KONKURSSI

Näytelmä neljässä näytöksessä, viidessä muutoksessa

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Norjankielestä suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1879.

JÄSENET:

TJOELDE, kauppias.
NANNA, hänen rouvansa.
VALBORG | heidän tyttärensä.
SIGNE |
LUUTNANTTI HAMAR, Signen kanssa kihloissa.
SANNAES, Tjoelden konttoristi.
JAKOBSEN, Oluenpania Tjoelden tehtaassa.
ASIANAJAJA BERENT.
JAKO-OIKEUDEN VIRKAMIES.

PAPPI.
Yli-tullipalvelia PRAM.
Konsulit: LIND,
          FINNE,
          RING.
Kauppiaat: HOLM,
           KNUTZEN,
           KNUDSEN,
           FALBE.

Tapaus Norjan rantamaalla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Suuri huone Tjoelden luona avonaisine verantoineen; verannan ympäri on kukkaisia kiertynyt. Perällä luoto, jonka saarien välitse puolisumuisessa ilmassa näkyy pursia risteilevän. Aivan verannan edessä oikealla suuri pursi levitettyine purjeineen. Huone on uhkea, kukkasia ylt'ympäri. Vasemmalla kaksi ikkunaa, jotka alkavat aivan lattiasta; oikealla kaksi ovea. Keskellä pöytä, sivuilla noja- ja keinutuoleja. Etu-alalla, oikealla, sohva.

Ensimäinen kohtaus.

Luutnantti, Signe; (sitten) rouva Tjoelde; (sittemmin) Valborg.

LUUTNANTTI HAMAR (makaa sohvalla). Minkähän huvin keksisimme täksi päivää?

SIGNE (keinuen) Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Viime öinen purjehdusretkemme oli suloisen hupaisa. (Haukotellen) Mutta tänään olenkin siitä väsyksissä. — Menemmekö vähän ratsastamaan?

SIGNE. Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Tässä on kuuma. — Pitää muuttaa asemaa! (Tekee niin).

SIGNE (alkaa hyräillä, keinuessaan).

HAMAR. Soitteleppas pikkusen, Signe.

SIGNE (puoleksi laulaen). Pianoni ompi virittämätön.

HAMAR. No, luehan sitte jotain.

SIGNE (kuin ennen; katsoen ulos ikkunasta). Tuolla, tuolla uiskentelee hevoset- hevo- hevoset uiskentelevat.

HAMAR. Minä luulen, ett'on minunkin paras mennä uimaan. — Taikka — minä menen vasta päivällisen edellä.

SIGNE (kuin ennen). Niin, niin, sitten onkin paljon parempi ruoka-halu — ruokahalu — niin!

ROUVA TJOELDE (tulee vitkaan oikealla).

HAMAR. Ohho, kuinka sinä näytät mietiskelevältä!

ROUVA. Niin; min'en käsitä mitä uutta nyt jälleen saisin kokoon.

SIGNE (kuin ennen). Päivälliseksi sä tarkoittanet, päivälliseksi ja päivälliseksi?

ROUVA. Niin.

HAMAR. Tuleeko tänne vieraita?

ROUVA. Tulee; isä kirjoittaa, että Finnen tulevat tänään.

SIGNE (puhuen). Niin, eipä ikävystyttävämpiä ihmisiä juuri voi tullakkaan.

ROUVA. Mitäs arvelet, jos hankkisimme lohta ja kanapaistia?

SIGNE. No, niitähän meillä oli vast'ikään.

ROUVA (huokaen). Meillä oli kaikkea vast'ikään. Nykyään on torillakin kovin vähän tavaraa.

SIGNE. Sitte täytyy lähettää hakemaan Kristianiasta.

ROUVA. Niin, niin — tuo ruoka, tuo ruoka!

HAMAR (haukotellen). Se on kuitenkin paras kaikesta maailmassa.

SIGNE. Syödä, niin, — mutt'ei laittaa; minä en koskaan tahdo laittaa ruokaa.

ROUVA (istuu pöydän ääreen). Laittaminen voipi kyllä käydä laatuun; mutta yhä keksiä uutta — se on vaikeata.

HAMAR. Olenhan minä jo niin monesti sanonut: ottakaa taitava ravintola-kokki.

ROUVA. No, olemmehan me jo sitäkin koettaneet. Siitä on vain enemmän ja enemmän puuhaa.

HAMAR. Niin, siksi, ett'ei hän ollut kekseliäs. Ottakaa franskalainen.

ROUVA. Sitte saan seistä hänen vieressään kielen-kääntäjänä. — En — min'en milloinkaan pääse ruokaa tuonnemmaksi. — Ja viimmeaikoina olen tullut yhä kivulloisemmaksi!

HAMAR. Min'en ole missään maailmassa kuullut niin paljon keskusteltavan ruo'asta kuin tässä talossa.

ROUVA. Te ehk'ette ole koskaan ennen ollut suuressa kauppahuoneessa. Meidän ystävämme ovat enimmästi kauppiaita — ja useammille niistä on ruoka suurin nautinto.

SIGNE. Niin, se on varma.

ROUVA. Onko sulla tuo lenninki ylläsi tänään?

SIGNE. On.

ROUVA. Siis eri lenninki joka päivä.

SIGNE. Niin no — kun ei Hamar kärsi sinistä eikä harmaatakaan — niin mitäs minä sitte teen?

HAMAR. Noo — en minä tuotakaan sen enempää ihantele.

SIGNE. Kas niin! — No, sitte saat, toden totta, itse valita minulle lenningin oman mielesi mukaan.

HAMAR. Tuleppas Kristianiaan!

SIGNE. Niin, äiti, Hamar ja minä olemme tuumailleet, että meidän jälleen pitäisi päästä Kristianiaan.

ROUVA. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten.

HAMAR. Täsmälleen neljätoista päivää liian kauvan sitten —!

ROUVA (ajatuksissaan). Ei — mutta mitähän minä nyt keksisin.

VALBORG (näkyy verannalta, noustessaan vasemmalta).

SIGNE (kääntihe juuri samassa). Tuolta tulee hänen korkeutensa.

HAMAR (käännäikse). Kukkaisvihko kädessä? Oho! Sen minä olen jo ennenkin nähnyt.

SIGNE. Vai niin? — Ehkäpä olet itse antanut sen hänelle?

HAMAR. Enkä, vaan kun äsken tulin lehtimajojen sivutse, näin sen
Valborgin lehtimajan pöydällä. — Onko tänään sinun syntymäpäiväsi?

VALBORG. Ei.

HAMAR. Enkä minä niin luullutkaan. — Nyt lie joku muu juhlallisuus tekeillä?

VALBORG. Eikä.

SIGNE (äkkiä). Hahaha!

HAMAR. Mikä sua naurattaa?

SIGNE. Ymmärrykseni! Hahaha!

HAMAR. No, mitä sinä ymmärrät?

SIGNE. Niin, minä kyllä jo ymmärrän, mitkä kädet ovat alttarin maalanneet! Hahahaha!

HAMAR. Sinä luulet kai, että ne ovat minun — —?

SIGNE. Empähän; — eräät toiset kädet, paljon punaisemmat kuin sinun!
Hahahaha!

VALBORG (viskaa kukkavihon maahan).

SIGNE. Oho! Oh! — Ei ole hyvä nauraa kovin paljon näin kuumalla. Oh!
— Se on toki oivaa. Mies on jo ryhtynyt rohkeaan yritykseensä? —
Hahahaha!

HAMAR (riemuten). Oisikohan — —?

SIGNE (samoin). Ompa väinkin! Huomaappa tarkoin, Valborg — —

VALBORG. Signe!

SIGNE. — joka jo on lahjoittanut niin monet mainiot rukkaset, saapi nyt vihdoinkin viimeisiinsä parin oikein punaisia käsiä — hahahaha!

HAMAR. Sannaes'inkö?

SIGNE. Niin! — (viittaa ulos ikkunasta) Tuollapa onkin syntipukki! Hän odottaa sua, Valborg odottaa, kunnes sinä haaveksien, kukkavihko kädessä, käyt häntä vastaan — niin, aivan siten, kuin äsken tulit tänne.

ROUVA (nousee). Eipä — isää hän odottaa. Hän on siis nähnyt isän.
(Menee verannalle, vasemmalle).

SIGNE. Kas — oikein — isä tulee todellakin; — Voilakan seljässä.

HAMAR (äkkiä). Voilakan! — Tule, mennäämpäs tervehtimään Voilakkaa!
Pian nyt!

SIGNE. E-e-n!

HAMAR. Etkö sinä tahdo tervehtiä Voilakkaa? — Kavalleristin vaimon pitää rakastaa hevoista lähinnä miestään!

SIGNE. Ja kavalleristin itse vaimoaan lähinnä hevoistaan.

HAMAR. Mitä? — Oletko sinä mustasukkainen Voilakkaan?

SIGNE. Mitä vielä — tiedänhän aivan hyvin, ett'et sinä koskaan ole pitänyt minusta niin paljon kuin Voilakasta.

HAMAR. Tule nyt! (nostaa hänet tuolista).

SIGNE. Mutta min'en pidä Voilakasta ollenkaan.

HAMAR. No hyvä! — Minä menen yksinäni!

SIGNE. Äl' — älä — älä — sitte tulen minä mukaasi!

HAMAR (Valborg'ille). Etkös sinäkin tule tervehtimään Voilakkaa?

VALBORG. En, vaan isää — —

SIGNE (tanssien takaperin Hamar'in kanssa ulos). Tietysti, tietysti, häntä myöskin! (Menevät).

Toinen kohtaus.

Valborg. Sannaes.

(Valborg menee katselemaan ulos ikkunasta etu-alalta. Hänen pukunsa on samaa väriä, kuin ikkunan pitkä kartiini, ja häntä peittää osaksi kukkaiset ja kivi-kuva. Sannaes tulee vasemmalta kaksi-jakoinen ratsastus-laukku ja matkasaali kädessä, — panee ne tuolille oven pielessä. Kääntyessään, huomaa hän kukkaisvihon, astuu esiin).

SANNAES. Tuossapa se onkin! Lieneekö hän sen kadottanut — tai viskannut tuohon? — Yhtäkaikki, hän on kuitenkin pitänyt sitä kädessään! (Ottaa sen maasta, suutelee sitä, aikoo tallentaa sen).

VALBORG (astuen esiin). Antakaa sen olla!

SANNAES (pudottaa sen). Te täällä? — Min'en huomannut — —

VALBORG. — Mutta minä huomaan teidän aikomuksenne. — Kuinka te rohkenette ruveta vainoamaan minua kukkaisillanne ja — punaisilla käsillänne! (Sannaes panee molemmat kätensä selkänsä taakse.) Kuinka te tohditte katsella minua niin, että minä sen kautta joudun perheemme, ja samalla myöskin koko kaupungin naurunalaiseksi?

SANNAES. Minä, — minä, — minä — — —

VALBORG. Entäs minä? Eikö minulla myöskin ole "minää", joka vaatii, että te vähän tarkemmin miettisitte, mitä teette? Te joudutte aivan paikalla pois tästä talosta, ellette ota vaaria siitä. — Nyt menkää tiehenne, ennenkuin toiset tulevat!

SANNAES (kääntyy, muuttaa kätensä eteensä, menee ulos verannalla oikealle).

Kolmas kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Hamar. Signe. Valborg.

(Ennenkuin ehtivät aivan ylös verannallekkaan vasemmalla — kuuluu Hamar'in ja Tjoelden ensimäiset sanat).

TJOELDE. Niin, se on kelpo ratsu.

HMAR. Kelpo ratsu? Minä sanon: Sen vertaisia ei ole koko Norjan maassa!

TJOELDE. Voipi ehkä niinkin olla. — Näitkös — se ei ollut ollenkaan vaahdossakaan!

HAMAR. Sillä on oikeat valaskalan keuhkot! Ja sen vartalo? Sen pää, sen kaula, sen jalat, sen — — noin oivallista, noin hienoa ei voi löytyä toista!

TJOELDE. Niin, kaunis se on. — Oletko ollut purjehtimassa?

(Menee katsomaan purtta).

ROUVA (Menee takamaisesta oikeanpuolisesta ovesta.)

HAMAR. Olin, tuolla saarten toisella puolella; viivyin koko yön — palasin vasta aamulla kalastajien seurassa; — se oli mainio retki!

TJOELDE. Niin, jospa olisi aikaa senlaiseen!

HAMAR. Mutta tuohan on vain pelkkää luulettelua, ettei sulla koskaan ole aikaa?

TJOELDE. No, ehkäpä aikaakin; vaan ei halua.

SIGNE. Niin, mitenkäs siellä oli laita, siellä mistä tulit?

TJOELDE. Huonosti!

VALBORG. Tervetuloa, isä!

TJOELDE. Kiitos!

HAMAR. Etkö voi mitään saamisistasi pelastaa?

TJOELDE. Toistaiseksi en; ja siinäpä juuri pahin pulma.

HAMAR. Voilakka on siis kaikki, mitä voit koko konkurssi-pesästä saada?

TJOELDE. Tiedäppäs, minä saatan sanoa, että tuo hevonen maksaa mulle noin 15-20,000 speciedaler'ia.

HAMAR. Niin, mutta sehän onkin sen ainoa virhe! Ja koska nyt niin hullusti on, ja sun varasi sen kannattavat — tuosta hevosesta ei ole mikään hinta kylliksi! —

TJOELDE (kääntyy, panee pois hattunsa ja saalinsa; ottaa hansikkaat kädestään).

SIGNE. Suloista on kuulla, millä hengästyttävällä innolla sinä puhelet hevosista. — Sinulla ei taida ollakkaan muuta, kuin hevonen.

HAMAR. Niin, ellen olisi kavalleristi, soisin olevani hevonen!

SIGNE. Kiitos! Mikäs minä sitten olisin? —

VALBORG.

    "Jos oisin mä sun satulas!
    Tai lautaisillas ruoska ees!"

HAMAR. Jos oisin kukka — (its.) "kädessees" — ei kelpaa.

TJOELDE (astuu esiin, kohtaa rouvan, joka tuli oikealta). No, mitenkäs sinä voit?

ROUVA. Voi, minä tulen päivä päivältä yhä heikommaksi.

TJOELDE. Ainahan sinulla on valittamista, ystäväni! — Onko sulla ruokaa valmiina?

ROUVA. On, se on jo kauvan odottanut sinua. Tuossapa se onkin.

(Tyttö tuopi ruoka-tarjottimen pöydälle).

TJOELDE, Hyvä.

ROUVA. Tahdotko kupillisen teetä?

TJOELDE. En, kiitos!

ROUVA (istuu hänen viereensä, kaataa hälle lasin viiniä). No, kuinka
Möller'in nyt voivat?

TJOELDE. Huonosti — sanoinhan sen jo.

ROUVA. Min'en kuullut.

VALBORG. Minä sain tänään kirjeen Nannalta. Hän kertoo, kuinka asia tapahtui, kun oikeudenpalveliat tulivat niin yht'äkkiä, ett'ei perhe voinut vähintäkään aavistaa.

TJOELDE. Niin, se oli ollut liikuttava tapaus.

ROUVA. Kertoiko hän itse sulle mitään —?

TJOELDE (syödessään). Min'en puhellutkaan hänen kanssaan.

ROUVA. Mutta kultani —? Olettehan te vanhat ystävykset.

TJOELDE. No mitä! — Ystävykset! — Hän elää mielettömissä mietteissä.
— Muuten sain minä jo aivan kylläksi siitä perheestä. —

SIGNE. Lieneehän siellä ollut kovin surullista?

TJOELDE (yhä syöden). Hirmuista.

ROUVA. Mistä ne nyt elävät?

TJOELDE. Konkurssi-pesästä, tietysti.

SIGNE. No, mutta kaikki, mitä heillä oli — —?

TJOELDE. On myyty.

SIGNE. Kaikki kalleudet — — heidän huonekalunsa, heidän vaununsa, heidän — —?

TJOELDE. Myyty, myyty.

HAMAR (on lähennyt). Ja hänen kellonsa? Se on kauniin kello kuin koskaan olen nähnyt, — lähinnä sinun kelloasi tietysti.

TJOELDE. Kalleudet menivät muun omaisuuden tietä! — Annappas mulle vähän viiniä, minun on kuuma ja jano.

SIGNE. Ihmisraukat!

ROUVA. Missä he nyt asuvat?

TJOELDE. Erään entisen laivurinsa luona. Siellä saivat he kaksi pientä kamaria ja kyökin.

SIGNE. Kaksi pientä kamaria ja kyökin! (Äänettömyys).

ROUVA. Mihin he nyt aikovat ryhtyä?

TJOELDE. Par'aikaa kootaan rouvalle varoja, että hän voipi ruveta pitämään klubin ravintolaa.

ROUVA. Vieläkö hänen pitää ruveta yhä suurempiin ruokapuuhiin!

SIGNE. Eivätkö ne lähettäneet terveisiä meille?

TJOELDE. Ehkä. Siihen min'en huomiotani kiinnittänyt.

HAMAR (joka väliin on seisonut verannalla). Mutta Möller — — mitä sanoi hän? Mitä teki hän?

TJOELDE; Sit'en tiedä, kuuletko!

VALBORG (on kävellyt tämän kanssapuheen ajan ja väliin seisahtunut).
Hän onkin jo sanonut ja tehnyt aivan kylliksi?

TJOELDE (on herkeämättä syönyt ja juonut; huomaa). Mitä sillä tarkoitat?

VALBORG. Tarkoitan, että jos minä olisin hänen tyttärensä, en milloinkaan antaisi hälle anteeksi.

ROUVA. Lapsikulta, älä sano niin!

VALBORG. Sanompa! Se, joka saattaa perheensä semmoiseen häpeään ja onnettomuuteen, ei ansaitse vähintäkään anteeksiantamista.

ROUVA. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamista.

VALBORG. Niin, yhdessä katsannossa. Mutta minä tarkoitan, minun kunnioitustani, minun uskollisuuttani ei hän enää milloinkaan voisi saavuttaa. Hän olisi liian kelvottomasti kohdellut minua.

TJOELDE (on lopettanut syömisensä; nousee). Kelvottomasti kohdellut sinua? —

ROUVA. Joko lopetit syömisesi?

TJOELDE. Jo.

ROUVA. Ehkä tahdot vähän viiniä vielä?

TJOELDE. Sanoinhan, että jo lopetin. — Kelvottomasti kohdellut sinua?
— Kuinka niin?

VALBORG. Niin, minä en puolestani voi ajatella suurempaa rääkkäämistä, kuin se on, että koko minun eloni ja oloni saatetaan pilkan ja naurun alaiseksi, niin ett'ei mulla ole mitään omaa, vaan kaikki lepää pelkkien petollisten luulettelujen pohjalla. Oma olentoni, jopa jok'ainoa vaate-liepeeni olisi ilkeintä valhetta! — Otaksukaamme, että minun luonteeni tuntisi halun nauttimaan asemaani rikkaan miehen tyttärenä, nauttimaan sitä perinpohjaisesti, sen äärimmäisiin rajoihin saakka — — sinä päivänä, jolloin huomaisin, että kaikki se, minkä isäni oli mulle antanut oli varastettua — kaikki se, minkä hän oli mulle loistoisaksi luuletellut, valhetta; — niin, sinä päivänä olisi häväistykseni ääretön, mielikarvauteni rajaton!

ROUVA. Lapseni, sin'et ole mitään koetellut. Sin'et käsitä, kuinka senlaiset seikat saattavat tapahtua. — — Lapseni, lapseni, sin'et tiedä, mitä sanot!

HAMAR. Noo — Möller sietää kaikki, mitä saapi! Jospa hän vain itse olisi kuullut nuo Valborg'in sanat.

VALBORG. Hän onkin ne kuullut. Nanna sanoi hänelle aivan samoin.

ROUVA. Hänen oma tyttärensä! Lapset, semmoistako te toisillenne kirjoittelette! Jumala anteeks' suokoon teille kumpaisellekkin.

VALBORG. No — totuuden suopi Hän kyllä meille anteeksi.

ROUVA. Lapset, lapset!

TJOELDE (menee Valborg'in luo). Sinä varmaankaan et käsitä, mitä kauppa on. Tänään onni, huomenna onnettomuus.

VALBORG. Ei kenkään koskaan saa mua luulemaan kauppaa arpajaisiksi.

TJOELDE. Ei älykäs — —

VALBORG. Älytöntä minä juuri tuomitsenkin.

TJOELDE. Mutta itse älykkäimmänkin pitää kärsiä koviakin vaiheita.

VALBORG. Mutta senlaisia vaiheita, jotka kovinta pulaa ennustavat, niitä ei rehellinen mies salaa perheeltään eikä velkojiltaan. — Voi, kuinka julmasti Möller velkojansa petti!

SIGNE. Valborg puhuu aina kaupasta!

VALBORG. Niin, minä olen lapsuudestani saakka pitänyt kaupasta. Sitä en salaa keltään.

SIGNE. Sinä luulet ainakin ymmärtäväsi sitä.

VALBORG. Empähän; mutta kernaastihan aina hankkii itselleen taitoa siihen, mihin tuntee itsellään olevan halua.

HAMAR. Eikä liian suurta kauppataitoa tarvitsekkaan, voidakseen tuomita Möller'in menoa. Sen seuraukset ymmärsi jok'ainoa — samoin kuin hänen perheensä elämän yleensä! Kuka on rehennellyt niin suurella jalalla, kuin Möller'in? Minä muistan kyllä Nannan hameen hännyksen.

VALBORG. Nanna on minun paras ystäväni; min'en salli häntä solvaistavan.

HAMAR. Teidän korkeutenne suokoon minun vain huomauttaa, että kyllä käypi laatuun, olla vaikka kuinka rikkaan miehen tytär, ja kuitenkin viettää vähemmin korskeata ja turhamaista elämää, kuin — se, jota en tohdi nimittää.

VALBORG. Nanna ei ole korskea eikä turhamainenkaan. Hänellä on perinpohjin todellinen luonne, hänellä oli lahjoja pitämään itseään sinä — mikä luuli olevansakin, rikkaan miehen tyttärenä.

HAMAR. No, tottakai hänellä myöskin on "lahjoja" nyt pitämään itseään konkurssin-tekiän tyttärenä?

VALBORG. Niin hällä onkin. Nanna antoi huutokaupassa kaiken omaisuutensa mennä vieraan käteen, joka korun, joka hameen, joka vaatekappaleen. — Nykyiset vaatteensa on hän joko ansaitsemalla hankkinut — tai lainannut, sittemmin ne työllään ansaitakseen.

HAMAR. Rohkenenko kysyä: Eikö hän pitänyt sukkiansakaan?

VALBORG. Kaikki lähetti hän huutokauppaan, myötäväksi.

HAMAR. Jos minä olisin sen tiennyt, en suinkaan olisi ollut sieltä poissa.

VALBORG. Niin, olihan siellä yksi ja toinen kapine, jolle voitiin ilkkua, ja varmaan myöskin tarpeeksi tyhjäntoimittajia, jotka eivät pilkkaansa säästäneet.

ROUVA (yhä istuen). Lapset, lapset!

HAMAR. Mitä tyhjäntoimitukseen tulee, lienee Nanna-neiti senkin lähettänyt huutokauppaan. Sillä suurempia tyhjäntoimittajan "lahjoja", kuin hänellä, ei voi kellään ihmisellä olla.

VALBORG. Hän ei luullut tarvitsevansa tehdä työtä.

TJOELDE (menee Valborgin luo). Tullaksemme asiaan jäälleen: Sin'et huomaa, mitenkä kauppiaalla voipi olla toivo huomisesta huomiseen — yhä uusi toivo. Hän ei ole senvuoksi petturi. Hän on kiihko-luontoinen, runoilia — jos niin tahdot — joka elää ajatusten maailmassa, — tai hän on todellinen nero, joka näkee maan, jonne muiden silmä ei kannata.

VALBORG. Min'en luule erhettyneeni itse asiassa. Kenties minä ymmärrän väärin sinut, isä. Sillä se, jota sinä kutsut toivoksi, runollisuudeksi, neroksi — eikö se juuri ole keinoittelemista toisten omaisuudella, — kun tietää itsellään olevan velkoja enemmän, kuin varoja?

TJOELDE. Mutta juuri sen tietäminen voipi ollakkin mitä vaikein.

VALBORG. Vai niin? — Minä arvelin hänen kirjoistaan näkevän — —

TJOELDE. — velat ja varat, tiettyä se. Mutta omaisuuden arvo on vaihtelevainen, ja aina on tekeillä yritys, jonka menestymistä ei varmaan tiedä, mutta joka mahdollisesti voipi saattaa seikat aivan toiselle kannalle.

VALBORG. Elleivät varat riitä velkoihin, ovat kaikki yritykset keinoittelemista muiden rahoilla.

TJOELDE. No — — olkoompa vain; mutt'ei varastetuilla rahoilla, — vaan uskotuilla rahoilla.

VALBORG. Niin, uskotuilla siinä petollisessa luulossa, että velanottaja muka on varakas.

TJOELDE. Ne rahat saattavat ehkä pelastaa kaikki kaikesta.

VALBORG. Se ei kuitenkaan ole muuta, kuin että hän saapi ne valheella.

TJOELDE. Sinä käytät kovia sanoja.

ROUVA (viittaa, niinkuin jo pari kertaa ennenkin, Valborg'ille, joka sen huomaa, vaan ei huoli siitä).

VALBORG. Vaitiolevaisuus on siinä kohdassa valhe.

TJOELDE. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä? Pelata avonaisilla korteilla ja siten saattaa sekä itsensä että ne toiset häviöön?

VALBORG. Niin, hänen pitää antaa asianomaisille selvä tieto asemastaan.

TJOELDE. Jopa jotakin! Siinä tapauksessa tehtäisiin vuodessa tuhat konkurssia enemmän ja vahingot niistä olisivat äärettömät! — Ei, sinä olet älykäs, Valborg, mutta ajatuksesi ovat liian rajoitetut. — Kuuleppas, missä on sanomalehdet?

SIGNE (on puhellut luutnantin kanssa verannalla, viimeksi tehnyt hellän muistutuksen — tulee esiin). Minä vein ne konttoriin. Min'en luullut sinun jäävän tänne.

TJOELDE. No, antakaa mun olla vapaa konttorista hetkinen vielä! Meneppä tuomaan ne tänne!

SIGNE (menee; luutnantti seuraa).

ROUVA (hiljaa Valborg'ille, joka menee). Miks'et sinä milloinkaan kuuntele äitiäsi, Valborg?

VALBORG (jatkaa menoaan verannalle. Asettuu koriste-aitaa vastaan, nojaa päänsä käteensä, katselee ulos).

TJOELDE. Ehkä otan toisen takin ylleni. — No, olkoon nyt päivälliseen saakka.

ROUVA.. Päivällinen! Ja minä istun täällä vielä!

TJOELDE. Tuleeko meille vieraita?

ROUVA. Tulee, — etkö muista — —? Finnen?

TJOELDE. Niin, tottakin!

ROUVA (mennessään). Mitä, mitä minä nyt saisin kokoon —?

TJOELDE (astuu esiin, kun on yksinään, istuu tuolille, katseensa on tuskallinen ja väsynyt; peittää huoaten päänsä käsiinsä).

    Signe, Hamar (palaavat; Signellä on sanomalehdet. Hamar aikoo
    mennä perälle, verannalle, mutta Signe vetää hänet mukaansa).

SIGNE. Täss' on, isä, tässä —

TJOELDE. Mitä? Kuka? — —

SIGNE (kummastellen) — — sanomalehdet.

TJOELDE. No, anna ne tänne sitten! (aukasee lehden toisensa jälestä, katselee ainoastaan ilmoituksia; sanomalehdet suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia).

SIGNE (jatkettuaan keskusteluja armaansa kanssa). Kuuleppas — - isä?

TJOELDE (yhä silmäillen lehtejä). Mitä nyt? (its., tuskallisesti),
Konkursseja, yhä vain konkursseja!

SIGNE (kuin ennen). Hamar'in ja minun mieleni tekisi jälleen
Kristianiaan hänen Guldborg-tätinsä luoksi.

TJOELDE. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten. Minä sain teidän rätinkinne eilen. — Oletko nähnyt ne? —

SIGNE. Eihän meidän niitä tarvitsekkaan nähdä, kun sinä vain — —.
Miksi noin huokasit?

TJOELDE. Noo — siksi — — huomasin, että hinnat edelleen ovat huonot.

SIGNE. Kaikkia vielä — mitä sinun tarvitsee niistä huolia? — — — Nyt sinä huokasit taas. — Niin, siinä tunnet nyt, kuinka katkerata on, kuu ei ihmisen hartaimmatkaan toivot toteudu. — Ethän toki liene niin kova meitä kohtaan, mitä?

TJOELDE. Ei, lapset, se ei voi käydä laatuun.

SIGNE. Miks'ei?

TJOELDE. Siksi — siksi — no, siksi, että tänne aina näin kesä-aikoina tulee niin paljon vieraita, joita täytyy ylläpitää.

SIGNE. Mutta sehän on ikävintä, mitä me kumpikin, Hamar ja minä, voimme ajatellakkaan.

TJOELDE. Luuletteko, lapset, minun oloani joka katsannossa niin erinomaisen hupaisaksi?

SIGNE. Mutta isäkulta, sinähän olet oikein juhlallisen näköinen? — Se sopii sinulle niin lystillisesti vain, isä!

TJOELDE. Totisesti puhuen, lapset, näin suurelle kauppahuoneelle kuin meidän monine asioineen on varsin tärkeätä, että tänne tulee ihmisiä joka kulmalta, ja että meillä voivat hyvin. Niin paljon voinette kai tehdä minulle mieliksi!

SIGNE. Hamar ja minä, me emme koskaan saa olla kahdenkesken.

TJOELDE. Minun luullakseni te useimmiten tappelette, kun olette kahdenkesken.

SIGNE. Tappelemme? Sinä käytät niin ilkeitä sanoja, isä.

TJOELDE. Ja ettehän te Kristianiassakaan saa olla kahdenkesken.

SIGNE. Noo, siellä on toki toisenlainen olo, siellä!

TJOELDE. Sen kyllä uskon, — siten kuin te rahoja tuhlaatte!

SIGNE (hymyillen). Rahoja tuhlaamme! Mitäs me siellä muuta tekisimmekään? Senhän vuoksi me juuri siellä olemmekin? Isä! Kuulehan, kiltti isäkulta — —!

TJOELDE. Ei, lapseni, ei. —

SIGNE. Noin paha sin'et ole koskaan ennen ollut.

HAMAR (on viitannut häntä lakkaamaan. Kuiskaa). Etkö jo voi olla vaiti!
Näethän, ett'ei hän ole ollenkaan hyvällä tuulella?

SIGNE (kuiskaa). No, miks'et sinä voinut auttaa, niin olisin heti voittanut hänet!

HAMAR (samoin). Oho, minä olenkin vähän ymmärtäväisempi, kuin sinä.

SIGNE (samoin). Sinä olet ollut niin kummallinen viimeaikoina. —
Min'en oikein ymmärrä, mitä sinä tahdot?

HAMAR (samoin). Niin, nyt voipikin olla yhdentekevä. Sillä nyt matkustan minä yksinäni Kristianiaan.

SIGNE (samoin). Mitä teet?

HAMAR (mennen). Minä matkustan yksin. Min'en tahdo olla täällä niinkuin — mikäkin!

SIGNE (seuraa). Niin, voithan koettaa!

(Molemmat peräkkäin kiireesti verannalta alas oikealle).

TJOELDE (laskee sanomalehdet kädestään tuskallisella, pitkällä huokauksella).

VALBORG (katsellen nyt oikealle). Isä! (Tjoelde herää). Tuolla kävelee asianajaja Berent Kristianiasta.

TJOELDE (nousee). Asianajaja Berent? Täällä? — Laivanveistimöllä?

VALBORG. Niin. (Tulee sisään. Tjoelde katselee ulos ikkunasta). Minä sanoin sen vain siksi, että eilenkin näin hänen kävelevän hirsivaraston ympärillä, ja vähää ennen oluttehtaalla ja toisissakin tehtaissamme.

TJOELDE (its.). Mitäs se merkinnee? (Ään.). Noo hän tekee usein kernaasti huvimatkoja kesäaikana maamme eri paikkoihin; minä tiedän sen. Nyt hän on täällä — ja haluaa varmaankin nähdä tämän seudun suurimman liikepaikan. Täällä ei olekkaan juuri mitään muuta katsomista. — — Mutta onkohan se hän? Minusta on kuin — —

VALBORG (katsoo avoimesta ikkunasta). On, hän se on! Katsoppa vain, kuinka hän kävelee — — —

TJOELDE. — — ja heittää jalkojaan ristiin, vitkaan, vitkaan, — niin, hän se on. — Näyttää siltä, kuin aikoisi hän tulla tänne?

VALBORG. Ei, hän kääntyy poispäin.

TJOELDE. No, menköön sitten! (its.; ajatuksissaan). Oliskohan todellakin — —?

Neljäs kohtaus.

Entiset. Sannaes (verannalta, oikealta).

SANNAES. Saanko luvan?

TJOELDE. Vai niin — te, Sannaes!

SANNAES (huomaa vasta nyt Valborg'in, joka seisoo peränpuoleisen ikkunan ääressä ja astuu nyt esiin. Sannaes pelästyy, panee heti kätensä selkänsä taakse).

TJOELDE. No, mitä nyt?

VALBORG (katsoo häneen, menee verannalle ja sieltä alas oikealle).

TJOELDE. Mutta mitä nyt, ihminen? Mitä lempoa te siinä nyt ällötätte?

SANNAES (ottaa kätensä esiin heti kun Valborg on mennyt ohitse, katsoo hänen jälkeensä). Min'en tahtonut neidin läsnäollessa kysyä, tuletteko tänään konttoriin?

TJOELDE. Oletteko mieletön? Ettekö te neidin läsnäollessa tohdi kysyä sellaista?

SANNAES. Minä tarkoitan vain — sillä muuten täytyy minun, jos saan luvan, puhua kanssanne täällä.

TJOELDE. Kuulkaapa, teidän pitää jättää pois tuo ruma nahjusteleminen; se ei sovi kauppiaalle. Kauppiaan pitää olla sukkela ja vikkelä eikä joutua hämille, heti kun naisihminen ohitse menee. — Minä olen jo ennenkin huomannut teissä moista. — No, mitä te tahdotte? Sukkelaan!

SANNAES. Te ette siis tule konttoriin edellä puolenpäivän?

TJOELDE. Illallahan postit lähtevät.

SANNAES. Niin. — Mutta siellä on vekseleitä.

TJOELDE. Vekseleitä? — Ei.

SANNAES. On, Möller'in neljäs protesteerattu — ja se suuri englantilainen.

TJOELDE (suuttuen). Ettekö vielä ole niitä suorittanut? — Mitä se merkitsee?

SANNAES. Pankin johtokunta tahtoo ensin puhutella hra konsulia.

TJOELDE. Oletteko hullu? (malttaa). Te olette varmaankin erehtynyt,
Sannaes.

SANNAES. Niinpä luulin itsekkin enkä tyytynyt ainoastaan pankissa olevan tirehtörin sanoihin, vaan kävin myöskin konsuli Holst'in luona.

TJOELDE. Ja konsuli Holst — —?

SANNAES. Kertoi samat sanat.

TJOELDE (käytyään edestakaisin). Minä menen hänen luoksensa, — tai, oikeammin, minä en mene; sillä se on kuitenkin — — —. Onhan meillä vielä aikaa moniaita päiviä?

SANNAES. On.

TJOELDE. Eikä vieläkään telegrammia konsuli Lind'iltä?

SANNAES. Ei.

TJOELDE (its.). Sitäpä en voi käsittää. (ään.). No, kyllä me kuitenkin pian saamme kaikki säntilleen — pääkaupunkilaisista alkaen. Hyvä, niin saamme, Sannaes, — ja vast'edes annamme noiden täkäläisten pankintapaisten olla aivan rauhassa. Hyvä, Sannaes! (Viitaten ulos; its.). Kirotta Möller! Kaikki ovat ruvenneet epäilemään! (Kääntyy, huomaa Sannaes'in). No, vieläkö te siinä seisotte?

SANNAES. Tänään on palkanmaksupäivä, — eikä mulla ole mitään kassassa.

TJOELDE. Eikö mitään kassassa! Niin suuri, monipuolinen liike, eikä
mitään kassassa palkanmaksupäivänä! Mikä hiiden järjestys se on?
Pitääkö mun uudestaan ja uudestaan alkaa opettaa teille A, B, C:tä? —
Ei, eipä voi olla puolta päivää pienimmänkään asiansa vierestä poissa!
Minulla ei ole ketään, ei niin ketään, johon voisin luottaa! —
Ihminen, kuinka te olette tehtävänne toimittanut?

SANNAES. Oli myöskin kolmas vekseli, joka lankesi tänään; Holm ja Kumpp. 2,000. Minä luotin sitä pahempi pankkiin, — ja kun en sieltä mitään saanut, täytyi mun tyhjentää kassa, — sekä konttorin että oluttehtaan.

TJOELDE (kävelee ylös- ja alaspäin). Hm, hm, hm! — Kukahan lie saanut konsuli Holst'in siihen päähän. — No niin! (viittaa kädellään ulos).

SANNAES (menee, vaan palajaa heti, kuiskaa). Asianajaja Berent
Kristianiasta!

TJOELDE (hämmästyy). Tuleeko hän tänne?

SANNAES. Hän astuu juuri rappusia ylös! (Menee perimmäisestä oikeanpuolisesta ovesta).

TJOELDE (huutaa hänen jälkeensä, kuiskaten). Viiniä ja virvokkeita! — Siis oli aavistukseni aivan oikea! (Vilkaisee peiliin). Hyväinen aika, miltä minä nyt näytän! (Kääntää tuskalliset kasvonsa peilistä; peiliin jälleen, hymyilee — ja rientää siten perälle, mistä asianajaja näkyy tulevan vitkaan vasemmalla ylös).

Viides kohtaus.

Tjoelde. Asianajaja Berent.

TJOELDE (kohteliaasti, kunnioituksella; teeskennellen). Minulle on suureksi kunniaksi, saada vastaanottaa niin kuuluisa mies huoneeseni.

BERENT. Hra konsuli Tjoelde — eikö niin?

TJOELDE (yhä matalalla äänellä). Palvelianne! Minä juuri vast'ikään kuulin vanhimmalta tyttäreltäni, että hra asianajaja oli kävellyt tiluksillani:

BERENT. Niin, teillä on suuret tilukset — ja suuri liike.

TJOELDE. Liian suuri, hra asianajaja. Liian monenlaatuinen. Toinen on aina tuottanut toisen lisää. — Olkaa hyvä, istukaa.

BERENT. Kiitos; tänään on lämmin päivä.

(Virvokkeita ja viiniä tuodaan pöydälle).

TJOELDE. Hra asianajaja suvaitsee kai lasin?

BERENT. En, kiitos.

TJOELDE. Virvokkeita?

BERENT. Kiitos; minulle ei pidä mitään.

TJOELDE (ottaa sikarrikotelonsa esiin). Saanko tarjota sikarrin, jonka saatan sanoa hyväksi?

BERENT. Minä pidän paljon hyvästä sikarrista. Mutta juuri nyt en mieli polttaa. Paljon kiitoksia! (Äänettöm.).

TJOELDE (on myöskin istunut. Hänen olentonsa on näköjään tyyni). Onko hra asianajaja jo kauvankin ollut täällä?

BERENT. Pari päivää. — Hra konsuli on ollut matkoilla?

TJOELDE. Niin; Möller'in onnettomat asiat. Hänen konkurssipesänsä osakkaider-kokous huutokaupan jälkeen.

BERENT. Nykyään ovat ajat hyvin kovat.

TJOELDE. Sanomattoman kovat!

BERENT. Luuletteko Möller'in konkurssin vievän muitakin muassaan — useampia kuin ne, jotka jo tiedetään?

TJOELDE. Sitä en vielä luule. Tämä — sattuma on varmaan joka katsannossa ainoastaan poikkeus.

BERENT. Pankit lienevät vähän säikähtyneet, kuten olen kuullut.

TJOELDE. Sen voin arvata.

BERENT. Niin, te luonnollisesti tunnette olot paremmin, kuin kenkään muu.

TJOELDE (hymyillen). Minä olen teille suuresti kiitollinen luottamuksestanne minuun.

BERENT. Jos näiden seutujen ulosvienti-tavarat yhä edelleenkin kadottavat hintaansa — —?

TJOELDE. Niin; — sitä ei varmaan tiedä; mutta tietysti lienee toki paras pitää kaikki liikkeessä vain.

BERENT. Vai — se on siis teidän tarkoituksenne?

TJOELDE. Ehdottomasti.

BERENT. Horjuvat kauppaseikat ilmituovat tavallisesti yhtä ja toista vahingollista.

TJOELDE (hymyillen). Teidän mielestänne pitäisi sentähden antaa horjuvien kauppaseikkojen vaikuttaa?

BERENT, Niin pitäisi.

TJOELDE. Hm! — Vankat kauppatalot eivät jokapaikassa lie niin aivan tarkoin erillään epäiltävistä.

BERENT. Olisikohan täällä todellakin pelättävä semmoista?

TJOELDE. Niin, — nyt katsotte minun tietojani tämän seudun veloista varmaankin liian suuriksi; — mutta minä melkein voisin luulla niin. (Äänettömyys).

BERENT. Pankit ovat valtuuttaneet minut hankkimaan tarkastuksen oloista, — jonka minä toistaiseksi uskon ainoastaan teille.

TJOELDE. Minä olen varsin kiitollinen.

BERENT. Tämän kaupungin pienemmät pankit ovat suljetut; ne ovat yksimieliset.

TJOELDE. Vai niin — (Äänettömyys). Te olette siis puhellut konsuli
Holst'in kanssa?

BERENT. Luonnollisesi. — (Äänettöm.). Jos annettaisiin epäiltävien kauppahuoneiden kukistua ja autettaisiin vankkoja, olisi varmaankin paras, että jokainen ilmoittaisi pankeille omaisuutensa ja velkansa. (Äänettöm.).

TJOELDE. Onko se konsuli Holst'in ajatus?

BERENT. Myöskin hänen. (Äänettöm.). Minä olen ehdotellut pankeille toistaiseksi — kunnes saamme nuo tarkat tiedot — että sanoisivat "ei" kaikkiin lainanpyyntöihin — kaikkiin ilman eroitusta.

TJOELDE (huomaten). Siten ymmärrettävä!

BERENT. Ainoastaan väliaikainen sääntö toistaiseksi — —

TJOELDE (kuin ennen). Niin, niin!

BERENT. — Mutta jota jokaisen täytyy seurata, ilman poikkeuksetta.

TJOELDE. Mainiota!

BERENT. Ellei kaikkia kohdella samoin, voipi yksityinen äkkipikaa joutua liian aikaiseen epäluuloon.

TJOELDE. Aivan minun ajatukseni!

BERENT. Hauskaa. Siis ette suinkaan ymmärrä minua väärin, kun pyydän teidänkin tekemään tarkastelman varoistanne.

TJOELDE. Ei mikään ole mulle mieleisempää, kun siten voin hyödyttää asioita yleensä.

BERENT. Se on varma. Sillä sen kautta kasvaa yleinen luottamus.

TJOELDE. Milloinka hra asianajaja suvaitsee ottaa vastaan minun tarkastelmani? Näin kiireessä siitä luonnollisesti tulee vain pintapuolinen.

BERENT. Luonnollisesti. — Teidän suosiollanne, minä tulen noutamaan sen.

TJOELDE. Ei millään muotoa. Te voitte saada sen kernaasti vaikka kohta, jos niin tahdotte. Minulla on, näette, tapana, usein tehdä pintapuolisia arvioiaskuja — luonnollisesti vaihtelevien hintojen mukaan.

BERENT. Vai niin? (Hymyillen). Muuten sanotaan keinoitteliain tekevän kolme arviolaskua päivässä, kunkin erilaatuisen. — Mutta nyt kuulen minä — —

TJOELDE (hymyillen) — — että muillakin on semmoinen paha tapa! No — ei niitä juuri kolmea erilaatuista päivässä sentään tule.

BERENT. Ei, ei, minä laskin leikkiä luonnollisesti — (nousee).

TJOELDE (nousee myöskin). Luonnollisesti. Tunnin kuluessa on se teidän hotellissanne. Sillä minä otaksun, että hra asianajaja asuu meidän ainoassa, niin kutsutussa, hotellissa. — Etteköhän täällä ollessanne tahtoisi asua meillä ja käyttää hyväksenne kahta kamaria, jotka juuri ovat vapaat.

BERENT. Kiitos; — minä viivyn täällä määräämättömän ajan, ja ne tavat, jotka heikko terveyteni on mulle saattanut, ikävystyttävät kaikkia, vaan enimmästi kuitenkin itseäni, kun olen outojen luona.

TJOELDE. Mutta tohtinenhan toki toivoa, että tulette meille päivälliselle tänään? Meille tulee muutamia muitakin vieraita. Ehkä lopuksi saamme sitte purjehdusretkenkin toimeen, — tuo läheinen luoto on erinomaisen kaunis.

BERENT. Kiitos; minun terveyteni ei ole nykyään niin luotettava, että uskaltaisin yhtyä kemuseuroihin.

TJOELDE. Hehehe! — Voinko ehkä jotenkin muuten olla palvelukseksenne?

BERENT. Niin — saisinko tilaisuuden keskustella kanssanne, ennenkuin lähden täältä, — kernaimmin niinpian, kuin suinkin.

TJOELDE (vähän hämmästyen). Tarkoitatte, kun olette saanut kaikki tarkastelmat?

BERENT. Konsuli Holst'in kautta olen minä jo hiljaisuudessa saanut useimmat.

TJOELDE (enemmän kummastuen). Siis — tänään vielä, tarkoitatte —?

BERENT. Klo 5? — Sopiiko teidän silloin?

TJOELDE. Minä olen kokonaan teidän palvelianne! Minä saan siis tulla teidän luoksenne klo 5?

BERENT. Minä olen täällä klo 5 (jäähyväiset, menee).

TJOELDE (seuraa). Tehän olette kivulloinen; te olette vanhempi; te olette kuuluisa mies — —!

BERENT. Mutta te olette täällä kotonanne. Hyvästi!

TJOELDE. Minä suuresti kiitän kunniasta, jonka teidän täällä käyntinne mulle saattoi!

BERENT. Älkää vaivatko itseänne!

TJOELDE. Sallittehan minun seurata teitä talostani.

BERENT. Minä löydän kyllä tien.

TJOELDE. Sitä en epäile. Mutta se olisi minulle suuri kunnia!

BERENT. Kuten tahdotte!

(Kun aikovat rappusia alas, näkyy Signe ja Hamar, jotka nousevat niitä käsi kädessä. Antavat sijaa toinen loisilleen).

TJOELDE. Saanko esitellä — niin, luonnollisesti minun ei tarvitse esitellä: Hra asianajaja Berent Kristianiasta. Minun nuorin tyttäreni — ja hänen sulhasensa kavallerialuutnantti Hamar.

BERENT. Minä luulin hevosväen nyt olevan ekserseeraamassa?

HAMAR. Minä olen saanut permissionin — —

BERENT. — tärkeämpien toimitusten tähden. Hyvästi!

TJOELDE. Hahaha! (Nuoret jättävät hyvästi; Tjoelde ja Berent menevät rappusia alas).

Kuudes kohtaus.

Hamar. Signe.

HAMAR. Hävytön! — Mutta niinhän se on kaikille.

SIGNE. Vaan ei isälleni, kuten huomasin.

HAMAR. Sinun isäsi on myöskin hävytön.

SIGNE. Sit'et saa sanoa hänestä!

HAMAR. Mitä muuta voisin sanoa, kun hän saattaa nauraa Berent'in hävyttömyyksille?

SIGNE. Hän on hyvällä tuulella (istuu keinumaan).

HAMAR. Vai niin, sinäkin —? Sin'et ole ollenkaan miellyttävä tänään.

SIGNE (yhä keinuen). En — sillä sinä olet väliin niin ikävystyttävä.

HAMAR. Etkä kuitenkaan anna minun matkustaa pois?

SIGNE. Se olisi vieläkin ikävämpää.

HAMAR. Nyt sanon sinulle erään seikan: Min'en enää kauvan kärsi tapaa, jolla minua täällä kohdellaan!

SIGNE. Vai niin? (Ottaa sormuksen sormestaan, antaa sen kieppua peukalon ja etusormen välissä, keinuu ja laulaa).

HAMAR. Puhumattakaan sinusta. Mutta Valborg! ja isäsi! Onko hän vielä kertaakaan käskenyt minua ratsastamaan Voilakalla?

SIGNE. Ehkä hänellä on tärkeämpiäkin ajateltavia. (Laulaa taas).

HAMAR. No, mutta olehan nyt älykäs, Signe! — Käsitäthän sinä, että se olisi aivan luonnollista? — Niin, suoraan sanoen — sillä sinullehan voin sanoa mitä tahansa — minä, joka tulen hänen vävypojakseen ja olen kavalleristi (eikä isälläsi muita poikia olekkaan) — enkö minä melkein saattaisi toivoa, — — että hän tykkänään lahjoittaisi minulle Voilakan?

SIGNE. Hahaha!

HAMAR. Olisiko se niin luonnotonta?

SIGNE. Hahaha!

HAMAR. Minkätähden sitä naurat, Signe? Olisihan se talolle kunniaksi, luulisin ma, että toverini ihailisivat hevostani, ja minä voisin sanoa: Sen on appivaarini lahjoittanut minulle? — Sillä tiedäppäs, sen hevosen vertaista ei löydy koko Norjan maassa.

SIGNE (seisottaa tuolin). Ja siksi pitää sinun saaman se? Hahaha!

HAMAR. Tätä en kärsi!

SIGNE. Kavallerialuutnantti "Verraton" seljässä hevosen, "jolla ei ole vertaista". Hahaha!

HAMAR. Signe, nyt saat lopettaa!

SIGNE (keinuen). Sinäpä olet lystikäs!

HAMAR (läheten). Kuulehan, Signe! — ei kenkään voi vaikuttaa niin paljon isääsi, kuin sinä. Kuuleppas, Signe! — Etkö hetkeäkään voi haastella totisia asioita kanssani?

SIGNE. Kyllä, — kernaasti! (Alkaa uudestaan laulaa).

HAMAR. Minä arvelin itsekseni: Jos Voilakka olisi minun omani, jäisin koko kesäksi tänne opettamaan sitä ratsuhevoseksi. (Signe lakkaa sekä keinumasta että laulamasta. Hamar nojautuu hänen ylitsensä). Ja sitte min'en menisi kaupunkiinkaan ennen kuin syksyllä, ja sitte seuraisit sinä Voilakkaa ja minua Kristianiaan. Eikö se olisi sinunkin mielestäsi hupaisata?

SIGNE (katsottuaan häntä hetken). Sinä, ystäväni, suunnittelet kaikki aina niin somasti!

HAMAR. Eikö niin? Mutta kaikki riippuu nyt vain siitä, että sinä saat hevosen isältäsi, — mitä; sulo Signeseni?

SIGNE. Ja sitte sin'et koko kesänä matkustaisi minun luotani pois — —?

HAMAR. — en koko kesänä!

SIGNE. Vaan jäisit tänne Voilakkaa opettamaan — —?

HAMAR. — ainoastaan sitä opettamaan!

SIGNE. Ja sitte saisin minä syksyllä seurata teitä kaupunkiin — niinhän, niin?

HAMAR. Niin — eikös se olisi mainiota?

SIGNE. Tuleeko Voilakka myöskin asumaan Guldborg-tädin luona?

HAMAR (hymyillen). No, mitä nyt sanotkaan?

SIGNE. Niin, sillä koska sinä hankit itsellesi vapaan-ajan ainoastaan Voilakan tähden, kuten ymmärsin, ja jäät tänne, ainoastaan opettaakseni sitä — ja sitte annat minun seurata Voilakkaa Guldborg-tädin luoksi — —

HAMAR. Mutta, Signe, oietko nyt taas — —?

SIGNE (saapi tuolin aika vauhtiin). Oo! Mene matkaasi —

HAMAR. — — mustasukkainen Voilakkaan! Hahaha!

SIGNE. Mene talliin!

HAMAR. Rangaistukseksiko? — Siellä onkin hauskempi, kuin täällä!

SIGNE (viskaa sormuksen). Tuossa! Anna se Voilakalle!

HAMAR. Niin kauvan sinä viskelet tuota sormusta, että — —

SIGNE. No, noin olet sinä sanonut jo niin monta kertaa, että sekin mua ilettää! (kääntää tuolin niin, että on selin sekä katsojiin että Hamar'iin).

HAMAR. Sinä olet niin hellitelty lapsi, että olisi synti, pitää kaikkia lauseitasi tosina — —

SIGNE. No, tuokin vielä — sataviideskolmatta kerta! — Uh, mene tiehes!

HAMAR. Mutta etkö nyt ymmärrä, kuinka naurettavaksi sinä itsesi teet, kun olet mustasukkainen hevoseen? Oletko koskaan kuullut mokomata?

SIGNE (hypähtää ylös). Aa, sinä saat minut vielä pakahtumaan — kiusanhenki! Minä huomaan sinussa väliin jotakin niin inhoittavaa — - (polkien jalkaansa). Minä halveksin sinua!

HAMAR (hymyillen). Ainoastaan Voilakan tähden — —?

SIGNE. En, vaan sinun, sinun, sinun tähtesi! Minä tunnen itseni toisinaan niin onnettomaksi, että olisin valmis vaikeroiden heittäimään lattialle — tai juoksemaan kuulumattomiin! Anna mun olla! Etkö mene matkaasi!

HAMAR. Kyllä, minä en tälläkään kertaa korjannut sormusta lattialta.

SIGNE. Et, vaan mene, mene, mene, mene! (istuu; pyrskähtää itkemään).

HAMAR. Hyvä! — Tuoltapa höyrylaiva jo tulleekin. Minä lahden heti paikalla.

SIGNE. No, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se höyrylaiva nyt juuri tulee Kristianiasta eikä mene sinne! Uh! (pyrskähtää jälleen itkemään).

(Perällä, melkein keskipalkalla, näkyy höyrylaivan mastot ja piiput saarien ylitse. Savu kohoaa kirkkaasti ilmaan, — Samassa kuuluu).

TJOELDE (ulkona). Kiireesti! Ottakaa luutnantin paatti; se on reilassa!

SIGNE (nousee).

HAMAR. Ne menevät jotakuta vastaanottamaan

TJOELDE (lähempänä). Mene sinä paattiin!

HAMAR. Hän tulee tänne! (Juoksee ottamaan sormusta, kiireesti takaisin). Signe!

SIGNE. En, min'en huoli siitä!

HAMAR. No, mutta Signe? Mitä tämä merkitsee? Mitähän sulle muka olen tehnytkään?

SIGNE. En tiedä; mutta minä olen sanomattoman onneton! (Itkee).

HAMAR. Mutta teenhän minä vihdoin kaikki mitä tahdot! Mitä muuta enää toivotkaan?

SIGNE. Min'en voi sille mitään, minä voisin toivoa itseni kuolleeksi, — ja se tulee niin usein mieleeni! (Itkee jälleen).

HAMAR. Mutta, Signe? — Sinä, joka lukemattomat kerrat olet sanonut pitäväsi minusta?

SIGNE. Niin minä pidänkin. Mutta toisinaan on, mielestäni, kihlauksemme aivan hirvittävä! — Älä, älä tule lähelleni!

HAMAR. Signe! —

TJOELDE (rappusilla, ulkona). Niin, niin: Joka mies, ripeästi!

HAMAR. Pyyhi kyyneleesi, Signe; älä näytä niitä hänelle!

(Aikoo antaa sormuksen, Signe kääntyy poispäin, pyyhkien kyyneliään).

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Tjoelde.

TJOELDE (jo rappusilla). Vai niin, oletteko siinä! Sepä hyvä. Konsuli Lind tulee tänne höyrylaivalla; — telegrammi juuri vast'ikään (perälle, huutaa verannan yli). Rientäkää! Liput tänne! Vetäkää purret esiin! Mastot alas! (Koettaa irroittaa purtta). Se on kiini. (Hamar juoksee apuun). Niin, irroita sinä! (Hamar irroittaa purren, joka vedetään oikealle. Tjoelde astuu esiin jälleen). Kuuleppas, Signe, — (katselee häntä) no? Oletteko te jälleen tapelleet?

SIGNE. Isä!

TJOELDE. Niin, nyt ei ole aikaa leikkiin! Tänään saatte jokainen koettaa parastanne! — Sanoppas Valborg'ille — —

SIGNE. Sano kernaammin itse! Tiedäthän, että Valborg aina tekee, mitä itse tahtoo.

TJOELDE. Ei mitään historioita! Nyt on tärkeä silmänräpäys. Te teette jokainen, mitä minä käsken! Sano Valborg'ille, että hän pukeutuu ja tulee tänne. Sinä samoin! (Signe menee). Signe!

SIGNE (pysähtyy). Niin.

TJOELDE. Meidän täytyy kutsua seitsemän, kahdeksan vierasta lisää päivälliselle. Finnelle täytyy lähettää sana, että syömme päivällistä täsmälleen k:lo 3 — eikä 4. Lind lähtee klo 5 seuraavalla höyryllä, — ymmärrätkö?

SIGNE. Mutta onkohan äidillä ruokaa niin monelle?

TJOELDE. Hänellä pitää olla, ei ainoastaan ruokaa, mutta parasta lajia! Minun vaimoni pitää pitämän huolen siitä, että taloni on hyvin varustettu koko kesän; — kuinka monta kertaa minun pitää se kertoman?

SIGNE (melkein itkussa, jonka toki lukahuttaa). Mutta äiti, joka tänään on niin kipeä — —?

TJOELDE. No, turhia iankaikkisia kipuja! Tänään ei ole kellään aikaa sairastaa. Kiiruhda vain!

SIGNE (menee, salaa itkien, perimmäisestä sivuovesta).

TJOELDE (Hamar'ille, joka on tullut). Tuoppa kynä, paperia ja läkkiä; meidän pitää saada kokoon seurue! Tuota pikaa!

HAMAR (etsien). Tääll' ei ole niin mitään!

TJOELDE (kärsimätönnä). Mene noutamaan! (Hamar syöksyy ulos etumaisesta ovesta).

TJOELDE (lukee telegrammia, jota on pitänyt kädessään — huomattuaan pelastuksen huokauksen. Käsi vapisee hänen lukiessaan vitkaan, osan kaksi kertaa). "Sain telegramminne juuri lähteissäni. Vastatakseni kaikesta, — keskustelu. Tulen tänään, ensimäisellä höyrylaivalla, lähden 5. Tarkastelu asioistanne valmiiksi. — Lind." — Melkeinpä en voi lukea tätä. Mutta niinhän se toki on! Niin, — jospa tämä vain onnistuisi, — niin olisi kaikki satamat avoinna! (Hamar'ille, joka tulee). No, siinäkö olet? Täydellistä kutsumuskirjettä emme nyt ehdi kyhäämään. Ainoastaan nimiluettelon, — joku konttoripalvelioista voipi saattaa sen asianomaisille. Siis: (sanelee) Pappi — — apropos: samppanja! Onko se hyvää?

HAMAR. Se viimeksi tuotu, tarkoitat kai?

TJOELDE. Niin.

HAMAR. Pappi kiitti sitä hyväksi.

TJOELDE. Hyvä. Siis:

HAMAR (kirjoittaissaan). Pappi.

TJOELDE. Konsuli Ring.

HAMAR. Konsuli Ring.

TJOELDE. Ja — — ja — — ja — —

HAMAR. Konsuli Holst?

TJOELDE. Ei, ei Holst'ia. (Hamar kummastelet Tjoelde its.). Minä tohdin nyt toki näyttää hälle, että en ollenkaan tarvitse hänen apuaan! (Äkkiä). Kauppias Holm. (its.) Hänen vihamiehensä.

HAMAR. Kauppias Holm.

TJOELDE (its.). Vaikka — Holm on aina veijari. Kuitenkin — se ärsyttää Holst'ia. (Ään.), Polisimestari.

HAMAR. Pölisi — —

TJOELDE. Ei, ei, pyyhi pois polisimestari. (Mutisee) Ei voi aina olla tarpeeksi varova.

HAMAR. Polisimestari pyyhitty.

TJOELDE. Joko pappi on siellä?

HAMAR. Hän on N:o 1.

TJOELDE. Aivan oikein.

HAMAR. Mutta pormestari?

TJOELDE. Ei, hän asuu liian kaukana. Paitsi sitä — kun ei hän vain aina saa olla kukkopoikana — ja aina ikävystyttäviä käräjä-juttuja ja palkanlisäys-jaarituksia — — — Ei! Mutta — annappas olla: — Knutzen z:lla.

HAMAR. Knutzen — z:lla.

TJOELDE. Ja vaikkapa — no, niin — myöskin Knudsen s:llä.

HAMAR. Knudsen s:llä.

TJOELDE. Montako niitä jo on?

HAMAR. Pappi, Ring, Holm, pölisi —, ei, polisimestari pyyhitty.
Knutzen z:lla, Knudsen s:llä, niitä on 1, 2, 3, 4, 5, 6.

TJOELDE. — — ja Finne, sinä, minä, se on yhdeksän. Meitä pitää olla kaksitoista.

HAMAR. Naiset?

TJOELDE. Ei — naiset eivät sovi kauppiaiden seuraan. — Mutta kenen me — —?

HAMAR. Tuo uusi asianajaja? Soma mies; mikä hänen nimensä taas onkaan — —?

TJOELDE. Ei, hän kietoilee itseään ihmisten suosioon pitämällä pitkiä puheita. — Ylä-tullipalvelia Pram!

HAMAR. Mutta hän? Hän juopi aina itsensä humalaan.

TJOELDE. Niin, mutta se on semmoista sisällistä juopumista. Hän ei tee mitään vahinkoa, — päinvastoin! Ylä-tullipalvelia Pram!

HAMAR. Yiä-tullipalvelia Pram.

TJOELDE. On vaikeata näin pienessä kaupungissa, kun pitää olla hieno seura, — kuuleppas (näpäyttää sormiaan). Falbe, asiamies Falbe! Hyvin soma eikä ajatuksia.

HAMAR. Somat vaatteet tarkoitat kai?

TJOELDE (mutisee). Niin — no, myöskin ne. Mutta minä tarkoitin noin ylimalkaan. — Kahdestoista? Morten Schultz?

HAMAR (hämmästyen). Morten Schultz! (nousee juhlallisesti). Ei, tiedätkö mitä; sitä otan minä vastustellakseni! — Viime kerralla, kun hän oli täällä suuressa seurassa, — tiedätkö mitä hän teki? Keskellä päivällistä, päivällispöydässä (osoittaa käsillään) otti hän mällin suustaan ja näytteli sitä vieraille. Hän tahtoi antaa sen käydä ympäri! Jos se on hienoa seuraa, niin — — —!

TJOELDE. Niin, hän on raaka. Mutta hän on tämän seudun rikkain mies.

HAMAR (on istunut). Pitäisi hänellä sitte olla varoja ostaa itselleen uusi peruukki! Eihän hänen vieressään voi kukaan ihminen istua!

TJOELDE. Niin, niin, hän on hävytön; mutta näetkös, nuori ystäväni, rikkaimmalle annetaan yhtä ja toista anteeksi. Siitä saattaa olla hyötyä.

HAMAR. Min'en ymmärrä, mitä hyötyä sinulla voipi olla hänestä?

TJOELDE. Hm, hm! — Ei, ehk'ei kelpaa.

HAMAR. Ei, ei, se on varma!

TJOELDE (mutisee). — — Vaikka konsuli Lind ymmärtäisi tarkoituksen
Morten Schultz'in — — —!

HAMAR. — — Ja hänen kanssapuheensa! Eiväthän naiset voi — —!

TJOELDE. Niin, oikeassa olet; (mutisee) enhän minä oikeitaan enää häntä tarvitsekkaan. — Mutta kahdestoista? — Maltapas — —?

HAMAR. Kristoffer Hansen?

TJOELDE. Hyi, peijakas, sittehän saamme valtiollista! Ei, annappas —? (pysähtyy) Niin, minä luulen, minä uskallan? Hm, hm, hm — — juuri hän! (Paino joka tavulle) Oluenpania Jakobsen.

HAMAR (toivotonna). Mutta Jakobsen —?

TJOELDE. Hm, hm, hm! — Jakobsen tekee hyvää. Minä tunnen hänet.

HAMAR. Hän on kelpo poika, senhän tietää jokainen; — mutta hienossa seurassa —?

TJOELDE. Hm, hm, hm! — Kirjoita vain Jakobsen!

HAMAR. Jakobsen! — Kas niin! (nousee).

TJOELDE. Anna Skogstad'in mennä viemään sitä! Muista klo 3 — täsmälleen! Pian! (huutaa hänen jälkeensä). Ja tule takaisin, jos täällä olisi vielä jotain.

(Hamar menee etumaisesta sivu-ovesta).

TJOELDE (yksin). Aivan totta! (ottaa kirjeen taskustaan). Lähetänköhän minä samalla tarkastelmani asianajaja Berent'ille — —? Min'en tarvitse pankeilta apua. — Mutta, se ei toki vielä ole aivan varma. — Ja tarkastelma on kaikissa tapauksissa hyvin tehty! — Konsuli Holst saapi nähdä sen; se voipi olla hyödyllistä; — — ehkä se häntä vähän kiusoittaakin. — Paitsi sitä: Jos en minä sitä lähetä, luulevat ne kenties minun olleen hädässä, kun sen lupasin, — ja päässeen siitä nyt Lind'in kautta. Paras on lähettää tarkastelmani. (Hamar palajaa). Kuuleppas, anna hänen samalla viedä tämä kirje asianajaja Berent'ille, "Victoriaan".

HAMAR. Onko se kutsumus? Sitte meitä tulee kolmetoista?

TJOELDE. Ei se ole kutsumus. Kiiruhda, ennenkuin hän ehtii menemään!
(Hamar jälleen pois).

TJOELDE (yksin). Oi, jospa nyt kaikki onnistuisi! Konsuli Lind'in voipi kyllä voittaa puolelleen! Ja hän pitää, hän pitää voitettaman! Mulla on (katsoo kelloon) kokonaista neljä tuntia ainoastaan häntä varten.

Näin täynnä toivoa en ole ollut — — en ainakaan — — — (vaipuu mietteisin. Sitte hiljemmin). Toisen onnettomuus on toki toisinaan hyvä asia, suuri aalto, joka auttaa toista yli! Nyt on kaikkien huomio herännyt, kaikki kiiruhtavat pelastamaan omaansa, (huokauksella) — niin, jospa nyt minä vain pääsisin kaikkine asioineni onnellisesti perille, — niin ett'ei kukaan sitä huomaisi! Tämä pelko ja ahdistus! jok'ainoa yö, jok'ainoa päivä! — — Tämä epätieto, nämät keksinnöt, tämä salaileminen, tämä teeskenteleminen — oi! Mutta nythän minä juuri jälleen olen uudessa samanlaisessa kohdassa! Tämä ilkeä vastaan Ottaminen — —? Niin, niin, niin — mitä minä tahdon, sillä on aina kaksi puolta; — — mitä minä lasken, sillä viisi arvoa; minä elän ihmisten ja asioitteni keskellä kuni unissa! — (toivotonna) Mutta tämä olkoonkin viimeinen kerta, — viimeinen teeskentely, ja sitte — — loppu! — Apuahan minä vain tarvitsen, — ja nyt minä sitä saan! — — Niin, saankohan minä? Kas, siinäpä solmu! — — Jospa tästälähin saisin, — oi, jospa saisin maistaa ainoankaan yön levollista, virkistävää unta ja herätä ainoanakin aamuna huoletonna! Istua pöytään vapaana, tulla illalla kotiin iloisella mielellä! — Oi, jos jälleen saisin seistä maatilkulla, jonka kaikinpuolin voisin sanoa omakseni, — vakaasti omakseni, omakseni, omakseni (polkien jalkaansa), — voi, sitäpä tuskin saatan toivoakkaan, — minä olen liian monta kertaa tullut petetyksi!

HAMAR (tulee). Kas niin!

TJOELDE. Kiusa ja kuolema — kruutia! Häntä pitää kunnioittaa!

HAMAR. Onhan meillä kruutia.

TJOELDE. Lähetä heti sana jollekkin tykkimiehelle! (menee).

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Keskellä pöytä, jolla on samppanja-pulloja sekä jälkiruokaa. Rouva, Signe, tyttö ja palvelia puuhailevat pöydän ympärillä. Oikealta kuuluu vilkas keskustelu, pari kertaa suuri nauru.

Ensimäinen kohtaus.

Rouva. Signe.

ROUVA (väsyneenä). Nyt pitäisi, mielestäni, kaikki olla valmis.

SIGNE. Tämäpä on pitkällinen päivällinen.

ROUVA (katsoen kelloonsa). Niin, jälkiruokaa varten jääpi ainoastaan puoli tuntia, jos konsuli Lind aikoo lähteä kello 5. (Ulkona hiljaa).

SIGNE. Nyt ne lopettivat! — Kuulethan, ne nousevat pöydästä. (Kova hälinä ja keskustelu, tuolit lykätään sivulle — ulkona). Tuossa ne jo ovatkin!

ROUVA. No, mennään me sitte sivulle.

    (Tyttö perimmäisestä ovesta pois; Signe tukee äitiään, menevät.
    Palvelia aukasee samppanja-pulloja).

Toinen kohtaus.

Ensin tulee Tjoelde seuraten konsuli Lind'iä, jonka kuullaan vakuuttavan Tjoeldelle, että päivällinen oli oivallinen, ja tämän vastaavan, että se nyt oli sen mukaan, mitä pienessä maaseutukaupungissa voipi saada! Molemmat katsovat kelloonsa; on ainoastaan lyhyt puoli tuntia aikaa jälellä; Tjoelde pyytää häntä jäämään edes seuraavaan laivaan, mutta turhaan. Näiden kantapäissä kauppiaat Holm ja Ring kiihkeästi keskustellen puutavaroiden hinnoista; edellinen arvelee niiden vieläkin hälvenevän, jälkimäinen nousevan, ja aivan pian; puut ovat muka suora vastakohta hiiliin ja rautaan, jota jälkimäinen mitä kiivaimmin väittää. Heti näiden jälestä pappi, jota seuraa talon vävy.

Edellinen vakuuttaa jälkimäiselle, joka on vähän väsynyt nauttimisesta, ett'ei hänellä ole mitään tuota asiata vastaan, kun pitäjäläiset vain maksavat lailliselle papille palkan, joko he sitte käyttävät toista eli ei; — sillä joka asiassa pitää olla järjestys, niinkuin juuri järjestys on pääasia Jumalan valtakunnassa. Hamar koettaa pistää sanoja Voilakasta sekaan, vaan onnistumatta. Samassa Knutzen ja Falbe kiistassa eräästä tanssiattaresta, jonka Falbe on nähnyt Hampurissa, ja joka hypähti kolme kyynärää korkealle, jota toinen ottaa epäilläkseen; mutta eihän siinä saata epäilys tulla kysymykseenkään, koska Falbe kerran on syönyt päivällistäkin samassa yhteispöydässä, kuin mainittu tanssiatar. Finne, Knudsen, Jakobsen heti jälessä. Jakobsenin kuullaan lupaavan päänsä pantiksi. Nyt on hänellä muka oikein, — vaan toiset kuuluvat suurella innolla vakuuttavan, etteivät ollenkaan ole väittäneet asiata siksi, miksi Jakobsen on sen ymmärtänyt; — mutta Jakobsen voipi vakuuttaa, että hän antaa peijakkaan sille, mitä he ovat väittäneet, ja että hänen isäntänsä on nerollisin kauppias; rehellisin mies koko maailmassa — ainakin Norjan maassa. Ylä-tullipalvelia Pram kävelee yksinään syvissä, sisällisissä mietteissä. Kaikki puhuvat yht'aikaa.

TJOELDE (kilistää lasin reunaan). Herrani! (Äänettömyys. Ainoastaan
Falben ja Jakobsenin ääni kuuluu vielä, heitä vaikitetaan). Hyvät
Herrat! Valitettavasti kyllä, on päivällinen vienyt paljon aikaa — —

KAIKKI (yhdestä suusta). Ei, ei!

TJOELDE. Kunnioitettava vieraamme jättää meidät, sen pahempi, jo lyhyen puolen tunnin päästä. Suokaa sentähden sanoani pari sanaa, tarjotessani jälkiruokaa. — — Hyvät Herrat! Meidän seurassamme on tänään ruhtinas. Sanon: ruhtinas. Sillä jos on totta, että rahat hallitsevat koko mailmaa, — ja se on totta, hyvät herrat! —

PRAM (nojaten käsillään pöytää vastaan, etumaisena, sanoo juhlallisesti, vaan tyynesti). Niin.

TJOELDE. — niin on hän ruhtinas! Meillä ei ole ainoatakaan suurempaa yritystä, jota hän ei ole perustanut, — tarkoitan, kirjoittanut nimensä alle!

PRAM (aikoen juoda Lind'in maljan). Hra konsuli, saanko kunnian!

USEAT. Hss!

TJOELDE. Niin, hyvät herrat, kaikessa, mikä toteutuu, on hänen nimensä.

PRAM. — Hänen nimensä.

TJOELDE. Eikö hän siis ole ruhtinas?

KIMEÄ ÄÄNI. (Falben) On!

TJOELDE. Hyvät herrat! Nytkin vaikuttaa tämä nimi jälleen mahtavasti, voin sanoa luomisvoimalla oloihimme. Minä sanon, tällä hetkellä on hän maamme suurin hyväntekiä.

PRAM. Suurellista.

TJOELDE. Hälle malja! Kukoistakoon hänen elämänsä ikuisesti, olkoon hänen nimensä kuolematon Norjan maassa! Eläköön hra konsuli Lind!

KAIKKI. Eläköön hra Konsuli Lind!

(Kilistellään yleisesti).

TJOELDE (Hamar'ille, jonka vähän epähellästi vetää esiin, toisien katsoessa parastaan). Mutta minne jäi kunnia-laukaus?

HAMAR. (Kauhistuen) Totta sekin! (Syöksyy ikkunan ääreen, takaisin). Minull' ei ole nenäliinaa. Minä panin sen varmaankin takaisin tuonne pöydälle.

TJOELDE. Ota minun! (Etsii sitä). Sinuun ei voi vähintäkään luottaa!
Nyt tulee kunnialaukaus myöhään. Nuhjus!

    (Hamar viittaa hurjasti nenäliinallaan. Vihdoinkin kuuluu laukaus.
    Kauppiaat seisovat ryhmässä, desserti-lautaset kädessä).

HOLM. Tuo taisi tulla vähän myöhään.

KNUTZEN. Der prosit, der kommt spät — —

RING. Kuitenkin on se hyvin merkillinen momentti — —

HOLM. — — mutta hyvin odottamaton.

KNUTZEN. Tykkien jyrinällä näyttää isäntä mahtiansa miehelle, jota on vetänyt nenästä!

RING. Noo, —

TJOLDE. Hra Konsuli Lind suvaitsee hyväntahtoisesti esitellä maljan.

(Kaikki järjestävät itseään kunnioittavassa hiljaisuudessa).

LIND. Kunnioitettava isäntämme on mielistelevin sanoin esitellyt maljani. Siihen sanon ainoastaan, että suuret omaisuutemme uskotaan meille varsinkin siksi, että niillä edistäisimme ahkeruutta, neroa ja suuria yrityksiä.

PRAM (entisessä asemassaan). Jalot sanat!

LIND. Minä olen ainoastaan omaisuuden haltia, usein heikko ja lyhytnäköinen.

PRAM. Kaunista!

LIND. Mutta tuskin erehtynen, sanoessani, että hra Tjoelden suurellisella vaikutuksella, jota meidän kaikkien tulee kunnioittaa, on jykevä perustus ja pohja; sillä sitä ei tällä hetkellä voine kukaan päättää paremmin kuin minä. (Kaikki katselevat toisiaan kummastellen). Sentähden saatan sanoa, että hänen vaikutuksensa on tämän kaupungin, tämän seudun, tämän maan onneksi, — jonka vuoksi se myöskin nerokkaisuudessaan ja voimassaan ansaitsee apua. Talon onneksi!

KAIKKI. Talon onneksi!

(Hamar viittaa, laukaus).

TJOELDE. Minä suuresti kiitän teitä, hra Konsuli! Olen syvästi liikutettu.

LIND. Tuo ei ollut muuta, kuin mitä todeksi tiedän, hra konsuli!

TJOELDE. Kiitos! (Hamar'ille) Panetko sinä kanuunat jyskymään isännän kunniaksi? Nahjus!

HAMAR. Joka maljallehan piti laukaus tuleman?

TJOELDE. No, sinä nyt olet semmoinen —!

HAMAR (its.). Kyllä minä tässä kauvemmin — —!

HOLM. Se on siis toteutunut todellisuus?

KNUTZEN. Fait accompli! Tuo malja vakuutti Tjoeldelle 100,000 spd. — vähintäinkin!

RING. Tjoelde on ylen älykäs mies! Sen olen aina sanonut!

    (Falbe näkyy kunnioituksella juovan Lind'in kanssa. Jakobsen
    tulee etu-alalle keskustelemaan Knudsenin kanssa).

JAKOBSEN (hiljaa). Siinä ei ole enemmän totta, kuin tuossa noin! (viite).

KNUDSEN. Mutta, hyvä Jakobsen, te ette käsitä minua!

JAKOBSEN (korkeammin). Käsitämpä, saakur' vie, käsitänkin, minä tunnen väkeni!

KNUDSEN. Älkäähän toki puhuko niin kovaa, ihminen!

JAKOBSEN (vielä korkeammalla äänellä). Mitä minä sanon, sen saapi joka ihminen kuulla.

TJOELDE (melkein samassa). Hra pastori on pyytänyt sananvuoroa.

JAKOBSEN (oikein kovaa). Pitääkö minun vaieta, kun mokoma saakelin — —

TJOELDE. (Käskien) Hra pastori puhuu!

JAKOBSEN. Anteeksi!

PAPPI. Tämän talon sielunpaimenena on minun suloinen tehtäväni siunata lahjoja, joita niin runsaasti sataa isännälle ja ystäville; — tulkoot ne sielun todelliseksi hyväksi ajassa ja iankaikkisuudessa!

PRAM. Amen!

PAPPI. Minä otan juodakseni kolpakon rakkaiden lapsien — ihanien neitosten muistoksi, joiden tulevaisuuden olen liittänyt rukouksiini rippikoulunajoista saakka, — tuosta unohtumattomasta ajasta, jolloin talo ja sielunpaimen niin sydämellisesti liittyvät toisiinsa.

PRAM. Ah, niin!

PAPPI. Kasvakoot ne edeskinpäin totisessa Jumalan pelvossa, nöyryydessä ja kiitollisuudessa rakkaita vanhempiansa kohtaan!

KAIKKI. Neiti Valborg, neiti Signe!

HAMAR (pelästyen). Pitääkö mun pamauttaa —?

TJOELDE. No, mene nyt —!

HAMAR. Kyllä minä tässä kauvemmin —!

TJOELDE (samassa). Minä kiitän teitä, hra pastori! Minä toivon, niinkuin tekin, että sydämellisyys joka tähän saakka on tässä talossa vallinnut lasten ja vanhempien välillä — —

PAPPI. Niin, minun on aina ollut hupaista tulla tänne näihin hauskoihin — —

TJOELDE. Saanko kunnian juoda kanssanne lasin?

PAPPI. Minä vakuutan; Champagne, Champagne on mainion jaloa.

LIND (Holmille). Mutta teidän sananne pahoittavat mieltäni. Tämä seutu, joka on niin suuressa kiitollisuuden velassa Tjoeldelle, palkitsee hänet niin muodoin ilkeimmällä kiittämättömyydellä?

HOLM (matalalla äänellä). Häneen ei voi koskaan oikein luottaa.

LIND. Todellakin? Olenhan minä kuullut häntä suuresti kiitettävän.

HOLM (kuin edellä). Te ymmärrätte väärin. Minä tarkoitan, hänen asiansa ovat — — —

LIND. Hänen asiansa? — Kadehtimista! Usein kohdellaan aivan pahoin niitä, jotka toimeliaisuutensa kautta kohoavat toisia korkeammalle.

HOLM. Minä en suinkaan millään tavoin — — —

LIND (vähän nureillaan). Sitä en tarkoita. (Poistuu hänestä).

JAKOBSEN (jonka kanssa Tjoelde on juonut lasin). Hyvät herrat!

KNUTZEN (sivumennen Holm'ille). No, saapiko nyt tuo törkiö todellakin sananvuoron! (Lind'in edessä) Saanko, hra konsuli, kunnian juoda maljanne? (Useammat tahtovat puheella estää Jakobsen'ia).

JAKOBSEN (hirveän kovaa). Hyvät herrat! (Äänettömyys. Jakobsen jatkaa tavallisella äänellä; murteellisesti). Suotakoon yksinkertaisenkin miehen sanoa sananen tässä juhlallisessa tilaisuudessa.

Kun minä tulin konsuli Tjoelden palvelukseen, olin pieni piimäsuu, aivan köyhä; mutta hän on vetänyt minut loasta. (Nauravat) Minä olen nyt — — se, mikä olen, hyvät herrat! Jos siis kukaan voipi puhua konsuli Tjoeldestä, olen minä ensimäinen; sillä minä tunnen hänet. Minä tiedän, että hän on kelpo mies.

LIND (Tjoeldelle). Lapsilta ja päihtyneiltä — —

TJOELDE (hymyillen). Kuulee totuuden!

JAKOBSEN. Moni on, joka sanoo yhtä ja toista, — ja hällä on tietysti vikansa, hälläkin. Mutta kun minä olen näin hienossa seurassa, sanon ainoastaan: Tjoelde on, piru vieköön, paras koko tästä roskaväestä! (nauravat).

TJOELDE (ystävällisesti). No, no — jo riittää, Jakobsen!

JAKOBSEN. Eipä riitäkkään. Sillä me olemme unohtaneet yhden maljan, vaikka olemme yllin kyllin syöneet ja juoneet jok'ainoa.

(Nauravat, Falbe taputtaa käsiään ja huutaa bravo).

JAKOBSEN. Niin, ei se ole mitään naurettavaa, se, sillä minä tarkoitan rouva Tjoelden maljaa, sitä emme ole juoneet!

LIND. Bravo!

JAKOBSEN. Minkälainen hän on vaimona ja äitinä, — niin, minä sanon, mikä tosi on, hän tässä saapi toimitella ja puuhailla, on kivulloinen, kärsii eikä hiisku sanaakaan. Jumala häntä siunatkoon, sanon minä — enkä enää muuta sanokkaan.

USEAT. Rouva Tjoelden malja!

PRAM. Hyvin — Jakobsen!

(Ottaa hänen kätensä. Konsuli Lind lähenee, Pram väistyy kunnioituksella).

LIND. Saanko juoda kanssanne, Jakobsen?

JAKOBSEN. Kiitoksia paljon. Minä olen ainoastaan yksinkertainen mies.

LIND. Mutta kelpo mies, — maljanne!

(Yleinen juonti, samassa näkyy pursi laskevan rantaan, verannan eteen. Kuusi miestä nousee ja tekee kunnioitusta airoilla meriväen tapaan. Sannaes seisoo perällä lipun alla).

HOLM. (Kuiskaa) Tjoelde tietää kyllä, mitä tekee; milloin kutsuu
Jakobsen'in seuraan!

KNUTZEN. Kas pursi, pursi!

RING. Tjoelde on ylen älykäs mies; — ylen älykäs mies!

(Naiset nousevat rappusia ylös oikealta).

TJOELDE. Hyvät herrat, erohetki lyö; naiset näkyvät tulevan sanomaan jäähyväisensä korkeasti kunnioitettavalle vieraallemme. Me kokoonnumme viimeisen kerran hänen ympärilleen, — meidän ruhtinaamme! Hyvät herrat! Me kiitämme häntä, me kunnioitamme häntä, lausumalla kolme kertaa kolmet "hurra"!

(Huutavat yhdeksän kertaa '"hurra"; Pram puolen kymmenettä).

LIND. Minä kiitän, hyvät herrat! Aika on tärkki; mun täytyy ainoastaan sanoa jokaiselle erityisesti jäähyväiseni! Hyvästi, arvoisa rouva! Vahinko, ett'ette kuullut mainiota maljaa, joka Teille esitettiin!! Tuhannen kiitosta tästä kerrasta! Suokaa anteeksi! vaivanne minun tähteni! — Jääkää hyvästi, neiti!! Valitettavasti kyllä ei mun ollut kunnia heti tutustua kanssanne, te näytätte niin iloiselta! Mutta kun, niinkuin sanoitte, pian tulette kaupunkiin. — — —

SIGNE. Niin on mun kunnia tulla tervehtimään rouvaanne?

LIND. Tuhannesti kiitän — tervetuloa! (Valborg'ille) Neiti, ettekö voi hyvin?

VALBORG. Voin.

LIND. Te näytätte niin totiselta? (Kun ei Valborg vastaa, vähän kylmästi). Hyvästi, neiti! (Hamar'ille) Hyvästi, hra — — hra — — —

TJOELDE. Kavalleria-luutnantti Hamar.

LIND. Niin, tehän äsken puhuitte mulle hevosesta, — talon vävy! —
Anteeksi etten — —

HAMAR. Ei tee mitään!

LIND. Hyvästi!

HAMAR. Onnea matkalle, hra konsuli!

LIND (kylmästi Holm'ille). Hyvästi, hra kauppias!!

HOLM (erinomaisen kohteliaasti). Sydämestäni toivotan onnea hra konsulin matkalle!

LIND. Hyvästi, hra tullin yläpalvelia!

PRAM (pitää hänen kättään, tahtoisi sanoa jotain; vaikenee. — Vihdoin). Saanko luvan kiittää Teitä tästä — tästä — — — saanko luvan kiittää Teitä tästä — tästä — —

LIND. Te olette varmaankin kelpo mies!

PRAM (helpommalla mielellä). Ompa iloista, että olen! Kiitos!

LIND (Knutzen'in edessä). Hyvästi, hra kauppias — — —

KNUTZEN (äkkiä). Knutzen —

PRAM. — - z:lla.

LIND (Knudsen'ille). Hyvästi, hra — —

KNUDSEN. — — myöskin Knudsen.

PRAM. — — s:llä.

LIND (Falben edessä). Hra —?

FALBE. Hra Falbe — asiamies Falbe.

LIND. Hyvästi, hra asiamies Falbe! (Ring'ille) Hauskaa, nähdä hra konsulia noin terveenä, ja raittiina!

RING (kumartain syvään). Samalla tavoin!

LIND. Hyvästi, hra pastori!

PAPPI (pitäin hänen kättään, juhlallisesti). Saan toivottaa Teille onnea ja menestystä, hra konsuli — —

LIND. — Kiitos! (pyrkii pois).

PAPPI. — matkallenne vieraille maille vaarallisten merien ylitse, hra konsuli!

LIND. Kiitos! (kuin ennen).

PAPPI. Saan toivottaa teille tervetuloa takaisin, hra konsuli — —

LIND. — Kiitos, paljon kiitoksia! (kuin ennen).

PAPPI. — — rakkaaseen syntymämaahan, tähän maahan, hra konsuli, joka
Teissä — —

LIND. Niin, anteeksi, hra pastori, mutta aika kiiruhtaa.

PAPPI. Saan kiittää Teitä tästä päivästä, hra konsuli, tästä yhdessäolosta, tästä — — —

LIND. Ei kiittämistä! Hyvästi! (Jakobsen'in edessä) Hyvästi, Jakobsen, hyvästi!

JAKOBSEN. Hyvästi, hra konsuli! — Minä ole tosin ainoastaan yksinkertainen mies; mutta saanenhan toki minäkin toivottaa onnea matkallenne!

LIND. Saatte, Jakobsen. — Hyvästi, Finne! Kuuleppas — sananen! —
(Hiljaa) Sanoithan asian ajaja Berent'in — — (vie hänet sivulle).

TJOELDE (Hamar'ille). Muista nyt jäähyväislaukaukset! — Älä, älä, älä! Älähän nyt heti ryntää päätäsi seinään; odotahan kunnes pursi laskee rannasta! — Taas olit tekemässä tuhmuuden!

HAMAR. Kyllä minä tässä kauvemmin — —

TJOELDE. (Lind'ille, samassa kun tämä ottaa hänen kätensä). Hyvästi hra konsuli! (hiljaa) Ei kenkään voi kiittää teitä niinkuin minä tästä käynnistänne. Te yksin ymmärrätte — — —

LIND (vähän kylmemmin) — — ei kiittämistä hra konsuli! Onnea asioillenne! (Sydämellisemmin) Hyvästi kaikki! — Kiitoksia seurasta!

    (Palvelia on etäällä tarjonnut hänelle hänen hattuansa, antaa nyt
    Sannaes'ille hänen päällysvaatteensa. Lind astuu purteen).

KAIKKI. Hyvästi, hra konsuli, hyvästi!

TJOELDE. Vielä kerran: hurra!

    (Hurraahuudot ja kunnialaukaukset yht'aikaa. Pursi poistuu.
    Viitataan).

TJOELDE (syöksyy takaisin). Eihän mulla olekkaan nenäliinaa, tuo tölhö on — (huomaa Valborg'in) Miks'et sinä viittaa?

VALBORG. Min'en tahdo.

TJOELDE (katsoo häneen, sanomatta mitään; sieppaa pöydältä servietin kumpaankin käteensä, rientää takaisin, viittaa huutaen). Hyvästi!

SIGNE. Me seuraamme häntä — mennään sillalle!

KAIKKI. Niin, niin!

(Kiiruhtavat oikealle. Pram viimeisenä).

TJOELDE (palajaa ylös jälleen). Näin asianajajan tulevan, (Valborg menee oikeanpuolisesta ovesta, Tjoelde esiin, viskaa servietit pöydälle, heittäikse tuolille). Oi — voi! — Mutta tämä olkoonkin viimeinen kerta! — Nythän minun ei enää tarvitse! Nythän minun ei enää tarvitsekkaan! (nousee väsyneenä) Niin totta: Asianajaja!

Muutos.

(Pitää käydä sukkelaan. Vasemmalla konttoripulpetti, sen päällä kauppakirjoja ja papereita sisässä myöskin; oikealla kamiini, niin korkea, että mies saattaa nojata sitä vastaan. Nojatuoli kamiinin vieressä, puoleksi sen edessä. Pöytä oikealla etu-alalla; pöydällä tolppo ja kyniä. Kaksi nojatuolia, toinen aivan pöydän ääressä, käännetty ulospäin, toinen pöydän vieressä. Kummallakin puolen pulpettia ikkuna, ovi perälläpäin kamiinista. Perällä ovi, joka viepi toisiin konttorihuoneisiin. Kellonnuora. Kummallakin puolen ovea tuoli. Perimpänä vasemmalla polvi-rappuset oikotienä makuukamariin).

Ensimäinen kohtaus.

Tjoelde. Asianajaja Berent (perältä).

TJOELDE (totisena). Anteeksi, että saatan teidät tänne. Tuolla toisella puolla on kaikki epäjärjestyksessä päivällisseuran jälkeen.

BERENT. Minä kuulin, että täällä oli ollut seura.

TJOELDE. Konsuli Lind Kristianista.

BERENT. Vai niin.

TJOELDE. Olkaa hyvä, istukaa.

BERENT (panee pois hattunsa ja päällyslakkinsa tuolille oven pieleen. Tulee vitkaan esiin, istuu pöydän ääreen, niin että se on hänen sivullaan, ottaa papereita povitaskustaan).

TJOELDE (on istunut hänen viereensä toiseen nojatuoliin, tarkastelee häntä huolimattomasti).

BERENT. Nyt on saatava vankka alku-paikka määrätäksemme omaisuuksien arvot, varsinkin kiinteäin.

TJOELDE. Luonnollisesti.

BERENT. Saadaksemme sen, pitäisi kai tarkastaa ne kauppahuoneet, joilla on useimmanlaatuiset toimet, useimmat omaisuudet.

TJOELDE. Epäilemättä.

BERENT. Näillä seuduin ei ole ketään, jonka asiat tarjoisi niin monta etua tarkastelmillemme, kun juuri teidän. Onko teillä mitään vastaansanomista jos panisimme teidän liikkeenne tarkastelmamme alku-paikaksi?

TJOELDE. Ei millään muotoa.

BERENT. Saanko luvan tehdä muistutuksia ja kysymyksiä, jotka koskevat yksityisiä kohtia teidän tekemässänne kalkylissä?

TJOELDE. Kuten tahdotte.

BERENT. Te tunnette tietysti omaisuuksien arvot paremmin, kuin minä.

TJOELDE (kumartaa kohteljaasti).

BERENT. Ryhtyäksemme siis johonkin, — ottakaamme ensin likimmäiset omaisuudet; ne paraiten ilmaisevat seudun hinnat. Siis esimerkiksi Mjölstad'in metsä. Te olette pannut sen 84,000 spd:n arvoiseksi.

TJOELDE. Olisin ehkä voinut panna se 100,000:kin spd:n arvoiseksi. Mutta tämmöisissä laskuissa pitää ottaa vähän huomatakseen mahdollisesti pikainen rahaksimuuttaminen — —

BERENT. — niin, sanomattakaan väkinäinen. Minä olen aivan teidän mieltänne. — Kuitenkin olette pannut Mjölstad'in metsälle, minun mielestäni, liian suuren arvon.

TJOELDE (huolimattomasti). Vai olen.

BERENT. Te maksoitte siitä 50,000 spd.

TJOELDE. Neljä vuotta sitten. Silloin saikin helpommalla.

BERENT. Siitä ajasta olette myönyt sieltä enemmän kuin 100,000 spd:n edestä.

TJOELDE. Ken sen on sanonut?

BERENT. Konsuli Holst.

TJOELDE. Siitä ei konsuli Holst tiedä mitään.

BERENT. Tässä suhteessa pitää olla hyvin varova.

TJOELDE. Luonnollisesti. Tuossa laskussani on kaikki tyydyttävästi lueteltu — siinä perustus.

BERENT. Sitä en epäile; — mutta sitte olette pannut hinnat jotenkin korkeiksi?

TJOELDE. Nykyajan kaikkein kehnoimpia hintoja ei toki voine ottaa perustuksekseen; ne ovat luonnottomat.

BERENT. Pankit tuskin ottanevat muita lukuun, — kuten jo alusta pitäin suostuimmekin.

TJOELDE. Niin, eihän koko arvo-luettelo ollenkaan koske minuun; mutta ne, joihin se koskee, vastustelevat varmaankin.

BERENT (sitä huomaamatta). Minä luulen siis, että vähennämme nuo 84,000—50,000:ksi.

TJOELDE. 50,000:ksi! (Hymyilee). Olkaa hyvä!

BERENT. Saman määrän mukaan voinemme tuskin arvata Stavmetsää kalliimmaksi kuin 20,000 spd.

TJOELDE. Anteeksi —! Vaikka tämä personalisesti on mulle samantekevä, — mikä on mokoman vähennyksenne tarkoitus?

BERENT. Tarkoitukseni on pitää pankkeja varmoina saamisistaan vastaisissa suhteissa — sentähden nykyiset, halvimmat hinnat.

TJOELDE. Minä saan sanoa, noin menetellen joutuu koko rannikon liikemiehet häviöön.

BERENT (naurahtaen). Siis täytyy meidän sekin vielä nähdä.

TJOELDE, Niin, minuun se ei koske; — mutta ovatko pankit itse varoillaan?

BERENT.. Tähän saakka ovat pankit vaaratta, mutta edeskinpäin pysyäkseen, pitää niiden ensin eroittaa varmat epäiltävistä.

TJOELDE. Kun kohteliaisuudesta kysyitte minun mielipidettäni, tahdoin ainoastaan huomauttaa teitä.

BERENT (kumartaa). Laivanveistimön tarpeineen olette laskenut 60,000 spd:iin.

50

TJOELDE. Siihen liittäen kaksi puolivalmista laivaa.

BERENT. Mutta jotka niin keskeneräisinä tuskin löytänevät ostajaa?

TJOELDE. Vai niin?

BERENT. Te tiedätte paremmin kuin minä, että jokainen nykyaikoina on varoillaan.

TJOELDE. Hyvä, hyvä; — antaa laivojen ensin valmistua, — ja parempien aikojen koittaa!

BERENT. Meidän pitää ankarasti pysyä nykyisissä ajoissa eikä luottaa tulevaisiin. Siihen katsoen tohtinemme tuskin panna veistimölle varastoineen suurempaa hintaa, kuin 40,000 spd.? — Minä luulen, että sitäkin jo pidetään kalliina.

TJOELDE. Jos te voitte toimittaa minulle veistimön ja samanlaisen varaston ja samoilla eduilla, kuin tämän — minä ostan sen milloin tahansa 40,000:lla ja olen varma voittaneeni 20,0000 — ainoastaan kaupasta.

BERENT (kumartaa). Sallitteko minun tarkastaa eteenpäin.

TJOELDE. Kuten tahdotte! — Alampa minäkin tulla uteliaaksi näkemään omaisuuteni noin aivan uudessa valossa.

BERENT. Mutta mikä todellakin on liian kalliiksi arvattu, on itse tämä talo, jossa nyt istumme, niin, sen maatilukset, puistot, huonerakennukset, varastohuoneet, lastauspaikat, — puhumatta oluttehtaasta ja vaaprikoista, joihin sitten ehdimme. Kauppapaikkanakin on tälle mielestäni pantu liian suuri arvo; sillä semmoisenakin on tämä edullinen ainoastaan pohatalle rahamiehelle.

TJOELDE. Aivan oikein.

BERENT. Mutta semmoista ostajaa tuskin ilmestynee. Sillä pitää olla, paitsi rahasummia, myöskin teidän erinomainen, monipuolinen neronne; muuten on tämän paikan edut osaksi, tai jopa kokonaankin hänelle hyödyttömät.

TJOELDE. No niin?

BERENT. Siihen tulee vielä, että ylöllisyys huonerakennuksissa — puhumatta joukosta muille kokonaan tarpeettomista huoneista — ei juuri hyödytä omaisuuden myömistä. Otaksukaamme, että joku maamies ostaa tämän tilan — joka onkin luultava?

TJOELDE. Te olette siis jo heittänyt minut pellolle?

BERENT. Minun täytyy kaikissa laskuissani panna tilan myönti pääperusteeksi.

TJOELDE (nousee). Mihin hintaan te sen olette pannut — sattumaanko?

BERENT. Minä olen pannut sen vähempään, kuin puoleen hintaan, se on, minä olen pannut sen — —

TJOELDE. Ei, suokaa anteeksi, että nyt käytän sanaa, jota kauvan olen säästänyt: — Tämä on hävytöntä! näin tunkeutua toisen omaisuuteen — ja teeskennellä, tahtovansa kuulla hänen ajatuksensa paperilla, kalkylillä ryöstää häneltä koko omaisuuden?

BERENT. Tuota en ymmärrä. Minä etsin perustusta omaisuuden hintoihin, — ja te olette itse sanonut, ett'ei koko asia ollenkaan liikuta teitä?

TJOELDE. Luonnollisesti ei! Mutta olkoompa tämä leikkiäkin — jos niin voin sanoa — ei kuitenkaan saa ottaa kunnon miehen hyväntahtoisesti tarjottua kalkyliä ja pitää sitä valheellisena asiapaperina.

BERENT. Ajatukset ja arvot näkyvät nykyään olevan erinomaisen monenlaiset. Min'en tätä toisin käsitä.

TJOELDE. Mutta ettekö älyä, että te täten leikkaatte elävää lihaani? — Kappale kappaleelta ovat nämät omaisuudet minun työlläni yhteenkootut; niitä olen suojellut sanomattomalla ponnistuksella hirvittävistä kauppaseikoista; — ne ovat osa elämästäni!

BERENT (kumartaa). Kaikki minä älyän aivan täsmälleen. — Oluttehtaan te olette pannut — — —

TJOELDE. Älkää — min'en salli teidän tuolla tavoin jatkaa. Saatte valita jonkun toisen omaisuuden laskujenne perusteeksi, kuin myöskin toisen apumiehen, jonka käsitys on oloista enemmän teidän kierojen käsitystenne kaltainen.

BERENT (nojaten taaksepäin). Sepä vahinko. Pankkien pitäisi saada tieto teidän vastauksistanne minun muistutuksiini.

TJOELDE. Oletteko lähettänyt minun omaisuuden-tarkastelmani pankkeihin?

BERENT. Olen — ja myöskin konsuli Holst'in sekä omat muistutukseni.

TJOELDE. Tämä on siis ollut äkkiarvaamaton päällekarkaus? Minä luulin olevani tekemisessä kunnon miehen kanssa!

BERENT. Pankit tahi minä, — minä tahi pankit, samahan se, kun minä olen niiden valtuutettu asiamies.

TJOELDE. Näin itsekästä rohkeutta ei sentähden anteeksi anneta!

BERENT. Jok'ainoa silmänräpäys on kallis. Pankkien pitää neuvotella toisten raha-laitosten kanssa.

TJOELDE. Minun laskuni viedään siis neuvosteluun Kristianiaan? Ja aivan ilman minun suostumustani, ilman minun tahdottani!

BERENT. Itsehän niitä hyväntahtoisesti tarjositte tarkastelmiemme perustukseksi.

TJOELDE. Niin, täällä, tällä hetkellä, ja teille. — Te otitte siis tuon tarjomukseni, käyttääksenne sitä salahankkeittenne edistämiseksi?

BERENT. Lupasittehan te edellä puolenpäivän auttaa meitä selvälle — yleisen hyödyn vuoksi. Mutta mikä antaa paremman selvon, kuin juuri teidän omat laskunne?

TJOELDE. Ei, tämähän on todentotta tavallaan sisäänmurtovarkaus! Te joudutte edesvastaukseen!

BERENT. Minä esittelen, että säästämme karkeita sanoja — ainakin toistaiseksi — ja sen sijaan ajattelemme neuvosteluun lähetettyjen laskujenne seurauksia.

TJOELDE. Toinen meistä saapi niistä tehtävää! —

BERENT. Pankkiirihuone konsuli Lind esimerkiksi — —

TJOELDE. — Viedäänkö minun laskuni, teidän ja Holst'in kavalasti muokkaamina, myöskin konsuli Lind'in nähtäväksi? Onko hän kutsuttu neuvosteluun?

BERENT. Kun täällä taannoin vähän ylenmääräisesti ampua jyskytettiin, sain minä vihiä oloista, ja otin ilmoittaakseni seikat pankeille.

TJOELDE. Te olette siis ollut täällä väijymässä? Te koetatte turmella minun yhdistykseni, myrkyttää tuttavuuteni?

BERENT. Teidän tilanne antaa siis teille syytä pelkoon?

TJOELDE. Nyt ei ole kysymys minun tilastani, vaan teidän käytöksestänne?

BERENT. Minä tuumailen, että kernaammin pysymme itse asiassa. —
Oluttehtaan te olette pannut — — —

TJOELDE. Älkää, koko teidän olentonne on niin perinpohjin jesuitallinen, että minun, rehellisenä miehenä, täytyy kieltäytyä toimimasta teidän kanssanne. Minä olen, kuten jo sanoin, tottunut olemaan tekemisessä kunnon miesten kanssa.

BERENT. Minä luulen, että te käsitätte seikat väärin. Teidän veikanne pankkeihin on niin suuri, että syystä voidaan vaatia tietoja oloistanne ja tilastanne. — Mutta te saatte myöskin tyytyä siihen, mitä noilla tiedoilla teemme.

TJOELDE (tukehduttaa vihaansa). Mahdollisesti voipi tässä olla väärinkäsitystäkin; mutta se on siinä, että te ette tiedä: minun tekemiseni pankkien kanssa — on loppu. Min'en enää tarvitse pankkeja.

BERENT. Tämä väärinkäsitys on kuitenkin matkaansaattanut sen, että pankkien arvioluettelo teidän omaisuudestanne pian on konsuli Lind'in tiedossa. Sentähden olisi teidän, minun mielestäni, hyvä tuntea tuo arvioluettelo, ennenkuin se tulee asianomaisesti kysymykseen.

TJOELDE (mietittyään). No niin! Mutta ei eri osia. Mikä on tulos teidän tai pankkien laskuissa — lyhyestä tärkimpään?

BERENT (lehditellen papereita). Tulos lyhyestä tärkimpään on se, että olette antanut itsellenne varoja 454,000 spd. Minä ainoastaan 203,000 spd.

TJOELDE (tyynesti). Te saatte siis minulle velkoja yli puolentoista sadan tuhannen spd:n?

BERENT. Huomattava on vielä sekin seikka, ett'ei teidän velkalaskunnekaan pidä yhtä minun laskuni kanssa.

TJOELDE (kuin ed.). Ei, luonnollistahan se!

BERENT. Esimerkiksi osanne Möller'in konkurssipesässä. — —

TJOELDE. — — olemme laskeneet eritavalla?

BERENT. — Jos sitä voipi sanoa eritavalla laskemiseksi, kun pesä todella antaa ainoastaan 10 %, ja te olette laskenut — — —

TJOELDE (keskeyttää). Niin, tuota kummallisesti erinlaatuista käsitystämme arvioista älkäämme jälleen kertoko. — Kuinka suuri on minun velkani Möller'in pesään — teidän laskunne mukaan?

BERENT. Minun laskuni mukaan 50,000 spd. Samoin myöskin noissa toisissa kolmessa konkurssipesässä, esimerkiksi — —

TJOELDE. Ei eri osia! Minun velkani nousee yhteensä?

BERENT. Antakaapas. — Teidän veikanne nousee yhteensä — teidän laskunne mukaan 350,000:teen, — minun laskuni mukaan noin 400,000:teen, eli oikein tarkoin sanoen 396,860:neen.

TJOELDE. Vajaus on siis noin — —

BERENT. Vajaus on siis noin 197,000, tai täysin sadoin 200,000, spd.

TJOELDE. Niin, laskekaamme todellakin täysin sadoin!

BERENT. Teidän ja minun laskujeni välillä on siis se eroitus, että te luette itsellenne 124,000:n spd:n omaisuuden, ja minä luen teille noin 200,000:n velan.

TJOELDE. Minä olen teille erinomaisen suuresti kiitollinen. —
Tiedättekö mikä tunne minussa tällä hetkellä on?

BERENT (katsoo häneen).

TJOELDE. Että olen joutunut hullun ihmisen pariin.

BERENT. Se tunne on minussa jo kauvan ollut. — Puu-lastia, joka teillä on Franskassa, en ole voinut ottaa lukuun; sillä te olette sen laskuistanne unohtanut. Ehkä se pikkuisen muuttaa numeroja.

TJOELDE. Tarpeetonta! Minä olen tosin paljon kuullut puhuttavan teidän ilkeydestänne, teidän sydämettömyydestänne; — mutta te olette todellakin tuhat vertaa katalampi, kuin mikään kertomus voipi maalata! En tiedä, miks'en jo aikoja sitten ole osoittanut teille ovea; mutta nyt minä sen teen.

BERENT. Sitä tietä täytyy meidän kohta molempien mennä. — Mutta sitä ennen on meidän puhuminen pesänluovutuksesta jako-oikeuteen.

TJOELDE. Hahaha! — Tiedättekö, että minä juuri äsken sähkölennättimen kautta sain niin paljon rahoja, ett'en ainoastaan ole pelastettu ensi pulasta, vaan voin myöskin suorittaa asiani joka taholla?

BERENT. Sähkölennätin on oiva laitos, avoinna jokaiselle.

TJOELDE (mietittyään). Mitä sillä tarkoitatte?

BERENT. Kanuunain jyske täällä vaikutti, että minäkin telegrafeerasin. Hra Lind'ille tuli varmaankin hänen kotoaan telegrammi laivalle, — ja tuskinpa sieltä vain rahoja lähtenee.

TJOELDE. Se ei ole totta! Sitä ette toki ole tohtinut!

BERENT. Kaikki on, kuten sanoin.

TJOELDE. Antakaapa tänne arviolaskuni; minä tarkastan sitä vielä kerran!

(Aikoo ottaa sen).

BERENT (laskee kätensä sen päälle). Anteeksi!

TJOELDE. Te tohditte omavaltaisesti pitää mun omakätisen arviolaskuni?

BERENT. Niin, ja vieläpä pistää sen taskuunikin. (Tekee niin). Sekava tarkastelma, täydellisesti allekirjoitettuna, ei ole mikään vähäpätöinen paperi.

TJOELDE. Te olette siis päättänyt syöstä minut häviöön, sekä siveellisyyden että lakitieteen kannalta katsoen?

BERENT. Sen te itse jo aikoja sitten olette pannut toimeen. Minä tunnen teidän tilanne. Noin kuukauden aikaa olen ollut kirjeenvaihdossa kaikkien niiden kanssa, sekä omassa maassa että ulkomailla, joiden kanssa teillä on ollut asioita.

TJOELDE. Oi, kuinka katalan kavaluuden esineeksi rehellinen mies toki joutuu! Koko kuukauden olla vakoojien verkoissa! Asia-ystävät ja pankit salavehkeissä! Viekkaudella tunkeudutaan huoneisiin, laskuihin! (Suurella voimalla) Mutta minä masennan kaikki konnuuden kokeet! — Te saatte vielä "nähdä", mikä mies se on, joka panettelemalla koettaa hävittää arvoisan kauppanimen!

BERENT. Tuo arvoisa kauppanimi on, mitä minä voin päättää, jo kolme vuotta ollut häviön nielussa. Juuri niin kauvan on siitäkin, kuin te yhdyitte Möller'in kanssa asioihin; ainoastaan keinottelia etsii keinottelioita.

TJOELDE. Jos nyt puhelisin kauppiaan kanssa, joka ymmärtäisi asioiden kulkua, hänelle selittäisin, mikä minut saattoi yhtymään Möller'in yrityksiin, teille en.

BERENT. Olkoon nyt jo sananparsien aika ohitse. Ai'otteko heti luovuttaa pesänne konkurssiin?

TJOELDE. Haha! Minäkö luovuttaisin sen, siksi että te paperilapulla olette siten tehnyt!

BERENT. Te voitte vielä kitua kuukauden verran, minä tiedän sen. Mutta teidän itsenne, ja varsinkin muiden tähden, neuvoisin vakaasti teitä tekemään sen heti. Se oli tännematkustukseni päätarkoitus.

TJOELDE. Kas niin, tuossapa se pääsikin! Ja te teeskentelitte pelkkää sydämellistä ystävyyttä, joka ainoastaan halasi selvyyttä. Piti muka eroittaa varmat epäiltävistä, — ja siihen te kunnioittavin lausein pyysitte minun apuani!

BERENT. Aivan oikein. Mutta täällä ei olekkaan muita epäiltäviä, kuin juuri te — ja ne, jotka teidän kanssanne yhteydessä ovat.

TJOELDE (malttaen). Te tulitte siis luokseni salaten aikomustanne, suoraa päätä syöksemään minut häviöön?

BERENT. Minun täytyy vielä kerran huomauttaa, etten minä ole tämän konkurssi-talon päällikkö, — vaan te.

TJOELDE. Ja minä huomautan vielä kerran: tämän talon konkurssi on ainoastaan teidän aivoissanne! — Kuukaudessa voi paljon tapahtua: Ja minä olen ennenkin osoittanut älyä keksimään keinoja.

BERENT. Keinoja yhä syvemmälle syöpyäksenne valheesen.

TJOELDE. Ainoastaan kauppias moiset seikat käsittää. — Mutta jos tekin todella niitä käsittäisitte, — sanoisin teille: Antakaa mulle 100,000 spd., ja minä pelastan kaikki kaikesta! Se olisi työ, teidän neronne arvoinen; se tekisi teidät kuuluisaksi, kun olisitte tarkalla silmällä huomannut asioiden kulun; sillä työllä pelastaisitte tuhansia ihmisiä onnettomuudesta ja loisitte maalle vaikutus-alan, jolla olisi loistoisa tulevaisuus!

BERENT. Tuohon syöttiin min'en tartu.

TJOELDE. Te luulette sanojani houkutukseksi? Ei, se on juuri samaa, minkä niin nerokas liikemies, kuin konsuli Lind, heti huomasi, — ja ilman teidän onnetonta väliintuloanne olisi jo kaikki päätetty! Mutta se voipi tapahtua vieläkin! Minä etsin hänet uudestaan!

BERENT. Hän on jo matkustanut ulkomaille.

TJOELDE. Minä matkustan heti hänen jälkeensä.

BERENT. Semmoinen kiire näyttäisi hänestä kenties vähän epäiltävältä — väliintulleiden selitysten mukaan.

TJOELDE. Noo — ei haita mitään!

BERENT (totisena). Haittaapa kyllä. Petollistahan olisi ollut nyt viekoitella häneltä 100,000 spd., ja petollista on uskoa hänen nyt enää niitä antavan.

TJOELDE (mietittyään). Hyvä. — Hän on sukkela — ja löytää syitä. — Minä tunnen hänet. — Mutta te ette tunne häntä! — Tahdotteko, niin minä näytän teille, kuinka tarpeeksi 100,000 spd. on, saadaksemme tämän suuren liikkeen irroille? Kolmen kuukauden kuluessa ennättävät remissit käsiini, — minä selitän teille päivänselväksi — — —

BERENT — — että heittäytte petoksesta petokseen! Siten olette jo tehnyt kolme vuotta — kuukaudesta kuukauteen.

TJOELDE. Senvuoksi, että nämät kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet toinen toistaan huonommat — oi, hirveät! Mutta nyt on kriisi tullut; ja nyt pitää aikojen muuttua paremmiksi!

BERENT. Niin, noin juuri olette itseänne houkutellut!

TJOELDE. En, en, siten ajattelee jokainen älykäs kauppias!

BERENT. Siten ajattelee jokainen keinottelia.

TJOELDE. Älkää saattako minua hurjaksi! Tiedättekö, mitä minä näinä kolmena vuotena olen kärsinyt, — tiedättekö, mihin toivottomuus nyt minut voipi saattaa?

BERENT. Yhä uuteen valheesen.

TJOELDE. Varokaa! — Niin, totta on, minä olen nyt kadotuksen partahalla! Totta on, minä olen kolme vuotta taistellut ja tehnyt mitä ihminen voipi, päästäkseni turmion yli! Minä voin sanoa käyttäneeni sankarin voimaa, voittaakseni taisteluni. Mutta se ansaitsisi myöskin tulla palkituksi. Teillä on valtuuskirja, teitä uskotaan, — huomatkaa kutsumuksenne, älkää antako minun sitä itsellenne opettaa! Minä sanon teille; niin, minä sanon teille: Kauheata olisi, jos satoja ihmisiä teidän tähtenne joutuisi hukkaan!

BERENT. Lopettakaahan jo!

TJOELDE. Empä, hiisi vie, — lopettaisin semmoisen taistelun mielettömällä antaumisella!

BERENT. No, millä te sen sitte ai'otte lopettaa?

TJOELDE. Ei ole ainoatakaan keinoa, jota en olisi ajatellut — oi, tuhansia kertoja! Minä tiedän, mitä mun on tekeminen! Tuo kehno pikkukaupungin pilkka, koko rannikon kadehtiakunnan vahingon-ilo, se ei saa koskaan kaikua korviini.

BERENT. Millä sen estätte?

TJOELDE. Sen saatte nähdä! — (Enemmän ja enemmän innoissaan). Ettekö millään ehdolla auta mua?

BERENT. En.

TJOELDE. Te tahdotte minun heti paikalla, juuri tässä valmistamaan konkurssi-anomukseni?

BERENT. Tahdon.

TJOELDE. Surma ja kuolema! — Te tohditte?

BERENT. Tohdin.

TJOELDE (liikutus sortaa hänen äänensä, se on aivan tukehtunut). Te ette koskaan ole tuntenut toivottomuutta! Te ette tiedä, mitä kohtaloja minä olen kokenut! — — Mutta jos häviön hetki on käsissä, — ja konttorissani on mies, jonka pitäisi pelastaa minut, vaan joka ei tahdo; — no — niin pitää hänen seurata minua kuolemaan!

BERENT (nojautuen taaksepäin). Tämähän alkaa jo kuulua ani juhlalliselta.

TJOELDE. Älkää laskeko leikkiä kauvemmin; saatte vielä kenties katua sitä! (menee joka ovelle, lukitsee ne avaimella, jonka otti taskustaan, aukasee toisella pulpetin, josta ottaa revolverin). Kuinka kauvan luulette tämän olleen täällä?

BERENT. Luultavasti siitä, kun sen ostitte?

TJOELDE. Ja minkätähden minä sen ostin? Luuletteko minun, joka olen ollut koko tämän kaupungin herra, koko rannikon mahtavin mies, luuletteko minun kärsivän häpeätä — olla konkurssin-tekiä?

BERENT. Sitä te jo kauvan olette kärsinyt.

TJOELDE. Teidän vallassanne on nyt, joko hävittää tai pelastaa minut. Teidän käytöksenne ei ansaitse sääliä — enkä minä säälikkään! Lähettäkää sanoma, jonka avulla saan 70,000 spd. — enempää en tarvitsekkaan —, mutta vuoden maksuvapaudella, ja minä pelastan kaikki kaikesta. Miettikää tarkoin! Minun perhettäni, minun vanhaa kauppanimeäni, monen monituista, jotka minun kanssani joutuvat onnettomuuteen — niitä pitäisi teidän muistella! Mutta älkää myöskään unohtako omaa perhettänne! Sillä ellette nyt tee, mitä minun on oikeus teiltä vaatia, niin ette tule te, enkä minäkään hengissä täältä!

BERENT (viittaa). Tuo — onko tuo ladattu?

TJOELDE (jännittää). Sen saatte kyllä ajoissa huomata. Mutta nyt pitää teidän vastata!

BERENT. Minulla on esitys: Ampukaa — ampukaa ensin itsenne ja sitte minut.

TJOELDE (lähenee Berent'iä, nostaa pistoolin hänen otsaansa kohti).
Tuommoisen ivan minä kyllä kohta katkaisen.

BERENT (nousee, ottaa taskustaan paperin, jonka aukasee). Tähän olen minä jo suunnitellut konkurssi-anomuksen jako-oikeuteen. Kun kirjoitatte nimenne tähän paperiin, niin teette velvollisuutenne velkojianne, perhettänne ja itseänne kohtaan. Ampumalla itsenne vain lisäätte julman valheen entisiinne — siinä kaikki. — Pistäkää pistooli piiloon ja tarttukaa kynään!

TJOELDE. En koskaan! — Minä olen jo kauvan tiennyt tehtäväni! Mutta nyt te saatte seurata maa!

BERENT. No, tehkää sitte, mitä tahdotte; mutta minua ette voi pakoittaa valheesen.

TJOELDE (oli laskenut pistoolin alas, astuu askeleen taaksepäin, nostaa sen, tähtää). Siis!

BERENT (menee suoraan häntä vastaan — aivan lähelle — katsoo häntä silmiin; Tjoelde laskee ehdottomasti pistoolinsa alas). Ettekö luule minun tietävän, että sillä, joka niin kauvan on sisällisesti vavissut valheesta ja petoksesta, että sillä on monta mietettä, mutt'ei ollenkaan miehuutta? Te ette uskalla!

TJOELDE (raivoissaan). Sen minä toki näytän! (Taaksepäin, kohottaen pistoolin).

BERENT (seuraten). Ampukaa, niin saatte kuulla pamauksen — ja sitä te kaipaatte! Tai antakaa pamausten olla, rau'etkaa tekojenne päälle, tunnustakaa ja sitte vai'etkaa!

TJOELDE. En — no niin — periköön piru sekä sinut että minut —

BERENT — ja Voilakan lisäksi!

TJOELDE. Voilakan?

BERENT. Minä tarkoitan sen herrastushevosen, jolla ratsastaen te neliseen palasitte Möller'in huutokaupasta. Antakaa ampua itsenne hevosen selästä, tuon viimeisen, suuren kauppaliike-valheenne kruunaukseksi, (hiljaa; lähempänä) — tai heittäkää valheen kaapu, jos vielä voitte, — ja konkurssi on teille suuremmaksi hyödyksi, kuin koko rikkautenne tähän saakka on ollut.

TJOELDE (pudottaa pistoolin, vaipuu, purskahtaen itkuun, tuolille.
Äänettöm.).

BERENT. Te olette taistellut ylenluonnollisesti näinä kolmena vuotena! Tuskin tunnen ketään, joka olisi voinut, minkä te olette voinut. Mutta te olette menettänyt itsenne siinä taistelussa. — Älkää nyt paetko konkurssia ja sen katkeruutta. Ainoastaan se puhdistaa sielunne.

TJOELDE (kasvot käsiin peitettynä, katkerasti itkien). Oi, oi, oi!

BERENT. Te olette moittinut minun menetystapaani. Siihen vastaan: Minä suon teille anteeksi teidän menestystapanne. — — — (Äänettöm.) Koettakaa nyt nähdä tilanne semmoisena, kuin se on, ja kärsikää kohtalonne miehen tavoin.

TJOELDE (kuin ennen). Oi!

BERENT. Lienettehän te jo perinpohjin uupunut; — antakaa sentähden kaiken olla sillään!

TJOELDE (k. e.). Oi!

BERENT (istuu hänen viereensä. Äänettöm.). Eikö olisi hyvä jälleen saavuttaa hyvä omatuntonsa ja jälleen saada elää rauhallisesti perheensä keskuudessa? Sillä tuskinpa lienette koko pitkään aikaan saanut perheellistä rauhallisuutta nauttia.

TJOELDE (k. e.). Oi —!

BERENT. Minä olen tuntenut monta liikemiestä eläissäni ja olen kuullut monta tunnustusta. Siitä käsitän, että teidän kolme pitkää vuotta on täytynyt olla kaikkea paitsi. Virkistävää unta, rauhan siunaamaa ruoka-atriaa ette ole voinut nauttia. Te olette tuskin huomannut, mitä lapsennekaan tekivät, tai mitä ne sanoivat, paitsi kun ne olivat tiellänne. — Ja vaimonne — —

TJOELDE. Vaimoni!

BERENT. Niin, hän kai on vaivoin puuhannut kokoon ne päivälliset, joiden piti peittää ontevuutta; — hän varmaankin on ollut talonne väsynein palvelia.

TJOELDE. Mun kärsivä, siivo vaimoni!

BERENT. Minä luulen, että kernaammin ansaitsisitte leipänne halvimpana työmiehenä — kuin kärsisitte entisiä kohtalojanne.

TJOELDE. Tuhannesti, tuhannesti kernaammin!

BERENT. Ja senvuoksi myöntykää tekemään jokaiselle oikein ja kohtuullisesti, että vihdoinkin jälleen pääsette totuuden turviin? Tässä — kirjoittakaa nimenne alle!

TJOELDE (langeten polvilleen). Armoa, armoa! Te ette tiedä, mitä pyydätte. Omat lapseni kiroisivat minua. Minä kuulin sen juuri äsken! Ja kauppa-ystäväni, jotka minun kauttani joutuisivat häviöön, niitä on liian monta, — ne ja niiden perheet — voi! — Työväkeni, minne se joutuisi? Tiedättekö, sitä on mulla yli 400 hengen? Ajatelkaahan, kaikki ne raukat perheinensä mieron tiellä! — Armoa, min'en voi, min'en tohdi! Pelastakaa minut, auttakaa minua! Minä tein hirveästi, kun uhkasin; mutta nyt minä rukoilen, oi, minä rukoilen kaikkien niiden puolesta, jotka ansaitsevat sen paremmin, kuin minä, joille minä uhraan elämäni, uskollisuuteni ja työni otsani hiessä!

BERENT. Min'en voi pelastaa teitä, — ja kaikkein vähemmin vierailla varoilla. Se, mitä nyt pyydätte, olisi uskottomuutta.

TJOELDE. Ei, ei, ei, jättäkää laskut avonaisina esiin! Tehkää minut, jos tahdotte, holhonalaiseksi! Mutta antakaa mun saattaa perille se, minkä luulen onnistuvan, — ja jokainen asiantunteva käsittää, että sen täytyy onnistua!

BERENT. No, istukaahan vihdoinkin! — Puhelkaamme tarkemmin asiasta. — (Tjoelde istuu). Eikö juuri se, mitä nyt ehdoittelette, ole samaa, mitä jo kolme vuotta olette koetellut? Te olette saanut lainoja; mutta mitä se on hyödyttänyt?

TJOELDE. Konjunkturit! Ajan vaiheet!

BERENT (pudistaen päätään). Te olette jo niin kauvan sekoittanut valhetta toteen, että olette unohtanut yksinkertaisimmatkin kauppa-lait. Huonoilla konjunktureilla keinotteleminen jääköön sen tehtäväksi, joka sen taitaa! Muut älkööt sitä käyttäkö.

TJOELDE (heti). Mutta itse velkojille, siis myöskin pankeille, olisi edullista, että kaikki pidettäisiin koossa!

BERENT. Varmalle kaupalle ei ole hyötyä epävarman kannattamisesta.

TJOELDE (yhä innokkaammin). Mutta kuitenkin omien rahojen pelastamisesta!

BERENT. Niin, pesän pitää joutua toisen hallittavaksi — —

TJOELDE (toivolla, puoleksi nousten). No niin —? Siis?

BERENT. Kun ensin on saatu teidät pois.

TJOELDE (vaipuu sortuneena). Kun ensin on saatu minut pois!

BERENT. Omilla varoilla voidaan pesä luonnollisesti säilyttää parempiin aikoihin, mutta ei lainatuilla — —

TJOELDE — — ei lainatuilla.

BERENT. Käsitättehän te kai eroituksen?

TJOELDE. Käsitän, käsitän.

BERENT. Hyvä. — Niin käsittänette myöskin, ett'ette voi muuta tehdä, kuin kirjoittaa alle — —

TJOELDE — — kuin kirjoittaa alle.

BERENT. Tässä on paperi. — Tulkaa nyt!

TJOELDE (heräten). Voi, min'en saata, min'en saata!

BERENT. Hyvä, liike seisahtuu vähän ajan kuluttua itsestään, mikä joka suhteessa on paljon pahempi.

TJOELDE (jälleen polvillaan). Armoa, armoa! Min'en voi heittää toivoa!
Ajatelkaahan minun taistelujani!

BERENT. Sanokaa suoraan: Minulla ei ole miehuutta kestämään seurauksia.

TJOELDE. Ei, minulla ei ole miehuutta.

BERENT. Minulla ei ole miehuutta alkamaan todellista elämää.

TJOELDE. Ei ole, ei ole.

BERENT, Te ette tiedä, mitä sanotte, mies!

TJOELDE. En, min'en tiedä; — mutta säästäkää minua!

BERENT (nousee). Niin, tämä on toivottomuutta! Minun on teitä sääli.

TJOELDE (nousee heti). Niin, eikö totta? — Oi, koetelkaa minua!
Vaatikaa minulta — — sanokaa, mitä te — —!

BERENT. En, en, — allekirjoittamisella pitää kaikki aloitettaman!

TJOELDE (vaipuu sortuneena tuolille). Oi — — — Kuinka saatan minä sitten enää kohdata ketään, minä, joka olen uhoitellut kaikkea ja pettänyt jokaista!

BERENT. Sen, joka on nauttinut suurta, ansaitsematonta kunniaa, pitää myöskin kestämän suuren ansaitun masennuksen; — se on laki, enkä minä voi teitä siitä vapauttaa.

TJOELDE. Mutta minua menetellään hirmuisemmin, kuin ketään muita! Minä olen sen ansainnut, minä tiedän sen; — mutta min'en voi sitä kestää!

BERENT Hm! Te olette erinomaisen vahva; sen osoittaa tuo kolmenvuotinen kamppailunne!

TJOELDE. Olkaa armelias! Teidän neronne, teidän vaikutuksenne voipi auttaa minua pelastuksen tielle!

BERENT. Niin, kirjoittamaan alle.

TJOELDE. Eikö edes välillinen suostumuskaan — —? Jos te ottaisitte vastataksenne kaikesta, ei muuta tarvittaisi!

BERENT. Kirjoittakaa alle! — Täss' on paperi! Joka hetki on kallis.

TJOELDE. Oi —! (Horjuen pöydän luo; vielä kynä kädessä rukoillen).
Ettekä te siis tohdi koetella minua, — kaikkien kärsimyksieni jälkeen!

BERENT. Tohdin, kun vain ensin kirjoitatte alle.

TJOELDE (kirjoittaa alle, vaipuu tuolille, jolta Berent nousi, katkerassa tuskassa).

BERENT (ottaa paperin, käärii sen kokoon, panee talteen). Nyt menen
minä viemään tätä jako-oikeuteen ja sitte telegrafikonttoriin.
Luultavasti tullaan vielä tänä iltana kalunkirjoitusta toimittamaan.
Teidän perheenne pitää siis saaman tiedon siitä.

TJOELDE. Kuinka minä sen voisin? Antakaa mulle vähän aikaa, — olkaa toki armelias!

BERENT. Mitä pikemmin asia tapahtuu, sitä parempi teille itsellenne, — puhumattakaan muista. (Katsellen ympärilleen). — No, nyt olen minä siis valmis täältä tällä kertaa.

TJOELDE. Älkää, älkää jättäkö minua vielä kaiken lisäksi. Oi, — älkää jättäkö minua!

BERENT. Nyt pitää vaimonne tuleman luoksenne, — eikö niin?

TJOELDE (toivotonna, tyynesti). Niin.

BERENT (katsellen pistoolia). Tätä — (ottaa sen käteensä) tätä en ota mukaani. Tämä ei ole vaarallinen. Mutta minä panen sen pulpetille — toisten tähden. Jos te tai teidän omaisenne tarvitsevat minua, niin lähettäkää sana!

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Min'en lähde kaupungista, ennenkuin pahin on ohitse. — Yöllä tai päivällä, kun minua tarvitsette, niin lähettäkää sana.

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Olkaa hyvä, ovi on lukossa, au'aiskaa — —

TJOELDE (nousee) Totta! — Anteeksi!

BERENT (ottaa hattunsa ja takkinsa). Ettekö samalla kutsu vaimoanne tänne?

TJOELDE. En. Vähän ajan päästä. — Nyt on pahin edessäni!

BERENT. Niimpä luulen minäkin; mutta juuri sentähden —

(Tarttuu kellonnauhaan, soittaa).

TJOELDE. Mitä teette?

BERENT. Minä tahdon olla varma, ennenkuin lähden, että vaimonne tulee.

TJOELDE. Tuota ei teidän olisi pitänyt tehdä!

(Konttoripalvelia tulee).

BERENT (katselee Tjoeldeä).

TJOELDE. Pyydä rouvan — pyydä vaimoni tulemaan tänne — —

BERENT (lisäten) — heti. (Palvelia pois). Hyvästi! (Menee).

TJOELDE (vaipuu tuolille oven pieleen).

KOLMAS NÄYTÖS.

Konttorissa.

Ensimmäinen kohtaus.

Tjoelde, (sitten) Rouva.

TJOELDE (yksin, tuolilla oven pielessä, äskeisessä asemassa. Istuu pitkän aikaa liikkumatonna, — yht'äkkiä nousee hän). Mitenkä pitää mun nyt alkaa? — — Vaimoni ja sitte lapset — — sitte työväki — — — ja sitte kaikki muut! — Jos voisin mennä tieheni? Mutta oikeudenpalveliat? — Oi, ilmaa, raitista ilmaa! — (etumaisen ikkunan luo). Tämä päivä on suloinen — vaan ei mulle! — (Aukaisee ikkunan) Voilakka? (kääntyy) En, min'en siedä sitä katsella! Miksikä se lie satuloittu? — Totta, pitihän mun, keskustelun jälkeen asianajajan kanssa — — mutta nyt on kaikki mennyt! —

(Ajatus pistää hälle päähän, hän kävelee hetken, äkkiä).

Niin, tuolla hevosella ennätän ulkosatamaan, ennenkuin ulkomaan laiva lähtee! (Katsoo kelloonsa). Minä ennätän! Ja sitten on mulla jälessäni — (pelästyy, kuullessaan jonkun tulevan rappusia alas). Kuka se? Mitä?

ROUVA (rappusilla). Sinä kutsuit mua?

TJOELDE. Niin. (Vähän kummastellen) Sieltäkö sinä tulet?

ROUVA. Minä levähdin pikkuisen.

TJOELDE (tunteella). Oi — sinä makasit; ja minä annoin sinut herättää?

ROUVA. En, minä en maannut.

(On vitkaan astunut alas).

TJOELDE. Etkö maannut? — (Pelolla) Oletko siis — — (its.). Min'en tohdi kysyä.

ROUVA. Mitä tahdot?

TJOELDE. Minä tahtoisin — (huomaa hänen katselevan revolveria). Sinä kummastelet, miksi olen sen esille ottanut? — Siksi, että ai'on lähteä matkalle.

ROUVA (nojaikse pulpettiin). Ai'otko matkustaa —?

TJOELDE. Ai'on. Asianajaja Berent oli täällä, niinkuin ehkä kuulit? (Ei vastausta). Asioita. Minun täytyy heti lähteä ulkomaille.

ROUVA (heikosti). Ulkomaille?

TJOELDE. Ainoastaan muutamaksi päivää. Sentähden tavallinen matkalaukkuni, vaatekertamus ja pari paitaa. — Mutta pian.

ROUVA. Minä luulen, että laukku on kunnossa vielä tämänpäiväisestä matkastasi.

TJOELDE. Sitä parempi. — Tuotko sen tänne?

ROUVA. Sinä matkustat — nyt aivan heti?

TJOELDE. Niin — ulkomaanlaivalla — joka lähtee ulkosatamasta.

ROUVA. Sitte on aikasi täpärällä.

TJOELDE. Etkö voi hyvin?

ROUVA. En — juuri.

TJOELDE. — Tavallinen kohtauksesi?

ROUVA. Niin! — Nyt menen noutamaan matkalaukkua.

(Tjoelde tukee häntä, vieden hänet rappusille).

TJOELDE. Sinun ei ole hyvä olla; mutta kerran vielä kohtalosi paremmaksi muuttuu!

ROUVA. Kunhan sinun kohtalosi vain olisi parempi.

TJOELDE. Jokaisen pitää kantaa kuormansa.

ROUVA (tarttuu rappusiin; Tjoelde laskee irti). Jos toki jakaisimme kuorman raskauden?

TJOELDE. Minun asioitani sin'et käsitä, — ja sinun asioistasi min'en ole ehtinyt puhumaan.

ROUVA. Niin — et ole.

(Alkaa nousta rappusia).

TJOELDE. Pitääkö mun auttaa sua?

ROUVA. Ei, kiitos vain.

TJOELDE. (astuen esiin). Aavistaneeko hän? Hän on aina semmoinen. — Hän on tykkänään vienyt multa miehuuden. — Mutta mitään muuta keinoa ei ole! Siis: — rahat! Onhan minulla muutama kultaraha täällä? (Rientää pulpetin luo, aukasee sen, lukee muutamia kultarahoja pulpetin kannelle, sattuu kohottamaan päätään ja huomaa vaimonsa, joka on istunut rappusille). Rakkaani, istutko siinä?

ROUVA. Minua alkoi niin vaivata. Kyllä minä menen.

(Nousee, astuu vitkaan rappusia ylös).

TJOELDE. Vaimorukka, hän on liian uupunut. (Tarkastelee) Ei! — 5, 6, 8, 10 — — nämät eivät riitä. Pitäisihän niitä vielä olla muutama kappale (etsii) — ja kun ne loppuvat, niin onhan mulla kello ja vitjat — — 20 — — 24 — — — ei, nyt ei löydy enää. Mutta paperit! Niitä en suinkaan millään muotoa saa unohtaa. (Etsii papereita, nostaa niitä pulpetille). — Maa polttaa jalkojani! Eikö hän jo tule? — Tuossapa ne roskat ovatkin. — Oi, se koskee häneen varmaankin katkerasti! Mutta kuitenkin vähemmin, kun minä olen poissa. Ihmiset ovat armeliaammat — sekä hänelle — että lapsille. Niin, lapset! — (Puuhaillen) Kunhan nyt vain pääsisin pois, pois, pois! Ajatukset kyllä seuraavat! — Kas tuossa hän onkin! — (Ääneen, säälitellen) Autanko mä sua?

ROUVA. Niin, kiitos; — tahdotko ottaa vastaan tämän?

TJOELDE (ottaa sen; rouva tulee vitkaan alas). Se on vähän painavampi, kuin ennen.

ROUVA. Onko?

TJOELDE. Minun pitää panna moniaita papereja siihen. (Menee pulpetin luo; pistää rahat taskuunsa ja paperit laukkuun). Mutta lapsi-kulta, täällähän on rahoja laukussa?

ROUVA (läheten vitkaan). On, — — — moniaita kultarahoja, joita minulle tuon tuostakin annoit. — Minä arvelin sinun nyt voivan käyttää niitä.

TJOLDE. Tääll' on paljon rahoja!

ROUVA (hymyillen). Et kai tiedäkkään, montako olet mulle ajan pitkään antanut.

TJOELDE, Hän tietää kaikki! Nanna! (Avaa sylinsä).

ROUVA. Henning! (syleilevät toisiaan, katkerasti itkien).

ROUVA (irtautuen, kuiskaa). Menenkö mä lapsia noutamaan?

TJOELDE (samoin). Älä, älä virka mitään vasta sittemmin. (Syleilevät).

TJOELDE (ottaen laukun). Mene tuonne ikkunan ääreen, jotta näen sinut, astuessani satulaan. (Lyöpi laukun kiini, rientää, seisahtuu). Nanna!

ROUVA. Henning!

TJOELDE. Anna mulle anteeksi!

ROUVA. Kaikki!

TJOELDE (rientää, tapaa aivan ovessa konttoripalvelian, jolla on kirje.
Palvelia pois). Berent'iltä? —

(Avaa, lukee ovella, astuu esiin laukku kädessä, lukee uudestaan).

"Kun tulin luotanne, näin satuloitun hevosen pihallanne. Poistaakseni väärinkäsitystä, saan ilmoittaa, että poliisit vartioivat taloanne. Kunnioittamalla, Berent."

ROUVA (pitäen pulpetista kiini). Etkö voi matkustaa?

TJOELDE. En. (Äänettöm. Panee pois laukun, pyyhkii hikeä otsastaan).

ROUVA. Henning! Rukoilkaamme yhdessä?

TJOELDE. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA. Rukoilkaamme — — taivaan Jumalalta apua.

(Pyrkähtää itkemään).

TJOELDE (on vaiti).

ROUVA. Tule, Henning! (Lankee polvilleen). Näethän sen, ihmisvoimat eivät enää auta mitään.

TJOELDE. Mutta minä tiedän, ett'ei rukouskaan auta.

ROUVA. Oi, koeta kerran, suurimmassa hädässäsi.

TJOELDE (on suuressa kamppauksessa).

ROUVA. Et koskaan ole sitä tahtonut! Et koskaan ole puhellut kanssamme, et koskaan Jumalasi kanssa! — Et ole koskaan avannut sydäntäsi kellekkään.

TJOELDE. Vait!

ROUVA. Mutta mitä päivällä salasit, sen yöllä lausuit; ihmisen täytyy puhua. Ja minä olen ollut valveilla ja kuullut sinun tuskasi. Nyt käsittänet, miksi voimani ovat sortuneet. Ei unta yöllä eikä luottamusta päivällä. Minä olen kärsinyt vielä enemmän, kuin sinä.

TJOELDE (heittäikse nojatuoliin kaminin vieressä).

ROUVA (nousee, menee hänen luokseen). Sinä tahdoit paeta. Kun on ihmisiä pelkääminen — ei voi luottaa muihin, kuin Häneen, Tähtelässä tuolla. Luuletko, että minä enään eläisin, ellei luottamukseni Häneen olisi mua ylläpitänyt?

TJOELDE. Kerjäten olen minä matelemalla ryöminyt Hänen jalkojensa juuressa — oi! — mutta aina turhaan!

ROUVA. Henning! Henning!

TJOELDE. Miks'ei Hän siunannut työtäni ja taisteluani? Nyt on kaikki samantekevä!

ROUVA. Oi, — paljon on vielä jälellä.

TJOELDE (nousee). Niin, — pahin on vielä jälellä —

ROUVA. — — sillä se on meissä itsessämme!

(Äänettömyys).

Toinen kohtaus.

Entiset. Valborg. Valborg (näkyy rappusilta, jonne hän, huomattuaan toiset, jääpi).

ROUVA. Mitä tahdot, lapseni?

VALBORG (tukahdutetulla liikutuksella). Huoneestani näin poliisia talomme ympärillä. — Ja nyt tulee oikeudenpalvelioita — —?

ROUVA (istuu tuolille, jonka Tjoelde jätti). Niin, lapseni. Isäsi on uskomattoman kamppauksen jälkeen, jonka ainoastaan Jumala ja minä tunnen, hetki sitte luopunut omaisuudestaan.

VALBORG (on astunut pari askelta alaspäin, jää siihen. Äänettömyys).

TJOELDE (ei ajan pitkään voi pidättää itseään, vaan puhkeaa sanomaan).
Sano mulle nyt samalla heti kaikki, mitä Nanna Möller sanoi isälleen!

ROUVA (nousee). Sitä et tehne, Valborg! Anna Jumalan tuomita!

TJOELDE. Sano minulle, että olen niin pahoin kohdellut, rääkännyt sinua, (liikuteltuna) — ett'et koskaan voi sitä mulle anteeksi antaa, — että ikipäiviksi olen kadottanut sinun kunnioituksesi ja rakkautesi!

ROUVA. Lapsi, lapsi!

TJOELDE. Onhan sinun kiusasi, sinun häpeäsi ääretön!

VALBORG (astuu alas). Isä! — Isä! (ulos konttorin ovesta).

TJOELDE (ylitse, kuin tahtoisi hän seurata Valborg'ia, mutta horjuu rappusien luo, joihin nojaa).

ROUVA (vaipuu jälleen tuolille. Pitkä äänettömyys).

Kolmas kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Jakobsen.

JAKOBSEN (juhla-puvussa, kuitenkin lyhyt palttinatakki frakin sijassa.
Tulee perältä. Tjoelde ei huomaa, ennenkuin Jakobsen on aivan hänen
takanaan, kohottaa kätensä kuni rukoillakseen ja väistääkseen; mutta
Jakobsen käypi suoraan häntä vastaan, sanoo kiusan sortamalla äänellä).
Konna!

TJOELDE (väistyy).

ROUVA. Jakobsen! Jakobsen!

JAKOBSEN (ei kuule sitä). Minä tulen nyt oikeudenpalvelioiden kanssa. Oluttehtaan kirjat ja paperit otettiin takavarikkoon. Liike pysäytettiin siellä. Vaaprikoissa samoin.

ROUVA. Voi, surkeutta!

JAKOBSEN. Minä sain usein sanoa oluttehtaan omaisuutta suuremmaksi, kuin se olikaan.

    (Puhuu tukehtuneella, vaan kiusan ja liikutuksen
    synnyttämällä äänellä).

ROUVA. Hyvä Jakobsen!

JAKOBSEN (kääntyen rouvaan). Enkö mä hälle aina sanonut, kun mun piti kirjoittaa nimeni alle: "Mutta siellä ei ole niin paljon. Ja sen vuoksi ei tämä ole oikein". — Mutta hän vastasi: "Tämä tehdään ainoastaan näön vuoksi, Jakobsen". — "Niin, mutta se ei ole rehellinen näkö" — minä sanoin. — "Se on kauppatapa," sanoi hän; "niin tekee jok'ainoa kauppias". Mutta mitä minä kauppaa ymmärrän, sen olen oppinut häneltä, jotta luotinkin hänen sanoihinsa. (Liikutettuna) Ja hän sai mun useasti uudistamaan katalan tekoni. Mutta nyt olen minä velassa, jota en ikinäni voi maksaa. Minun pitää sekä elää että kuolla epärehellisenä miehenä. Mitäs siihen sanotte, rouva?

ROUVA (on vaiti).

JAKOBSEN (Tjoeldelle, joka rukoilee puolestaan). Kuuletkos! — Hänen täytyy vai'eta! Konna!

ROUVA. Jakobsen!

JAKOBSEN (edestakaisin kovassa liikutuksessa). Teitä minä syvimmästi kunnioitan, rouva. — Mutta hän on saanut minun pettämään muitakin! Minä olen hänen nimessään tehnyt monta onnettomaksi! Ihmiset luottivat minuun ja minä luotin häneen. Minä kutsuin häntä tämän seudun hyväntekiäksi; hänen muka piti kuitenkin saaman apua kovina aikoina. — Nyt on monta kelpo perhettä viekoiteltu mieron teille. Ja siihen on hän käyttänyt minun apuani! (Tjoeldelle) En tiedä — — vaan minulla olisi kummallinen halu käydä sinuun käsin! (aikoo tehdä niin).

ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!

JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja lapset sitten? — Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on; ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen polkenut.

ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää sentähden muita; olkaa armelias!

JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; — mutta kova on kotoinen kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat nyt minun ja lasteni iltahetket — ja sunnuntaipäivämme sitten? — Mutta — sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua piinaan!

(Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies, jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle, horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).

Neljäs kohtaus.

Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.

SANNAES.

VIRKAMIES. Anteeksi! Kirjat ja paperit.

(Tjoelde pelästyy, siirtäikse kamiinin tuo, johon nojaa).

JAKOBSEN (hänen luokseen, kuiskaten) Konna!

(Tjoelde muuttaa jälleen tuolille ovenpieleen, peittäen kasvonsa käsiinsä).

ROUVA (nousten, kuiskaa). Jakobsen! — Jakobsen! (Jakobsen lähenee) Tahallaan hän ei ole ketään pettänyt! Se, miksi häntä sanotte, se hän ei ole eikä ikipäivinä siksi tulekkaan! (istuu).

JAKOBSEN. Teitä, rouva, minä syvimmästi kunnioitan. Mutta ellei hän ole valehtelia ja petturi, niin ei kukaan maailmassa! (Itkee).

ROUVA (peittää myöskin toivotonna kasvonsa, nojaten taaksepäin tuoliin,
Lyhyt äänettömyys).

(Sitte kuuluu kaukaa melu, monen sadan ihmisen ääni. Virkamies ja todistajat keskeyttävät tarkastuksensa ja kirjoituksensa, toiset katsovat ylös).

ROUVA (peloissaan). Mitä se?

    (Sannaes ja virkamies katsovat perimmäisestä ikkunasta,
    Jakobsen etumaisesta).

JAKOBSEN. Työväki laivanveistimöltä, oluttehtaasta, vaprikoista ja varastoista. (Jälleen rouvan luo). Koko liikkeemme on toistaiseksi seisahdettu; — mutta tänään on palkanmaksupäivä, eikä ole ollenkaan rahoja!

(Toiset jatkavat työtään).

TJOELDE (tulee toivotonna esiin). Senpä kokonaan unohdin!

JAKOBSEN (häntä vastaan). Niin, mene tuonne, niin saat kuulla, mikä olet!

TJOELDE (aukasee laukun, hiljaa). Täss'on rahoja; mutta pelkkää kultaa.
Menkää, vaihtakaa nämät kaupungissa pienemmiksi ja maksakaa palkat!

ROUVA (samoin hiljaa). Tehkää se, Jakobsen!

JAKOBSEN (myös hiljaa). Kun te sitä pyydätte, niin — —. Vai niin? — Täällä on rahoja, — matkalaukussa. (Aukasee sen) Ja se on varustettu matkaa varten. — Hän on päälliseksi aikonut paeta! Ja viedä työväen palkat mennessään! — Ellei hän ole konna, niin — —!

(Melu lähempänä).

ROUVA (Tjoelden väännellessä itseään tuskissaan; hilj.). Kiiruhtakaa; — muuten ne tulevat tänne!

JAKOBSEN (Myös hiljaa). Minä menen.

VIRKAMIES (estää). Anteeksi; täältä ei saa viedä pois mitään, joka ei ole tarkastettu ja luetteloon kirjoitettu.

JAKOBSEN. Tänään on palkanmaksu ja tässä on rahat.

ROUVA. Jakohsen tekee niistä tilin.

VIRKAMIES. Se on toinen asia. Jakobsen on rehellinen mies (Työhönsä).

JAKOBSEN (jälleen rouvan luo, kovin liikutettuna). Kuulitteko, rouva? Hänkin sanoi minua rehelliseksi? — Ja kohta ei yksikään ihminen enää sano siten! (menee Tjoelden ohitse, jolle kuiskaa). Konna! — Minä palajan kohta!

VIRKAMIES (näkyy olevan valmis lähtemään, lähenee Tjoeldeä). Anteeksi; — talon avaimet!

ROUVA (Tjoelden puolesta). Emännöitsiä seuraa teitä. — Sannaes, — täss'on avainkaapin avain. (Sannaes ottaa sen).

VIRKAMIES (katsellen Tjoelden muhkeita kellonperiä). Mitä tarpeelliseen pukuun tulee, se ei meihin kuulu; vaan jos siinä mahdollisesti olisi kalleuksiakin — —?

TJOELDE (aikoo antaa kellon).

VIRKAMIES. Älkää — pitäkää se vain! — Mutta se pitää kai ottaa luetteloon.

TJOELDE. Min'en tahdo sitä pitää.

VIRKAMIES. Kuten tahdotte. (Toinen todistaja ottaa sen). Hyvästi!

    (Tämän on Signe ja Hamar hänen takanaan nähneet konttorin ovesta.
    Virkamies, Sannaes ja todistajat aikovat oikealle).

VIRKAMIES. Ovi on lukossa.

TJOELDE (kuni unesta heräten). Se on totta! (Menee aukasemaan).

Viides kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Signe. Hamar. Valborg (myöhemmin).

SIGNE (töytäten esiin). Äiti! (heittäikse polvilleen hänen eteensä).

ROUVA. Niin, lapseni, nyt on koetusten päivä tullut! Ja minä pelkään, että me kaikki olemme liian heikot.

SIGNE. Äiti, kuinkahan nyt käypi — —?

ROUVA. Niinkuin Jumala tahtoo!

SIGNE. Minä seuraan Hamar'ia hänen Guldborg-tätinsä luoksi. — Me lähdemme heti.

ROUVA. Se riippuu siitä, huoliiko Guldborg-täti enää vastaanottaa sinua.

SIGNE. Guldborg-täti? — Mitä sanot — —?

ROUVA. Sinä olet ollut rikkaan miehen tytär etkä tunne elämää — —

SIGNE. Hamar, eikö Guldborg-täti enää huolisikkaan minusta?

HAMAR (mietittyään). En — — en tiedä.

ROUVA. Sinä kuulit, lapseni. Sinä opit parissa tunnissa enemmän, kuin tähän saakka koko iässäsi.

SIGNE (kuiskaa, kauhistuen). Luuletko myöskin — —?

ROUVA. Hs!

SIGNE (toivotonna, tyynesti). Mutta mitähän meistä sitte tulee?

ROUVA. Mitä Jumala tahtoo. (Äänettömyys).

HAMAR (on mennyt verkkaan perältä).

VALBORG (hiljaa). Signe, katsoppas taaksesi!

SIGNE (nousee, katsoo taakseen, huudahtaa heikosti).

ROUVA. Mitä se?

SIGNE. Niin, sitä minä aavistinkin!

ROUVA (enemmän peloissaan). Mitä se?

VALBORG. Joka voipa perheellä on luutnanttinsa, ja meidän on nyt mennyt. Ei muuta.

ROUVA (nousee). Signe, lapseni!

SIGNE (hänen syliinsä). Äiti!

ROUVA. Nyt eroaa kaikki, mikä ei ollut todellista; — älkäämme vaikeroitko!

SIGNE (itkussa). Äiti, — äiti!

ROUVA. Näin on parempi, kuin toisin. Kuule — älä itke!

SIGNE. Min'en itke; — mutta minä häpeen — oi, minä häpeen! (itkee).

ROUVA. Häpeä on minun — kun ei mulla ollut voimaa estämään sitä, minkä näin hullusti käyvän.

SIGNE (kuin ennen). Äiti!

ROUVA. Niin, nyt olemme jo kohta niin hyljätyt, kuin koskaan voimme olla. —

VALBORG (esiin, kiihossa). Ette vielä, äiti; — nyt minä jätän teidät!

SIGNE (kääntyy sisareensa päin). Sinä, Valborg? Jätät meidät — nyt?

VALBORG (liikutuksella). Talohan joutuu kuitenkin vieraan valtaan, — nyt täytyy jokaisen meistä itse pitää huolta itsestään!

SIGNE (kasvot sisareen, selkä katsojiin päin). Mutt' entäs minä, jok'en mitään taida —?

ROUVA (on vaipunut tuolille). Voi, kuinka kelvoton äiti minä olen ollut; nyt en saata pitää lapsiani yhdessä.

VALBORG (kuin ennen). Emmehän me enää saata olla yhdessä! Emmehän me saata ruveta elämään konkurssi-pesästä, kuten sitä sanotaan; olemmehan me jo tarpeeksi kauan eläneet — — —

ROUVA. Hs, isäsi on täällä! (Äänettöm.) Lapsi, mitä aiot?

VALBORG (toistettuaan, tyynesti). Minä ai'on konsuli Holst'in konttoriin; — minä tahdon oppia kauppaa — ja sitte alkaa itse.

ROUVA. Sin'et tiedä, minne menet.

VALBORG. Mutta minä tiedän, minkä jätän.

SIGNE. Ja minä, minä olen vain kuormaksi, kun en mitään taida — —

VALBORG. Sinä taidat! — Mene maailmaan, vaikka palvelustytöksi, — mitä se tekee? Elää konkurssi-pesästä? Ei päivääkään, ei hetkeäkään!

SIGNE. Mutta mitähän äidistä tulee?

ROUVA. Äiti jää isän luo.

SIGNE. Mutta yksin —? Sinä, niin kivulloisena?

ROUVA. En yksin! Isä ja minä.

TJOELDE (esiin, suutelee kättä, jonka rouva ojentaa hänelle, vaipuu polvilleen hänen tuolinsa ääreen, pää hänen syliinsä).

ROUVA (silitellen hänen hiuksiaan). Antakaa anteeksi isällenne, lapset; se on kauniinta, mitä tehdä voitte.

    (Tjoelde nousee jälleen, menee veralle päin. Konttoripalvelia
    tuo kirjeen).

SIGNE (väistyen, tuskassa). Tuoss'on kirje häneltä! Ei enää! Min'en tahdo! (Konttoripalvelia tarjoo sitä Tjoeldelle).

TJOELDE. Minä en enään ota vastaan kirjeitä.

VALBORG. Sannaes'iltä.

TJOELDE. Hän myöskin!

ROUVA. Lue se, Valborg! Tulkoon nyt vain kaikki yht'aikaa!

(Palvelia antaa kirjeen, menee).

VALBORG (aukasee sen, katsoo siihen ensin, lukee — ei aivan ilman liikutuksetta)

"Korkiasti kunnioitettava hra isäntä!

Teitä on minun kiittäminen kaikesta, mitä olen talossanne nauttinut pienestä poikosesta saakka. Älkää siis panko pahaksenne ehdotustani! Te tiedätte, että minä kahdeksan vuotta sitten sain pienen perinnön. Sitä olen kasvattanut kaupoissa ja asioissa, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut (Pysähtyy).

Summan siitä — 7,000 spd — tarjoan teille kunnioituksella ja kiitollisuudella; sillä teitä on minun alkujaan kiittäminen siitä, että olen saanut ne koonneeksi. — Te taidatte käyttää niitä monin kerroin paremmin, kuin minä.

    Jos mahdollisesti tarvitsette minua, on rakkahin toivoni,
    vielä edeskinpäin jäädä palvelukseenne.

    Suokaa anteeksi, että tein tämän ehdotuksen juuri nyt!
    En voinut muuta.

J. Sannaes."

(Tjoelde on tätä luettaissa tullut yhä edemmäksi etu-alalle; nyt seisoo hän vaimonsa oikealla puolella).

ROUVA. Henning, kun tämmöisenä hetkenä edes yksikin niistä, joita olet auttanut, tulee luoksesi, tuntenet itsesi kyllin palkituksi.

TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).

ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne uskollinen?

(Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin; menee sitte rappusia ylös).

VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.

ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti isäkään. Tee niin! — (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan kahden kesken, — nyt kai on mielesi taipuva. — Oi, milloinka me olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!

(Signe on liittynyt äitiinsä).

ROUVA. Missä on isä?

VALBORG. Hän meni ylös.

ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin — kylläpä hän jo taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. — (Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; — mutta Jumala kaikki parhaaksi kääntää!

(Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).

VALBORG (menee perälle, soittaa; konttoripalvelia tulee). Jos Sannaes on siellä ulkona, niin pyydä hänen olemaan hyvä ja tulemaan silmänräpäykseksi tänne. (Palvelia pois). Hän ei kenties tulekkaan, kuultuaan minun kutsuneen — — (Kuuntelee). Hän — hän tulee! (Astuu esiin).

Kuudes kohtaus.

Valborg. Sannaes. (Myöhemmin) Tjoelde.

SANNAES (tulee; pysähtyy, huomattuaan Valhorg'in, panee heti kätensä selän taakse). Tekö, neiti — —?

VALBORG. Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi.

SANNAES (astuu varovasti muutaman askeleen).

VALBORG (ystävällisesti). No, tulkaahan toki!

SANNAES (lähenee reippaasti muutaman askeleen).

VALBORG. Te olette kirjoittanut isälleni kirjeen.

SANNAES (ajateltuaan). Niin.

VALBORG. Ja tehnyt hälle kauniin tarjouksen.

SANNAES (kuin ennen). Niin — niin, se on, luonnollistahan se oli.

VALBORG. Vai niin? — Ei toki minun mielestäni. Se on kunniaksi sille, joka niin tekee. (Äänettömyys).

SANNAES. Minä toivon hänen toki ottavan sen vastaan.

VALBORG. Sitä en tiedä.

SANNAES (hetken kuluttua, surullisesti). Vai ei hän ota sitä! —
Eiköhän — toki?

VALBORG. Sitä en ollenkaan tiedä. — Se riippua kai hänen uskalluksestaan.

SANNAES. Hänen uskalluksestaan — —?

VALBORG. Niin. (Äänettömyys).

SANNAES (peläten Valborg'ia). Onko neitillä muuta käskettävää?

VALBORG (naurahtaen). Käskettävää? Minulla ei ole mitään käskettävää.
— Te olette myöskin tarjoutunut vastaiseksi jäämään isäni luoksi.

SANNAES. Niin — - niin, se on, jos isänne tahtoo.

VALBORG. Sitä en tiedä. — Teitä tulee siis perheesen ainoastaan isä ja äiti ja te; — ei muita.

SANNAES. Vai — niin —? — Entäs te toiset?

VALBORG. Mitä Signe aikoo, en varmaan tiedä; — mutta minä jätän tämän talon vielä tänäpäivänä.

SANNAES. Vai niin — neiti — —?

VALBORG. Minä menen erääsen kauppakonttoriin. Teille tulee siis hyvin yksinäinen palvelus isäni luona tästälähtein. (Äänettömyys). Te ette kenties ajatellut siten?

SANNAES. E — e-n, niin, se on, sittehän isänne vielä tärkeämmin tarvitsee minua.

VALBORG. Varmaan. — Mikä tarkoitus teillä on, yhdistäissänne oman tulevaisuutenne isäni tulevaisuuteen? Onhan hänen nykyinen kohtalonsa tuiki epäiltävä.

SANNAES. Tarkoitus —?

VALBORG. Niin; pitäähän miehellä kaikessa olla tarkoitus!

SANNAES. Nii-n, niin, se on, minä vain arvelin, että hänen kai on hyvin tukala nyt ensi alussa.

VALBORG. Mutta minä tarkoitan teillä itse? Lieneehän teilläkin ajatus — tulevaisuudestanne?

SANNAES (hämillään). Min'en ollenkaan kernaasti puhuisi itsestäni.

VALBORG. Ja minä puhuisin niin kernaasti. Teitä ei pitäisi vahingoittaa ottamalla vastaan tarjoustanne.

SANNAES. Mitä siihen tulee, saatte olla aivan huoletta.

VALBORG. Teillä on siis jotain muuta, johon luotatte.

SANNAES. Koska mun niin välttämättömästi pitää se sanoman, — minulla on varakkaita sukulaisia Amerikassa, jotka jo monta vuotta ovat toivoneet minua sinne. Minä saan siellä heti hyvän toimen.

VALBORG. Vai niin —? — — Miks'ette jo aikoja sitten ole käyttänyt hyväksenne niin erinomaista tarjousta? Eihän teillä täällä ole ainoatakaan sukulaista, mitä minä tiedän.

SANNAES (on vaiti).

VALBORG. Te olette siis tehnyt uhrauksen, näin kauvan olemalla meillä? —

SANNAES (on vaiti).

VALBORG. Ja yhä suuremmalta se tuntunee, jos vielä edelleenkin jäätte —?

SANNAES (aivan hämillään). Min'en voi sanoa, mutta minä olen niin vain ajatellut.

VALBORG. Mutta isä ei varmaankaan voi ottaa teiltä niin paljon.

SANNAES (pelästyen). Miks'ei?

VALBORG. Siksi, että se todellakin olisi liikaa. Sillä se suorastaan vahingoittaisi teidän tulevaisuuttanne. — Ja joka tapauksessa minä sitä vastustan.

SANNAES (melkein rukoillen). Te, neiti —?

VALBORG. Niin. Väärinkäytösten ajan pitää nyt olla ohitse.

SANNAES. Väärinkäytösten? — Sitä, joka minulle itse olisi niin rakasta, sitä — —

VALBORG — — hän ei voisi ottaa vastaan, tarkoitatte?

SANNAES. Niin, — min'en ymmärrä, mikä siihen olisi esteenä.

VALBORG. Kun minä vain puhun isän kanssa, luulen hänen sen ymmärtävän.

SANNAES. Mutta miksi te sitä vastustatte, jos hän itse — —?

VALBORG (yhä lempeästi), Sillä minä luulen tuntevani seikat paremmin, kuin hän.

SANNAES (peloissaan). Mitkä — seikat —?

VALBORG (ajateltuaan). Ne seikat, jotka saattoivat teidän tekemään meille niin suuren uhrauksen — ja nyt vielä suuremman.

(Äänettömyys; Sannaes on antanut päänsä vaipua; peittää kasvonsa käsillään, mutta muuttaa ne heti selkänsä taakse jälleen ja seisoo eteenpäin kumartuneena).

VALBORG (lempeästi, vaan totisesti). Minä olen \ jo lapsuudestani saakka harjoitellut tarkastamaan töitten ja sanojen salaista tarkoitusta.

SANNAES (samassa asemassa; tyynesti). Te olette harjoitellut itseänne hirveän katkeraksi, kovasydämiseksi ja väärintekiäksi.

VALBORG (hämmästyy, vakiutuu, lempeästi). Älkää sanoko niin, Sannaes! Min'en ollenkaan kovasydämisyydestä enkä katkeruudesta ajattele teidän tulevaisuuttanne — minä tahdon säästää teidät pettymästä.

SANNAES (tuskallisella liikutuksella). Neiti!

VALBORG. Olkaa todellinen itseänne kohtaan, — niin tuomitsette sananikin todellisemmin.

SANNAES. Onko teillä muuta käskettävää?

VALBORG. Minä en käske, kuten jo sanoin. Minä sanon teille nyt jäähyväiseni. Ja sen teen sydämestäni, kiittäin teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette osoittanut minulle ja meille kaikille. Voikaa hyvin, Sannaes! Jos nämät jäähyväiset ovat viimeiset, sanon vielä kovemmin: Voikaa hyvin! —

SANNAES (kumartaa).

VALBORG. Ettekö anna mulle kättänne? Totta: Minä olen loukannut teitä. Minä pyydän teiltä sitä nyt anteeksi. (Pysähtyy vähän). Ja minä annan teille anteeksi, että ensin loukkasitte minua.

SANNAES. Minä? — Min'en ole koskaan loukannut teitä!

VALBORG. Olettepa; saattaa nainen naurunalaiseksi, se on todellakin loukkaus.

SANNAES (kumartaa, aikoo mennä).

VALBORG. Mutta Sannaes! Erotkaamme toki hyvinä ystävinä! Te matkustatte Amerikaan, — minä vieraan luo, — kumpikin omalla tuskalla, — kadotettu aika jälessämme, tuntematon edessämme. Erotkaamme, toivottaen ainoastaan hyvää toisillemme; olemmehan me toki aina katsoneet toinentoisemme hyvää. —

SANNAES (liikuteltuna). Voikaa hyvin, neiti! (Menee).

VALBORG. Sannaes, — kätenne!

SANNAES (seisahtuu). Ei, neiti!

VALBORG. Älkää olko epäkohtelias; sitä en ole ansainnut!

SANNAES (aikoo jälleen mennä).

VALBORG (kiivaammin). Sannaes!

SANNAES (pysähtyy). Te voisitte sillä pian maalata itsenne! (seisoo uljaana).

VALBORG (voittaen itsensä). No, niin; me olemme loukanneet toisiamme. Mutta miks'emme myöskin voi suoda toisillemme anteeksi nyt, kun eroamme ken tietää, kuinka pitkäksi aikaa?

SANNAES. Siksi, että te tänäpäivänä jälleen olette loukannut minua, — ja pahemmin kuin koskaan ennen.

VALBORG. Ei, tämä on liiaksi! Minä puhelin kanssanne nyt senvuoksi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minun karttamaan petollista asemaa, ja velvollisuuteni teitä kohtaan, säästämään teitä pettymyksestä, — ja sitä te kutsutte loukkaukseksi? Ken on tässä suhteessa loukannut toistaan?

SANNAES. Te, — kun voitte ajatella minusta semmoista! Se juuri on loukkaus! Te olette hirveästi katkeruuttanut mieltäni elämäni suloisimmasta työstä?

VALBORG. Mutta ainakin aivan ehdottomasti. Minua vain ilahuttaisi, jos olisin erehtynyt.

SANNAES (raivoissaan). Ilahuttaisi! Vai ilahuttaisi teitä se seikka, ett'en minä ole konnamainen heittiö!

VALBORG (tyynesti). Kuka nyt semmoisesta puhuu?

SANNAES. Te puhutte! Te tunnette minun sisällisimmän heikkouteni: — mutta siitä syystä luulla minun nyt vaanivan, koetellen keinotella isänne onnettomuudella, neiti, se — —. niin, min'en saata antaa kättäni sille, joka on ajatellut minusta niin katalaa! — Ja kun te niin useasti olette uudistanut tuon solvauksenne, ett'en enään osaa pelätä teitä, niin totisesti sanon samalla: — Nämät kädet (näyttää niitä) ovat kohmettuneet ja tulleet punaisiksi uskollisessa palveluksessa isänne talossa. Ja senvuoksi olisi hänen tyttärensä pitänyt pitää itsensä liian hyvänä pilkkaamaan niitä! (Aikoo mennä, kääntyy heti). — Ei, vielä yksi asia: Pyytäkää te nyt isältänne hänen kättänsä, ja pitäkää siitä lujasti kiini, sen sijaan että ai'otte hyljätä hänet juuri onnettomuuden päivänä. Se on parempi kuin pitää huolta minun tulevaisuudestani. Sillä siitä pidän kyllä itse huolen! (Aikoo mennä, kääntyy heti). Ja kun ensin hänen palveluksessaan, joka vast'edes lienee ankara palvelus, kunnialla saatte näin punaiset kädet, kuin minun tässä, sitte varmaankin ymmärrätte, kuinka katkerasti olette minua solvaissut! — Nyt ette sitä käsitä.

(Menee hyvin reippaasti konttorin ovea kohti).

VALBORG (lystillisesti). No, — hän raivosi! (Totisesti). Mutta todellakin —! (katselee oveen päin).

TJOELDE (ylhäältä). Sannaes!

SANNAES (ovessa, kovaa, kuni liikutuksessa). Niin!

TJOELDE (tullen rappusia alas). Sannaes! Sannaes! Minä näin Jakobsen'in tulevan! (Kuni suuren pelon vallassa, esiin, Sannaes seuraa). Hän etsii minua tietysti jälleen. Pelkurimaista on, ett'en kestä kaikkea; mutta min'en voi, — en tänään, en nyt — — min'en kestä enempää! — Estäkää häntä, älkää päästäkö häntä tänne! — Minun pitää tyhjentää kalkkini pohjaan saakka, — — (melkein kuiskaten) vaan ei yht'aikaa! (Peittää kasvonsa käsiinsä).

SANNAES. Hän ei tule; olkaa aivan huoletta!

(Menee reippaasti).

TJOELDE (samassa asemassa). Tämä on vaikeata! — oi, tämä on vaikeata!

VALBORG (hänen viereensä). Isä?

TJOELDE (katsoo häneen, peläten).

VALBORG. Ne rahat, joita Sannaes tarjoo, voit huoletta ottaa vastaan.

TJOELDE (ihmetellen). Mitä sillä tarkoitat?

VALBORG. Minä tarkoitan, — — sitten en minä jättäisi teitä, vaan tahtoisin olla mukana, minäkin.

TJOELDE (epäillen). Sinä, Valborg?

VALBORG. Niin, minä tahdon kauppakonttoriin; mutta kernaimmin sinun konttoriisi.

TJOELDE (pelolla). Min'en ymmärtäne sinua — —?

VALBORG. Etkö ymmärrä minua, isä? Minusta tulee kelpo konttoristi, luulen ma. — Ja sittehän voimme alkaa alusta jälleen — ja koettaa, Jumalan avulla, maksaa velkasi.

TJOELDE (pelokkaalla ilolla). Lapsi! Mikä ajatus! Keltä sen olet saanutkaan!

VALBORG (käsi hänen kaulansa ympäri). Isä, anna mulle anteeksi rikokseni! Oi, minä koen kaikin voimin parantaa ne jälleen! Oi, minä ryhdyn kaikella sydämeni innolla toimiin ja — — —!

TJOELDE (vieläkin puoleksi epäillen). Lapsi? Mun lapseni?

VALBORG. Minulla on ääretön halu rakastamaan ja tekemään työtä! (Toisellakin kädellä hänen ympäriltään). Isä! Oi, kuinka minä sinua rakastan, ja kuinka minä teen työtä sinun eduksesi!

TJOELDE. Niin, nuo ovat sinun sanasi! Tuota minä jo aavistinkin sun pienuudestas saakka! Mutta me eksyimme toisistamme.

VALBORG. Ei siitä enää! Eteenpäin, isä, eteenpäin! — "Kaupat ja asiat, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut" —, niinhän ne sanat kuuluivat?

TJOELDE. Sekö lause sinuunkin tarttui?

VVALBORG. Siinä on meille nyt jotakin! Ja sitten yksinäinen, rauhallinen paikka, — pikkuinen rakennus jossain meren rannalla, ja minä autan sinua, ja Signe auttaa äitiä, — oi, nyt vasta me oikein alamme elää!

TJOELDE. Mikä ilo!

VALBORG. Eteenpäin, isä, eteenpäin! Yksimielinen perhe on voittamaton.

TJOELDE. Tämmöinen apu ja lohdutus juuri nyt!

VALBORG. Niin, nyt kiiruhdamme kukin toimeensa — toimiin, joissa sinä ennen olit yksin! Hyvät henget ympäröitsevät sinua; mihin ikinä katsahdat, huomaat iloisia silmiä ja näppäriä sormia kaiken päivää, — ja pöydässä ja iltasin pitää meillä olla niinkuin silloin, kun olimme pieniä!

TJOELDE. Ei, vielä tämäkin —!

VALBORG. Haha, sateen jälkeen liiruttavat lintuset! Ja tätä iloa ei voi mikään masentaa; sillä nyt on elämällämme jalo päämaali!

TJOELDE. Ei, nyt äidin luo! Tämä sopii äidille!

VALBORG. Oi, isä taivahinen, kuinka minä näinä viime hetkinä olen oppinut rakastamaan äitiä!

TJOELDE. Nyt työskentelemme ainoastaan äidin eduksi.

VALBORG. Niin, äidin, äidin, jonka nyt pitää saada levähtää. — Nyt äidin luo!

TJOELDE. Mutta suudelma ensin, tyttäreni, (liikutuksella) — siitä on jo niin kauvan!

VALBORG (suutelee). Isä! —

TJOELDE. Ja nyt äidin luo!

(Menevät).

NELJÄS NÄYTÖS.

Kolmatta vuotta on kulunut. — Syyspäivä, meren rannikolla. Aava, tyyni meri tekee oikealle lahdelman, jolla on priki täysissä purjeissa, kuni olisi se lähdössä tai olisi vasta siihen saapunut. Vasemmalla estää näköalan pienen puuhuoneen nurkka perällä. Suuri, avonainen ikkuna näyttämölle päin. Siitä näkyy Valborg, joka istuu kirjoitustyössä pulpetin ääressä. Näyttämö kuvaa koivupuista lehtoa. Ylt'ympäri huonetta kukkaisia. Oikealla etualalla puutuoleja kivipöydän ympärillä, vasemmalla samoin. Yksinäinen tuoli oikealla, perällä, näkyy unohtuneen siltä, joka sillä viimeksi istui.

Ensimmäinen kohtaus.

Valborg (ikkunassa). Tjoelde. Rouva. (Sitten) Signe.

(Esiripun noustessa näkyy Valborg; näyttämö muuten tyhjä. Hetkisen kuluttua tulee Tjoelde, kuljettaen vaimoaan mukavassa pyörä-tuolissa).

ROUVA. Jälleen ihana päivä!

TJOELDE, Ihana! Yöllä ei liikkunut ainoatakaan aaltoa tuolla merellä. Pari höyrylaivaa etäällä, purjelaiva, joka niitä seurasi, ja kalastus-veneet kulkivat aivan hiljaa.

ROUVA. Ja kun muistelee myrskyä kaksi päivää sitten?

TJOELDE. Niin — ja kun nyt muistelemme oman elämämme myrskyä noin puolikolmatta vuotta sitten. Tiedäppäs, minä mietiskelin sitä viime yönä.

ROUVA. Istuppa viereeni!

TJOELDE. Mutta emmekö jatka kävelyämme.

ROUVA. Nyt on ilma liian lämmin.

TJOELDE. Ei minusta.

ROUVA. Hyvä, sinä sankari, siis minusta vainen. — Näetkös, minä tahdon kernaammin katsella sinua.

TJOELDE (ottaa tuolin). No, katsele sitten!

ROUVA (ottaa hältä hatun päästä, pyyhkii hikeä). Onhan otsasi toki aivan hiessä, armaani. Voi, sin'et ole milloinkaan ollut niin kaunis, kuin nyt!

TJOELDE. Onnipa siis, että sinulla nyt on kylliksi aikaa katsella minua.

ROUVA. Kun mun on vaikea kävellä, tarkoitat kai?

TJOELDE (huokaa). Niin, Nannaseni, hyvä on, että voit ilomielin kestää kaikki. Vaan että sinä olit ainoa, joka sai niin tuntuvan merkin onnettomuutemme ajoista, se on — —

ROUVA (kesk.). Äläpä unhota sinäkään harmaita hiuksiasi! Nekin ovat merkkinä siitä, vaikka kauniina merkkinä! — Ja mitä minun sairauteeni tulee, tiedäppäs, minä kiitän Jumalaa siitä! Se on ensinnäkin melkein tuskaton ja toisekseen antaa se minun täydellisesti tuntea teidän kaikenpuolisen hyvyytenne.

TJOELDE. Sinä vietät siis mielestäsi hyviä päiviä, niinhän?

ROUVA. Aivan niin, — oikein mieleni mukaisia.

TJOELDE. Saat vastaanottaa mielittelyä ja itse mielitellä meitä kaikkia?

VALBORG (ikkunassa). Nyt sain tilin valmiiksi.

TJOELDE. Eikö tullut niinkuin sanoin?

VALBORG. Melkein aivan täsmälleen. Vienkö mä sen heti pää-kirjaan?

TJOELDE. Oho! Oletpa iloinen, koska sull' on niin kiire?

VALBORG. Niin olenkin! — Meill' on nyt oiva liike!

TJOELDE. Ja siihen ryhtymästä kielsitte minua, sekä sinä että Sannaes mitä ankarimmin!

VALBORG. Kaksi älypäätä!

ROUVA. Niin, lapset, isä on teidän mestarinne!

TJOELDE. Niin, toista on olla johtajana pienen joukon, joka menee eteenpäin, kuin suuren, joka on pakoretkellä.

(Valborg ryhtyy pää-kirjaan).

ROUVA. Ja kuitenkin oli meidän kovin vaikea luopua tuosta suuresta.

TJOELDE (its.). N-niin — niin, niin —!

ROUVA. Sydäntä kirvelee, erotessa siitä, johon on kiintynyt. —

TJOELDE. — Niin, Nanna, vieläpä itse valheestakin —!

ROUVA. — Ja ihminen pitää sitä nöyryytyksenä, — —

TJOELDE. — joka on sielumme ylennys. Niinpä niinkin, Nanna! Saat uskoa, minä mietiskelin sitä viime yönä. — Jos Hän olisi antanut silloin tahtoni täyttyä, Hän tuolla ylhäällä, — niin miltä me nyt näyttäisimme? Näetkös, sitä mietiskelin.

ROUVA. Konkurssipesämme nykyinen, lopullinen selvitys on varmaankin jälleen saattanut sinut noihin mietteisiin, armaani!

TJOELDE. Sepä kyllä.

ROUVA. Siitä saakka, kun Sannaes eilen meni sitä noutamaan, en minäkään ole voinut juuri muuta ajatella. Se pitää sanomani. Tämähän on merkillinen päivä, tämä! — Milloinka luulet Sannaes'in ehtivän takaisin?

TJOELDE (katsoen kelloonsa). Tuossa tuokiossa. — Minä jo kaipaan kuulumisia!

ROUVA. Signe puuhailee pientä juhlapäivällistä; nyt saamme nähdä hänen kykynsä! — Tuossapa hän onkin!

TJOELDE. Ehkä mä nyt menen vähän katselemaan Valborg'in laskuja (menee ikkunan luo).

SIGNE (kyökkipuvussa). Äiti, kuuleppas — maistappas tätä soppaa, äiti! (tarjoo kupista lusikallista).

ROUVA. Mainiota, lapseni! — Ehkä se sallii vähän enemmän — ei, se on varsin hyvää noin. Sinäpä olet näppärä!

SIGNE. Enkös ole? — Joko Sannaes tulee pian?

ROUVA. Isä sanoo odottavansa häntä joka silmänräpäys.

TJOELDE (ikkunassa). Älä, odota, — minä tulen sisään (vasemmalle; näkyy sitten seisovan Valborg'in vieressä).

ROUVA. Signe-pikkuiseni, minä mielisin kernaasti kysyä sinulta erästä asiaa.

SIGNE. Vai niin?

ROUVA. Mitä oli siinä kirjeessä, jonka sait eilen illalla?

SIGNE. Haha, tuota jo arvelinkin! Ei mitään, äiti!

ROUVA. Siis ei mitään, joka olisi saattanut sinua rauhattomaksi.

SIGNE. Minä olen maannut kuin kivi koko yön.

ROUVA. Se ilahuttaa mua. Mutta mielestäni on tuo ilosi vähän pakoitettua?

SIGNE. Vai niin? — Niin, min'en tahdo saada kylliksi hävetyksi! —
Mutta siinä kaikki!

ROUVA. Jumalan kiitos! —

SIGNE (huudahtaa). Sannaes tulee varmaankin —! Minä kuulin vaunujen jyrinän. — Niin, hän se on! Nyt hän tulee liian varhain; päivällinen on valmis vasta puolen tunnin päästä?

ROUVA. Hyvä, hyvä!

SIGNE. Isä, tuoss' on Sannaes!

TJOELDE. Oivallista! Minä tulen kohta!

(Signe vasemmalle ulos; Tjoelde esiin vasemmalta)

Toinen kohtaus.

Sannaes. Tjoelde. Rouva. Valborg (ikkunassa).

TJOELDE ja ROUVA. Tervetuloa!

SANNAES. Kiitos! (panee päällystakkinsa ja ajohansikkaansa kiiruusti tuolille perälle, astuu esiin).

TJOELDE. No? — —?

SANNAES. Niin, — nyt on konkurssi-pesä lopullisesti selvällä!

ROUVA. Ja päättyi —?

SANNAES. Melkein siten, kuin odotimmekin.

TJOELDE. Siis melkein siten, kuin Berent kirjoitti.

SANNAES. Siten juuri, — paitsi moniaita pienempiä poikkeuksia. Tässä — katsokaa! (antaa hänelle paperitukon). Korkeat hinnat, hyvä pesänhoito on vähitellen muuttanut koko asemanne.

TJOELDE (on auaissut tukun ja katsonut jäännössummaa). Deficit 60,000 spd. Vajavuus siis 60,000 spd. Kiitos Jumalan! (ottaa vaimoaan kädestä ja suutelee häntä).

SANNAES. Minä vakuutin teidän puolestanne, että koetatte maksaa mainitun summan sillä keinolla, jonka itse parhaaksi katsotte. Ja sitte —

TJOELDE. Ja sitte — —?

SANNAES. — Minä selvitin siellä sitäkin, jonka olette velkaa
Jakobsen'ille.

ROUVA. No — eikös vain — eikös vain!

TJOELDE (alkaa laskea paperin reunaan lyijykynällä).

SANNAES. Kokouksessa vallitsi yleinen tyytyväisyys, — ja kaikki pyysivät minun tervehtimään teitä ystävällisimmästi.

ROUVA. Oi, niin — kun kaikki käypi hyvin, niin —!

TJOELDE (lopettaa laskemisen). Niin, jos kaikki asiamme käyvät edelleen niin hyvin, kuin nyt näyttää, Sannaes, niin saan minä noin 12-14 vuoden kuluessa kaikki maksetuksi.

ROUVA. Eikä meillä enää lie juuri pitempää aikaa elettävänäkään,
Henning. — —

TJOELDE. — Ja sitte me kuolemme aivan varattomina. Sitä min'en toki saa valittaa!

ROUVA. Et, et suinkaan! Lapsille jääpi ainakin hyvä nimi perinnöksi — ja se on kallisarvoinen.

TJOELDE. Ja sitte heillä on hyvä liike, jota voivat jatkaa, jos tahtovat.

ROUVA. Oletko kuullut, Valborg?

VALBORG (ikkunassa). Jok'ainoan sanan! (Sannaes tervehtii häntä). Nyt menen minä kertomaan nuo uutiset Signelle. (Pois.)

ROUVA. Mitä sanoi Jakobsen? Tuo kelpo Jakobsen? —

SANNAES. Hän oli kovin liikutettu — kuten tavallista. Hän tulee varmaankin vielä tänään tänne.

TJOELDE (jälleen lehditellen papereita). Ja asianajaja Berent?

SANNAES. On varmaankin jo heti paikalla täällä; minun piti juuri sanoman terveisiä häneltä, hän lähti aivan minun jälkeeni.

TJOELDE. Sepä herttaista! Me olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa!

ROUVA. Niin, hän on ollut uskollinen ystävämme — Vaan apropos uskollisista ystävistä — Sannaes, minulla olisi tehtävä teille pieni kysymys.

SANNAES. Minulle, rouva?

ROUVA. Tyttö kertoi, että te, eilen kaupunkiin lähteissänne, otitte suurimman osan vaatteitanne mukaanne. Onko se totta?

SANNAES. On, Rouva.

TJOELDE. Mitä? — Ethän sinä ole puhunut mulle siitä mitään?

ROUVA. Niin, minä arvelin käsittäneeni sen väärin. Mutta nyt kysyn minäkin: — Mitä se merkitsee. — Aiotteko matkustaa pois?

SANNAES (sormittelee tuolia). Ai'on rouva.

TJOELDE. Minne? Ettehän ennen ole semmoista mitään puhunut?

SANNAES. En; mutta minä olen aina ajatellut, että sinä päivänä, kun konkurssi-pesä on lopullisesti selvällä, olen minäkin valmis lähtemään täältä.

TJOELDE ja Rouva. Te ai'otte jättää meidät?

SANNAES. Ai'on.

TJOELDE. Mutta minkätähden —?

ROUVA. Minne te ai'otte?

SANNAES. Sukulaisteni luoksi Amerikaan. Minä voin nyt vähitellen, vahinkoa tekemättä, eroittaa omaisuuteni yhteisestä liikkeestämme täällä ja aloittaa uuden siellä.

TJOELDE. Ja muuttaa kauppanimemme?

SANNAES. Te olette luultavasti kuitenkin aikonut uudistaa entisen kauppanimenne.

TJOELDE. Tietysti. — Mutta: Sannaes? Mitä tämä merkitsee? Mikä syy teillä on tehdä siten?

ROUVA. Ettekö viihdy täällä, missä kaikki teistä pitävät?

TJOELDE. Voihan teille koittaa sama tulevaisuus täällä, kuin
Amerikassakin.

ROUVA. Me kestimme yhdessä onnettomuuden päivät ja eroaisimme nyt onnen päivinä?

SANNAES. Minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa teille kumpaisellekkin.

ROUVA. Herrainen aika, mehän juuri olemme teille niin suuressa kiitollisuuden velassa — —

TJOELDE. — - ett'emme sitä koskaan maksaa voi. (Toruen) Sannaes!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Valborg. Signe.

SIGNE (ei enää kyökkipuvussa). Toivotamme onnea! Niin, onnea! Isä! Äiti! (suutelee kumpaistakin). Tervetultua, Sannaes! — — Mutta ettekö te ole iloiset? — Mitä? (Äänettöm.).

VALBORG. Mitä nyt on tekeillä?

ROUVA. Lapset, Sannaes aikoo jättää meidät. (Äänettöm.).

SIGNE. Mutta, Sannaes —!

TJOELDE. Miks'ette ole sanonut siitä sanaakaan ennenkuin juuri nyt, kun ai'otte lähteä? — Tai onko kukaan teistä kuullut siitä mitään?

ROUVA (pudistaa päätään).

SIGNE (samalla). Ei.

SANNAES. Siksi — — siksi — — että päätin matkustaa aivan samassa, kuin saisin sen sanotuksi. — Muuten se olisi liian vaikeata.

TJOELDE. Mutta sittehän teillä lie ani ankarat syyt! — — Onko teille tapahtunut jotain — jotain, joka tekee sen välttämättömäksi?

SANNAES (vaiti).

ROUVA. Ja jota ette saata uskoa kellekkään meistä?

SANNAES (kainosti). Minä arvelin pitää sen salaisuutena. (Äänettöm.).

TJOELDE. Se on meille vieläkin raskaampaa. Täällä, meidän pienessä perheessämme, jossa olette ottanut osaa kaikkeen, voitte te mieleenne kasvattaa mokomia salaisia tuumia?

SANNAES. Älkää lausuko noin kovia sanoja! Uskokaa, jos saattaisin, niin jäisin, ja jos saattaisin, niin sanoisin teille kaikki!

(Äänettömyys).

SIGNE (hiljaa äidilleen). Kenties Sannaes aikoo naida?

ROUVA. Niin, mutta eihän se estäisi häntä jäämästä meidän luoksemme?
Se, jota Sannaes rakastaa, on myös meillekkin rakas.

TJOELDE (Sannaes'ille, laskien käsivartensa hänen olkapäilleen). Puhukaa kaikki suoraan yhdelle, ellette kaikille! Emmekö me millään voi auttaa teitä?

SANNAES. Ette.

TJOELDE. Voitteko sen itse päättää? Usein ei itse arvaa, mitä muiden neuvo ja vanhempain ihmisten kokemus saattaa vaikuttaa.

SANNAES. Sen pahempi on kaikki niinkuin sanoin.

TJOELDE. Mutta sittehän lie tilanne ylenluonnollisen tukala?

SANNAES. Minä pyydän, älkää —!

TJOELDE (päästää hänet). Te ette ainoastaan jätä meitä, vaan vielä lisäksi vallan tuskan sortamina. — Se tuntuu meistä monenkertaisesti katkeralta!

ROUVA. Ettekö toki sittemmin edes kirjoita meille, mitä nyt ette voi sanoa? Kaikki me, jotka pidämme teistä, jäämme jälleen tuskiimme — — —

TJOELDE. — — emmekä tiedä, mikä teitä vaivaa!

SANNAES. Kyllä minä joskus kirjoitan, niin, sen teen! Mutta nyt ei enää enempää siitä! Uskokaa, uskokaa, kaikki te, joista minä pidän, ainoat, joista pidän, — minulle on tämä vaikeinta, minulle, minulle! Mutta näin pitää olla! Ja nyt ei tästä enempää! (Äänettömyys).

TJOELDE. Niin, Sannaes, tämä tykkänään hämmentää koko tämänpäiväisen ilomme. Minä kaipaan teitä niin syvästi — kuin en milloinkaan ole ketään ihmistä kaivannut.

ROUVA. Min'en tiedä, mitenkä voin ajatellakkaan perhe-elämäämme ilman
Sannaes'iä!

TJOELDE. Kuuleppas, ystäväni, mennäänkö sisään jälleen?

ROUVA. Mennään, — nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää.
(Menevät).

SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen. Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!

(Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).

Neljäs kohtaus.

Valborg. Sannaes.

SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa kylmä).

VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!

SANNAES. Mitä käskette, neiti?

VALBORG (kääntyy poispäin, — sitten jälleen häneen, katsoen toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?

SANNAES. Ai'on, neiti!

(Äänettömyys).

VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin pulpettimme ääressä selin toisiimme?

SANNAES. Emme, neiti!

VALBORG. Vahinko; — minä jo siihen totuin.

SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin — selkään.

VALBORG. Toiseen, — toinen on kuitenkin toinen.

SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella.
(Aikoo mennä).

VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?

(Äänettömyys).

SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän — ottaa jäähyväiset koko perheeltä.

VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen olisi tehtävä selitys toisillemme?

SANNAES (kylmästi). Ei, neiti.

VALBORG. Onko teidän mielestänne kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla?

SANNAES. Ei — sen Jumala tietää.

VALBORG. Mutta te luulette syyn olevan yksin minussa? — Sitte voipikin olla yhdentekevä!

SANNAES. Minä otan aivan kernaasti syyn osakseni. — Sillä nyt jo kuitenkin se on tapahtunut.

VALBORG. Mitä, jos jakaisimme syyn? — Teille ei kuitenkaan voi olla yhdentekevä, kenen se oikeastaan on?

SANNAES. Minä myönnän sen. Mutta min'en toki toivo, kuten jo sanoin, mitään selitystä.

VALBORG. Mutta minä toivon.

SANNAES. Te saatte enemmän kuin kylliksi aikaa — toivoaksenne.

VALBORG. Selitystä epäselvästä asiasta ei voi yksin laatia.

SANNAES. Mutta minä en luule tätä asiaa epäselväksi.

VALBORG. Mutta kun minä luulen? Kun minä pidän itseäni syvästi loukattuna?

SANNAES. Minähän otan kernaasti koko syyn osakseni.

VALBORG. Ei, Sannaes, min'en halua armoa, vaan ymmärtämistä. Minusta ei ole ollenkaan samantekevä, kuinka te minua tuomitsette.

SANNAES. Vai niin?

VALBORG. Te luulette niin?

(Äänettömyys).

SANNAES. Luulen, neiti.

VALBORG. Ja semmoisella ajatuksella minusta te ai'otte lähteä täältä! (kääntyy, peittää kasvonsa nenäliinalla).

SANNAES. Neiti, olenko minä loukannut teitä?

VALBORG. Ette!

(Äänettömyys).

SANNAES. No, siis voimme erota. — — Tai onko teillä enemmän käskettävää?

VALBORG. Minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.

SANNAES. Niinkuin käskette, neiti.

VALBORG. Minkätähden me ensimäisenä vuonna tulimme niin hyvin toimeen — ja kauvemminkin? Oletteko ajatellut sitä?

SANNAES. Niin; — luultavasti sentähden, ett'emme koskaan puhuneet muusta, kuin — kuin kauppaliikettä koskevista seikoista.

VALBORG. Te olitte minun opettajani.

SANNAES. Ja kun te ette enää tarvinnut minua, — —

VALBORG. — niin muuttui kaikki hiljaiseksi konttorissa.

SANNAES (hiljaa). Niin.

VALBORG (kääntyen häneen). Eikö se äänettömyys teistä koskaan tuntunut tukalalta?

SANNAES. Tuntui; — sillä se oli teeskenneltyä.

VALBORG. Minkätähden se oli teeskenneltyä, Sannaes? — Te ette vastaa? — — Sentähden, että toisella, tai molemmilla, oli jotain puhuttavaa, jota ei kumpainenkaan tahtonut lausua.

SANNAES. Neiti, eroitus oli vain siinä, että te tunsitte minun, petollisen, piinaavan asemani teidän seurassanne, ettekä auttanut minua tekemään sitä itselleni helpommaksi. Teidän käytöksenne kiusoitti minua; sillä se oli hirveä, tunnoton.

VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! — Kaikessa tapauksessa minä kuitenkin ensin tuon äänettömyyden katkaisin.

SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?

VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?

SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, — joka usein oli aivan käsittämätön.

VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; — vaan olkoon! Mutta enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut käsittää teidän suhteitanne?

SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki selitykset — juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa, koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin olitte pakoitettu huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua silmäykselläkään!

VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! — Tiesinhän sen! Huomasinhan minä, että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.

SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!

VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!

SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan. Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. — Mutta, neiti, minä halveksin sääliä.

VALBORG. Vaikka se olisi kiitollisuuttakin?

SANNAES (hilj.). Sitä minä pelkään kaikkein enimmän!

VALBORG. Myöntäkää, Sannaes, että minun oli vaikea seurustella — mokoman herran kanssa.

SANNAES. Kernaasti minä sen myönnän. Mutta teidän täytyy todellakin myöntää, ett'en minä helposti voinut ruveta luottamaan suosioon, jonka pelkät sattumukset olivat synnyttäneet. Muissa tapauksissa olisin minä tietysti ainoastaan hirveimmästi ikävystyttänyt teitä; tiesinhän sen! — Enkä minä mielinyt olla loma-aikojen leikkipallona.

VALBORG. Kuinka suuresti te erhetytte! Ja juuri sentähden, ett'ette ota tilaisuuksia huomataksenne. Ottakaa ne lukuun, — ja te varmaankin huomaatte, että nainen, joka on elänyt huvissa ulkomailla ja pääkaupungin seuroissa, muuttuu toiseksi, kun hänen kotona annetaan työskennellä, täyttääkseen velvollisuuksiansa elämässä! Silloin hän myös arvostelee ihmisiä toisella tavoin. Ne, jotka hänen mielestään muinoin olivat erinomaisia, muuttuvat ehkä vähä-arvoisiksi kohdissa, jotka vaativat miehuutta, kamppailemista ja kärsimystä. Ja se, joka hänestä muinoin oli naurettava, muuttuu ehkä esikuvaksi siitä, mitä Jumala miehellä tarkoittaa, — kun hän elää sen kanssa yhdessä isänsä työhuoneessa. — — Onko se mitään kummallista, se?

(Äänettömyys).

SANNAES. Oli, miten olikaan; minä kiitän teitä siitä, mitä nyt sanoitte. — Se saattaa paljon hyväksi jälleen. — Mutta jos olisitte sanonut sen ennemmin.

VALBORG (kovaa). Kuinka se olisi ollut mahdollista, kun kaikki, mitä minä tein tai sanoin, oli mielestänne epäiltävää? — Ei, petollinen asemamme piti saataman niin suureen ponnistukseen, että teidän oli sitä mahdoton kestää, — vasta sitten! Ei kenkään ihminen tiedä, mitä minä olen kärsinyt, saattaissani tuota ponnistusta korkeimmalleen, mutta siten mun täytyi tehdä! Käsitättehän te nyt! — Jos en minä ole ymmärtänyt teitä, — niin olette te sen todellakin täydellisesti kostanut! (Kääntyy).

SANNAES. Mahdollista kyllä, että olette oikeassa. Min'en kerrassaan voi muistooni koota kaikkia tapahtumia. Mutta minä tunnen, että vähitellen voipi ehkä kaikki muuttua toiseen valoon!

VALBORG. Jumalan kiitos, että olemme päässet edes niin pitkälle — enemmän kuin puolen vuoden kamppauksen kautta!

SANNAES. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Minä kiitän teitä tästä kanssapuheesta.

VALBORG. Ja silläkö ai'otte päästä asiasta?

SANNAES. Niin, neiti. Jos olen erhettynyt, niin se vast'edes ainoastaan sydämellisesti ilahuttaa minua. Nyt en saata mitään mietiskellä; sillä nyt vain pois! Päätökseni pitää olla järkähtymätön.

VALBORG. Vai niin? Se, mitä minä itse olen sanonut, ja mitä te itsekkin todeksi luulette, — eikö se ollenkaan koske seikkoihin, jotka saattoivat teidän nyt matkaan ryhtymään?

SANNAES, Ei; te erhetytte, jos niin luulette. — Anteeksi, neiti, mull'on vielä yhtä ja toista toimitettavaa. —

(Aikoo lähteä, ottaa muuton askeleen).

VALBORG (alkaa muuttua suruiseksi, joka tunne yhä kiihtyy). Sannaes, oletteko nyt aivan suorapuheinen? — — Ja kun itse myönnätte tuominneenne minua väärin, ettekö siis edes — peruuta tuota tuomiotanne?

SANNAES. Olkaa varma siitä, neiti, minun laskuissani te ette tule vääryyttä kärsimään! — Mutta nyt en sitä selittää voi. — Nyt on pää-asia tulla valmiiksi ja päästä pois. (Aikoo pois).

VALBORG. Valmis ette ole, Sannaes! — Ette tässä ettekä muissa, vanhemmissa asioissa.

SANNAES. Käsittänettehän itsekkin, kuinka vastenmielistä tämän keskustelemisen pitkittäminen minulle on (aikoo mennä).

VALBORG. Mutta ettehän te tahtone lähteä jälleen hyväksi tekemättä sitä, mitä minä pyydän?

(Heidän välinsä on yhä pitempi).

SANNAES. Mitä se on, neiti?

VALBORG. Jotakin — vanhaa alkua.

SANNAES. Jos suinkin voin, niin täytän pyyntönne.

VALBORG, Te voitte. — — — Eräästä päivästä saakka ette ole antanut mulle kättänne.

SANNAES. Oletteko todellakin kiinnittänyt huomionne siihen?

(Äänettömyys).

VALBORG (hymyilee, kääntyy poispäin). Teettekö sen nyt!

SANNAES (pari askelta eteenpäin). Eihän tuo vain liene oikku?

VALBORG (peittäen liikutustaan). Saatatteko vieläkin puhua noin?

SANNAES. Kun ette koko tähän pitkään aikaan ole kertaakaan sitä pyytänyt.

VALBORG. Minä luulin teidän tarjoovan sen mulle.

(Äänettömyys).

SANNAES. Tuo asia muuttui totiseksi. — Min'en tahtonut tehdä sitä, ennenkuin olisin varma — — (pysähtyy).

VALBORG. Minun pyyntöni on nyt totinen — antakaa mulle kätenne.

SANNAES (pari askelta eteenpäin, iloissaan). Te pidätte siis väliä siitä?

VALBORG. Paljon väliä.

SANNAES (tulee). Taivas teitä siitä siunatkoon! Tässä se on!

VALBORG (kääntyy, ottaa sen). Käden, jonka nyt mulle annatte, otan minä vastaan.

SANNAES (vaaleten). Mitä sanotte?

VALBORG. Että minä jo enemmän, kuin puoli vuotta, olen tuntenut sydämessäni, että pitäisin suurimpana kunnianani olla sen miehen vaimo, joka on lempinyt minua, ainoastaan minua, lapsuudestaan saakka, ja joka on pelastanut isäni ja meidät kaikki.

SANNAES. Neiti! — Herra taivahinen!

VALBORG. Ja te tahdoitte kernaammin matkustaa, kuin antaa mulle kätenne, — ja ainoastaan sen tähden, että me olimme käyttäneet hyväksemme teidän apuanne, josta päätitte, ett'emme olleet vapaat! Se on liiaksi, ja kun te ette tahtonut mitään sanoa, täytyy mun.

SANNAES (lankee polvilleen'). Neiti!

VALBORG. Enemmän kuin puoli vuotta olen tuntenut rakastavani teitä, niinkuin te ansaitsette rakastettu olla! Sillä teillä on uskollisin luonne, hienoin mieli, lämpimin sydän, kuin koskaan olen tuntenut.

SANNAES. Tämä on liiaksi — sadoin tuhansin kerroin!

VALBORG. Minä olisin ylpeä kohtalosta saada olla teidän vaimonne! Se on päämaali, johon olen pyrkinyt ja olenkin tullut toiseksi, kuin ennen olin. Lähinnä Jumalaa, olen siitä kiitollinen teille, ja minä tunnen voivani luoda teille elämän semmoisen, jota maallinen harvoin nauttii.

SANNAES. Min'en voi vastata, sillä min'en todella kuule, mitä te sanottekaan. Teitä olen minä ihaellut lapsuudestani saakka, vaan en toki milloinkaan ole saattanut uskoa teidän voivan — niin, min'en sitä usko vieläkään! Mitä nyt sanotte, tulee siitä, että teidän on mua sääli, nyt kun mun on lähteminen, ja kun luulette olevanne mulle kiitollisuuden velassa. Se tulee säitä, että olemme eläneet liian kauvan yhdessä, ilman muita. Te teette sydämenne vaatimuksen mukaan, vaan te ette ole löytänyt sitä, joka teille sopii! (ottaa häntä toisestakin kädestä). Älkää keskeyttäkö! Minä tunnen sen totisemmin, minä olen sitä ajatellut kauvemmin, kuin te. Te olette minua niin paljon etevämpi luonnonlahjoissa, tiedoissa, käytöksessä, — ja vaimo ei saa olla miestään etevämpi. Minä en suinkaan voi sitä sietää.

Ei, mitä te nyt tunnette, se osoittaa hyvää sydäntänne, ja se seuratkoon mua retkilläni elämäni siunauksena. Te olette ollut mun eloni katkeruus ja riemu. Te olette opettanut mua luopumaan — ja luopuminenhan on melkein jokaisen osa elämässä! Mun kohtaloni on nyt kevyt, matkani huokea; sillä tiedänhän nyt: Teidän hyvät ajatuksenne seuraavat minua (nousee).

Erota meidän pitää, — nyt se on mitä tärkeintä! Sillä nykyistä en voi kestää, ja tuo toinen olisi onnetonta meille kumpaisellekkin! — Älkää vastatko, älkää puhuko! Kaikki, mitä sanon, on totta. Minä, joka olen rakastanut teitä niin kauvan ja niin syvästi, minä — — —

VALBORG. Sannaes —!

SANNAES (pitäen häntä käsistä ja keskeyttäen). Minä pyydän sydämestäni, älkää sanoko mitään! Teillä on liian suuri valta minuun, älkää käyttäkö sitä syntiin! Sillä synti olisi — suuri synti, saattaa kaksi hyvää ihmistä petolliseen asemaan toisiensa suhteen, niin että ne vihdoin ehkä kammoisivat toisiaan.

VALBORG. Sallikaahan toki — —!

SANNAES (päästää hänen kätensä, innokkaammin, askeleen taaksepäin). Älkää, älkää poistako minua siitä, mikä sydämeni syvyydessä tuntuu oikealta. Yhteis-elämä tuottaisi mulle sanomattomat tuskat, sillä min'en tuntisi itseäni siihen kykeneväksi! Mutta nyt eroan minä teistä lohdutetulla mielellä. Nyt ei mikään katkeruus seuraa mua, niin, nyt vähitellen kaikki, mitä meidän välillä on ollut, vieläpä katkeratkin suhteet, muuttuvat suloksi, sillä ne olivat alku tähän suureen, kauniisen selitykseen. Jumala teitä siunatkoon! Hän teitä onnehen ohjatkoon! Sillä teille on suuri tulevaisuus tarjona! Jääkää hyvästi! (ottaa hänen kätensä). Kiitokseni! — Älkää olko näkösällä, kun sanon jäähyväiseni, muuten voivat toiset jotain huomata, enkä minä voisi erohetken kaihoa kestää! Hyvästi!

(Syöksyy perälle).

VALBORG. Sannaes! (Hänen jälkeensä) Sannaes! — Mutta Sannaes! (Sannaes ottaa palttoonsa ja hansikkaansa, jotka ovat pudonneet maahan, ottaa ne juostessaan, töyttää kiiruhtaissaan päällään Berent'iin, joka juuri astuu esiin; Jakobsen seuraa Berent'iä).

SANNAES. Anteeksi!

(Pois oikealle).

Viides kohtaus.

Berent. Jakobsen. Valborg. (Sitten) Tjoelde.

BERENT. Ollaanko täällä "sokkosilla"?

VALBORG. Niin, Herran tieten, ollaankin!

BERENT. Teidän ei tarvitse sitä niin vakaasti vakuuttaa. Minulla on siitä jo varsin vakaa tunne.

(Pitelee vatsaansa, hymyillen).

VALBORG. Anteeksi, — isä on tuolla!

(Viittaa vasemmalle, menee oikealle).

BERENT. Ei meitä ainakaan liian kohteljaasti oteta vastaan, — vai mitä?

JAKOBSEN. Ei, me näymme olevan aivan kuokkavieraita täällä — hra advokaatti.

BERENT. Niin näymme olevan. — Mutta mitähän täällä tapahtunee?

JAKOBSEN. Hiisi tiesi? — Näytti aivan siltä, kuin olisivat ne tapelleet; ne olivat niin veriset kasvoiltaan.

BERENT. Punaiset, tarkoitatte kai.

JAKOBSEN. Niin, jotain sinneppäin. — Tuoss' on Tjoelde! (Liikutettuna)
Herran päivät, kuinka hän on vanhentunut!

(Peräytyy peräytymistään, kun Berent astuu esiin).

TJOELDE (Berent'ille) Tervetultua! — Tänä- samoin kuin viimekin vuonna tervetullut pieneen majaamme! — Ja tänävuonna vielä enemmän tervetullut, kuin viimevuonna!

BERENT. Koska asiat käyvät tänävuonna vielä paremmin, kuin viimevuonna! Minä toivotan onnea konkurssi-pesänne lopulliselle selitykselle — ja teidän päätöksellenne maksaa kaikki!

TJOELDE. Niin, jos Jumala suo, niin — — —

BERENT. Mutta kaikkihan käypi oivallisesti!

TJOELDE. Tähän päivään saakka ei ole ollut valittamista.

BERENT. Pahimmasta on päästy, kun perustus on tehty — ja tehty kunnollisesti.

TJOELDE. Siitä on mun teitä suuresti kiittäminen.

BERENT. Erinomaisen helppoa on auttaa sitä, joka itse auttaa itseään!

TJOELDE. Enimmin on mua ilahuttanut se, että olen saavuttanut teidän luottamuksenne, — ja että olette hankkinut mulle toisten.

BERENT. Min'en olisi voinut tehdä mitään, ellette itse ensin olisi tehnyt kaikkea. Älkäämme puhuko siitä enää! No, — täällähän näyttää tänävuonna vielä mukavammalta, kuin viimevuonna.

TJOELDE. Lisätään aina vähitellen, vuosi vuodelta.

BERENT, Ja te olette vielä kaikki koossa?

TJOELDE. Olemme vielä.

BERENT. Tottakin! Minä saatan sanoa terveisiä poistuneelta! (Tjoelde kummastuu). — Minä tarkoitan kavallerialuutnantilta!

TJOELDE. Vai — niin! Oletteko — —?

BERENT. — Matkustimme yhdessä. Oli myöskin eräs hyvin rikas tyttö samalla laivalla.

TJOELDE (hymyillen). Vai niin — —!

BERENT. Minä en luule koetusten juuri onnistuneen. Moisten seikkojen laita on aivan sama, kuin otus-joukon, johonka metsästäjä tähtää. Jos ensimäinen laukaus menee mäntyyn, eivät seuraavatkaan tavallisesti tahdo onnistua; varovaisuus kasvaa.

JAKOBSEN (on koettanut päästä Tjoelden luo; seisoo hattu kädessä). Minä olen lurjus, minä; — minä tiedän sen!

TJOELDE (ottaen häntä kädestä). No no, Jakobsen! —

JAKOBSEN. Minä olen suuri lurjus; — mutta minä myönnän sen!

TJOELDE. Mitäpä noista! Uskokaa, minua ilahuttaa, että nyt jälleen voin tehdä välimme hyväksi.

JAKOBSEN. Min'en saata puhua. Sydäntäni polttaa. (Yhä puristellen hänen kättään). Te olette paljon — paljon parempi mies, kuin minä. Sitä sanoin vaimollenikin: Kunnon mies, sanoin ma, (Liikutuksessaan).

TJOELDE (ottaa kätensä takaisin). Heittäkäämme kaikki entiset unholaan, Jakobsen, — kaikki, paitsi mitä hyvää on välillämme ollut! — Kuinka onnistuupi nykyään oluttehdas?

JAKOBSEN. He miks'ei! — Kun ihmiset vain hörppivät olutta niin hartaasti kuin nyt, niin — — —

BERENT. Jakobsen kyyditsi minut hyväntahtoisesti tänne. Matka oli erinomaisen hupainen. Jakobsen on oikea alkuperäisyyden esikuva.

JAKOBSEN (epäilevästi Tjoeldelle). Mitä hän oikeastaan meinaa?

TJOELDE. Että te ette ole semmoinen, kuin ihmiset enimmästi.

JAKOBSEN. Niin — min'en oikein ymmärrä hänen pakinaansa — ellei hän vain ole pitänyt mua narrinaan koko matkan.

TJOELDE. Kuinka niin voitte luulla? — Olkaa hyvät, astukaa sisään, mutta suokaa anteeksi, minä käyn edellä; vaimoni ei ole aina valmis vieraita vastaanottamaan (menee).

BERENT. Eipä Tjoeldekään minusta näyttänyt niin tyytyväiseltä, kuin odotin.

JAKOBSEN. Oho? — Sitä min'en huomannut.

BERENT. Ehkä minä erhetyin. — Hän tarkoitti kai, että meidän piti mennä hänen jälessään?

JAKOBSEN. Siten minä ymmärsin.

BERENT. Sitte pitää teidän, joka olette tuonut minut tänne, viedä minut rouvankin luo.

JAKOBSEN. Minä olen nöyrin palvelianne, hra advokaatti! Rouvaa minä syvimmästi kunnioitan, (äkkiä) niin, minä tarkoitan, samoin myöskin Tjoeldeä, — myöskin Tjoeldeä!

BERENT. Niin — ja sitte me mentiin?

JAKOBSEN. Sitte me mentiin!

    (On joutunut kunniapuolelle, muuttaa toiselle. Kokee kaikin
    voimin astua Berent'in askeleita, joka näyttää vaikealta).

BERENT. Minä luulen teidän täytyy luopua kokeestanne. Harvat harvoista ovat siinä onnistuneet.

JAKOBSEN. Noo, — minä kyllä — —!

(Molemmat vasemmalle).

Kuudes kohtaus.

Sannaes. Valborg.

SANNAES (tulee reippaasti oikealta, menee vasemmalle, pälyilee ympärilleen, astuu etu-alalle, sitten oikealle, missä piiloutuu puun taakse).

VALBORG (tulee jälestä, astuu esiin, huomaa hänet, hymyilee).

SANNAES (astuu esiin). Niin, näettekös, neiti, te nauratte minua?

VALBORG. Minä saatan helposti itkeäkkin.

SANNAES. Neiti, poistakaa se mielestänne! Te erhetytte, — te ette huomaa tätä seikkaa niin tarkkaan, kuin minä!

VALBORG. Ken oli se, joka tänään erhettyi? Ja joka pyysi anteeksi tuota erhetystään?

SANNAES. Minä se tosin olin; — mutta tämä — —

VALBORG (kesk.). Ja minkätähden te erhetyitte? Sentähden, että te koko vuoden ajan, aivan tähän päivään saakka, olette käsittänyt kaikki perin väärin! Ja teillekkö minä nyt myöntäisin oikeuden tuomitsemaan todellisemmin, kuin minä?

SANNAES. Voipi kyllä siltä näyttää, mutta —

VALBORG (kuin ennen). Nyt pitää minun saada puhua, Sannaes; — te kielsitte minua ennen, ja olette siitä saakka väistellyt minua. — Te sanotte minua niin paljon etevämmäksi itseänne — —

SANNAES. Minä en ole sovelias teille, teillä on toisellainen ja suurempi tulevaisuus edessänne — —

VALBORG. Mutta minullahan nyt on puheenvuoro?

SANNAES. Anteeksi!

VALBORG. Tehän toki tietänette, että vähän yli kahden vuoden sitten suuri, muhkea laivamme joutui haaksirikkoon ja että me kaikki pääsimme satamaan laivan pienellä pelastusveneellä. Mutta tottahan toki muistanette myöskin, että samalla kertaa oli laivassa nainen, joka ei tahtonut antaa itseänsä pelastaa; — mutta te pelastitte hänet mistäkään huolimatta, ja johdatitte hänet velvollisuutensa tuntoon! Ken oli silloin etevämpi? Ja sitten, — ken opetti mua työhön, täsmällisyyteen, järjestykseen, nöyryyteen ja luopumiseen? Kumpi meistä koko menneen ajan on ollut etevämpi? Ja tänään sitten? Ettekö te ole näyttänyt mulle, mitenkä jalo mieli saattaa uhrata elämänsä onnen ja pitää sitä ankarana velvollisuutenaan? Ei, Sannaes! Ellen senlaista miestä tuntisi itseäni etevämmäksi, olisin aivan kelvoton ajattelemaan teitä. Ettekä te sitä enää minusta luulekkaan!

SANNAES. Tiedänhän minä, että teidän sananne elähyttävät ja masentavat minut; — minun ei — — —

VALBORG (kesk.). Ei kenkään maailmassa voi saada teitä luopumaan siitä, minkä pidätte oikeana; mutta te ette enää pidä sitä oikeana!

SANNAES. Neiti, minä tarkoitan, teidän sananne saattavat mieleni liian kovaan liikkeesen, minun on vaikea johtaa sitä — —

VALBORG. — vasten sekä tuulta että virtaa, niin, se on luonnollista; mitä voitte siihen vastata?

SANNAES. Ett'ei sydämellisen yhteiselämän perustus ole ainoastaan kunnioituksessa — — —

VALBORG (hymyilee). — — vaan rakkaudessa.

SANNAES. Älkää ymmärtäkö väärin! Saattaisitteko te minun rinnallani astua seura-saliin, häpeämättä minun tähteni? — (Valborg hymyilee). Niin, te nauratte — sitä vain ajatellassannekin!

VALBORG (hymyillen). Minä nauran sitä, että te teette vähäpätöisyyden suureksi tärkeydeksi!

SANNAES. Niin kömpelö, tottumaton, niin, suoraan sanoen, pelkurimainen, kuin minä olen niiden seurassa, jotka — (Valborg hymyilee). Niin, näettekös? Teidän täytyy nauraa!

VALBORG. Ehkä minä nauran teitä seuroissakin!

SANNAES (totisesti). Mutta sitä ette saattaisi tehdä vahingoittamatta minua!

VALBORG. Saattaisimpa kyllä, Sannaes; minä pidän teistä niin paljon, että mulla on varaa vähän nauraa teidän vaillinaisuuksianne. — Siten minä usein teen! Jos minä näkisin teidän todella ylhäisessä seurassa vaipuvan uusien tapojen painosta, mitä minä muuta kuin nauraisin? Vaikka useammat nauraisivat, luuletteko, ett'en minä aivan samassa voisi ottaa teitä käsivarresta ja seurata teitä halki muhkeimman ylimys-seuran? Tiedänhän minä, ken te olette, ja seura tietää myöskin! Herralle kiitos, ei ainoastaan pahat työt tule maailman korviin!

SANNAES. Te hurmaatte, lumootte minut — —!

VALBORG (kovaa). Jos tätä mairitteluksi luulette, niin tehdäämpä koetus. Asianajaja Berent on täällä. Hän ei ainoastaan kuulu maamme parhaimpiin seuroihin, vaan on niitä etevämpikin. Odottakaamme hänen tuomiotansa? Mitään ilmaisematta, hankin minä sen heti!

SANNAES (hurmaantuneena). Min'en tahdo kenenkään muun tuomiota, kuin teidän.

VALBORG (samoin). Eikö totta? Kun vain olette varma minun rakkaudestani. — —

SANNAES (kesk.) — niin on kaikki muu vähäpätöistä, mitätöntä — ja teidän lempenne opettaa minulle aivan kohta, mitä multa puuttuu!

VALBORG. Katsokaa minuun!

SANNAES (ottaen häntä käsistä). Niin!

VALBORG. Luuletteko minun milloinkaan häpeävän teidän tähtenne?

SANNAES. En, sit'en luule!

VALBORG (liikutuksella). Luuletteko minun pitävän teistä?

SANNAES. Luulen! (lankee polvilleen).

VALBORG. — kylliksi syvästä sydämestäni, voidakseni pitää teistä koko elämäni ajan?

SANNAES. Niin, niin!

VALBORG. Sitte jäätte te minun luokseni, ja me pidämme huolta vanhuksista, me rupeemme heidän sijaansa, kun Herran hetki lyö.

(Sannaes päästää hänen kätensä, puhkeaa itkemään).

TJOELDE (on tullut konttoriin Berent'in kanssa, jolle näyttää pää-kirjaa, nostaa sattumaltaan päätään ja huomaa nuoret. Nojaa ulos ikkunasta ja kysyy hiljaa). Valborg, mitä se?

VALBORG (tyynesti). Sannaes ja minä — kihlattuina.

TJOELDE. Onko se mahdollista! (Berent'ille, joka on kirjaa tarkastaissaan vaipunut syviin ajatuksiin). Anteeksi!

(Menee konttoriin vasemmalle).

SANNAES (ei ole tunteiltaan kuullut mitään, nousee). Suokaa anteeksi!
Kamppailu on ollut liian pitkä ja liian kova; se on masentanut minut!

(Kääntyy, tästälähin kovassa liikutuksessa).

VALBORG. Sannaes, menkäämme äidin luo!

SANNAES (perällä, poispäin kääntyneenä). Min'en voi, neiti, — odottakaa — —

VALBORG. Tuossapa ne jo ovatkin!

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Tjoelde. Rouva. Signe.

(Tjoelde tulee vaimoineen; Valborg rientää heitä vastaan, heittäikse äitinsä eteen).

ROUVA (hiljaa). Herralle kiitos ja kunnia! —

TJOELDE. (menee Sannaes'in luo, syleilee häntä). Poikani!

ROUVA. Vai niin, senkötähden Sannaes tahtoi matkustaa! Sannaes!

(Tjoelde viepi Sannaes'in rouvansa luo, Sannaes lankee poloilleen, suutelee hänen kättään, nousee heti ja menee jälleen perälle).

SIGNE (tulee). Äiti nyt on kaikki valmis!

ROUVA. Niin täälläkin!

SIGNE (on katsellut ympärilleen). Onko mahdollista!

VALBORG (häntä vastaan). Suo anteeksi, ett'en ole sulle mitään sanonut. Mutta minä tiesin, mikä kamppaus edessäni oli, — ja olinkin jo vähällä sortua! — Ja epävarmoja seikkoja ei juuri kernaasti kerrota.

SIGNE. Niin, sinäpä olet osannut salata!

VALBORG. Pitkän kärsimyksen olen salannut en muuta!

SIGNE (suutelee häntä ja kuiskaa muutaman sanan; kääntyy). Sannaes! (häntä kohti). Vai olemme me siis lanko ja käly?

SANNAES (kainosti). Neiti, — te —

SIGNE. Mutta eihän sitä sitte enää sovi sanoa "neiti" eikä "te"?

VALBORG (heti). Älä sitä kummastele. Hän kutsuu minuakin "neidiksi".

SIGNE. Mutta eihän se toki käy laatuun enää sitte, kun olette naimisissa?

ROUVA (Tjoeldelle). Mutta minnekkä ystävämme joutuivat?

TJOELDE. Berent on konttorissa. — Tuolla hän seisoo!

BERENT (näkyy ikkunasta, katselee lornjetilla). Kyllä minä kohta tulen onnentoivotus-visiitille ystäväni Jakobsen'in kanssa (menee).

VALBORG (isänsä luo). Isä!

TJOELDE. Lapseni!

VALBORG. Ilman tuota kovaa päivää emme olisi tätäkään nähneet.

(Tjoelde puristaa äänetönnä hänen kättään).

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Jakobsen. Berent.

TJOELDE. Saanko esitellä tyttäreni sulhasen, hra Sannaes'in.
(Tervehditään).

BERENT. Minä kunnioitan teitä, neiti, valitsemisestanne — ja toivotan onnea koko talolle, jolla on tuommoinen vävypoika.

VALBORG (riemuten). Sannaes!

JAKOBSEN. Saanko minäkin, vaikka olen vain yksinkertainen mies, saanko minäkin sanoa: Poikonen on rakastanut teitä rippikoulu-ajoistaan saakka, ennemmin hän ei saattanutkaan. Mutta empä, toden totta, olisi luullut teitä niin älykkääksi, että olisitte ottanut hänet.

(Nauru).

ROUVA. Eräs täällä sanoo ruo'an jäähtyvän.

SIGNE. Saanko minä äitini puolesta seurata hra asianajajaa pöytään?

BERENT (tarjoten hänelle käsivartensa). Se on mulle suuri kunnia! —
Mutta morsiuspari etupäässä!

VALBORG. Sannaes —?

SANNAES (tarjoten Valborg'ille käsivartensa, kuiskaa mennessään).
Ajatelkaapa: Me kävelemme käsi kädessä!

(Berent ja Signe sitten; Jakobsen viimeisenä).

TJOELDE (pysähtyy). Nanna, nyt olemme perustaneet elämämme totuuden pohjalle. Nyt tunnen siunauksen saapuneen huoneesemme.

ROUVA. Henning!