissa. Mitään varsinaisia kutsuja ei oltu haluttu järjestää täksi päiväksi, jolloin rouva Lawrence kuukauden päiviin ensimmäistä kertaa saapui päivällispöytään. Burtonit olivat kutsutut kaikessa hiljaisuudessa tätä merkkitapausta viettämään ja iloitsivat siitä suuresti. Pojat, joille päivän kunniaksi oli annettu lupa istua pöydässä, rupattelivat niin äänekkäästi, ettei kukaan muu tahtonut saada ääntänsä kuuluville. Loppujen lopuksi he eivät millään keinoin enää voineet pitkittää makuullemenovalmistuksia; he olivat suudelleetkin vanhempiansa ja vieraita jo kolmasti: ensimmäisen kerran tavalliseen tapaan jäähyväisiksi, toisen kerran varmuuden vuoksi ja kolmannen kerran ollakseen vakuutettuja siitä, ettei kukaan ollut unohtunut. Ylhäältä kuuluvat poikain pyynnöt ja kysymykset keskeyttivät tuon tuostakin alhaalla olevien keskustelun, mutta kun Lawrence henkilökohtaisesti meni yläkertaan vastatakseen viimeiseen kysymykseen, tapasi hän pojat sikeässä unessa. Senjälkeen molemmat perheet voivat rauhassa antautua tuohon välittömään, herttaiseen seurusteluun, joka on tavallista läheisten, kauvan erossa olleiden ystävien kesken. He puhelivat paljosta, mitä maailmassa oli tapahtunut, paljosta, mitä ei ollut tapahtunut vaikka olisi pitänyt, — tähän seikkaan olivat syynä henkilöt, jotka ajattelivat asioista toisin kuin he itse; he lauloivat, soittivat, lueskelivat ääneen, puhelivat taiteesta ja vanhoista tauluista, kunnes rouva Lawrence muutti keskusteluaiheen luvaten korvata Burtonien tuolin, jonka lapset Terryn avustuksella olivat rikkoneet.

"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi rouva Burton, "pidä vain silmällä, etteivät nuo rakkaat pikku velikullat pääse tekemään tuollaisia kepposia sellaiselle, joka ei satu heistä niin pitämään kuin minä. Annan heille sydämestäni anteeksi."

"Et suinkaan voi kuvitellakaan, että he saattoivat edeltäkäsin laskea, mitä seurauksia tulisi, jos he sitoisivat Terryn tuolin jalkaan kiinni?" kysyi rouva Lawrence.

"Luonnollisesti en!" huudahti rouva Burton, "mutta joka tapauksessa he sitoivat Terryn tuoliin. Mitä olisikaan mahdettu ajatella, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, jonkun luona, joka ei olisi ollut poikiin niin kiintynyt!"

"Hän tarkottaa, että vieraat ihmiset olisivat voineet uskoa sinun poikiesi olevan pikku lurjuksia, Nell", sanoi herra Burton sisarelleen.

"Vieraat ihmiset eivät voi tuntea toisten ihmisten lapsia", sanoi rouva Lawrence arvokkaasti, "eikä heidän pitäisi senvuoksi lainkaan sekaantua näiden puuhiin, vielä vähemmän lausua näistä arvostelujaan. Ei kukaan arvostele lapsia sen mukaan mitä he ovat, vaan sen mukaan, miten paljon heistä on häiriötä. Muutamia verettömiä nukkeja — he ovat melkein tylsämielisiä, pikku raukat — pidetään lapsuudessaan aivan esikuvaksi kelpaavina vain siksi, etteivät koskaan tee mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mitä huolivat ihmiset niistä hyvistä ja suloisista asioista, jotka noilta avuttomilta, melkein sieluttomilta pikku olennoilta jäävät tekemättä?"

"Mutta tuon mielenpurkauksen sinä olet itse aiheuttanut, Alice rouva", sanoi herra Burton vaimollensa. "Parempi on kohdata naaraskarhu, jolta pennut on ryöstetty kuin äiti, jonka lapsista on lausunut arvostelujaan joku muu kuin hän itse."

"Minä siihen syypää!" huudahti rouva Burton. "Tahdotaanko selittää minun harmiton huomautukseni hyökkäykseksi, joka loukkaa jokaista naista. Sinä olet sitäpaitsi käyttänyt väärin raamattua vain esittääksesi asian pahempana kuin mitä se itse asiassa on. Ellen erehdy, niin sananlasku naaraskarhusta ja sen pennuista sisältää jotain hullusta ja hänen hulluudestaan. Tahdotko tehdä näin loukkaavia salaviittauksia sisarestasi ja hänen lemmikeistään?"

Mutta mitkään pilapuheet eivät voineet saada rouva Lawrencea karkottamaan mielestään ajatusta, että hänen kälynsä silotettuun lausuntoon oli kätketty joku huomautus ja siksi hän jatkoi:

"Olen hirveän pahoillani, kun minun täytyi lähettää heidät teille, mutta en keksinyt muutakaan keinoa. Toivon, että Tom olisi voinut olla kotona koko ajan pitämässä heistä huolta ja toivon, että kun kerran kuolemme he pian seuraavat meitä — ei mikään ole niin hirveätä kuin ajatella, että joku toinen lakkaamatta käsittää väärin eloonjääneitä pienokaisia ja saa heidän rakkaat vilpittömät sydämensä paatuneiksi ja koviksi juuri kun heitä pitäisi kohdella mitä kärsivällisimmin ja hellimmin."

"No mutta Helena!" huudahti rouva Lawrence kääntäen tuolinsa niin, että voi tarttua rouva Lawrencea käteen. "Voisin vaikka kuolla lasten puolesta, jos se heitä hyödyttäisi!"

"Uskon sinua, rakas ystävä", sanoi rouva Lawrence jälleen rauhottuen ja vähän häveten äskeistä kiihtymystään, "mutta sinä et sitä täysin ymmärrä — kerran sen vielä ymmärrät. Lapset tuottavat minulle ennemmän vaivaa kuin kenellekään muulle. Mutta se ei ole heidän vikansa, minä tiedän sen ja voin sen kestää. Olen varma, ettei kukaan muu voi sitä tehdä. Kuinka halveksinkaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat harmittomista kepposista."

"Heidät on pidettävä kotona", sanoi rouva Lawrence, "pidettävä isän ja äidin silmäin alla siksi kunnes ovat tarpeeksi kehittyneitä pitääkseen huolta itsestään. Tätä aikaa ei pidä antaa vanhempain kärsimättömyyden määrätä, enempää kuin niidenkään, joiden on lapsista huolta pidettävä."

"Älä säikähdä, Alice", sanoi Tom. "Helenalla oli jo näitä mielipiteitä ennenkuin hänellä oli omia poikia puolustettavana — ne ovat yleispäteviä."

"Ne eivät ole ainakaan muodostuneet lasteni onnellisista kokemuksista maailman parhaimman sedän ja tädin luona", sanoi rouva Lawrence hyväillen kälynsä kättä.

"Kuulisitpa vain poikien ylistävän teitä molempia niin et voisi vastustaa, vaan rupeaisit kuvittelemaan olevasi luotu lastenkodin johtajaksi."

"Taivas valjetkoon!" huudahti rouva Burton, ja tästä oli välittömänä seurauksena, että rouva Lawrence yritti vetää kätensä pois. "Täällä on vain kaksi lasta talossa —"

"Oi suo anteeksi, mitä sanoinkaan!" huudahti rouva Burton. "Niin, täällä on vain kolme lasta talossa, ja niistä ei vielä lastenkotia muodosteta. Sitäpaitsi tunnen etten kykene hoitamaan ainoatakaan lasta jos en tunne häntä hyvin ja sydämestäni häntä rakasta."

"Onko mahdollista, että niin lyhyessä ajassa voi noin paljon oppia?" huudahti Tom Lawrence. "Harry veikko, salli minun sinua onnitella!"

"Senkö johdosta, että hän on niin hyvin onnistunut minua kasvattaessaan?" kysyi rouva Burton suuttumusta teeskennellen.

"Sen johdosta, että hän on niin viisaasti vaimon itselleen valinnut — tahi, että hän löysi armon siellä, missä avioliitot määrätään", sanoi Tom.

"Ei Harry minua ensinkään valinnut", sanoi rouva Burton. "Wiliy teki sen hänen puolestaan; kait se sitten oli taivaassa säädetty. Mutta saanko kysyä, mitä laatua äkkiä saavuttamani kokemukset ovat? Olisin iloinen huomatessani, että voisin ajatella tuota poikien kanssa elämääni aikaa muutoinkin kuin syvästi nöyryytettynä. Samana hetkenä, kun he saapuivat, astuin minä alas 'Nöyryytyksen Laaksoon', ja siitä lähtien olen sieltä tuskin hetkeksikään päässyt pois."

"Ellen pelkäisi itseäni epäiltävän siitä, että haluan paiskata ihmisille siveysohjeita vasten kasvoja, tahtoisin väittää, että tuo samainen 'Nöyryytyksen Laaksossa' vaeltaminen on kehittävää", vastasi Tom. "Mutta moralisoiminen sikseen — sinä olet tehnyt huomion, ettei lapsia voi hoitaa heitä ensin rakastamatta, ja että rakastavinkin sydän saa tottua kantamaan suruja erehdysten ja laiminlyöntien vuoksi."

"Puhumattakaan siitä, että tuo sama seikka saa isän hiukset harvenemaan", sanoi herra Burton.

"Sellaista en ota lukuun, ennenkuin olen saavuttanut kuudennenkymmenennen ikävuoteni", sanoi Tom.

"Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on ehdottomasti välttämätöntä", sanoi rouva Burton, "mutta tunnustan, etten voi käsittää miksi rakkaus vaatii, että minua poljetaan ja mairitellaan ja että minulta riistetään kaikki arvovalta omassa kodissani, että minut saadaan suostumaan kaikkeen, todellakin —."

"Siihenkin olet tehnyt itsesi syypääksi", kuiskasi herra Burton vaimollensa. Helena Lawrencen posket alkoivat hehkua, ja tämä äitien esikuva vastasi:

"Kadottaako kaikkien meidän Isämme arvovaltansa salliessaan meidän kulkea omia lapsellisia teitämme, kun emme ymmärrä parempaa. Jokaista myönnytystä seuraa kehittyminen lasten puolella, jos nämä ovat rehellisiä; elleivät he sitä ole niin tuntuu minusta, ettei myönnytystä ole tehtykään. Mutta minun lapseni ovat rehellisiä."

Rouva Burtonin huulet avautuivat ja sen nähdessään hänen miehensä kuiskasi:

"Mutta kuinka voi tietää, milloin lapset hallitsevat meitä? Et voi saada noita pikku veitikoita ymmärtämään lakeja, joiden mukaan täysikasvaneet ihmiset toimivat."

"Onko sitten maailman kauhein asia, jos lapset hallitsevat meitä?" kysyi Tom. "Emmekö me sitten koskaan hallitse heitä. Emmekö me koskaan anna heille vääriä vastauksia, omavaltaisia määräyksiä, tylyjä kieltoja vain säästääksemme itseltämme vähän ylimääräistä työtä tai ajatuksia?"

"Ei Tom!" huudahti rouva Burton. "Vakuutan etten ole väittänyt mitään sellaista."

"Miksi on omatuntosi sitten niin herkkä?" kuiskasi hänen miehensä. "Jos ryhdyt puolustelemaan itseäsi heti, kun Tom on lausunut jonkun arvostelun, niin hän alkaa epäillä sinun olleen hirvittävän julma hänen pojilleen."

"Olethan sinäkin ollut Alicen kasvatettavana jo puoli vuotta, ja kuitenkin olet vielä hengissä", sanoi Helena.

"Mutta vakavasti puhuen, Tom. Ethän tahtone todistaa minulle, ettei lapsia saa opettaa tottelemaan ja ettei heitä saa estää tekemästä sellaista, mikä ei heidän vanhempiaan miellytä?" kysyi rouva Burton.

"Tietysti heidän pitää oppia tottelemaan", sanoi Tom. "Mutta minusta olisi parempi, etteivät sitä oppisi, jos, kuten valitettavasti usein on laita, se tapahtuu enemmän vanhempien kuin heidän itsensä vuoksi."

"Minun: täytyi aina totella", sanoi rouva Burton tuolla usein tavattavalla vaikka aina itsetiedottomalla tavalla, joka edellyttää, että omien mieskohtaisten kokemusten esittäminen on vastustamaton todistuskappale ja sääntö.

"Totteleeko hän?" huudahti Harry teeskennellyn traagillisesti. "Jos voisin kuvata sinulle vankihuoneeni kauhut, saisit nähdä, ettet Burtonin perheen tottelevainen jäsen koskaan tottelevaisuudellaan kersku."

"Ei tietenkään", sanoi rouva Burton. "Eikö hän ole antautunut minun komennettavakseni ja pitäisikö minun jättää täyttämättä tämä vastuunalainen tehtävä? Minä tottelin vanhempiani."

"Etkä tietenkään koskaan epäillyt, että heidän määräyksensä olivat viisaat ja hyvät ja välttämättömät?" kysyi Lawrence.

"Tom, Tom!" sanoi Helena varottavasti. "Jos haluat, ettei Alice panettele toisten ihmisten lapsia, saat itse seuloa sanasi toisten lasten vanhemmista puhuessasi. Älä näyttele ylintä tuomaria."

"En ensinkään", sanoi Tom nopeasti, "mutta tahtoisin vain hetkeksi lainata naisen uteliaisuuden ja saada sen tässä erikoistapauksessa tyydytetyksi."

"En tiedä pidinkö vanhempieni määräyksiä aina ehdottomasti viisaina", sanoi rouva Burton, "mutta kuinka olisinkaan sitä voinut tehdä. Olinhan vain lapsi!"

"Ja noudatitko nuoreksi rouvaksi tultuasi elämässäsi ja teoissasi aina ehdotonta tottelevaisuutta?" kysyi Tom.

"En — en aina", huudahti rouva Burton, "mutta millä muulla tavoin lapsi voi palkita vanhempien huolenpidon ja uhraukset kuin pyrkimällä taipumaan heidän tahtoonsa?"

"Hyvä!" huudahti Harry. "Ja millä muulla tavoin voi aviomies, joka itse tietää menettelevänsä oikein — osottaa panevansa arvoa elämäntoverinsa seuralle kuin sokeasti noudattamalla vaimonsa mieltä, olivatpa tämän mielipiteet kuinka heikosti perusteltuja tah —"

"Hän ottakoon neuvoista vaarin, älköönkä esiintykö niin tyhmänylpeänä", sanoi rouva Burton. "Eikä hänen pitäisi hillitä veljellisten neuvojen tulvaa."

"Oh, kiitos, kiitos!" sanoi Tom. "Toivon, että ivasi hiukan terästää ymmärrystäni, sillä te olette panneet minut ratsun selkään välillenne, ja siinä minun täytyy ratsastaa kunnes näännyn."

"Koetan parhaani", sanoi Tom. "Mutta maailmassa ei voi koskaan lausua julki ikäviä totuuksia olematta nenäkäs — tai ainakin joutumatta nenäkkään kirjoihin."

Rouva Lawrencen hymy osotti, että hän jo edeltäpäin iloitsi siitä, mitä tuleman piti, ja hänen miehensä jatkoi: "Vanhemmat kohtelevat, mikäli olen huomannut, yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta lapsia kuin jotakin välttämätöntä pahaa. Kunnon isät ja äidit kauhistuisivat tämän kuullessaan. Ja kun tuo totuus sattumalta tulee ilmi — kuten aina tapahtuu hyville ja viisaille ihmisille — on se niin karvas ja hämmästyttävä, että he etsivät turvaa perintätavoista. Eikö heitä itseään aikoinaan kasvatettu juuri samaan tapaan? Se on saman lain käytäntöön sovelluttamista, joka aina on tehnyt entisestä orjasta julmimman herran ja entisestä palvelijasta ankarimman isännän. Mutta tällaiset vertailut loukkaavat ylpeyttä, ja mitä merkitsee itsekunnioitus, jos ylpeys väistyy sen tieltä?"

"Oi sitä ihmisluontoa?" huokasi Harry. "Pian kait joudut puhumaan
Aatamin lankeemuksesta, Tom."

"Ei pelkoa!" naurahti herra Lawrence. "Aivan toisten ihmisten lankeemukset minua enemmän vaivaavat ja ennen kaikkea se, että he jäävät lankeemukseensa ja tyynesti makaavat paikoillaan musertaen alleen pienokaisraukat, jotka eivät suinkaan ole syynä heidän lankeemukseensa. Aatami edes toivoi pääsevänsä takaisin ylevään asemaansa, mutta useimmat vanhemmat eivät ole olleetkaan tuollaisessa ylevässä tilassa, johon voisivat jälleen pyrkiä, ja vain harvat heistä muistavatkaan, että joku heidän esi-isistään olisi tuollaisessa asemassa ollut."

"Mutta miten käy, jos joku haluaa noudattaa sinun ihanteellista lastensuojelemisperiaatettasi?" kysyi rouva Burton. — "Onko mukauduttava jokaiseen lasten vaatimukseen, samalla kun näiden kaikki kepposet jäävät rankaisematta; onko oltava käskettävänä käskijän asemasta?"

"Ei suinkaan", sanoi Tom, "se on paljon vaikeampaa. Täytyy elää lasten eikä oman itsensä vuoksi."

"Kyllä, elleivät ne ole tärkeämpiä kuin ihmiselämä ja ihmisen luonteen kehitys", vastasi Tom. "Viimeinen huomautuksesi vie meidät lähtökohtaan; jos haluat sitä itseksesi tutkia, opit paljon enemmän, kuin mitä minä voin sinulle opettaa ja oppia paljon hauskemmalla tavalla."

"En halua itse tutkistella", sanoi rouva Burton, "kun kerran voin saada tietoni toisten avulla."

"Jatka Tom", sanoi rouva Burton, "suo meidän edelleen tutustua kasvatustieteilijään sinussa. Koetamme tukkia toisen korvamme niin ettei toisesta korvasta pääse ulos se, mikä toisesta on mennyt sisälle."

"Haluan vain sanoa, että juuri ne suunnitelmat ja hauskat hetket, joiden Alice väitti lasten vuoksi turmeltuvan, turmelevat jokaisen lupaavan nousevan polven. Lasta pitäisi opettaa, mutta sen sijaan häntä vain pidetään kurissa. Häntä pitäisi ohjata käsittämään kaiken sen välttämättömän sisintä olemusta, jota hänelle vuodesta vuoteen tyrkytetään, mutta sen sijaan hän ennen pitkää huomaa, että lasten kysymykset ovat yhtä vähän tervetulleita kuin veronkantajat tahi laskujen tuojat. Ja on aivan hämmästyttävää huomata, kuinka pian lapset tottuvat vetäytymään kuoreensa ja myöhemmin etsimään seuraa, joka heitä voi sietää."

"Sinun ei ainakaan tarvitse peljätä omia poikiasi, Tom", sanoi herra Burton. "Maksaisin paljon jos keksisin yhden ainoan kysymyksen, jonka he olisivat halunneet tehdä, mutta kuitenkin jättäneet tekemättä."

"Ja kuinka hirveästi he voivat niitä tehdä, — ei silti, että siinä olisi mitään pahaa —", sanoi rouva Burton.

"Se ilahduttaa minua", sanoi Tom, "mutta toivoisin, etteivät he kääntyisi kenenkään muiden puoleen kuin äitinsä ja minun."

"Kas niin, Tom", sanoi rouva Burton, "älä luule, että koskaan jätin heitä vastausta vaille, tahi että vastasin epäystävällisesti."

"Luonnollisestikaan et ole sitä koskaan tehnyt", sanoi Tom. "Suonet anteeksi, että käytän vanhaa sananlaskua: 'Poikkeukset todistavat säännön oikeaksi.' Olen todellakin ollut huolissani siitä, pitääkö tämä sääntö paikkansa, kunnes sinä tulit perheeseen. En ole koskaan tuntenut toista poikkeusta."

"Salli minun nöyrimmästi johtaa mieleesi, että eräs lanko oli olemassa ennenkuin pojilla oli Alice tätiä?" sanoi rouva Burton.

"Aivan niin", sanoi Tom. "Häntä ei tarvitse ottaa lukuun, sillä hän saa runsaan palkinnon siitä vähästä mitä hän teki."

"Oletko sitä mieltä, että lapset aina tarkottavat täyttä totta kysymyksillään? Etkö luule, että he voivat kysellä hyvin paljon vain siksi, ettei heillä ole muutakaan tehtävää, tai siksi että kysymyksillään voivat lykätä jonkun käskyn noudattamisen tuonnemmaksi, tai siksi, että he tahtovat —."

"Niin, mutta vastaushan on pääasia, huolimatta tarkotuksesta, missä kysymys on tehty", sanoi Tom.

"Mikä päähänpisto!" huudahti rouva Burton, "etkö ollenkaan pelkää joutuvasi kokonaan sekaisin, Tom."

"En ole vielä toistaiseksi mitään oireita siihen suuntaan huomannut", sanoi Tom. "Mutta koetan tehdä itseni paremmin ymmärretyksi. Käytkö kirkossa?"

"Ja aina hyvin hartain mielin luonnollisesti? Et milloinkaan ajattele turhia asioita, et tunne uteliaisuutta, eivätkä ajatukset kierrä mielessäsi loppumattomana sarjana aiheetta ja tuloksetta."

"Kuinka hyvin tunnetkin häälyvän mielen, Tom!" sanoi rouva Burton. "Et suinkaan puhu omasta kokemuksesta?"

"Toivoisin, ettei niin olisi asian laita", sanoi Tom. "Mutta kuvitteleppas, että sattumalta olet mennyt tuollaisessa mielentilassa Herran huoneeseen. Eikö kuulemasi ole ajatustesi suuntaa muuttanut, etkö ennen pitkää ole tullut huomaamaan että juuri tällaisina heikkoina, lapsellisina epäilyksen hetkinä mieli on aivan erikoisessa määrässä vastaanottavainen kaikelle tosihyvälle ja täysipitoiselle?"

Rouva Burton jäi hetkiseksi miettimään ja osotti vaikenemisellaan myöntävänsä Tomin väitteen oikeaksi, mutta ei nähtävästi kuitenkaan ollut selitykseen tyytyväinen, koskapa hän kysyi:

"Oletko sitten sitä mieltä, että lapset aina ovat mallikelpoisia — etteivät he koskaan tee kysymyksiä muista kuin taivaan määräämistä asioista ja että he aina ovat ehdottomasti vilpittömiä?"

"Hehän ovat ihmisiä", sanoi herra Lawrence, "ja täynnä inhimillisiä heikkouksia, mutta jokainen ihmisolento tietää omasta kokemuksestaan — en tietenkään tarkoita täällä läsnäolevia — miten harvoin sitä toisia loukatessaan on tarkottanut pahaa. Lapset tietysti jäljittelevät vanhempiensa vikoja, ja — voi minua poloista! perivät isäinsä heikkoudet, mutta on kummastuttavaa, kuinka vähän heillä näyttää niitä olevan, kun tarkastelija haluaa unohtaa itsensä ja uhrautua heidän hyväkseen. Tunnustan, että tarvitaan Salomon viisaus ratkaistaessa milloin he ovat vilpittömiä ja milloin taas heillä on kiusanteko mielessä."

"Ja voiko sanoa, miten Salomon viisaus on tässä tapauksessa hankittava?" kysyi rouva Burton.

"Luullakseni samasta lähteestä, josta Salomo sitä ammensi", sanoi Tom Lawrence, "vilpittömästä ja epäitsekkäästä pyrkimyksestä ja siltä Auttajalta, joka on valmis tukemaan rehellistä tahtoa, missä sen tavanneekin. Mutta on niin paljon helpompi luottaa itsekkäisyyteen ja sen kaksoissisareen epäluuloon, ja siksi vain armollinen Sallimus voikin pelastaa useimmat lapset pahantapaisten lasten kasvatuslaitoksista."

"Mutta vanhempien arvovalta — heidän oikeutensa vaatia viivyttelemätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta —"

"On häpeämättömintä, alentavinta hirmuvaltaa, mitä maailmassa koskaan on ollut", keskeytti Tom Lawrence odottamattoman kiihkeästi. "Se antoi vanhoille roomalaisille vallan lastensa elämän ja kuoleman yli, se heittää muutamat rumimmista tahroista Pyhän Kirjan lehdille. Nykyään ovat asiat vieläkin surkeammin, sillä ennen se kohtasi pääasiallisesti ruumista, mutta nyt minä sanon teille, älkää peljätkö niitä, jotka ruumiinne hukuttavat, vaan" — suokaa anteeksi vapaa lainaus — "peljätkää niitä, jotka syöksevät sekä sielunne että ruumiinne helvettiin! Olettehan te oikeauskoisia."

Rouva Burton vavahti, mutta hänen uskonsa vanhempien oikeuksiin, jonka hän oli perinyt aina Aatamiin ja protoplasmaan asti ulottuvalta esi-isäin sarjalta — jos nimittäin tiedemiehet tahtoisivat ulottaa näin laajalle pahantekijäin sarjan — oli voimakkaampi kuin hänen säikähdyksensä, ja edellinen voitti pian jälkimäisen.

"Eikö vanhemmilla sitten ole oikeutta vaatia lapsiltaan kunnioitusta?" kysyi hän.

"On kyllä. Heillä on oikeus korjata oman kasvatuksensa virheet ja tehdä se olentojen hyväksi, joiden olemassa-olosta he ovat täysin vastuunalaiset. Voiko kuvitella suurempaa rikosta kuin antaa elämä olennolle ilman sen omaa halua ja sitten tehdä se orjaksi sen sijaan, että tekisi sen ystäväksi?"

"Mutta Tom, sinä olet ihan kauhea!" huudahti rouva Burton. "Voisi luulla, että vanhemmat ovat oikeita hirviöitä!"

"He ovat vielä pahempia. He ovat ajattelemattomia olentoja, joilla on aimo annos itsehyväisyyttä ja jotka ovat olevinaan selvillä elämisen taidosta. Yhteiskunta ottaa helposti kiinni pahat ihmiset ja tekee ne vaarattomiksi. Mutta juuri kunnialliset ja pahaa tarkottamattomat pahantekijät aiheuttavat maailmassa eniten vaivaa ja kärsimyksiä."

"Sinun mielestäsi siis on kuljettava elämän läpi unohtaen itsensä joka päivä lasten vuoksi, sen sijaan että muodostettaisiin heidät sellaisiksi, jommoisia haluaa heidän olevan?"

"En suinkaan", sanoi Tom, "minun mielestäni on joka päivä elettävä uutta elämää ja opittava minkälaisen elämän tulee olla, sen sijaan, että tekisimme heidät sellaisiksi, kuin minä tahtoisin heidän olevan, sillä minä en näe heissä vain omaksi hauskuudekseni luotuja leikkikaluja, vaan olentoja, jotka ovat luodut oman itsensä vuoksi ja maailman vuoksi, joka niin kipeästi kaipaa kelpo miehiä."

"Ja naisia", lisäsi rouva Lawrence. "Unohdathan pienokaisen, sinä sydämetön mies!"

"Hyväksyn oikaisun", sanoi Tom, "mutta en itse voinut sitä tehdä, sillä maailmassa on jo enemmän hyviä naisia, kuin se ansaitsee."

"Hyvä Jumala, minkä määrän kasvatusta tuo pikku sisko parka tuleekaan saamaan", sanoi rouva Burton, "Mutta sinä et tietysti kutsu sitä kasvattamiseksi — sinä kutsut sitä itseuhrautumiseksi. Jäljellä olevatkin hiuksesi lähtevät ja sinä tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi tuon rakkaan pienokaisen ensimmäisenä elinvuotena."

"Sitä en ihmettelisi", sanoi Tom ja hänen kasvoiltaan katosi kälyn huomautuksen aiheuttama hymy.

"Ei muuta. Olen itse asiassa sanonut jo kaiken, mutta lopuksi tahtoisin huomauttaa, että meidän, jotka olemme voimakkaita, on kannettava heikkojen hairahdukset, eikä haettava omaa huviamme. Lisään vielä kerran, että pidän sinua oikeaoppisena."

Burtonit istuivat hetken hyvin vakavina. Silloin kajahti äkkiä huuto:
"I-sä!"

Tom hypähti seisoalleen, Helena näytti levottomalta, ja Burtonit hymyilivät ymmärtävästi toisilleen. Huuto toistui äänekkäämpänä, ja kun Tom avasi oven, ilmestyi pieni valkopukuinen olento näkyviin.

"Minä en voi mennä nukkumaan", sanoi Willy varjostaen hetkisen silmiään valolta: "En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan ja tahdon senvuoksi istua sylissäsi, kunnes Nukku-Matti tulee."

"Tule tädin luo, Willy", sanoi rouva Burton. "Isä on hyvin väsynyt, et voi kuvitellakaan miten kovassa työssä isä on ollut viime tunnin ajan."

"Isä sanoo, että hänelle on lepoa pitää minua sylissään", sanoi Willy painautuen hellästi isää vastaan.

Burtonit katselivat kohtausta sanattomina, kunnes eteisestä jälleen kaikui huuto: "I-tä, i-tä!"

Taas Tom kiirehti ovelle Willyn kietoessa kätensä hänen kaulaansa, ja kun ovi avautui, ryömi Toddy nelinkontin huoneeseen huutaen:

"Ilkeättä vuoteetta ei ollut muita kuin minä ja minä jyömin alakejtaan, tillä minä en tahtonut enää olla niin yktin. Ja minä olen nyt ihan tyhjä, tahdon jotakin työtävää."

"Siinä menevät kaikki hyvät opetukseni!" valitti rouva Burton. "Ajatelkaa sitä työtä, mitä olen uhrannut, opettaakseni noille lapsille, että ei ole hyvä syödä aterioiden välillä, ja että kaikkein pahinta on syödä kakkua!"

"Ja lopulla aina kuitenkin teit niinkuin lapset tahtoivat", lisäsi herra Burton. "Syödä aterioiden välillä on pienempi kahdesta pahasta", sanoi Tom. "Ja kun poika pidetään vuoteessa nilkka kipeänä vähällä ruualla! Hyvänen aika! Tekee mieleni taas palata äskeiseen aineeseen, Alice. Tiedätkö, että useimmat lasten vioista johtuvat yksinomaan siitä, ettei kiinnitetä tarpeeksi huolta heidän ruumiilliseen hyvinvointiinsa?"

"Säästä minua! Armahda minua!" huudahti rouva Burton. "Olen jo vakuutettu, etten tiedä yhtään mitään lapsista, ja tiedän vielä vähemmän, jos minulle annetaan tänään vielä toinen läksy."

"Onko tinulle annettu läktyä, täti?" kysyi Toddy, joka oli kuullut osan keskustelua, "mittä kijjatta te on?"

"Kaikkein ensimäisestä kirjasta", vastasi rouva Burton, "pienimmästä, kaikkein vähäpätöisimmästä aapisesta."

"Osaan kyllä", huokasi rouva Burton, "mutta sisällöstä en ymmärrä mitään."

"Jos tahdot oppia jotakin, niin sinun pitää kysyä minun isältäni", sanoi Willy. "Hän saa sinut ymmärtämään, vaikka olisit kuinka hirveän tyhmä."

"Paljon kiitoksia neuvosta — ja viittauksesta", sanoi rouva Burton. "Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä voidakseen tulla joksikin."

Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen — silloin kuului äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence huudahti:

Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:

Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku kasvot ja sormia.

"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi, tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy, joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän huomasivat, nousivat he heti.

Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida, on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma. Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi:

"Minä en tahtoisi, että pikku sisko olisi kenenkään muun kuin meidän oma, mutta jos joku sen pitäisi saada, niin olisi se Alice täti. Tiedätkö, minä luulen, että hän sitä rukoili, hän oli niin kummallisen näköinen."

Herrat iskivät toisilleen silmää, ja Tom Lawrence tarttui uudelleen lankonsa käteen. Muutamien kuukausien kuluttua poikien pelko hälveni, sillä Burtonien kotiin ilmestyi pieni olento, joka käyttäytyi aivan kuin olisi tullut iki-ajoiksi sinne jäädäkseen, ja joka vuosien vieriessä sai rouva Burtonin luopumaan mielipiteestä, että sukulaiset voivat kasvattaa toisten ihmisten lapsia.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOISTEN IHMISTEN LAPSET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.