The Project Gutenberg eBook of Hilligenlei (Pyhä maa), by Gustav Frenssen

Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat kanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten elämästä kertoisi?

Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka raikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat he elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte astuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus. Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään! Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo voimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista kunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja kompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa ja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa harmaiksi kertoessaan.

Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu mielestämme kokonaiseen ihmiseen.

Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.

Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine, tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.

Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja vinkui tuuli.

Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan, ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei. Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla, aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.

Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille, edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden, näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena, kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.

Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön ovi pysyi sulettuna.

Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista, kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa ovea vastaan.

Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.

Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä. Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen viimeisiä edustajia — usko oli nimittäin häviämässään — oli Hule Beiderwand.

Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.

"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."

"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.

"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese
Dusenschön täällä… tuossa hämärissä."

Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden. "Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä Freestedt'issä?"

"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua, mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata sanottavana."

"No niin!…" sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja aikoi nousta ylös, "siispä täytyy minun tässä ilmassa Freestedtiin."

Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.

Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.

"Eipä… kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."

"Rieke… kymmenet kerrat olen uupunut tielle… olen köyristynyt kuin mato. Koetin tarttua siihen… mutta en saanut." Hän hengähti syvään. "Oi, nyt on helpompi olla jo!… Mutta eikö äiti jo tule?"

Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet tehnyt minulle tämän!"

"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori? Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai on oma luonto vaatinut, jompikumpi."

Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!… Kuka on isä? Sanohan toki vanhalle äidillesi… kuka on isä!"

"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."

Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset, ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.

"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?… Vai joku vieras herra? Oi… onko se aatelismies?"

"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään. "Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin kahvia… tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai… että jo tänään tulisit iso-äidiksi?… No istuhan…"

Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin, kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän, "Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan. Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista siellä.

Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.

"No, nyt on pahin ohitse!" sanoi Rieke ja palasi tupaan. "Tule, niin juomme kahvia." Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti Tiene Rauhiin. "Kuulehan!" sanoi hän, "sinä menet istumaan nyt tuonne ylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko Liese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda paikaltasi… No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa."

"Kukahan vaan mahtanee olla isä?" sanoi Stina ja hymyili autuaasti ja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas juhlallinen valssi. "Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai jotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen olen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta sitte. Mutta nyt se on poika."

"No kertoisit nyt", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa täyteen, "mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä laskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella loruja. Juohan nyt."

Stiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken yläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä; myssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät edestakaisin. "Oh", sanoi hän, "sitäkin tarinaa!… Näes… sata vuotta tai enemmänkin sitte… silloin se alkoi, silloin oli minun isoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä oli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä elämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen tytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä tai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli tyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat vanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä välittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.

"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika aikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden ainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen, pormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen."

Pieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja kovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"

"Me tulemme kohta", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään ovea kohden. "Annahan vielä kuppi, Rieke."

"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle, sanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen sanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän aikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.

"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus. Sitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana erittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan peiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on, ja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain kuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa reunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko kauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli, olisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin siskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti kauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan ja nukkui.

"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään, molemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja oli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt vanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli loikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla pähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli kertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja oli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli hän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä vastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset kaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli tuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä soisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva huonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja korkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee lähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin; sinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt pitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle kaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'."

Pikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"

"Me tulemme kohta", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti päätään kammaria kohden, "kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan vielä kuppi, Rieke."

Rieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja meni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.

"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin rinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen puheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen; joka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja tarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja kuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun kohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.

"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa huonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet lehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja tuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.

"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei kuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he nousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin porvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui asumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon neulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän sitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja onnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä tervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.

"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin Hilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut. Silloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat asettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät pitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät lohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin. Täällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin omituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä sulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja kevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä pitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen. Se oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin."

Pieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti ovi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan: "Haluaako Liese mitään?"

Silloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa vastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti kapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena Dusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään edestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa itsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat verkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja ajatteli: "Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!" Hule Beiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.

Hetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään, istuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti isoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: "Liese Dusenschön on kuollut."

Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.

Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita, lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."

Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."

Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan, ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."

Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä: "Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."

"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan, niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."

Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.

Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti! En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?… Että hän on upporikas mies! Ei… en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."

Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis kortti ja käsiala on hyvää… Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen nimensä olisi tuossa alla."

"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on, siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."

"Ah!" sanoi Rieke ärtyisästi. "Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos hänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä on Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan tiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea saakaan ihminen kokea!… Ne ovat tuolla ylipöydällä."

"Oo jaa!" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat heilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. "Kysyhän vaan korteista; Herran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!…"

Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki, kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli poika."

Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"

"Niin tuota…" arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.

"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".

Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan… ne viisitoista groschenia."

Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan, sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa… Katsos, minä olen teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."

Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä pojasta mitään tule.

Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja tulivat hyviksi ystäviksi.

Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas… et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"

Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä, että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen, myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja… ark! Minun oma Tja… ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"

Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann, koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi. Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat, kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä, mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä, milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse, kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.

Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden, sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.

Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja, keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et osaa aavistaakkaan… et osaa…" Pieni Tjark Dusenschön istui häntä vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä, että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.

Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva, karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä, satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo. Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.

Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen, veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta, missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän odotti.

TOINEN LUKU.

Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.

Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen. Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän kahdenkymmenenneljän vanha.

Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun hän joka päivä koulutyön jälkeen — ja tehtyään kävelymatkan rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen. Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko elämän läikkyvän ja leikkivän.

Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.

Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo, vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.

Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä, ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä… Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva…" Meni kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään, ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän keittää… Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas ihana ihmeellinen lapsi!…" Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan, meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas, säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut… Niin selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.

Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule… tytölle pitää tulla nimeksi Heinke ja pojalle Piet."

Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.

Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa, jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä, että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.

Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin livahtivat tytön silmät pikaisesti pois — siten yrittää lentävän haukan edestä pakoon kyyhky — meni pää kumartuneena edelleen ja ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun… Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.

Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä, nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina. Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos. Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.

Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen… en tee, tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä… Minä teen sen…"

Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli nuori ja tuhma vielä.

"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla äänellä, "niin lähde kanssani".

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä juomaan, vaan ulos."

Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti. Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin olemassa.

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."

Tyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen:
"Pidätkö sinä sitten minusta?"

"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä… eikä ole yhdenkään käsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan rakastaa, niin on se vakava asia."

Tyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti:
"Se on minullekin vakavin asia maailmassa."

Silloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: "Katsohan ylös toki ja katso minuun."

Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna; hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.

Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.

"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".

Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua.
Sinulle?… Sinä et saa jäädä naimattomaksi."

"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole noin säikäyksissäsi… Noin!… Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit pitää?"

Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen, sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."

He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.

Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi takaisin tyhjään kotiinsa.

Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki hänet kaikkialla… Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla — oli aivan ihme ja kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."

Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.

Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä, jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan. "Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi liika kauas ulos merelle.

Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti… niin näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni… huojui verkalleen edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja silmät selällään, ja souti varovasti — yks' — kaks' — yks' — kaks' — sinne kohden.

Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva. Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!

Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä kiinni, ja kiipesi kannelle.

Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen, toinen niistä virkkoi: "No?… mistä sinä tulet…"

"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea yli Hilligenleihin, mutta eksyin."

"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".

Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka sinä sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"

"Minä olen Thoms Jans… minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"

"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa, sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."

"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena… Tulehan nyt siitä, sinähän palelet."

Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he kiinnittäneet vieraaseen.

Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle, siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta. "Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.

"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."

"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla. Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän, koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte… niin… näetsä… me saimme kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin minä: saakos tämä meno jatkua?…"

"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä… noin joka kuudes viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni… ymmärrät…"

"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä… Mitä nyt on koko elämästäsi?"

"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää… tyhjää vaan. Mutta näes… jos siitä nyt tulisi poika?… Nuo kolme tyttöä kyllä löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"

"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes… minulla oli lapsena semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti; kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli kaikki ohitse. Tykkänään… Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän, Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi. Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle, milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta, mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet: uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja, eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?… No niin… Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä majakkalaivalla."

"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.

Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään. He eivät virkanneet sanaakaan.

Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan, timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"

"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.
Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."

"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan… "Olet utelias kuin lapsi… Oikein onnellinen?… Sitä en tiedä. Niin… kerran, noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui meille omituinen tapaus… Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti… me mennä jyskytimme par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan… luoksemme koijuun; Rob. Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan, näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! — lyö kämmenellään kirjaan ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta. Niin, siten sanoi hän… jotenkin siten'."

Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."

"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme, ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se oli hänen käsityksensä."

"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista! Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."

"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"

"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. Yhdellä rikkaalla, sanoi hän, on peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei aurinko ikinä paista. Yksi rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat; siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota: kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?… Ymmärrättekö? Jotta kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten sanoi hän."

Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja… mitä sanoi hän siitä?… onko niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"

"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän… käy tuhansia heidän kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."

"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"

"Siinä tapauksessa…" sanoi Thoms Jans, "… minulla on loma nyt… siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan… minä menen… pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!… Uskaltaa tahdon… Ja paikalla… Minä… minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."

Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa aikoo hän?" puhui hän… "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat päätään… "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme", kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä, iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi, sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli — Jumala paratkoon — Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä hänet maihin… Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän…? Mitä aikoo hän uskaltaa?"

Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi: "Näetkös?… tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa? Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten ei hellitä ukko tyttöään sinulle."

Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."

Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä sinä olet ja palelet… Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule… Sinä kuolet viluun."

"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden hevosparin?"

Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä minua!"

"Minäkö sinut jättäisin?… Minä sinut jättäisin?… Kuinka hurmankaunis sinä olet!"

Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan… hänellä on rinnassaan tulipunainen merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä taiottu?"

Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:
"Kuulitko Male?"

Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani, enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."

Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä syliin — oltiin noin puoli yössä silloin — tuli Hule Beiderwand, joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle, ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella. Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva, tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.

Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä, isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.

Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.

Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan, ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia. Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan, että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi itsepintaisesti: "Ei, ei, täällä tämän lahden ääressä, tämän vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja väkevyydellä on tekevä tästä maasta Hilligenlein, se on pyhän maan… Se on uskomme."

Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei", sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät… Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä luotaan.

KOLMAS LUKU.

Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa, joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine, hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.

Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut. Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä, rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.

Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä aiot?"

Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:
"Miksi sinä aiot?"

Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."

"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male
Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."

"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta.
"Sieltä pääset helposti takaisin."

"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."

He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi rannalla ja katseli heidän jälkeensä.

"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen", sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.

"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan, miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös: siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."

Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule tänne… minä en voi nousta ylös."

Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi, ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.

Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!… ja tuosta en minä tiedä mitään!"

"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö… se on nyt jo numero kolmas, Male."

Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli, kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen: "Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!" Ja nauroi.

"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"

"Ne… kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin, aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa, niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin kirjojensa ääreen.

Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa kaurassa, ja katselivat häntä.

"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään. Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."

"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi… niin kauan saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."

Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli heitä.

He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"

"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi häntä kohden.

Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan on?"

Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta peloitamme".

Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."

"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan, katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".

"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja… hänellä on päässään villalakki… ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas maailmalle, oikein kauas ja… ja…"

"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas… siellä on jalopeuroja… ja elefantteja… ja sitte… sitte rupean minä kuninkaaksi. Niin…"

Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa, unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan, siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä: "Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja iloitsevat… Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä… eikä kukaan kuole… Tuletko sinäkin sinne?"

Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas", sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".

Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"

Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat hänen jälissään.

Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja mitä tulee teistä?"

"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens.
Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."

"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin pitää tulla naapuri
Martens?!"

"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa palvelijan."

Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.

"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä, armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"

Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja lähti poikineen talosta.

Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten, ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei ole meillä, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut koira".

Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut, että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa… Hän etsii toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."

"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako semmoinen löytyisi?"

Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.

Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin, niin että housunlahkeet lepattivat.

"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"

"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"

"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa…" ja hän liikahteli nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin joku vuorikaivos sortunut, "siinä… siinä tapauksessa pitää minun palata alkuperäisiin olettamuksiini."

"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin kumpaankin lentänyt ampiainen.

"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu… Minun alkuperäinen olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä sen kuulitte!… Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."

Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."

Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan rupesi pelkäämään.

"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein pormestarilla!… Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"

Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."

Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."

"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta vilahteleepa jo toivon tähti."

Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme, ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."

"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua", sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen. "Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."

"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."

"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna kuin mikäkin maantien Matti".

"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme". "Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.

Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten… minä teen lopun koko asiasta… Tjark!…"

"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo kuunnellut. Minä teen lopun siitä."

"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille: "Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja ovi auki."

Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."

Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin kätilömaksuksi… ja nyt jätät kai kirotun marinasi."

Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven suuhun.

"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!… Onko Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"

Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista groschenia menivät hukkaan…" Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä hän on?"

Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark… Tjaark… tule pian isoäitisi luokse, lapseni."

"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."

Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin… mutta sinun pitää luvata minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."

"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö… me matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan ihmeelliseen maahan." Ja hän polki innoissaan jalkaansa maahan.

Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.

NELJÄS LUKU.

Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.

Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään, ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa", sanoi hän… "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti hän senkin kiusauksen.

Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan ympärillään.

Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena oli… 'Vedenpisaran vaiheet'… Minä olin sanonut, että piti kuvitella joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen. Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte, kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin… Nyt on tässä kädessäni Kai Jans'in vihko!… Kai Jans!… Se poika on sitte merkillinen sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein tuhmin… Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on… Jätä virnistelysi, Pe Ontjes!"

Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät rukoilevina.

"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se oli alkujaan pyhästä lahdesta."

Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia ihmeellisiä asioita.

"Lakatkaa tirskumastanne!… Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan, muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja! Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä, ymmärrätkö?…"

Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen… Kai Jans on toki pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!… Pe Ontjes Lau!… Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!… Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota ainetta sepustaessa… "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan…' Ei minulla ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä… Mutta nyt otamme ensiksi pienen väliajan."

Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.

Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka lähtee mukaan?"

Silloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa. Toisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa merionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään Ontariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat myöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät nykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja valmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön oli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana piilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.

He hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin yli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.

Avaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei ihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai kauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen juosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi ilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti. Taivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.

Nyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten nilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös puhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas lujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa kyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta, jota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.

He puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi heidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla, Dänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka joskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.

Mutta Pe Ontjes tuumi: "Hölynpölyä. Se on kyllä totta", sanoi hän, "että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole rahaa, savea ja hiekkaa vaan."

Jos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki juoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se olisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua, koria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt laidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.

Lopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat he sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä kuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa mutaisessa uomassaan merta kohden.

Toiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti sentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston nupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa kohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.

Nyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. "Mutta kas", sanoivat he, "siellähän on pieni viheriä saari."

"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina", sanoi Pe Ontjes. "Kai Jans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen minä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta puupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa."

Samassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He kaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes: "Hoi, hoo-i siellä."

Silloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain jaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan ja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.

"Noo?" huusi Pe Ontjes, "mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne paikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren."

Silloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: "Ja minä olen omistanut sen."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään ja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.

"Oh", sanoi Kai Jans, "älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin puolella."

Piet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain sisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi hänen rinnalleen.

Molemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita kahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen mutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri Tamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja korvaan… Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.

Silloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: "Pe Ontjes, hyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!" ja syöksyi pukimineen päivineen veteen ja alkoi uida.

Pe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut häneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus… jotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja ui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään ja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja ui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta painolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti, silmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti toiselle rannalle.

Suuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli häntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä, mutta sen voin näyttää, etten pelkää.

"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?" sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."

Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja silmänsä vaaleanharmaat.

"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä hukkua."

"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?" Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."

Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän loukkaa minun veljeäni."

"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet suuren ankeriaan… Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"

Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin liukas se on."

"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista niskasta, katsahti reimasti ympärilleen… ja purasi ankeriaalta pään poikki ja sylki sen suustaan.

Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!" huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti sikakin!… Mikä kamala ihminen sinä olet."

Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.

Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä… mokomakin ankeriaan syöjä."

"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."

"Tule, Pe Ontjes", sanoi Kai Jans, "sinä otat ankeriaan ja me palaamme takaisin meidän puolellemme."

"Visakalloja nuo kaksi", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä kumpaakin ja kääntyi pois.

Sitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai Jans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta poikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli vettä suustaan.

Kun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat taakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan yksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä vilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina. Tyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui kirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: "Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä sinä."

"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin", sanoi Pe Ontjes, laitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: "Sinusta tulee minun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?"

Mutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja terävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.

Kun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat hänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät hänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa toisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella tuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin ja sanoi vakavasti: "Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu." Sitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.

Mars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon eteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi rangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään leikkitoverinsa käden poikki.

Sitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi aikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: "Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä aioit sanoa?"

Kai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: "Minä aioin pyytää, ett'ette lukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he nauravat minulle. He nauravat usein minulle."

Mutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko Hilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: "Armahtakoon teitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä päässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä kuuluu se teihin? Onko teidän asianne ajaa hänet ulos paradiisista, vintiöt? Sen on Jumala tekevä."

VIIDES LUKU.

Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan. Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä. Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".

Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön, pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"… milloin: "Älähän toki valehtele"… milloin taas: "Mutta sinä, mistä olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan hänen puolestaan.

Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän, "hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä". Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle", sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle työtilaisuus."

Tjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa oli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa oli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas ja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän heilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään jokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai Jans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi itsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin painavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina sitä, joka kulloinkin puhui.

"Sinun isoäitisi?" sanoi Pe Ontjes. "Auta armias! Stiena Dusenschön!
Sitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan…"
Hän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. "No, ja pastorin
piti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?"

Tjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas jalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. "Hän kävi kysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa saada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai jotain semmoista."

"No?" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus ja epävarmuus. "No, ja mitä arveli pastori?"

"Jotain semmoista pitää sen olla", tuumi Jan Friech, "jossa voi pukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa".

"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan", sanoi Pe Ontjes pilkallisesti, "ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada kohota".

Scheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan, kun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. "Jos saan minäkin sanoa sanani… niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri."

Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!… Oman isänsä!… Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset, nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri." Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni hänen elämän tiensä", sanoi hän.

Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."

"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."

"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?… Josko hän suostuu?… Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi me hänet määräämme."

"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on hieno mies."

Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin jotain… Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in vanhat vaunut… jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa, arpa yhdestä markasta… ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi rahat pukuun ja saappaisiin."

"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti, katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.

Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat", sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan niitä."

Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen. "Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä… ja sillä hyvä."

"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".

"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut. Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."

"Et saanut niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne, muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."

"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".

Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo vanha ryjä… vaunut, tarkoitan… ovat minulla panttina velasta. Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi toimeen…" Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"

Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia, että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi sen selvässä rahassa.

Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä, milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä. Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa, että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt ja vääräsäärinen.

Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa itselleen.

Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita, harmahkoja maanteitä.

Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen, sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari, ritari Pepe… Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt, oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert, Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."

Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä, juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel Peters voi vastustaa."

Kohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti arvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta juhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat kiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen takanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa, kiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan sininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki puukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark Dusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen ja sanoi: "Teidän pitää jäädä ulkopuolelle."

Nuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat Daniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen tapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka vaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas komea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa pujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä. Hän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto ja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella päännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.

Ikinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien pauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin puukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole pidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt, kun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin kiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan Friechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei ole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold, Scheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.

Pe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold istui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön hiljaa sanoi hänelle: "Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta… Minä tarvitsisin vielä kaikenmoista." Jan Friech istui alasimella, piti tarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista. Yhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja sanoi: "No, minähän pääsen maailmalle… Hyvästi nyt kaikki yhdessä! Elinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne."

Kai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä istuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja sanoi ahdistuneesti: "Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi mielellään auransa jo. Alkakaa nyt!"

Jan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen ikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi: "Kummallisen mieto ilma… Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran valmiiksi!… Näes tuossa… Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita jo… ei hän mitään saa… on tuhma…"

Scheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään ja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: "Kummallisen mietoa", sanoi hän. Sitte vaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: "Tuosta asiasta minä en selkeä", sanoi hän. "Omatuntoni on liika arka. Kaikki tulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa." Hän nousi jäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.

Kai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin rinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: "Alkaisitte nyt työhön. Sytytähän valkea, Scheinhold."

Jan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi välttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: "No, nyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä… verkkoineen… ei hänkään mitään saa… on liika tuhma!… Onpas se ilma ihmeen lämmin. Ankeriaatkos livahtelevat siellä nyt!"

"Oh", sanoi Scheinhold. "No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään ankerioita."

Jan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: "Luuletko sinä, ett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse juopottelemaan!"

Kai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta pelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja katseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi hänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. "Minäkö Büttin luokse?" sanoi Scheinhold, "e-henpäs!" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän taas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: "Kun ei omatuntoni vaan olisi noin arka… mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta sanotaan, että minä olen petturi."

Jan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: "Katsonpas sentään, onko verkkoni kunnossa", ja meni ulos pihalle.

"Kuulehan", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä… "tuota… työtä en kumminkaan voi tänään tehdä… Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla katsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!"

"Kuule", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi rukoilevasti silmänsä häneen: "Minä pyydän sinua, älä mene vaan Büttille?"

"Tokiinsa", sanoi hän, "kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää satulamaakarille, ymmärräthän sen!… Ja luuletko sinä, että sitä viitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?

"Ja luuletko sinä", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, "että sitä viitsii ihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?… Vesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian matala. Minä lähden satamaan."

"Huh… tuota vettä!" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. "Tuota vettä, vettä!" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä, ikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.

Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle: "Kuule, Scheinhold… kuulehan!… tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"

"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä olivat kuin likaisesta lasista.

"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä… Tiedätkö, mitä hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat sinkoilivat savutorvesta".

"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön eläin."

"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi; en viitsi".

"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä oven halki. Ja silloin… silloin… olivat kaikki pihdit ja vasarat ja viilat ja hiilet… kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa, sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."

Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"

Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa… Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään. Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"

Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.

Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle, vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi, kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on sekoittanut hänet."

"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten ei se käy."

KUUDES LUKU.

Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat. Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.

Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa; molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.

"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"

Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.

"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos… tuossa ovat vielä Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi; voit seurata heitä markkinoille."

Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta. Aina hän on kirjojensa parissa."

"Oletko jo sen huomannut?" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä ilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. "Opettaja Wiebers meni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista voi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole varoja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille; hän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä. Heine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken! Ajatteles vaan… tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk sanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen… Miksi sinä aiot, Piet?"

"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun", sanoi hän, "ja rupean kauppamieheksi."

"Opettajana ansaitsee niin hiukan", vastasi poika vakaasti, "mutta kelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon."

Kai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen puvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen hihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle kaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti toki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he lähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: "Käyhän suorana, kuuletko?" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana ja uljaana kuin kuningatar.

Kun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa keskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin ikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth kadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa oli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen pienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän viulunsa hetkeksi alas ja sanoi: "Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla vaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa."

Piet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: "On kyllä", ja odotteli, kunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai pikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän rahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.

"Täsmälleen!" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta samassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim Söthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: "Petkutit minua, senkin hulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut oikein perinpohjin." Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja kohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.

Markkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin soittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku kamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs nainen tapauksesta.

"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli, että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.

"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla. Joka numero voittaa… Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero voittaa."

"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa. Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."

"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.

Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun, lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla ja saattaisi heidät rantalaiturille.

Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita salamoita.

Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa, ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.

Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi, olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat, höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi, ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama pöytä ja penkki.

Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle, kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."

Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"

"Kuule",… sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut, että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."

Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.

Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän pitää lähteä kohta."

He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen rinnalla kaupungista.

He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.

Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä. Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita, koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat, joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana, tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki, kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi, ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun äiti itkee."

"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte, kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman niukasti."

"Niin", sanoi tyttö… "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä. Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä siitä."

"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.

Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles, puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu… Uskooko Piet?"

Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei silloin pääsisi ripille… Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän… me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."

Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."

"Paitasillamme tietysti… Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos tuonne… Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa. Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen, mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon. Näes', niin kamalia hän puhuu."

"Minä uskon sen kaiken", sanoi tyttö, "koska pastori sen sanoo." Hän jäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. "Tiedätkö, mikä tekee usein mieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt peloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue kaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää Henkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle."

"Mutta voithan tehdä siten", arveli Kai, "että sanot näinikään: Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä kaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä."

Se tuntui Anna Bojesta selvältä. "Oi niin", sanoi hän. "Niinpä se käy! Kuinka sinä olet viisas!… Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja viisain koulussa. Tiedätkö siitä?"

Pojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui hänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan hänen rinnallaan.

Pensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain välillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita kahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa lievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka helmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.

Tie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä täällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä ryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti vielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi sulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona ja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien: siinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies. Kohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä vastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen, niillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö, pieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he lasten tyyneet tutkivat silmät. "Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä yönä", sanoi Kai Jans.

Salama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin että he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos nummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat ukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi lähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin: silloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä tiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle tielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä, ikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi jäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade läiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden läpättävää hakkaamista.

Silloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan, säikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden, menivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän edessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan läpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan hiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.

Mutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän vieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin ikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: "Äiti, äiti! Katsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut."

Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni: sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan… minusta tuntui, aivan kuin olisin kuullut jonkun käyvän."

Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja tuossa toinen."

Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia… Hän on hieman omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi. Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset, älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa Freestedtissä."

Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi suuria vuoria taivaan kantta vastaan… ja taivaan kynttiläkruunut sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.

Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin. Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä: "Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni… minun päälakeni on kaikki murskana."

"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa nyt, lapset… Siitä on kauan aikaa sitte… ehkä seitsemänsataa vuotta jo… ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen… silloin ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme ohitse… kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse… hän oli matkalla Hilligenleihin… No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.

"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä, joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän, oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen, kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta kansasta; ja söi yhä.

"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.

"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia, puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa, yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.

"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen ja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta. Vastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.

"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden keskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät, suorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet; villaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli tehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka asteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti latinallaan: 'Hoc est asinus ferocissimus'.

"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: 'Hic!' pitää sinun sanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme Vapahtajan äidin nimi?'"

"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä nimi, poikaseni?'

"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman vastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai itsekö Isä Jumala?'

"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se oli!" sanoi hän… "No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'

"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.
'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.

"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti miestä lujasti korvalle.

"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan eteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla kädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven — se on vielä nähtävänä samalla paikalla — ja antoi murenat varista kädestään maahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.

"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää, otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein särkälle ja pappilaan… ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.

"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja kurkisti oven raosta sisään.

"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi: 'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!… Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani… Hyvä Jumala… ja Vapahtaja ja Äiti Maria… antakaa minulle minun syntini anteeksi ja pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'

"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys… oli mahanvaivoissa.'

"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat, ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus. Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut tuona yönä."

Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään; hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.

"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen… Tämän ajatukset leikkivät ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.

"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan mitään pyhiä ihmisiä?"

"Ei ole…" vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä ei ole… No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".

Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet ovat kaikki paikoillaan taas".

"Senhän arvasin," vastasi vaimo… "Mene nyt kohta viemään nämä lapset ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa taas".

Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi hän heistä sanaakaan virkkaamatta.

Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin. Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi hän, "meilläkin?… Mitä se merkitsee?,… Koulusalissakin on valoa vielä?…" Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.

"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla. Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän on juuri saatu ylös."

Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli kokonaan märkä ja harmaa savesta.

Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki", puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni kaikki… Missä ovat Heinke ja Hett?"

Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa on maksanut veloistaan… Tuhat markkaa on maksamatta vielä… Menin silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".

Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä… minä… laitan sen asian järjestykseen."

"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut tarkoitettu."

"Siten se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän ja alkoi taas takoa rintaansa… "minä laitan sen asian järjestykseen." Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi ja kaukana on vielä perikato."

Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"

"Makuuhuoneessa… tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi auttaa."

Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin, tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.

Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."

"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa… mitä tulee nyt hänestä ja lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi mennä kouluun."

"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet; mutta se muu."

"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan… ell'ei se mies kuormalla olisi ollut juovuksissa!… Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa, johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä ja hullua."

Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissään paloi.

"Niin… mutta siten ei saa jäädä, usko se… Joskin mummo Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa… niin niitä pitää olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."

"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät noista mietiskelyistä."

"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä vaan joskus tule minun turmioni… minä en voi olla ajattelematta; minä pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."

SEITSEMÄS LUKU.

Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä, jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa Heine Wulkin liikkeelle.

"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen… onpas se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'… Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä kuullut puhuttavan päivänkorennoista."

"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi; kaunis sana… Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin ikäänkuin muokkailla, Kai… niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista. Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle: Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!… Tässä alempana, tässä missä berliiniläinen… muuten kylläkin kauniisti… kertoo auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".

Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein sopisi siihen minusta".

"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes… kun nyt joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä… No, mitähän uutta kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"

"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin. Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".

"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla 'kiitettävä'".

"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse juoksemaan pois."

Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?" kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari, ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"

"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."

"Kas… sepäs on semmoinen kuin sopii… sen sinä voit panna sinne. Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne ovat jotakin meitä varten."

"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa kaksitoista pulloa olutta."

"Näes… sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän, ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum, asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela, ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja, osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi nyt vaan… Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa, onko muuta mitään tapahtunut."

Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös, pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa, jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.

Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään. Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.

Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa, Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on niukassa".

"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan… tänne… mitä kaikkea täällä nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin voi käyttää?… Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen kertyneekään!… Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos… lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään. "Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".

"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään. "Minun pitää jatkaa matkaa taas… Niin tuota," sanoi hän ja jäi seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".

Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.

Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian, että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina, ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.

Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli, saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä, jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen, jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.

Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli pormestari.

Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".

"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan. "Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää, joka hänelle on annettu".

"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä. Elämä livahtaa käsistä… Ja siinä sitä on!… Luenpa teille, mitä olen kirjoittanut".

Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi — kaikki Hilligenleissä, kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana —: "Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus… Ihmeellinen on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista, jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla, jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen — ja niitä on, Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin — tietää sen.

"Kirjoitettiin armon vuosi 1813… Silloin lähetti silloinen, nyt jo kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria, jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle. Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden, Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan myöskin veroton kaupunki.

"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?

"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan? Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt kasvaisikin, niin tahdommeko me enemmän liikettä, enemmän eloa, enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."

Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai… se on tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria? Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo artikkeli… paikalla… Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari". He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.

Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan. Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka. Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"

"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä pormestari äsken tuossa luki".

"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".

Wedderkop'in silmät suurenivat hieman. "No, sinä saat täällä oppia paljon?" sanoi hän.

"Niin saan!" vastasi Kai Jans vakavasti. "Herra Wulk on niin ystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon itsenäisesti".

Kai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen iloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin. "Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen kirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta… ehkä olette lukenutkin sen".

"Vai siten?" sanoi Wedderkop. "Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä olit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen, ja tiedän kuinka hän itse sen kertoo".

"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä", sanoi Kai Jans, "minä sommittelin ja kaunistelin sitä".

Kassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen. Nuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin, piispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut kertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. "Niin", virkkoi Wedderkop, "kaunistellut sinä sitä olet!… Kuulehan, mitenkä pitkälle olet jo päässyt koulussa?"

Kassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. "Jos viitsit", sanoi hän, "niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on sunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni… voit ottaa viimeisen vuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi… Kuuletko?… Niin, ne voit ottaa."

Kai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja pormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt lähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä, katsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla aralla äänellä että hän tulisi…

Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt, ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.

"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen tottunut puhumaan näin lujaan… Niin, se on oikein se; siinähän ovat lehdet!…"

Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita, suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.

"Näes tätäkin… tämäkin lause tässä… Katsos… Näet, kuinka hullunkurinen se on… ja eteenpäin!… Kas, tuossa on kolme lausetta, kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä… Edelleen!… Noin… Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi, niin on asia noin… ja noin… Edelleen!… Näes: tuossa on tosiaankin jotain totta… mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella, on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten… sen tiedät itse hyvin…" Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta… läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää… Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä. Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta, tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja teeskeilyyn… Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."

Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa hullunkurisiksi nukkemiehiksi.

Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.

"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja elosi nykyään on pelkkää tuulta… Sisältä! Niin, sisälläsi olet sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen, joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä. Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."

Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan." Ja hyökkäsi ovesta ulos.

Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan, eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi. Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.

Hilligenlei ei ole mikään pyhä maa! Ei… ei… nyt hän tiesi sen… näki sen selvästi… hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä! Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi… Se oli selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin. Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.

Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle, näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä kirkkailla äänillään.

He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.

He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä, punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä, alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni; kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.

Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä, ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla minä nukun… Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."

Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä on vielä velkoja… kaksitoista sataa markkaa… ne täytyy toimittaa maksetuiksi."

"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua merille!… Hongkongiin… ajatteles!"

Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei sentään säikähdä… Huumahti Kai Jansin mielessä… Entä jos hänkin lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt Piet Boje. Miks'ei hänkin?… Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä Bojet kertoivat… Tuossa häämöttää… kohoo hänen eteensä kaukainen ranta!… Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko he pyhiä vai epäpyhiä?… Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja selittämätön… Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla, noilla rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?… Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan… Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja silloin hän täällä…

Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla Satamakadulla ja erosi heistä.

Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.

"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään… "Piet Boje aikoo merille… minäkin tahdon sinne… Älä kysy, teenkö oikein siinä… minä tiedän, että teen oikein. Isä!… Minun pitää pois!"

Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä. Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin, ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä… minun pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua, jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi… ja sitte majakkalaivalle… senjälkeen mutatyömieheksi… ja sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä… aina ihan tyhjä…"

"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja jotain minä löydän."

Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti hänen luotaan… ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.

Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.

Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin, äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista, että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.

Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti sen kiireesti takaisin taskuunsa.

Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule… kenpäs tuolta tulla retuuttaa… Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"

"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla… hän on neljä viikkoa jo ollut täällä Hampurissa."

Tosiaankin!… Sieltä tuli Tjark Dusenschön… astellen pitkine suorine koipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa pormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä hulmuva, sininen huivi.

"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun olisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo hyvä paikka… erään asianajajan luona."

Piet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa kohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun laskeuvan venheeseen.

"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut vastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu ainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en välitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät niistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno ja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni… komea nimi: Tjark Dusenschön… ja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni."

"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen…" Hän näki venheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.

"No pojat…" sanoi merimies… "siinähän jo olettekin!… Teillä on onni merrassa: pääsette hyvään laivaan!… No, aikookos tuo koipeliini myöskin mukaan?"

"En!" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. "Onnellista matkaa!" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti pois.

Kun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje kummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.

"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies… "Mietiskelijä nähtävästi?" huomautti hän Pietille.

"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".

KAHDEKSAS LUKU.

Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat, kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".

Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista, kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta, mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat — äitihän istui kaiken päivää kudontakoneensa ääressä — ja että Piet kirjoitti, että hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan miehen.

Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa, talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina, kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut. Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin, eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.

Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi. Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman että hän sai äidiltä toria.

Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.

Helle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa, ei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja, osoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun he itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui heidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen koko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan, ja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla, vaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän tulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän istui ja työskenteli koneensa ääressä.

Eräänä huhtikuun iltana — kastanjat alkoivat juuri puhjeta lehtinuppuihin — aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla noutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta seurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla ja sanoi: "En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on palannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin hirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen, ja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan sietämätön…" Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: "Sinä menet ja sillä hyvä".

Silloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan yltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja astui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin, jotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa astioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: "Olenko minä sinun juoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure".

Perämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään suuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös — jokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi matkan poikaa — "No? Mitä asiaa?"

Tyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa tulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä hänellä oli sydämellään.

Pe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.
"No, mitä kuuluu veljeltäsi?… Hän on vaarallisessa ijässä".

"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa", tuumi hän… "niin ei tahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään…"

"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on", vastasi tyttö, "hän ei suurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut".

Pe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö teititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman vilkkaammin: "Katsos, mitä minä tässä piirrän".

Tyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe Ontjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä tunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä ja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat ja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään unohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin, jossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin ohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.

"Ah", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, "tehän puhutte aivan kuin olisitte jo viidenkymmenen".

Nyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: "Olen tehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin että ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit voisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn tänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla."

"Vai siten!" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.
"Koska matkustatte taas?"

"Huomenna… Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta jo purjehtinut perämiehenä."

"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet yhtä pitkällä".

He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa loukkaamaan toistaan.

"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".

"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se olisi ylen hauskaa heille kahdelle".

"Oh", sanoi tyttö… "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt… nyt sallitte, että teitittelen teitä… Mitä te sitte olette olevinanne? Silloin Dänensandilla…" Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama sietämätön ihminen kuin silloinkin. Sen tahdoin vaan sanoa".

Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.

Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "Noin pitää se tehdä".

Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra Lau…!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari…" Ja otti piirustuksensa ja lähti.

Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin aikoi puiston läpi kotiin.

"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.
"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".

"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?… etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi 'läpileikaus! Läpileikaus!… olit ylipäätään huono oppilas koulussa; luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"

Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa en voi vihata ketään niinkuin tuota!

Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen, kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli, voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä, ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.

Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei löytänyt aluksi ketään.

Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa, seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.

"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä, tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut sotapalveluksesta.

Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"… "Kuinka kirkkaat ja selkeät hänen silmänsä ovat"… "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"… "Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne ovat"… "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä, tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran, likistää rintaani vastaan"…

Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan. Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'… Ja tyttö ajatteli sydän tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua…' Ja suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.

Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen. Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.

Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi kirkastaa niitä.

Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi — ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen sylissään — heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä, koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään; sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka ihmeenihanaa se oli!… Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi käsivartensa ympärilleni… En voinut liikahtaakaan… Kuinka ihanaa… ja ihmeellistä… minun polveni tulivat niin heikoiksi… niin autuasta oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso, alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?… Yhtä nuori kuin minä… ainoastaan kaksi vuotta vanhempi… Kaunis ja nuori ja onnellinen… Kuinka onnellista!… Saada aina olla rakkaimpansa kanssa… Ihanaa se mahtaa olla… ja pahaa myöskin… niin, myöskin pahaa… Oh ei, ei pahaa… ihanaa, ihanaa… Ja sitte tuli ensimmäinen lapsi… se olin minä… Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen niihin aikoihin?… Muutamat näyttävät niin rumilta silloin… Ja mahtoiko hän olla kovin kipeä… Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin, ilman lapsia?… Kas… senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä" toivottamatta äidilleen, kammariinsa.

Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo luonnostaan oli.

Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.

Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat — niin näytti hänestä — epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete, jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi, ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset linnut heräävät.

Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi, tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.

Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä, jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.

Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.

Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.

Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat, jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen, olivat siellä vierekkäin.

Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään, josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti… Kuule äiti… sen sanon… näitä ei saa Hett vaan."

Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.

Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä silmissään lukea.

"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin, ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin laatuisensa ihminen.

"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle, niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.

"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin. Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle, loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään kyykkyselkäiseksi.

"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki. Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen. Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi; sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin arka ja pelkuri… aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa… muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.

"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua, se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä, teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi, ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.

"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä, pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa, jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa, joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen. Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä rupesi itkemään.

"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."

He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.

Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen; sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki, ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen. Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.

Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi." Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin, se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin; ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa… ajoi se myrskyn mukana, se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen mylläkässä.

YHDEKSÄS LUKU.

Klara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä vuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat töintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta ja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.

Kun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin rantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot komeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen laivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä, joka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman näköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen oli matka.

"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en", vastasi tämä. "Meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies".

He kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin nälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte vetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat mieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin, jollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin lujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa. Mutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari tässä… se oli kieltämättä soreannäköinen alus.

Silloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti palveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään omituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin olisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.

Nyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että olivat tehneet suuren tuhmuuden.

Kapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli olisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen juoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen kuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen miehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja Macaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen, kokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea ranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme italialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen tanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista, kaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän juoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.

Entä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä tunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja köydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?

Nyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja kapiisineen, kistuineen ja pusseineen.

He seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella liukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä, nälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka kirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja purjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat onnettomuudesta.

Piet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena purjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten uuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen teräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi ylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin omaa tuhmuuttaan.

Silloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: "Kuulehan, Hilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten kapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä kylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?"

Hän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen. "Olen huolissani teidän puolestanne", vastasi hän. "Siksi olen varuillani, päivät ja yöt".

"Eilen", sanoi itävaltalainen, "olin ottanut pienen ryypyn, ja laittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään; silloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua… kuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa".

Silloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin, laski kätensä rinnalleen ja sanoi: "Otan vaikka myrkkyä sen asian vahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta asti".

Hetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. "Kuulehan", sanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: "jos sinä tahdot näytellä pirun osaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin ett'ei kukaan sitä huomaa". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut, johtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt Hilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi ja kosteiksi: "Me hukumme tähän törkyyn", sanoi hän ja veti henkeään raskaasti.

"Pää pystyyn", sanoi Piet, "äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala taivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä näkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja väijyä."

Alkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä ummehtuneissa komeroissa takakannella.

Kapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui, ja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli lähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen todellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja laskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti vatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen naukun. "Kapteeni-ukko", sanoi hampurilainen, "sanon teille! Sillä oli nuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa. Mutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon ja lähti merille"… Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja liikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja tuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos merelle.

Perämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun hänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin varmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he välittäneet hänestä mitään.

Suuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä liikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia, suolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi. He mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan vastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa likaisuudesta.

Kahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän hoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää. Hän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo nuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta senjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi kuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin kojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt kätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen tärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja tunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.

Muut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai vetelehtivät.

Piet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi kulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on laiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas, joka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi, ja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi, ikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä; hänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan sairaan kiillon.

Siten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja tulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä sietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen ja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista mattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja makasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen taivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.

Kun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti, laivaluonnos huolellisesti polvellaan — omituinen kuva siinä tähtien valossa — ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan kurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä alhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta Kai Jansin silmät uupuivat umpeen.

Siten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli oli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.

Neljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat työstä ja kurjuudesta.

Silloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti ylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen itsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään. Vahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka juovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti peräsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat esiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta vahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse omin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen suuntaansa.

Perämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: "Mitä teen minä", puhui hän. "Mitä teen minä!"

"Viina pitää mereen", sanoi Piet. "Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu kokki… hänellä on avain".

"Se ei käy", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. "Kerran yritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi, ja kokki sylki pataan". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin polvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: "Jos vaan tämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni maatilan vallin vierellä".

Piet murahti katkerasti: "Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä vallin joskus".

"Minä tunnen laivanomistajan", virkkoi hintelä perämies matalaan ja tuijotti eteensä. "Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä. Klara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon. Siten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen perämies, kuin sillä ovat".

Silloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan hänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: "Perämies… puhutaan nyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja rehellisesti", ja löi itseään rintaan. "Toimittakaa te, että ukko uskoo minun haltuuni vahtivuoronsa".

"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen… ei tee! Ja mitä sanoisi siihen kokki ja belgialainen?"

"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä merikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken".

"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut veistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin. Sanokaa se ukolle!… Kai Jans, sinä tiedät."

"Se on totta", sanoi Kai Jans kovaan. "Voin vaikka vannoa sen vahvistukseksi, perämies".

Perämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että ne olivat kamalat katsoa: "Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen totisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen puurokasvoihinsa".

"Hiljaa!" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan kuvastui tulinen tuska.

Kohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki muutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja kunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi: "Kuulkaa… tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle".

Syntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että ikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: "Mitä siitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!" Pieni iloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan, sanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin järjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat ja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi täydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: "No, istukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon vahtia, niin saamme me juoda".

Silloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa; kumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.

Kai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon, seisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan särki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia joi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa tuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen, jonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat viekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen perälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla kielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen, rutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: I want to see my mother, you blackguard [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti hänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.

"Kai Jans, poikaseni… eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi. Sinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö mitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat kertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat juomisen".

"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa…
Meillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua."

"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa kertoa sitä heidän edessään."

"Tee se, Kai… Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä? Kapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta… Kai… Kapstadtissa karkaamme!"

Kai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi rattoisasti: "Lapset… nyt mennään pumppumaan hiukan".

"Niin… tuota, iso-isälläni", sanoi Kai Jans, "hänellä oli paremmat päivät kuin minulla".

"No no? Minun iso-isäni?… Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon teille!"

"Kerrohan", sanoi pieni tanskalainen. "Kerroppas koetteeksi siitä iso-isästäsi".

"Niin… mitä iso-isäni oikein oli miehiään… Hän oli monta vuotta peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli Ohle Griesack… Niin… tämä täytti joka ilta suuret saappaansa jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa. Semmoinen mies hän oli."

"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen. Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään, tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä. No niin… Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra Jumalalle."

"No niin… Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja hyvillään kotiansa kohden… niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään, ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo ja kertoi: että siten ja siten oli asia… ja ett'ei siellä ollut sen enempää tehtävissä. Niin…"

"No niin!… Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä, ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan hänen täytyy sentään viimein kotiin. No… siellähän tietysti hieman vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää, mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."

"No niin!… Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona, kunnes hän kuoli… Aamusti aikaiseen — iso-isäni oli juuri sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut ottaa palkaksi valvomisestaan — tulee siis Rühmann-ukko ja kohta senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään. Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa, ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.

"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan kuin toisillakin ihmisillä'.

"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo: 'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta — hän ei ollut kauvaakaan katsonut — sanoo hän: 'Katsokaas… tässä se piilee… tuo pieni kiemura tuossa… näettekös sen?… se kiertyy näin hieman toisin. Silloin… muistatteko vielä?… kun tarkastelimme sen runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat. Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi…' 'Älkääkä unohtako', lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"

Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen. Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä, alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan mustan takkaholvin alla.

Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän tuommoisia juttuja?"

Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja, enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen. Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti… Mutta silloin… katsos… nousee taivaalle ukkospilviä… ne levittäytyvät kuin suuret pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren… ja silloin… yht'äkkiä, silmänräpäyksessä… tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva… Eikä ollut mitään taivaassa ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi: "Hilligenläinen… tu es todella un bon catholique; car les saints… pyhimykset run among the people". Mutta kokki tuijotteli viinapulloon kädessään.

Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.

"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun, Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä Hilligenlein vielä. Kuulehan… Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän koneensa pysähtyä… Lapset, kuulkaa!… Mitkä ripeät askelet sieltä kuuluvat?… Anna… Heinke… kuuletteko… Meidän ovellemme!… oi… oi… Piet… minun rakas poikani!"

"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä niin paljon kaikesta."

"Kysykää, kysykää vaan… Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja tahtoa… Siitä riippuu kaikki."

Siten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät passaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se oli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli mädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen ja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat, valehtelivat ja vaanivat.

Naurahan tuossa, Kai Jans… äläkä näytä niin happamelta… kerro noille heittiölle joku juttu… Mies, miten on laitasi? Oletko humalassa? Sinä?… Hyi, helvettiä!"

"Minä en voi juoda tuota vettä, Piet". Hän katsahti vaikeroitsevin silmin Pietiin. "Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä… Älä katso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun kiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu pahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä".

"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja kerro jotain…"

Ja Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja luonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden aivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän samenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta. "Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki humalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän rakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta, silloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun laivan viereen… nyt ovat laivat kylki kyljessä… nyt hyökkäävät he kannelle… Lapset, kuvitelkaas sitä! Jos meille tapahtuisi semmoista!…" Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja karjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän heille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat pysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne ainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan puhdas.

Oli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat tähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.

"Kapteeni… olen asettanut tähän mukavan tuolin… Isäni sanoi aina, että pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan Glasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen terävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon takapajulla. Amerikassa ja Englannissa!… sanoi hän."

"Semmoisia olen rakentanut kolme", sanoi kapteeni. "Olin ensimmäinen
Saksassa… Näytän sinulle luonnoksen".

Hän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi takaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei tapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin hienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä vapisivatkin.

"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren, Hobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä, me opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena kisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen kanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä… Sittemmin rakentelin itse laivoja… Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut… Sitte loppui innostukseni… lähdin merille… Ja nyt olen Klaaralla…" Hän katsahti etsivästi ympärilleen.

"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto… kun minä jätin veistämön… menetti hänkin rohkeutensa… hän on nyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla… monta saksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä… niin kuumaa ja pimeätä ja likaista… vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia."

"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä.
Pitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa".
Hän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan.
Kun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa
lähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.

Silloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi italialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana väkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.

Silloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät rantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja ja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta häntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja yllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies, rivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat toisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.

"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla… näetkö tuolla!… Goodefroo… sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne… huomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle… meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle."

"Vai niin!" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen kolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla reitillä.

"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?… Minä olen Piet Boje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen hilligenleiläinen: Kai Jans… Onko laivanne kelpo laiva?"

"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja sieltä ympäriltä."

"Luulenpa", sanoi Hans Jessen, "kun perämies saa kuulla, että olette
Hilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät".

"Katsos tuonne!" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden.
"Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi
Hilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa
meidät tänään illalla kello kymmenen."

Kapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan seurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin laivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin jälissä kajuuttaan.

Kapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään niin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti lasin ja tarjosi hänelle.

"Onneks' olkoon!" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi häneen silmillä, jotka puhuivat: "Juo, juo pois vaan… Viettäkää hauskaa iltaa vaan, kapteeni… olemmehan täällä hyvissä turvissa ja minä vastaan kaikesta".

Vasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja joi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi jäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut maininnut sanaakaan asiasta hänelle.

Hetken perästä — oli jo pimeä — meni hän taaskin kapteenin kojuun ja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat ja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti ne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti hän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen ovelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: "Ssh… täss' on viisi teille. Parasta lajia! Hiljaa… ett'ei ukko huomaa mitään".

Silloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai
Janskin nukkui.

Hän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi häntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi hän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen jälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja kirkaspäistä opettajan poikaa.

"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee perämies".

Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka seisoi tiellä.

Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti heidän papereitaan.

Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme, ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita… ja.., ja… O, kuinka hän katsoi minuun… Huh… Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään silmänsä.

"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon miehistökajuuttaan.

KYMMENES LUKU.

Ja jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti
Goodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.

Ei satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet puunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja kalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.

Vaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle kolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn kiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa ja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon harmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan meren… Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja ylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa, kaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä aurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana ja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna, hurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka valkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan, hurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin syvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.

Onkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan perstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia merimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai onko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi merimiehelle turhaa työtä?

Jan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean yläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin — eikä kukaan väitä sitä valheeksi — että hän taukoamatta lyhyine säärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää alhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle ja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas, sylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään pehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen mies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö hän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia… eikö hän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?

On eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli olemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja meren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko taivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli puhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä. Lakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja katselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy ympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja nyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen villalakki, jossa on tupsu päälaella.

"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko…" Siten tuumivat he kaikki.

Mutta hän ei erehdy ikinä… Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa ensimmäinen komentosana kannen yli.

Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus. Laiskimmankin merimiehen — jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa merimiestä — pitää kiittää häntä.

Ylpeä hän on… siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa kanssa… Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.

Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet, asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika putosi raa'alta… kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä komensi: "Alalaidan venhe vesille!…" Tai silloin kun hän joskus tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?… Tai sen kuinka hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin, joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen itsekseen keulapuolelle laivaa… Tai ken näki, kuinka perämies Lau uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa, edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain — se ei ole kiellettävissä — mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä katseli!… Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.

Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri. Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu keulakajuutalle. Jos vaan sopi — ja sopiihan se aina — hän vaikka varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa! Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä, jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.

Miehistö?… Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo laiva… ja kapteeni kelpo kapteeni… niin saa aina kelpo miehistön, kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.

Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta, nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki. Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen, kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin työhönsä.

Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä, jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään heistä.

Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä — kuten heistä tuntui — ja odottelivat, mitä tuleman piti.

Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää… kunnes heitä kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.

He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää. Kolmantena päivänä, illemmalla — kansi alkoi kilseytyä jäiseksi — nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.

Mutta noin kello yhdeksältä — oli jo ihan pimeätä — alkoivat tuuli ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.

Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne…"

Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat… kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet Bojelle: "navakka kämmen sinulla!…" antoi peräsimen puosun haltuun ja viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta kokoon.

Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös. Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli kamalasti pimeässä.

Nyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston toppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli pilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi vasten kasvoja.

He pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa kangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta purjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli danzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki kävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden asteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen vaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli raa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta päin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua siihen, kumartuu yli raa'an… hän on pitkänläntä mies… silloin jysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin… Läpi pimeän ilman viiltää kamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen tuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee kovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on hänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän laskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan, jättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten mukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja riehuntaa ja ulvontaa.

Oikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä keulavanttien luona.

Silloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään: "Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta… joku vasenlaitavahdista…"

Silloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden, joka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: "Kai Jans… poikaseni…'"

Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni… Oletko siellä?"

Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes… rakas Pe Ontjes… minun käteni on kaikki ruti… nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi raa'alta… ja mennessään repi hän käteni".

Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni", sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini…"

"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme nyt voi kääntyä… myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".

Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös, ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta taistelija löytäisi levon.

Aamulla, noin kello viiden tienoissa — heillä oli molemmat alamärssypurjeet koottuina — alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä. Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä takakannella.

Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen, eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.

Torril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja
Dierk Peter huusi: "Minä… minun on yhdentekevää, kuinka minun käy".

Mutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia portaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan — laine hyökyi ylitse… hän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään ympärille… Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin aamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt, kun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin ohitse. Nyt hellittää hän laidasta… nyt… raskaasti suistuu hän keulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja häviää näkyvistä.

Kohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi ilmaan… Hei, kuinka se lentää… Goodefroo kohoutuu verkalleen ja juhlallisesti.

Perämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: "Sinulla on päällikkyys Goodefroolla"… hiipii portaita alas… kuinka kummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä… Hän menee kuohuvan sihisevän veden keskitse häntä vastaan.

Silloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan… Puolitiessä kohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.

Seitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella, eivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan kompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä koitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki heitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat he danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen varastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat taas.

Kai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt täysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.

Kapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan joutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen taitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai edestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt oli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään autti hän siinä, missä taisi.

Kolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi
Pietille: "Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?"

"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän muuta ajateltavaa."

"Kun olemme näin kahdenkesken", sanoi Pe Ontjes… "niin voimmehan sinutellakin toisiamme".

"Mieluimmin", sanoi Piet, "lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan kouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan kieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan… ei näe sitä, mitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu… näkee sen sijaan kaikki taivaan ihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen."

Pe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin puolin itsekseen: "Niin… semmoinen on hän… ja siinä tapauksessa on vallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi."

"Niin", sanoi Piet, "sitä se on… Onpa niitä monta meikäläistä semmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti."

Perämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä sattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella laidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.

"Kuuleppas… sinähän olet käynyt koulua?… sinullahan on tiedän mä kaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?"

Heine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille… "Niin", sanoi hän äimistyneenä, "olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni ja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain pitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies."

"Luulen", sanoi Lau, "että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit hänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle… ymmärräthän… kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet… kylä- ja peltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen."

Iltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen poika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan niinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan kädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti sitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja näytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä nämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen rinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.

Kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän salaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen luokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä paranemistapauksista. "Älä yhtään pelkää", rohkaisivat he häntä, "kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka puita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!…" Kun hän istui jossain nurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan, ja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet suojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: "Opi sinä vaan. Se sopii sinulle paraiten." Ja toisille sanoi hän: "Kerronpa teille jotakin: Kun minä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin, että pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti, että hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet vuoteeseen."

"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen kirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä… Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin silloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo."

Piet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin luona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän olikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen kanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja että hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt hänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.

"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!" sanoi Piet. "Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen virkaatekevänsä".

Seuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen puheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä laivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen mukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan hyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä tietänyt mitä tehdä.

"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta samalle laivalle kuin suuri Lau".

"Niin vai", vastasi Lau rauhottuneena. "Siitä asti onhan muuttanut mieltä, toivon."

"Mitä tietää veli sisarestaan!" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri. Lähtiessään sanoi hän: "Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi minulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat laivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?"

"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle?
Nenä pystyssä?"

Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat kuin saman perheen lapsia.

Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.

Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely. "Kokki, tänne lautanen!… Toinen suurempi ja toinen pienempi!"… Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis on leipurimyssy… Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä saada olla yhdessä leikissä.

Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei pojat! Albatrosseja!… Nopeasti, nopeasti,… missä on siima?"… Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin, ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä, Teneriffaa kahden — kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea purjeisiin —: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi oli kirjavanaan lastuja.

Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja kumaroiksi siitä… Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters, joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt Atlantilla.

Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä, tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.

Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.

Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.

Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin: nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää? Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa! Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö! Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi." Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli jo kahdenkymmenen kahdeksan… Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja hymähteli itsekseen tyytyväisesti… Hänen suunnitelmistaan ei tullut mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista eräällä englantilaisella parkkilaivalla.

Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa tahdissa.

Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä, niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana, ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan, ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole mihinkään… Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi nähdä sinua… Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä… ja paljoko tahdot mukaasi… Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat sanottuaan oli hän poistunut… Poika sai kaikki taas järjestykseen ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit…" Isä viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata, upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla, Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu seinällä sohvan yllä… Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä, jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä, puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään — sisar oli kuollut — ja viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana: Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.

Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan. Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.

Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle — kun hän piti sitä ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti — ja luki vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja viiden lapsen isä.

Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä". Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard, joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan — koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin — nojautuu kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen, joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs", virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.

Ken on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei niitä unohda.

Sataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine lapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin kaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja katselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys levittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana. Silloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.

Mutta tuskin olivat he astuneet sisään — Wilhelm Baldermann, joka aina tuli viimeisenä, oli vielä ovessa — silloin ilmoittaa Jakob Siemsen, etuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: "Tuli näkyvissä keulan puolella?!" Silloin syöksähtävät kaikki ulos… keulakannelle… ja tuijottelevat hämärtävälle merelle… siellä vilkahteli kaukana Lizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se kallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse…

Kun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään Kai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi hänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril Torrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle ja sanoi epävarmasti: "Mutta iloitsehan toki nyt…"

Seuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa päivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla sivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he hinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada poistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla sanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.

Hans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: "Näetkös… tuossa… Neufeldin tiilitehdas!… Näetkös, ja tuossa Bösch!… Kuule sinä, kuinka hauskaa!…"

Piet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja näki matalan huoneen ja näki äidin…

Silloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: "No, mitä suunnitelmia sinulla nyt on", sanoi hän… "tarkoitan elämäsi suhteen?… Aiotko elinijäksesi jäädä merimieheksi?"

Piet Boje kohautti olkapäitään; "Kunpa vielä olisi ajat niinkuin ennen", sanoi hän, "jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin osa siitä".

"Niin", arveli Pe Ontjes, "kunpa olisikin!… Mutta nyt on juttu hieman kiero… On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies nuori, käy se vielä, mutta sitte!"

"Niin", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin… siinä kun hän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan, näki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä edessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. "Minun mieltäni on, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva itse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää purjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja sitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä enemmän. Enpä tiedä… kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt kaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen asian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin käyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan… Niinpä siis… tämä on minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä".

Perämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. "Tuotapa sietää kuulla", virkkoi hän sitte… nyökäytti vielä kerran päätään, ja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. "Se on kaikki paikalleen sanottu… Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi… sitten sen pitää luistaa… Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle… tai jotain sensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!"

"Minulla?… Niin! Sanon sinulle… sinä et tietysti puhu siitä toisille… aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte aion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla".

"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä jo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa jahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan tehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa. Maalaiset!… Muuten… en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä. Käväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä äitiäsikin ja siskojasi minulta."

"Luulin", sanoi Piet, "että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja siellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi".

"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se," sanoi Pe Ontjes. "Mutta en ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut pitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet… ainoa mies siellä, joka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi ukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja semmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä… merimieheksi ei juuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään. Ell'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin konttooriin Hampurissa".

Kun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen huippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa juuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä, mutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan. Silloin kuului kadulta reippaita askeleita… reippaat, vähän hätäiset askeleet… ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.

Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista ihmistä.

Ja nytkös alettiin ihmetellä!… "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"… "Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut…" "Tyttöseni, Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"… "Minä olen yhtä pitkä kuin sinä", sanoi Anna… "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"… "Lopulta olen minä siis lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"… "O", arveli Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan tulleet!"… Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä harmaita silmiä, ja oli iloinen.

Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän pöydälle… "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa", sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti…"

Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina hänen vierellään.

Hän kiitteli Lauta… "Hieman ylpeä… no… sitähän mekin ollaan. Mutta kelpo mies ja tunnollinen!… Minulla on terveiset teille, sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.

Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis kysymys. "Kuule… olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"

"Eikö vieläkään?… Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi kaunis hieno poika.

"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke
Boje; hän pitää sinusta paljon".

Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"…

Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta". Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".

"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään… "Mutta miksi sinä nyt aiot?" sanoi hän.

"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi epävarmasti vanhempainsa katsetta.

"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi, että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa sinulle jotakin".

Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle ihmiselle.

"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän… "no, entä käsi?" Hän tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden, ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa, miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä, leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun ehkä hieman liika lujaan… Lyhyesti… jos haluat, niin saat käydä käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki kansat Pohjanmeren rantamilla… ne ovat samaa heimoa kaikki, ja tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan… liittyvät ikuiseen liittoon keskenään… ja vaikka kestäisi viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä ennen riehuisi suuret sodat, uskoa pitää sinun sittenkin siihen."

"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".

Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun sivistyneen kanssa: "Niin",… sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut nähdä… nähnyt Amerikan… Afrikan… Kiinan… koko maapallon hän on kiertänyt… mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt missään".

Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",… sanoi hän… "missäpä löytää se?"

"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!… Minä luulen…" ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti: "minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin tulevaisuudessa vasta".

Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle sivistyneelle miehelle tuossa.

Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi kouluun?"

Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen näen!"

YHDESTOISTA LUKU.

Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei ollut mikään vähäpätöinen asia.

Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa, niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin, maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla, rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli paljo kirjoja ja pienet ikkunat.

Mutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt tässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui kiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan puhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena, mutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos hän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi omituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta kummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.

Oli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä sinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman merimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen, ikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli Annan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja avoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin sattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä edemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin omaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka seisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan tyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin, jossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi, näytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut majailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa neljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa; ja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä kielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi. "Ja nyt", sanoi Kai, "nyt oikaisemme poikki satamaan… Kas… tuossa sivuutimme kivihiililaivan… kuinka musta se tyttö onkaan… kas, jo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo… Ja nyt… nyt laskemme ankkuriin!…" Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä olijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen toverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: "Sinähän et tavallisesti saa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen laulun." Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän oli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua merimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä olemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta, ja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut ihan välttämätöntä.

Niinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin suoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat he aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki, jolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii laitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka kaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä, armaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.

Siellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja hengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun hän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu viiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä kurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa kauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä, ikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi hänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella portaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla pajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa — näkee sieltä kauas yli maiden ja merien — on Kai Jans antanut välkkyä monta kaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne kangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne nielemään syliinsä.

"Mitä arvelet… Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan vallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja veltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka kuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa keuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee hengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä hallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä ja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin valtioviisaus käskee siihen.

"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat. Jokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se olisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana, pitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla, kun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot. Äskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen. Hän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa ihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan on hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin tarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte aikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen toisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä liikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja luulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten mielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen luokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja vakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten ihmisten jälissä.

"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin Uuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi sen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja näin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin, että sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat hienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä katuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä kohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko ei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana, kuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin viskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä puhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä tytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta Vapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla."

Saksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi kirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin… Muutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin, ett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle oli kirjoitettu: "Aine on hyvä." Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen takana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi: "Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut teidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain viiskymmenvuotias mies…" Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi yht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: "Sallitteko, että sanon jotain… Olen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla luonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat päästä vasta elämänkokemuksen kautta." Opettaja katsahti hämmästyneenä puhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi: "Siinä tapauksessa peruutan sanani…" Hän ei sentään ollut itsessään vakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.

Jakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän keskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui hän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja kestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.

Senjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain siitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään. Sisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla kaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä semmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille. Oi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja taistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa, jylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat jonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän rinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät kuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa, eivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin samota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka kautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.

Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!

Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai "tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita, ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin, kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa…" tai "Ollessani Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen…" tai: "Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset… no, niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin…" tai: "Minä kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja havaitsin silloin…" tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille…" tai: "Jaapanilaiset uskovat… muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista; luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta. Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa…" "Mikäpä onni muuten, että osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."

Olipa hänellä opettajat!… Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä Hilligenlein rantavallin vierellä.

Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi, sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, — työväenpuolue oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko Hans Reimersin avaran ravintolasalin, — istui hän visusti nurkassa ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa, otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.

Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista. Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia, nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut, kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan, ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.

Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika. Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti, sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä, jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa, että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle, viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja ladyistään.

Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia elämässä!

Toisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa hänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse asuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti oli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko oli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä. Stiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan voineet sopia keskenään — he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä ainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä — ja että Tjark… oi, Tjark!… Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei sallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta hän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle hiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla kirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten ihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain tulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja on hänen käskettävinään viisi henkilöä… Oi, Tjark! Hän on vielä pääsevä pitkälle… Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja myssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen ihanan soiton mukaan.

Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe Ontjes on juro kankea mies… Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut. Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann… Oletko muuten neljään viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois… Sanohan äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha, kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."

"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."

Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä. Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke, joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän muuttolinnun suora lento.

Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa, niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan: uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan. Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!… Katsokaas… minä, Kai Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O… saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää". Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt. Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet rauhaan!"

Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden… Kun tuli kevät, kävi hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti… hänessä tapahtui hiljaa sisällinen käänne… hän ei huomannut sitä itsekään… Ylioppilas?… Saada olla vapaa?… Asua oudossa kaupungissa!… Elää… Elää!… Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan! Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa, vapputulilleen… ja odotti kunnes Anna Boje tuli.

Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä. Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta tuhat tulimmaista… hänen oli pitänyt ylös vaan… ulos ratsaille… ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja suutelivat… Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.

"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai Jans, hän lähtee kanssasi… minä palaan takaisin…" Hänen teki taas mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.

Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää. Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma, ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.

Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen. Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti, koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.

Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä… Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko. Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon… Kaukana tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea. Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan; mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine silmineen kyhähtelevään valkeaan.

Ja ympäri Hilligenleitä… Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta… oi, kuka tietää, kuinka paljon kauemminkin… kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy kolme valkeata.

Yksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla. Yksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He eivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään synti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai kasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen. Se ei nyt enää ollut niin suuri — kuin se oli kymmentä vuotta sitten, jolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat liekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on se sentään vieläkin.

Toinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa seitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä tuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia keskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen vappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta voimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta, Suhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä, joka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle tuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti raattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa, kärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut, joku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja sytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat. Siitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman mitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta otettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat selkäsaunat.

Kolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai Jans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä kukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa katedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä, ainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun viisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon: hän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut ihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista — Volkmersdorff on kylä kohta kukkulan tuolla puolen — vanha järeä ja äreä ukko, oli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen tuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi hän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun neljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he sanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!! Maatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!

Anna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka paloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät koulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas vähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia kasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa. Anna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden silmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui ajatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut: Kuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä välitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis hänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.

"Kuule", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: "minä tahtoisin kysyä sinulta, voitko…"

"Tahtoisin tietää", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: "voitko pitää minusta ollenkaan?"

Tyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. "Kuule", vastasi hän sitte tyyneesti… "olet ollut aina ystävämme… Semmoisena pidän sinusta…"

"En minä sitä tarkoita", sanoi Kai… "Tiedätkö että luokkatoverini Thedens on salakihloissa?… Kuulehan… Anna!… Olen levoton ihminen, aina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää… katso… jos sinä pitäisit minusta… sinä olet niin kaunis ja niin puhdas… sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin…"

Silloin kohautti Anna Boje olkapäitään. "Sen tytön, jonka kanssa Thedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen", sanoi hän selkeästi ja rauhallisesti. "Ei!" lisäsi hän ja pudisti päättävästi kaunista vaaleata päätään: "Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori minulle… Siitä ei ole mihinkään minulle… Ja sitte pitäisi kai odottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?… ei, sanon sinulle: ennen, vaikka kuolemaan".

Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle, että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi hän matalaan ja purasi huuleensa… "Onko sinulla joku toinen sitte, vanhempi?"

Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?" sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on täällä niin hiukan… Katsos… nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne mitään miehiä?"… Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.

He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."

Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät minut tuolla tapaa luotasi!

"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti tietä alas.

Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai." Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän vierellä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa. Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli, ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina välkkyivät kummankin tytön päät.

Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.

Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli: Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."

"Niin… kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa samalla tapaa. Mutta minä en osaa."

"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.

Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö", sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän, "saat hienon viisaan miehen."

"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen… Minä soisin, että saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."

Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme kättä asian vahvistukseksi."

"Niin", sanoi tyttö… "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.

Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti, mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.

Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä on Anna?" sanoi hän.

"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on neulousopissa."

Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.

Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus kuin linnunääni: "Anna Boje?"

Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä. Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan, naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä korvasta ja sanoi: "Voi… voi… kuinka valkoiset sinun korvasi ovat… Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky… Ja kuinka punainen sinun suusi on?…" ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien riippuvain hedelmäin alla.

Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.

Mutta nyt, tänä kesänä… tänä kesänä… silloin muuttui se hiukan. Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua… Heinke on vielä lapsi… Hett ajattelee ainoastaan itseään… Piet on kaukana… Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen… Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan hyljätty… minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani! Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä." Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.

Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan? Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi kestää kovat ajat… Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat, katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla, jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin. Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin… Ei, Anna Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he "Kas, sepäs on tyttö… Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."

Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä vastaan taisteleekin: "Oi… kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun rakkauttani! Oi… miten autuasta se mahtaisi olla."

Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko elämässäni."

Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut rauhaan", sanoi hän, "tässä asiassa en salli leikkiä. Jos vielä kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."

Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta perheestä ja itse laiska ja irstas.

Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet? Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?… Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?… Ja oleskelet nyt tuommoisen kanssa?…"

Silloin vihastui Kai: "Sinä!" sanoi hän, "sinä!… Sinun on syysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa Hilligenleihin… mutta nyt…"

Tyttö hämmästyi ja sanoi: "No, sehän on parannettavissa. Vai minussako syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, itsessäsi se piilee, Kai Jans!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Elokuun lopulla suoritti Kai Jans erotutkintonsa. Kolmea päivää myöhemmin kävi hän kastanjakäytävällä jäähyväisillä. Anna antoi tyyneesti hänelle kätensä, Heinke pudisti sitä pikaisesti ja lujasti, ja juoksi sitte ulos, ja itki. Kassen Wedderkop aikoi tulla saattamaan häntä Hampuriin; sieltä piti hänen jatkaa yksin matkaansa Heidelbergiin.

Samana iltana tuli sähkösanoma Pietiltä Hampurista: "Anna tulkoon…"
Hän oli aina luvannut, että Anna saisi kerran käväistä hänen vieraanaan
Hampurissa. Nyt täytti hän lupauksensa.

Anna oli iloissaan, että hän muisti häntä, ja että tämä iänikuinen yks'toikkoisuus hänen elämässään kerrankin tuli keskeytetyksi, ja ilmestyi noiden kahden Hampuriin matkaajan hämmästykseksi aamulla aikaiseen asemalle, ja matkusti heidän seurassaan. Hän ei ollut vielä ikinä ollut Hillingeleitä pitemmällä. Kuinka hän oli ihmeissään, kun hän tuota korkeata rataa kiiti tuon suuren suuren kaupungin läpi. Hän seisoi ikkunassa ja ihmetteli äänettömänä.

Dammtorasemalla oli heitä vastassa Piet. Oli ihmeellistä nähdä häntä täällä. Anna oli tähän asti aina nähnyt hänet vaan Hilligenleissä, nyt seisoi hän tuossa vieraassa ympäristössä ja tuiki outojen ihmisten keskellä, välkäytti kerran silmää hänelle ja nyökäytti lyhyesti päätään. Niin, semmoinen oli hän aina, lapsesta asti, ja siksi piti hän hänestä niin paljon: kaikessa niin päättävän miehekäs.

"No?" hymähti Kassen Wedderkop. "Nyt menette ja näytätte Anna Bojelle Hampuria; mutta illalla kello seitsemältä olette Altonassa Kaiserhofin viinitarjolassa. Asettukaa semmoiselle paikalle että voitte nähdä alas oluttarjolaan. Tulen sinne kahden vanhan ystäväni kanssa, kahden, jotka myöskin ovat syntyperää Hilligenleistä, ja jotka ovat olleet kanssani Itä-Aasiassa… No, ja matkoihinne nyt."

Silloin ottivat he Anna Bojen keskelleen ja menivät hänen kanssaan Jungfernstiegkadulle. He näyttivät hänelle postikonttoorin ja sotamuistopatsaan, ja Alsterin varrella upeat hotellit ja pankkirakennukset. Sitte menivät he hänen kanssaan Rödingsmarkttorin poikitse satamaan ja höyrypurrella Krahnhöftiin. Annan hämmästys oli jo vähän lauhtunut; hän katseli kaikkea nyt jo rauhallisin, vähemmän ihmettelevin silmin ja ajatteli: "Ah… ah… mutta mitä liikuttaa tuo kaikki minua? Mitä minä noista kaikista lukemattomista ihmisistä, ja kaikesta komeudesta? Olisi minulla vaan yksi ainoa ihminen, joka kuuluisi minulle." Silloin tällöin, kun toiset eivät huomanneet, katsahti hän syrjästä veljeään, ja ajatteli lapsuuttaan ja sydämensä kasvoi tulvilleen rakkautta ja häntä alkoi ahdistaa, että Piet aina oli niin kylmä ja lyhytsanainen hänelle, ja hän ajatteli: "Kai Jans ei ole läheskään niin varma itsestään kuin hän." Veli puolestaan katsahti hänkin sisareensa, kun tämä ei sitä huomannut, ja ajatteli: "Miten hän on muuttunut! Silloin avojaloin matalikolla, puku tuskin polviin asti, ja pienessä jalassaan näkinkengän viiltämä naarmu, ja nyt on hän tuommoinen suuri komea tyttö." Kai Jans tähysteli yhtä päätä ulos eteensä, keksisikö hän siellä mastometsässä Goodefroon.

Goodefroo oli yhtä höyryn, kettinkien ja komentosanojen hälyä. Kai Jans meni kohta keulaan, katsomaan etukajuuttaa ja keulakatolle. Piet ja Anna taas menivät peräpuolelle laivaa. Piet selitti hänen hiljaiseen kysymykseensä, missä hänen oli tapansa seistä, kun hän oli vahdissa, ja sitte seisoi Anna pitkän aikaa sillä paikalla, ja katseli yli tuon avaran laivan, ja ylös mastoja kohden, ja koetti kuvien avulla, joita hän oli nähnyt, kuvitella millaista oli hänen veljellään, kun oli kaunis ilma tai myrsky, otti sitte keveästi, ja katsomatta häneen häntä kädestä ja lähti hänen kansaan portaita alas.

"Poikaseni!" huudahti hän vilpittömästi hämmästyneenä, "mutta tämähän sitte on pieni loukko".

Hän nauroi: "Niin, ja ajatteles nyt, että suuri Pe Ontjes on asustanut tässä, kun hän oli alaperämiehenä."

"Hän on täällä Hampurissa ja lähtee huomenna, miehistö mukanaan, Glasgowiin, noutakseen sieltä erään laivan! Sillä tekee hän vielä pari matkaa; sitte aikoo hän asettua Hilligenleihin ja tarkastella, voiko hän laajentaa siellä isänsä liikettä."

"Sinä et ole vielä ollenkaan ihmetellyt sitä", sanoi veli, "että olen näin aikaiseen päässyt toiseksi perämieheksi, ja lisäksi näin komealle laivalle."

"Ja nyt saat kertoa heille vielä jotain muutakin!" Ja hän alkoi penkoa kirstussaan, ja veti esiin erään laivarakennus-aikakauskirjan, näytti hänellä ensin nimilehden, aukaisi sen sitte ja sanoi: "Katso tuohon!"

Anna luki: "Höyrykoneitten ja moottoreiden käyttämisestä suurilla purjelaivoilla", kirjoituksen alla seisoi lukea nimi "Piet Boje".

Silloin löi Anna käsillään rintaansa ja katsahti veljeensä silmät välkkyvinä. "Eipäs!" sanoi hän, "mutta Piet!"

"Sanon sinulle," sanoi hän, "olen tuossa kirjoituksessa paljon tinkinyt omista mielipiteistäni. Ymmärräthän, en itse asiassa — se oli minulle selvä —: vaan muodossa. On niin epävarma, kun ei ole käynyt korkeampia opistoja. Näetkös, tuon kirjoituksen nojalla olen saanut tämän paikkani!… Samassa tilaisuudessa näytin laivanomistajallemme… katsohan tänne… tämän laivaluonnoksen tässä… sinä et saa siitä sillä tapaa selvää… se esittää suunnitelmaa tehdä lastaustila avarammaksi laivoissa. Näetkös: aina silmät auki, ja aina eteenpäin! Se on veressäni."

"Niin", sanoi hän, "se oli tuo juopporatti Klaralla… muistathan… hän minut ensiksi jäljille saattoi."

"Hävinnyt jonnekin sairaalaan Lissabonissa, sanotaan." Ja hän levitti aikakauskirjan vielä kerran hänen eteensä ja nauroi iloisesti. "Onpas tuo tuottanut minulle huvia!" sanoi hän ja laski sen puoleen.

Anna kumartui pöydän yli ja katseli kuvia, jotka oli naulattu seinälle. Oi… kuinka omituiselta tuntui… tuossa oli tuon pienen vieraan suojan seinällä vanhempain kuva, joka joskus oli otettu heistä heidän ensimmäisinä aviovuosinaan, ja Heinken ja Hettin yhteinen kuva, joka oli otettu, kun he olivat noin kymmenen vanhoja. Ja sitten hänen oma kuvansa, kun hän oli noin kahdeksantoista. Hänellä oli siinä vallan hämmentyneet silmät, koska valokuvaaja, eräs nuori mies, oli tarttunut häntä päähän, saattaakseen sen semmoiseen asentoon, kun hän tahtoi. Ja tuo tuossa hänen vierellään?… Kuka hän oli? Hän tunsi Pe Ontjes Laun lyhyine vaaleanruskeine täysipartoineen, heitti terävän ja epäluuloisen silmäyksen häneen ja kääntyi poispäin.

Kun hän oli tarpeeksi tarkastellut kaikkea, ja antanut lausuntonsa makuusijastakin, lähtivät he kaikki kolme taaskin laivasta, ja kuleksivat ympäri kaupunkia kaiken päivää: Alsterilla, taidekokoelmissa, pääkaduilla.

Kun he sitte illemmalla, kun oli kylliksi lämmin, istuivat Alsterhotellin edustalla… niin kenpä tuli tuolta… Kuka oli tuo pitkä hieno herrasmies pyöreine parrattomine kasvoineen ja suurine, välkkyvine ystävällisine silmineen?

Hän kumarsi Annalle, sylinteri kädessään, ja sanoi leikkisän ystävällisesti; "Jos herrasväki suvaitsee, niin liityn hetkeksi seuraanne… Minun on tapa käydä täällä juomassa kupin kahvia", sanoi hän "kun on luonnistanut joku hyvä kauppa; ja kun semmoinen tapaus onneksi sattuu usein, niin juon täällä usein kahvia". Hän jätti päällystakkinsa sekä vaaleasilkkisen kaulahuivinsa ja keppinsä, jossa oli hopeahelat, viinurille, joka erinomaisella kiireellä juoksi esiin, ja istuutui verkalleen ja mukavasti. "Näin herrasväen istuvan tässä, ja tunsin teidät kaikki, koska tunsin Pietin."

"No miks'ette milloinkaan pistäy Hilligenleissä?" sanoi Anna pidätetyllä vihalla. "Isoäitinnehän on sentään elossa vielä?"

Tjark katsahti tyyneesti häneen ja sanoi: "En ole tuntenut mitään tarvetta tulla sinne, neiti Boje; ja isoäitini ansaitsee elatuksensa työllään. Mitähän minulla silloin on tekemistä Hilligenleissä? Niin, jospa olisikin siellä joku kauppa-asia ajettavissa! Minulla ei ole aikaa tehdä mitään huvimatkoja".

"Olen ollut viisi vuotta konttoorijohtajana; nykyään hommaan raha-asioissa". Sitä sanoessaan katsahti hän heitä jokaista vuoronperään, samalla katseella kuin hänellä oli muinoin ollut Jan Friech Buhmannin pajassa.

"Selitän lyhyesti sen teille, neiti Boje", sanoi Tjark kohteliaasti, kääntyen häntä kohden. "Nähkääs: on joku, joka tarvitsee rahoja johonkin yritykseen; on taas joku toinen, jolla on rahoja, ja joka mielellään antaisi ne käytettäviksi. Nyt ei kumpikaan tiedä toisestaan. Näetkös? Nyt toimitan minä tämmöiset henkilöt yhteyteen toistensa kanssa. Viinuri hoi!… On esimerkiksi joku viinuri, joka haluaisi ottaa haltuunsa hotellin, mutta hänellä ei ole pääomaa. Silloin voin minä ehkä toimittaa hänelle sitä… Kuppi mustaa, herra viinuri!"

Hilligenleiläiset olivat kummissaan. Vanha Stiena Dusenschön siellä pitkässä rivissä heilutteli myssynnauhojaan ja tiesi kertoa ihmejuttuja Tjarkista, Tja… arkista… ja näeppäs: kaikki on totta. Kaikki totta! Sillä kuinka hieno onkaan Tjark Dusenschönin puku. Ja kuinka tyyneen ja luotettavan vaikutuksen tekeekään koko mies!

"Teologiaa! Siinä teet oikein", sanoi Tjark vakaasti. "Kansa, rahvas, tarvitsee hengen miehiä, luonnollisia johtajiaan. Sinä, työmiehen poika, olet ymmärtävä kansaa… No, entä te, neiti Boje? Yhä äidin luona vaan?"

"Jos joskus haluaisitte Hampuriin, niin kirjoittakaa minulle vaan, pyydän; olen täällä tuttava useissa arvossapidetyissä perheissä, ja toivoisin kyllä voivani hankkia teille hyvän paikan."

"Nyt tahtoisin lähteä täältä", sanoi Anna… "Olen koko päivän ollut liikkeessä; tahtoisin hiukan levähtää".

"Jään tänne vielä hetkeksi", sanoi Tjark Dusenschön, nousi ylös, ja autti kohteliaasti Annan ylle päällystakkia.

"En siedä tuota ihmistä", sanoi Anna, kun he olivat tulleet ulos, "kaikki on hänessä teeskenneltyä: koko hänen pyöreät välkkyvät kasvonsa, ja varsinkin tuo hänen iso-isäviisautensa".

Piet ja Kai Jans pysyivät vaiti; heihin oli Tjark Dusenschön toki hieman tehonnut.

Kello kahdeksalta olivat he Altonassa Kaiserhofissa, kysyivät hieman epävarmasti viinitarjolaa ja istuivat sinne. Kun viinuri tuli, tilasivat he ensikertaa elämässään — Piet se oli, joka tilasi; he eivät sitä koskaan unohtaneet — pullon viiniä, lievintä Moselviiniä ja tohtivat alkaa vähän silmäillä ympärilleen. Kun he huomasivat, että kaikki ryhmät pöydissä ympärillä pysyivät tavallisessa haastelussaan, tulivat he varmemmiksi ja alkoivat kotiutua.

Silloin näki Anna Boje syrjempänä erään pienen pöydän ääressä, edessään pullollinen punaista viiniä, erään vieraan, joka taukoamatta tuijotti heidän pöytäänsä kohden. Hänen pukunsa oli harmaa ja teki porvarillisen hyvinvoivan vaikutuksen, takki oli kaksrivinen tummemmasta sarasta, pää oli leveä, hyvin jokapäiväisen näköinen, ja valkeat pyyleät kätensä oli hän pujottanut toisiinsa pöydällään. Hänessä oli jotain, joka sai Annan haluamaan nähdä tarkemmin hänen kasvojaan. Hän pakoitti itsensä sentään katsomaan toisaanne; mutta katsoi taas hetken kuluttua häneen. Mies tuijotti paisunein ja riippuvin silmäluomin veltosti ja yhtäpäätä heitä kohden. Se alkoi tuntua Annasta kiusalliselta; hän kääntyi kokonaan poispäin, ja nojautui viistoon pöytää vastaan. Kai Jans oli iloisesti katsellut ympärilleen salissa, nyt katsahti hän Annaa ja kohotti lasiaan. Silloin huomasi hänkin, Annan ohitse, tuon vieraan siellä, ja heräsi hänessäkin kohta semmoinen omituinen epämukava tunne ja hän kumartui, niin ett'ei hän enää nähnyt vierasta siellä, ja sanoi, vetäen syvään henkeänsä: "Ja nyt sitä on matka Elben tuolle puolen ja ulos elämään!" Ja nyökäytti iloisesti päätään noille kummallekin ja joi.

Silloin ilmestyi Kassen Wedderkop, vähän pahasti ontuen tosin, mutta hyvällä tuulella; hänen takanaan tulivat hänen molemmat ystävänsä, pieni punatukkainen ja pitkä vaaleatukkainen, kaikki kolme noin viisikymmenvuotiata ja komeita, ikäisikseen reippaita miehiä.

"Käyttäydy hyvin vaan!" sanoi Kassen Wedderkop, "on vierähtänyt monta päivää siitä kun olet istunut noin nuoressa reippaassa seurassa. Katsohan Anna Bojea!… Onko sinulla ollut kaunis päivä, vai, lapseni?"

Pitkä vaaleatukkainen istuutui Anna Bojen viereen. Tuotiin uutta viiniä pöytään.

"Olenkohan joskus kertonut sinulle", sanoi vaaleaverinen Wedderkopille, "kuinka kerran viikon päivät seurustelin erään nuoren kauniin tytön kanssa? Siitä on pitkä aika. Se on juttu, joka hyvin sopii näin viinilasin ääressä, ja juttu, jonka hyvin voi kertoa nuorelle tytölle". Hän katsahti ystävällisesti ja kohteliaasti Anna Bojeen: "Haluatteko kuulla?… Te molemmat vanhat ikä- ja matkatoverini tiedätte, että vietin lapsuuteni Hilligenleissä, mutta nuoruusvuoteni Itzehoe'ssa. Meitä oli kaksi lasta: veljeni ja minä; sisarta ei meillä ollut. Emme joutuneet kaupunkimme ulkopuolelle juuri koskaan; seurapiirimme oli sama kuin vanhempaimme, hyvin kunnollinen ja hyvin jäykkä seurapiiri, vanhempamme olivat nimittäin perin säntillistä väkeä. Nuorten tyttöjen tuttavuuteen emme tulleet muuten, kuin että me perhekutsuissa mustissa takeissa ja valkeissa hansikkaissa tanssimme heidän kanssaan, ja kadulla kohdatessamme kohteliaasti tervehdimme. Olimme luonteiltamme vanhempaimme kaltaisia. Sillä kannalla pysyivät asiat, kunnes minä tulin kahdenkymmenen seitsemän ikäiseksi ja veljeni kahdenkymmenen viiden; hän oli kauppamies, kuten minäkin.

"Silloin lähti hän pelkästä ikävystymisestä ja uteliaisuudesta pienelle tervehdykselle erään etäisen serkkumme luokse, joka asui pappina eräässä etäisessä syrjäkolkassa maakuntaamme. Kun hän juuri oli istuutunut serkkumme ja hänen vaimonsa kanssa kahvipöytään, astuu sisään komea kaunis tyttö, erään lähellä asuvan maanviljelijän tytär, joka oli vieraisilla heillä. Kahvin jälkeen tuli veljeni tilaisuuteen käyskelemään kahdenkesken hänen kanssaan tunnin verran puutarhassa. Viikon perästä palasi hän taaskin sinne. Kahden viikon kuluttua alkoivat he kohdata toisiaan salaa ja muualla kuin serkun luona. Sitte menivät he kihloihin. Kohdakkoin senjälkeen kävi tyttö viikkoa kestävällä vierailulla vanhempaimme kotona.

"Tämä viikko oli elämäni merkillisin ja ihanin. Me kaksi tuhmaa poikaa opimme sen kuluessa tuntemaan jotain; jotain, josta emme ennen tietäneet, että semmoista olikaan ja että voi ollakaan maailmassa jotain niin ihanaa ja ihmeellistä. Mitä se oli? Me opimme tuntemaan kauniin nuoren tytön, terveen sielultaan ja ruumiiltaan, ja niin koruttoman ja suoran ja luonnollisen, ikäänkuin olisi hän vasta eilispäivänä jumalan kädestä valmistunut. Koulupenkillä olimme oppineet, monenkolaatuisia sarvikuonoja elustaa Afrikan metsissä, olimme oppineet, mitä ooppera on, ja mitä merkitsee merentakainen kauppa, ja kuinka ostereita pitää aukaista. Mutta tällainen olento oli meille tuiki outo. Yhtä outo sisällisesti kuin ulkonaisesti. Ja nyt saimme aivan yht'äkkiä tuntea hänet.

"En osaa sanoa teille, kuinka me ihmettelimme, ja kuinka onnelliset ne päivät olivat. Minun veljeni ja minä, me ihmettelimme syvästi tuommoista luomaa. Oli kesä. Hän loikoili puutarhassamme ruohikolla, pukeuneena väljään pukuunsa, kaikessa ihanuudessaan. Minun veljeni istui päänpuolella häntä, minä jalkapuolella. Ette saa luulla, että se mitenkään kiusasi minua, että hän oli niin ihanan nuori ja kaunis ja luonnollinen ja sentään oli toisen. En sitä tullut ajatelleeksikaan. Hän oli minulle ainoastaan paljaaksi iloksi, iloitsin hänestä, ikäänkuin ihanasta komeasta sisaresta, jonka yht'äkkiä olin saanut lahjaksi. Älkääkä myöskään luulko, että hän oli ensimmäinen kaunotar, joka tuli näköpiiriini; siellä niillä seuduin maata on semmoisia tiheässä. Vaan asia oli se, että hänen ruumiinsa ja sielunsa kauneus paljastui niin selvänä ja luonnollisena edessämme, ja että hän antoi meidän nähdä sen kaiken, aavistamattakaan, että se kaikki meille oli ihan uutta ja ihanaa. Minä ihmettelin hänen joka liikettään, ja vielä enemmän melkein joka sanaa, jonka hän sanoi. Hänen jäsenensä herättivät tunnon, ikäänkuin kun nuoren pehmyen metsän läpi humisee kevyt lievä tuuli, ja kaikki, joka lehvä ja oksa, henkii ja huojuu sen tuulen sylissä; hänen sanansa olivat, ikäänkuin puhkeisi puhumaan keväinen lehmus, joka seisoo kukassaan; meidän silmämme riippuivat joka hetki hänen huulillaan.

"Viikko kului. Minun täytyi lähteä Hampuriin, ja kohdakkoin senjälkeen matkustin Kiinaan…" Hän katsahti ajatuksiinsa vaipuneena lasiinsa… "En tiedä", virkkoi hän, "lienevätkö nuo päivät vaikuttaneet sen, että olen jäänyt naimattomaksi. Joka tapauksessa olivat ne elämäni ihanimmat päivät." Ja hän tarttui lasiinsa ja kääntyi Anna Bojea kohden, kohotti hänelle lasiaan ja sanoi: "Teidän on syy että tulin kertoneeksi tämän juttuni." Ja tyhjensi lasinsa.

Silloin nyökäyttivät toisetkin päätään Annalle, ja Kai Jans katsahti häneen ja näki keveän punastuksen hänen puhtailla kauniilla kasvoillaan, ja ajatteli: Kuinka kaunis hän on.

Kassen Wedderkop kaasi uutta viiniä laseihin, ja he puhelivat hetken keskenään ja katselivat vieraita ympärillä. Anna kääntyi Pietiin ja sanoi hiljaa: "Katsos tuota tuolla, tuota leveää harmaata miestä tuolla vähän syrjempänä takanamme". Piet taivutti itseään hiukan, niin että hän näki sisarensa pään ohitse, ja katsoi sinne. Mies siellä istui yhä vielä pullo punaista viiniä edessään, yhä samallaisena luonnottoman velttona ja laiskana, ikäänkuin olisi hänen sielunsa hetkeksi väistynyt hänestä, ja oli hänessä siinä kun hän istui jotain melkein kammottavaa, ikäänkuin rakennuksessa, jossa ei ole asujamia; hän tuijotti naljaisilla, liikkumattomilla silmillään yhtämittaa heitä kohden. Piet kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi hiljaa ja kevyesti: "Joku hampurilainen poroporvari ja viinin juoja. Antaa toisten ajatella ja työskennellä puolestaan. Mitä me hänestä?"

"Kuule!" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, "kerrohan minulle eräs asia! Muistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä höyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa vielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja suurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton, päällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme halki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan sumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista yksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat pyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me olimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki, ja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei liikuttanut mikään… Mikä sinua silloin vaivasi?"

Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät kuulla… Tiedättehän… olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista, hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme… siitä en nyt mielelläni puhu toisille ihmisille… en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä… lyhyesti, hän lähti pois… ja on nyt kuollut… Se ei ollut mikään onni meille lapsille: isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui… Hampurissa, oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.

"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha, terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää sanojani.

"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa, vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon: hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen. Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi: nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan, johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä; luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.

"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen. Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan, viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon… Ja minä lähdin.

"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo. Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, — tapa, jonka hän mielellään salli — että katselin ja tarkastelin kuvia, joita oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha, ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti hänen kuvansa.

"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa. Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin. Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen… Mutta häneltä puuttui jotakin… jotakin… häneltä puuttui sielun syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus ijäisten salaisuuksien edessä… Hän saattoi nauraa uskonnolle…"

Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä… "Minä en voinut mennä naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä, joka eli onnellisena Hongkongissa… ja ajattelen yhä vielä häntä… Ne kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat…" Hän kohotti päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat… Hänkin tahtoi aina kuulla totta…" Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja joi.

Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"

Silloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli puutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui neidon pääpuolella: "Ja nyt sinun kertomuksesi, Wedderkop, sen on tapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä… tunnen sen."

"Enpä usko, että tunnet," sanoi Wedderkop, "mutta mielellään saatte sen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin ääressä ja neitosen kuultavaksi… Kun silloin teidän seurassanne olin palannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä kauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin tuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen suosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen kotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.

"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena liikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään ei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää ihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä katkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan kasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja semmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen, ett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet tulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin tietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi elämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan kanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni tämmöisillä puheilla.

"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein aina rinnallamme… Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän usein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän jossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja antoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis, ja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu lehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit puut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä hyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.

"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla naimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen ihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin voinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli hän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en enää palannut.

"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta… Miksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä… Siksikö että muistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan, jonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla käyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä ihanteestani… Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut matkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin, järjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan ja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui kanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita ajatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä vielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja tunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies… Hänen tyttärestään en tiedä mitään…" Hän kohotti lasiaan, katsahti Anna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.

"Mutta nyt!" sanoi pitempi hänen tovereistaan, "nyt haluttaisi minun todellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta vanhastapojasta".

"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet", sanoi Piet nauraen. "Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä Hampurissa, olisitte kaikki naimisissa".

Siitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja sanoivat: "Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan emme kilistä".

"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko syyttä suotta jääneet naimattomiksi?"

"Minusta tuntuu", sanoi Anna Boje armollisesti, "että te kaikki olette koettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun ette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö voi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme olette kunnioitettavia vanhojapoikia".

Silloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät lasia hänen kanssaan.

"Ja nyt!" virkkoi pitkä, "nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen koko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne ovat liika syvällä… Mikä on sinun lausuntosi?"

"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje", sanoi Kai Jans, ja silmissään välkähti elokkuus ja hyvyys: "Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa jotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette tehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä".

Mutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsettaan, ja sanoi vakavasti: "En salli, että nuoret jäävät niin väärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä pyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä elämässämme hairahtumasta syntiin".

Silloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti synkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.

Silloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat elottomat silmänsä olivat luotuina häneen.

Mutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä pöytään.

"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena… "Jäättekö te vielä tänne?"

He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla: "Näettekö?… Siten on laita;… Hilligenlei?!…" Ja naurahti kovaan ja katkerasti.

Samassa — hän nauroi vielä — astui vieras sieltä toisesta pöydästä heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin: "Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".

Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.

Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen semmoinen ihminen… olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin vakavasti… niin vakavasti, tiedätkö… luulen, että sanon oikeammin, kun sanon… pyhästi… Olen aiemmin kerran… matkustanut maailman ympäri… etsimässä… minä luulin aina, että maailma olisi pyhä… viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua…", hän nauroi taaskin raskaasti… "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen… On niin outoa ollakseni… Minä luulen… olen joku aika sitte saanut sen ajatuksen… että kaikki… on aivan yhdentekevää… aivan tuiki yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"

"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti ympärilleen.

"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän toki olisi tullut".

Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".

Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö te Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin… etsittekö! Sanokaa se toisillekin: suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle… hänestä tulee tyttö vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin, hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä minä sitte turhia! Etsittekö te Hilligenleitä, kuuletteko? Minä… minä viis siitä nyt enää, toista maata minä alan hakea".

Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä… tule, Piet".

Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?" sanoi hän.

"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"

"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten, että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa… varsinkin jos siinä on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.

Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin kanssa… Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".

"Minä häntä seuraamaan?" sanoi Piet pilkallisesti. "Antaa hänen mennä, minne menee! Onhan se hyvä että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa. Etsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai meidänkö pitäisi etsiä Hilligenleitä?! Meidän?!" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti hänen kanssaan ulos.

Hotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle hyvästit.

Anna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta ja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja kirkkaasti omaa nimeään: "Anna Boje?!" Hän tunsi kohta äänestä, että se oli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: "Tässä minä olen, Herra…" "Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä", sanoi Jumala, "nyt pitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne pitää aina sitä etsiä ja löytää se…" "Oi hyvä Jumala!" sanoi hän. "Me Bojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan kylläksi oppinut…" "Mitä pitää minun sitte tehdä?" sanoi Jumala. "Oi, Herra!" sano Anna, "Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat olla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea tuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän oleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja jos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar, jonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän on auttava häntä, niin että hän sen löytää". Silloin kohotti Jumala sormeaan ja sanoi: "Sinunkin pitää sitä etsiä…" Silloin säikähti hän taaskin: "Herra!" sanoi hän. "Minä en voi. Minä olen levoton, onneton ihmislapsi!" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.

Seuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa oli levoton ja hämmentynyt.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ja kun Anna Boje siis taas palasi kotiin, niin kertoi Heinke, että ne kolme sieltä pensaikkokäytävältä sairastelevine äitineen olivat matkustaneet pois. Äidin piti mennä pitkälle parannusmatkalle. Koska he taaskin voisivat palata, se riippui kaikki sairaasta. Niin, kertoi Heinke, eipä ollut sekään mahdotonta että he joutuisivat kokonaan jättämään täkäläisen kotinsa, ja siirtymään äidin vuoksi Etelä-Saksaan, jonnekin Rheinin seuduille.

Silloin rutisti Anna punaiset huulensa tiukasti yhteen. "Vai niin!"… Nyt oli hän siis ihan yksin. Kukaan ihminen ei pitänyt hänestä; ei kukaan tarvinnut häntä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hiljalleen saisi hän nyt lakastua ja kuihtua. Hän nauroi katkerasti ja tuskaisasti.

Ikinä elämässään ei unohda Anna Boje sitä aurinkoista kuumaa yhdeksättä päivää syyskuuta. Ei, vaikka tulisi hän yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi. Ja ikinä ei ole hän uskova, että oli siinä päivässä mitään, joka oli syntiä ja rikosta, ei hänen puoleltaan eikä erään toisenkaan. Ja jos oli syntiä: niin on sen sovittanut pitkä kärsimys. Ja jos oli: rakkaus sovittaa monet synnit.

Yhdeksäntenä päivänä syyskuuta, aivan epätavalliseen aikaan, kohta päivällisen jälkeen, seisoivat hänen kolme ystäväänsä pensastiellä ja sälistelivät tapansa mukaan porttia. Hän seisoi lieden ääressä, mutta hän kuuli sen kohta, ja juoksi ulos.

"Oi", sanoi Anna, "kuinka ihanaa, että taas tapaamme toisemme!" Mieskin loisti ilosta. Hän näytti terveemmältä ja reippaammalta kuin tavallisesti, jolloin hän päivät oli ollut kovassa työssä.

Anna muuttui suuressa ilossaan avoimeksi ja omaiseksi kuin ei ikinä ennen. Hänen sielunsa ihan aukeni. "Kaikki kolme olette te yhtäläisiä armaita tuhmia hupsuja!" sanoi hän ja laskeusi suloisesti hämillään polvilleen.

Silloin kertoivat nuo kolme: heidän piti kahdeksan viikon kuluttua kaikkien kolmen muuttaa äidin jälestä etelään, pois Hilligenleistä. Mutta niinkauan kuin he olivat täällä, tahtoivat he nähdä joka päivä Anna Bojen… jokaikinen päivä. Tulisiko hän tänä iltapäivänä heidän kanssaan metsään.

"Siellä on eräs hauska paikka", sanoi pienempi lapsista. "Siellä on ruoho niin lyhyttä. Siellä tanssimme me kahden keskenämme".

"Sinun pitää hiukan pukeutua", sanoi vanhempi, "sillä on hirveän kuumaa, ja sinun pitää tanssia".

He löysivätkin todella sen paikan metsän rannassa. Se oli niin hupaisesti piilossa, sitä ympäröi viidakko kakskymmenvuotisia kuusia. Etualalla lepäsi, kuin puolhämärän luolan edustalla, kirkas auringon loiste.

Ja siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen kanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi yksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen siinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi. Hän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin ystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen sydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden silmäin edessä.

Silloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi omituisella vaivalloisella äänellä: "Tiedätkö, että näen sinun armaat jäsenesi läpi pukusi?"

Tyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen: "Oli niin kuuma", sanoi hän valittaen, "ja minä tahdoin reuhtoa lasten kanssa oikein perin pohjin…"

Tyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin:
"Minä en saa… minähän en saa".

Mutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti hänestä. "Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen aina nähnyt sen silmistäsi".

"Minä en ole tietänyt siitä", kuiskasi Anna. "En ole tietänyt. Jumalan kautta. En ole ajatellut että tulisi näin".

Hän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan… "Katsos tuommoinen sinä olet!… noin uljas… noin selkeä… noin selkeä… Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu minun sieluni ja ruumiini… ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä siitä… sinä ihana armas nainen". Hän tarttui hänen käsiinsä.

Hän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin silmin: "Minä", sanoi hän ja hengitti raskaasti… "ikinä en ole pitävä kenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta".

He menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa loistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää kumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat hänessä.

Kun he tulivat tuohon hiljaiseen rauhalliseen taloon, menivät lapset palvelustytön kanssa puutarhaan. Ja mies laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet huoneeseensa. "Oi…", puhui Anna suuressa huolessaan… "Oi, sano minulle, sano… ett'en tee mitään pahaa… Sano se minulle!… Minä… minä en voi toisin… Minä en ole tietänyt siitä: mutta nyt on siten: olen kauan, kauan jo pitänyt sinusta enemmän kuin kaikesta muusta… Oi, että sinä pidät minusta! Minä tiedän nyt, että minä olen toivonut sitä! Oi… olin aina niin kamalan yksin!… Ole hyvä minulle ja auta minua… oi, kuinka rakas sinä olet…"

Seitsemän viikkoa kesti heidän onnensa; seitsemän pyhää, ei: epäpyhää, ei: pyhää viikkoa. Seitsemän viikkoa sulaa onnea ja satua, ihmettä ja satua, suurta tuskaa ja suurta onnea. Seitsemän viikkoa oli Anna Boje autuas onneton nainen.

Hän ei rukoillut: "Pidä minut, ja jätä tuo toinen; minä en tiedä, miten minä voin elää, kun sinä olet poissa". Jos hän siten olisi rukoillut, olisi hän kai tehnyt sen, sillä hänellekin oli kaikki tämä samaa onnen satua, kuin Annallekin. Hän ei rukoillut sitä. Hän ei olisi suostunut edes, jos hän olisi itse tarjounutkin. Hän ei olisi voinut astua onneensa toisen ihmisen kärsimyksen kautta. Hän tiesi, että tulee päivä, tulee pian, pimeä kamala päivä, jolloin särkyy koko autuus, pyhä… ei… epäpyhä… ei… pyhä…

Niihin aikoihin sanoi äiti Heinkelle: "Tiedätkö, mikä Annan on? Hän on niin ystävällinen meille ja puhuu kanssamme enemmän kuin vuosikausiin…" "Niin", sanoi Heinke… "minäkin olen huomannut sen… minä en tiedä, mistä se tulee". Ja tytöt kaupungissa, joiden kanssa hän joskus tuli yhteen, sanoivat: "Mikä on Anna Bojen? Kuinka ystävällinen ja iloinen hän on! Ja kuinka kaunis!"

Sitte tuli eronpäivä. Lääkäri etelässä oli määrännyt, että vaimon piti jäädä sinne, aurinkoiseen laaksoon; ilma Pohjanmeren rannoilla oli liika raskasta ja kosteata, liika kylmää ja suolaista hänelle. "Oi", sanoi mies, ja veti syvään henkeään ja katsoi Anna Bojeen: "Ilma täällä on niin raikasta ja tervettä… ja sinä… sinä olet niin armas ja ihana!"

"Sinun pitää pois", sanoi Anna ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä… "sinun pitää unohtaa minut… ja minun pitää katsoa, kuinka minä saan elämäni järjestykseen".

Silloin voi Anna Boje vielä laittaa lapset matkakuntoon, ja vielä kerran tuntea hänen tulista mieletöntä rakkauttaan, ja nähdä sen epätoivon, joka asui hänen silmissään, ja saattaa nuo kolme asemalle ja vielä kerran pudistaa hänen kättään ja sanoa, hampaat yhteen purtuina: "Viekää terveiset äidillenne", ja voi sitte vielä yksin palata kotiinsa ja sanoa itselleen: "Ikinä et enää ole näkevä häntä".

Kun hän tuli kotiin, oli hänellä siellä postikortti Kai Jansilta. Tämä kertoi lyhyesti kuulumisensa. Reunaan oli hän pienillä kirjaimilla kirjoittanut: "Oletko sinä löytänyt Hilligenlein, 'Pyhän maan?' Olen taitanut minä löytää jotain sen suuntaista!" Ja viereen oli hän piirtänyt silmäparin, silmäterät sinisellä musteella.

"Kuule", sanoi Heinke, "kuinka ihmeellistä, että hän kirjoittaa sinulle; aina ennen on hän kirjoittanut vaan minulle. Ja mitä merkitsee tuo tuossa reunassa?"

"Hän on kai löytänyt itselleen morsiamen, jolla on siniset silmät", sanoi Anna.

Silloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle ja itki.

Alkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden varjossa.

Piet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään toivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut, osaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan viikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle pyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa. Hett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: "Alan siis jo saada näyttää vanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka kolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä vuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria."

Helle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut kengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita hiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää ollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin oli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke ei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti hän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi, jolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen itseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi kovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän kuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans lähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi järjestettyinä hänen virsikirjassaan.

Toisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti neuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa taitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä huomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä uudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki neulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja. Tyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen eteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan ja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään, eikä voinut löytää tietä kauneuteen.

Talvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä lähtemään sinne.

Siellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat, kahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja ja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli heidän joukossaan.

Toisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta. Kahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat ahdistuneina.

Ja he alkoivat mies mieheltä keskustella nuorista avioliittoon kykenevistä miehistä. Ja puhuivat katkerasti ja halveksien muutamista, jotka eivät menneet naimisiin, koska olivat raukkoja tai liiaksi mukavuutta rakastavia tai toimettomia.

Joku lausui tylyn sanan: "Nuorista miehistä ei ole mihinkään enää, raajarikkoja kaikki. Naimisiin ei enää mene kukaan".

"No!" huomautti joku… "Friedahan meni tässä äskettäin naimisiin, ja
Gertrud".

"Niin, mutta Friedalla oli kymmenentuhatta markkaa rahaa, ja Gertrud… no, Gertrud oli kahdenkymmenenviiden."

"Jos en saa miestä, koska olen pieni ja ruma, niin sen voisin kestää. Mutta ell'en saa miestä, kosk'ei minulla ole paksua kukkaroa, ja nenä kullasta, niin se on kurjaa ja häpeällistä. Friedakin kymmeninetuhansineen! Mitä hyvää hänen miehellään niistä? Ken viitsisi maata semmoisen luurangon kanssa samassa sängyssä?"

"Äh, tyhjää!… Sanovathan sosialistit, että koko tuo kirottu rahajärjestelmä pitää heittää yli laidan? Se joltakin kuuluu: kunpa arvioitaisiinkin meitä sen mukaan, kuinka norjia ja kauniita me olemme! Mitä sanot siitä, Anna Boje? Silloin saisit sinä prinssin, ja minä vapaaherran. Sillä ettehän voi kieltää, että ole suora ja norja, ja että minulla on kaunis nenä, ja että hiukseni ovat pitkät ja komeat." Ja hän nauroi ja vetäisi kummallakin kädellään vaaleiden hiuksiensa yli.

"No, mutta enimmät meistä pääsevät sentään naimisiin! Ehdottomasti enimmät! Ja muutamat taas eivät tahdokkaan naimisiin, eivät ollenkaan haluakkaan."

Silloin nauroi joku: "Lapset, kerron teille hauskan jutun. Tietysti ette puhu siitä kenellekään, muuten en kerro sanaakaan… Minä ja Lene Bruhn kävimme viime viikolla Bindorfissa, ja myöhäistyimme junasta, ja aioimme tulla jalan Hilligenleihin. Mutta matkalla aloimme pelätä ja palasimme Söthbierin kestikievariin… tiedättehän, siellä jossa on se ukko kahden tyttärensä kanssa. No… tytöt olivat niin ystävälliset, että jättivät meille huoneensa ja menivät jonnekin muualle makuulle. Minä nukahdan, ja Lene Bruhnkin nukahtaa. No, tuossa puoliyössä alkaa koputtaa minun ikkunani takana, koputtaa ja koputtaa ja sitte alkaa torata: 'Miks'et laske minua sisään, tyttö?… Miks'et?… Mikä sinun on?… Mutta tyttö, laskehan nyt!… Mitä tämä on? Olet aina ennen laskenut, ja nyt yht'äkkiä et?…' Siten sitä jatkuu kokonaisen tunnin. Lene Bruhnin kävi aivan samalla lailla. Seuraavana aamuna menimme me aikaiseen kyökkiin. Siellä seisoivat tytöt lieden ääressä ja keittivät kahvia: 'No', sanoo Lene, 'sanokaa minulle nyt, kuulkaa, yksi asia! Jos voisitte mennä naimisiin, niin menisittekö?' Silloin katsoivat he molemmat meihin ylen ujosti ja sanoivat: 'Emme me naimisiin ajattele… ei… emmehän tokiinsa'… Nähkääs, siten se on!… Naimisiin?… Tietysti haluan minä naimisiin. Ja sitä haluamme me kaikki."

"Tiedättekö mitä", sanoi eräs toinen: "Jos te niin kovasti haluatte naimisiin, niin pitää teidän tehdä kuin sihteerin tytär Tonndorfissa: hän ei ollut sievä, eikä hänellä ollut omaisuutta, mutta hän oli viisas tyttö. Hän ajatteli näinikään: 'Jos jäät neidiksi, jäät naimattomaksi.' Silloin meni hän Hampuriin, ja rupesi sisäpiiaksi eräässä hienossa perheessä siellä, ja sai kohta erään kelpo puutarhurin itselleen. Hänen sisarensa teki sittemmin samalla tapaa ja sai erään leipurin, ja leipurilta kuusi lasta, jotka elävät sämpylistä, jotka jäävät aamulla myymättä, ja ovat terveitä ja pyöreäposkisia."

"En tiedä", virkkoi eräs: "Sen pitää olla niin hyvä ja viisas mies, muuten en minä voi."

"Turhia!" tokaisi eräs toinen katkerasti: "Mieluummin onnettomissa naimisissa, kuin naimatonna."

Silloin alkoivat toiset vastustaa: "Ei, ei… ajattelehan vaan häntäkin… ja häntä. Tuhat kertaa ennemmin naimatonna."

"Jäädä vanhaksi piiaksi. Ilman ketään, jota rakastaa, ja josta saa pitää huolta?"

"No?… Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on onnellinen tyytyväinen vanhapiika!… Ei, se on ihan totta!… Hän ei teeskentele!… Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki onnellinen tyttö."

He kohauttivat olkapäitään. "Niin", sanoivat he…, "niitä on semmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään pitäisikään naimisiin. Me olemme toista… Jäädä naimattomaksi? Sitte ennemmin vaikka kuolemaan… Mitä sanot sinä, Anna Boje?"

Siellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä tyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti vakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut luontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen taitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana oli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut valokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna osakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt oli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin silmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.

Anna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön ja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: "Kunpa olisi lahjoja niinkuin sinulla."

"Niin", sanoivat toiset, "kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin sinulla."

Tuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: "Niin… niin…", eikä mitään muuta.

Eräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava tyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: "Ne jotka sanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne joko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt pysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja virkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo opettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita sairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa kuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi meidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri."

Siten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä ruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he kaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he hetkeksi… Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen kanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.

Kun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni taidokas neito.

"En voi", vastasi Anna Boje vaikeasti. "Minä olen niin äkkipikainen. Ja minulla ei ole mitään taipumuksia, ei mihinkään."

"Sinä menet naimisiin", lohdutteli toinen… "olet vasta kahdenkymmenenkolmen ja olet suuri ja kaunis ja älykäs ja siisti. Ell'et sinä joudu naimisiin, niin kuka sitte?"

Anna Boje kohautti katkerasti olkapäitään. "Vielä ei ole kukaan minua pyytänyt, ei yksikään."

"Tilde Peters on oikeassa"! sanoi toinen: "Mikään toimiala ei tuota tyydytystä meille, ja tee meitä onnellisiksi. Niin, muutamille mahdollisesti, joissa luonnostaan on jotain kalpeata, hiljaista ja raukeata; mutta muut, terveemmät, ne kaipaavat miestä ja lapsia. Viisaat kyllä ovat väittävinään, että sen voi helposti voittaa."

Silloin huudahti Anna Boje vihastuneena: "Voittaako sen itsessään? Silloin pitäisi minun kai puhkaista silmäni ja rutistaa rintani sisään…?"

"Se on niin vaikeata ja surkeata tämä", tunnusti toinen vilpittömästi ja hiljaa. "Muutamat kaihoovat ja kuihtuvat hiljaa ja hiljenevät ja kalpenevat tuskissaan. Toiset taas varastavat sitä, mitä he eivät julkisesti ja kunnialla saa ottaa itselleen, salaa ja pelolla. Aiemmin oli kirkolla jo sovinnaisilla tavoilla valtaa mielten ylitse ja sanoivat: nöyrry ja kuihdu! Mutta mitä välittävät ihmiset nyt suurissa kaupungeissa kirkosta ja tavoista? He kysyvät: Mikä voi meiltä kieltää kehdon ja kotilieden? Ja ottavat osansa. Minkä pitäisi olla sulaa ja paljasta sydämen iloa, se muuttuu nyt rikokseksi ja kärsimykseksi. On niin vaikea, vaikea monen porvaritytön asema."

Anna katsahti arasti noihin somiin tummiin kasvoihin "Mitä sanovat vanhempasi tuommoisista mielipiteistä?"

Pieni neiti kohotti olkapäitään: "Isäni istuu joka ilta ravintolassa ja kuuntelee kaskuja, ja juttelee itse mielellään ja hauskasti. Äitini on mennyt naimisiin kahdeksantoista vuotiaana, eikä ymmärrä minua… Se on ehkä pahinta onnettomuudessamme, että me, toisen ja uuden ajan lapset, vielä lisäksi olemme orpoja."

Anna Boje saatti pientä ystävätärtään tämän vanhempain kotiin asti, ja palasi sitten yksin pimeitä katuja, mieleltään ihan masennuksissa.

"Kotona ei minua tarvita… olen ihan liikaa… lahjoja ja taipumuksia ei minulla ole mihinkään… Pitääkö minun nyt mennä jonnekin vieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän onneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa, ilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin… olen kahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei saa lähteä; hän on vielä liika nuori… minä lähden."

Hän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään ja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet hänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä. "Jos nyt tulisi häneltä kirje… kirje, jolla olisi mustat reunat… hän olisi kuollut… autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika suurta autuuttani… Ja kuinka minä odottaisin!… Nyt… nyt… saisimme nähdä toisemme… minä noutaisin heidät asemalta… Kuinka onnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme… nauraa ja iloita pitää teidän kanssani… tahdon olla niin hyvä ja rakas teille… Oi, hän elää päinvastoin ja paranee!… Kun hän sentään kuolisi!… Kymmenen vuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen pitkää suloista vuotta… Anna nyt minulle toiset kymmenen!… kolme!… oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin mielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että tunnen syntiä ja tuskaa!… Kun hän nyt kuolisi…"

Hän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa ja ajatuksiansa.

"Minä olen huono ihminen… niin huono että olisi parasta että menisin veteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja… kukahan surisi minua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni. Kukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin ja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä… Pienen ajan tahdon vielä odottaa… tahdon…" hän katsahti pitkää rakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa… "minä tahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa… Olen puhunut niin pilkalla… ennen… korteista!?… mutta kun ihminen tulee tällaiseen hätään…"

Hän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja katsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke Thomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.

Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt päätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata; hän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.

"No? Anna Boje?…" sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli pöydän pinnan: "Mitä asiaa on sinulla minulle?" Hän ei, kuten useimmat muutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin ylpeiltä.

"Ennustakaa nyt minulle korteista…" sanoi Anna Boje reippaasti. "Olen aina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan."

"Aina kun tulette luokseni", sanoi Rieke Thomsen, "sanotte joko: 'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte, tai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole ennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä ja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla, tulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei ole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä ja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai nöyriä, joka ei olisi käynyt luonani… Annatkohan minulle kortit… tuossa ylhäällä pöydällä… ei… enemmän oikealla… raamatulla… voit samalla antaa minulle raamatunkin… minun pitää vielä lukea iltasiunaus."

Hän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin päällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse… "Rahoja ei", sanoi hän hitaasti… "mutta hyvää leipää… on joku vaaleahiuksinen ihminen; joka paljon ajattelee sinua… mutta hän ei voi sanoa sitä sinulle… on joku este… Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen herra… hänen rinnallaan nainen…" Hän katsahti kysyvästi ylös, ja näki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden… "Enempää ei ole nähtävissä", sanoi hän.

Vapisevin äänin sanoi Anna Boje: "Me olemme levottomia veljemme vuoksi, joka on kaukana merillä… kaukana… minä… minä tahtoisin mielelläni tietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?"

Rieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen silmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas naismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: "Eivät kortit tiedä mistään kuolemantapauksesta."

Hän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta elämäänsä.

"Syksyllä lähden kotoa", ajatteli hän. "Haen paikan jossakin perheessä Hampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän silmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen ystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu."

Pe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli viivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan ja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä Pietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla Iquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut laivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että Piet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään laivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa meni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko mahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä selvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.

Anna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän hänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau kohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös ja ajatteli: "Hän ei välitä minusta. Hän on mies… Mutta hän ei välitä minusta!… Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa, jolla on rahaa."

Kesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje ja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. "Lokakuussa lähden Hampuriin", ajatteli hän. "Rupean minäkin pyöräksi yhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista; muuhun en kelpaa."

Anna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa kanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti hänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna Bojen jälissä kyökkiin ja sanoi: "Kuule, mitä tuumit sinä tuosta suurekkaasta perämies Lausta… siinä olisi sinulle mies… komea tyyni mies."

"Oh", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, "älähän nyt puhu tuhmuuksia."

"No tuon arvasinkin", sanoi Anna Martens… "Ei ole kylliksi hyvä sinulle… pitää olla joku lukumies…"

"Oh;" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti ystävättäreensä: "Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve ja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä sitte rahoista ja latinasta!"

Oli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies hyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa hoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä — hän itse sanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa ja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja naistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian huhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä vähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että avioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet, kunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika varovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.

Eräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet ja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen kanssaan jutellessaan: "Anna Bojen minä valloitan… on oleva ihanaa opettaa hänelle, mitä on rakkaus".

Tuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo kolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta, kuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän arvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli linnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen puukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein pimeätä.

"Anna Boje?" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo kaikkea.

Silloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen rintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään alkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.

Anna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille kolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta. Kukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi verkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli hitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. "Niin paljon kuin minä sitä kaipaankin… niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi voinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!… Huh… mitenkä hän tarttui minuun!"

Jykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa ruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla vilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro laaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä hänessä: "Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö minun aina jäädä yksin?" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä oli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön ihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi epäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka teki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.

Hän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja oikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli pelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui hedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi näyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: "Kuinka inhottavaa on kaikki tuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen ja hedelmää kantaminen… Kuinka ilettävää se on… Minä en tahdo kukoistaa ja kantaa hedelmää… He saavat haudata minut, kahdeksan jalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi… Muutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu… kuinka inhottavaa se on".

Hän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se tuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi tuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin poikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle ja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään ja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja ajatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman tuskallisiin onnen hetkiin: "Olet ollut toki onnellinenkin joskus. Hyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua. Kuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka kuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen tuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi noita hetkiä elämässäni". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita lukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä… ja ajatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja vaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään, sen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.

Silloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta, ihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava lehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat suuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi hänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi… Silloin uneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen yltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan alastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme ystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten kävi tietä… Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari, jota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska hän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua köyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli lyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru säikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin kuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä — nyt se yht'äkkiä ei enää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona ulkopuolella kaupunkia — majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen Wenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti hän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja alkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja raamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.

Silloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti ja voihkaten ja sanoi kovaan: "No… kuka siellä makaa?… Kuka se on?… Kuka on niin tuskissaan?… Sinä?… Lapseni, sinäkö se olet?"

"Lapsi, lapsi", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa:
"Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Tule… tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule".

"Minä olen niin kamalan yksin", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien… "Niin kamalan yksin!"

Kassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi hän: "Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit. Hyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta siskoltasi nuoruuden… Näes… jos me eläisimme luonnollisissa oloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet. Yksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi etäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit iloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla olisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi asti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat, kilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet voimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen ja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.

"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa. Kauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita kylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa' kokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin, sanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen kanssa… et saa sinutella häntä… et saa suudella häntä, ell'et mene hänen kanssaan naimisiin… sinulla pitää olla niin ja niin suuret myötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin, ell'ei sinulla ole rahoja… Et ansaitse kylliksi… Saat tuhlata parhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida… Jää naimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'… Niinpä siis, kaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle vihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä parhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin, monet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et saa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän, taipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.

"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan. Teidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna Boje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut naimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin, jota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda siskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja jotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka myöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja lapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin jossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee maassa."

Anna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota ystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.

"Vuosia sitten tein jotakin", sanoi Anna Boje hiljaa, "jota pidetään suurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään maailmassa. En voi kenellekään puhua siitä".

"Oli, oli!…" sanoi hän… "mutta hän ei voinut auttaa minua ja itseään… hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en voinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli".

"Luonto on väkevämpi kuin tapa", sanoi Wedderkop, "kiitos Jumalan; ja rakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan".

"Jumalan?" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti… "Kun minä olin lapsi, olin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun kolmiyhteydestä… nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun valossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan… ja se on surullista".

"Niin", sanoi Wedderkop mietteissään… "se on surullista… Mutta siinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään ole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi mukautua, ja omaa uskoani en löydä".

Anna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: "Tämä on sittekin tehnyt hyvää minulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut saada kuulla ystävällistä sanaa…" Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän: "Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä elämälläni".

Silloin vilkaisi Kassen Wedderkop vähän veitikkamaisesti häneen ja sanoi: "No… Antje… olet nyt kahdenkymmenenkolmen… eikö peili ole kielinyt sinulle, miltä näytät? Antaa nyt kulua vuosi vielä, ja toinenkin, vaikkapa vielä kolmaskin… on kyllä tuleva vielä vakava kunnon mies, joka on pyytävä sinua".

"Luulen", sanoi tyttö taaskin syvään hengähtäen, "ett'ei kukaan tohdi lähetä minua".

"Ei mikään pelkuri tohdikkaan", sanoi Wedderkop nauraen. "Eikä semmoisen kannattaisikaan. Se on oleva todellinen mies, ja semmoinen, joka tuntee arvonsa. Ja siitä johtuu se, että saat odottaa niin kauan".

Hilligenlein kadut lepäsivät hiljaisina. Kultaisenharmaana levittäysi kuunvalo niiden ylle.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kun tuli syksy, huomasi Pe Ontjes Lau, että hänen liikkeellään ei ollut mitään hätää. Hän jätti jahtiliikkeen ja hänen täytyi laajentaa säilytysmakasiiniaan, ja rakentaa makasiinin katolle tuulimylly, joka kaikesta rasvaamisesta huolimatta kaiken päivää hiljaa ja ilkeästi kitkui.

Juuri kuin he klubbissa olivat selvillä: "Hänen käy hullusti! Tietysti käy hänen hullusti! Semmoinen ei voi menestyä Hilligenleissä", juuri samaan aikaan tiesi Pe Ontjes Lau, että hänellä oli liike, joka tuotti hänelle iloa ja joka voi elättää vaimon ja lapset. Silloin kohotti hän päätään ja etsi Anna Bojea.

Hän oli nimittäin hillinnyt silmänsä, niin ett'eivät ne olleet katsoneet muuhun kuin maissiin ja ohrasäkkeihin ja oveliin talonpojan silmiin. Mutta nyt kohotti hän päätään ja alkoi tähystellä ympärilleen. Ja kun Pe Ontjes Lau, entinen suuri ja komea Goodefroon perämies ja nykyinen viljakauppias kohottaa päätään, niin silloin ovat asiat aina selvät. Hän kohotti siis päätään lyhyine vaaleine täysipartoineen, ja katsahti ympärilleen. Missä on Anna Boje?

Eräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: "Kuule, perämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä sinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan".

"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa ollut?"

"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo minusta?"

Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.

"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen, varmaan tapaansa… "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".

Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät. Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.

"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes — hän koetti lausua sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä oikein, äänessään oli toinen sävy… "Jos sopii sinulle, niin tulisin mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"

Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun… Sitte sanoi hän hitaasti ja takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään? Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."

"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi ajatella muita asioita."

"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet… semmoinen olet ollut aina… ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."

"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi väittää."

"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä kohtaani."

"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe
Ontjes… "oma äitisikin valittaa sitä."

"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla… olit tyly minulle. Sinä olet ylpeä. Sinä — sinä olet. Sinä tahdot aina sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan kanssasi."

Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata. Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän astella nopeampaan ja hävisi pimeään.

Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.

Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä… "Oi, kun hän tulisi!… näkisi minut näin… ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä… Minä tiedän, että olen kaunis ja… minä tiedän, että voin tehdä onnelliseksi miehen."

"Kuule… Anna", virkkoi hän tyyneesti… "minä tahtoisin mielelläni olla ystävä kanssasi… kuule, Anna… lausu minulle hyvä sana."

Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita olkapäitään… "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."

Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen… Lapseni, lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja saat valittaa turhaan."

Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes, istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme toisistamme… mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."

"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle… olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."

"Niin", sanoi Pe Ontjes mietteissään… sitte kohotti hän päätään ja sanoi: "Olen tuuminut — en tiedä muutakaan neuvoa — meidät pitää kytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme pakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai kymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä kuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista tyyneesti."

Helle Boje pudisti päätään: "En ymmärrä", sanoi hän, "miten sen aiot toimittaa".

"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia
Cuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan."

Helle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. "Minä luulen, että hän ei suostu siihen", sanoi hän.

"Niin, sitte sanon sinulle jotakin", sanoi Pe Ontjes… "Lähetä hänet tänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain lähetystä Hettille tai Pietille — Goodefroo tulee näinä päivinä Hampuriin. Teetkö sen?"

"Katson, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Lähde nyt… saan katsoa, mitä voin tehdä."

Anna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin luona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän oli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens oli sanonut: "Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän tahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti sinun luonteestasi. Toiseksi: sinä olet ylpeä ja pikastuvainen, Anna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin muutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi." Nämä Anna Martensin selvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello kahdeksan tienoissa, kotiin.

Silloin sanoi hänen äitinsä: "Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä. Hän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin; hän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi jotain lähetettävää pojille… Olen tässä pannut pakettiin pari kakkua Hettille — hän pitää niistä niin — Pe Ontjes sanoi, että hän haluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan… Luulen, että hän mieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin." Mitään muuta hän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön hän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'

Anna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti syvään. "Minä matkustan hänen kanssaan!… Minä matkustan hänen kanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle! Kuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän iloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta jos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin ei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä."

Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.

Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla heitettiin päälleni… silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva käsivartensa ympärilleni… tuo suuri, hirveä poika?…' Ja hän valeli täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin, vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?… Pe Ontjes Laulla… varmasti." Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy. Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa… Hän valeli voimakasta, pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin nähnyt… ei, ei kukaan… mitä kuuluu se teille?… mitä kuuluu se Pe Ontjes Laulle?… kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä, mitä olen ruumillani tehnyt?… Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen ihminen?… Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton siitä… Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin, aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki, kiireissään ja vihoissaan — oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma — aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen. Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi: "Hullu,… hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka ihmeellistä on oleva…' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret. 'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle; ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat, joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro sitä kenellekään… minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse… minä… minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."

Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa; mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan, löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen, ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa yllä… Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti, levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä, nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina… Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa, päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta — oli nimittäin kylmä marraskuunilma —, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora, vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha, ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin… Sitte otti hän vielä suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa, se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro minulle, mitä olet nähnyt?'"

Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos…

Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"

"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen… Matkustan tästä Pe Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan saisin aikani kulumaan?"

"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille.
Hän on nyt myöskin Hampurissa."

Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En minä viitsi… tee itse se… tule… niin vien sinut laivaan."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters…"

Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole ahkera… siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä sinä sitten olet?"

"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni… Mitä arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin kahvikupit."

"Niin tuota!" sanoi hän… "en ole vielä paljoa tehnyt… mutta, kun kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan… Suoritan tutkinnot kyllä ajallaan, älä ole huolissasi siitä… Sen teen jo yksin vanhuksienkin vuoksi", lisäsi hän vakavammin.

"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."

"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni…" sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin virkkuja miehiä sille alalle".

"No… ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla vielä."

Silloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai Jansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: "Jos lupaatte molemmat, että olette ystävällisiä ja kohteliaita minulle… niin tulen teidän kanssanne Cuxhaveniin".

"Tyttöseni!" sanoi Pe Ontjes Lau… "tulehan pikaan tänne!… Poika hei: isopurje ylös…"

"Anna!" sanoi Pe Ontjes matalaan… "Nyt teit ystävällisesti!… Pue nyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa. Oletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja…" Hän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin käsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. "No… nyt istut siinä ja pidät hetken perää".

Hän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös.
Jahti lähti liikkeelle.

Sitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät keulapuolelle.

"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa", sanoi hän ja tarttui peräsimeen… "Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen".

"Oi, kuinka mukavaa", sanoi Anna. "Ehkä saan kohdata hänet ja palata hänen kanssaan kotiin…"

"Niin", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa värähtelivätkin… "Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen kanssa kuin minä?"

Pe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen sylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas… "Minä olen sanonut isälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon saapumisesta".

"Sanohan… onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti tulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen tummemmat kuin sinun… Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa Kai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain…"

"Se on leikkiä vaan", sanoi Anna… "Kai Jansia kiinnittävät aina niin ihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi seurustelee Kai hänen kanssaan… Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen ahkera…"

He olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja Heinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille ihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.

"Vai niin!" vastasi Pe Ontjes ripeästi. "Se on selvääkin. Miks'ei olisi poika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset siskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras Bojelapsista on vanhin".

"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista", sanoi hän vitkaillen, "niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän arvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja älykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se on".

"Pe Ontjes…" sanoi Anna lentävällä kiireellä, "minä en soisi mitään maailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle".

"Anna silloin sydämesi minulle", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui hänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.

"Ah", sanoi hän… "niin!… minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja tuolisi, niinhän? Kuulehan… sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat silmäsi… Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta se on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun äitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on. Onpas se oleva ihanaa elää kanssasi!"

"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan, enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja katsahti Pe Ontjesiin… "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi hän hiljaa.

"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä hänen kaulansa ympärille. "Kuule… Kai Jans näkee sen."

"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun häntä… Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta. "Kuule… nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään vähintäin kuuden viikon kuluttua."

"No!" sanoi Kai Jans… "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se…" Hän ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.

"Meillä on Dänensand takanamme…", hän osoitti kädellään tummaa viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna… siellä kutsuit häntä ankeriaansyöjäksi… ja nyt?… Siten sitä ihminen muuttuu".

"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!… Ei!" sanoi hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.

Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos avoimelle merelle.

"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".

"Et ollenkaan!… Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei teillä ole mitään tehtävänä… Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin istu tänne kanssamme ja puhu jotakin."

"No, hetken", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan ylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän välitsensä ja jäi vaieten istumaan.

"Niin…" sanoi Kai Jans, "en tiedä… minä voin aina puhua ainoastaan asioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä".

"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen lapsi Hilligenleissä tuntee sen".

"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".

VIIDESTOISTA LUKU.

Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta, meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.

"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben Peters tätä samaa matkaa… Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä, niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se, että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä käskevä katse sillä on mukamas!… Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!… Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!… Ja millainen takki sitten, mitä kuosia sekin!… Ja nähkääs hänen pitkää kellervää partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi kuin härkä.

"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.

"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo, veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen, ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat, ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli Helgolandin herrana.

"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan. Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen ja aukaisi ne taas.

"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan, ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen sielunsa yhä levoton.

"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta, kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin, jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan, varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.

"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa, jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.

"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita, ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella, vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä; ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää. Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.

"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt, hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus, joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.

"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:
'Montako solmua voit tehdä partaasi?'

"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:
'Montako voit sinä tehdä?'

"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä… sinä olet mies?'

"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.

"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.

"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti
Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.

"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen, katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi ne taaskin.

"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla itseään…

"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista — he olivat Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet pari talonpojan arkkua — silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään pilkan esine, sanoi hän.

"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia, ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat hampaittensa välitsi, — tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja ilmeettömin äänin —: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla mennyttä miestä…' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin, vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.

"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään, katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy tietää, mitä.'

"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon: 'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'

"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin, hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.

"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat hänelle.

"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi, ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'

"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa; ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.

"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.

"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.

"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei… Wieben Peters ei tullut Jumalaa lähelle. Ei… hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.

"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen jo kauan sitte.

"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan omansa.

"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:
'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule… Tulkaahan nyt!'

"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella saarelle.

"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä, ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen, ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston huipussa Ditmarskin lipun.

"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän kumpaankin parranhaaraansa.

"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui puolustautumaan.

"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.

"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.

"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä sen — hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina peltojaan — hän aukaisi luukun.

"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta, katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.

"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.

"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika kiusa meille. Olet erinomainen mies.'

"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan… 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen kovasti odottanut… oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te oikeita jauhovakkoja.'

"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä siellä.'

"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'

"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,
Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'

"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.

"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus, menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.

"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa. Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."

Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle pimeälle riehuvalle merelle.

"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja minä… minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan ei sitä voinut… Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä, lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole järjestyksessä."

"No", sanoi Anna… "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?
Wieben Petersistä ja semmoisista?"

"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"

"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes, käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta, joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen sanon."

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene mitään sitä vastaan… Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut Berlinissä?"

"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit… mutta mieltäkiinnittävin… mieltäkiinnittävin… oli aina yksityinen ihminen."

"Niin, näetkös… tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja — ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin, jossa asun — ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun, koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."

"No… ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä. Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."

"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin… kyllä minä jumaluusoppia lueskelenkin… ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut. Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes, salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista, joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."

"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas. Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa, että jätät kaiken… mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää maata."

"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän, etsihän vaan!"

"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin näytän sinulle makuusijan… Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."

"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."

Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No. Onkohan välillämme sovinto nyt?… Tule tänne…" ja veti hänet luokseen polvelleen.

Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre: "Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma…"

Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin aamutuuli."

"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä hengität… Armas, pikku tyttöseni…"

"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti… "minä en voi sille mitään… minä olen nyt kerta semmoinen…"

"Armas suuri lapseni!… kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut, ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja suuteli häntä.

"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän siitä!… Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää minulle… Oi, sinua, rakas, rakas…"

Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän… "No… nyt pitää minun takaisin kannelle taas ja sinun pitää nukkua."

"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun täällä… Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun…"

"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että voin nukkua sentään… Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!… Oi, mikä ihana päivä on oleva huominen päivä!… Kuule, perämies, en minä sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta, ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta… Jos me kohtaisimme Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat iloissaan, sen tiedän… vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja… Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."

Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.

"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes.
Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen, että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt, voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."

"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan." Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."

Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule
Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin
ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean… Mutta… Pe
Ontjes… minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."

He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.

Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä alusta sinne ja tänne.

Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään tuuleen taaskin.

"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen… "nyt olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa… vai kuinka luulet?"

"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."

He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän valo.

Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan — aamu oli jo valjennut — ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena, ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän, "olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri heräsin tähän kovaan jyskeeseen."

He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.

He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.

"Näetkös", sanoi Pe Ontjes… "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka… ja tuolla on Cuxhaven."

Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".

Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot. Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan, tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui, syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan, kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat yössä.

Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita, jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti, ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon; kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen. Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.

Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat toisiaan.

Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn. Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella, seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet mukaansa. Kello yhdeltätoista — komendantti kumartui juuri, antaakseen ruorinpitäjälle jonkun ohjeen — kohtasi venhettä takaapäin, ihan suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen: hurja sysäys… ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin kellui venhe… Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa; viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.

He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä, pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta: Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo kuolema."

Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.

Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa sydäntä?

Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa… kuinka se jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.

He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta, jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin. Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään villalakki, ja jäi kannelle.

Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan kiitos! Erehtynyt on!"

Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies. Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen pohjoiseen.

Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa — myrsky painoi nimittäin raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä säikiltä — silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".

"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' Te ette uskonut minuun, perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.

Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään, molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.

Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.

Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli meren.

Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui. Siten kesti tunnin.

Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat ympärilleen.

Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.

Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva päin tuuleen!" sanoi hän… "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."

Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan pistivät ja kipenöivät.

"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä", sanoi Piet Boje, "eikä perämiestä… Kapteeni… siellä tarvitaan miestä."

"Olipa onni", sanoi ukko kuivakiskoisesti, "että ajauduimme Helgolandin varjoon."

"Nähkääs!" sanoi joku: "Haijit!…" Joitakuita helgolantilaisia venheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.

Jan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli tuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.

Piet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin luiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä raakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.

Jan Deeken ei katso sinnepäinkään: "Täyteen vastatuuleen, että selviämme heistä".

Miehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on siinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat he tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: "Poika, poika! tuo ei pääty hyvin… Se on mies!… Hirviö ihan!… Vielä käy kaikki hyvin… Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan taa! Ne voivat pikemmin tuoda apua".

Jan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat, komensi hän kuivakiskoisella äänellään: "Itä… etelä… itään", ja tarkasti suuntaa ja purjeita.

Kun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa astui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri laivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.

Vanhin merimies juoksi Pietin luokse. "Kapteeni on pahoin sairaana, perämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet".

Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli, Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".

Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä helgolantilaista pumppuihin!… Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut lähetti hän alas ruumaan.

Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja uljaasti velvollisuutensa.

Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli eteenpäin, näkyisikö apua siellä.

Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja oli lähettänyt heille vastaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he tunsivat toisensa.

Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?… Onko äitimme kipeä?"

Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki ovat terveinä".

Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna?
Tunnut niin omituiselta?"

Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja kyseli kaikesta.

"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".

"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä, keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen iloinen".

"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana poissa… ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet, niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan? Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"

Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli tullut Cuxhaveniin.

"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa, jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä. Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät… Soisinpa, että olisi viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen meren."

Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.

Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki, jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä… minä olen saavuttanut, pyhän maani', ja naurahti hiljaa.

Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans jälissä.

Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule… sanohan… kun silloin eilen iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin mielelläni tietää sen".

"Mitä tarkoitat…?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin?
Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.
Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"

"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta…
Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".

"Ei…", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa… tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".

"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"

"Mitä se minuun kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".

"Vai siten…" sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.

"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'. Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta tämä… tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja kamaluudesta 'Pyhään maahan'…"

"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh… totisesti hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa ikäänkuin oli vapahtunut.

Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen ääressä.

"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt, äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".

Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti… mutta tuolla on vielä eräs… ulkona… joka odottaa sinua. Eräs, jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun luokse".

"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään. Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.

Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.

"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!…" Ja hän kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan partaalta hän ei puhunut mitään.

Kuinka hänen äitinsä iloitsi!… "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein maissa!"

"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä", sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".

"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina, poikaseni!"

"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä… Anna tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä… Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä tilaa…?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"

Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin kuumaan itkuun.

Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi: "Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä… entispäivänä jo! Ja on mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain muutakin vielä tapahtunut!… Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".

Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle, kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki, kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.

Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa ja rutistautui häntä vastaan.

Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on sinulla parta… Oi… kone on poissa!?"

Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää tarvitse työskennellä koneen ääressä.

"Niin… ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas, lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs… ja milloin menevät he naimisiin?"

"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään lampeen… "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon. Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on oikein."

"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."

"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"

"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä sanoa?… Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."

Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja katseli työtä… silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä nyt työskentelee kannella?

Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti mielikuvitukset päästään… Sitte riensi hän kolmella harppauksella ylös rappuja.

Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä, aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt hämmentyneenä ylös.

"Otit sen niin nopeaan pois… en ennättänyt ajattelemaankaan… Minä luulen… ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä… olen aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."

Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan itkuun.

"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No… tyynny hän nyt… Saathan sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et… Ja tule nyt."

Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet… olen aina ollut niin kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt, että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet… ja Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut… ja Piet… en ole ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon… ja nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan… hän ei ole vilpitön ja tottapuhuva, niinkuin te."

"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä huolen!… Onhan hän hyvää juurta?… No, ole huoletta vaan!… Katsos, kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"

"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä tapaa löydät rauhan?"

"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala puhua Kai Jansin puheita!… No tule nyt!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa kastanjoiden varjossa.

Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan murehtia, kun hän ei saanut lasta.

Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.

Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli. Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en minä saa lapsia, niin kuka sitte saa?"

Eräänä iltana — avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta — alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti: "Sanohan, lapseni… olen ajatellut sitä paljon… En ota toiste enää puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia… Sanohan: tehän pidätte toki toisistanne?"

"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt?
Tietysti me pidämme."

"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos… voi pitää toisistaan liiaksikin…" Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."

Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters… Sinä arvelet, että koska partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä. Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin kuningas."

"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla sinun?"

Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"

Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein vieraantui hänestä.

Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.

Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että
Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi
Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.

Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän Hilligenleihin.

Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina, Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä, tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona, silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja lordi Pankook'ista.

Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli; mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.

Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja nenällä, kun katson ihmisiin…", ja kyseli, mitä kuulumisia oli Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui, ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.

Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.

Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau — oh, tuo suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, — jolloin Anna Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi, mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi Kai Jans — aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska sen puuaines on lujinta — unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä, sen syvänteissä ja sen latvoissa… Ja paras auttaja hänelle näihin aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän kokemukset.

Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta, ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan kokemuksien rinnalle.

Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen rakennukseen kastanjoiden varjossa.

Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille, joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa, ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia vanhoista ystävistään.

"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä, ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa…' No, me saatimme hänet kello viideltä asemalle… Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies. Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.

Sitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja
Heinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.

"Ah!" sanoi Kai, "ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin.
Et pitempi kuin tuolin jalka."

"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin kahdeksan vuotta."

Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."

"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät silmänsä sydämellisesti häneen.

Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä, ja kumartui työhönsä.

Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan luokse?"

Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä pitämään.

Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia portaita aina ylös kukkulalle.

Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.

"Kuule… minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä… ja sinä olet vielä liian nuori… mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla… minä en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä… minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja koko alani."

Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte… "Etkö sinä siis usko siihen, mitä sinun pitää saarnata?"

"Niin, lapseni… niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes: kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä, tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."

"Niin lapseni… Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan, mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja… ja silloin löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja tulkoon valtakuntasi… Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa, saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä toivostamme. Siitä saarnaan… Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."

"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää", sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"

Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla, joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."

Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."

Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."

"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä! Tule nyt taaskin tänne ja opi!…' Luulen toisinaan, että tekisin oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies… Lapseni", sanoi hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista; puhutaan jostain muusta".

Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"

Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä… Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan käväistä tervehtimässä äitiään.

Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä, kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.

Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta, kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat paidoista.

Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.

Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?" ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.

Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli
Heinke kammarista kädessään eräs kirja.

Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen… On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.

Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin", ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään, hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan, se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.

Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä: "Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi… sinun pitää holhoa ja valvoa sieluasi… On niin kamalaa, jos antaa kasvaa rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi, ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".

Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän on mielellään kanssani… ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".

"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen äänensä katkesi taaskin ja hän itki.

Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!" Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi olooni ja elooni".

Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi, ainoastaan taivaan tuuli ja sade.

Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa; hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei ajatellut semmoisia.

Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa, viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa, vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo, kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä vastausta.

Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.

Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja hämärän sekaista.

Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.

Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai! Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".

"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen sitä onnellisesti sen läpi".

Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle, huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän, että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja antoi päänsä painua ja itki.

Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi, kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat, varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn, Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta. Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole. Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla, niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"

Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun oikean sanan oikealla ajalla — Heinke Boje: kuinka haina oli tuona hetkenä — "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani, että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota sinäkin itseesi, pelkuri!"

"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki päätyy hyväksi".

Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen
Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja
Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.

Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen rouvaltaan.

Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle, astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi, toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.

Mutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin ihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin siitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi. Ja kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan luonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli häntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi ihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua keskusteluun, joskus kujeillakin.

Hän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: "No, Heinke Boje! Oletpas sinä viisas ja mielevä ihmislapsi… Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla nuorilla hevosillasi; ole varovainen!"

Pienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee laajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans lähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä ihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona, ja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.

Alussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau oli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala vallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan, lähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi ainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä. Rieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana hetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne riippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi äidilleen: "Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa tästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme".

Kun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse äärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli illemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri oli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja katsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.

Wedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti sen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi samassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika, joka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.

Pe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä, koska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut saveen. "Soisinpa", sanoi hän myrkkyisästi, "että saisin pistää nuoriin sekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä", ja ripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan".

"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon", sanoi Kassen Wedderkop, "ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin koko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin turhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on, vaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä parhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät ole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet semmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin määräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine Wulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia vieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla mielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne ovat, jotka Hilligenleissä määräävät".

"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä. Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa, ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun, senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."

"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin: Bismarckin kolme suurta tuhmuutta… Ja sitte on heillä eräs sana, eräs sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä välkkäviä silmiä."

"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä, ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."

"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset… nehän ovat kunnollisia".

"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop… "Suo anteeksi, Anna, nuo hiton korealaiset… Näes", sanoi hän, antaen äänensä muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta; heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton oppineisuus."

"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään kunnollista ja hyvää".

"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa… Katsos, semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes… suo anteeksi, Anna, ne hiton korealaiset… kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika — olinhan vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella, päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla Hilligenlein pormestari."

"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"

Hän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi äkeästi: "Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?"

Samassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut lapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi siitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään kirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.

"Se on Pietiltä", sanoi hän… "hän antaa lapselle lahjaksi kastepuvun… ja… mutta… mutta… kuulkaahan… Tjark Dusenchön tulee tänne… Hilligenleihin… hän on ostanut Dittmarin talon ja suuren liiterin… mutta tokiinsa… hän aikoo perustaa tänne tehtaan; Piet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan".

"Se oli turha huomautus", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. "Sehän on itsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa… No, vai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja tehtailija!" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.

Anna sanoi pilkallisesti: "Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys siitäkin syntyy".

"Huijausyritys?" sanoi Kassen Wedderkop. "Miksi niin ilman muuta huijausyritys?"

"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan", sanoi Pe Ontjes…
"Kuuletteko?… jo se alkaa jo…"

Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja nokisena kuten tavallisesti.

"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano. Hän on miljonääri… Kaikki menee täytäntöön".

"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys, Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä, ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan. Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark… Tjaark… tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön, mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."

"Vai siten…" sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin pitää minun… Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan, kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.

Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.

Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden. Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä, jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan makkaratehtaasta.

Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään, ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen portailla. "Arvoisat herrat… Oli onnen ja heräävien toivojen hetki vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken merkityksen ja suuruuden…" Siten, valmistellen yhä puhettaan, nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle ja muusta semmoisesta.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa, tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari, oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille: "No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa, että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia; mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen, tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa, koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi. Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä, on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".

Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui; toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki, kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.

Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista, kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi, jota he eivät muulloisin koskaan tehneet… Ravintolat olivat kello viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock, joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia, joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana, tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla, tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä, tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."

Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen, että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen, jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä kaupungista todellisen pyhän maan.

Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä, joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen. Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä eräs on asettuva vastustamaan häntä… Kun Tjark Dusenschön toisena päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen, että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."

Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."

Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se kantaa hyviä korkoja."

Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla. Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu, että ihminen suuria muuttuu."

Silloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: "Mitä sanoo Bojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on lapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje unhottaa."

"Vai niin," sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi häneen sangen harmaankirkkailla silmillä: "Ja missä suhteessa ovat Bojelapset Kai Janssiin?"

"Oh!" vastasi Anna pilkallisesti. "Sinuakin!" ja kääntyi ympäri ja meni asuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui lapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: "kuule, on varmaa, että sataman suuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää — hän ei kyllä puhu siitä paljoa, — että hallitus jossakin muodossa seisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa kaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on aiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä säilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa — olen pitänyt häntä tarkasti silmällä — ei ole hänessä entisestä jälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä vakavan miehen."

Annan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: "En ole vielä ikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa kirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta, hän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt kääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan, ovat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän kaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että ihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt, että ihminen voi muuttaa luontonsa."

"No mutta nythän pidit koko puheen!" sanoi Pe Ontjes. "Kuinka vanha olet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte kaiken."

Annan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet sietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. "Olet niin suurekas," sanoi hän, "ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta hämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen kanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa sen johdosta." Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää makuuhuoneessa ja kyökissä.

Niinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas maassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla viherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum, Tönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden nimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut Hilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin ainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä siellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se pitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois. Nyt sanottiin: "Nytpä… no hyvä niinkin… menee Hilligenlei, koko 'pyhä maa' makkaraksi." Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin, ja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark Dusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus… Ja hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä kaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään vielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin kurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle, jonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin huomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun hilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään varastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa ja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä ja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia, oijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.

Niinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen homehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha, kunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt vihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.

Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun, pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu aitauksen vierelle.

Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.

Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen. Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi: "Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten: 'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.

Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.

Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi kasvoiltaan ja tervehti.

Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti, ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli: 'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.

Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin, tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi, mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.

"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi, toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".

"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en opettajan tähden".

"Molemmat ovat hyviä", sanoi hän. "Nuoret opettajat ovat melkein kaikki hyviä. Vaalea…"

"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on niin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter. Hän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän kutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille kuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta…"

"Oh, poika!" sanoi Heinke. "Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi tiehesi!"

Sitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä muuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin siisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas ei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden, joka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen, vähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: "Hän on ihan poika vielä… Naimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on toista! Niin luja voimakas mies!"

Siten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin askelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin omituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä ajatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä karkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi hänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta aurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen käsivarrellaan.

Kun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi, pukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan kesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa auringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan keskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös kukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue tuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla viljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät, kahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu kokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin hiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden ja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä kylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja sitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä vanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen mielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin tullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa lykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat vaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän, että saatiin taas kaikki järjestykseen.

Kaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa uneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää maailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä loistivat sisäistä hohdetta.

Kun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias Dete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: "Sinä tulet kuin Ruth, kun hän aamusti lähti tähkäpäitä poimimaan".

Silloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää: tuossa sinulle suutelo". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina ystävällinen, ja niin teeskentelemätön.

Kun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan, tuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa vaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan lähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään kurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei nähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin metsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi — kovaan hän ei tohtinut puhua —, "hitto", ja katsahti ylös. Silloin seisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä kohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka tänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen hänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.

"O!" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, "siinä te olettekin!" ja purasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.

Nyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset kasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja punastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan tunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin tuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen hyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä asti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.

Sattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja, joka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen herra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään: "Luvatkaa", sanoi hän, "luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt aion sanoa".

Silloin sanoi toinen: "Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta kodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut kaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille ihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut tuossa alhaalla oikealla sivulla".

Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole. Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän. Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on hiljainen, siisti nainen".

Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.

Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.

Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen takkinsa laita.

Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.

Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja pesuvaatteista piti huolen äiti.

Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'

"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".

"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret varjot niin hauskasti seinämällä".

"O", sanoi hän. "Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin hänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin sovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua kinaan koskaan".

"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan edessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi loukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte, terve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte minulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä".

"Niin", sanoi Heinke, "varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja tuhmaa siinä".

"Nähkääs vaan!" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen ilkunnastaan.

He olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja Heinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän, että opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.

Seuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine takkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen rakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja, jotka olivat täynnään niitä.

Mutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun hän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin oli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.

Silloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen harrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat lapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja hän nousi arvossa hänen silmissään.

Äiti sanoi: "Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja joisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme".

"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia ainoastaan kuvainsa keskellä".

"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina, mutta hänelle ei osaa suuttua".

Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina alas Palermoon asti.

Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan, ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde; toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä. Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi, mutta varroppas vaan, kohta se purasee".

"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."

"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne… En tiedä", sanoi hän mietteissään.

Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa, vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.

Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja; ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."

"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle, mitä näen."

Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi ihanaa".

"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella kauneinta maailmassa."

Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.

Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja vakavaa.

Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.

Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai, ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'

KAHDESKYMMENES LUKU.

Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut, ja niillä lepäsi hänen äitinsä.

Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän tulisi kuolemaan.

Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään, niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.

Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä Jumala ottaa minut vastaan."

Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.

Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon… Soisin vaan, että hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."

Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.

Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.

Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi, ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.

Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo — hänen isänsä oli mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista — astui Heinke arasti hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet menettänyt äitisi?"

Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä. "Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke? Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani, niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan tulee jotain kunnollista."

"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan ylvään tien."

"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."

Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät — olivat päivät ihan ennen helluntaita — päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.

Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen… Minulla on aina ollut paljon iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi maailmaksi."

Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni: niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.

Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"

Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno, ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului…

Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua ihmiskohtalo."

"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet… minä olen toisellainen", sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."

Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä ystäviä."

"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."

Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se on."

Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet sinä nyt?"

"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän viivytellen… "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."

Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'

Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!… Nyt tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen… Mitä nyt?…

"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä, "mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."

"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin, Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä, kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan, eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella, miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään; millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta, joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa riikinkukonpurstoaan.

"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa. Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä, rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.

"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa, kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.

"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan, uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.

"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.

"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys, kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme, Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.

"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä, jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa, vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin toiset ihmiset. Ja katso… nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä, tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni, jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."

"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat kasvonsa.

Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta. Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."

Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.

Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen terveisensä hänen ystävilleen.

"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi… En tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"

Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.

Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."

Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa, niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen Hilligenleitä, Heinke!"

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään, niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.

"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin Hilligenleihin!'"

Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin. "Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."

Heinke nauroi. "Lakatkaa nyt jo", sanoi hän. "Sulaa lorua kaikki tyyni.
Tuon kohta kahvia."

Hän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen — vaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa — kahvin, ja tuli sitte hänen luokseen päätykammariin.

Kun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen kuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen tunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja paras maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat mietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin ja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen kanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä ajattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että katselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen luontoaan… Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja hilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja sopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'

Ja hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat taaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: "Ell'et käyttäydy paremmin, ajetaan sinut täältäkin pois."

Silloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä helluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.

"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo", sanoi Heinke, "ja keittää aamiaista."

"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne meitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin."

Kun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä hänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi Heinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin että hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: "Olen iloinen, että taas olet täällä, Pekka."

Silloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi, ikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: "On liika hyvää olla kanssasi."

Silloin hämmentyivät Heinken silmät: "Sinä olet hyvä minulle", sanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta takaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: "Nyt minulla on koko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa huomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt."

Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle, ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi koskaan olla onnellinen.

Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää, ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan. Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.

Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte ulos.

Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään; niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen suutelemina.

Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?" kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."

"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää, minne me menemme."

He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.

"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."

"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."

Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.

Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän tasangon keskellä mahtava jätinhauta.

"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."

"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke, "aina vaan."

"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa…
Tiedätkö mitä… Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä…
Oi, annahan… Minä sidon sinun silmäsi…"

Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan hänen kirkkaita tyyniä silmiään.

Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti, että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja talutti häntä kädestä sitte.

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."

"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa, jalat karkeissa turkkitollukkaissa."

"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta täkäläisestä suvusta."

"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori mies. Minä luulen… kuule, Heinke… minä luulen, että se aikoo suudella sinua… Heinke."

Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja kaunis, niin antaa hänen."

"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."

He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"

"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin ahdistunut.

"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti, "että sallit vieraiden miesten suudella minua."

Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään vastaan ja sanoi: "Heinke… Heinke!… minä pidän sinusta niin äärettömästi."

Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle, nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.

Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili aamuauringon valossa.

Mietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä, milloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat he edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten saapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka yleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja sitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen merenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille. Nämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei ollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti ylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni syvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.

Ja Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli liikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja lievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja Hilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter Volquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä saada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti uuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut. Siten kului joku hetki.

Silloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin ajatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja katseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: "Tulivatko huuleni keltaisiksi?"

"Ei tee mitään", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki silmänsä.

Silloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja suuteli häntä.

Heinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät rakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja laski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.

Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.

Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään, silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.

Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".

Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin. Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he suurimmassa salaisuudessa siitä.

Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter siellä ojensi hänelle kätensä — hän oli jo astunut ensimmäiselle portaalle — kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"

Hän ei sanonut muuta kuin "Oi… sinä!"… mutta katseli häneen niin tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva. Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.

Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa. Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.

Äiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän nyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla…

Nyt katsahti äiti ylös. "Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle?
Kuka nyt on tullut?

"Niin…" sanot Heinke, "hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo tänään mielellään syödä kanssamme".

"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi vuotta… Se on minustakin hyvin."

"Ainakin syksyyn… Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi. Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä…"

Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli. Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa: "Ole järkevä".

Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi ja sinä,… te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään… se on totta… sen on hän itse kertonut minulle! Mutta minä… minä… o… leikkien vaan!! Ja minä olen poika… 'Pekka, olet poika vaan!'"

Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet minun rakas mieheni".

Tjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan tehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja kustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti Heinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin pauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen ryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta taholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä. "Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen", sanoi hän, "ja se on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on se minulle".

Silloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: "Koska en sitte enää voi kunnioittaa häntä".

Kai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa kirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä ympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta avaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi ikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja mihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä kanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan. Ehkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa maassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla kypsä ja tyyni mies.

Hän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin hän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. "Tuo rakas, rakas ihmisparka", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä kyyneliin. "Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti; olen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei ole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa".

Hän pudisti päätään. "En… kerron sen mieluummin itse hänelle… En tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin… oi, minä luulen, lapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta joskus tulee hänen vaimonsa… Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän voisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno, viisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!"

"No… älä ole suruissasi… se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi… tule Heinke Boje… ole rakas".

Heinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun illan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa illallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen pöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: "Minun vaimoni", ja tekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi. Heinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään, eikä estänyt häntä.

Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole hyvä meille kahdelle, Heinke… että meidän vielä vuosia täytyy odottaa häitämme".

Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin,
Peter… ett'ei se ole hyvä".

"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme ehkä viettää häämme keväällä".

Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean mielelläni tahtoisin minä… Katsohan… näes!… minä olen tarpeeksi vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden… Sinussa on syy kaikkeen, Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".

Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.

Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja hän unohti Kai Jansin.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä, ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava yritys".

Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta, mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".

"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".

Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet, niin olemme mennyttä väkeä".

Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön on huono ihminen."

"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin olenkin ainoa sitte. Minä… minä en juosta lönkötä toisten jälissä."

"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te sairastatte sydämen kylmyyttä."

Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja uudelleen sen rintaa ja itki.

Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä: "Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."

Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."

Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."

"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja minä en tahdo hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en tahdo hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."

Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne, kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.

Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa, näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja hernemakkaraa.

Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen. Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."

Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä, ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas, oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat, joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen. Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä… nyt… ei se ole mikään vähäinen asia!"

Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin, mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.

Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä, kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"

Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:

"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa, että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä, mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".

Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon korvaan.

Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.

"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte, että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".

Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa…" Hänelle tuli niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata, yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.

Ja kun hän kuunteli sitä ääntä… hän ei tietänyt, kuinka hän johtui siihen… kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa… puukengät kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi… mitä hän sanoikaan?… "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja, mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön… Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä… ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä… ja sitte… sitte: "Voisitte antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys, epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain semmoista. Niin… semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen…

Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa, ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark Dusenschön seisoi hänen edessään.

Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus, mitä olet tehnyt rahoilla?…"

Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No… kuinka ovat asiat?"

"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski kämmenensä painolla pöytään.

Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.

Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes nyykäytti päätään: "Ahaa… hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo, että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä, huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.

Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan, kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin, ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa… "Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko maakunnan edessä… tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden laita… Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän… Ja sitte… kun sen tiedän… sitte… pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".

Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi, että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa… saanenhan jostain kaapituksi rahaa senverran kokoon… uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä pääsisin sinne?"

"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille… Jos ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin kanssasi".

"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena. "Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna ei ole ajateltavissakaan".

"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi tiehesi."

Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.

Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin, pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.

Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan tänä iltana Berliniin", sanoi hän.

"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen sydämensä".

"Mitä teet sinä Berlinissä?" kysyi Anna. "Onko se Tjark Dusenschönin vuoksi?"

"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin… Hoitakaa nyt hyvin kotoa". Ja lähti ulos.

Silloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli sulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi pyytävästi häneen. "Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?"

"Ei ole", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, "ei ainoatakaan".

Seuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme onnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti sinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen päähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin konduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja lähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä, poltellen hirveästi.

Kun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät he yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon Kain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen noihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin taivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: "Enpä uskallakaan itseäni tuohon leikkiin; jään sinun luoksesi".

Silloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe Ontjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi ravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen sitte sitä kiivaammin. "Tuota noin", sanoi hän, "on täällä hieman vilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa. Mutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä; hän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta näen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin ryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä."

Potsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät ihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka laihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät erään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo ja kysyivät kattopahvitehdasta.

"Kattopahvitehdas?" toisti tämä. "En tiedä. En ole vielä ollut pitkää aikaa täällä". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.

"Oh!…", sanoi tämä… "Niinhän!… Tuolla… metsän takana", ja lisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli itäpreussilainen.

He alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella syvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti kaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen ikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden jälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.

He saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta kuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.

"Minun pitää hiukan istahtaa", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja mukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti esiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.

Pe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin metsästyskoira.

Ukko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja kysyi hetken perästä taaskin: "Näetkö mitään?"

Samassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että valli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen jalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista murentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin. "Mitä tämä on?" sanoi hän.

"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse…
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat…"

Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän sitte, "tiedätkö… Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa, niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen päällepäätteeksi."

Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä Pe Ontjes Laullekin.

Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"

"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin? Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."

Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia, puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.

Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja koko Hilligenlein hyväksi."

Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä, kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä ihmisvirtaa.

Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.

"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla, niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa. Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."

Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.

Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina, kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin. Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.

"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme, että kuulumme työväenpuolueeseen."

"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".

He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.

"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää sieltä kuuluu?"

"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi verkalleen kapuamista.

Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki. Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta kolmeen yöhön."

"Oh…" sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta. Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."

Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät sisään huoneeseen.

Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana. Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan, seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä kaksikin… Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."

Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en pelkää, mitä ihmiset sanovat… Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans sanoo."

Pe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen rinnallaan: "Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?"

Mies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja sanoi: "Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt taas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun vuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä. Katsokaas, hän on semmoinen ihminen… hänen mielessään asuu aina ikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän arvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että maailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä, voisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi löytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän iltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani politiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli paljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi hän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on toistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee meiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat ja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista kantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy hän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he silloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt tuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä tavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan. Useimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan kun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei kestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä joku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi oli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika aamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää, kuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he tulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista, ja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee poika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt ja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa rannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja polvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat he kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii ukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me kuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä? Oliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule… luuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!' Silloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja toivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa elää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa kurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä edessäni niinkuin hän sen sanoi… Sanokaas, tunnetteko te hänet?… O!" huudahti hän yht'äkkiä, "näen sen päältänne!… Katsohan muoriseni, tuo tuossa on Kai Jansin isä!… No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne hänen huoneeseensa!…" Sisäänmennessä sanoi hän: "Nähkääs, hän tuntee nuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja on aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista sukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa, ja luulen… että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin tuskallista, kun hän palaa… Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen huoneensa."

Hän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä seisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten ja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa kohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin kuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan kamalan sanan.

Kun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: "Isoäiti! Mitä olet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!… Nyt olet murhaaja!"

Vanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla ikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan tyyneesti: "Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin sinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä hyväksi… He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja niin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen päivä." Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä: "Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne, ja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He eivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta kohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he teidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla, ihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa." Hän purskahti äänekkääseen itkuun. "Meillä ei ole mitään… ei mitään… ei sopua, ei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei toivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa… Miten on maailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää…"

Silloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: "Kuule", sanoi Pe
Ontjes kovaan, "sinun pitää lähteä meidän kanssamme".

Kai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja kurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona tapahtumasta Kap Hornin luona. "Pe Ontjes!" huudahti hän. "Rakas Pe Ontjes… Oh, ja siinä olet sinä, isä! Nähkääs… noin… noin on minun laitani."

Silloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen päänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan syrjään.

"Suvaitsetteko", sanoi outo hyvin ystävällisesti, "olen eräs ystävänne sukulainen."

"Niin, tunnen teidät", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi itsensä: "Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme uskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen".

"Niin juuri!" sanoi outo. "Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään muutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä todella Eteläafrikaan…" Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta ja kuinka kauvan se tulisi kestämään.

Sitte kävi hän hiukan epäröiseksi. "Näen", sanoi hän, "että olette sangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin teille?… Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte, että olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini on oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli katoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole."

"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja teidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän minulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain tehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä… ja kun tapaan teidät tässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille: 'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä perille.'"

"Pyydän teitä!" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti Kai Jansia käsivarteen: "Minullakin on nuorena — olen kohta viidenkymmenen — ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin sen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani. Olen sanonut sielulleni: Minä en tahdo mietiskellä, minä en tahdo päästä selvyyteen! Minä tahdon uskoa, mitä vanha kunnioitettava äitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs" — hänen äänensä oli lempeän pehmyt ja värähti heikosti — "siitä asti kuin päätin tämän, olen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän jyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon syvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin."

"Pyydän sydämestäni teitä", sanoi outo, "uskokaa minua, minä en halua tehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti, oli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen kanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin. Uskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi on tosin minun kirkkoni äidinhelma."

Kai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin: "Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai protestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita ihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla onnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut kruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin sotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi sekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei oikeuksiakaan. Minä… puolestani… en sitä onnea kaipaa ja tahdo. Minä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea niiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja huumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme."

Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."

Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin", sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään puoluemies."

Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi saada aikaan mitään. Sen tiedät."

"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."

"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."

"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen, en poliittiseen, enkä uskonnolliseen… En voi… Älkää suuttuko minulle."

"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde kanssamme."

"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."

Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois. Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.

Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.

Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja kuinka kaukana siis onnestammekin."

He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat ulos taaskin, oli jo yö.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa turjui edestakaisin.

Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi! Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia? Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne, ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia? Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö näe: Ylt'ympärillänne… kaikkialle pyhää maata?…" Mutta kun hänen sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.

Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle. Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.

Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa. Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun nuo kolme iltahämärissä — kuu yleni juuri taivaalle — saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä, missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin, ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti olivat hekin käyneet levottomiksi.

"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan itselleen rahat."

"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"

Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua satamaa kohden.

"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän satamaa kohden."

Silloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat häntä: "Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?"

Hän kääntyi Lau'un ja huudahti: "Ettekö tiedä siitä vielä?" Ja puhui jotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen. Kohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään sukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä niskasta: "Poika, mikä nyt hätänä?" Poika riuhtasi itsensä irti ja huusi: "Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa… Yksi miljoona on jo löydetty."

Lihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan nimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli. Sieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä esiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja juoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan ohitse: "Kokonainen miljoona!" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha Thieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja sitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. "Oi, kun lapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!"

Kun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke Thomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti näyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen vanha.

Rieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo molemmat. "No nyt!" sanoi hän pilkallisesti. "Pe Ontjes? Kai Jans? Uskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan hankkii? Minä olen sen aina sanonut."

"Sinä olet aina ollut oikeassa!" huudahti Pe Ontjes… "Missä on Tjark
Dusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen."

"Tuo pilkkaa meitä vielä!" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. "Teistä kahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!"

Köydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin ravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö hekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia siellä Dusenschöniä. "Tule", sanoi Pe Ontjes.

"Oh", sanoi Kai Jans, "anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi klubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson melkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan."

"Olut- ja korttikuninkaita", sanoi Pe Ontjes. "Tekee hyvää sinulle; tule mukaan."

Kun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa ja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä tupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä, heillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä ympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja, säästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita, kaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja rumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty sika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä istunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi klubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli ripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei ollut enää siellä.

Daniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta kymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti ilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty puheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.

Tohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: "No, sanohan pormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen, kävittekö todella Berlinissä asti?"

"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?" Kaikki nauroivat ja huusivat toistensa sekaan: "Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo kolme."

"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,… Koska sitte ennätitte käydä Berlinissä?"

"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis olisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja kunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä, täyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin kaiken." Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi ylen vakavasti: "Hyvät herrat… tiedän kyllä, että tämä paikka ei ole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta julkisia kunnianosoituksia… hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa kunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta — ja tällä sanon kaikkien tunteman totuuden — tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee tälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset johtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka tässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita".

"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että Hilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848, ja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti kutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan — jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin laatuaan Saksassa —, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta loistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee."

"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja kadehtijaa."

He pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau tuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi savun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: "Missä on Dusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä… Kaikki on huijausta."

He eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka ilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa virkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan ympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja arvokkaalla ryhdillä: "Herra Lau… meidän sääntömme kieltävät ketään, jota ei ole otettu jäseneksi seuraamme…"

"Minä olen ollut Berlinissä", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. "Kaikki on huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei ole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta. Ymmärrättekö sen?"

Vanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe Ontjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi raskaasti pöytää vastaan.

Kaikki huusivat taas yht'aikaa. "Mitä tämä on? Suhlsen… Pormestari…
Kävittehän toki siellä."

"No mutta hitossa… puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö ole? Oletko ollut Berlinissä?"

"Ainoastaan Hampurissa", sanoi Daniel Peters… Ja käännähti itseään ja istui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.

Nuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia asemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan isäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku niistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi kuin nukkuvalle: "Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan edessä."

Tohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan lääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka sentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: "Me kiellämme käyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan niinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät."

"Kiellätte?" sanoi Pe Ontjes. "Mitä te sitte olette olevinanne?… Olemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette oppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette te?…" Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.

Kai Jans sanoi: "Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset ja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että te sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte jotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla ylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän, puhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!"

Vanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen pormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija häneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä istui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen luokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: "Leikkaa partani poikki… leikkaa partani…" Hänellä oli kai tunne, että partansa, ikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut hänet perikatoon.

Pe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä. Linnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. "Salli minun nyt mennä kotiin", sanoi hän, "olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi hätää ja raihnaisuutta".

"Sinä tulet mukaan", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. "Nyt tahdomme saada käsiimme Tjark Dusenschönin".

"Minä en tahdo enää nähdä mitään", sanoi Kai Jans allapäin, "olen saanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi pitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?"

Kun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet vanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat talonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun he jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes yht'äkkiä: "Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä… Kuuntele… minnepäin ajaa hän?" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen vierivän alas Satamakatua. "Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule, mennään katsomaan, minne ne pysähtyvät".

He riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten tavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.

He katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki täytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet rantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki ne varjoonsa.

He menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin ja sanoi matalaan: "Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?"

"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään", sanoi Pe Ontjes matalaan, "muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen, ja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun käsiini".

Kai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan konttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli pitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa hirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon tuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech Buhmannin. "Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän. "Mitä teet sinä… Juokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?"

"Oh", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan… "Oh… sinäkö se olet, Kai!"

"Oh", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. "Kai, en ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja juoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä pyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää, eikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen Dänensandilla rahoja saadakseen".

"Kuule sinä", sanoi Kai Jans, "siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on sulaa huijausta".

Jan Friech istahti raskaasti: "Vai siten", sanoi hän: "huijaustako?…
Kaikki huijausta… Missä hän on sitte?"

"Kuule, Kai… hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa… Vai siten!… Kaikki huijausta!… Kelpo juoni, Kai!"

"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä. Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta. Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin… Olen sentään aina pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."

Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".

"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".

Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki, meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä". He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.

Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni… "Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni ovea kohden.

Siellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä ikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin vanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet, Tjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena. Ja Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä käsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja uskollisina, kuten aina.

Kai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. "Mitä aiot nyt? Sano… mitä aiot nyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?"

"Vaivaisena?" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä suuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa "Oh, sinua… kuinka tuhma oletkin".

"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes", sanoi Jan Friech, ja istuutui alasimelle. "Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa on, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo poikana".

"Älkää unohtako", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti, "että olen klubbin kunniajäsen".

"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?" sanoi Kai Jans suuressa tuskassa. "Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä maailmassa?"

"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Tjark Dusenschön… "Älä suutu, että sanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans… Pitää ottaa rahaa, mistä sitä vaan voi saada, sehän on toki selvää". Pe Ontjes alkoi pelätä, että mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi: "Tule, Kai, me lähdemme nyt?"

"Mutta mitä olet sinä?" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan lähelle. "Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark, sano minulle se!… Olethan sinä toki vakava ihminen".

Tjark Dusenschön katseli lauhkeasti hymyillen ja hiljaa päätään pudistellen häneen: "Mies parka!" sanoi hän. "Sinähän olet suorastaan tuskassa minun puolestani! Mitä tiedän minä itsestäni? On mieleeni olla tuolla tapaa ja sillä hyvä!" Hän kuunteli ulos… "On hiljaista jo… nyt lähden. En tahtonut joutua roskajoukon käsiin".

Kun he taaskin tulivat ulos kirkkaaseen kuunvaloon, sanoi Kai Jans väsyneenä ja kokonaan masennuksissa: "Jätä minut nyt, Pe Ontjes! Olen saanut kylläni kaikesta tästä kurjuudesta".

"Ei", sanoi Pe Ontjes umpimielisen katkerasti, "tule mukaan. Mennään katsomaan, mitenkä kaupungilla näyttää. Meidän pitää taistella taistelumme loppuun, Kai. Aina suoraan kohti totuutta ja todellisuutta, aina suoraan sitä kohden, vaikka sillä sitte olisi kasvot kuin itse pirun iso-äidillä."

Kun he olivat tulleet Linnapuistoon taaskin, tuli heitä vastaan Läntistäkatua pitkin ihmisryhmiä, jotka palasivat Dänensandilta. Väki oli kuullut, että kaikki oli ollut paljasta petosta ja huijausta, ja melusivat nyt ja huusivat ja nauroivat. Kaikilta tahoilta, kaikista taloista, ja kaikilta kaduilta kuului ovikellojen helinää, kuului sekaisia huudahduksia ja näki rientäviä ihmisiä. Suuri Pe Ontjes nauroi.

"Älä naura", sanoi Kai Jans. "Kuinka voit sinä nauraa, kun koko kotikaupunkisi esiintyy tuommoisessa alennuksen tilassa".

"Mitä minä Hilligenleistä?" sanoi Pe Ontjes katkeran hurjasti. "Vaimo ja lapset! Kaikki muu on minulle yhdentekevää".

"Älä sano siten!" sanoi Kai Jans. "Älä sano siten! He ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Ell'emme joka hetki muista sitä, riehumme toisiamme vastaan kuin villit eläimet."

Silloin näkivät he erään miehen tulevan kastanjakäytävältä ja tunsivat kuunvalossa Piet Bojen. Hän oli tullut Hampurista, ollakseen puolen päivää äitinsä luona. Nyt oli hän saattanut Heinken Annan luokse, jottei hänen tarvitsisi tämmöisenä levottomana iltana istua yksin, ja oli nyt matkalla asemalle, lähteäkseen yöjunalla takaisin Hampuriin. Hän tiesi kaiken mitä oli tapahtunut, ja sanoi: "Nyt ei vast'edes voi tunnustaa, että on kotoisin Hilligenleistä", ja asteli ajatuksissaan heidän rinnallaan asemaa kohden.

"Jos siinä olisikin kaikki!" sanoi Kai Jans. "Mutta kuuntele ympärillesi ja katso: kaikkia noita ihmisiä!"

Siinä riensi noin sata, ehkä kaksikin sataa ihmistä kaikilta tahoilta asemaa kohden. Kuuli askelten töminää ja rumia haukkumasanoja; sen ohessa kuului karkeaa, humalaista naurua.

"Kuule", sanoi Kai Jans, "kuinka he nauravat! He eivät aavista, että he ovat mielipuolia elämässä!"

Piet Boje kohautti olkapäitään ja sanoi väliäpitämättömän kylmästi:
"Sitä me olemme kaikki, Kai. Pitääkö meidän ylipäätään ollakaan muuta?"

"Sinähän olet sentään aina ollut onnellinen, itsestäsi varma ja selvä mies", sanoi Kai Jans.

Silloin naurahti Piet Boje lyhyesti. "Oh!" sanoi hän. "Nuori ja terve olen ollut! Ja olen iloinnut siitä, että olen saanut kiivetä ylöspäin! Mutta nyt kun olen päässyt ylös… Tuo ahertelu ja toimiskelu telakallamme, päivä päivän jälkeen: yrittää tänään yhtä parannusta rakenteeseen, jonka huomenna hylkää, ponnistaa saamaan aikaan enemmän kuin muut telakat, muut maat; lisäksi tyytymätön työväestö, ja sitte kaikki nuo silmänpalvelijat ja eteenpäinpyrkivät! Semmoista päivä päivän jälkeen. Sehän on kaikki ilman mitään tarkoitusta".

He olivat tulleet lähelle asemaa. Mustan kivihiilivarastohuoneen varjossa seisoi suuria ihmisryhmiä ja väijyivät sanaa hiiskumatta, tulisivatko Tjark Dusenschön tai pormestari asemalle, hyökätäkseen heidän kimppuunsa.

"Ihmiset, joilla on joku piintynyt päähänpisto! Hanki itsellesi semmoinen, niin voit olla onnellinen. Hourunhuoneissa, ihmiset siellä, joilla on onnelliset piintyneet päähänpistot, ne ovat onnellisia! Ja ne, jotka kuuluvat johonkin erityiseen lahkoon! Olen huomannut sen telakoissamme, ja Lontoossa. Esimerkiksi pelastusarmeijalaiset: he ovat onnellisia. Näetkös, hanki itsellesi joku piintynyt mieleenpisto, niin olet onnellinen".

"Niin", sanoi Kai Jans, silmissään palava tuska. "Sinä olet oikeassa… emmehän ole vielä päässeet pitkälle niistä ajoista, jolloin ihmiset olivat kuin umeat tiedottomat eläimet. Niinpä emme vieläkään elä tiedosta ja selvästä näkemyksestä, vaan kuvitelmista ja piintyneistä mieleenpistoista. Minä… kuule Piet… minä soisin ja tahtoisin, että olisi minulla semmoinen piintynyt mieleenpisto, piintynyt mieleenpisto antaa jokaiselle ihmiselle, suuri ja avara ja ihana mieleenpisto… semmoinen, joka saisi meidät lähemmälle valoa, tietoa ja selvää näkemystä".

"Hyvää yötä!" sanoi Piet Boje ja naurahti ääneen, ja antoi heille kättä ja lähti.

Suuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä, ja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt kirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli joukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka seisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät heidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko asemahuoneen edustan.

"Näes", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: "Tuossa on Hilligenlei!… Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa sen näet!"

"Oi", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen, ikäänkuin olisi hän kaatua. "Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet yksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti… niin varmasti jaloillasi elämässä…

"Poikaseni!" sanoi viljakauppias Lau hämillään: "Minäkö… varmasti?… Anna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden aallokossa… Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja kompassi".

Silloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti, ja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: "Yksikään ihminen ei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki sekaisin! Sekaisin!"

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle, että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."

Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.

Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos vallille".

Kai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. "Olen huono saattaja sinulle, lapsi."

"Hiljaa nyt", sanoi Heinke. "Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule mukaan!"

Pitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski Heinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja kulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se hulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.

"Kuule… kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle, että sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla ylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet avaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi."

"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä", sanoi Kai, "ja viimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä ollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan."

Heinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa auki ja katsahti häneen: "Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko siellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? Tässä on sinulla sija! Luuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai pitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi eteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?"

Kai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: "Kuinka sinä olet muuttunut… Niin armaaksi ja niin lempeäksi".

Aurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos harmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen käsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. "Parhaimman kolmesta puvustani olen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen? Ja kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi."

Kai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. "Sinun suusi oli ennen hiukan pieni", sanoi hän, "mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun silmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat ennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät tuulessa palloa; nyt… nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa kanssa."

'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti rakastanut minua!… Vait, sieluni…' "Mitä sinä puhelet?" sanoi hän… "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".

"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni. Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli, Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"

"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen, onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää… Toisia ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'. Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle, vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä saalista."

Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.

Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna, ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin ja lähti.

Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa, vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan peltoja ja metsiä ja kyliä.

"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve. Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."

"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä, että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi. Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."

"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset, ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat, ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."

"Heinke… minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."

"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on. Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta: osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän… hän katsoo vaan ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen… Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea pyhää ja rakasta maailmassa."

Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi', ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.

"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä kanssani".

Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen, kuin sinä olet iloinen."

Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin, mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.

Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon, tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli Wodaninkukkulan.

Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena, katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää nuolta, jotka lentäessään leimuvat.

He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla, ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat hedelmät?"

Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän, "ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".

"Niin", sanoi Heinke, "mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena ihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?"

"Niin, lapsi", sanoi Kai suruissaan, "kuka tietää sen. Hänen todellinen kuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja vahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja peitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat ahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin hänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen alta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena saavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa. Mutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole päässeet." Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte empien ja mietiskelevästi: "Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen ihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin siitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento vai tavallinen luonnollinen ihminen. Se onkin yhdentekevää… ei… se ei ole yhdentekevää… ei."

Pääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen liverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään niitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti: "Sekö yhdentekevää? Sekö? Ei ole mitään välttämättömämpää koko maailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin ei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta, ja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja kaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa ihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on selvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta."

Kai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti ja ikäänkuin etsien: "Niin… olet kai oikeassa! Kun vaan olisi mahdollista", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa ajatuksissa, "kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen alta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi, että hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi osoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka pohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä… niin… ja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä seisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli onnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin tahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä kansamme uudestasyntymiseksi!… Mutta katso… sitä ei voi… alkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen sieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko… Ja niinpä ovat kirkot aina, aina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin."

Silloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien editse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja pääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin sysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja täyteläs loiste. "Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä, ja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin! Lapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on tutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!"

Kai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. "Minäkö?" sanoi hän. "Minä raukka oppimaton ihminen?"

"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä", sanoi Heinke. "Oppimaton raukka ihminen… kuule… olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi saanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja puutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti sanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö sinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?"

Hän pudisti kiivaasti päätään: "Kauan jo olen saanut oppia", sanoi hän, "olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle, se on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen elämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!"

Heinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla silmillään häntä kasvoihin: "Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon sitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita auttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä tarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!" Hän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. "Auta, Kai Jans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää."

"Jos sinä tahdot", sanoi Kai työläästi hengittäen… "Koettaa tahdon. Sinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi minua Jumalan enkeli."

Silloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi niiden kanssa takaisin Hilligenleihin. "Katsos!" sanoi hän… "näetkö tuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti se hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se."

Kai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.
Tämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin
ulos etäisille kukkuloille. "Sinä olet kaiken valtijatar", sanoi Kai
Jans.

"Luonnollisesti!" sanoi neito. "Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat eivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt". Hän kääntyi ympäri: "Missä ovat pääskyni nyt?"

"Ne olivat uljaita apureitasi", sanoi Kai. "Ovat livistäneet pois nyt… Hupsu sinä olet."

"Mene kotiin ja ole ahkera", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään…
"Minunkin pitää mennä töihini nyt".

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Niinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan pitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä evangeliumeista, missä olisi pyhä maa.

Joka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan ja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös kirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt satamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti hän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin, työskenteli hän.

Kun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli hän päätään ja sanoi: "Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki tärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet ja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten yliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo… On se sekaista ja vaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta olen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon työhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan esiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan — se on vaipunut liika syvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa — niin on jo sekin iloksi, että saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on kasvanut sen ympärille."

"Näetkö nyt?" sanoi Heinke. "Niin, Heinke Boje!" Ja Heinke otti hänen käsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut tuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. "Nyt olen tuonut sinulle ihanan kukan". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.

Mutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli joka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu, istuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja loistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei puhunut.

Kun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä syyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei hän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa, vaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän tuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko olennossaan omituinen kohotettu liikutus: "Kuule… Se selkenee… Ei enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on ollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas ja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen uskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa, ja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen sortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon määrän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään murhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan, voinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta oudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke Boje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua tästä."

Silloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui hänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen esityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset kysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin kohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.

Siten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta ja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.

"En kirjoita vielä mitään", sanoi hän, "tahdon vielä ajatella sitä uudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään asiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa. Tahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden mukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan välttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta varovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan kolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut."

Alussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia vaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja uudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä vieläkään kirjoittanut mitään.

Ilma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke tuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun hän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan kyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen piippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.

Silloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja kuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja ihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään. Siten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan metsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja kuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta, mitä ovat saaneet nähdä.

Nuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään: "Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina vaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin niin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa mahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän on ystäväni, ja minä olen onnellinen."

Mitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään, sitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä raskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät alakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka moni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka mahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta joka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan edessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.

Toisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet siitä herättivät hänet unestaan… sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa vastaan… kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: "Sinä olet harhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen ihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin." Ja keskellä yötä kuului hänelle: "Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat ovesi edessä ja tahtovat puhutella sinua… Näetkö miten vihastuneelta näyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin porraspuitten?'… 'Niin, sen teen!'… Ja kas, ken seisoo tuolla Lutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia itseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi yhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'… 'Sen teen sittekin!'"

Sitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua työhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota vastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi hän taisteluaan ja puhui Jumalalle: "Sinä tiedät, että olen lapsesta asti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta kaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?… Sinä tiedät, kuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo kaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita ja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan, eivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi. Pitääkö minun kärsiä sitä?… Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on minua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki, merimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat korvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja voimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa, ja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja ankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?… Sinä tiedät, että rakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja ett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi, vaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon rakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa vanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi tulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja lapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon sen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä vastaan, niin en minä kuule."

Kun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin kasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel askeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat istui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut sanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa välillä.

Ja vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä, päivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja kuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen: silloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt myöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan tulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi kokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.

Ja kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi: "Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet ovat väistyneet nyt!"

Heinke katseli häneen onnellisin silmin: "Sinä näytät kuin nuori isäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos viljapellolleen, jota hän lähtee niittämään."

"Entä sinä?" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. "Mitä on sinusta tullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on kaunista. Nyt… nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten ylioppilaspäivinäni Berlinissä."

"Tule", sanoi Kai, "nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan yksin… Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen sinua siten… Katsos, nythän on elämäni kirkastunut."

Kai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi iloisesti. "Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena. Sinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen nainen!"

Heinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä hillityllä hädällä: "Hyvä rakas… kuule, älä puhu sillä tapaa minulle".

Mutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden ja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen esteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen kättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: "Olen seitsemän vuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani; tuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen. Silloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan valtakunnan." Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä kasvoihin ja sanoi: "Katso minuun… Katso minuun!… Kuinka kaunis sinä olet!"

Silloin huudahti Heinke tuskassaan: "Kai, rakas Kai!… Älä puhu sillä tapaa!… Minä en voi sanoa sinulle sitä!"

Mutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen
äänensä hätää. "Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.
Tänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua
Vapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut."

"Oi, hyvä, rakas… Tule, käännytään takaisin… minä… minä tahdon kertoa sinulle jotakin."

"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti… Vaitelias, ikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä raukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana sinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin istuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi tuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En ole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä niiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä… nyt sinä saat sulhasen itsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija." Hänen kasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki salainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa seisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut ikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi ihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan, siten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista uskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti Heinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään hänestä.

"Sinä olet aivan toisellainen", puhui Heinke vavahtuneena. "Älä puhu sillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!"

"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut", puhui Kai lempeällä, säälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: "Olen vaan ollut pitkän aikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani. Mutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se tulvahtaakin esiin niin myrskyävästi."

"Rakas" puhui tyttö, "rakas Kai!" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja vaikeroitsi sielussaan: "Minä en voi sanoa sitä hänelle… en voi! Tämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!"

"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön työmiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin impi. Minne? Minne?… Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja puolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole. Olemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua eteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan, tuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat ovat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!"

Tyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi… minä en voi! Minä olen toisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta maailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain silmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen sydämensä sykinnästä… 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän… hän armas raukka ihminen!… Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan, ja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä sädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään… molemmat käteni… enempää ei… muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän säikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen rinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko loisti kuumana ja paahtoi.

Kai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen käsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi ojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa, ja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke antoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin vavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa ilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat kädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli: 'Enempää ei'.

Tuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui erään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan ja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli polvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja rukoili: "lähennä suusi, suusi". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen ja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen onnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys itsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja ihana puhdas nainen.

Yli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi putoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.

"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen niin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja rauhaa… Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta minun pitää oppia sinulta."

"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!
Huomenna… Oi, huomenna!…"

"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen usein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin rauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa, perhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen sitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni… Olen aina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina tuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan, joka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin nöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen sisäisimpään ja ihanimpaan… Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan elämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista. Ihanammaksi kuin sinä."

Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin, että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt, kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä… Oi minua… mitä ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai… Jätä minut… Kai! Älä suutele minua enää".

"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran jättänyt sinua suutelematta."

"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun armaille, vaaleille hiuksillesi."

Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa… Oi, minua onnetonta… Minun… minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon… Ei! ei! En voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua enää… Sataa niin kovasti. Tule… hyvä Kai, minä en saa enää…"

Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät poskesi hohda."

"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas, kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla, joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti, ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen', ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin tahdot, tule… noin… Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat suutelosi".

Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa, niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke, omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.

Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan tuskallinen se olisi oleva hänelle.

Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään. Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on siellä illan. Hän ei vastannut.

Hän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt, että hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan selvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän edessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan tunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt sinut…' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille: 'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen vaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.

Hän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta huoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta kovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka, ylös päätyhuoneeseen.

Silloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman painamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina olivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen sylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän itki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli niitä ja puhui niille: "Oi minun oma omani… sinä rakas hyvä, kuule, kuulehan… Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa. Sinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja kuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä et kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan hyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen… Oi… Oi, tulehan, tule sinä… osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka sinusta pidän".

Siten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa hiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa ja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen Kai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja kuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa se, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa veisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. "Minä en voi, Kai!… Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että minä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää sinun epätoivoasi".

Puolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa pöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli hän.

"Kai!" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden… "Minä en voinut olla toisin kuin olin… tänään. Olit niin onnellinen ja niin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna minulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva… minä en voi, en voi jättää häntä."

Silloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan ja itki katkerasti. "Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä katso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!"

Kai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella masentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan tuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka läheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet ristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa tulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti, kuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen tulisiin kyyneliin: "On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä pimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi. Koko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän sinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta… en ole tietänyt sitä… en siten… Se pitää minun nyt voittaa itsessäni."

"Siispä olen minä nyt valmis", sanoi Kai. "Se on kohtaloni. Siis ei siinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä", sanoi hän, "mitä nyt vielä itsestäni teen".

Silloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän vaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: "Minä rukoilen sinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas ystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen kovaan puutteeseen… kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas… älä käänny vihassa minusta… minä en voi kestää sitä."

Kai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. "En minä ole sinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä minä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa pitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on minulla sinun ystävyytesi… Niin… niin… älä itke noin… Ja salli minun nyt lähteä."

Heinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. "Minä ajattelen koko yön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva, kuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun vaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas sinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin sinusta… Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen elämäänsä ja minun."

Kai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita vaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli häntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta on kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.

Hän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon pääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui vuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi siihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin ihmeissään, sanoi: "Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa Vapahtajan elämän?"

Seuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei hän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää nähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha ystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta lähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta häntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.

Kahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai kuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen kanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten vanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen lapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja vilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää armauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli elänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa neuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli ohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä, isä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan huolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät lievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka vakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä tiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän tyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia käsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: "Tiedän, että teidän elämänne on ollut toisellainen".

Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut: 'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista, ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies, tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi, koitti valo… Niin… ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle… kuinka suloinen ja ihana hän on… kuinka suloinen ja ihana!

Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.

Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen. Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä, että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen valmiiksi.

Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.

Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo käydä kanssani?"

"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."

"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."

Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."

"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta. Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt! Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."

Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet kohottaa kättään tervehdykseksi.

Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti, mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:

"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia. Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.

Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen, ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta, ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.

Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai sortua.

Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri ilmavyöhykkeihin.

Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä. Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.

Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä. Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään, he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.

Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije. Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä kohtaa… ja kas… tuollakin… ja tuolla… korkeampi aalto esiin, se kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat, ja sortuivat taaskin… suistuivat omiin jalkoihinsa.

Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa, tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse; indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias, kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset. Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle maa ja taivas."

Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika. Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys. Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna. Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan mädätä.

Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla, heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten, hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.

Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa, missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin: "Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin olette menestyvät maan päällä"… Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus? Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos… pilvi tuolla!… Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi: siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän merkitystä ja elämän onnea.

Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas oli se kohina.

Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä, etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui, kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.

Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla. Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha — ja raha on voimaa — meni maalta menetyksiin.

Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa, etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen, korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen, lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen kaiken täytyi kansan ylläpitää.

Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.

Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä, jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa umeudessaan.

Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja. Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.

Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä, seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään, eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat: "Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja publikaaneja olette te".

Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus, kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten kerjäläisiä lisään vaan.

Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä: kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta, ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot. Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla… Mikä lähenee?… Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari? Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme kuolleet. Maksa verosi!… Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan keskeltä?… Kuulkaa… Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen voima! Auta… Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa…"

Pohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui aviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä Maria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta vanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää, tai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut nähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa. On nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei ole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.

Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.

Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä sylissään… Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin. Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri… Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista, jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän… Hän on pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä, illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla, että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä, että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies… Hän on nähnyt paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo paimen — verkalleen kulkevat lampaat edelleen —: että hän koko yön oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta. Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden vanhempainsa kotona… oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?… kuuletteko?" Ja he kuulivat kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.

Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on, pienoiskoossa.

Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään". Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi; niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä. Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat… "nyt… kohta… ja minä näen koko autuaan taivaanloiston…" Silloin tulivat nuo leikkivät lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.

Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja. Pappismielisenä ja kiihkokansallisena — luki hän, otsa synkeänä ja tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä kuului: "Tee se… Tee se… Jos teet sen ja sen ja sen… niin olet Jumalalle otollinen…" Hän kuunteli arkana ja säikähti ja kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä… Silloin laski opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän, ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset, jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina… kuinka tykkiikään sydän!… ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!" ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan- ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä, ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja tekevä sen onnelliseksi.

Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut. Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.

Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa, ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa, raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä, joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta. Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.

Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa. Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat. Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa, mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta, kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja täytenä ja ihan kirkkaana — kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla ainoastaan hiljaisena säestyksenä — se oli ääni, joka hänen aikoinaan jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa puolesta kuolemaan vielä nuorena… Toistaiseksi on hän sentään vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä ajatuksia mielessään.

Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä käsityötä. Hänestä tuli salvumies… Hän lähti matkoille ulkopuolelle kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien, ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä kansaa… Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään, sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan, kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa. Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon, sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille papeille… Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus? Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä? Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."

Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä. Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana, salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani hätä."

Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on; niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet, että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä, levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja muodostumisajassaan.

Aika kuluu… Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä, jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat: "Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat: "Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät. Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi, jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan, sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa vastaan.

Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus… Lyijyiset pilvet lepäävät kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea ihminen: "Minä… minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."

Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.

"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte, mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on versova uusi vesa! Hänen täytyy tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on lähellä, lähellä jo."

"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan. Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen, jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki… Kun hän on tehnyt kaiken tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut, niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena kansanaan… Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo lähenevät Jumalan pojan askeleet!"

Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä. Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä? Vapahtajako tulee, ja meidän vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on, joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa joukoissa miehen luokse.

Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää, sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita ihmisiä etsii Jumala… Niin, niitä etsii Jumala."

Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja tahdossa villi voima… syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?… Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon katsoa miestä."

Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee… Minkä näköinen hän mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä ovat asuvat väkevinä hänessä…" Ja kun hän seuraavana päivänä illan lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä, neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta, koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus…" Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen, joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka, niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset ja nöyrät ja vaivaiset maassa".

Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?… Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä. Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?… Tiedänkö minä sen? Puhdas elämä maassa? Minä… minä voin sen osoittaa ihmisille! Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan. Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton, kun on yhteydessä sinun kanssasi… Lähellä on Jumalan valtakunta! Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se on… Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!… Isä… mitä pitää minun tehdä… Missä on Vapahtaja… Isä, kuka on hän? Isä, osoita hän minulle… Isä, kuka hän on?…" Näiden raskaiden tunteen- ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle. Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä: Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen…" silloin tuli hänelle silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa', otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."

Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa… "Minä olen profeeta! Iäisen totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs! Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy. Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen hänen lähettiläitään?… Vapahtaja?…"

Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen… Kulkee kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen, ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin pitää minun astua esiin… minun, joka olen niin arka ja hiljainen… ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan valtakunta lähestyy"… He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni käskenyt… Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee? Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää… Niin, hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua ja vievä vankeuteen… No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun pitää. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko kansa seuraava minua… Ei…, pahat henget!… Pois minusta te, pahat henget!… Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".

Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton, yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa", rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"

Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään, ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko: Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies, hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu. Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin takaisin, ja palasi ulos korpeen.

Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa", ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu, ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.

Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä, "Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä. Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."

Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon. "Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää ihmistahdosta."

Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on, seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".

Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin, epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.

Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu, vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa, olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika, josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon ja julistan, ja iloitkaa!…" Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.

Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten, epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä, yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän, ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."

Se oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä julisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä, ja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa puistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja luonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja joka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui onnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet mukaansa.

Kulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen kotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään. Ihmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa. Entiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat lannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida. Taaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista asioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta ajasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.

Hiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: "Hän ei laske kymmenellä sormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi, ja sitä saat syödä, ja sitä et saat tehdä, ja jos on sunnuntai, niin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää huomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna Isälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso, niin olet autuas!…" Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia rannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet häntä. "Simon… miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän, etkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä sanot sitte sinä tästä miehestä?" Silloin nousi Simon venheen reunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: "Veljet, pitäkää te huolta venheestäni ja verkostani… Antaa sielunsa Jumalalle?… Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?… Autuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä… minä seuraan häntä, ja seuraan häntä aina."

Pienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän miehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: "Seitsemästi päivässä pitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette tee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja joudutte helvetin tuleen." Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut, hän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta rakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. "Helppo ies on se kantaa", sanoi hän, "ja todellakin kevyt ja lievä taakka. Sitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat teot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus… kuinka raskaita ne ovat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas ihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen puhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta." Kun he sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa tuota vastaan? Se on sula totuus. "Mitä sanot sinä, Mateus?… Mateus, sinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?…" Samana iltana näki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa, ja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki Mateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset silmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet. Kasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.

Kaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat poteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki ne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai tarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka asustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa… niitä oli tuhansia… kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat kaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden luokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi, tämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa heille: "Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja valtakunta!" Silloin huusivat he: "Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen niinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki! Hänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu paha henki!" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien joukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.

Tuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan keskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta kaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin suojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina kadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat ja yksi lääkäri! Ja hän?… hän?… hän tietää sen ainoan: Jumalan valtakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka taistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle, niiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt. Siellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden, siellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein hurja tahto auttaa, palava huuto "Isän puoleen taivaissa": Eikö jo tule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä kamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen puhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. "Sinä olet Jumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas… Tule, anna kätesi minulle… Noin… Nouse ylös… Noin… Ole rauhassa… Ja iloitse…" Silloin huusivat heikkomieliset: "Katsokaa Vapahtajaa!… Vapahtaja hän on!"… Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. "Vapahtaja? Olenko minä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni… Älä johdata minua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!"

Hän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan huoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori mies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon mukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa tylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä ja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät: "Laskekaa meitä sisään!" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat voimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun laudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee hälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat silmät tuijottavat häneen: "Sinä voit auttaa… sinun pitää auttaa… auta häntä vaivaista ihmistä…" Sairas katsoo pelokkain rukoilevin silmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto auttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle: "Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla: niin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan lapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut…" Silloin kirkahti sairas ja kohottausi… "Nouse ylös ja käy".

Se oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi myrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella tulemassa. "Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva Jumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on täyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt maan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja vapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat yhdessä?"

Silloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.
Kohoo kaksi, kolme samaan aikaan.

Se oli koko hänen kansansa usko, että "Vapahtaja" oli tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä jälkeen kuiskia: "Onko tämä Vapahtaja?" Kysyttiin ja ajateltiin, kysyttiin ja ajateltiin raskaasti: "Onko hän se? On, hän se on. Katsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka lempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!" Mutta sitte muuttuivat he taas epäröisiksi: "Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte sanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa kuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat, että hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi? Hän ei ole Vapahtaja…" Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen ylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: "Minä olen hän, jota on odotettu, sillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen täydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen sanova, että minä olen hän". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja hänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen suhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan. Hän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon vanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion kupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä ja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja salaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi lujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja lapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo. Silloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.

Sairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen. Hänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin ja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras tavara: se oli silloinkin samoin. "Paranna minut! Ja minut! Ja minun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka on luvattu, Vapahtaja!" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi jättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta tieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta ruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan luoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta ja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli uhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja hän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua mietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä taaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.

Etelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara… Kiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa pääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan, köyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia opettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua sieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: "Isä taivaissa on perustanut valtakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja vapahtaa". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta soinnusta, että se lähti perkeleestä.

Silloin lähettivät nämä uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden ylimmät valvojat ahdasmielisimmät ja pimeimmät asiamiehensä pohjoiseen. Nämä tarkastelivat nyt ja tekivät havaintojaan, synkin leppymättömin otsin. Kenen kanssa tuo mestari seurustelikaan! Tuollaisten kirkolle vihamielisten, kirkosta väliäpitämättömäin ihmisten kanssa!… Tullimiesten, isänmaanpetturien!… "Niin", sanoi hän ja pilkkasi: "Mitä tekisin minä pyhien luona! Mitä tekemistä minulla on voimakkaiden ja tietoviisaiden kanssa? Eivät terveet parantajaa tarvitse! Minä rakastan niitä, jotka kaipaavat ja kaihoovat terveyttä ja parannusta, jotka isoovat ja janoovat lohdutusta ja rohkaisua…"

He astuivat hänen luokseen. Nyt oli ympärillään kohotettuja sormia, ja jokaisesta sormesta riippui Jumalan käsky. "Jumala sanoo: sinun pitää paastoa". "Oi", sanoi hän, "me paastoomme itsestämme, kun puute ja tuska kuristaa kurkkuamme". "Jumala sanoo: älä tee työtä sunnuntaina". "Oi", sanoi hän, "iloitkaa toki sunnuntaina ja olkaa avuliaita!"… Sanoissa, jotka loistivat selkeyttä ja lempeyttä asetti hän heidän nurjia ja mielettömiä mielipiteitään vastaan oman totuutensa, joka esiintyi ihmisille niin päivänselvänä kuin auringonvalo… Hän luuli vielä, ett'ei hänen tarvitsisi murtaa suhteitaan noihin miehiin. Häntähän kannatti kansan riemu. Hän ajatteli vielä: nuo pimeät miehet vuolahtavat vielä virran mukana; hän ajatteli yhä vielä puhtaassa, rohkeasti luottavassa sielussaan: "Koko kansani on oleva pyhä ja autuas Jumalan valtikan alla"… Muutamaa päivää myöhemmin alkavat nämä, katkeroituneina ja ynseytyneinä voimattomuuttaan — ei ole mitään kamalampaa maailmassa, kuin jos rakkaudettomilla sydämillä ovat uskonnonasiat ammattina, — kuiskutella kansalle: "Hän rikkoo Jumalan käskyjä vastaan, ettekö sitä näe: Pahan hengen voimalla tekee hän hyvät tekonsa". Silloin karahtihe vihaan tuo pyhä ja lempeä, tuo aina armahtava auttaja, ja seisoi heidän edessään kuin kerta Jumalanenkeli palavassa, hohtavassa vihassa Kainin edessä: "Varokaa itseänne! Ken tietäen kutsuu sitä, mikä on hyvää, pahaksi, hän on iäiseen syntiin vikapää".

Silloin sävähtivät he, ja väistyivät taaskin, ja väijyivät ja vakoilivat ja ilmoittivat etelään, pääkaupunkiin: "Se ihminen hävittää kirkon pohjoisessa; hän on suuri vaara Jumalalle ja isänmaalle".

Ja he väijyvät ja hiipivät… Ja pian senjälkeen saavat he toimeen, että hänen oma äitinsä ja veljensä lähtevät kotikylästä ja ilmestyvät huoneen edustalle, jossa hän juuri on. "Olemme kuulleet, että jotkut sanovat, että hän on yksi vanhoja sankareitamme; vieläpä toiset: että hän on Vapahtajamme. Sekainen raukka ihminen hän on. Auttakaa meitä, että saisimme hänet kotiinsa taaskin."

Kun he sisällä sanoivat hänelle: "He ovat ulkona ja valittavat puolestasi", niin silloin taukosi tuon uljaan puhtaan sankarin sydän hetkeksi lyömästä; mutta sitte katsahti hän taaskin ylös. Ja Jumala oli niin hyvä, että hän tänä hetkenä, katsahtaessaan ylös, sai nähdä kasvoihin, jotka loistavin silmin katsoivat häneen. "Ei minulla ole äitiä", sanoi hän, "eikä ole minulla veljiä. Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon, ne ovat minulle äitiä ja veljiä…"

Mutta omaisten lyömä haava kyti ja poltti. "Omaisteni hylkäämä? Hehän kuitenkin tuntevat minut lapsesta asti ja tietävät, että minussa asuu Jumalan hyvä henki?… Minä… minä palaan kotikylääni, tunnustaisivatko he minut…"

Hän meni kylästä kylään, joka kylässä ympärillään kunnioittajain joukot ja uteliaat kurjuutta kärsivät ja sairaat, joka nurkassa vakoilivat kirkonasiamiehet: siten saapui hän perille.

Kotikylässä tiesivät jo odottaa häntä. He katselivat ynseästi häneen. Salvumies Jesus, vanhan Josefin poika: hän luulee itseään viisaammaksi kuin pääkaupungin oppineet papit? Luulee itseään pyhäksi ja sankariksi? Ehkäpä itse Vapahtajaksikin, joka on tuova maanpäälle autuaan Jumalan valtakunnan? "Luuletko voivasi… katso… tuossa seisoo sairas! Hänet tunnet lapsesta asti!… Auta häntä…" Sairaan silmissä ei välähdä kipunaakaan luottamusta ja rakkautta. Hänen rohkeutensa ja hänen luottamuksensa on lannistunut. Hän ei voi auttaa häntä.

Silloin pilkkaavat he häntä, ja kuohahtavat katkeraan vihaan. "Hän on tehnyt naurunalaiseksi kylämme koko maassa, tuo houkkio." He aikovat käydä käsiksi häneen. Hän lähtee.

Tästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli tämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää nyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman pahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat vanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! "Te luulette, että minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille…"

Nyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista. Hän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa historiaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja voimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden voima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. "Tulen olen minä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään", on hänen uusi palava tuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: "Kuinka soisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki."

Kajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa rykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen merkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti ihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan kurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu jumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut puhunut kukaan.

"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni? Ladottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen hurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän puhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen! Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa onnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi! Jumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!"

"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon teille… Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon unohtamisen ja anteeksiannon voimaa… Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa ja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata silmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas… Mitä sanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten kesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi… Mikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma hampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa lyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet… Ole sulaa lempeyttä ja armahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna mielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun valtakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa Jumalanvaltakunnassa?… Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha voima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua, huutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella. Ja teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne! Antaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä heidän pieniin käsiinsä… Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä vähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta, hyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne korkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan valtakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee! Rukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa: Isä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna meille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin anteeksiannamme."

Hän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä kuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja masentava huoli taistelivat keskenään.

Silloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan… "Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä: huoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja vähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton rikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen ympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos sinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja lievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa."

Joku nousi ja tuli hänen luoksensa: "Herra, minun veljeni riistää vääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa sen minulle takaisin." Hän kääntyi halveksien poispäin: "Ihminen! Milloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja karjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne. Katsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja Isä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko hän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella! Heittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko rahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta huolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna! Ylihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja autuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä."

"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!… Älkää epäilkö sielunne voimaa. Jumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin siemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa suureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki voimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle Jumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä… Kauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa. Siellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman kallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on erinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias, kiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi takaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman kallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä silmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen käteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa! Jumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa elämääni ja koko minun oloani… Jumalan autuus asuu minun sielussani. Jumalan autuus tulee… Se lähestyy. Katsokaa minua…" Silloin seisoi siinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät palavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: "Autuas se kohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt."

Tuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän unohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti ja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet epäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin. Kuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea heräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo uskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen takanaan, kuin lippujen liehunta.

Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme…" Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä, salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi, ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut, vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."

Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina armoa jakavana.

Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.

Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan, että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista. Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.

Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin tietäisit, että hän tuossa on portto!"… Silloin leimahti tuli hänen silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".

"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."

Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa, et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut turmeltunut nainen!… Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"

Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen, vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"

Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä, mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen voima.

Mutta hänen takanaan… kaukana tosin… siellä, jossa jokapäiväisyyden tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät ja hiiviskelevät pimeät viholliset.

Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla, edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti ne ovat perustetut kansaan!…" He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on! Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen sanansaattaja hän on!"

He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia. "Me olemme pappeja ja tiedämme sen".

Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa, hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä… Mutta kansan suuri joukko, tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä. "Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni, täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni! Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen…" Ja tuo muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.

Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin. Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.

Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen, ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä, kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt pyhä autuas maa…" nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut; oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia. Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän on lempeä sankari; mutta hän erehtyy…" Kirkollismieliset puhuvat ja uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa, tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita. Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua, minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin pohjaan on sinut syöstävä."

Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen. Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä, joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon Jumalan tahto!… "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala minulta?…"

Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.

Vielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään kosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta kuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen syvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt vankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi raikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan pohjoiseen. "Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän tahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä kuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan maata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin pitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten istuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde hän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa, joka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää ja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu Vapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja kutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?"

Kysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: "Hänkin kantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään ei ymmärrä sinua!" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: "Sanokaa hänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja katkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen kansan täyttää hymyilevä riemu." Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän raskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti hänet tästäkin uljaasta sankarista: "Suuri ja vilpitön on tämä mies, mutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat hurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä. Mutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan valtakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja menoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan."

Kun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa vanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä vastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää ollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: "Sano suoraan, mikä on suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se meille!" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa maahan heidän edessään: "Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko ne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät pöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon! Pois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan kirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki…"

Se oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu kaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat pyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet papit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset ja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo vuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki suisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi hänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän oli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.

"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea!
Hän on saatanan palvelija."

Silloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä kauemmaksi hänestä.

"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen… luulen… nyt on edessäni tuska ja kuolema… Olkoon sitte tuska ja kuolema… hyvästi silloin, nuori elämäni… Kun vaan tietäisin: kuinka saan täytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani, sinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala huomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa keskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten vihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin hylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se yksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo hän, että minä autan häntä?…" Ja katso… kun hän siten pelokkaana kyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin hulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt jo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. "On tuleva Vapahtaja! Kuninkaan poika." Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa! "Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa! Tuossa jo paljastuu miekka!" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen; kaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.

"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä… minä olen
Vapahtaja?"

"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa vaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen hän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki aavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'"

"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja mennyttä kansani!"

"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa! Varo itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin omasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua varten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi sameaan pyörteeseen ja kuolemaan."

Hän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla yksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten pieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.

"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani… Minun uskoni ei erehdy… Jumala hallitsee sielussani… Hän on kohta perustava valtakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla soinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen tahtoansa… Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi koko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen Jumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?"

"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin, ken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!"

"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta kuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja olen käsityöläinen."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden ovilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja miekoin rientävä vihollista vastaan… Ei! Sitä en minä tee, minä en voi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat puhtaat ja lempeät sydämiltään."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?… Laulavat… Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun kuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei miekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana hallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä."

Siten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa historiaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän siitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.

He kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua kohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas ihmisjoukko hänen ympärillään.

Hänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: "Oletko sinä Vapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala oleva kanssasi."

Hänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne, jotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja sairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen auttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa suojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän kohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat ruumiinsa.

Ainoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko ja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.

He rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: "Sinä teet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen osaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot… tällä nummitiellä… anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista tulta… Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle sivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine jalkoineen valkoiselle hiekalle."

Hän vihastui: "Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta uskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta ja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla ja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette saavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!"

Kansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän se saa nähdä mitään. "Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni tehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!"

Hän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen, hiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys, tuo kansan väistyminen on koskenut häneen.

"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas Jumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta minua…"

"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat palmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta pääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee puhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta… kuinkahan on… eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta, joka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne puhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä, tuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula, ne laulavat Vapahtajan kuolemastakin."

"Mitä sitte?… Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli silloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja hän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta ja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella häntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna, eikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä…' Ehkä on siten, että Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja saada sieltä kruununsa… Mutta sitte… jonkun päivän kuluttua, kolmantena päivänä… palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän Jumalanvaltakunnan."

Hänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu, niin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää äärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa. Hänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille haltioituneen mielipuolisuuden.

Nyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat kuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi, kova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika. Ei ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte kuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!

Hänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti, jona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen elää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa, sairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä ja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön ihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat puhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja sielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun tahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin enkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan ihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa. Ikinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista, puhdasta itseään…

Mutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen toteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät tavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin… "Minun pitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja puhtaana oma tieni… Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko ja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto; sillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin… Minä tartun lippuun. Silloin… silloin tulee… riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin enkelein, maan päälle taivaan valtakunta…"

Siten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava ihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon rohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten hevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan vaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia, laiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään korkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.

He kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista kohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana horjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut. Hänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo. Siten tulevat he vuoristoon.

Siellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän tekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.

Hänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: "He sanovat, että sinä olet yksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he".

Silloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika täysi sydän mukaansa: "Sinä? Sinä olet Vapahtaja!… Olemme kauan jo tietäneet sen".

"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun kunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!"

Silloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa, jotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan häntä. Hän moitti ankarasti heitä: "Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme sanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon… Mutta vanhat kirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja puute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus".

He pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He tunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin he lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan, hurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala sotalaumoineen ihmeellisen voiton.

Tuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: "Ei noin paljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös valtaistuimelle!… Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?"

Silloin työnsi hän hänet luotaan: "Pois minusta, kiusaaja. Jumalan tahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki maailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen pitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai kuolemaan, voittoon tai perikatoon".

Nyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias, pyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden ihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja rakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu "Isäkseen". Ikinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen, joka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen voima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään, pääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan päälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä pelokkaassa uljaassa sielussaan.

Kun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi — viimeistä kertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan — niin kokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän uskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä sanoja.

Mutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja hänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa ääretön hykähtynyt hämmästys. "Hän on siis itse sen sanonut: minä olen Vapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!"

"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö hän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka hyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja puhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä."

Kirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa hallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko hän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle pääkaupungissa. He yllyttävät häntä: "Tähän asti on hän ollut vaaraton haaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän valtiollinen rikoksentekijä".

Sankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni tekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan on kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain keräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman hajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo hän nousta ja sanoa: "Minä olen Vapahtaja! Minä… minä tuon teille Jumalan valtakunnan". Sitte… sitte… kun hän sen on sanonut: on isä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen. Ell'ei… niin kohta jälkeen kuolemansa… on hän palaava takaisin… kymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.

Hän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: "Sanokaa sille ketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä olen matkani perillä." Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo valmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: "Minun täytyy vaeltaa, tänään ja huomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan henki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa".

Kuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: "Minun pitää kai kuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon minä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan."

Siten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden, huulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja mielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa hän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää varten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja hänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa, suurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat: Vapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos kansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus on tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet… Toisessa muodossa… Tulkaa!… Olette saavat nähdä ihmeellisiä asioita! Tulkaa, että saatte nähdä!…

Ja kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä alhaalla!… Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn… Hän tulee!… Hän tulee!… Ja hän sanoo: "Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!…"

Kauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta, milloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa sieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut ja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta aamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.

Hän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti muukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte suureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin kotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan… Hän kertoi äidistä, joka etsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi niin suuresti, kun hän oli löytänyt sen… hän kertoi paimenesta, joka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta hän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän iloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi ainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa, vaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa, että se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja kunnialla lähestyy.

Siten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien joukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.

Silloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He tahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa kätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja… "Kuulehan!… Vanhat kirjamme sanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa luotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!" Hän loi heihin ylevän katseen: "Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi…" Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen tasa-arvoiseksi miehen rinnalle… Te naiset maailmassa! Saatte kiittää häntä paljosta.

He väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat säännöt ja määräykset.

Yömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään tai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen uskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset takaisin: "Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa heille! Pois lapset!…" Mutta hän, Vapahtaja: "Jumalanvaltakunnassa, joka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki, kaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin lapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan valtakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule lapsesi kanssa!" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä… Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi täysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos auringonvaloon… Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte kiittää paljosta häntä.

Ihmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää tietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät joukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja kuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät hänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa palaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja kiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.

Eräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:… "Hyvä mestari… mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan, kun se tulee?"

Silloin kumartui hän syvemmälle. Hän alkoi pitää hänestä; hän ajatteli: tuossa on sielu, joka kuuluu sinulle. "Yhtä asiaa puuttuu rauhaasi vielä. Anna rahasi ja omaisuutesi köyhille, ja seuraa minua."

Silloin nousi nuorukainen ylös, ja hengähti syvään ja astui horjuen syrjään ja hävisi väkijoukkoon.

Joukko paisuu ja paisuu, juhlajoukko juhlajoukon jälkeen liittyy siihen. Ratkaisunhetki lähenee.

Kaksi hänen uskollisiaan tunkeutuvat ihan lähelle häntä. "Herra, lupaa meille molemmille, että me sinun valtakunnassasi saamme olla sinua lähinnä".

Nyt loistavat hänen silmänsä heihin: "On tapahtuva, kuten sanotte: te saatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani. Mutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala yksin määräävä…" Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: "Älkää salliko, että teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne: isämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita! Teidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan mahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon antaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä orjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan."

Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies, joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle… Ja rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."

"Kuule… Tule nopeasti alas puusta… minä tahdon syödä päivällistä luonasi."

Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa sanoissaan: "Herra… että tulet minun luokseni päivälliselle! Että olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä… ja annan… tänään vielä… köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle! Ikinä enää… ikinä enää en petä ketään…"

Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina; hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.

Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet. Siten jatkuu matka.

Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan ohitse… Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki… Ja sen keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen kaupungin.

Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.

Silloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa puolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.

Mutta se kestää vaan hetken. "Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani! Ja vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun sydämeni kuin timantti."

Hän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli pohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset henget.

He näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa levittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.

Miehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja laulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii ihmisjoukkoja.

He ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten juhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja melua.

"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt alkaa valtakuntasi! Auta meitä!"

Kuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä tunkeutuu hänen puheilleen. "Kiellä… estä tuo mieletön huuto!…" Hän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. "Jos nämä ympärilläni vaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua".

Koko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen palkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä menoa.

Mutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: "Hän on se puhdas, hurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän sanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan aika!"

Tuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet kirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja markkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä jonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja häkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan sileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. "Tänne rahoinesi ja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne vaan!… Noin!… Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut oikeamieliseksi ja sovitetuksi."

Kansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät pappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he paaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.

Hän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen Jumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän tahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja veljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan hän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.

Sankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa kirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat kirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat hätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan edestä. "Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on oleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä teidän luolanne?"

Kaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat pakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot kotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina, mutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat seisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä luotuina häneen: "Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain".

Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta. Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.

Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki! Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan…"

Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan… Kuolla hänen täytyy… Se on selvää!"

Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu maallisesta ja maallisista… Sairaita kannetaan kivilaattojen ylitse… kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan, ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä, ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.

"Se ei ole totta… Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä hän puhuu… Voiko hän olla petturi?"

Silloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä korkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden… "Tilaa, tehkää tilaa!…"

Ja joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: "Me kysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?"

Silloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. "Sanokaa minulle: Sankari, joka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi kääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän pettäjä?"

He eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli puhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat. Heidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta vuokraajasta: "He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti. Silloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;… hänetkin he tappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa toiselle vuokraajalle."

Korkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää, kaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta he olivat sentään melkein rehellistä väkeä.

Mutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat hiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat käsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen innostus! Oh, tuotakin innostusta!… "Mestari, me tiedämme, että sinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä! Sydämemme on ahdistuksessa… Kuule nyt siis: me tahtoisimme mielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille veroa?… Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen."

Mitä nyt?… Jos hän sanoo: "Ei. Älkää maksako veroja!" niin vangitsee hänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo: "Maksakaa", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on tuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee noille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.

Niin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!… Mutta hänen henkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan toista laatua kuin he. "Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa tuntematta omantunnonvaivoja… tekopyhät ja teeskentelijät te… niin maksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää. Huolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon." Silloin väistyivät hekin.

Illemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä, puoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen ja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta tulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa vakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella, ja saattaa ne naurettaviksi… Mitä välittävät tuommoiset kansan puutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti nauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa… "Mestari, on eräs pyhä käsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa, niin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos nyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen kanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?"

Hänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: "Kun ihmiset heräävät kuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin Jumalan enkelit."

Silloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille. Hän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat ympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja, josta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen, voimakas ja puhdas elämä. "Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista käskyistä".

Vapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä sanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: "Ainoa käsky on se: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja vahingollista ihmiskeksintöä."

"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja olivat sentään kelpo miehiä".

Kaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina voittanut.

Kirkolliset uurastavat toimessaan… "Se on hullua! Hänkö muka Vapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta kuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa kansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa tulvii yli rajojen?"

Hän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä yhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä kirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.

Hänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta, puhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan kolmea päivää.

Ja viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä ja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja pelkoa ja verta.

Hän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen tappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja taipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen puhtaassa suuressa sielussaan usko: "Jumala on kuitenkin puolellani".

Hän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken, mikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa peloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka taholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema: niin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se tapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin varustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.

Hänen täytyy uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on hänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.

Kun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa, ja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja pelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: "Opettaja, katso noita vahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat ne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä yksinäinen ihminen!"

Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta olen kuollut… niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen- ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä palaan takaisin!"

Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne.
Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"

Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"… ja vahvistaa sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.

Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".

He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan, joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja päättävät: tänään vielä!

Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut heidän lammikkoonsa.

He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja peikkojen keskellä.

Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan on tapahtuva vielä tänä yönä.

Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa, leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut voimakkaaksi kansansa auttajaksi.

Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli, että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla, esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa maassa".

Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti, muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi uuden paremman liiton kansani kanssa."

Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi; sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."

Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi: "Minäkö?… Pelkäisin?… Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua vankeuteen ja kuolemaan."

Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."

Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja kova nykyisyys sulavat yhteen.

"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?… Minä lähetin teidät, niinkuin olitte… Kärsittekö puutetta mistään?"

"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin sotamiehet."

Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".

Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."

He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.

Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen voiman turviin: "Isä… minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista! Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!… Ei, ei niinkuin minä tahdon… vaan niinkuin sinä…"

Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani… sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"

Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista… ei minun tahtoni mukaan… vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"

Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto: ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.

Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."

Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa kerääntyä paikalle.

Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja osoitetaan innokkaasti sormella.

Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta.
Kirkonruhtinaita menee ohitse.

Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun.
Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.

Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen loppuun".

Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"

Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te… te olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."

Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään keisarillisen maaherran palatsiin.

Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut. Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.

Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena salajuonittelijana.

Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan kuningas?"

Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."

Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet!"

Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta… Tuomittu sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.

Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta, seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi… sikäli kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin rikoksentekijöihin nähden.

Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.

Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi, ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.

Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies, joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.

Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän, lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat siihen ja nostavat sen pystyyn.

Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan.
Hän oli kai jo liian heikko.

Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"

Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta katkeraa maljaansa pohjaan.

Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän verenvähyyteen ja tukehdukseen.

Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä, pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa, ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua hänestä.

Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla…"

"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan! Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka liikutti hän koko sydämemme. Oi… mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule, tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"

"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla", siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen. "Hänen täytyy tulla…", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".

Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.

Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli, ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko vielä? Silloin… ja silloin!… ja silloin!… Kuinka hän aina valaisi ja aukaisi totuuden ihmisen eteen… oi, ja aina, aina lempeä… aina lempeä… niin suloisen ylevä ja rakas ihminen… Kun me istuimme tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla… illalla aterioidessamme nuotion ääressä… ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän istui luonamme… ja otti leivän… ja rukoili rakkaalla äänellään… Oi Jumalani! Näetkö?… Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt hänet!… Hän seisoi tuossa sinun takanasi!…"

Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan, jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen palaa… "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet… minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja valoisa… niin, suloinen ja valoisa… ehkä… ehkä käy hän tässä rinnallamme… näkymätönnä… ja yht'äkkiä… kirkas loiste ja hän seisoo tuossa puun vierellä… Näitkö sinä mitään? Oi… viihdytä palava sydän!…" He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".

Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat, rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä hänen valo-ilmestyksensä.

Kului viikkoja… Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan: haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman viikon kuluessa kuin usvaharsot.

Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.

Vuosia kului… Yhä vaan ei hän tullut… He puhuivat yhä hänestä. Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan valtakuntaa.

Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen. Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä, levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen, suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista! Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan, ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan, silmät säteilevinä, hänen elämästään.

"Minulle on kertonut eräs — hän on kuullut sen joltakin hänen uskollisistaan — että hän kerran käveli merellä!"

"Oletteko jo kuulleet — tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin hän — kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän… mitä arvelet siitä? seitsemällä leivällä."

"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."

"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat syöneet kaloja."

"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän yht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle".

"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi perustaa Jumalan valtakunta?"

"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi keskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!"

Kaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta yksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista syntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja ja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen rakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen ilmestyksensä ympärille.

Vuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän oli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat ja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa. Muutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut: "Minä tulen eläissänne vielä?…"

Silloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan ahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että hän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo hurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että hänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin uljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi hukkaan ihmiskunnalta.

Oli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin tuoksu ilmaan.

Silloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä tuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.

Eleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen kansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän oli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen sivistyksen, ja oli järkensä terävä.

Mutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus, joka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään hänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja henkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana kurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä hänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden kestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen suloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo puhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin silmin.

Tällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle sivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen ylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti etsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä kuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa, jossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja tulisuudella, oli lyhyesti seuraava:

Ylemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä, on Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä iäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan oikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit, on nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun. 'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja ihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän kuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on vapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen olento tulee pian: sen täytyy tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja puutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen elämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas valoilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma on kypsä.

Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt, ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin; niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei ollut mahdollista! Kuinka ei hänen kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!… Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella vihalla ja kiivaalla innolla.

Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra, kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin oleva?"

Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset — pois kaikki ulkonaiset muodot ja ulkonainen hurskaus… Niin… se on totta. Semmoisia he ovat, hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan! Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin… heillä on kaikki, kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi saavuttaa… Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut kurjasta ihmisruumiista?… He ovat nähneet hänet omin silmin… jos se nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?… Oi… kun hän… ilmestyisi minulle!… Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena, todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin… silloin löytäisin minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista… minäkin seisoisin, eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana… oi silloin!… silloin…" Ja katso… silloin… kun hän kulki siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.

Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.

Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät, ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää, ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee… hän tulee! Kohta!… Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin taivaasta, tuomiolle."

Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään, muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä, ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.

Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi. Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento. Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa: "Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta yhdessä asiassa seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!

Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja hänen mukanaan tuomio!"

Silloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä kauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan mukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla mikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla: "Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva meidät armosyliinsä".

Silloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja varovasti "taivaallisen Vapahtajan" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin tuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon välillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien pappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme aikoina hänen kansansa keskuudessa.

He kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari nuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja neljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo hänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut ja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan ja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet yhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä "pyhäksi kirjaksi", ja sanoivat — ja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen — että koko kirja oli kirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä ja ristiriitoja itsessään.

Ja kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt siis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään kirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa. Rikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä enemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon asioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko muotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.

Vuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat ja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja uusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin suuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat ladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto heilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän. He sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään kirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan, ja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä koskaan valittamaankaan.

Ja niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä nummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän uskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja joka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja ihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon: joka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi maailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä, hänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään seisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin ja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat, jotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä hiekkateitä.

Iäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei ainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.

Tapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen sielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka uljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen, oikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta vilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin kaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat latoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui pöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.

Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä. Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat, maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai "kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta ylvästä aikaa.

Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin kolmesataa vuotta.

Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu — se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut valepuvussa maan päällä — tämä harhaluulo vaikutti, että tämä kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".

Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa, tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget, sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina, salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik Suuri ja Goethe ja Helmholtz… ken luettelisikaan kaikki ne nimet! Kunniaa teille, johtajamme.

Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja mielissä.

Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä — siitä on nyt jo sataviisikymmentä vuotta — ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa. He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin — ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."

Ja kun he nyt tutkivat sitä, — sadat vilpittömät rohkeat oppineet, tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä — niin alkoi käydä selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton, monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle. Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan. Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!… Ja silloin, kuule!… silloin kuulivat he… keskellä tuota avaraa, monikirjavaa puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen: siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.

Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi. Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa. Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt, varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan… Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.

Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti aateloinnut sen.

Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen. Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.

Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta muusta.

Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne! Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta, ja on tuominnut ne kuolemaan.

Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen. Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja! Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!

Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti, sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.

Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin, ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi, sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. Tämä on uskomme: Me tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni, sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni: mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen; siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin sen."

Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista. Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän lapsenuskonsa mukaanne elämään.

Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee, riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa kreikkalaisuutta.

Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa, ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine, vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.

Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa, ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa, ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.

Iloitse, valtio!… Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen. Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia, ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa, halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.

Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen; ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.

Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon, paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni, sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele ja mieti… Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!

Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.

Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen, ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä, muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin, ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai hän matkata.

Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Neljännesvuotta myöhemmin, kun Heinke Boje istui Itäholsteinissa Peter Volquardsenin äidin rinnalla aamukahvia juomassa, kädessään välkähtelevä kihlasormus, sai hän ensimmäisen pitemmän kirjeen Kai Jansilta. Se tuli Kapstadtista. Hän hypähti ylös ja juoksi ylös makuukammariinsa ja luki kiihkein silmin. Molemmat matkaajat olivat astuneet maihin Kapstadtissa, ja aikoivat nyt tarkasti punnitun suunnitelman mukaan matkustaa läpi kaikkien englantilaisten siirtomaiden aina Krokodiilivirralle asti. Kaksi vuotta olisi matka kestävä. Senjälkeen aikoivat he, jos vaan näytti mahdolliselta, maitse mennä yli meidän läntisiin siirtomaihimme. Mutta kirje ei viivähtänyt kauan tässä asiassa, vaan livahti pian kaikenlaisiin persoonallisiin kokemuksiin, vanhoihin ja uusiin, pienempiin ja suurempiin ja puhui mielialoista, joita ne olivat herättäneet mielessä, ja antoi se lukijattarelle vilkkaan eloisan kuvan kirjoittajan sielun tilasta. Kirje oli ihmisen, joka on kypsynyt kieltäymykseen, ja nyt uljaana ja hiljaisin vakavin silmin kulkee yksinäistä tietään. Kerran vaan ilmaisi eräs pieni käänne kirjeessä kuin tulista, pohjalla piilevää tuskaa, mutta se kätkeytyi samassa ja nopeasti ilkkuvaan leikkiin.

Heinke oli ylen onnellinen kirjeestään. Hän oli pelännyt, että hän kuitenkin voisi kääntyä katkeroituneena hänestä ja kirjoittaisi kylmästi ja vieraasti, tai että hän ehkä valittaisi suurta hätäänsä. Mutta nyt kirjoittikin hän samalla niin suloisen omaisesti ja niin rohkean uljaasti. Oi, hän kuuli sen yhtä hyvin hänen vakavista kuin hänen leikkisistäkin sanoistaan, kuinka suloisen omaisesti ja kuinka uljaasti! Hän luki kyynelsilmin yhä uudelleen ja uudelleen kirjeen, ja istui kohta pöydän ääreen, ja kirjoitti hänelle vastaukseksi pitkän kirjeen, joka oli täynnään hänen suurta iloaan ja hänen tulista ystävyyttään.

Siitä asti vaihtoivat he tuontuostakin ystävällisiä sisältörikkaita kirjeitä. Heinke ajatteli toisinaan suurella kaipauksella häntä; mutta useimmakseen tyyneen levollisesti, ikäänkuin ihminen, jolla on kaunis rikas maatila hallussaan, ja toinen kauempana, jonka omistuksesta hän on turvassa ja varma. Hän iloitsi kuin lapsi jo edeltäkäsin siitä päivästä, jolloin hän joskus palaisi. Kuinka suloista se olisi! Kun hän istuisi vieraana hänen pöytänsä ääressä! Mikä rakas tervetullut vieras! Kuinka hän vallan pilaisi ystävyydellään hänet! Ja kuinka hän kiusottelisi ja laskisi leikkiä hänen kanssaan, ja tarkkaisi, mikä olisi hänelle mieleen, mikä ei.

Ja eräänä päivänä ilmoitti hän Kaille, että hän nyt eli yhdessä kodissa ystävänsä kanssa, ja taaskin eräänä päivänä, että hän odotti ensimmäistä lastaan, ja taaskin, että hän oli synnyttänyt pienen pojan. Kuumalla ilolla, ja salaisella, pelokkaan aralla ylpeydellä kuuli hän hänen kirjeistään, kuinka raskaasti nämä sanomat olivat koskeneet häneen. Hänhän tahtoi ja hänhän toivoi niin tulisesti, että hän pitäisi hänestä, pitäisi aina, aina. Hän ei voinut kestää ajatusta, että joku toinen omistaisi hänet, ja hän voisi unohtaa hänet. Ja hän kirjoitti hänelle liikuttavin sanoin, kuinka onnellinen hän oli, tuntiessaan hänen rakkautensa kalleutta, ja että hänellä oli niin suloisensuloinen toivo: joskus kun he molemmat olisivat vanhempia ja rauhallisempia, silloin asuisivat he talo talon vieressä: "Ja joka aamu, joka aamu tulisi joku lapsista ja toisi sinulle aamutervehdykseksi kukkasen, ja joka ilta istuisit sinä luonamme saman lampun ääressä". Kai mukautui vastauksissaan tähän ajatukseen, ja kehitteli ja kuvasi sitä, milloin hullunkurisen leikkisästi, milloin niin vakavasti ja eloisasti, että Heinke ratkesi tuliseen itkuun.

Siten kului puoli neljättä vuotta. Hän eleli erinomaisessa sovussa ja onnessa miehensä kanssa, iloitsi hänen kanssaan lapsestaan, joka nyt jo juosta livisti heidän välillään ja älykkäin silmin katseli kuvia, joita isä hänelle näytti, ja odotteli toista lastaan.

Näihin aikoihin alkoi sanomalehdissä olla ensimmäisiä uutisia kapinasta, joka oli alkamassa siirtomaissamme, ja joka on maksanut meille niin paljon jaloa verta. He eivät sentään olleet huolissaan matkustajansa kohtalosta, hän oli nimittäin kirjoittanut viime kirjeessään, että he matkan kalleuden ja vuodenajan vuoksi olivat luopuneet aikeestaan matkustaa maata myöten siirtomaihimme; he aikoivat nyt sinne Kapstadtin ja Swakopmundin kautta. Mutta kun he sitte eivät kymmeneen viikkoon saaneet mitään tietoja, alkoivat he sentään tulla levottomiksi.

Silloin tuli vihdoinkin kirje. Kain ystävä kirjoitti Windhukista "rakkaan ystävänsä ystävättärelle"… "Me päätimme sittenkin, kun saimme saattueen buureja seuraamme, matkustaa vaunuilla Griqua-maan halki Suur-nama maahan, ja pääsimmekin onnellisesti perille ja aioimme juuri erota buureistamme käväistäksemme muutamilla farmeilla. Silloin tuli yöllä eräs siirtolainen nuotiollemme pakomatkalla, ja kertoi, että hänen kotiaan vastaan oli tehty hyökkäys ja että hänen vaimonsa ja kolme lastaan harhailivat ulkona viidakossa. Silloin nousimme Kai Jans ja minä ylös, erosimme kohta buureista ja hiivimme pimeän suojassa hänen asumuksensa lähistölle ja löysimme viidakossa hänen vaimonsa ja lapset, ja matkustimme sitte päivä- ja yömarsseissa, ja jalan, kuumaa kuivaa hiekka-aavikkoa ja kalliolouhikkoa, pohjoista kohti, usein ihan janoon nääntymäisillämme, ja aina vaarassa. Tällä matkalla rasittui ystävämme liiaksi. Tiedätte, että niiltä ajoilta asti, jolloin hän palveli merimiehenä Klaralla, hänen sydämensä ja keuhkonsa ovat olleet heikot. Lisäksi ei hänen vilkas mielikuvituksensa antanut hänelle unta pakomme aikana niinäkään öinä, jolloin me toiset olimme ottaneet vartioimisen toimeksemme. Lisäksi oli hän aina valmis kantamaan pienintä lasta, pientä pyyleätä poikaa, joka taukoamatta itki. Lyhyesti, kun saavuimme Rehobothiin, jossa alkoi olla jonkunverran turvallisempaa, sairastui hän vaikeaan keuhkotulehdukseen. Tästä sairaudesta, joka tuli äkisti ja kiivaasti, ja yhtä äkisti meni ohitse, on hän nyt jotakuinkin toipunut, mutta lääkäri ei kuitenkaan tiedä, miten hänen kanssaan käy, koska nyt vasta ilmenee, kuinka vaikeaa laatua hänen sydäntautinsa on. Olen käyttänyt hyväkseni sopivaa tilaisuutta ja tullut hänen kanssaan tänne Windhukiin, ja tuon hänet täältä, jos lääkäri siihen vaan jollakin muotoa myöntyy, Saksaan, jotta te ja hänen kotiseutunsa ja sen terveyslähteet taas saisitte hänet terveeksi.

"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti, että ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan puhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle, mitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa oloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen, osoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina ystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli yksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein omituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan hiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet haaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina, ja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään jossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän onnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet noin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että molemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja iloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä kun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi aina teistä.

"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän huomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti aikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä, niin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään täydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut elämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä itse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa hän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi, ja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa ajattelemattomuuttaan.

"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen — hän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että minä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa —: minä sanoin hänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi mielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla mielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät lapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja virheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te kuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja armasta ja puhdasta.

"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän kuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän kantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota hän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte. Kummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille, kantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte jossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli niin hitaasti.

"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi minulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen. Aluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen, jotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja lievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät hänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja vahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä ja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän vaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta tuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy pian kuolla… Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät minun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa… Minun pitää elää ja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus joutuisivat hätään ja puutteeseen… Kuinka moni onneton hyljätty on saanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan; minä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta kirjeestään… Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä on hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi, ja siksi en saa vaipua epätoivoon… Minä tahdon ajatella vanhempia päiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin olen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan… Jos hän olisi minun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta pistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai kuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman edessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai kuolinhetkiä.'

"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee ylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän jälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko hänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon hänet kotiin!"

Kolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: "Jans 21 päivä toukokuuta
Hampurissa."

Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21 päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.

Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.

Hän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja kuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli tehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet jo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi ehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä, kokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa pahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan. Toivotenkin veisi hän hyvän tiedon.

Silloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän makasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että Lau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille vuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.

"Aivan kuin Kap Hornin luona", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä välkähtivät kirkkaiksi.

"Aivan!" sanoi Lau. "Minulla on terveiset kaikilta", sanoi hän.
"Ensiksi isältäsi."

"Mitä toimaa ukko nykyään?" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli kirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin lystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman liioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.

"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi Lau. "Hänellä on pienet korkonsa Hindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin pieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on joka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä olet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan; mutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät tuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä, niin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut Annalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme nähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin ja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei voi irtautua raamatusta… hän ei voi, niinsanoaksen… irtautua majakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt ja lukenut raamattua."

Pe Ontjes Lau myhähti: "Niin, näet sä", sanoi hän: "me, tarkoitan lapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin toimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen miehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä — oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten olisi — ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset koulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika on hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja on aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa viimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä hiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli lukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli hän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten rauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen, leikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin ohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen ja tänään… tiedätkö mitä… sinun pitää nyt illalla taas kääntää keskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'"

"Luonnollisesti!" sanoi Pe Ontjes. "Hänen ja meidän kaikkien koko vaivahan on vaan siinä, että hän pitää meistä niin ylen paljon".

"Pietille?… Pietillä ei yhä vieläkään ole muuta harrastusta, kuin haalia kokoon, ja kokoon vaan. Hän ei tunne kyllä itseään onnelliseksi siinä… mutta on, aivan kuin ei olisi hänen sielussaan tilaa muulle. Hän on mennyt naimisiin erään saksalaisamerikalaisen kanssa, joka on samanluontoinen kuin hänkin ja meille vieras."

Kai Jans lepäsi hetken hiljaa, silmät puoliummessa, ja ajatteli lapsuuden ystävätään. Sitte johtuivat hänen ajatuksensa Tjark Dusenschöniin, ja kysyi hänestä.

"Hän on täällä Hampurissa, ja kuuluu hänellä olevan hyvä toimi jonkinlaisena yksityisenä virkailijana. Luulen, että se on jossakin hautaustoimistossa. Älä hänen puolestaan huolehdi; hänen kaltaisensa hakevat itsensä aina perille."

Kai Jans vaikeni ja lepäsi hetken, hiukan väsyneenä, ja Pe Ontjes istui hänen vuoteensa äärellä. Sitte heräsi hän taaskin ja sanoi: "Onko sinulla vielä mitään terveisiä minulle?"

"Tuleeko hän siis tänne?" sanoi Kai hiljaa. Ja yht'äkkiä… hän aikoi pidättää sen, mutta ei voinut, rupesi hän kuumasti itkemään ja sanoi itkiessään: "Rakas Pe Ontjes… En ole mikään hempeämielinen, mutta olen vielä heikko sairaudestani."

"On kovinta, mitä ihminen voi kokea", sanoi Kai Jans, "jos hänen pitää välttää häntä, joka on rakkain hänelle maailmassa".

"Olen kamppaillut vastaan, sen saat uskoa. Mutta usein, kun olin siten ihan yksin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, ja ajattelin itselleni: kuinka armas ja suloinen hän on, ja kuulin hänen lempeän äänensä ja näin hänen älykkäät suloiset silmänsä, niin silloin tahtoi vaan suru saada minusta voiton. Mitä on maailmassa sillä, Pe Ontjes… kuinka köyhä on ihminen, jolla on rakkain maailmassa, ja jonka täytyy välttää häntä."

"Luulen, että se nyt tulee paremmaksi, Kai", sanoi suuri Pe Ontjes Lau säälien. "Olet tottuva siihen, että tuolloin tällöin saat nähdä hänet. Silloin tulet olemaan rauhoittuneempi."

Hän hiljeni hiukan. "Niin", sanoi hän. "Koska nyt kerran on käynyt siten, niin pitää minun iloita, että hän ja hänen miehensäkin ovat ystävällisiä minulle. Minä tahdon vielä oppia iloitsemaan heidän onnestaan." Hän vetäisi kädellään silmäinsä ylitse ja lepäsi hiljaa. "On myöskin mahdollista", sanoi hän sitte, "ett'en enää elä kauan; ja silloin on kaikki vaiva lopussa".

"Oi", sanoi Pe Ontjes, "älä puhu sillä tapaa: sinä menet Wiesbadeniin tai Nauheimiin ja tulet terveeksi taaskin ja olet taaskin reipas voimakas mies, ja toimit ja työskentelet elämässä, kuten olet ihanimmaksi katsonut Vapahtajan elämäkerrassasi."

"Niin", sanoi hän… "olen koettava… tahtoisin vielä tehdä paljon… On vaan siten, Pe Ontjes… se on liika syvällä. Olen tuntenut hänet niin kauan, kauan… hänen lapsuudestaan asti: Jumala salli hänen kasvaa edessäni ja antoi hänen kehittyä niin kauniiksi ja viisaaksi ja armaaksi ja sanoi minulle: 'Näetkö kuinka hän kasvaa, ja kuinka hän kukoistaa, katso, hän on joskus tekevä sinusta tyyneen, voimakkaan, syvän ihmisen.' Ja nyt, katso… se on niin vaikeata."

"Minä sanoin hänelle, että hän tulisi jälistäni, ell'en tulisi noutamaan häntä. Minä luulen, että hän tullut… Ole rohkea, poikaseni! Minä jään laivalle… Aioin sanoa vielä, että hän odottaa toista lastaan… No niin, ole rohkea ja rauhallinen nyt vaan."

Hän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja vaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin itkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: "Rakas, rakas poika… näetkö… nyt on Heinke täällä… sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on sinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?"

Kai katsoi loistavin silmin ylös häneen: "Olla noin ystävällinen minulle", sanoi hän. "Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle tuommoinen… Ovatko he hyviä sinulle?"

"Kuka, Kai… Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai… Aina rakas, ja älykäs ja hieno."

"Ei", sanoi Heinke, "ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun pimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta. Ei turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on siitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?" Heinke kumartui hänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti itkien: "Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi minuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä."

Kai nyökäytti päätään hänelle: "Olen aina kestänyt uljaasti", sanoi hän. "Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä loppuun asti; saat nähdä."

Heinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja katseli lempein kyynelisin silmin häneen. "Ja kesälomalla, kun olet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin muotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa. Silloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä Hilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?"

"Sittemmin asetun Hampuriin", sanoi Kai. "Olemme puhuneet siitä ystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista… ja sitte…"

"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä olet näkevä meistä kaikista, kuinka iloiset me olemme. Me kaikki."

"Ja sitte kasvavat lapsesi suuremmiksi", sanoi Kai silmät onnellisina, "ja sitte tulet sinä heidän kanssaan Hampuriin ja minä näytän teille kaiken. Ja sitte vanhenen minä verkalleen, ja voin istua luonasi ja katsoa sinua, kun emännöit kodissasi, ja puhun kanssasi vanhoista ajoista."

"Ja sitte", sanoi Heinke veitikkamaisesti ja silmät suurina, "sitte tulemme molemmat ihan vanhoiksi, ja sinä tulet joka päivä ja me puhumme terveydestämme", ja hän alkoi puhua kimeällä piipittävällä äänellä, ikäänkuin vanhat voimattomat ihmiset. Se kuului niin omituiselta, kun katseli hänen nuoria kosteita silmiään ja hänen terveitä hymyileviä kasvojaan.

Kai katseli häneen silmät onnellisina: "Kuinka armaan suloinen sinä olet", sanoi hän. "Oletko sinä tuommoinen kaikille ihmisille, kuin sinä olet minulle?"

"En", sanoi hän. "Tiedäthän, sitä eivät Bojet voi. Omilleni vaan ja sinulle. Oi, kun näkisit pienen poikani!… Aioin ensin ottaa hänet mukaani. Mutta on parempi näin. Minä tahdoin olla entinen Heinke Boje, kun tulin."

"Sinun rakkain ystävättäresi!" sanoi hän, "joka tekee kaiken, kaiken sinulle. Sinä et ikinä ole oleva yksin, Kai! Sen on mieheni käskenyt sinulle sanoa. Et ikinä ole oleva yksin."

"Te rakkaat rakkaat ihmiset", sanoi hän. "Kerro minulle hänestä, ja kuinka te olette ja elätte."

Hän alkoi kertoa, ja Kai kuunteli hetken. Mutta vähitellen kävivät hänen silmänsä raskaiksi.

Silloin tuli lääkärikin sisään. Hän astui vuoteen ääreen ja sanoi: "Olen ajatellut itse viedä teidät sairaalaan tänään iltapäivällä kello kolme. Koska teillä nyt jo tänään on ollut kaikellaista mielenliikutusta, ja kun on edessänne vielä tämä muutto, niin ehdotan, että kohtaatte ystävänne vasta huomenna edelläpuolenpäivän… sairaalassa. Suostutteko siihen?"

Kai Jans nyökäytti päätään ja lääkäri kääntyi lähteäkseen. Silloin kumartui Heinke Boje vielä kerran nopeasti ja salaa häntä kohden ja sanoi hiljaa, silmät tulvillaan kyyneliä: "Sinä rakas, suloinen ihminen", ja lähti ulos.

Myöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä raukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.

Illemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo vuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan lääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat muutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo muutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko hän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden; hänen täytyisi vielä tarkastella sitä.

"En", sanoi hän. "Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä tiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin kirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi. Kellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä läheskään ole hyljätty ja yksinäinen… Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas, nyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi'; mutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä. Olin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki kypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja ajatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt." Hetken perästä sanoi hän: "Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen ja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin angerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja tahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo."

Hetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka lepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: "Onkin parempi siten".

"Miten on parempi?" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän sanoi matalalla uupuneella äänellä — hän oli kai kuullut selailtavan kirjaa —: "Lue minulle jotakin… hänestä".

Silloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia, jotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.

Hetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: "Opettajain koko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille". "Kuinka johdut siihen?" kysyi ystävä. "Lapsille pitää olla ystävällinen" sanoi hän; "he eivät voi suojella itseään. Ja ehkä — sitä ei voi tietää — istuu juuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai se tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja kamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin unissa."

Ystävä sanoi: "Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa ja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he kirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa."

Silloin hymyili Kai: "Onpa heillä tehtävinään raskas työ" sanoi hän… "Jumala suokoon siunauksensa saksalaiselle tieteelle… Olen aiemmin pitänyt sitä huonossa arvossa… Olemme sille suuressa kiitollisuudenvelassa."

Ystävä sanoi: "Kun nyt Jesuksen elämäkertasi tulee julkaistuksi, niin ovat hyvin, hyvin monet, jotka ovat joutuneet ristiriitaan kristinuskon kanssa, ja siten menettäneet kaiken uskon, taaskin tuntevat itsensä kristityiksi. He ovat taaskin lähestyvät evangeliumia, ja ovat löytävät siinä vahvistusta ja rohkaisua sielulleen ja elämäänsä."

Kai Jans ei näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi. Hetken kuluttua sanoi hän: "Kun vaan olemme vapautuneet noista vaikeista sekavista asioista: paavista, lunastuksesta hänen verensä kautta, ja muista semmoisista sameista ja hämäristä harhaluuloista, ja meillä sen sijaan on vaan vilpitön, ihana evangeliumimme: silloin on elämä kirkastuva ja kevenevä. Hänen ikeensä on lempeä, ja hänen kuormansa kevyt."

Sitte ristitsi hän vaivalloisesti kätensä ja lepäsi hetken hiljaa.
Sitte sanoi hän verrattain kovaan: "Olen kerran nähnyt Hilligenlein,
'Pyhän maan'… unissa… se oli sanomattoman ihana."

Hänen ystävänsä istui vielä hetken vuoteen ääressä, lukien Uutta
Testamenttia, ja lähti sitte hiljaa pois.

Seuraavana aamuna tavattiin Kai Jans kuolleena. Hän oli, kuten tutkittaissa kävi selville, kuollut noin keskiyöstä sydämenhalvaukseen; kuten näytti, ilman suuria tuskia.

Kun Pe Ontjes aamulla kello yhdeksän tuli sairaalaan, kuuli hän hänen lopustaan, ja palasi alakuloisena ja ahdistuneena hotelliin takaisin Heinken luoksi. Tämä oli vielä huoneessaan.

Kun hän ensin sanoi sen hänelle, oli Heinke aluksi kuin kivettynyt. Sitte, kun hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja se yht'äkkiä seisoi selvänä hänen edessään: 'hän on poissa, poissa elämästäsi…' ratkesi hän kuumaan tuliseen itkuun ja kurotti käsiään häntä kohden, ikäänkuin lapsi, jolta on otettu hänen rakkain leikkikalunsa.

Pe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: "Pidätkö sinä hänestä siis noin paljon?" sanoi hän. "Ja pidät miehestäsi yhtäpaljon?…" Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: "Mitä ihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!… Mutta nyt pitää sinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää sähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan."

"Tietysti ei…" sanoi Pe Ontjes. "Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen sukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on hän ollut kaksi vuotta pappina."

"Niin", sanoi Heinke… "ja sinne menen minä usein ja käyn tervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden luona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme".

Hän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja sanoi, puhjeten uudestaan itkuun: "En voi mennä tällä tapaa; minun pitää saada musta puku."

Pe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: "Me ostamme sinulle semmoisen,
Heinke", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. "No, ja tule nyt!"

Silloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe Ontjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan kuollutta. "Minä näin hänet", sanoi hän, "ja vakuutan sinulle, että hän lepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt."

Kun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse
Tjark Dusenschön.

Hän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan kiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä parrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän luokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: "Olen kuullut, että Kai Jans on kuollut…" kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä… "Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?"

"Minä olen hautausliike St. Trinitatis Pieta'n, jonka olen perustanut, toimennusjohtaja. Jos tahdot jättää toimittaakseni tämän viimeisen surullisen palveluksen vainajalle, niin pidän minä huolen kaikesta… Meillä on kolme luokkaa…", ja hän veti taskustaan ilmoitusvihon.

"Kauppa on sovittu", sanoi Pe Ontjes… "Me voimme nyt siis lähteä,
Heinke", sanoi hän.

Kolmantena päivänä senjälkeen lepäsi Kai Jans sairaalan ruumishuoneessa paareilla, vielä muuttumatonna, valkeassa ruumispuvussa, jonka Tjark Dusenschön oli toimittanut. Pe Ontjes oli seisonut vierellä ja katsonut. Nyt tulivat ruumiinkantajat sisään.

Silloin astui Tjark Dusenschön, kauniissa kaksirivisessä takissaan, ja kiiltävä musta hattunsa kädessään, arkun pääpuoleen, ja luki kauniilla, täyteläällä äänellään, St. Trinitatis Pietayhdistyksen sääntöjen mukaisesti, Isä meidän.

Ulkona, kun ruumisvaunut jo olivat liikkeessä ja Pe Ontjes aikoi nousta vaunuihin Heinken rinnalle, astui Tjark Dusenschön vielä hyvästelemään heidän luokseen ja sanoi, vakavasti ja suruisasti pudistaen päätään: "Onpa se sentään vahinko, ettei hänestä maailmassa tullut niin mitään; hänellä oli paljon lahjoja. Mutta hänellä ei ollut… tiedätkö… hänellä ei ollut oikeata arvo- ja säätytunnetta. Se se oli. Hän oli ja pysyi aina työmiehenpoikana, maalaispoikana. Hän ei noussut… Se oli vika hänessä."

Pe Ontjes ei virkannut mitään. Hän kiirehti vaan, että he pääsisivät tuosta suuresta kaupungista kotiin. Hän nojausi yhtäpäätä ulos vaunun ikkunasta, ja katseli edellä kulkevia ruumisvaunuja kohden, kuinka ne hitaasti ja vakaasti pujottelivat eteenpäin tuossa ihmis- ja vaunutungoksessa ja tuossa kaikessa hälyssä ja helyssä.

Kun he saapuivat Hilligenlein asemalle, ja siellä seisoi odottamassa pari- kolmekymmentä surusaattuelaista, kaikki tuttuja kasvoja, ja kun sitte kahdeksan päivätyöläistä Hindorffista tarttui arkkuun, neljä kummaltakin puolelta, toisella vaaleita partoja, toisella punertavia, ja kohottivat sen voimakkaasti olalleen, niin silloin hengähti Pe Ontjes syvään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. Oli hänestä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tuntenut ystävänsä päässeen vapaaksi ja lepoon kaikista sielun ja elämän huolista ja tuskista.

Pitkän rakennuksen edustalla, ovensa edessä, seisoi Kain pieni isäukko, ja odotteli saattuetta. Hän heitti pitkän viivähtävän katseen arkkua kohden, ja hänen suupielissään vavahteli. Mutta sitte painoi hän lakin syvemmälle silmilleen, ja yhtyi vaieten saattueeseen. Kookas Pe Ontjes Lau astui hänen rinnalleen.

Heinke ja Anna, jotka olivat olleet Kain isän luona, katselivat ulos ikkunasta. Vasta nykyään alkaa näillä seuduin verkalleen tulla tavaksi, että naisetkin seuraavat surusaattueessa.

Mitä vielä sanoisimme?… Hänen avoimeen hautaansa sateli raskas lämmin toukokuun sade. Uutta viljaa versoo. Ja ihmisiä on tuleva, jotka mielessään ja teoissaan ovat kamppailevat ja taistelevat ihmiskunnan syvimpäin asiain eteen ja valaistukseksi.

JÄLKILAUSE.

Se Vapahtajan elämäkerta, joka sisältyy tähän kirjaan, on monivuotisten tutkimusten tulos, joissa tutkimuksissa on tunnollisesti käytetty hyväksi koko tätä asiata koskevan ja käsittelevän tieteellisen tutkimuksen tuloksia. Viimeisinä viitenä vuotena olen minä, aikeessa lyhyessä elämäkerrassa kuvata Vapahtajan elämää ja toimintaa, tutustunut seuraavain, etupäässä yliopistomiesten, asiata koskeviin kirjoihin ja teoksiin: H. Holtzmann, Jülicher, Wernle, Weinel, Wrede, Grimm, Otto, Meyer, O. Holtzmann, Traub, Bousset, P. W. Schmidt, Harnack, v. Soden, Hollmann, Troeltsch.

Niille, jotka tarkemmin tahtovat perehtyä kysymykseen, suosittelen seuraavia teoksia:

3. Die Schriften des Neuen Testaments neu übersetzt und für die Gegenwart erklärt. Julkaisseet Prof. O. Baumgarten j.n.e.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILLIGENLEI (PYHÄ MAA) ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.