The Project Gutenberg eBook of Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä, by Alma Söderhjelm

Vainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia löytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa salongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt kauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli aivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen, yhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset ja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa valistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna, pakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä mitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy, markiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja monet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin, ensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja vallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle suuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien tutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi pysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys, joka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan. Niinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään saakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta heti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli laittomin mitä milloinkaan oli ollut.

Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa, että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden yhteiskunnan pohjaksi.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa 1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.

Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella: "Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille, ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille keskusteluille ja huolille. — — — Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei — ja tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus — hän on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen puvulleen"— — —

Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on — ja sen kyllä itsestään ymmärtää — että uudessa yhteiskunnassa toimivat salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset, joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland, erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona. Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja mielistelyn keveätä kieltä — ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen muutos — muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa, että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen Sieyès'in kuuluisaa Mikä on kolmas sääty? tai muita huomiota herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana 18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.

Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit, jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki, johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen De l'Esprit kirjan tekijän leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat, johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä, poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta, kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri ero iässä — hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet — ynnä miehen suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen. Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin. Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä, jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa. M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta vaikutusvallastaan.

Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais, jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena, että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä, joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde — niin, hän osotti selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm, Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan. Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan. Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne, protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä, Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias, kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi, joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys. Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö vallankumouksen aikana.

Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi, mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä M:me de Beauharnaisin salongista — ja se onkin ainoa salonki, joka keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.

Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne, erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään, toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten aatteiden levittämiselle — aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia herätti huomiota ja oli huudossa — ei senvuoksi että ne olisivat voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin puoliso.

Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla: "Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa, vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand, kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth — kaikki nuo miehet, jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina. Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa, hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin, hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen. Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa; seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla. Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin, kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa. Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan, puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.

Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.

Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista — se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa, jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei pudottanut rasiaa lattialle.

Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" — käyttääksemme erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa — kuin M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa, kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta- ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta. Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin perkiökasoille Seinen rannalle.

Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790. Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi. Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja, joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.

Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin, huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia, hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin avulla, Le Mercure national, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee, mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu, hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu. Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine, punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden, älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen, Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.

Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit" muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t. s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa, tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita "à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä, koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa. Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain, yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä, ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus, vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."

Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista. Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs lehti, Chronique de Paris, esittelee, että "kaikki koneellinen ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa, koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin "minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet, sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla "sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä, hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne, veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin oli lehdessä Le Mercure national luettavana kirjoitus nimeltä Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta. Tässä kirjoituksessa vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi, kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa, johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi. Silloin näet menestysvaliokunta — sittenkuin konventti monesti oli kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä pakolliseksi — otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin, hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta siinä mitään luonnotonta.

Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä. Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle — minkä edun hän kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.

Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin, joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa, sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys, joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!

Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26 vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään Le patriote français ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä, ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot, Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka, Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin", hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt. Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."

Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään. Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli — kun yleinen päätös oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi — tullut joukko nuoria aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille, joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit". Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan Amours du chevalier de Faublas kirjan tekijä, ja nuori ylpeä Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen, mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja, mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa 1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin. Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän ystäväpiirinsä.

Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin, sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."

Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa. Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.

Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä, niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan 19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista, joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa suurenmoisella tavalla.

Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen yhteinen ystävä Stanislas Fréron — tuo julma Fréron, Marat'in ihailija ja aseveli, väkivaltaisen L'orateur du peuple lehden ulosantaja, Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja, jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi, tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän rakastajaksi ja — Camillen luvalla — Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.

Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin, nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!

KLUBIT

Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan vaikutuksen lähtöpaikkana.

Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan. Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi, sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys, klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.

Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni, vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä; täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin, ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn jäseniä — "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan". Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä. Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.

Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö, epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin. Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion, Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi. Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi, ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta, jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta, jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.

Kun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista Pariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet tapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät edelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei enää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin Vallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin seura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti klubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka klubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän korvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta oli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua itseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät ottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.

Klubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut ovensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille, jotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin jakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä suositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi se suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä paremmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui klubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan. Näiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti levisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain keskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään vähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen keskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien historioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää ristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet ovat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien yhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten murhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän politiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi ainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa keino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy tämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin pitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija Eugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen liikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin katsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe ylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan muuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, L'ancien régimen nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että hän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan oli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen. Yleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen niiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä myöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan tuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan ollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä johto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa tueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä ne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa, sen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien horjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta, että jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista kuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut muuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli "puhujalava, jota vuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat johtavia vallankumouksen aikana." Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin Ranska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat tasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin aikana.

Se jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin helmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen jälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa alussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut meteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta, ettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa yksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti perustuslaillinen.

"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään korkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain kautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on kuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.

"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton, kruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.

"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.

"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat vastuunalaisia.

"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä edusmiesten kokous."

Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat anarkistiseksi ja fantastiseksi!

On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.

Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun 1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka. Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen. Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin, sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta, jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen, mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta", ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."

Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin. Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin 10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.

Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana. Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta. Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä; kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja väkikeinojen avulla.

Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa, maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä. Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt, pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.

Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla. Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin Feuillanttiklubiksi.

Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön, joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle, jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen, s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon palvelija, pedantti ja tyranni — Robespierre.

Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa, hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.

Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi, perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti, sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein ilmeisesti ateistinen.

Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta 1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme, olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan, ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan, täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti, ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja pelastakaamme isänmaa."

Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista. Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä", sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä, jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin, täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin, ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin. Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk. 1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10 p. elokuuta he olivat eturivissä.

Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa, mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta, ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista. Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v. 1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita, ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa, mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja kehitys on vähän tunnettu.

Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen, mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on, että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista, emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen äänenkannattaja, pieni sanomalehti Bouche de fer julkaisi. Lehden tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen, yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta "särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä — "le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan, kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja personallinen ystävyysside."

Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen, sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa, sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat Bouche de fer lehden tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia, vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja. Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin, jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin. Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet. Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana, lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.

Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit, jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä, vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää, tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa, passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua; jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii. Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi "veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.

Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista vaikutusvaltaa.

Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä, taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän, jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.

Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia, tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin rata lopussa.

Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi, että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa, mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana. Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen puheenjohtajana. — Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet, ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka 25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa, missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan. Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja juutalaisten vapauden ystävä.

Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an, minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja apotti Royoun, ultrarojalistisen L'ami du roi lehden toimittajan, on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin kansan kesken.

Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta kertaa hajautumaan.

Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään. Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen onnistui pelastua.

Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään, yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna 1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.

Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv. 1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja, pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen hedelmättömänä.

Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin Esityksen niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen, sekä sen Johtosäännön ja sen Periaatteet nähdäksemme, kuinka vähän klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa, ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa, "minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle; nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton" herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan m.m. seuraavaa:

"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan. Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät, että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"

Myös tunnettu Moniteur lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai ainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja epäselvyydestä.

"Mitä puolueettomiin tulee", luetaan siinä, "niin en ollenkaan tahdo kääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä 'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä."

Puolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla lauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään tavoin selittäneet heidän asemaansa.

"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta vallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan hallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa niiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa, ettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti toitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta."

Nuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati voimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!

Vallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri klubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan päivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat vahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja sateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin jälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat valmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli klubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä ja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot, jollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma erityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää jonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin vallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä kävijänsä valtiollisesta kannasta.

Palais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi yötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat seisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin riemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan. Epäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut säädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan näyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa. Palais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten käyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka elivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön naisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan sisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja herättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän viimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti joku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa ei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi koettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia kolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat voittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista kaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa solvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä edusmiehiä.

Täällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli ainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka omistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa olivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä, Café Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa jakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista vallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café Foy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin puutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin virvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman kokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi vallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia läpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki sanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen; täältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä noiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen päättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.

Café Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa Café Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain ja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden 1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja vallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat oikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti lähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein sanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he lausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä he tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä kahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun numeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen johdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan tosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten, jotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun rintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten miesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin kaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.

Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.

Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa. Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa; täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.

SANOMALEHDISTÖ

Samalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi toisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten kysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi välineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa, laverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren yleisön tietoon.

Selvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee sen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona ja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka oli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä cahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista lähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa Archives parlementaires julkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että sanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna tyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen filosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla paloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua huonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se ei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa takavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti polttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa yhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria vastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan painetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä cahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden jakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää vapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta, jota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.

Jo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin ratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p. heinäk. 1788 kehoitti kaikkia "Ranskan oppineita ja tietorikkaita miehiä" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita tulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat tähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen etuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne, jotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet kirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla satoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia kaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu kuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu valistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa puhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä vapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä varustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta sen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen kokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja oli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: "Tappaa ihminen on sama kuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota itse järki".

Sill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia sen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä ajamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä vireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö. Vangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt mitään niin paljon kuin noita kahta sanaa "filosofia" ja "politiikka", se ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta. Ja kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli se kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään kahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen sanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut vain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se murtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään vakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa; sen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa — muotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden asiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa valtiollinen sanomalehti puhui kaikille ja — mikä oli vielä tärkeämpää — puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui lyhyen kuolintaistelun jälkeen.

Kunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta kuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla muistetuiksi tässäkin yhteydessä — Brissotille ja Mirabeaulle.

Täytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista sanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten töistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista, ja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää Brissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789 julkaisi sanomalehtensä Le Patriote français'in näytekaavan varustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella: "Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli." Muutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin lehden hengen:

"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän sanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä hetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi on vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin hedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken, ja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.

"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä vallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta lentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä valikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen niitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että vain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino pysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja muodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti eli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista kansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton lukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja orjuudestaan.

"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on ottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen. Sanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja orjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat säilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.

"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä minkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria, poistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat ja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan sekä moitetta että kiitosta.

"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule panemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas mies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää aatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me ryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen ja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta vaikutuksesta."

Brissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä oli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä estettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies, Maissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin suutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen virkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös, hyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan yhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista sanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa parempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p. toukokuuta.

Samana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun États généraux nimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä, säätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen. Mirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin Brissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta ja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja kaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten suuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin Le Patriote français. Toukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna niitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä privilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä monia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana, ja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen aikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi säädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella kieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m. millään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen levittämistä, jonka nimi oli États généraux ja jonka leimattiin saarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p. toukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi kiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä koskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta, Brissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran Memoarin säätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta, ja Mirabeau itse julkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen nimeksi Lettres à mes commettants. Brissot oli niin takertunut muihin tehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä vasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän viimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä huudahtaa: "Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis voi enää estää tämän lehden julkaisemista!"

Kun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät vanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset — kuvitellakseen kai itselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa — huvittelivat itseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien ulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei ollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin ilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja julkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä päivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita mukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä; elokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa 192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku yleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea 400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä oktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät pieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat neljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, Moniteur, oli foliokokoa. Melkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla painolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen ilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät muutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa sellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain mielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset pysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä, mutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli niiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille pienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä, mutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin sokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät ollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat, ne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset väistymään.

Tietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi vihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset eli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja aikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen sanomalehden syntyessä, — se oli apotti Royoun toimittama L'Ami du roi — oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.

Tavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten sanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä kuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä, jälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä, näkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja aristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet käyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa yksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin helpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli, osaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua. Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä, purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi Actes des Apôtres (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen. Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua, mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.

Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa, joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.

Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen Patriote français'insa oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.

Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä. Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä, vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. Le Patriote français onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen "de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta kuollakin.

Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa: mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään (13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:

"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta päämaalia kuin olla hyödyksi:

Le Patriote français vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää, paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen, että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue sitä pelkäsi ja vihasi.

Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat olivat alusta pitäen — vastakohtana monelle muulle — innokkaita ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies; hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä, joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja muodontäydellisyyttä.

Camille Desmoulinsin lehti Les Révolutions de Paris et de Bradant, alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma, hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin, joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.

Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790, Prudhommen ulosantamaa lehteä Les Révolutions de Paris, jonka kanta käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme. Nouskaamme pystyyn." — Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat kansalliskokouksesta.

On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä. Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa, joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.

Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790 Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa, epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras. Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi, jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin marttyyrikruunua.

Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin, jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen, riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista. Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen. Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän, kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa — tosiasia on kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että — kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli — olisi tullut kansan ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin, valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.

Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin Fréron, jonka lehti L'Orateur du peuple oli vain kaiku Maratin L'Ami du peuple'sta. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen, vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron, kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.

Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi, nimittäin Annales patriotiques et littéraires, jota Carra ja Mercier toimittivat Maratin henkeen — karkea ja kömpelö lehti, jonka sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä Courrier des départements — lehti, joka alussa ei ollut niin vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita tukia.

Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti Père-Duchêne. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen, johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen Père Duchêne- jopa Mère-Duchêne-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.

Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu Actes des Apôtres ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot olivat hänet määränneet. Actes des Apôtres lehden keralla oli kaksi muuta lehteä ylimysten tukena, Gazette de Paris, jota toimitti du Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja L'Ami du roi, jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno, apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja kaikenlaisiin väkivallan töihin.

Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin, nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä. Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana Actes des Apôtres lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan yksinkertaisesti kutsui nimellä Journal de M. Suleau. Juuri tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi, kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja — otettiin.

Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi kirjalliset, puoliksi valtiolliset Chronique de Paris ja Journal de Paris, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle, jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista; niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. Journal de Paris voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit, jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti Gazette de France ja Journal des débats et des décrets, jotka kumpikin vielä nytkin ovat olemassa, sekä Moniteur. Viimemainittu oli erityisesti huomattava siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. Moniteur oli koko vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä hallituksen virallisen äänenkannattajan.

Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa, ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä. Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä. Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus, ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.

Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta. Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa, hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa, missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa, kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta, emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin käyttänyt.

Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä, että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa. Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan rajaton itsevaltaisuus.

Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan. Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.

Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla. Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan. Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".

Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta. Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000 miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri, joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.

Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja, adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin, hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat sanomalehdistöä vastaan.

Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana — sillä jos kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan — alettiin nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi" muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia sen tarjoomia etuja.

Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni, päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta sanomalehdistöstä ja samalla myös — ei teoriassa vaan käytännössä — sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan eräs rojalistinen sanomalehtimies, Gazette de Paris'in toimittaja, revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.

Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön, Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen tukahuttamana.

Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin, joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut, ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin. Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun 31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias, kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.

Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona, mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa. Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan Le vieux Cordelier lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää, hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi, sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta, joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta, eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:

"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus, johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on kaikkia rajoja vailla."

Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan. Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin aikana oli päässyt vallalle.

"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki, likainen paita tai repaleinen puku — vapaus, se on onni, se on järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita. Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta onko nähty suurempaa hulluutta?"

"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi, jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin, rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."

Voidaan ymmärtää, millaisen huomion Le vieux Cordelier herätti jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille ajettaisiin pois klubista — "Camille on jo kyllin kauan hiponut giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik. 1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen hetki oli lyönyt.

Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli vain kuusi numeroa Le vieux Cordelier'iä ilmestynyt. Seitsemäs, ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi, jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli Tacitusta."

Muutamia päiviä ennen Camillea oli Père Duchênen ulosantaja Hébert kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.

TEATTERI

Samoinkuin vallankumous jo alusta pitäen sai tuen sanomalehdistöstä, samoin se teatteristakin sai itselleen mahtavan liittolaisen. Teatteri on sanomalehdistön tavoin edistänyt vallankumouksellisten aatteiden tunnetuksi tulemista kansan laajemmissa kerroksissa; mutta sanomalehdistön antaessa vallankumoukselle monta sen paraista virikkeistä ja sen valistustyön ollessa arvoltaan vakavaa ja pysyvää, teatterin vaikutus sen sijaan oli melkein kokonaan onnetonta laatua.

Olisi tosin syytä luulla, että vallankumouksen mukana tulleen vapauden olisi pitänyt antaa kirjallisuudelle uusia aihelmia, omaa luonnetta ja ominaisia muotoja; että kaikkien ajatusta ja sanomalehdistön vapautta rajoittavien esteiden poistamisen olisi pitänyt herättää ilmi muutamia suuria henkiä, ja isänmaallisen innostuksen tullut luoda ainakin joitakuita eteviä kirjallisia teoksia, joilla olisi ollut pysyvä merkitys. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin harvalla aikakaudella on näytettävänä kvalitatiivisesti niin köyhää ja keskinkertaista kirjallisuutta kuin juuri vallankumouksen ajalla. Turhaan me haemme muististamme edes muutamia suuria kirjallisia nimiä, jotka edustaisivat vallankumousta samoin kuin Racine ja Molière edustavat Ludvig XIV:nnen aikakautta, Voltaire, Rousseau ja Beaumarchais vallankumouksen edellistä aikaa, ja M:me de Staël ja Chateaubriand konsulaatin ja keisarivallan aikaa.

Myöskin teatteri tarjoo kirjallishistorialliselta kannalta katsottuna sangen vähän mielenkiintoa. Voidaan sanoa noista tuhatlukuun nousevista draamallisista tuotteista, jotka vallankumouksen aikana näkivät päivän valon, ettei niistä yksikään ollut huomattavampi kirjallisena luomana, ja että ainoasti pieni osa niistä todisti todellista lahjakkuutta tai jotakin suurempaa kykyä. Mutta joskaan kirjallishistorioitsijat eivät tämän ajan draamallisesta kirjallisuudesta löydä sitä mitä hakevat, niin se sen sijaan tarjoo historialliselle tutkimukselle rikkaan ja ehtymättömän ainesvaraston. Teatteri näet heijastaa yhtä hyvin jollei paremminkin kuin sanomalehdistö kautta koko vallankumouksen valtiollisia tapauksia sekä päivän mielipiteitä ja harrastuksia.

Se piirre, joka ennen muita on revolutsioniajan teatterille luonteenomaista, on se poliittinen intohimoisuus, joka on lyönyt leimansa melkein jokaiseen sen tuotteesen. Ei koskaan muina aikoina teatteri ole niin suuressa määrin kuin vallankumouksen aikana ollut "tekijänä" valtiollisessa elämässä. Taiteen rauhallisesta tyyssijasta se muuttui puhujalavaksi, josta päivän kaikki pienimmätkin tapaukset, kaikki huomiota herättävät lausunnot kansalliskokouksessa, klubeissa ja kahviloissa sekä kaikki katukohtaukset seliteltiin yleisölle melkeinpä välittömästi ja sangen läpinäkyvän toisinsanonnan avulla. Todellisuuden suuri näytelmä, jota jokainen näki näyteltävän silmiensä edessä, kahlehti mahtavalla traagillisuudellaan ja suurenmoisilla tehokohdillaan siihen määrin kaikki mielet, että kaikki mitä mielikuvitus olisi voinut luoda, sen rinnalla olisi tuntunut miedolta ja mitättömältä. Yleisö oli liiaksi kiintynyt tähän todellisuusnäytelmään halutakseen teatterissa nähdä mitään muuta kuin sen heijastusta. Se ei vaatinut taidetta vaan viittauksia päivän tapahtumiin; ja oli luonnollista, että kirjailijat tyydyttivät sen toiveita ja uhrasivat puoluekiihkoille taiteellisuuden kustannuksella.

Se kuvapuku, jota käytettiin poliittisten tapausten esittämiseksi näyttämöllä, otettiin historiasta ja erityisesti vanhasta ajasta. Vanha aika ei varmaan koskaan ole ollut niin tutunomainen eikä niin kansantajuistettu kuin vallankumouksen aikana. Luitpa mitä hyvänsä tältä ajalta olevaa puhetta, lentokirjasta tai sanomalehteä, niin yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta siinä tapaat sitaatteja kreikkalaisista tai roomalaisista kirjailijoista sekä viittauksia vanhaan historiaan, sen merkillisiin tapauksiin ja henkilöihin, sen suuruuteen ja sen muistoihin. Caesarin murha, Tarqviniuksen karkoitus, Sokrateen kuolema, Cato, Tarpeian kallio, Cincinnatus, Capitolium, Perikles, Rubicon, Catilinan salaliitto — kas siinä ne lausetavat, jotka useimmin meitä kohtaavat, kas siinä ne aineet, joista vallankumouksen miehet ammensivat deklamatorisen kaunopuheisuutensa tehoisimmat vaikutelmat. Pieninkin urhotyö loi Brutuksia ja Sokrateita; Ranskan kuninkaille annettiin Rooman keisarien Neron, Caligulan, Vitelliuksen nimet; Maria Antoinette kulki aikansa lentokirjasissa aina Messalinan ja Agrippinan nimellä, ja kun M:me Dubarry tuomittiin kuolemaan, kutsuttiin häntä vallankumousoikeuden syytöskirjoituksessa "uudeksi Aspasiaksi".

Teatteri vaihteli kaikkia näitä roomalaisia ja kreikkalaisia aineita loputtomiin saakka, joko sitten johtavina motiiveina tai irrallisina sivuseikkoina, ja ne muuttuivat vähitellen yhdessä toisten historiallisten piirteiden kanssa melkeinpä välttämättömäksi osaksi vallankumousajan draamassa.

Revolutsionisen draaman saattoi ranskalaiselle näyttämölle 4 p. marrask. 1789 Marie-Joseph Chénier, joka silloin oli vain 25-vuotias. M.-J. Chénier, jota jälkimaailma on pitänyt vähemmässä arvossa kuin hänen vanhempaa veljeään André Chénieria, oli aikanansa paljoa tunnetumpi kuin tämä; hänen nimensä esiintyy vallankumouksen niin valtiollisen kuin kirjallisen historian melkeinpä jokaisella lehdellä. Mutta ei kummallakaan alalla tämä nimi merkitse mitään todellisesti pysyvää teosta. M.-J. Chénier oli liiaksi runoilija voidakseen tulla objektiiviseksi ja selvänäköiseksi politikoksi; hän oli liiaksi kiintynyt politiikkaan voidakseen rauhassa antaa runottarelleen sen ajan ja ne voimat, joita tämä vaati tehdäkseen hänestä etevän kirjallisen kyvyn. Sitä paitsi esti häntä hänen väsymätön pyrintönsä tulla kuuluksi ja hankkia kansansuosiota jossakin määrin kehittymästä siten, kuin hän toisissa olosuhteissa ehkä olisi voinut kehittyä. Niin hänen murhenäytelmänsä kuin hänen runonsakin monesti ilmaisevat suurta lyyrillistä lahjakkuutta, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän hätätyötä, hetkeä varten kirjoitettuja, ja niiden etevin arvo on siinä, että ne ovat oivallisena tuntomerkkinä sille myrskyiselle ajalle, jona ne ovat syntyneet.

Marie-Joseph oli kokeillut jo 20 vuoden ikäisenä mauttomalla ja mitättömällä näytelmällä nimeltä Edgar ou le page supposé (Edgar eli luuloteltu hovipoika), joka jo ensimäisessä esityksessä tuli ulosvihelletyksi ja jota sitten ei enää koskaan näytelty. Vuotta myöhemmin hän Orleansin herttuattaren välityksellä sai sen edun, että eräs hänen kappaleistaan, Azémire, joka oli laajemmin suunniteltu, mutta aiheeltaan yhtä arkipäiväinen, luettiin julki hovissa. Yleensä oli sellaisissa tilaisuuksissa tapana ainoasti hillityllä vaitiololla osottaa moitettaan. Mutta tällä kertaa poikettiin totutusta tavasta: sekä naurunpuuskat että vihellykset keskeyttivät lukemista, mikäli Grimm kertoo meille Correspondance littéraire'ssään. Kuitenkin kappale oli hyväksytty näyteltäväksi Comédie française'ssa ja jo harjoitettukin. Kaksi päivää hovissa lukemisen jälkeen se otettiin näyteltäväksi ilman että siitä oli ilmoitettukaan, kun näet aivan viime hetkessä oli täytynyt peruuttaa Zaïren esitys erään sairauskohtauksen vuoksi, eikä voitu olla antamatta yleisölle sen sijaan jotakin muuta hengenruokaa. Mutta Chénierin kappale meni myttyyn jo ennenkuin väliverhokaan ennätti laskeutua viimeisen näytöksen jälkeen. Yleisö näet oli suutuksissaan saamastansa saaliista ja osotti harminsa nousemalla paikoiltaan kesken näytäntöä ja poistumalla teatterista.

Chénier älysi nyt, että yleisön maku ei enää suosinut romantillisia lemmenseikkailuja, vaan että se vaati suurempia aineita ja voimakkaampaa käsittelyä. Niinpä hän v. 1788 kirjoitti nimellä Charles IX ou le Saint-Barthélémy (Kaarle IX eli P. Bartolomeuksen yö) tehoisan historiallisen näytelmän, joka oli täynnä viittauksia oleviin oloihin ja jo vuotta ennen Bastiljin valloitusta ilmaisi puhtaasti vallankumouksellisia merkkejä. Vuoden 1789 alkupäivinä Chénier tarjosi kappalettaan näyteltäväksi. Mutta tässä hän törmäsi ikivanhaa sensuuria vastaan, jota taitavat kädet hoitivat. Suard, Crébillonin seuraaja kuninkaallisen teatterisensorin virassa, Suard, akateemikko, joka obskurantismin ja konservatismin historiassa on tehnyt itsensä kuuluisaksi sen pitkällisen ja sitkeän vastarinnan kautta, jota hän teki Beaumarchais'in näytelmän Le Mariage de Figaron (Figaron häät) esittämistä vastaan, kielsi ehdottomasti suostumuksensa, eikä Chénierillä ollut muuta keinoa kuin jättää murhenäytelmänsä esityttämättä, kunnes voisi turvautua valistuneempiin tuomareihin. Kun sitten vallankumouksen mukana uusi aika näkyi koittavan, niin Chénier heti asettui niiden riviin, jotka taistelivat kaikkia vanhentuneita laitoksia vastaan, ja kahdessa leimuavassa lentokirjasessa, joista toisella oli nimenä Les inquisiteurs de la pensée (Ajatuksen kahlehtijat), hän mitä häikäilemättömimmällä tavalla ahdisteli niitä seitsemäätoista eri lajia sensuuria, jotka hän väitti tavattavan Ranskassa, ja niiden joukossa erityisesti teatterisensuuria. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa nähdäkseen teatterisensuurin kahleiden jollei aivan katkeavan niin ainakin isosti irroittuvan. Sittenkuin Pariisin teatterit Bastiljin valloituksesta syntyneen mieltenkuohun johdosta muutamia päiviä oli pidetty suljettuina, ne jälleen ryhtyivät työhönsä, ja niiden ohjelmisto muuttui kokonaan toiseksi entisestään, pääasiallisesti siitä syystä että Suard, joka pysyi paikallaan teatterisensorina, myöskin oli liittynyt vallankumoukseen, kääntynyt ja alkanut sallia näyteltävän niitä kappaleita, jotka hän ennen oli kieltänyt.

Niiden joukkoon kuului myös Fontanellen näytelmä Ericie ou la Vestale (Ericia eli Vestan neitsyt), joka esitettiin 19 p. elok. 1789. Saman päivän aamuna oli sanomalehdessä Le Patriote français otsakkeella Adresse à tous les bons patriotes (Kehoitus kaikille kunnon patriooteille) luettavana seuraava kehoitus: "Charles IX on otettu näyteltäväksi Comédie française'ssa, mutta näyttelijät eivät tohdi sitä näytellä, se kun on kielletty. Eivät ne ole enää hovin aatelismiehet, joilla on valta käskeä heitä. Valta on teidän." Illan kuluessa jaeltiin teatterissa joukko samantapaisia adresseja, jotka kaikki väittivät vääryydeksi sitä ettei Chénierin kappaletta ollut otettu näyteltäväksi. Niinpian kuin näyttelijät… näyteltyänsä ensin erään pienen kappaleen — olivat tulleet sisään näytelläkseen la Vestalca., kuului kaikkialta salongissa huutoja, joita ei aluksi oikein ymmärretty. Eräs näyttelijöistä, Gérard, astui silloin esiin ja kysyi, halusiko yleisö nähdä vastaesitetyn kappaleen tekijää. Yleisö vaan jatkoi huutamistaan, ja nyt voitiin siitä erottaa nimet "Chénier" ja "Charles IX". Hetkinen senjälkeen nousi salissa eräs herra seisoalleen huutaen: "Charles IX, Chénierin murhenäytelmä, on otettu näyteltäväksi ja harjoitettukin; miks'ei sitä näytellä?" Ei kukaan vastannut, vaan niin Gérard kuin muutkin näyttelijät poistuivat lavalta. Tuokion kuluttua astui esiin uusi näyttelijä, Fleury, ilmoittaen että kysymyksenalainen kappale kyllä oli harjoitettu ja näyteltäisiinkin niinpian kuin lupa saataisiin. Tässä hänet keskeytti melu, joka teki jatkamisen hänelle mahdottomaksi. Kuului vain huutoja: "Ei mitään sensuuria! Ei mitään lupaa!" ja kun nämä huudot ehtivät hiukan asettua, nousi taas ylös samainen herra, joka oli ottanut ajaakseen yleisön puhevaltaa, ja selitti että yleisö ei enää tahtonut tietää mistään luvasta, koska se jo ilmankin liian kauan oli huokaillut sortovallan ikeessä. "Me tahdomme vapautta", hän lausuu lopuksi vilkasten suosionosotusten kaikuessa salongissa, "nähdä näyttämöllä esitettävän niitä kappaleita, jotka meitä miellyttävät, samoinkuin meillä on vapaus ajatella mitä tahdomme". Kun hetkisen aikaa on kestänyt sananvaihtoa näyttelijäin ja salongin edustajain välillä, lausuu joku sanan "kunnallisneuvosta" ja ehdottaa vedottavaksi Pariisin pormestariin, joka määräyksellä 24 p:ltä elok. 1789 oli saanut huolekseen Pariisin teatterien ylivalvonnan. Tehdään sopimus, jonka mukaan näyttelijäin jo seuraavana päivänä tuli tiedustella Baillyn mielipidettä asian suhteen; minkä jälkeen Fleury yleisön innokkaasti taputtaessa käsiään vetäytyy takaisin, salongissa syntyy hiljaisuus ja la Vestale näytellään ilman mitään enempiä häiriöitä.

On hyvin luultavaa, että koko tämä meluinen kohtaus, joka ei suinkaan ole mikään ainokainen ilmiö vallankumouksen aikuisen teatterin historiassa, oli joko Chénierin itsensä tai hänen ystäviensä toimeenpanema; varmaa on ainakin että hän ilolla näki kappaleestaan puhuttavan ja sen herättävän huomiota. Ja hän olikin saava nauttia tätä iloa täysin määrin. Kysymys Charles IX:nnen esittämisestä oli kauan päiväjärjestyksessä. Bailly lykkäsi sen kunnallisneuvostoon, joka käsitteli sitä monessa istunnossa, kuulusteli sekä näyttelijöitä että Chénieriä, nimitti kolme tarkastajaa hänen teostaan arvostelemaan ja vihdoin jätti koko asian kansalliskokouksen ratkaistavaksi. Kansalliskokous ei ollut niin arka, vaan antoi heti hyväksymisensä kappaleen esittämiseen. Kun siis Charles IX, kestettyään vielä muita selkkauksia kaupunginvirastojen ja poliisipäällikön kanssa, ensi kertaa esitettiin 4 p. marrask. 1789, oli sillä edelläkävijänä maine, joka teki tämän premierin isänmaalliseksi merkkitapaukseksi ja houkutteli teatteriin kaikki vapauden ystävät ja sortovallan viholliset.

Chénierin kappale oli kuitenkin tällä odotuksen ajalla ollut suuren muutoksen alaisena. Se suhteellisen suuri varovaisuus, jota hän oli noudattanut lausunnoissaan, oli nyt korvattu karkeilla salaviittauksilla; se mitä siinä oli ollut ajanväritystä ja ajanleimaa, oli poistettu, ja toimivat henkilöt olivat uudessa hahmossaan muuttuneet pelkiksi abstraktsioneiksi, tarkoituksella voida suoraan hätyyttää tunnettuja henkilöitä ja olosuhteita. Tässä ei enää voi ollenkaan puhua mistään taiteellisesta sommittelusta. Toiminnan tehtävänä neljässä ensi näytöksessä on näet vain osottaa, kuinka Kaarle IX, heikko ja häilyvä luonne, valitsee, seuraisiko hän hyviä neuvonantajiaan: Bourbonin Henrikkiä, amiraali Colignya ja kansleri l'Hôpitalia, jotka varoittavat häntä Bartolomeus-yöstä, tai huonoja: Katariina Mediciläistä, Lothringin kardinaalia ja Guisen herttuaa, jotka häntä siihen kehoittavat. Nämä kuusi henkilöä kiertävät lakkaamatta kuninkaan personan ympärillä ja vuoron perään koettavat saada häntä suostumaan näkökohtiinsa, mikä onnistuukin niin hyvin, että kappaletta lukiessa tuntuu siltä kuin pahat neuvonantajat saisivat voiton yksistään sentähden, että Katariina on se joka viimeksi puhuu. Viidennessä näytöksessä käy selville, että Bartolomeus-yö on ollut, reformeeratut tietävät tulleensa petetyiksi, ja kuningas katuu katkerasti suostumuksensa antamista tehtyyn hirmutyöhön.

Tuskinpa oli ketään, joka ei olisi ymmärtänyt, että Kaarle IX, jolla ei ollut tarmoa muuhun kuin epäröimiseen ja katumiseen, kuvasi Ludvig XVI:tta heikkouksineen ja hyvine mielijohteineen, että tekijä, kuvailemalla Katariinan vallanhimoa ja huonoa vaikutusta, oli tahtonut ahdistaa Maria Antoinettea, että hän oli tahtonut saada esiin Neckerin valistuneen katsantokannan kansleri l'Hôpitalin kauniiden lauseiden avulla. Eikäpä ollut ketäkään, joka ei olisi ymmärtänyt, että viekas ja kavala Guisen herttua edusti Ranskan aatelia kaikessa kehnoudessaan, että hengenmiehen, Lothringin kardinaalin, tuominen näyttämölle siunaamaan polvistuvien murhamiesten tikareja, kirkonkellon koleasti läpätessä tornissaan, ei ollut muuta kuin häikäilemättömin taisteluunvaatimus hengellistä säätyä vastaan.

Yleisö oli ratketa riemuunsa. Se paukutti käsiään, kiljui, jopa oikein ulvoikin ilmaistakseen mielihyväänsä. Välistä kävi jonkun erityisesti vallankumouksellisen repliikin ohella oikea vavahdus läpi salongin ja syntyi tuokion äänettömyys, mutta ainoasti tehdäkseen heti tilaa jymisevälle suosionmyrskylle. Kuulijat eivät hellittäneet, ennenkuin näyttelijät uudestaan olivat esittäneet kaikki ne kohdat, jotka paraiten olivat miellyttäneet. Neljännen näytöksen aikana huudettiin äkkiä permannolta: "Cette pièce est l'école des rois" (tämä näytelmä on kuningasten koulu), joita sanoja seurasi suuri suosionosotus. Ja kun väliverho vihdoin laskeusi, sittenkuin Talma, jolla Kaarle IX:ntenä oli ensimäinen suuri osansa, mahtavalla paatoksella oli deklamoinut loppusäkeet:

    "J'ai trahi la patrie, et l'honneur et les lois;
    Le ciel, en me frappant, donne un exemple aux rois"
    [Olen pettänyt isänmaan, kunnian ja lait; taivas,
rankaisemalla minua, antaa esimerkin kuninkaille.]

silloin oli Chénier loistavasti kostanut vanhalle yhteiskunnalle, joka oli pitänyt häntä niin vähässä arvossa, ja hankkinut näyttämötaiteesta vallankumoukselle mahtavan liittolaisen.

Chénierin Charles IX herätti huomion sellaisen, jollaisesta harvat draamalliset teokset ensi kerrallaan ovat voineet kerskata. Kaikki sanomalehdet mitä innostuneimmin sanoin puhuivat kappaleesta, jota pidettiin nyrkiniskuna vasten ylimysten kasvoja, ja tekijästä, jota verrattiin Shakespeareen ja kehoitettiin jatkamaan sillä uralla, johon hän oli osottanut niin ilmeisiä taipumuksia. Kaikki paikat myötiin heti 11 näytäntöön, ja teatteri lienee 5 ensimäisestä ansainnut tälle ajalle vallan mahdottoman summan — 30,000 livreä. Kappaleen maine kuuluikin kauas yli Ranskan rajojen. Olen tavannut Tukholman Kuninkaallisessa kirjastossa ja Valtioarkistossa niiden ruotsalaisten kirjeissä, jotka tähän aikaan oleksivat Ranskassa, ja niissä virallisissa kirjelmissä, joita lähettiläs Staël von Holstein melkeinpä päivittäin lähetti Kustaa III:nnelle, pitkiä ja seikkaperäisiä selontekoja Chénierin kappaleen ensi esityksestä ja siitä innostuksesta, joka siinä tilaisuudessa vallitsi — innostuksesta, johon muukalaiset eivät kuitenkaan millään tavoin näy voineen yhtyä.

Kuitenkin Charles IX eli ainoasti muutamia esityksiä, huolimatta sanomalehtien innostuneista ylistyssanoista ja katsojain suuresta tulvasta. Syynä siihen oli, että ne kauan kyteneet vihollisuudet, jotka olivat vallinneet vallankumouksellisten näyttelijäin, Talman, Dugazonin ja M:me Vestris'in sekä Naudet'in ja Fleuryn johtamain ylimyksellisten näyttelijäin välillä, nyt puhkesivat julkitaisteluksi, taisteluksi, jossa ylimysmieliset jonkun aikaa olivat voitolla. Yleisön pakoittelu ja kunnallisneuvosten uudistetut käskyt tosin saivat aikaan sovinnon, ja Charles IX esitettiin vielä pari kertaa. Mutta nähtyään että näyttelijät tahallaan olivat ilmoittaneet kappaletta niin lyhyen ajan, että ainoasti harvalukuinen yleisö saapui sitä katsomaan, Chénier otti lopullisesti kappaleensa pois, eikä sitä enää koskaan näytelty tässä teatterissa.

Niistä monista vastuksista, jotka kohtasivat Chénierin kappaletta ennen sen esittämistä, näemme, että teatterin ei ollut niin täydellisesti kuin sanomalehdistön heti vallankumouksen alussa onnistunut pudistaa päältään sensuurin iestä. Moni ääni oli tosin vaatinut teatterille täydellistä vapautta, ja niin yksityisten henkilöin kuin suuren yleisönkin oli monessa tilaisuudessa itsepintaisuutensa avulla onnistunut pakoittaa poistamaan sensuuripakko yksityisiltä draamallisilta teoksilta, jotka vanha järjestys oli kieltänyt. Mutta samaan aikaan kuin vanha sensuuri alkoi kadota, syntyi uusi, jota hoiti Pariisin kommuuni haaraosastoinaan kaupunkikokouksensa ja johtajanaan Bailly. Bailly tosin ajoi kaikissa tilaisuuksissa lämpimästi painovapauden asiaa, mutta hän katsoi saman vapauden vaikuttavan vahingollisesti, jos se ulotettaisiin teatteriin, tämä kun muka kansan kasvatuslaitoksena välttämättömästi oli pidettävä määrättyjen rajain sisällä; ja hän toteutti teoriansa käytännössä kieltämällä suostumuksensa koko joukolta kappaleita, joita haluttiin esittää. Määräys 17 p:ltä tammik. 1791, jolle hallitusmuoto antoi vahvistuksensa, soi kuitenkin teatterille, samalla kun se vakuutti kirjailijoille omistusoikeuden omiin teoksiinsa, melkoisen määrän vapautta. Mutta pianpa nähtiin, että tämä vapaus, ainakin mikäli se koski vapautta esittää mitä tahdottiin, oli ainoasti muodollinen. Sillä itse asiassa Pariisin kommuunin vaikutusvalta teattereihin nähden ei lakannut, se ainoasti vuorotteli sen vaikutuksen kanssa, jota revolutsioniset klubit harjoittivat, ja josta tasavallan perustamisen jälkeen sukelsi esiin uusi sensuuri, paljoa painostavampi ja turmiollisempi kuin vanha koskaan oli ollut.

Vaikkapa teatterit siten melkein koko revolutsionin ajan olivatkin enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kontrollin alaisia, ei niistä silti suinkaan ollut puutetta tänäkään aikana. On laskettu aina 45:een saakka niiden teatterien lukumäärä, jotka olivat toimessa vuosien 1789-1799 välillä, luku, joka voittaa jopa Pariisin teatterin lukumäärän meidän päivinämme. Oli olemassa kaikenkaltaisia teattereita, puhenäyttämöitä ja laulunäyttämöitä, näyttämöitä murhe- ja huvinäytelmää, farssia ja vaudevillea varten, teattereita vallankumouksen ja kuninkaan kannattajia, kaikkia luokkia, jopa lapsiakin varten. Etevimmät olivat Ooppera, Opéra Comique, puhenäyttämöt Théâtre de la Nation ja Théâtre français de la rue Richelieu, sittemmin nimeltä Théâtre de la République, Louvois- ja Feydeau-katujen varrella olevat teatterit, jotka molemmat viimemainitut pitivät ohjelmistossaan laulukappaleita, murhe- ja huvinäytelmiä, sekä lisäksi keveämmät teatterit Montansier Palais Royalissa, jota hyvin suuresti suosi tosin sangen sekalainen yleisö, Gaîté, Vaudeville y.m. Yleissävy oli kaikissa milt'ei sama; ero oli ainoasti suuremmassa tai vähemmässä melun määrässä, sillä poikkeuksetta kaikissa anasti yleisö etuoikeuden milloin hyvänsä keskeyttää näytännön ja tehdä muistutuksiaan ja ehdotuksiaan, ja usein virisi, kuten jo olemme nähneet, katsojain ja näyttelijäin välillä pitkiä puheluja.

Kaikkien teatterien ohjelmisto käsitti paitsi vanhoja kirjailijoita, Racinea, Corneillea ja Voltairea, joko roomalaisia tai kreikkalaisia kappaleita tai sellaisia, jotka peittelemättä johtuivat päivän tapauksista. V. 1790 oli Théâtre de Monsieurillä ohjelmistossaan kappale nimeltä Le procès de Socrate (Sokrateen juttu); v. 1792 näyttelee Théâtre de la République La Harpen Virginiaa ja Chénierin Cajus Gracchusta; v. 1794 esitetään Oopperassa Arnault'in Horatius Codes ja Joseph Martinin Fabius. Suosituimmat kaikista aikansa antiikkisaiheisista draamallisista tuotteista olivat kuitenkin Voltairen Brutus ja La mort de César (Caesarin kuolema), joita suunnattomalla menestyksellä vv. 1790-1793 näyteltiin melkeinpä vaan kaikissa teattereissa.

Mitä tulee vallankumouksellisiin näytelmiin, niin on sangen vaikea, jopa melkein mahdotonkin jollakin tavoin luokitella niitä tai määritellä niiden sisällystä. Ne syntyivät itsestään, tapahtumien pakoituksesta, elivät muutamia päiviä ja hävisivät, kun uudet tapahtumat olivat vallanneet mielet ja uusia näytelmiä oli niistä sukeutunut esiin. Bastiljin valloitus loi näytelmän La liberté conquise et le despotisme renversé (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), papiston sivilikonstitutsioni tuotti joukon luostari- ja pappiskappaleita, joista suurinta huomiota herättävät olivat Les victimes cloitrées (Luostariin suljetut uhrit), Les voeux forcées (Pakoitetut lupaukset), La journée du Vatican ou le mariage du pape (Vatikaanin päivä eli paavin häät), Le curé amoureux ou le mariage des prêtres (Rakastunut kirkkoherra eli pappien häät). Ludvig XVI:nnen pako antoi aihetta kappaleihin sellaisiin kuin La journée de Varennes (Varennes'in päivä) ja Toulonin valloitus erääsen samannimiseen kappaleesen. Oli tuskin mitään olosuhteita, jotka eivät olisi heijastaneet teatterin lavalla. Niinpä synnytti v. 1792 laadittu avioerolaki koko joukon näytelmiä: Le Divorce (Avioero), Le double divorce et le Bienfait de la loi (Kaksinkertainen avioero ja lain hyvätyö), La double réconciliation (Kaksinkertainen sovinto) y.m.; niin, vieläpä sinuttelemisen käytäntöön ottaminen yleisessä elämässä v. 1793 innostutti erään kirjailijan kirjoittamaan näytelmän nimeltä Les tu et les toi ou la parfaite égalité (Sinät eli täydellinen tasa-arvoisuus).

Kantaansa nähden useimmat näistä teattereista olivat alussa perustuslaillismielisiä, mutta muutamat niistä kuitenkin jo kohta omaksuivat kokonaan vallankumouksellisen ohjelmiston, niin esim. Ooppera, Opéra comique ja Théâtre de la République. Samaan aikaan alkoi kaksi muuta teatteria, Théâtre de Vaudeville ja Théâtre de la Nation, yhä enemmän kallistua rojalismiin. Heinäkuun 14 p:nä 1790 vietetyn federatsionijuhlan aikana, kun kaikki muut teatterit ottivat ohjelmiinsa niin vallankumouksellisia kappaleita kuin mahdollista, onnistui Théâtre de la Nationin kuningasmielisten näyttelijäin saada aikaan, että tällä teatterilla oli ohjelmassaan ainoasti reaktsionihenkisiä kappaleita. Kuten olemme nähneet, syntyi kuitenkin näyttelijäin välillä sovinto, jonka jälkeen vallankumousta suosivat näyttelijät vähäksi aikaa saivat ylivallan. Heidän yrityksensä ottaa uudelleen esille Charles IX tosin meni myttyyn Chénierin ja rojalististen näyttelijäin välillä vallitsevien riitaisuuksien vuoksi, mutta kuitenkin heidän onnistui saada aikaan, että Théâtre de la Nation otti ohjelmaansa vieläkin muutamia vallankumouksellisia kappaleita.

Marraskuussa 1790 otettiin näyteltäväksi Voltairen Brutus. Se vastaanotettiin ensi esityksessä ennen kuulumattomalla innostuksella. Mutta samalla näkyi selvästi, että sama hajaannus, joka vallitsi näyttelijäin kesken, oli salongissakin vallalla. Lausuttaissa sanat "vivre libre et sans roi" (elää vapaana ilman kuningasta) kuului taputuksia ylemmiltä riveiltä. Niihin vastattiin melkein välittömästi yksiäänisellä "eläköön kuningas!" huudolla ylimyksellisten kerrosten puolelta. Tuokion kuluttua häiritsee näyttelijöitä uudelleen jatkuvat huudot. "Eläköön Voltaire, eläköön Voltaire!" kaikuu kautta salin, ja yleisö ei tyynny, ennenkuin lämpiöstä tuodaan Voltairen veistokuva, jota, näyttämön ollessa kaltevan, kaksi grenadieria saa seisaaltaan tukea näytännön loppuun saakka. Seuraavalla kerralla oli Voltairen veistokuva asetettu näyttämölle ja sen vastapäätä Brutuksen rintakuva, jonka maalari David oli tuottanut Italiasta ja lainannut teatterille. Juuri ennen väliverhon kohoamista viskattiin näyttämölle salkku; eräs näyttelijöistä otti sen ylös ja luki seuraavat tilaisuutta varten kirjoitetut rivit:

O, buste révéré de Brutus, d'un grand homme, Transporté dans Paris, tu n'as point quitté Rome. [O sinä Brutuksen, suuren miehen, kunnioitettava kuva; vaikka olet tuotu Pariisiin, et ole ollenkaan jättänyt Roomaa.]

Brutuksen jälkeen näyteltiin eräs kappale, joka suoraan käsitteli päivän kysymyksiä, eritotenkin Bastiljin valloitusta; se oli kokonaan arvoton viisinäytöksinen draama La liberté conquise et le despotisme renversé (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), jonka tekijä oli aivan tuntematon, nimeltä Harny. Kappale vastaanotettiin kuitenkin riemastuksella ja antoi aihetta isänmaallisiin ilonpurkauksiin. Joka kerta kun joku säe loppui sanoilla "libre" tai "liberté", niin koko salonki kuorossa toisteli näitä sanoja. Kun kappaleessa esiintyi henkilöitä, jotka vannoivat hallitusmuotovalan, vannoivat sen kaikki katsojatkin. Väliaikoina koko salonki laulaa "Çà ira" y.m. revolutsionisia lauluja. Väliverhon laskeuduttua huudetaan tekijä esiin, ja eräs näyttelijättäristä, M:lle Sainval, seppelöi hänet laakeriseppeleellä. Silloin huutaa joku: "Hyvät herrat, sanotaan että vanha urhollinen Arné, yksi Bastiljin sankareja, on täällä." Urhollinen Arné vedetäänkin esiin ja saatetaan näyttämölle joutuakseen vuorostaan laakeroitavaksi. Mutta kun ei mitään seppelettä ole enää saatavilla, ottaa M:lle Sainval erään näyttelijän päästä harmaan lakin ja sijoittaa sen ukko Arnén päähän. Sali jymisee kättentaputuksista.

Tämä oli viimeinen vallankumouksellinen ohjelma, joka esiintyi vanhassa Comédie française'ssa, joka salatakseen ylimysmielisiä taipumuksiaan nyt kutsui itseään nimellä Théâtre de la Nation. Säädös 13 p:ltä tammik. 1791, joka lakkautti teatterisensuurin, vaikutti monessa suhteessa uudestiluovasti teatterioloihin. Comédie française oli tähän saakka laajain etuoikeuksiensa nojalla sitonut kädet muilta puhenäyttämöiltä, ja sillä oli ollut käytettävänään etevimmät näyttelijät ja parhaat näytelmät. Vapauden julistamisen jälkeen eivät kirjailijat eivätkä näyttelijät enää olleet sidottuja, ja osa näistä ei kauankaan viivytellyt ryhtyessään käyttämään vapauttaan. Chénier tarjosi näytelmänsä Charles IX:nnen yhdelle uusista vastasyntyneistä teattereista, Théâtre de la Républiquelle, ja jonkun ajan kuluttua siirtyivät tähän teatteriin Théâtre de la Nationin kaikki tyytymättömät näyttelijät. Tämä uusi puhenäyttämö, Théâtre de la République, johon Chénierin maine ja Talman taide houkuttelivat lukuisan yleisön, tuli tästälähin vallankumouspuolueen kokouspaikaksi, samalla kun sen kiivas vastustaja, Théâtre de la Nation, vanha puhenäyttämö, päivä päivältä otti yhä rojalistisemman leiman. Näiden molempien teatterien, vallankumouksellisen ja kuningasmielisen, välillä taisteltiin kauan samaa taistelua, jota käytiin sanomalehdistössä, klubeissa ja julkisessa elämässä.

Huhtikuun 27 p:nä 1791 avattiin Théâtre de la République pääsiäisloman jälkeen Chénierin Henri VIII nimisellä kappaleella, joka nyt ensi kertaa näyteltiin, mutta ei ollut sen uutukaisempi kuin Charles IX oli ollut ensi esiintymisessään. Se maine, jonka Chénier oli hankkinut selkkauksillaan sensuurin kanssa, ei kuitenkaan ollut kylliksi takaamaan Henri VIII:nnelle menestystä; — kappale, jolla itsessään oli vähän arvoa, otettiin vastaan ilman mitään erityistä innostusta ja haudattiin muutamien esityksien jälkeen ainoasti silloin tällöin sukeltaakseen uudelleen esiin. Chénier huomasi ajan olevan läsnä hakea uusia aiheita, ja kun eräs toinen kirjailija, d'Arnault, oli voittanut loistoisan menestyksen näytelmällään Marius à Minturnes Théâtre de la Nationissa, niin hänkin valitsi klassillisen aiheen ja kirjoitti Caïus Gracchuksen, joka esitettiin Théâtre de la Républiquessa 9 p. helmik. 1792.

Caius Gracchus oli monessa suhteessa kahta edeltäjäänsä etevämpi; se oli suuremmin suunniteltu ja sommittelultaan voimakkaampi. Sen viittaukset ajan oloihin olivat myös syvempiä; se ei tarjonnut nautittavaksi sitä tilapäisyyden ja kansansuosion tavoittelun helppohintaista rihkamaa, joka oli ollut kummankin edellisen näytelmän tunnusmerkkinä. Sillä joskin kaikki roomalaisessa kansantribunissa voivat havaita paljon Mirabeaun personallisuutta ja aatteita, niin ei kappaleen ydin kuitenkaan ollut siinä; sen muodostivat vertauskohdat Rooman ja Ranskan sosialisen tilan välillä, niiden yhteiskuntaa mullistavien aatteiden välillä, joita Gracchukset edustivat, ja niiden uuden virtausten, jotka vallankumouksen aikana kulkivat ranskalaisen yhteiskunnan läpi. Vallankumouksellinen yleisö täysin käsitti kappaleen pohjana olevan aatteen ja osotti osaavansa pitää arvossa sen ansioita palkitsemalla sitä mitä vilkkaimmalla suosiollaan. Mutta nytkin, samoinkuin oli ollut Charles IX:nnen laita, antoi ensi esitys aihetta myrskyisiin kohtauksiin ja meluaviin mielenosotuksiin. Ylimykset olivat rientäneet ostamaan pilettejä ja täyttivät siten ensi-iltana suuren osan teatteria. He jo alusta pitäen ilmaisivat tyytymättömyytensä, panemalla toimeen melua heti kohta kun joku paikka kappaleessa ei heitä miellyttänyt. Vallankumoukselliset puolestaan tekivät voitavansa saadakseen heidät vaikenemaan, ja näiden yritysten aikana kasvoi heidän taistelunhalunsa ja kiihtymyksensä. Ja kun näyttelijä Monvel Cajus Gracchuksena synkällä voimalla lausuu:

silloin kaikuu ensi kertaa salissa tuo pelottava huuto, joka 20 p:nä kesäkuuta ja 10 p:nä elokuuta oli herättävä kansan vihan ja kostonhimon: "Tuilerioihin, Tuilerioihin!"

Muutamia päiviä Caïus Gracchukscn ensi näytännön jälkeen esitettiin Théâtre de Vaudevillessa, joka oli ainoasti Théâtre de la Nationin kaiku, pieni kappale nimeltä L'auteur d'un moment (Hetken kirjailija). Se oli erään näyttelijöistä kirjoittama ja julkisesti teki pilaa Chénieristä, hänen itserakkaudestaan ja hänen helposti hankitusta kirjailijanimestään ja maineestaan. Kappale veti väkeä puoleensa, ja ylimyksellinen yleisö paukutti sille käsiään monta iltaa peräkkäin. Keskellä viidettä esitystä nousi äkkiä salissa eräs tänne erehtynyt Jakobiini ja pani äänekkään vastalauseensa, kun taputettiin käsiä sellaisille kohdille, jotka julkisesti saarnasivat pitkälle mennyttä rojalismia. Hänet ajetaan ulos vilkkaiden eläköönhuutojen kaikuessa kuninkaalle. Mutta näyttelijäin ja yleisön poistuessa teatterista on suuri joukko patriootteja kokoontunut sen ulkopuolelle; he hyökkäävät ylimysten kimppuun, kastavat nämä puoleksi sulaneella, vasta sataneella lumella ja peittoavat pahanpäiväisesti. Seuraavana päivänä annetaan nämä mellakat ilmi kansalliskokouksessa, mutta tämä kieltäytyy ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin, kun kerran vuoden 1791 laki oli säätänyt teatterin vapauden. Riitaa sovittaakseen suostui tekijä ottamaan kappaleensa pois teatterin ohjelmistosta. Siihen olisi patrioottien nyt luullut tyytyvän, mutta sitä he eivät tehneet. Vielä samana iltana he panivat toimeen suuria mielenosotuksia Vaudeville-teatterissa eivätkä tyytyneet, ennenkuin teatterinjohtaja keskellä orkesteria oli polttanut poroksi yhden kappaleen näytelmää, samalla kun yleisö salongissa viritti laulun "Ça ira" ja palkitsi hänen isänmaallista intoaan myrskyisellä suosiolla.

Nämä kohtaukset osottavat että teatterin vapautta, vaikkapa se olikin virallisesti julistettu, ei suinkaan jätetty koskematta. Ne näyttävät myös selvästi, että nykyään oli ei ainoasti varomatonta vaan jopa vaarallistakin ilmaista rojalistisia taipumuksia teatterissa yhtä vähän kuin yhteiskunnassakin. Siitä huolimatta Théâtre de la Nation yhä edelleen osotti antirevolutsionista intoaan näyttelemällä ilta illalta Cinnaa ja Athaliaa, pidättämällä ohjelmistostaan vallankumouksellisia kappaleita ja mitä selvimmällä tavalla estämällä laulamasta vallankumouksellisia lauluja.

Niin, vielä useita kuukausia tasavallan perustamisen jälkeen, aikana, jolloin rojalistinen sanomalehdistö oli kokonaan masennettu ja pienimpiäkin rojalismiin kallistumisen merkkejä yhteiskunnassa vainottiin ja hävitettiin keinolla millä tahansa, uskalsi eräs kirjailija jättää näyteltäväksi kappaleen, jossa rojalistiset sympatiat niin selvästi kävivät ilmi, ettei kukaan sen lukenut tai nähnyt voinut hetkistäkään olla epätietoinen tekijän kannasta.

Tämä kirjailija oli Jean-Louis Laya, Chénierin vastustaja ja kilpaveli vallankumouksellisen teatterin kiistakentällä. Hänen näytelmänsä — viisinäytöksisen runomuotoisen komedian — nimi oli L'ami des lois (Lakien ystävä), ja se esitettiin Théâtre de la Nationissa 2 p. tammik. 1793. Kappale itsessään oli vähäpätöinen, sommittelu heikko ja säkeet huonoja. Toimintakin tarjosi sangen vähän mielenkiintoa. Forlis, entinen markiisi, rakastaa entisen paroonin Versac'in tytärtä. Isä on taipuvainen naimiskauppaan, mutta äiti, ollen jakobiinien Nomophagen, Plauden ja Duricrânen hyvä ystävä sekä yötä ja päivää puuhaten revolutsionisten suunnitelmain valmistelemisessa, vastustaa avioliittoa. Forlista syyttää Nomophage antirevolutsionisista vehkeistä ja hän vangitaan. Mutta hän puhdistautuu syytöksestä ja saa kansan puolelleen. Jakobiinit nyt kärsivät hyvin ansaitun rangaistuksensa, kun näet heidät vuorostaan heitetään vankeuteen. M:me Versac näkee erehtyneensä jakobiinien suhteen, ja tunnustaen että, kuten hän lausuu, "kunniallisin ihminen on paras kansalainen", hän antaa Forlisille tyttärensä käden. — Kappale itsessään ei suinkaan herättänyt huomiota, vaan se harvinainen rohkeus, jota tekijä oli osottanut, uskaltaessaan aikana, jolloin Pariisin kommuuni oli tulemassa kaikkivaltiaaksi ja Ludvig XVI:tta vastaan vireillä oleva oikeusjuttu sai vallankumoukselliset ainekset väkevämpään kuohuntaan ja vallankumousta vastustavat ainekset mikäli mahdollista koettamaan tekeytyä kuulumattomiksi ja näkymättömiksi, hätyyttää jakobiinien sortovaltaa, uskaltaessaan esittää näyttämöllä niin selvästi, ettei kenkään voinut erehtyä, Robespierren kovaa ja kylmää epäluuloisuutta, Maratin verintahrattua huolenpitoa kansan onnesta, sekä — mikä ehkäpä enimmin suututti ultrapatriootteja — asettaa niiden vastakohdaksi, ainoina kunniallisina ja luotettavina miehinä, kaksi vanhan ylimyskunnan jäsentä.

Veisi pitkälle yksityiskohtaisesti kuvailla koko sitä suunnatonta melua, jonka Layan näytelmä herätti, ja kaikkia niitä yrityksiä, joita tehtiin sen vainoamiseksi. Ensi esityksessä täytyi Layan astua näyttämölle ottamaan vastaan ylimyksellisen yleisön raivoisaa riemastusta; seuraavissa kasvoi meteli koko ajan, kun patriootit kaikin tavoin koettivat äänillään vaientaa suosionmyrskyä. Kappale otettiin puheeksi jakobiiniklubissa — ja kommuuni, jonka johtajat Santerre ja Anaxagoras Chaumette olivat vallan raivoissaan Layan rohkeudesta, koetti tehdä kaikkensa pakoittaakseen konventtia julkaisemaan kiellon näytelmää vastaan. Mutta konventti, joka Dantonin suureksi harmiksi keskeytti neuvottelun kuninkaan kohtalosta, keskustellakseen Layan kappaleesta, oli vihamielinen kommuunille, vetosi teatterin vapautta koskevaan lakiin ja kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin. Kommuuni silloin päätti kutsua aseihin kansalliskaartin ja asettaa kaksi kanuunaa teatterihuoneesen. Mutta siitä ei ollut apua. Vasta kun kuninkaan tuomio oli langennut, ja oli käynyt selväksi että kommuuni oli kaikkivaltias, kieltäysivät näyttelijät enää näyttelemästä Layan kappaletta. Laya itse, kumma kyllä, vältti kaikki vainoamiset pysyttelemällä piilossa Robespierren kuolemaan saakka. Hän eli vielä 40 vuotta L'ami des lois'in esittämisen jälkeen ja kirjoitti useita näytelmiä, jotka kumminkin pysyivät huomaamattomina.

Se rohkeus, jota näyttelijät olivat osottaneet esittämällä Layan kappaletta, oli kuitenkin ohjannut vallanpitäjäin huomion entistä enemmän Théâtre de la Nationia kohtaan, ja tästälähin virastot pitivät valppaasti silmällä sen ohjelmistoa. Elokuussa 1793 astui eräänä iltana äkkiä sisään keskellä erään aivan viattoman, Pamela nimisen kappaleen esitystä muutamia henkilöitä, kehoittaen yleisöä poistumaan, koska menestysvaliokunta oli kieltänyt kappaleen. Näytelmässä oli tuskin mitään muuta sellaista, josta patriootit olisivat voineet loukkautua, kuin se että Pamela oli esitetty aatelisnaisena. Tekijä, François de Neufchâteau, julkaisi silloin teatterilehdessä Journal des Spectacles kirjeen, jossa lupasi toimittaa vaaditut muutokset ja vaihtaa Pamelan syntyperän porvarilliseksi, jos niin haluttiin. Tämä kirje ei selitettävistä syistä ollut omiaan tyyntämään vallanpitäjäin kiihoittumista. Kun Pamelaa esitettiin muutellussa muodossaan 2 p. syyskuuta, herättivät sanat "suvaitseville on enimmän annettava anteeksi" paljon pahaa verta. Eräs univormuun puettu patriootti huutaa kovasti: "Ei mitään valtiollista suvaitsevaisuutta!" Mutta koko salonki hänet pian vaientaa. Seuraavana päivänä sisälsi sanomalehti La feuille du salut public, Robespierren puhetorvi, Théâtre de la Nationia vastaan terävän kirjoituksen, jossa väitettiin että näyttelijät olivat hyvin epäluulonalaisia ja ansaitsivat tulla suljetuiksi talteen telkien taakse. Tämä oli valmistusta siihen mitä tuleman piti. Syyskuun 3 p:nä k:lo 10 aamulla vangittiin François de Neufchâteau, ja sama kohtalo kohtasi myös Théâtre de la Nationin kaikkia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jonka jälkeen tämä näyttämötaiteen vanha koti, entinen Comédie française, suljettiin, avautuakseen vasta Robespierren kuoleman jälkeen uudelleen yleisölle.

Layan L'ami des lois oli viimeinen yritys vastustaa näyttämöltä kommuunin, menestysvaliokunnan ja Robespierren hirmuvaltaa. Syksystä 1793 aina Thermidor-katastrofiin saakka heinäkuuhun 1794 ovat kaikki teatterit orjallisia; muutamia niistä ylläpitää vallankumouksellinen hallitus, joka itse valitsee näyteltävät kappaleet, mutta toisetkin ovat sen alttiita palvelijoita ja alistuvat mihin nöyryytyksiin tahansa, jottei heitä vaan epäiltäisi isänmaan vihollisiksi. Elokuussa 1793 oli konventti, josta jo tähän aikaan kaikki vastustelevat ainekset oli poistettu, julaissut säädöksen, määräyksellä että kaikki teatterit, joissa esitettiin kappaleita, jotka olivat omiansa saamaan aikaan huonoa vaikutusta tai elvyttämään eloon rojalismia, oli suljettava ja niiden johtajat rangaistava,… ja juuri tähän lakiin oli menettely Théâtre de la Nationia kohtaan perustunut. Maaliskuussa 1794 ryhtyi kommuuni itse sensuroimaan teatteria, määräämällä ettei mitään kappaletta saanut esittää näyttämättä sitä ensin kommuunille. Tämä näin asetettu sensuuri uskottiin 1 p, huhtikuuta vastaperustetun yleisen opetuskomissionin huoleksi, ja kuukautta myöhemmin tämä julkaisi säädöksen, mikä todellisesti toimeenpani sensuurin.

Ja tämä sensuuri vallitsee niin raa'alla ja niin välinpitämättömällä tavalla, että Suardin ja Baillyn nimet sitä ajatellessa soivat valistuneilta korviimme. Kaikessa nähdään salaviittauksia, kaikessa nähdään maltillisuutta, ylimysmielisyyttä ja rojalismia. Chénierin Henri VIII, Racinen Phèdre ja Britannicus; Macbeth, Le malade imaginaire ovat epäluulon-alaisia ja kiellettyjä. Cid, Tartuffe, Le misanthrope sisältävät kohtia, jotka ovat loukkaavia ja pois pyyhittäviä. Brutus ja La mort de César, jotka vielä v. 1793 kuuluivat ultrarevolutsioniseen ohjelmistoon, voivat päästä näyteltäviksi, sittenkuin on kokonaan muutettu niiden loppu; ja Chénier, jota myöskin epäillään liiallisesta maltillisuudesta, on pakoitettu Robespierren ja Barèren silmäin edessä itse polttamaan Timoléoninsa, mikä oikeastaan ei ole muuta kuin dityrambi tasavallan kunniaksi, vaikkapa hirmuvaltiaat luulivat siitä löytäneensä muutamia salaviittauksia, joita he kuvittelivat tähdätyiksi itseään vastaan.

Ettei kipinääkään näyttämötaidetta ollut olemassa tällaisten olojen vallitessa, sen jokainen hyvin ymmärtää. Näyttelijät laiminlyövät alkeellisintenkin teknillisten sääntöjen varteenottamisen. He liikkuvat näyttämöllä aivan miten haluavat, tulevat sisään kamiinista, menevät ulos milloin peilistä, milloin seinästä ja useimmiten ikkunasta. Kuta karkeampaa ja ilveellisempää kaikki on, sitä enemmän se on yleisön maun mukaista. Näyttämöllepano, jota Talma innolla ja ymmärtämyksellä oli koettanut parantaa, lyödään kokonaan laimin, ja mykkä näytteleminen puuttuu peräti: näyttelijät, joilla ei ole mitään sanottavaa, toimittelevat muuta — niin, tapahtuupa joskus, että he ottavat taskustaan kiikarin ja huvitteleivat tähystelemällä yleisöä odotellessaan seuraavaa repliikkiään.

Yhden ainoan enimmin suosittuja kappaleita, nimittäin Sylvain Maréchalin kirjoittaman Le dernier jugement des rois'in (Kuningasten viimeinen tuomio) sisällys todistaa paraiten, millainen oli tähän aikaan yleisön maku:

Eräs tyranniuden uhriksi joutunut kansalainen on ajettu maanpakoon autiolle saarelle. Siellä hän kasvattaa saaren villit asukkaat kuningasten vihaajiksi ja viettää joutohetkensä piirtämällä kovimpaan kallioon nämä sanat: "Parempi on saada naapurikseen varas kuin kuningas. Vapaus. Tasa-arvoisuus." Äkkiä tuo eräs laiva tähän saareen kaikki Europan hallitsijat alkaen paavista ja loppuen Venäjän keisarinnaan. Jokaista näistä taluttaa kädestä hänen omanmaisensa sansculotti. Sansculotit antavat hallitsijain jonkun aikaa kärsiä suurinta hätää, koska muka näiden tulee oppia näkemään, mitä he ovat tehneet kansoilleen, kun ovat antaneet niiden nähdä nälkää. Sitten he vierittävät näyttämölle vuoren kokoisen leivoksen, jota hallitsijat katselevat ahnain silmin. "Tenez, faquins", sanoo eräs sansculotteista, "voilà de la pâture, bouffez!" [Katsokaa, roistot, tuoss' on ruokaa, ahmikaa!] Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, kun he tyydyttääkseen nälkäänsä aikovat hyökätä ruoan kimppuun, he näkevät, kuinka lähellä sijaitseva tulivuori alkaa purkaa palavaa laavaansa heidän päälleen. Hallitsijat joutuvat kauhuihinsa ja tekevät nopeasti mitä omituisimpia lupauksia vastaisen varalle, jos vain pääsevät leikistä ehein nahoin. Espanjan kuningas lupaa ruveta sansculotiksi, paavi vannoo ottavansa vaimon — "Et moi, je passe aux Jacobins ou aux Cordeliers" [Ja minä menen jakobiinien tai cordelierien joukkoon], sanoo Venäjän Katariina. Mutta mistään ei ole apua; tuokion kuluttua on tulivuori haudannut tuhkaansa kaikki hallitsijat. Kaikki ranskalaiset eivät toki nauttineet sellaisista karkeista ja sisällyksettömistä ilveilyistä. Se yleisö, jota vallankumouksellinen kiihkoilu ei ollut sokaissut, tuomitsi niitä hyvin ankarasti. "Olisi voinut luulla", sanoo eräs sen ajan sanomalehti kertoessaan Sylvain Maréchalin kappaleesta, "että permanto ja koko salonki oli täynnä murhamiehiä", ja Moniteur arvelee ettei voi muuta kuin otaksua, että kaikki nämä tavattoman huonot draamalliset tuotteet olivat "Pitt Koburgin" työtä, tarkoituksella saattaa ranskalainen näyttämö kokonaan rappiolle.

Usein kuulee kummeksittavan että teatterit voitiin pitää auki läpi koko vallankumouksen, ja kuulee esitettävän todisteena Ranskan kansan suunnattomasta kevytmielisyydestä, että ne vallankumouksen synkimpänäkin aikana, terrorismin aikana, olivat täynnä katsojia. Mutta lähemmin tutkiessa revolutsionin teattereita huomaa pian, että yleisesti katsoen se ei ainakaan ollut huvittelun tarve, joka ajoi ihmisiä teattereihin, että se ei ollut huoleton ja huvinhaluinen yleisö, joka täytti niitä. Myöskin teatteri oli osaltaan yllyttelypesänä; tänne kokoontui yleisö ilmituomaan innostustaan ja suuttumustaan, kehoittamaan ja lainoittamaan vallankumouksellisia intohimoja ja ennen kaikkia näkemään revolutsionin tapausten kulkevan silmiensä editse, palauttamaan muistoonsa sen suuria päiviä ja tuntemaan ylpeyttä vallankumouksen suorittamasta työstä.

MAALAUSTAIDE

Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen vapaata ja luonnollista kehitystä.

Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin hyötyä. Tällä tavoin suljettiin — kun etuluulot ja syrjävaikuttimet tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan — tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian. Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen, sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.

Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim. kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat — kaksi seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen lentoon ja vapauteen.

Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja, joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui hänen personallisiin etuihinsa.

Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille. Roomapalkinto, jonka David — neljästi turhaan siitä kilpailtuansa — sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana hänen vastaiselle toiminnalleen.

Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne, Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin, ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan. Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa, noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta, niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut siihen personallisuutensa leiman.

Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, Saint-Roch rukoilemassa rutonsaastuttamain puolesta, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta jo Belisariuksesta v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan Andromache itkemässä Hektorin kuolemaa. Siinä on suuri edistys tapahtunut tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David, tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli roomalaisaiheinen taulu: Horatiukset vannomassa valaa isälleen.

Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita Horatiusten vala sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä, jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin hänen täytyi taipua, ja kun Horatiusten vala v. 1785 asetettiin näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli hänen osakseen.

Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787 valmistui häneltä suuri taulu esittäen Sokratesta tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja v. 1789 Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan. Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen, vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.

Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in Luonnos valtiosäädyistä, suositun vignettistin Moreaun suuret piirrokset: Ranskan säädyt ja Kansalliskokouksen asettaminen 17 p. kesäkuuta sekä M. de l'Espinassen Näköala jyvähallista, taulu, joka sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota kuin Davidin Brutuksen pojat. M. d'Angivilliers oli aavistanut tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen Davidin taulun, Parisin ja Helenan rakkauden, vieressä, joka oli tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi Brutuksen pojat eteensä päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä, koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen. Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin, Lemairen Père Duchêne, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän Horatius- ja Brutus-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen". Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää, kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai veljiä.

Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue, rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.

Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään; se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin memoari.

Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit, johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja. Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä Pyyntö ja ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi, seikkaperäisen ja yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia: opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus, kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa, perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.

Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä Kuninkaallisen maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki, julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta, eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta vanhentunutta kantaansa.

He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä, jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä, yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään — ja sen mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.

Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista. He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä, tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.

Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa, saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin. Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle 1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa. Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.

Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick, David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.

Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta. Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys, joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus; yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle, jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: Horatiusten valan, Sokrateen tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja tuon huomiota herättävän taulun v:lta 1789: Brutuksen pojat.

Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian, joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti; he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää Valaa pallosalissa.

Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.

Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän — sen johdosta että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen lipun osotetun urhollisuuden palkaksi — lausuu, että siitälähin oli pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun 11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten viimeiset turvapaikat.

Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla; hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki akatemiat oli lakkautettava.

Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset. Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).

Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen, osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi. Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.

Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä, Journal de la société républicaine des arts (Tasavaltaisen taideseuran lehti) — David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan; hän se myös esittää jäsenet siihen kansalliseen taidejuryyn, joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä palkintokilpailussa — juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard, oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz), useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen, yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) — semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.

Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna. Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan julkisesti se mielipide — ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen lausuu — että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään, sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle, että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.

Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin siitä osalliseksi.

Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta tauluaan Valaa pallosalissa hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim. jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat, "niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia. Hänen Murhattu Maratinsa ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli — vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja kertoilevaisesti — täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.

Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta lähtenyt, ja vasta silloin voi sydän olla kokonaan mukana".

Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi, avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia, joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja hävitysinnon vuoksi.

Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä, joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin, niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin, siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m. halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.

Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena. Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu- ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan, tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja valvontaa vaille.

Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja, joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä, luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät salakähmää omaksi edukseen.

Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean, valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa Ohjesäännössä oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja opetukselle. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset kirjat.

Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää, kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle kuuluvia taideteoksia".

Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä, jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:

"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia, kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita, mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."

Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki, nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.

Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria, mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten, että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena, että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää, kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.

Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k. museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793, että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta, sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts (Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin Monna Lisa, Andréa del Sarten Pyhä perhe. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.

Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan, jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan — toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi, että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.

Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794 suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia; sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi mukanaan sotaretkiltään.

Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi, museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa, jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.

Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen, jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen. Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa, siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut Murhatun Maratin, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja keisarikruunauksen maalaaja.

KIRKKO

Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa vaan myös kultuurisessa suhteessa.

Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet, hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto, sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc, "papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella rohkeudella — ja mikä pahempi, suurella menestyksellä — kauppaa syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja pelko, paratiisi ja helvetti — kaikki muodostui heille tulolähteeksi. He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas, jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa maata."

Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan, että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle, itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan. Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan, itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin, niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä, joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan, olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa: papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava; yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli mahdollista alistettava valtion alle.

Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä, varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat pappien asiaa — huolimatta heidän papillisesta toimestaan — koska he kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja — vaikkapa paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä — koska filosofit puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.

Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn — he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit, kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan, 19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.

Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn, johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher departementin perustuslaillinen piispa.

Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä. Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun, ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen voimakkaasta sanavarastosta.

Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan: yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.

Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet, joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen, mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle. On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:

"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat: Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. — — — Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."

Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p. heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka — — — Väärät opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille kuin keisarin on! — — — Mutta onko keisarille annettava myöskin se, mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki, heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa. Ihmisellinen luonto — onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." — Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.

Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p. elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide, että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.

Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien peruuttamiseksi ja myömiseksi — ehdotus, jonka kansalliskokous melkein muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään — oliko siis ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa, ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa, suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus — keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.

Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen, lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin, jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.

Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti, kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia. Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta. Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia, joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa eräässä kappaleessa nimeltä Les ruses de Frontin, mikä kokeilu oli teatterille hyvänä reklaamina.

Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla, sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa. Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.

Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi, heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä. Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen nunnat luopumaan hunnusta — edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus, ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat — suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille — yhä edelleen itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella alalla.

Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p. heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.

Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan — korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin, sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten vaatimusten kanssa.

Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta. Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri, jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti jatkua.

Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava, silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka, määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto — pappien tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa — oli omiaan herättämään katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu tästä julkisuudesta — "varokaa itseänne luomasta marttyyreja", oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.

Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala. Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus. Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan — yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac, Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet, saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa, vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä kieltäyn valaa vannomasta" — Kokouksen vallankumoukselliset johtajat ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan, neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.

Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa. Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua. Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50 papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut, kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle. Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."

Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin, valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa. Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa. Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään, joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä viha menee sitäkin pitemmälle — seurakuntalaiset näet karkoittavat valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa kaupunginportille saakka.

Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista innostusta — sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni, kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään — koettivat kaikin tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.

Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely. Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi; peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin, olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä, ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he — vapautensa, jopa henkensäkin uhalla — kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan olivat vetäneet päälleen epäluuloja.

Koko tämän hiljaisuudessa — ja usein pimeydessäkin — työskentelevän reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa. Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko, suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään, sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen; tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa; tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat, varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan. Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin, että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia, sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi — ja se on pääsyy — koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja, etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja toimivat yhteisesti."

Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen, maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.

Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6 kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi; se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi, kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20 aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26 p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän kuluessa karkoitettavat.

Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu, he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä. Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella, että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta, vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.

Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään, yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus, alentaa itse uskonnon arvoa ja — kuten vallankumouksen aikana lausuttiin — antikristianiseerata Ranska.

Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti- ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa… ja silloinpa kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.

Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat, jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti nimitettiin — s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi — he tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja uskontoa kohtaan — halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa toimenpiteissä.

Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet, mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti. Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä, vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia, kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.

Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10 p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri, vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty: "Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti, menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan, pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti, ei kyennyt innostuttamaan kansaa — se pysyi aluksi yksinäisenä yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista uudelle uskonnolle.

Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä, mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen 22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa, eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät, jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta. Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden, järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan, se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.

On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään — tarvitsemme vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille, ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan. Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä, kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.

Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä, hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.

Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa. Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat, mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille, että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin, että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.

Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p. marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait ja pappeina valtion virkamiehet — sanalla sanoen se uskonto, jonka muodosti rakkaus isänmaahan.

Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä. Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.

Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa. Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella, oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen asiasta piispanneuvoston kanssa.

Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään, ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa. Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista. Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen? Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."

Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi — Robespierre. Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista, joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti teeskennelleet sellaista, kunnes — kuten Haute-Viennen piispa lausui — "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti ilmaista ateistisen kantansa!

Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut, kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan, jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.

Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean- ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.

Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin. Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan, taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville; luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias Momoron kaunista vaimoa.

Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin, että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään. Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä, astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle" ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin." Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut. Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja vapaudelle — ja konventti säätää — sittenkuin Chabot oli muovannut tämän toivomuksen esitykseksi — että Notre-Damen kirkko oli tästälähin oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin kunniaksi.

Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi. Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla. Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten juhlasaatossa ympäri kaupunkia.

Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot, toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja useissa departementeissa se käsitettiinkin siten — uuden uskon papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa "saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan. Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä, sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse jäädä syrjään — se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua, se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia, joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de Saint-Fargeauta ja Marata.

Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle, ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen, uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa valtiollista ihannettaan — despotismia. Se oli korkeimman olennon kunniaksi toimitettu palvelus — yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s. Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta olentoa kunnioittavan uskonnon.

Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen. Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta. Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.

Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi, ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi, toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa tulevassa juhlassa — ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään ajatellut.

Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu. Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella "Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä tarkoituksessa patsas oli pystytetty.

Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi. Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä 12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut, sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen. Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin. "Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy, hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan, joka esitti viisautta ja esiintyi nyt — kauneutensa kaikessa sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m. samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten juhlien kaltainen.

Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen — Robespierren ja hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi — sen uskonnon kanssa, jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet, jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen, että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen, joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron, kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset. Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin. Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat olleen hyvin toistensa näköisiä!

Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä. Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen aines, joka tekee, että monet — joskin täysin tietoisina molempien uskontojen välisestä erosta — useinkin asettavat ne yhteen, jopa sekoittavatkin ne toisiinsa.

Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen — tosin ilman mitään innostusta — vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin, että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä. Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.

KONVENTIN REFORMIT

Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi, jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut, piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen — kas siinä konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä, laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää, vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.

Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin Le Mercure français lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen, joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."

Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta — se väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi — ei kirjaston esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut; molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä todistus siitä.

Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa, Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle, jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he — niin kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla — antaneet puoluekiihkojen tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi, että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.

Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille, jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä kirjaston aarteita.

Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p. lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin, jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa 1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle. Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista, joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava; se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789 jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.

Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana. Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia. Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa — emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta, tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä vuosisadoista.

Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä; sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan ajasta, ja sen keskuudessa kohosi — eikä suinkaan turhaan — monta ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat, etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:

"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden, viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa, tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita. Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta kaikista intohimoista vastaan — — — Ehdotan sentähden, että kaikki departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."

Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään opetuksia ja saamasta mitään toiveita!

Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask. 1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim. konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen, kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti, lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. — Vuoteen 1808 saakka kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen, Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.

Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin, Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja, joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden, varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300 Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille, kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen opetukseen.

Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia. Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.

Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista; se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.

Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki, kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet, ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla. Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista tosiseikoista.

Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla Encyclopédiensa esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791 työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean, ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen — epäluulon ja väkivallan pahimpana aikana — perustettiin teknillinen korkeakoulu, Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin koko Europassa.

Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja muodostavat n.k. metrijärjestelmän.

Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä, uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta 1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne "oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet — tosiasia on kumminkin, että kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.

Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata 45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun — ja konventtipa se työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.

Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen, joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet, kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle, olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.

Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.

Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu, että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä, että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen hävitettäväksi — tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön ottaminen.

Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.

Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita, joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta. Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää, jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan, että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita. Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen". Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä avoinna molemmille sukupuolille.

Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795, päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin, oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul, Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin musiikkikoulun johtaja.

Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä. Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi, apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista, olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan, nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen 60 muotokuvaa hän oli — kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi raahata niitä pois — latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä pois — ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.

Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus — eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle — ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan Emile ou l'éducation rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.

Joskin vallankumousta opetuksen alalla — kuten niin monella muullakin — innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea. Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous kehitti.

Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne, vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään, nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä oli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa hyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja melkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta voisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä kasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous ymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla estäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen suurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi pohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut kaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja sivistyksen hedelmistä.

Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien ensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.

Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli olemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa: "On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen kaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä varten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan hallintojakoa vastaavassa suhteessa". Täten oli periaate julistettu. Se oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa, jotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin eri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat meitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa, eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei — nämä nimet ne juuri ovat antaneet vallankumoukselle sen loiston — seikka joka jo semmoisenaan todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.

Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa päämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa, jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon, alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille, jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista, käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin vaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut mielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä sivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa varten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä syystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja lastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo esiin perustellakseen vaatimustaan:

"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän on heidän luonnollinen kasvattajansa."

"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä: siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."

"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."

"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin miehilläkin."

Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun. "Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää", hän lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat, jotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina lisääntyy erottamisesta."

Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä." — Mikäli tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen periaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu käytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut käytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen periaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.

Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina, toinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik. 1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla, osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu 25 miljonan suuruinen summa — ja laskussa oli huomioon otettu m.m. sellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet saatavissa — ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota kansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.

Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo alusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät pyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat kapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten johdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.

Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys, ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa 1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita opetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle, nimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä määräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka olivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.

Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:

"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin. Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden menettämisellä 10 vuodeksi."

Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi, tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle, mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua, kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä. Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p. marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.

Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella, ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.

Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja paraita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai Romme ensi palkinnon kirjastaan Käsikirja maanviljelijöille, jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli kaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka oli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus, ja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä koskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin lapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä ymmärretään sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat kysymykset asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? — Isänmaan lapsi. Mitkä ovat rikkautesi? — Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat lahjasi yhteiskunnalle? — Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi sitä puolustaakseni." — Muutamissa kokonaan unhotettiin, että puhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:

"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva ihminen, syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani, kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi."]

Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja La vie et la mort républicaines du petit Emilien (Pikku Emilienin tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies estää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa kanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa järjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa, ja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa on pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla kyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista ja Baillyn jutusta. "Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän kysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen viime sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."

Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä; niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään nähden.

Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal. Jo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen ja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat konventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta nimeltä "kotieläinten juhla", jonka nimi tuntui heistä omituiselta, mutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs Lakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän kotieläinten juhlanne?" "C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan Lakanalin suuttuneena vastanneen.

Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s. 36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta, isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia, kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella, miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden, äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden kannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana — paitsi suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi — pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan esim. erästä "aviopuolisoin juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja jossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä, minkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön virittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä tai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä niiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin vallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RANSKAN VALLANKUMOUKSEN SIVISTYSELÄMÄSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.