The Project Gutenberg eBook of Rouva Mayburnin kaksoiset

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Rouva Mayburnin kaksoiset

Author: John Habberton

Translator: Werner Anttila

Release date: May 29, 2021 [eBook #65467]
Most recently updated: October 18, 2024

Language: Finnish

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET ***
ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET

Kirj.

JOHN HABBERTON

Englannista suomentanut

Werner Anttila

Kansan Novellikirjasto. 4

Elämäkerrallisella katsauksella varustettu

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907

JOHN HABBERTON

John Habberton oli niitä "omatekoisia miehiä", joita erityisesti Amerikassa nousee elämän alimmalta portaalta kuuluisuuteen ja kunniaan. Hän syntyi Brooklynissa 1842, joutui kahdeksanvuotiaana läntisimpään silloisista asutetuista valtioista, Illinoisiin, missä sai kansakoulukasvatuksen. Seitsemäntoista vanhana hän sieltä ilmestyi New Yorkiin, avosilmin, toimihaluisena, mieli uusien olojen vaikutelmia täynnä käydäkseen taisteluun elämästä. Uransa hän alotti latojanoppilaana Harper and Brothersin suuressa kustannusliikkeessä ja sai myöhemmin siirtyä heidän tilipuolelleen. Mutta samassa syttyi Yhdysvaltain verinen kansalaissota, ja Habberton läksi vapaaehtoisena riveihin 1862. Hän yleni ensimäisen luutnantin arvoon ja palveli koko sodan ajan. Seuraavat seitsemän vuotta jälleen työskenneltyään entisten isäntäinsä liikkeessä hän kolmenkymmenen vuoden ijässä perusti oman kirjakaupan, jolla kuudessa kuukaudessa joutui loistavaan vararikkoon.

Nyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle alalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku kuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet, eikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut "Christian Union" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka. Neljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään kirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan syventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista vuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen kokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.

Onnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta. Se oli pieni kertoelma nimeltä "Helen's Babies, by their latest victim" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa). Käsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja hylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin lapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja opetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876. Menestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin sitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta, englantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin lukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen yrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin tekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille lapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin lasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.

Habberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat. Jo samana vuonna ilmestyi häneltä — luultavastakin kirjotuspöydän laatikossa maanneina — Lännen elämää käsittelevät novellit "The Barton Experiment" (Barton-koe) ja "The Jericho Road" (Jerikon tie), ja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: "The Scripture Club of Valley Rest" (Lepolaakson raamattuklubi), "Some Folks" (Ihmisiä, kertomuskokoelma), "The Crew of Sam Weller" (Sam Wellerin miehistö), "Canoing in Kanuckia" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles L. Nortonin kanssa ja "Who was Paul Grayson?" (Kuka oli P. G.). Tekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt "Brueton's Bayou"; muita ovat "The Bowsham Puzzle" (Bowsham-arvotus), "One Tramp" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet vaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut enää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä enemmän sivutyöksi, "Helenan pienokaisten" jo vuonna 1877 hankittua hänelle mahtavan "New York Heraldin" toimituksessa paikan, jossa hän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten kirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin — ensimäinen näytelmä, "Deacon Crankett", ilmestyi 1880 — mutta amerikalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.

Habbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan hänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän niissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877 ilmestyi "Other People's Children" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80 "Grown-up Babies" (Aikuisia lapsia), "My Mother-in-law" (Anoppini), "Little Guzzy" (Pikku G.), "The Worst Boy in Town" (Kaupungin pahin poika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle — "Just One Day" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen nimenä oli "Mrs. Mayburn's Twins" (Rouva Mayburnin kaksoiset). Kuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa leikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne kohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin "Helenan pienokaiset" on Habbertonin teoksista kuuluisin, on "Rouva Mayburnin kaksoiset" epäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin ilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve opetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman ajattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia, eikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen, joka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän turvapaikan.

Suomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään "Helenan pienokaiset" (Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei suomennoksessa mainita.

V. Hämeen-Anttila.

AAMU

Prr-r-r-r—huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling — —

Tällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka eräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva Mayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn oli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata, sillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon naksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla kiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään "Himmu", mikä oli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä "Hirmuinen". Tämä oli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä ollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka kerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän koittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän kuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut mitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä hetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään valvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta nousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä koetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin lyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti asiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan päässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää, ettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli kerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän. Hän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua, kun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät torumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän vaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin lopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena olevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi puuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä lepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä pää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: "Mom-maa!" niin ärtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa hänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun taas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun mieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät hitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen unen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin. Sitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin makuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta, ennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa epäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä, oli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää tuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta hän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan kohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla sanalla:

"Äää!"

Tätä sanaa ei tavata parhaimmissakaan sanakirjoissa, emmekä siis tiedä, mitä se merkitsee. Ehkä mamma tiesi, mutta ei sattunut sitä aivan tarkoin kuulemaan, sillä äkkiä hän herkesi hakemasta kadonnutta untaan, kohottautui kyynärpäänsä nojaan ja selitti Himmulle, että tämä oli pikkunen paha tyttö ja sietäisi saada "läpsiä". Vauva ei tiennyt, mitä "läpsi" on, mutta siitä äänensävystä, jolla äiti sitä uhkasi, hän kutakuinkin tajusi sen olevan jotakin kerrassaan kauheaa. Se taas koski hänen tunteisiinsa yhä pahemmin, ja hän sanoi uudelleen: "Ää!" toistaen tätä monta kertaa, ikäänkuin estääkseen äitiä millään ehdolla erehtymästä siihen nähden, mitä hän tarkotti. Silloin äiti näkyikin ymmärtävän Himmun sanan, sillä hänen äänensä sävy muuttui, ja hän puhui niin hellästi kuin suinkin osasi:

"Ss-ss—. eihän Himmu kultu saa läpsiä — ei, ei — ss-ss — ei läpsiä! Oliko mamma paha omalle pikku Himmulle? Oli, mamma itte on vanha Himmu — ss-ss — semmoinen mamma, oikein paha omalle tuutuvauvalle! Ja nyt Himmu taas panee simmät kiinni ja nukkuu — ei herätä pappa rukkaa — pappa niin väsynyt — ss-ss!"

Samalla mamma jälleen peitti Himmun, kumartui hänen kasvojensa ylitse ja suuteli häntä, ja Himmu näki mamman katseista, että hänen epäluulonsa oli varmasti perätön eikä mitään tahallista petosta oltu harjotettu. Näin saatiin luottamus taas entiselleen, kehto alkoi jälleen kiikkua, ja Himmu pisti peukalon suuhunsa, kuten hänen oli tapana aina kun hän oli hyvällä tuulella. Sillä välin mamma yritti uudestaan nukahtaa nähtyään herättäjäkellosta, että seitsemään oli vielä melkein kolme neljännestuntia aikaa. Nyt hän ei enää erityisesti hakenut keskeytyneen unennäkönsä jatkoa.

Himmu vaipui uneen itsekin, vaikkei ollut vähimmässäkään määrässä tätä aikonut salliessaan Nukkumatin vaan pikkuruikkusen koskettaa silmäluomia. Kauvanko hän olisi nukkunut, on mahdoton sanoa, sillä nukkumisessa tämä tyttönen piti kovasti puoliaan. Mutta tänä aamuna muuan nälkäinen kärpänen oli lähtenyt suurusta tavottamaan ja laskeutunut juuri Himmun huulille, osottautuen siten makuaistiltaan hyvin hienoksi, sillä Himmun huulet olivat makeinta, mitä maailmassa voi olla, vieläpä niiden makeus oli sitä erikoista lajia, että mitä enemmän niitä maisteli, sitä enemmän teki mieli. Himmu ei olisi välittänyt tuosta anteeksi annettavasta näpistelystä, sillä hänellä oli makeutta loppumaton varasto, mutta kun kärpänen kerran kääntyi huolimattomammin kuin varkaan sopii, pyyhkäisi sen siipi Himmun huulta ja kutitti häntä niin, että hän heräsi, ja silloin Himmu havaitsi, että kehto oli hiljaa ja mamma hiljaa ja hän itsekin hiljaa! Tästä hän lausui koko joukon sanoja niin äreästi kuin näin nuorella iällä suinkin osataan. Mamma ei ollut kuulevinaan, mutta kun pappa unenhorroksista murahti: "Kyll' on kiusaa!" vieläpä ihan parin-kolmen jalan päässä hänen korvastaan, ponnahti mamma niin äkkiä pystyyn, että pappa mutisten lisäsi olevan tarpeetonta koko taloa mullistaa.

Tällä kertaa Himmu päätti olla varuillaan. Hän selitti asianlaidan omalla tavallaan ja sitten kääntyi niinpäin, että sai pitää mammaa tarkasti silmällä. Mamma kiikutti kehtoa jonkun aikaa, mutta heti kun hän hellitti kätensä kehdosta, nuhteli häntä Himmu aika ankarasti. Silloin mamma yritti työnsä ohella ummistaa silmänsä, mutta tätäkään vapautta Himmu ei hyväksynyt, ja siksi mamma ne taas aukaisi ja sai tervehdykseksi niin kovan riemukikatuksen, ettei oikein tiennyt, eikö Himmun oikkuihin suostuminen ollut torkkumista pahempi, mikäli isän rauhasta välitettiin. Sitten Himmu viritti pikkusen aamulaulun — sanattoman, vaikkei sävel ollut Mendelsohn'in —, vaan mamma koetti häntä vaientaa sanomalla: "Sh-sh-sh!" Siitä Himmu rupesi itkemään, ja silloin mamma silitteli hänen poskeaan, ja Himmu pisti suuhunsa mamman sormen ja muokkasi sitä herttaisilla, terävillä pikku hampaillaan niin, että mamman oli pakko hammasta purren puristaa huulensa lujasti yhteen. Sitten mamma veti kätensä irti, mutta silloinpa Himmulta pääsi vasta äläkkä — ja papalta aika murina! Kiusaantunut pikku Himmu rukka ojensi hentoja kätösiään kehdon suojaristikon lävitse ja tavotteli mennyttä kättä niin rukoilevasti, ettei mamma voinut sitä kestää. Hän siis nosti Himmun kehdosta omaan vuoteeseensa ja syliinsä, ja juuri silloin kello löi puoli.

Seuraava puoli tuntia kului Himmu tyttöseltä hyvin ahkerassa puuhassa. Ensin hänen oli kiitollisena katseltava mammaa pari-kolme minuuttia, jolla aikaa mamma pääsi siihen uskoon, ettei sillä ollut lainkaan väliä, kuinka usein ja kuinka varhain hänet aamulla herätettiin. Vieläpä teki melkein mieli päästää Himmu papaltakin riistämään unta, jota hän kuitenkin niin kovin tarvitsi, sillä miksi ei papalle annettaisi tilaisuutta nähdä, millainen enkeli todellakin oli Himmu, hänen oma tyttärensä? Kun Himmu oli esiintynyt kiitollisena niin pitkälti kuin katsoi soveliaaksi, alkoi hän kysellä ja tehdä kokeita. Hän kaiveli mamman silmäluomet auki, kun ne kiitollisuuden ihastuksesta hetkeksikään menivät umpeen; hän sai mamman otsalta kiedotuksi kolme hiusta pikku hyppysiinsä ja huomasi niiden katkeamatta tai heltiämättä kestävän kovintakin pingotusta, mitä Himmu kykeni aikaansaamaan. Mamma yritti tätä koetta lopettaa, mutta vauva pani niin jyrkästi vastaan, että mamman täytyi parhaansa mukaan kestää, päästäen kasvonsa vääntelemään moneen mutkaan, mikä taas suunnattomasti riemastutti Himmua, tämä kun oli ihan varma, että tuommoista toimitettiin hänen erikoiseksi huvikseen. Hän nauroikin niin sydämensä pohjasta, että mamma taas oli huolissaan papan rauhasta, ja siksi hän syleili Himmua ihan rintaansa vasten ja suuteli hänen untuvaista, kellertävää pääkköstään. Mutta tämä kohtelu ei ollenkaan miellyttänyt nuorta neitosta; suutelot ja hyväilyt olivat kyllä koko hyviä silloin, kun hän oli väsyksissä tai tarvitsi lohdutusta, mutta varhain aamulla, kun yö oli nukuttu terveessä unessa, ne olivat sopimattomia. Niinpä kun mamma juuri oli hyvin hellästi puristamassa Himmua, keskeytti hänet äkkiä puoleksi tukahtunut äännähdys, joka kuului jokseenkin tällaiselta:

"Jää-ää-aa-oo-uh!"

Silloin mammalta jäi puristus kesken ja samaten ihastuksen hurmaus; mutta sittenkin Himmu oli kerrassaan suloinen tyllerö, jonka mieliksi mamma näytteli kaikenlaisia elkeitä kasvoillaan ja käsillään, vieläpä pani sormien avulla toimeen uuden kurkistusleikin. Vaan Himmusta alkoi jo tuntua, että hänen oli aika nousta eikä enää sopinut milloin mitenkin levätä; hän siis kurotti toisen palleroisen kätensä mamman pään taakse, ja tarttui toisella mamman korvaan ja yritti kohota istualle. Hän olisi kai päässytkin, sillä mamma suostui astuinlaudaksi, vivuksi tai miksi tahansa, mistä olisi apua hänen lapsilleen. Mutta Himmun pikku kyntöset olivat kuin terävät piikit, ja kun ne kaikki yht'aikaa nipistivät mamman korvalehteä, teki se niin kipeätä, ettei mamma itsekään voinut olla uikuttamatta koettaessaan päästä eroon pikku kätösestä. Silloin mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väkevämpänä sai mamma voiton. Himmu julisti omalla vilkkaalla tavallaan, ettei se ollut rehellistä peliä, ja rupesi itkemään eikä ottanut tyyntyäkseen. Silloin mamma nousi istumaan tuudittaen häntä sylissään edestakaisin. Nyt Himmu keksi papan takaraivon ja alkoi sitä tavotella ja oli vähällä päästä siihen käsiksi, kunnes mamma kerkisi hieman siirtymään. Sitten Himmu rimpuili ja käänteli päätään yhä sinne päin, mistä sai nähdä tuon haluamansa saaliin. Mamma nousi nyt hiljaa vuoteesta aikoen hakea lemmikilleen jonkin leikkikalun, mutta piironkia lähestyessään Himmu äkkäsi kupin, josta häntä viimeksi oli ruokittu. Heti hän kurkotti sitä kohti ja puhui yhtä ja toista kovassa kiireessä, joka aiheutui tositarkotuksesta. Kupissa oli vielä pullaa ja maitoa, ja mamma pelkäsi sen jo ehtineen hapata; mutta huomattuaan, ettei niin ollutkaan käynyt, hän antoi sen vauvalle, taas istuutuen vuoteen laidalle häntä ruokkimaan. Huoneessa liikkuminen oli vilustuttanut mammaa, niin että pääsy takaisin vuoteen lämpöön oli ihanaa, mutta vauva tunsi niin vahvistuneensa kevyestä suuruksestaan, että vaati hypittämistä. Mamma siis hypitti häntä ylös alas, kunnes häneltä kädet niin uupuivat, että niillä tuskin olisi jaksanut höyhennukkeakaan kohottaa. Sitten hän oikaisihe levätäkseen edes pikku hetken, vaan silloinpa kello teki sen huomautuksen, jolla kertomuksemme alkaa, ja mamman olisi tehnyt mieli tietää, kaukanako kuolemasta hän olisi illalla maata mennessä, kun jo nyt tunsi olevansa melkein kuollut.

Mutta mammalla oli niin paljon puuhaa, ettei joutanut kauvaa mietiskelemään. Kolme muuta lasta oli herätettävä ja niistä yksi, noin kolmen vanha Burnie, puettava, kun taas kaksoiset, Fred ja Bertha, jotka kyllä osasivat itse pukeutua, eivät koskaan päässeet valmiiksi, ellei heitä yhtä mittaa yllytetty, niin että heistä oli enemmän vaivaa kuin jos olisi pannut vaatteet heidän ylleen. Sitten oli käytävä keittiössä, sillä Mayburnin ainokainen palvelija ei välittänyt kellosta niin paljoa kuin olisi pitänyt, ja ellei suurus ollut valmiina täsmälleen kello kahdeksan, ei pappa ehtisi toimeensa kello yhdeksäksi. Mamma pukeutui siis kiireesti; sillä välin pappa haukotteli ja huomautti:

"Pitihän se vauva tänä aamuna ihan hirmuista metakkaa!"

"Pitihän se", sanoi mamma.

"Kah", sanoi pappa, "vai kuulit sen sinäkin?"

Mamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli häntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin varhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään huomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi kustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä, jotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät kirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi ruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle korpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja riensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille ja pukemaan nuorempaa poikaansa eli "pojua", joksi häntä tavallisesti sanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli Fred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa "Villit eläimet", samalla väristen koko ruumiillaan.

"Poika kulta", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; "pane heti pois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna lukemassa, kun on niin kylmä?"

"Jaha, mamma", sanoi Fred; "minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja minun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan heti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni."

Mitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma häneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja näki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan muuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.

"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?" kysyi mamma laskien kätensä hänen poskilleen ja suudellen häntä.

"Bobboker hyvä olla", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä kertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun raamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään nimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse valikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi kuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen merkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli sen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui itsestään kuin vieraasta henkilöstä.

"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?" kysyi mamma.

"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii", kuului vastaus, ja mamma ottikin pojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi, että Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.

"Bertha! Ala pukea — heti!" sanoi mamma.

"Lukeehan Fred", sanoi Bertha sen näköisenä, joka aikoo poistaa jonkin väärinkäsityksen. Sillä ellei toinen kaksoinen saanut tehdä mitä ikinä toinenkin, niin edellinen tunsi kärsivänsä tukalaa sortoa.

"Älä siitä välitä", sanoi mamma. "Lakatkaa lukemasta — kumpikin — heti paikalla!"

Fred pani pois kirjansa; Bertha sulki omansa, vaan piti siitä kovasti kiinni, ja samalla hänen silmänsä tulivat kyyneliä täyteen.

"Mitä sinä nyt itket, tyttöseni?" kysyi äiti.

"Fred luki kauvemmin kuin minä", nyyhkytti Bertha.

"Väärin oli Fredin ruveta ollenkaan lukemaan, ennenkuin oli pukenut ylleen tai syönyt suurusta. Pyyhi nyt silmäsi kuiviksi ja pane päällesi. Tiedäthän, kuinka se piinaa pappaa, jos joku tulee suurukselle liian myöhään."

Bertha kuivasi silmiään hitaasti, mutta ilmeisesti tunsi olevansa marttyyri, tosin ei sellainen, joka tyytyy kohtaloonsa, sillä äkkiä Fred valitti:

"Mamma, Bertha irvistelee minulle niin kauheasti."

"Bertha, mikäs sinua nyt vaivaa?" kysyi mamma.

"Niin, mutta hän luki kauvemmin kuin minä," sanoi Bertha, ja samalla hänen kyyneleensä lähtivät taas virtaamaan.

"Älä hyvä tyttö ole tuhma", sanoi mamma. "Onhan hullua ja ihan väärinkin haluta jotakin sopimatonta vain sen vuoksi, että veljesi teki samaa. Ei nyt muuta kuin silmät kirkkaiksi ja vaatteet ylle! Katsoppas nyt, kaikki ne minuutit, jotka kulutat itkemiseen, menevät sinulta hukkaan, etkä koskaan saa niitä takaisin."

"Kyllä sinä Bertha saat suuret kasat uusia", lohdutti Fred.

"Aina sinä sittenkin teet minulle kiusaa, niin etten saa koskaan rauhaa", vastasi Bertha.

"Sinä olet oikein ilkeä tollikko", huomautti Fred.

"Jää-jää-jää", härnäsi Bertha näyttäen hyvin rumalla tavalla hampaitaan.

"Lapset — lapset!" huusi mamma jalkaa polkien, "olkaa nyt hiljaa!
Fred, vie vaatteesi minun huoneeseeni ja pane siellä yksin päällesi.
Jos kumpikaan myöhästyy suurukselta, niin saa vaan voileipää."

Fred kahmasi vaatteensa hyvin äkeissään ja poistui viereiseen huoneeseen. Silloin mamma kuuli hennon äänen sanovan:

"Bobboker tarttee kans oma hoone panna vaatteet päälle."

"Ei mammalla ole huoneita lisää", sanoi rouva Mayburn.

"Anna Bobboker ys hoone", sanoi Bobboker.

"Eihän minulla ole yhtään", vastasi mamma.

"Anna nyt, mamma."

"Mammalla ei ole, etkös sinä kuule?"

"Bobboker tarttee vaan ys hoone."

"Ei minulla ole yhtään."

"Mamma antaa nyt Bobboker."

"Kuinka minä voin antaa, kun minulla ei ole?"

"Antaa nyt pian."

"Älä ole tuhma poju."

"Bobboker tarttee toinen hoone."

"Sinä — et — saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin huonetta jotakin hakien.

"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.

"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.

"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako Bridget siellä suurusta toimeen."

"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju ottanut Fred veikon kengän?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Sinun täytyy tietää."

"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit — pyhäkengät — mitä tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"

"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman ompelukorista.

"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että tuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?"

"Vaikkei, mutta" — alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut puolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta kohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi; katsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa olleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi minuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään, että tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän vähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin Bobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan mamma kiirehti keittiöön päin.

Täällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin häneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain kivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille kello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen liikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten huomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta, ja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin mamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä, pappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin tiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua. Mutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa pitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista valitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli kovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä kuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.

Päästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma riensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi laskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin. Ylhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.

"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?"

"Pukemassa — oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai."

Mamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului pari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki Bobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi Fredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla minkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa vauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.

"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?" huusi mamma rientäen Bobbokerin avuksi.

"Mom-mom-mom-mom", selitti Himmu.

"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa", sanoi Fred, "niin minä laskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja — —".

"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja nenää," lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. "Ja Feddi otti Himmu 'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla". Nyt Bobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai hänet pian tyyntymään.

"Fred hyvä", sanoi hän sitten, "sinä pidät vauvaa niin pahassa asennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni toisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin."

"Mokomakin!" huudahti Fred. "Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos edes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt sitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!"

"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?" sanoi mamma, jonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää Bobbokeria toisella. "Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki yht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja kampaa tukkasi, ennenkuin kello soi — kuulitkos, nyt jo soitetaan!"

Fred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi harjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut suorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja paksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi vanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova parahdus.

"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!" porasi pikku mies.

"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?" sanoi mamma pannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. "Soh, soh, ei mamma enää kampaa, ollaan taas hiljaa!" Samalla mamma koetti käsin levitellä pahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää niistä kutakin kohdalleen.

"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?" kaikui miehekäs ääni jostakin alhaalta.

"Ihan paikalla, mies kulta", vastasi mamma. "Juokseppa, Fred, ja käske
Bridget heti tänne vauvaa pitämään."

"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani."

Mamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan, solmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän kaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo istui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:

"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku emäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria."

Mamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut — niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme lasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma ei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa muistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että hän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä, ennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli lähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi hartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin harkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla voisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen huomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:

"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!"

Siihen pappa nauroi ja sanoi:

"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä".

Mamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen kulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta, ellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme pikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle sokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä sitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja oli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka hänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui takaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä ja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu. Toinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari; Berthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan kömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin sai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker huomautti:

"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker".

"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies", uskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.

"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen".

Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa, ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:

"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".

Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:

"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"

"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä — hänen rakkaimpansa —, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään sanomista — ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:

"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"

"Tjaa, eipä juuri — no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä. Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."

Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.

"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan — hyväst', hyväst'!"

Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi, että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.

"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"

"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:

"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".

Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman, itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä tuli lisää, ja hän kysyi:

"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"

Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:

"Voi, ei mikään — tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".

"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."

"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi, säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!" ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman omituista väkeä.

Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan, kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi, sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:

"Mamman lemmikki — mamman ystävä — mamman suuri sydänkäpy!"

"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli. Onko mamma kipeä?"

"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"

"Mikä sinua niin väsyttää?"

"Voi voi, vauva — ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."

"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää ennenkuin siihen ihan kompastuin."

"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään. Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."

"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.

Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä, ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta perheenjäseneltä, joka huudahti:

"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."

"Hyvät lapset", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset maahan, "mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei voi pitää kolmea yht'aikaa."

"Bobboker", sanoi Fred huultaan venyttäen, "sinä olet semmoinen härkäpää tarapappa."

"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän", lisäsi
Bertha.

"Soh, soh!" hillitsi mamma. "Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina samaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan nimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa pahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä teette."

"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei ole", selitti Bertha.

"Sama se", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen ja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki oli puristuksessa; "tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee kiusaa."

"Ääh-ii-ngiäh!" sähisi Bobboker.

"Katsos vaan!" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, "siinä sen nyt näkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä."

"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit", sanoi mamma.

"Kai kai!" oli Fred myöntävinään; "jokin on aina tekemässä jotakin pikku pojulle."

"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä — pidä häntä nyt pikkusen hyvänä", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään, ja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä. Sitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni jäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat kurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän söi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli ennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan laji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis kaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin ja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin muistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin piti mennä kouluun.

Omaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä. Hänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon, vaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa vieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui toisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa hirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan ja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa, kiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.

"Voi kultu, kultu!" huokaili mamma, "nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle suurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä kupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!"

"Emminä — Bobboker pitää mamma niin hyvä."

"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet takaisin."

"Emminä. Poju on niin pikkunen."

"Mene nyt, kultu Bobboker."

"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', — Bobboker ikkee niin pallo".

"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan suuruksen."

"Emminä — poju tarttee pian ikkee."

"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."

Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.

Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne, missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:

"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"

Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:

"Vai sinä pikku kakara — etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä vienyt mukanaan?"

"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti porannut."

"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan sokeripalan."

"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai."

"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua niin hellästi, että annoin sille kaksi."

"Ohho sentään", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma oli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut useammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä kuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja taittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon ja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti neljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: "Bertha!"

Ei mitään vastausta. Sitten hän koetti:

"Freddi!"

Kumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina sätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti maitoa rintalapulle.

"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö", sanoi Bridget nousten syömästä.

"Kiitos, hyvä ihminen", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi itsekseen: "Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä kulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun."

Muutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli tavannut piaanoa rämpyttämässä.

"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?"

"En minä tiedä."

"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja tulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette."

Bertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi ruokahuoneeseen ja tiedusti:

"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?"

"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?"

Fred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli sen ottanut.

"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?" kysyi mamma.

"En minnekkään."

"Mistä olet sitä hakenut?"

"Joka paikasta."

"No missä muut kirjasi ovat?"

"En minä tiedä."

"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?"

"Kyllä kai — kun minä läksin koulusta, niin — jaa, taisivat ne sittenkin jäädä sinne."

"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule sitte vielä tänne."

Fred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman minuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.

"No suutele meitä nyt hyvästiksi", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja vasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.

"Vartoo vielä hetkinen", sanoi mamma. "Tuossa on nappi ihan putoomassa takistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha, kenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta."

Sill'aikaa kun mamma puhui, oli Himmu hyppinyt, sätkinyt ja kiipeillyt oikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas pääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa, joka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut. Sitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja molemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin nappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät mammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä, niin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään sanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa päiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki, ja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki hän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi mammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan hyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti menemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja istui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä ei suinkaan ollut erikoisen helppoa.

Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja pukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään, ja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä ei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän päivällisaikaa.

Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen, valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja, ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita. Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa, kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä. Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen, herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen vuotta takaperin.

Ja sitten kylpy — se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin; mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet, pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille. Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään, kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä. Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi hankittava paisti oli vielä teurastajalla!

Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos, muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei ollut myöskään kuullut pojan huutavan — sillä talon väestä jokainen tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä —, niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen. Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan, sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa, että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:

"Bobboker! Mamman poju!"

Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin lystillinen seikka.

"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin kovin nauratti.

"Onko poju siellä — onko?" hätäili mamma.

"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.

Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia, kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa hiilikasassa, — tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset, joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:

"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle suloiselle kultupojalle?"

"Hiilet on nii lysti," sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan ympäri; "kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu".

Mamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili:
"Ohhoh sinua!" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei poju
pääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaan
Bobbokerin pukua ja väriä.

Kotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen, sillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen pukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa nappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen mennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta itsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän pikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että oli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän kohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi koko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella, ja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen — taikka ei, paremmin vasemmalle —, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi kuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä asiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen tarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat, jotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin pikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen tuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän, kuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin suinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon tahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin useimmilla muilla.

Kuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä yhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille. Siellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen tapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi sokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun hän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä myyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen vaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti häneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha rouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:

"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin täällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi."

Mamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei ollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin mamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne, jotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan jäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se näytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin pituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi pikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt mamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti pyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan, että sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin kiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.

Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä pelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista sillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin myymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat häpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä tapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja kohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt pysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla ylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin mielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut varalla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle askeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi, ettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei asiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään pyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse, kunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi hänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja opettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten Bobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä semmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo rangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti, sillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.

* * * * *

Tällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan Bridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven, kuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin enkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja huudahti ihastuneena:

"Mamma tulee!"

Ja mamma — Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! — mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla, huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai nokeen.

Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.

Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki nimen "Rouva Marston Ballamore".

Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä vetelehtineet, — piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame, sillä hänen sievä aamupukunsa — jossa hän mielestään näyttikin niin sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna — oli saanut toiseen olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.

Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella, sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen, ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät. Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli, niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä, päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia, jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei mikään näy pääsevän häiritsemään.

Pukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt istuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen huomauttavan:

"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!"

Tämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin ymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa valmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman ja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun, ennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi täysi oikeus päästä nostettavaksi.

"Rip, rip, rip", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan pistojen poikki.

"Päpi, pöpi-op-op-op-op!" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas vastasi:

"Rip, rip, rip".

"Ätti pätti okki pokki puu", huomautti Himmu, ja veitsi sanoi yhä vaan:

"Rip, rip, rip-rip-rip."

Silloin Himmu vaikeni pariksi minuutiksi, ja veitsi pääsi sill'aikaa puoli metriä edelle, kunnes sen vastapuoli taas kuului sanovan:

"Öppi-tship-ää-vää-vää-vää."

"Rip, rip-r-r-r-r-rip."

"Puu kää. Ommul lommi ummi muu."

Tämä kuulosti mammasta jokseenkin masentavalta, sillä kun Himmu ennätti niihin ääniin, jotka vaativat huulten kurottamista eteenpäin, merkitsi se tavallisesti, että nyt oli tosi mielessä. Veitsi siis lisäsi vauhtia:

"R-r-r-r—r-r-r-rip-ip-ip."

Nyt Himmu virkisti itseään vähän aikaa peukalollaan, ja veitsi sai uuden edun, jota se riensikin hyväkseen käyttämään. Mutta sen sijaan olikin Himmun seuraavassa vaatimuksessa jotakin pelottavaa:

"Mom-mom-mom-mom-maa!"

Veitsellä ei enää ollut kuljettavana kuin noin puolitoista metriä, päästäkseen matkansa loppuun. Ihan lentämällä se nyt kiiti pitkin kireäksi jännitettyä helmanauhaa ja ritisi yhtä mittaa:

"Rip-ip-ip-ip-ip-ip-ip-ip."

"Jää!" sanoi Himmu.

"Rip rip rip!" vastasi veitsi.

"Jää!" uudisti Himmu, sitten hypähti koko oktaavia korkeammalle ja jatkoi: "Jää-ää-ää-ää-ää. Mom-maa!"

Tällöin oli mamman joka hermo mennyt tuohon pikku veitseen. Tiedemiehet sanonevat "oho!" ja väittävät, etteivät hermot voi mennä elottomiin esineisiin; me kyllä tunnemme sen asian, josta puhumme, mutta tiedemiehet eivät siitä tiedä mitään. Taas Himmu korotti äänensä ja sanoi:

"Jää-jää-ää-ii-ii-um-um-ngää-jää-uputi-uput-tup-tup-kuputi muu kuu puu.
Äää!"

Tämä kiihotti mammaa äärimmilleen. Tuskin puolta metriä oli enää jälellä — sitten vain neljännes — sitten kymmenkunta senttimetriä. Juuri silloin Himmu alkoi uudestaan huutaa, ja mamma yltyi siitä kiskaisemaan nauhaa entistä kovemmin, ja — rätsis! — se heltisikin hameesta, tehden ilmassa kaarroksen niin pitkälle kuin mamman käsi ulottui ja temmaten mukaansa monta senttimetriä leveän kappaleen helmaa ja silkkiä. Eikä laahuksessa kuitenkaan ollut liikaa mittaa.

Mamma pudotti — viskasi — hameen laattialle ja olisi sitä vielä tallannut ja sen päällä tanssinut, mutta hänen onnistui sittenkin hillitä näin alhainen mieliteko. Sitävastoin se kasvojen ilme, joka hänessä oli, kun hän syöksyi Himmun luo, ennusti tälle pahantekijälle vähintäin seivästystä ja sen jälkeen teilausta. Vaan kun mamma ennätti ovesta ja Himmu näki hänet — ja hän näki Himmun —, niin kaikki, mitä olisi voitu järjellisesti odottaa, vaihtui äärimmäiseksi vastakohdakseen. Sillä Himmu piipitti niin riemuissaan kuin kokonainen parvi kananpoikasia aamun koittaessa, ja mamma, tuo äsken raivostunut, kostonvimmainen, ihan paljaaksi riistetty mamma otti vauvan syliinsä eikä hituistakaan huolinut siitä, jäisikö hänen hameensa liian lyhyeksi vai voisiko hän hankkia sopivaa silkkiä peittämään repeämää liehureunuksella — hän ei välittänyt suorastaan mistään muusta kuin pikkuruisesta, ruusuposkisesta, kirkassilmäisestä, nauravasta Himmu kultusestaan.

PUOLIPÄIVÄ

Mutta kellon lyönnit, se kun jo oli kerinnyt kahteentoista, ilmottivat mammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari minuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen ja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle täsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin. Lasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin he pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he kuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän akkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan kymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen, jos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen siksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät toimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa tielle ja riitaan.

Minuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön soppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän ja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset temput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä nostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin joka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta tavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului vakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa, ja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä tuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta toinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten: "Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!" ja riensi yläkertaan. Täällä hän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään olisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta tehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä kotiintuloa.

Pappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan, mutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman hajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului. Kun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: "Tiedätkös, kenen minä tänä aamuna tapasin?" sattui mamma olemaan puhetorven ääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan, hakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä kunnossa ruokahuoneeseen.

"Jaa", sanoi taas pappa, "kun et sinä näy välittävän koko asiasta, niin — —" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan poissa ja kysyi:

"Missä teidän äitinne, on lapset?"

"Täällähän minä olen, mies hyvä", sanoi mamma palaten tuolilleen.
"Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille."

"Minusta tuntuu", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää äänettömyyttä, "että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin jättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana."

"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria."

Nyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja vastasi:

"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä ohjetta sinun puoleltasi."

"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha valmistaessaan päivällistä."

"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että toisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?"

"Ei paljoa, mutta — —"

Pappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:

"Mutta mitä?"

"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti hänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä."

"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun miehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle määrähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi tiehensä."

Pappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen annoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.

"Naisten työ on toisenlaista, kultani," yritti mamma viittailla.

"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen liikemiehen periaatteet."

"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."

Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta, ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:

"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"

Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."

Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:

"Kuinka hän nyt jaksaa?"

"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa ja olutta pieneksi virkistykseksi — muistathan?"

"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi, että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta, jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo kamppailevan kuoleman kielissä.

Mutta jos tuo kiusanhenki — tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille omien ajatustensa kätkössä — jos se kerran oli tulossa pilaamaan häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:

"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on ilkeätä!"

"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"

"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä kuin mikäkin taikina."

"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti mamma.

Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää, ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen, mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia ensimäiseksi ruokalajikseen.

"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia aikaa."

"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia.
Berthallekin annettiin kaksi kertaa."

"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."

"Kyllä minä vielä joudan syömään."

"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."

"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?"

"Et — tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!"

Fred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö Fredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa loppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa ja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena oli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan koputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että hänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha vihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan enää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että sinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.

"Mamma", viittaili Fred, "eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi parasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt —"

"Ei, poikani", keskeytti mamma jyrkästi, "minusta ei siltä tunnu."

"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään", selitti Fred, "enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä, vaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään kurkkuun."

"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä", vastasi mamma. "Jollet olisi ruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa."

"Ja Bertha olisi voinut kuolla", huomautti Fred, "ja sill'aikaa hänen ainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan kamalaa."

Mamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään. Molemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä ilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin ei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä — niin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että rauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein yhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin tusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu tahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.

Nyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi, niin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka hänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos ajasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker saataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes juuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun eri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan joku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt olevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä, sillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta saakka.

ILTAPUOLI

Ensimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli ottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin nukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:

"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan", sanoi mamma.

"Ei o' aika", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.

"Et sinä saa olla itsepäinen", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla äänellä.

"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker", oikaisi poju.

"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?" kysyi mamma siinä toivossa, että tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.

"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me' nukkuun päiväl."

"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu päivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan voisivat!" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma huokasi ja sitten jatkoi: "Mammakin panisi nyt niin mielellään maata vähäksi aikaa, jos suinkin saisi."

"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?" tiedusti Bobboker. "Mamma 'aa tulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun."

"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse nukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin mielellään, että nyt olisi pimeä — ja se hirveä saksalainen poissa", lisäsi hän itsekseen hiljaa.

"Ollaan nyt nii, että on pimee", ehdotti Bobboker, "ja Bobboker on mamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa mamman nukkuun. Mennään nyt — mamma ottaa pojun 'ylii."

"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi."

Bobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi, arvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka kohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:

"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt itte niinkun oikein 'uur mees."

Mamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei alistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:

"Tu' nyt!"

Mamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.

"Tu' nyt oikein!" käski Bobboker.

"Emminä", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.

Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:

"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"

Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:

"Mitä mamma 'anoo?"

"Sinä teet kipeätä — niin hirveästi!"

"Voi voi mamma — voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen, mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin tylysti? Bobboker ei sitä uskonut — ihan varmaan tämä oli tavatonta! Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.

"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta ääntä voitiin kuulla.

"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"

"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."

"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo mammaa — ää-ää-ngjää!"

"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria niin hyvänä?"

"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata — uu-puu-huu!"

"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku poikaa Bobbokeria", sanoi mamma, "ja nyt sinut jätän yksin, että saat oikein piinata." Samalla mamma nousi ja lähti.

Mitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista — vielä sopraaneistakin — voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää vireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma itsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi hätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä riitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi hengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen yhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut hiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan. Mutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli tosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana äänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli suoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana "mamma!" sovitettuna yhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa taas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko, jollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi, ellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti huoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:

"Mamma hellii nyt poju — pojun käteen tekee nii kipeet."

Mamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota nyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi ruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti pojulle, että mamma oli kerrassaan häijy — ihan kauhea, kammottava hirviö — ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja vähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja tarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen heikkeni, ja lopulta poju sanoi:

"Mamma kertoo 'atu."

Saatuaan sitten kuulla sadun "Punahilkasta" Bobboker esitti:

"Kertoo toinen 'atu."

Mamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.

"Poju tahtoo uus 'atu."

Nyt seurasi lystillinen tarina "nasusta", joka söi "lätyn", hotkaisten vaan kerran "nöf".

"Tahtoo taas 'atu."

Mamma koetti tyydyttää hänet jutulla "peukaloisesta".

"Uus 'atu!"

Vaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi kauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun viimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:

"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta — tahtoo vaan 'atu."

"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta", selitti mamma.
"Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä."

Bobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja sitten alkoi:

"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju kertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal. Ja akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu vastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita. Ja lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt kans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja lätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys ukko ja akka. Ja 'itte ol loppu."

"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?" kysyi mamma.

"Emminä", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.

"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?"

"Emminä."

"Kuinka lätty voi syödä nasun?"

"Emminä."

"No mitä poju kultu tietää?"

"Emminä."

Keskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut muuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että hän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan. Mutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.

"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma laulaa kans."

"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"

Bobboker muisteli ja vastasi:

"Mamma laulo vaan ys laulu — tarttee oikein pallo laulaa."

"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta laulua kuin tahtoo."

"Ei poju 'itte viitti kuulla — tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla laulaa."

"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä, että aina heräät."

"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan herää!"

"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"

"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"

"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan, et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."

Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:

"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."

"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei mamma jätä Bobbokeri yssin."

Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo menossa huoneesta, kun kuuli:

"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."

Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan samalla kuului hirveästi huudettavan:

"Tu' pian, tu' pian — ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma — Bobboker menee pois kauvas hukkuun!"

Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja tiedusti kiivaasti:

"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku kakaraa — —"

"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.

"Ohoh — tuota — voi sinua pikku enkeliä — olethan sinä kultuseni!" hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki astiat maahan."

"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."

"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään saa käsiäni tästä irti?"

"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun, joka osaa häntä pidellä."

Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne jätti pojun.

"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo. "Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."

Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut — hänen kaikki aistinsa olivat niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän virkkoikin:

"Tu' tänne vaa!"

Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään, joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin pienempi kuin niissä tavattavien reikien.

Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä — ei likimainkaan — ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset olivat mamman — aivan hänen omiaan — ja hän oli heistä niin ylpeä ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona, kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin. Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja hajamielinen!

Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys, kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:

"Ai-jai-jai-jai!"

Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.

"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu, kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"

"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele, kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."

"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma vihastuneena.

"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."

"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.

Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:

"Emminä."

"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?"

"Emminä."

"Mitä sinä teit Himmulle?"

"Emminä."

"No mitä hän teki sinulle?"

"Emminä."

Mamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:

"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?"

Bobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli kynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:

"Emminä."

Mamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden
Himmun mukanaan.

Kun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät entiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle leikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi suoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko ankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään. Sillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä valituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi. Mutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään, miten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta siskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei Bobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen siihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa, vaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä ruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten ainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin kuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin pikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja panna sanattomia vastalauseitaan.

Äkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan, mikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen näköisenä julisti:

"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan."

Mitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on tuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha, joiden koulutunnit olivat päättyneet.

"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?" kysyi Fred.

"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä katsomaan Ellie Millstonia?" tiedusti Bertha.

"Mamma, anna pojulle ys omena — mamma koorii Bobbokerin omena", sanoi nyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden asiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa ja toisti samaa monta kertaa.

"Ää-jää-puu-huu!" selitti Himmu.

Mamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli vaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää. Kuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli tahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi hän sai kuulla:

"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:

"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"

"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että sukkalanka kiristyi ja katkesi.

"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"

"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.

"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti
Fred.

Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä, jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi häntä seuraavalla muistutuksella.

"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne 'ano pojulle mitää."

Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan molemmat silmänsä.

"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti
Bobboker vakavasti.

"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?" kysyi Bertha.

"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?" kysyi Fred; "nyt on niin kaunis ilma."

Tämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi, että kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.

"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika", sanoi hän, "jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä joudut siellä johonkin onnettomuuteen."

"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia", sanoi
Bertha.

"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi ja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän pitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon nähdä, että olette siististi puettuja."

Kun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma itsekseen:

"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan taas käsille."

"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!" esitti poju.

"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa", vastasi mamma. "Sitten kun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja sillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?"

"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian — muuten lysti menee kaikki hukkaan."

"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri Bobbokerin omassa sukassa."

"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"

Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.

"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin terveellisiä?"

"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."

"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"

"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."

"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"

"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan juosta!"

"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen, "Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit omenan?"

"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin, mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen, samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella, ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh, soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan. Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.

"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty koko joukko rajaviivoja ja jokia.

Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa, antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman kasvoilla.

"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:

"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! — Nyt ei mamma enää ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.

"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma.
"Mamman tulee siitä niin paha olla."

"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa. Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla ja pitää ikkee niin pallo pian."

"Kyllä, kyllä — tekee niin kipeää — mamma tekee vaikka mitä, kunhan poju vaan ei enää rupea itkemään."

Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi keskeyttämään.

"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, — voi voi, niin pahaksi!"

"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian, muuten pojun pitää taas ikkee."

Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:

"Oli kerran pikkunen poika —" Mutta silloin hänen takanaan lennähti ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin sanovan:

"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran mennään kaupungille?"

"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.

"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.

"Ei", oli lyhyt vastaus.

"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä lisää."

"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma. "Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata kertaa."

"Minä kun —" väitti Fred.

"Minä —" väitti Bertha samalla.

"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti, otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään siitä mitään ääntä.

"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti
Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"

Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi keinuttamasta.

"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä rakentaa kuin Bobboker yksin?"

"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."

"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne sieltä kolttusi helmassa."

Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin. Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:

"Pitää avaa ovi pojulle pian."

"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."

"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."

"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.

Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.

"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."

"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti, mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.

"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."

Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.

"No mene nyt!"

"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.

"Tietysti noutamaan kivet tänne."

"Mikkä kivet?"

"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo."

"Mikkäs ne on pantu?"

"No sinne leikkikamariin."

"Nii", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään takaisin istumaan.

"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin", mutisi mamma ruvetessaan taas parsimaan. "Mutta vähitellen tässä alkaa koko tuo työ jo inhottaa."

Hyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä ovikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se uudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin kotoa poissa.

"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras", huokaili mamma, ravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan peilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven ja sai sieltä vastaansa — kaksoiset.

"Meillä on nyt — mutta mikäs nyt on, mamma?" sanoi Fred ihmetellen.

"Ei mitään", vastasi mamma.

Fred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän kuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:

"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut."

Mamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:

"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten —"

Fred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen noloina, ja sitten Fred virkkoi:

"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!"

"Millekkäs asialle te oikein menitte?" tiedusti mamma ankarasti.

"No omenia ostamaan", myönsi Fred.

"Ja sokeritankoa", huomautti Bertha.

"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se puoti oli siinä vieressä, ja sitten — niin annas kun muistelen, mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."

"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"

Fred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen. Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut, mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa. Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut, tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta hiiskahtaakaan.

"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.

Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan parkunaan.

"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti irvistelitte?"

"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.

"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.

Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.

"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."

"Niin minustakin tuntuu", vahvisti Bertha.

"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa", myönsi mamma surumielisenä.

"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan", sanoi Fred. "Anna meidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!"

"Mamma hyvä, saammeko?" ihastui nyt Bertha. "Aijai, kuinka hauskaa!" Sillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin suurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.

"Voinhan minä suostua", sanoi mamma.

"Oo-ooh!" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein tuntuvasti. "Kyllä sinä nyt olet hyvä!"

Mamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella ansainneen sopiikin.

"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?" tahtoi Bertha heti tietää.

"Vaan yhtä lajia", vastasi mamma. "Saatte voileipää, limonaatia, kakkua ja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en anna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän tarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne."

"Mamma", sanoi Bertha, "minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko minä kutsua Ellan?"

"Saat, saat", myönsi mamma. "Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot."

"Huu-iih!" hihkaisi Fred. "Missähän päällystakkini on? Minä menen kutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja — —"

"Älähän nyt!" keskeytti mamma. "Keitä ne ovat?"

"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa."

"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?"

"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä, sokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat samassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo."

"Millä tapaa hauskin?"

"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus, niin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä on varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn kotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita vaatteita, ettei koskaan ole meidän talossamme niin paljoa."

Mamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus oli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut saavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän uteliaana jatkoi tiedusteluaan:

"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti osaa sitä selittää?"

"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan puhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun siellä käyn!"

Mammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen lapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa luona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli sopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut noiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa ja kasvot ja kädet likaisina.

"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi kuvitellakaan", jatkoi Fred. "Juuri niiden akkunan alla on semmoinen nuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös pyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin."

Mamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa paikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen puhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt täytyi tutkia lähemmin.

"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?" kysyi hän.

"Ei yhtään", selitti Fred, "paitsi silloin, kun siinä on vaatteita."

Vaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla tuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!

"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?"

"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista — ihan varmaan tuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin viisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee vaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella saippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon, ettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa piiput ja sitten me — —"

"Sh!" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen poikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti hämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman tarkotuksen ja jatkoi:

"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja sitten — —"

"Ole vaiti, kuuletko", kovisti mamma. "Oh-hoh-hoh — —"

"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin ikinä täällä kotona", jankkasi Fred. "Whoppsin mamma sanoo, että suopavaahto on paksumpaa kuin — —"

"Fred!" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa käsivarteen. "Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan ilman illallista, vieraita ja kaikkia!"

Fred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei saanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten heittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä kärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen sivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut katsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan joskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä oli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista, jotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt semmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja hänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä tuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita hyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin, mutta nyt hän olisi suonut, että — seis, ei kuitenkaan niin — hän huoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita ihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen mukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama hetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:

"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä enää koskaan leikkiä heidän kanssaan."

"Samapa se minusta", sanoi Fred, "mutta sen minä sanon, että kehnoa se sittenkin on."

"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista."

"No kenen minä saan kutsua?"

"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku säällinen poika."

"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan
Adolfia?"

"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"

"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta käännytään — samassa korttelissa, kuin rouva Millston — tunnethan hänet."

Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.

"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja
Bertha olivat lähteneet.

"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:

"Jahka minä kysyn mammalta".

Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:

"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja päälle!"

"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."

"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."

"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."

"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä hyvin kuin kukaan muu."

"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa sormianne."

"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.

Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa, mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat, kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.

"Bertha on — puu-huu — semmoinen ilkeä tollikko — huu — töytää kuin hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen sotakuntoon.

"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten vallassa. "Sinähän siinä —"

"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"

"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."

"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."

"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten — —"

"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."

"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti Bertha, "ja Ellie sanoo, että — —" Berthan selitys keskeytyi tähän, kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä, joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla, mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin, kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:

"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."

"Oli kyllä."

"Eikä ollut."

"Oli sittenkin."

"Ei ollut, kuuletkos."

"Mokomakin ilkeä — —"

Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:

"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku ystävännekin ajattelevat?"

Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa kohti ja selitti:

"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit — minunkin osani ja kaikki."

"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään — vai pitääkö minun ne panna taas kokoon?"

Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."

"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."

Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi, että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä, sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:

"Mamma, missä on jauhosokeria?"

"Maljassa."

"Mutta maljahan on tyhjä."

"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."

"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."

"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."

"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"

Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä. Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty, ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa vasten ja puheli:

"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se oikein kauhea mamma — pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi — juuri niin."

Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.

"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"

Bertha purskahti itkemään.

"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"

"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".

"No leikatkaa viiteen osaan — ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti. Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules: parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa osansa kemuista."

Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.

"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä aamuun asti."

Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:

"Se oli meidän kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa tasan."

"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"

Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö, johon moite tai kiitos koski syvästi.

"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."

Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja toivottomana alistuu kohtaloonsa.

Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.

Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi, sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia, erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.

Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:

"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"

"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei vielä ollut rohjennut tunnustaa.

"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä, kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.

"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista, jossa heitä ei tunnettu.

Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo loukkaantua, ja hän siis tiedusti:

"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"

"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika — se — se —" Mamma jaksoi kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."

"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs sinä näet?"

"Hänen värinsä", tokaisi mamma.

"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin vaaleita."

"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.

"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.

"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla — — se se on jotakin!"

Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:

"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti kiharassa?"

"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:

"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että kutsuit hänet meille tänään."

"Minkä tähden?"

"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta jos koettaisimme — ei, ei se sovi!"

Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut, lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin. Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin, ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.

Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu. Bridget siis kutsuttiin — harmikseen tietysti — illallispuuhistaan ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen. Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi "Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.

ILTA

Sill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili mamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen rakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin kuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan: "Täällä ollaan, käpyseni!" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas niin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota lähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy, joka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli varattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää häneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia silmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt leveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä silmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka istui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.

"Hän ei päässytkään", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa kysyvään katseeseen; "sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin ammattiasiassa."

"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!" huudahti rouva Mayburn laskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän oli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen ikävyys — aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja käskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään, niin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea osanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman täytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta, vaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään näkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden vuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että olisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen vilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei hän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä, valoisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli melkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta. Mutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista tunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi ja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja osanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti ja virkkoi hyvin liikutettuna:

"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?"

"Niin, niin, Will!" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi mieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello soi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä vartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri huonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti riemastui.

"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?" kysyi pappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.

"Ei mitään", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan. "Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on aina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi."

"Sinä olet enkeli, Florence", lausui siihen pappa.

Tällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren kainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän päähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei ollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista oli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä pappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin tavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu kääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja lapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan jotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei se mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan miehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja sydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja mamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin hauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo niin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja katse hellyyttä täynnä:

"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin — sen vaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten."

Mamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin suuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä helppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä, kun hän vastasi:

".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut täällä — jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta vuotta sitten."

Pappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka ollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin tullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä? Eikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen vaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei näkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi tekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime vuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa mieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta kertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään, saanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut, ja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi valvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla ruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista hajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan ihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä kaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli pahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä voitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:

"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä koskaan ole lakannut sinua etsimästä."

"Sen kyllä uskon, hyvä mies", vastasi mamma siirtyen pahastuneen miehensä viereen, "mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku, niin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?"

Pappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:

"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut muualla tapaisi kuin kotona?"

"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni, rakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin sinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta, eikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat sinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua kaipaat?"

Välähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt, tuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut sanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen tietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus, mieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin hellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja nähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:

"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt enää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska ilta!" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään miehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman otsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta eikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin syöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:

"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?"

"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös", vastasi pappa tuimasti.

"En minä mitään kelloa kuullut", selitti Fred kohta.

"No missä sinä olit?"

"Ulkona."

Kun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti. Sitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa ullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma erkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset ja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän kohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut vuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti; hän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä kolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa alkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta äkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle. Hän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän seikkaan, kun mamma samassa huudahti:

"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan."

Pappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi hellästi:

"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani."

"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?" kysyi mamma hymyillen.

"Mitä vielä!" ihmetteli pappa. "Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta meteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä silmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin sanaakaan puhumaan sinun kanssasi?"

Mamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin hänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi työtään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut huoneesta lähtiessään muuta kuin:

"Vai niin."

Pappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne hänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana kävellä huoneessa edestakaisin.

"Vai niin!" matki hän. "Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi loukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä me juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa lasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä viitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei millään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän molemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä parkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen rauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista kuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon, että vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti myös oikullisimpia."

Mitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli, sitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille kannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä ansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen. Olihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia varmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta elämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja mielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta nuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen velvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut hänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien helpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten hän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin epäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen viereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja itsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa murhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan ääneti.

Mutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa sattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta temmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei ollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen, ikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista, mikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän kiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja samalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman hurmaavasti.

Pappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen täytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät väkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen, että vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä ei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan, miten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan pienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän pääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen ollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut. Sitten hän käveli — melkeinpä keikaili — huoneen päästä päähän, koko ajan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel oli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin poskelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta oli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.

"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos kaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni", lausui pappa.

Tosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi mistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen maku; hän siis vaan sanoi:

"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta minun sopisi sinulle laulaa?"

Pappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa mamma muististaan soitti pikkusen valssin.

"Koetappa tuota laulua Faust'ista", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan nuottivihon hänen eteensä.

"Hyvä ystävä kulta", sanoi mamma estellen, "enhän minä ole mikään oopperalaulajatar."

"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'", kuului hyvin tunnettu lapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja näkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna, pää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.

"Johan nyt jotakin!" huudahti mamma. "Voi sinua pikkusta kultu pojua! Olenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois vuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?"

Mamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:

"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin sänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut riivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?"

"Älä nyt, Will!" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.

"Poju ei tartte 'elkää", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä paljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä vasten.

"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen takaisin, mies kulta", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen jälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.

Pappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut olisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa tunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia. Hän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden, mutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä huoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti eroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa vihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui sisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka olisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina olisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn valtaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään vapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi antautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko mitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä rakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä — sotilaista —, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon tai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai isänmaahan. Eikä tuo laulu "Faust'ista" ollut pelottavampi kuin sotajoukko tai patteri — ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis helähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan osuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan, sillä samassa hän kuuli erään huutavan:

"Mamma!"

"Mikä nyt on, Frediseni?"

"Ole vaiti, miekkonen!" ärjäsi pappa syösten ulos portaiden juurelle ja ravistaen nyrkkiään hurjasti perillistään kohti.

"Katsotaan ensin, mitä asiaa hänellä on, Will kulta", ehdotti mamma lähestyen miestään. "Kuule, Fred, miksi sinä et pysy sängyssä?"

"Eikö kukaan aio tulla lukemaan meidän kanssamme iltarukousta?" kysyi
Fred.

"Voi, voi", huokasi mamma; "sen minä unhotin kiireessäni, kun riensin takaisin sinun luoksesi, Will."

Sitten mamma katsahti pappaan, joka vastaukseksi melkein tuijotti. Mamma olisi suonut miehensä tarjoutuvan lähtemään yläkertaan pitääkseen lastensa kanssa hartautta, mutta pappa häijysti ajatteli, ettei rukouksia olisi saanut ikinä keksiä. Sitten pappa vähitellen, tajusi, kuinka itsekäs hänen tunteensa oli, ja hän hiipi pois vierashuoneeseen itsekseen mutisemaan. Mutta mamma meni hitaasti ja murheellisena yläkertaan poikansa luo, nosti painavan pikku miehen syliinsä ja suuteli häntä koko matkalla eteisestä sänkyyn, jättäen hänen kasvoilleen jotakin, mikä on suuteloita kosteampaa.

Pappa sillä välin ponnisteli jonkun aikaa rajusti itsekseen puolustellessaan suuttumustaan. Tietysti rukoileminen oli sangen hyvä asia, ei hänellä mitään ollut rukousta vastaan, mutta hän toivoi, että lapset olisivat kyllin hartaita ajatellakseen rukouksiaan silloin kun joku sattui olemaan heitä kuuntelemassa eivätkä piinaisi aikaihmisiä tekemään semmoista, mikä oli rukouksen suora vastakohta. Ja jos vaimot pitäisivät huolta talousasioistaan yhtä täsmällisesti kuin heidän miehensä suorittavat omia toimiaan, miten toisenlaista olisikaan aviomiesten onni hänen tietääksensä!

Kun mamma palasi vierashuoneeseen, oli tämä tyhjä. Mutta pappa oli kiireesti töhertänyt lyhyen tiedonannon erään kirjan päällyslehteen ja pistänyt sen piaanon nuottitelineelle. Siitä kävi selville, että hän juuri oli lähtenyt muutamaksi minuutiksi klubiin katsomaan, saisiko sieltä pari tuttua mukaansa kotiin, ja sitten voitaisiin pelata hieman korttia. Kokemuksesta mamma hyvinkin tiesi, mitä tämä merkitsi: hän jäisi yksikseen istumaan lopun iltaa ja ehkä puolen yötäkin. Vaan kenties Himmu heräisi siihen tuskaan, jota hammasten puhkeaminen vauvalle tuotti, ja kaipaisi lohduttelemista; myöskin oli mahdollista, että Bobboker tarvitsisi mammaa, koska runsas illallinen usein häntä ahdisti painajaisen tavoin. Näin mamman ilta ei sittenkään jäisi aivan aution yksinäiseksi.

Tällä tapaa siis mammalla, kuten miljoonilla muillakin äideillä, joilla on rakastavat, vaan ajattelemattomat miehet, koko elämän lanka kutoutui yhtenä ainoana päivänä aamun, puolipäivän, iltapuolen ja illan halki.