The Project Gutenberg eBook of Tarzan ja valkoinen nainen, by Edgar Rice Burroughs

    I. Musta lentäjä.
   II. Usangan palkka.
  III. Musta leijona.
   IV. Salaperäiset, jalanjäljet.
    V. Yöllinen hyökkäys.
   VI. Muureilla ympäröity kaupunki.
  VII. Mielipuolten seassa.
VIII. Kuningattaren tarina.
   IX. Tulipa Tarzan.
    X. Makuukomerossa.
   XI. Ulos seinäsyvennyksestä.
  XII. Pako Xujasta.
XIII. Pelastajat.

ENSIMMÄINEN LUKU

Tyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein mahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt häneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts. Talttumaton Tarzan.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän oli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli sotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa olivat.

"He eivät ymmärrä teitä", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen kysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä sekakielellä.

Usanga virnisti. "Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen", hän vastasi. "He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele käskyjäni, on hänenkin kuoltava."

Bertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi vaatimuksen luutnantille.

Englantilainen harkitsi hetkisen. "Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?" hän vastasi. "Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos opetan hänet lentämään!"

Tyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja tyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa, aikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui esitykseen.

"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!" hän kehoitti. "Sitten saatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta palkkioksi siitä pidän ison linnun omanani." Ja hän heilautti mustaa kättään lentokoneeseen päin.

Bertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti viimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä. "Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä pinteestä", hän virkkoi. "Joka tapauksessa on Englannin hallitus menettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen pyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin jää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas hyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi teille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille", hän lisäsi, "panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille lentokoneille."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä ensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että hän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan kumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin mies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen varjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin melkein sietämättömän aseman vaikeutta.

"Suokaa anteeksi!" hän ehätti korjaamaan. "Unohtakaa se, mihin äskeinen huomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen, jos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat vahingoittumattomina päässeet tästä pulasta."

Bertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä niitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori englantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos tämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa häntä iäisesti.

Usanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä. Englantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja hävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili toisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen sopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.

"Olkoon menneeksi, veikkonen!" jupisi englantilainen. "Annan sinulle opetuksen, jonka muistat elinikäsi." Kääntyen sitten tytön puoleen hän jatkoi: "Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme! Minua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden seuraan." Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti, että siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen — ehkä aiottiin hänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse, jotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili tyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta ehdotukseen.

"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse", hän virkkoi. "Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin vahingoittumattomana."

"Ilmoittakaa Usangalle", käski englantilainen, "että jollette te palatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu maahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän hänet!"

Usanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla, ja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he kuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän seurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion poikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo omaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen rohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri alkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään vehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen huminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta. Tällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään siitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan kiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti hetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle. Mustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki maan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän matkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat sijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta, miten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän koetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän tämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä ylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja niittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi kauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin valtasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla, millä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.

Tehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi melkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan ja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.

"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen koko elämänsä ajan", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin kirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina. Hetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein päin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia verkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut varmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi vahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone pysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.

Kompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä ärtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan taaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin malttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän koetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön teko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon yläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun avulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon aikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle ilmailutaidossa.

Niin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä laitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati jyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä millään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat vielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään tiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.

Smith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran harjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin häntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja häntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo nyt vaati päästä yksin lentämään.

"Jollen haluaisi säästää konetta", selitti englantilainen tytölle, "antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten hän tekisi kahdessa minuutissa."

Kuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia päiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa mielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut jostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa karata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan varsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua tai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen viekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli sellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu anastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli päättänyt ottaa itselleen.

Hautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen päivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja tämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan. Kunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave kerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta kersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin voimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois tieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta hänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa jälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin isku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa seassa.

Aamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta toteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään joitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.

Englantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista vangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti selittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään päättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden suunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Useita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen päin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.

Tämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä, herätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli tekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin tarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen myöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille valmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan vangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja ehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan päästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä melkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi englantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan tytön luokse.

Lausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin ja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili vapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia tuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei hän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta aikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen kätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan he käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher oli sidottu samalla tavoin.

Smith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn koko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga puhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. "Mitä hän sanoo?" huusi englantilainen. "Hän aikoo viedä minut pois lentokoneessa", vastasi tyttö. "Hän aikoo viedä minut kauemmaksi sisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää tulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan." Englantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen päin kasvot hymyssä ja jatkoi: "Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä olemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa — hän saa parhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia kymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse pelätä häntä."

"Hyvä Jumala!" huudahti mies. "Ettekö millään tavoin saa häntä taivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä, kaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo hupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi ostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa, naisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle, että jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken hänelle!"

Tyttö pudisti päätään. "Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja jos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse niin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan periaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit englantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te ette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on kuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä."

Usanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan, koettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi heidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi. Tyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti neekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja toivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi: "Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti mukaanne?"

"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän ei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos takaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne vapaaehtoisesti."

"Lähdette mukaani joka tapauksessa", ärähti Usanga. "Minulle ei merkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee suuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken."

Hän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen Naratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä vaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja harjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa talossaan.

Bertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi rauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä kohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja joka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa häntä.

Usangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet lentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle Usangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten hihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen itse sijoittuen hänen eteensä.

Tyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta hänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. "Hyvästi!" hän huudahti.

"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi ääni hieman käheänä. "Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä, ilmaista sen, mitä halusin sanoa?"

Tytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää, lausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat potkurin surinaan.

Neekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin käyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä. Tuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan, kuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan. Hän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä nousu — yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi itse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään sattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja joskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi kohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän edes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan jälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.

TOINEN LUKU

Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää sen itselleen ja kumppanilleen.

Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen, jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan kärsivällisenä kuin petoeläin.

Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa. Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä. Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja oli Zu-tag.

"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin vastaus.

"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he turvassa?"

"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään kahdesti heidän poistuttuaan."

Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin, otti sen käteensä ja luki:

"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan, olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."

Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.

Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin, lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.

Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä. Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista, joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa kasvullisuuskerroksessa.

Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen perintöään.

Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi, kuunnellen tarkkaavasti.

Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla, että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka — sikäli kuin mustaihoinen voi tietää — halusi puolustaa tyttöä, sitä ei Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan antavansa heille osan saaliista.

Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki — neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti, että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön kuoliaaksi puiden sekaan.

Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.

Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan hänet.

Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.

Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga konetta yhä korkeammalle ilmaan.

Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan kuoleman kitaan.

Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet. Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan, voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti myöntymyksen merkiksi.

"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"

Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi.
"Mutta jalkani ovat sidotut."

Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän, hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.

Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas, etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui. Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.

Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho. Usanga oli saanut palkkansa.

Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille. Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä. Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.

Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla viidentoista metrin laajuisella alalla.

Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä vaiensi hänet torjuvalla eleellä.

"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.

Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän vastasi.

"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn väre.

Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"

Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.

"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen — hm — rahasta, hm — ymmärrättehän —"

Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla missään muualla."

"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin pääsette turvaan."

He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät. Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari vinhaa vauhtia itäänpäin.

Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on kovin vaikea vihata."

KOLMAS LUKU

Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona, oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona, astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.

Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään salakähmää saaliinsa jälessä.

Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin, kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.

Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin — tällä kertaa se oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian. Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään. Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.

Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan, tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria, voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja, paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen —- nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.

Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto? Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat, hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa, ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta makupalalta.

Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut vitkastella eikä pysyä hiljaa.

Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.

Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä. Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle riistapolkua.

Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta. Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan, vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin. Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.

Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista, että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.

Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.

Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä, näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten kukkuloiden taa.

Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.

Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan tuppineen ja vanhanaikaisen musketin — mykät todistukset sen miehen valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan — heitettyinä sinne haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.

Sikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat; mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.

Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle, että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan, tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen. Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.

Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.

Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto, kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se kuopan pimennossa näytti melkein mustalta — musta leijona!

Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet koskaan värähtäneet pelosta.

Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa. Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä. Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon, ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.

Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt. Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon, leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.

Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.

"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran, kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen, heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle mielijohteelleen.

Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan. Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään terävään kärkeen.

Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti nauttia sen kuolintuskista.

Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille, ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet, oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin, keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.

Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli Tarzanin meneteltävä varovasti.

Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan. Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi, että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu, minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti. Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan epäluulo, ja se alkoi murista.

Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan, niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle. Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain Tarzan katosi viidakkoon itään päin.

Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan. Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.

Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän hajunsa. Ja niin hän tekikin.

Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia, ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa; siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa melkein vedettömässä ilmastossa.

Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan — nuo hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.

Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus — pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui entistäkin kaameammalta.

Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle, jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka, kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää kohti.

Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi, puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena kuin se oli virunut vuosisatoja.

Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan, hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä seiniä.

NELJÄS LUKU

Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti, tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti, koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin, sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin muutakin — ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.

Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui villieläimen oleskelumailta!

Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään — Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle apuaan eikä suojelustaan.

Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan, vihatun rodun naiselle.

Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.

Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska, korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon, jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus, joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä, ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.

Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain tasaiselta ja hiekkaiselta.

Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran tärähdyksen.

Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden puolelta.

Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.

"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja. Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä, hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."

"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus. "Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."

"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.

Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties osutte."

Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase", hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä varmasti surmata."

"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."

"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä erämaassa."

Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan, sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja pelkoaan.

"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu, että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."

"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."

"Oi, ei", sanoi tyttö, "en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana. Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää. Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani — tunnen niin elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään, ettette ymmärrä minua — miehet ovat niin toisenlaisia."

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä pelastamaan."

"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."

"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."

Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi. Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.

"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin toisenlainen kohtalo."

"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme hyödyttömäksi?" kysyi mies.

"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan, käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."

Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa kuolemaa."

Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä. Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.

Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison leijonan jykevän pään.

"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö toiveikkaasti.

"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä kestämään janoa."

Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä ennustavaa kerttusta."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."

"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."

Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.

"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön lentokoneen laidan ylitse.

"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla!
Saattaisitte osua."

"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois, jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni, tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."

"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."

Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.

Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.

"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin tummaturkkista. Sehän on melkein musta."

Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa, tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen alkuunpanijaa.

Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle, kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi, kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon, kiiveten ylemmälle siipitasolle.

Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin, jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan, eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason vastaiselle laidalle.

Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.

Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä saapunut ratkaisevalla hetkellä.

Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki — mitä Bertha Kircher ja Smith-Oldwick eivät tietäneet — että petoa kannusti enemmän uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä, jonka hän oli leijonalle tehnyt.

Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.

Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan. Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys, oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta tekijästä suurin oli sattuma.

Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.

Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia. Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"

Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.

Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.

Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun
Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.

"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies, "ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."

"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti englantilainen upseeri.

"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"

"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?"
Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.

"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää nyt mahdottomalta."

"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies, "mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa. Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne — en ainakaan nähnyt ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui kimppuunne?"

"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä suunnalla täytyy olla vettä."

"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä vain siten, että tulette sieltä alas."

Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.

Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin todellinen.

Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan upseeria.

Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme, ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."

Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville, mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.

"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu, siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."

Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät, ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet, mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.

Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi
Smith-Oldwick.

"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita, jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä keskikohtaa."

"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä — hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin hän nousi pystyyn.

"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."

Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.

"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen, hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan: "Leiriydytään tänne täksi yöksi."

Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä luolaan.

"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme ulkosalla aukon edustalla."

VIIDES LUKU

Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä johtuvaa ääntä samalta suunnalta.

"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"

"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen, ja se etsii saalista."

Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään, ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."

"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme, niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."

"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään pelastuskeinoa?"

"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?" tuskaili tyttö.

Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä; mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."

Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen on kaikki samantekevää."

Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle. Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti vastaisella puolella.

"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi apinamiehelle savuketta.

"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa. Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."

Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.

Äänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. "Eivätkö ne ole harvinaisen rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.

"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä ne ovat hyvin hiljaisia."

"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."

"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän kummastutti — tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien joukossa ihminen."

"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet kappaleiksi."

Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi", hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma havaintokykymme ei ulotu."

"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla on ihminen."

"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?" tiedusti mies.

"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta samanhajuista leijonaa."

Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa sitä ymmärtää."

"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet. Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."

"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."

"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti
Smith-Oldwick.

"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."

Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.

Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta, jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään, sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä, pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.

Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.

Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hän sai nujertavan iskun.

Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.

Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle, että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli pelastanut wamabojen kuopasta.

Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään. Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa, johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut; kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä aiotusta uhristaan.

Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat kadonneet.

Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät. Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä 'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen, hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa väijyjiin päin.

"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä, jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän hätyyttäjiensä kanssa.

"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle. Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.

Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.

Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana. Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet. Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi teräase syvälle leijonan kylkeen.

Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti, että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän, leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.

Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä, koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset. Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.

Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti toista leijonaa.

Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan, ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään, ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne taaksepäin, oli taistelu lopussa.

Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti, että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.

Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin, pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä. Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet. Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana. Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.

He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa nojalla.

Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin. Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista. Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.

Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus, joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen vuoristoon saakka.

Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä. Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä, loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.

Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki epätodellisen vaikutuksen — kuten itse laaksokin, joka piili unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa. Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin saattoi johtua vaaran aavistuksista.

Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä, joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.

KUUDES LUKU

Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten, Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.

Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista, Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.

Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa, hänellä oli vieläkin tallella aseet — keihäs ja pitkä puukko, jouset ja nuolet ja ruohoköysi.

Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä kiljaisuista.

Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti. Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.

Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti. Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.

Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan. Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.

Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä siihen, mitä seurasi.

Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.

Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden, millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona. Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.

Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina valppaina.

Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut kuulunut murinaa eikä karjahduksia — hiljainen piiri oli vain rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.

"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat, paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi. "Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi, mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.

Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin ensiksi näkemän leijonan taakse.

Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä muutoinkin kuin hajuun nähden.

Tulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen, muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä. Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset, kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.

Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa, jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän tuskin saattoi uskoa silmiään — raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu — ainakaan se ei ollut valmistettu nahoista — kun taas housut oli yhtä ilmeisesti tehty jyrsijäin turkeista.

Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan sen.

Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.

Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli. Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä, sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä kuolevaista.

Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä, mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt ainoatakaan niistä.

Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä, jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.

Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"

Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan. Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja torneineen.

Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa! Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä työssä viljelyksillä.

Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja, ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita, ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka viiniköynnösten peitossa.

Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa paluuta. Ja pian he saapuivatkin — kummallinen mies leijonalauman seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin viljelyksien välitse portille.

Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti sulkeutui.

Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle. Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt, että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen etsimiensä henkilöjen olinpaikan.

Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja maanviljelystuotteet kaupunkiin.

Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi, jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän kumppania ensinnä juuri sieltä.

Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.

Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä arvoituksista.

Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä ja asukkaita täynnänsä!

Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten, Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.

Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin, ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa. Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan, samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa, jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.

Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni hiipien kentälle.

Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.

Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.

Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä, kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.

Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti, mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen. Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.

Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden varassa.

Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama, sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.

SEITSEMÄS LUKU

Kun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun, horjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta, jota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea hermojännitys.

Leijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi ihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja melskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen. Oli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta upseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli tarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta keihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja. Vangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi komennuksia ja varoituksia leijonille.

Jouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän erottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli useampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti, puolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi Smith-Oldwickiksi.

Jonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia vankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät näkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja petoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään pahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa virranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko kajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta, seisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön omituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta, pohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen liikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän heidän lähestyvän sakeata metsää.

Puiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa, eikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten vuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi leveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa metsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi, ja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut läheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut tapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat olisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan kasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä kymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.

Heidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua viidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja äänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat heidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä, loistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani merkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä lintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän siivekkäitä asukkaita.

Eräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään asteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen papukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti kasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää kosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat hermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu oli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.

Tämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet hänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta nyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja verenvuodosta.

"Kaunista siivoa, vai mitä?" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja osoittaen veristä ja repaleista asuaan.

"Kerrassaan kauheata", vahvisti tyttö. "Mutta toivoakseni ei teillä ole kipuja."

"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut", vastasi englantilainen, "mutta olen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia nämä vintiöt ovat?"

"En tiedä", virkkoi tyttö; "heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän kaameata."

Mies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi sitten tytön puoleen ja kysäisi: "Oletteko milloinkaan käynyt mielisairaalassa?"

Bertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa; sitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: "Juuri niin se on!"

"Heillä on kaikki tuntomerkit", sanoi luutnantti. "Valkuaiset näkyvät joka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana päänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät tapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi."

"Heissä on vielä yksi puoli", jatkoi Smith-Oldwick, "joka ei tunnu normaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään leijonia."

"Niin", myönsi tyttö. "Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut näy lainkaan arastelevan heitä — ne näyttävät heitä suorastaan halveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?"

"Ei ole", vastasi mies. "Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta ainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on edes jonkun verran hajua."

"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien", selitti tyttö, "mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että olen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin kuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään ymmälle."

"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan", sanoi mies. "Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan pitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä kielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan enää puhuta ulkomaailmassa."

Eräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja leijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan; Bertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron kirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa heidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät heidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen rauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen suuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse nuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit, samat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin aikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin keihäitään.

Ilmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät pelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä silminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet eivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta kummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa paeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa kohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona. Smith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli ahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät pelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin hyvin samannäköinen.

Musta peto seisoi keskellä tietä, pieksäen häntäänsä ja uhkaavasti muristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia otuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään. Häiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen voimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat puolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä, mutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja singottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä miehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta miekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin partaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa tehottomiksi.

Kaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä entistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman miehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin lainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti sitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan piiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.

Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys oli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta, vaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut saaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He viipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi kolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten jälleen marssimaan tietä myöten.

"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se heidän jokapäiväisiä kokemuksiaan", huomautti Smith-Oldwick tytölle.

"Niin", virkkoi Bertha Kircher. "He eivät näytä hämmästyneiltä eikä masentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää häiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli."

"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina", sanoi englantilainen, "mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina näihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin äskeinen hyökkäys oli?"

Heidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja keskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä ja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn maa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.

"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte", ihmetteli Smith-Oldwick.

"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!" lisäsi tyttö. "Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla sivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme joutuneet heidän käsiinsä."

Smith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. "Toivokaamme niin", hän vastasi, "mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka samoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy olla jotakin vinossa."

Seurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka avautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa laudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka näytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen oli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta, koukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa eteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän kerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman kerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia patsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen pylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.

Kadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli laskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli huolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti, että nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli silminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat jalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut paikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän ihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit näkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he tapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä pölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja kummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille, joiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!" huudahti
Smith-Oldwick.

"Niin", yhtyi Bertha Kircher. "Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he aikovat meille tehdä."

"Se olisi hauska tietää", myönsi mies. "Olen itsekin aprikoinut sitä aika lailla."

"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu teräviksi", sanoi tyttö. "Se muistuttaa liian paljon joitakuita näkemiäni ihmissyöjiä."

"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?" kysyi mies. "Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä, ettehän?"

"Neekerejä he eivät ainakaan ole", vastasi luutnantti. "Heidän ihonsa on keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä ole ollenkaan kiinalaisen piirteitä."

Juuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön kuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet, vaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen kasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä syystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan huulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka kasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa tuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja niitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa vaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu hänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja jonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen. Sekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan näköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia koruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset, kädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.

Hän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli vartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Vangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän vierellään vähän matkaa.

Heidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä poikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä mutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten tyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu rakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista he saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja kaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi äärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi tässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.

Edestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia rakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin liikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita kaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden ovien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi teki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti olleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.

Smith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja hän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut verenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen velvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.

"Ei", torjui hän. "Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei teitä enää saa rasittaa lisäkuormalla." Mutta vaikka hän ponnisteli miehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina joskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat vartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.

Smith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui useita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin lempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui mies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan. Hän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään, paiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja veti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän sitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.

Toiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista mielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi seurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain odottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.

Mutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher ei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta vääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta herätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen kohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille kaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen vaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko, puolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui tyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja tarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan olennon kohotettuun oikeaan käteen.

Tarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko painollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti selälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä pystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt maahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan englantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan, puristaen lujasti terävää asetta.

Hän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli tahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä tehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa koko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon vallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä kuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset vartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas se, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja nauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen varma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen silloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön raivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat kasvojen tylsämielisiä piirteitä.

Äkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä tahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti melkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan mielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui hänen viereensä.

"Olitte ihailtava", kiitti Smith-Oldwick, "mutta teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat hulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla mielin kielin."

Bertha Kircher pudisti päätään. "En voinut olla katselijana, kun teidät olisi murhattu."

Miehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön sormiin. "Rakastatko minua nyt vähän?" hän kysyi. "Niinhän — vain hiukan?"

Tyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti. "Älä puhu siitä!" hän pyysi. "Minua pahoittaa sen sanominen; pidän sinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi."

Ilon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät tytön kädestä. "Anna anteeksi!" sopersi hän. "Olin aikonut odottaa siksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt turvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai jotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä tavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa väliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?"

Englantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. "En ikinä pääse tästä kaupungista elävänä", hän vastasi. "En olisi hiiskunut siitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo vintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos olisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme saada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat ystävällisiäkin?"

Bertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut sopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti miehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei voinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.

Hänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo rakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä englantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi varakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi kukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha Kircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.

Hän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja kuiskasi: "Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni! Minä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua."

Näytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen kasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään olisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin hieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.

He olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan nyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen heille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä annettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään nurjaa.

Bertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa englantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi puhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen tapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän käsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä tavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa rakastaa Smith-Oldwickia. "Entä sitten?" hän kysyi itseltään.

Hän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan takaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat ystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä, niin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut, kuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana viruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei heillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.

He kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään apinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen menetyksensä merkitsi heille.

He olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut viimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne olivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa karkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan syöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän kuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan sorruttuaan pedon alle.

Ja jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut asemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis myöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.

Kadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista miehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat heitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi tuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään ja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista eräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen samanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken nähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki hullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen vain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät pois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi, pyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin kiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.

Kaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa kohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä voineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa; mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään sekaantumaan asiaan.

Muutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa kammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja irvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät tietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina kuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.

Tyttö kääntyi äkkiä häneen päin. "Onko sinulla pistooli tallella?" hän tiedusti.

"Kyllä", vastasi luutnantti, "pistin sen paitani povelle. Minua ei tarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla aseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää sen."

Bertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Säästä yksi panos minun varalleni?" hän pyysi.

Smith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat käyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin käsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli tuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että kukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.

Ja hänenkö olisi pitänyt saada surmansa — Smith-Oldwickin kädestä! Se oli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos häntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän nyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.

Englantilainen pudisti alakuloisena päätään. "En voisi tehdä sitä missään tapauksessa", hän vastasi.

Katu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan, ja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä pinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä muuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli ja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta viehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys. Rakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon metallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi useilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.

Vangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa käytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen holvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen kalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli huolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan — eniten aina papukaijan — kuvia.

Muutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli vangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue seisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua, esittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin, sotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien mahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä kuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti silmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella heidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle puhujalle.

Melkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä tulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi vartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän ääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa mukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen seuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi vartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä jälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton edes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan olevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi taistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.

Häneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut mitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi olla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että heillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö vietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen näkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.

Pöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli seurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin takana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt myöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen kahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin huoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa näkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa seurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat rakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä kasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli penkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen huomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin leijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat heidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset kävellen rauhattomasti edestakaisin.

Hänen vartijansa pysähtyivät portin sisäpuolelle. Puheltuaan keskenään muutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun valtaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän asemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen turvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen ponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien seurassa.

KAHDEKSAS LUKU

Sillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen ympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus ulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea; pääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli vahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas oli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden kummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä veistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon muotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun oven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja, leijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset mosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän pintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä vuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat molemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä taiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa, johon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki sitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven kamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä papukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin leveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden vaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään oli ommeltu papukaijan kuva.

Kun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä keltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle portaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän puhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin ne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos mahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset vangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas otsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä olivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi enemmän.

Lyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän tuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven laudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja astuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat ovenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa toisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima — kumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.

Ovelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli kuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit sulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä tarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli kiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.

Hänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas vesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti vaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja leijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö varmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia holvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei ollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa oli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin tyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta valmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen tyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja kaunistäpläisten leopardien nahkoja.

Lähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat puetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa, ja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän toisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle. Täällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa selostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät seisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen kuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö vietiin ovesta sisälle.

Tyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta jykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin hänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli edestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa rintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen päässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.

Tämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli kuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli upotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä kuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet olivat levällään ikäänkuin lennossa.

Mies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen pergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin kukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen paljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas, eivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään kuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin inhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.

Senjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies edelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön läsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten, ollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin, pyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen. Vaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan olentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen kupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne, tarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.

Vaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän koskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä tuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti mielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento antautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia, ihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava suunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan. Hän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten omat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.

Äkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin viidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi sitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois huoneesta.

Vartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta toiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat vihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä aseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja seurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti kiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli kalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä huoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit, samanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta joka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa nähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta vaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui nainen.

Kun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä pieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen edessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä, jotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan naisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet syvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat tervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen naisen.

Nähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen käyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea itseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen vartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja poistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen, mitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen eteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin, kukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja uudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher puolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin puhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä äänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia sanoja, vierasta kieltä.

"Oletteko ulkomaailmasta?" hän kysyi englanninkielellä. "Suokoon
Jumala, että ymmärrätte tätä kieltä!"

"Jumalan kiitos!" riemuitsi pieni vanhus. "En tietänyt, osaanko enää itsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana olen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka! Tyttö-raukka!" hän mutisi. "Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät heidän käsiinsä?"

"Oletteko englantilainen?" kysyi Bertha Kircher. "Ymmärsinkö oikein, että olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä vuotta?"

Vanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. "Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!" hän pyysi, ojentaen luisevaa kättään. "Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan. Tulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!"

Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen toiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.

"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!" valitteli vanha nainen. "Teidän olisi ollut paljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin tahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka pelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten he saivat teidät valtaansa!"

Tyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden jälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.

"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään, mitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet heillä on minuun nähden."

"Sitä ei voi kukaan arvata", sanoi vanhus. "He eivät tiedä itsekään edellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni saatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne."

"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä", muistutti tyttö, "ja mainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta."

"Eivät", myönsi hänen puhetoverinsa, "he eivät ole surmanneet minua eivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin olette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä tappamaan teidät."

"Minkälaisia he ovat", kysyi Bertha Kircher, "millaista väkeä? He ovat erilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten jouduitte tänne."

"Siitä on hyvin kauan", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin vuoteella. "Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin silloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa minua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä, minkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen, että kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja surkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten. Olen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua kehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen ilmaisi minulle peilini.

"— Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui sinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä alkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet ja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä seutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme miehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet käyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä länteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat mennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut myytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.

"— He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei hinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan, joten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa, jota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.

"— Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille, jonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan erämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä. Mutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten kammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa hellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä orja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis, ja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään nälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.

"— Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten täytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle rotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin niistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien neekeri-raukkojen selkään.

"— Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen neekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli alkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin kauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta olimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat korppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran laskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa oli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin tätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä, valjaita ja sadoittain ihmisiä.

"— Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua viimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli minua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten kun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten rinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja kävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään kävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.

"— Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta vihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän rotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle reunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon hietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin saavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja siellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.

"— Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun ei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne jokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin nopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä, ja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he odottivat teitäkin.

"— Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat ja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään näiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme kaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille opetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että ne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan asioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan asukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen nähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa kuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. — Minut kuten teidätkin tuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin muualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli kuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta. Hän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita."

"He ovat kaikki mielipuolia", vastasi vanha nainen. "Ettekö ole sitä arvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä maanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja järjestystä omalla tavallaan.

"— He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän pääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa huoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago puhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla lähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat äärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen monia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle mielipuolisuuden tasolle.

"— Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin puolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän esivanhempansa — pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin seutuihin — täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan sataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan metsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen ulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla, jotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet hyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina riittävästi kosteutta.

"— Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa metsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden vettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet juurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää kaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia puita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko laakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä, onko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se on yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä sada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.

"— He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan eläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen nähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset karjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä leijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi luulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa juhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten he nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin kuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu syömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat yksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin eteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja syöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä leijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin väestön tarpeiksi."

"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan omarotuistanne ihmistä?" huudahti Bertha Kircher.

"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta", jatkoi tyttö, "eikä teitä ole loukattu eikä ahdistettu?"

"Mikä" — tyttö epäröi — "mikä asema teillä on ollut heidän keskuudessaan? Suokaa anteeksi", hän ehätti lisäämään. "Luulen sen arvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä mikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua."

Vanha nainen nyökkäsi. "Niin", hän virkkoi, "epäilemättä; jos he saavat säilytetyiksi teidät naisilta."

"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty ainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos vain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että he ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!"

"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen", sanoi vanhus. "Mutta hänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä. Sitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen vanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He ovat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti vajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he varsin helposti saattavat tuhota itsensä."

Hän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita. "Katsokaahan tätä huonetta", hän kehoitti, "jonka oven edessä on mustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia, sillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan sallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja niin he todella ovatkin."

He istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen kääntyi vanhemman puoleen kysyen:

Vanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea, vastaten: "Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa hänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte kadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja joskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun toisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään toivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia leijonia? Ette!" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä. "Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista ja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta erämaassa.

"— Kuuden vuosikymmenen aikana ensimmäiseksi te osuitte tähän kätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson asukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän muinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt kukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta kertomus on kulkenut isältä pojalle.

"— Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla espanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu mies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi kaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä vangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään kasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta hän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta vaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän sortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan lisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä surmaamaan hänet.

"— Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä he olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen luurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se oli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä tulimme tähän laaksoon. En tiedä", jatkoi vanhus, "onko tämä totta. Se on vain yksi heidän monista taruistaan."

"Kyllä se on totta", vakuutti tyttö. "Olen varma sen todenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen luurangon ja ruostuneet aseet."

Samassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri, kantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä. Laskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui virkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen lehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että hänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni pöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa pienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat ilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku astioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon muotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli sivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat silminnähtävästi rautaa tahi terästä — tyttö ei osannut päättää, kumpaa — kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin pienemmät astiat.

Pöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista, malja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka sisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei hän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja syödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut niin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille vastapäätä häntä.

Hänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä eteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän katseli nuoremman naisen syöntiä.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö. "Uskallan väittää, että muutamia viikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut syövänne kissaa."

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "ja näin valmistettuna se on varsin maukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon."

Tyttö hymyili hieman epäilevästi. "En voi eroittaa sitä lampaan tai vasikan lihasta", hän virkkoi.

"Ette kai", sanoi nainen, "minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta näitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden liha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden voisi olla mitä hyvänsä."

Ja niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja hedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.

Tuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen soturi, joka puhutteli vanhusta.

"Kuningas", selitti tämä tytölle, "on käskenyt, että teidät on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani näissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa kaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän seuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä. Teidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten he kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä yhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani, että kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin, itse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna kuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt kaikkien näiden vuosien aikana."

"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?" tiedusti Bertha Kircher. "Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen."

"Enkö voi mitenkään karata?" tuskitteli tyttö. "Enkö edes voi mitenkään surmata itseäni?"

Nainen ojensi hänelle haarukkaa. "Tässä on ainoa keino", hän vastasi, "ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät."

Tyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. "Ehkä hän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois", hän lohdutti. "Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella kanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi, että minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi unohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs kuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi toivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella epäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, kuinka turhaa se on."

Vanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla oli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa toi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan ja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli omiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.

"Kas noin", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen laskoksia, "olettepa tosiaankin kuningatar!"

Tyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain verhottuja jäseniään. "Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin puolialastomana!" hän valitti.

Vanha nainen hymyili omituista hymyään. "Ei se ole mitään", hän sanoi. "Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin jumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos nainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä epäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on tämä turhanpäiväisen pieni seikka."

Levottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui tuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli tullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen kuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä heti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi, oli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää, että hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä auttamaan kuin vanhus olikin.

Sanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan. Xanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita; valtaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine seurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä. Heidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän olemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään vilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

Heidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli puettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että hänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi ainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan sisään nousivat muut soturit seisomaan.

Prinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa Bertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan, silmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen julkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski katseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista päästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun, syöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.

Heti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet tehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät prinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä, uskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen. Toiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan ikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.

Tyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä, mutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä yhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla kädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin miehiin päin.

Metakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista. Yhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun, viiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen vihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta, vaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti nousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli oman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.

Sillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt vastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi vahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle ja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla kun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat häntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja juuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli tämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan ruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.

Tämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä, mutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä aseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella puolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan kivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana saamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin niin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.

Ehdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti tytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.

YHDEKSÄS LUKU

Juuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen rykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt lentäjä ja teki kunniaa.

"No, Thompson, kuinka onnisti?" kysyi hänen esimiehensä. "Kaikki toiset ovat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä hänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä ole ollut parempi menestys."

"Niinkö!" huudahti eversti Capell. "Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään
Oldwickista?"

"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan päin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse. Sen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin maahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta. Mutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta luovuttava aikeestani."

"Sitä epäilen", vastasi luutnantti Thompson, "sillä ei mikään osoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon huomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja tarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä etelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä — älkää luulko minun olevan sekaisin — on oikea kaupunki — siellä on katuja, taloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia kupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista."

"Olette liikarasittunut, Thompson", hän sanoi. "Menkää nukkumaan oikein kunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on varmaankin käynyt hermoillenne."

Nuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. "Suokaa anteeksi, sir", hän torjui, "mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin paikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi ehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi."

"En", vastasi Thompson. "Seutu on syvien rotkojen uurtama. Jalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä ollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla."

Samassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso
Vauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali
Smut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen
kunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.

"Olin menossa tästä ohitse", alkoi kenraali, "ja arvelin pistäytyä hiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä edistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet muiden muassa määrätty etsimään."

"Niin", vastasi Capell, "kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän löysi luutnantin koneen." Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin selostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä kaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin selostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.

"Se on perin epätasaista maata", huomautti Smut, "mutta meidän on tehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme sinne pienen osaston — pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti luonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania, eversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan muonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja käskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot voivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää eteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää päivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa tuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta, koska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa kaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja sanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä kosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä liikkeelle?"

"Voimme kuormata autot tänä iltana", vastasi Capell, "ja liikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla."

"Hyvä", sanoi kenraali. "Antakaa minulle tietoja tuloksista!"
Vastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.

Hypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli hänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin takertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi huojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja kuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa, ettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.

Hän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan, turhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin harjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Vähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan pudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa päässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana olevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa kyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti pian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat koskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas olento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.

Yllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies sillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä hyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli suoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet aiottiin heittää alas kadulle — mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa tunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko taittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut antaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat olivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän voinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus kaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja kallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista, heilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä kuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin äkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti horjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti vaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja tuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja pyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin hänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta. Mutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä peloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin suunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin kuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi Tarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin ja paiskaten hänet ankarasti selälleen.

Heti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa päällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden ranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli mies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen kurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea käsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan kyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.

Vähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat kuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien välistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua, nousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli kajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava tehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.

Hän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina jonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa, paloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä korkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat mutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien läheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään käveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.

Jatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida liikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi jonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan lukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi eroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi. Näiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään keksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa ruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen päähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa tamineet.

Tarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen soturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen vaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle isävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut hänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne muurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan. Viimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen ja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli käyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa kääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen täydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.

Saatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta edisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti vieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä, miten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon räystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain huomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia, mutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti liikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä havaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä loikoilemassa.

Hän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista ilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue tukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun rakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen tumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista liikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi osoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja enempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli pudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten poikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan olevan huoneen lattialle.

Täällä oli aluksi kaikki hämyn peitossa, kunnes hänen silmänsä tottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun puolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen katuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut ketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi pimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi — ahtaat kiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui pylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.

Kadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli mentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä melkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta tulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän saattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän voi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.

Ensinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen katu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin. Käsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti hän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan piilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä hän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden kävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät välittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle poikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja miehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.

He tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut matkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun täydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä eteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana vankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin toista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.

Hän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin valokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä hänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja — joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä tavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa varassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut ohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän ehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen poikkikatua myöten oikealle.

Katu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas, ettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan valaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden pylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu muuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki valoläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti katua myöten Tarzaniin päin.

Ihan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut huomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa. Hetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa, että pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen yhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti kadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että kaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä tällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin, mutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän olisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen. Tarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän voikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti onnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli toisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat ihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi muukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut viivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa luonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen häneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan lähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen sieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden hajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin myöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt jokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa hihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.

Astellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli saatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin olivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään asuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan kaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei ollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä, ja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja valaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja ilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia vetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään kaupungin väestön omituisuus.

Kerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa vauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli kompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin. Aluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä, mutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei asianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti mieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa hän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla. Vihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi toiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle, jääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa voittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään empimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään oven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia verisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä vaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että eläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen sitten pitkäkseen vainajien viereen.

Hänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi hänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun itälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus heräsi.

KYMMENES LUKU

Kun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman puolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja leijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan hysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon uskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän tunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen silmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan hän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää. Mutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt puolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa vuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa, miellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka kauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi aurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän näki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi pehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse; päivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi hupaisen koiranpennun keralla.

"Hyvä Jumala", ajatteli mies, "kuinka kauhea painajainen minua vaivasi!" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan — se oli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa. Runsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja tyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli muuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja kostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan kuonon.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti englantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne ominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin — hän oli rohkea mies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken katsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin virui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan nuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet, vierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt niin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui paikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan nuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat pahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen ajatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua kammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän tulisi hulluksi.

Ja niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään ristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei senjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli vihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä tiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.

Pitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla pitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui rauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä kaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti, että ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.

Sittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään ympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä kasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän pääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia, saattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä leijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan ylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.

Puoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa pelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti selkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa kohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi keskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut mielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes väliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen. Leijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti hampaansa.

Smith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. "Jos se aikoo tappaa minut", hän mietti, "niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan olla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen hengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa."

Mutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui leijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja juoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun juurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan välillä makasi nukkuva leijona.

Hänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi hyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja verenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa arveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi mahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta ulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen sellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen harpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti toisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti varovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle. "Entäpä", hän mietti, "jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?" Se ajatus sai väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt eikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan taakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen viereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä. Smith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista, mutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin vikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan samanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen henkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti itsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain saavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa. Äkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella nukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen kysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Tähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti, että hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa. Hän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin ne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin ollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.

Hänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli nyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti tyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui aukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja hetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti huoneeseen.

Huone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä mattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä alakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa päätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero, jonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella seinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa pääsytie tästä huoneesta.

Ulkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan kallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa pimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä rakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi asiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen vihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua tapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt astua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot jakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.

Nainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen alapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa sopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot. Hänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet nähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä kohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla, siromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten utelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä hymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen ihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.

Äkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli jyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja tyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat kuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon. Smith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi siitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti häntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen aikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.

Mies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä hellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä vasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä mieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua pakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen hyväilyihin.

Samassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli ovenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä. Mutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät jotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä aluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot olivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon. Englantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään. Samalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa selittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen. Hän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät vastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja kenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä yhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.

Hetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään kiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja karkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään tavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää asetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä äkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen ainoan tempun, johon hän voi turvautua — sieppasi pistoolinsa ja laukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään mies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli kuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.

Englantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili ase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää, sillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin pamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka olisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä Smith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen väliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle painunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.

Tytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän hiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti alituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai parin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja lausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan ymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle ja tunnusteli ruumista varovasti.

Äkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota ei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa, käänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi ainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet varmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi hänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen, samalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä kasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen vaistomaisesti astahtamaan taaksepäin — hirveä, inhoittava näytelmä, jollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin hullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.

Keskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta — mistään muusta syystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä aiheutuvan — hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa turhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja työnsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin mahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle huonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen vainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti hullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia. Tämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti. Vaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan ollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa pamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka kodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa asettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.

Taaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään haihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se oli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän koetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista seuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen makuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen tilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden patjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman huoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian poikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen joka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan tyhjän tilan.

Hän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten selvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos englantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen epäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä vainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen makuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli heidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan pieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen Smith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä ollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi sen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä. Siirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää makuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä näkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Kun kaikki se oli suoritettu ja verhot jälleen laskettu leposohvan ympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö uudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen kohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi pistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja inho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä hänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus ostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta, jota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.

Samassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen leposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään seinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon, paljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne ja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen hänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.

Hän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli, että salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon sekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten hän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista vieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden kokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana milloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.

Äänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon. Häntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla kerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja verhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja naisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön kasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle. Hän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi hyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa olevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään suurempaan ilmitulon vaaraan.

Tyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä kuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui rakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt joku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt ajatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen syvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi hätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin päätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja etusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut erehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.

Silloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa hänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja alkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja nainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin hiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi uutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut mitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti eteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan korkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti säilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja survaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan uutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.

Huomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli säästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman pelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta vapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä palatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden huoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka hänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti vangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin silminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön turvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.

Siitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä taakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin, joiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus saattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.

Heidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt useita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli yhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää, toivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.

Eikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli vaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa, jotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus käytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten kaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia hitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä saattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi taakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä osassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään aavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja astui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja jonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen vieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas naarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka aikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: "Mutta hänellä oli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä."

Nähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin syöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä kaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan määräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti aukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi paeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta nauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja tänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän, jyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden soihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.

Huoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain muutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen vankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen Metakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden vankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei uponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.

Kun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli sen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja samanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli teljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän työnsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen hänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka askeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.

Tunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään sitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi käytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli varma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli vankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt eteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää oli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa valmiina puseronsa sivutaskussa.

Noustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi päänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään hän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen vähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta näkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.

Hän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen, työnsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä myöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut kyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi erottaa, ei ollut ketään näkyvissä.

Hän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun paikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen eteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen paljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen yläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi kiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä kohti hän suuntasi askeleensa.

Katon reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän näki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä nojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä. Tarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja muisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja sitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli, oli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina aikaisemmin samana päivänä.

Jos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään huomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli jo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja koettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen mahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää, voisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä, jossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin päästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin ratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu — poistua niin kauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.

Lähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot samankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli soihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen löydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin kattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain hyvin piilossa.

Hän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen toiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin hänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä pylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi soluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat askeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein alkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko kaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta vihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen tuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.

Seisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä, että hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä hän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään keltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.

YHDESTOISTA LUKU

Numa, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin maahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa pakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi ponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa sen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen takaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli koskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli tuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen kuopasta.

Mitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa? Mutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun leijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin juurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa ulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa kasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien ruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein yhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin pyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki wamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen lihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun kaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista alamaisistaan.

Pyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan. Se oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli säilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella ikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa, ettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei ahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän pakottamana.

Mielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista puunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne on sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen pajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja, joista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville laitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat karjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan öiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi pyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja tämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti paalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista porttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty. Se laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen eteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa voimalla — vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.

Aitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä lähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin rajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa ja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta paimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä ovea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta seuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.

Päästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli pelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua sorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli ollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli ehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen, ilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.

Mahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli pimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin voimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista, liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen kuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti muurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.

Kun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen lähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava mies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja mutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että jos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska tämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet muukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa pistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa englantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa hän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi englanninkielellä: "Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan."

Smith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi heikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen tarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen puhekykynsä muuta kuin hokemaan: "Te? Te? Minä luulin teitä kuolleeksi."

"Ei; en ole kuollut", virkkoi Tarzan, "ettekä tekään näy olevan. Mutta miten on tytön laita?"

"En ole nähnyt häntä", vastasi englantilainen, "siitä pitäen kun meidät tuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella sijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet lähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin leijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt."

"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä kiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen huoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka, ja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se veijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle, mutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin melkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle kenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä."

Smith-Oldwick epäröi. "Minä — enhän kyennyt tekemään täällä mitään yksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin tavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse noutamaan apua."

"Se ei teille onnistuisi", sanoi Tarzan. "Joskin selviytyisitte elävänä metsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja vettä."

"Meidän on koetettava löytää tyttö", vastasi apinamies. Sitten hän näytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa päätöstään. "Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin nainen — valkoinen nainen — en voi jättää häntä tänne."

"Olen seurannut häntä tänne asti", selitti Tarzan, "ja jollen ole pahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin."

"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä molempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle", huomautti Smith-Oldwick.

"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi saavuin", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, "ja kysykää siellä viruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!"

Smith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. "Siinäpä se!" hän huudahti. "Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos vain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja saamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain tyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme."

"Mitä tarkoitatte?" tiedusti Tarzan. "Mistä tiedätte, ettei mies enää tarvitse vaatteustaan?"

"Ahaa!" äänsi apinamies. "Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä niin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi mahdollisuus, että meitä häiritään."

"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?" kummasteli
Smith-Oldwick.

"Samoin kuin te sieltä tulitte", vastasi Tarzan. "Katto on matala, ja jokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille teidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin mukavia."

Smith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. "Eihän se kyllä ole varsin korkealla", hän sanoi, "mutta minua peloittaa, etten kykene kiipeämään sinne. Koetan kuitenkin — olen ollut hyvin heikko, siitä pitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään ole syönyt sitten kun eilen."

Tarzan mietti hetkisen. "Teidän on lähdettävä mukaani", hän virkkoi vihdoin. "En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun avullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet tytön."

"Minä tahdonkin tulla mukaanne", vastasi Smith-Oldwick. "Eihän minusta tosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin yksi."

"Hyvä! Ja nyt matkaan!" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen aavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja heittänyt hänet olalleen. "Pitäkää kiinni nyt!" kuiskasi Tarzan sitten ja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi niin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan, ennen kuin hän jo oli katolla.

"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!" kehoitti
Tarzan.

Smith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli tullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan ja haistelemaan. "Tulkaa!" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui edellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten hiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö oli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan näki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen makuukomerosta.

Hän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista englantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä, jolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri, ja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla alueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen erikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä, mistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen kansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut vangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut saanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa melkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti kärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä sitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.

Kun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen korvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla ei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa suoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat: "Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään, vaan tottele käskyjäni!"

Neekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies näki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään antaisi heidät ilmi. "Älä pelkää!" hän kuiskasi. "Olemme ystäviäsi."

Vihdoin neekeri puhkesi puhumaan, supattaen niin hiljaa, että apinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. "Millä tavoin", hän kysyi, "voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee häntä vankasta seinästä?"

"Näin", vastasi Tarzan. "Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle. Auta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä ja huutamasta toisia avukseen!"

"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa", lupasi neekeri. "Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään tänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja jos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa ilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää pelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden täyttämään käskyänne."

Neekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden ruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja suuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli lähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: "Herra, olen valmis."

Vitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui huoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa tarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja tämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden vain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän syöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen vierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän ennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun. Kun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi vain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme tylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi hentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.

Melkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo järjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta toiseen salamannopeasti.

"Vartioikaa häntä hetkinen!" komensi Tarzan englantilaista. "Sillä aikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta." Mentyään nuoren miehen luokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti hänen miekkansa. "Sano heille", hän käski neekeriä, "jos osaat puhua heidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän suorittaa asiamme ja poistua rauhassa!"

Neekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti käsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa muodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin soturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia. Mutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen, joka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli Tarzanin käskyjä.

"He haluavat tietää, mitä tahdotte", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja tytön kanssa.

"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa", virkkoi Tarzan, "ja sitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota miehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla nurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!" Sitten hän taaskin jatkoi Otobulle: "Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä vedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla." Ja Tarzan osoitti mainittua huonekalua.

Otobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö seurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi esille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja äänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan pidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain. Tarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja Otobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa nuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään vainajan.

"Sen voin sanoa teille, bwana", vastasi Otobu. "Tämä mies oli hänen isänsä."

"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan alla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä."

Tarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. "Jos tuo miekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja järjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon, autettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen tarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto, joka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne kätkemään veritahraa — eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin typeriä."

Neekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja Smith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. "Ja nyt", sanoi Tarzan, "istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada paljoakaan aikaan." Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien kaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he olivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli ollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan luokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.

Kun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että hänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen syytä, selitti hän: "Kuningasta varten tietysti."

Keskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen vaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä heidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin ällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella oli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin kehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin sisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi Metakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin monesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan vaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen nuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut mielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen ovelta kuului kovaa kolkutusta.

Hetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi jotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen ja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.

"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden tänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät. Jos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki."

Otobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön äänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan, miten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia hänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies oivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta kohdistettuja ankaria iskuja. "Olisin halunnut käyttää tuota toisessa huoneessa olevaa vekkulia", hän virkkoi Smith-Oldwickille, "mutta minusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä, jota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven takana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä päättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!" hän kehoitti. "Menkää te edellä! Minä tulen perässä."

Kun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan toisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat kääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui neekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.

KAHDESTOISTA LUKU

Kun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi ollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän lähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin kauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet mukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä hän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet. Mutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui tiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili vapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään ja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava vesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.

Koko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki aistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he syöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden häntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan altaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi tyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut ristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä seinään.

Mies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön leukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen minuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä hänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja muutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön nenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti heti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen, vetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan alla.

Kun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he olivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla heidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli kupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat selväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon pohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle. Aukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän, jos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak asteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain arvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja senvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta näyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku onnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa henkensä ja vapautensa.

Metak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän sen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin, kun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin koristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia puettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä tapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä oli vaakunamerkkinä pieni leijona.

Tunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja vastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen peräseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten näytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat ovelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen he kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä sen takana kohoavia portaita ylös.

Portaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä soihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet opastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän kolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen ympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat kaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä rajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen laudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen kiihtynys ihmetytti tyttöä.

Hän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt, että juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat kaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet, huoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen verhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.

Kun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät huoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan, sillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun, neekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.

Prinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki teljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän millään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki huonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin olleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista syvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen epävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä alakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.

Sijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet poistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa Metak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet vääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa suonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella, horjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi askel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli hiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet, odottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.

Bertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa johonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla Otobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti, sieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen vaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt hiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi hyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli keihään kärki aina häntä uhkaamassa.

Tyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui, ja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet toisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen vimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen virnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet huulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.

Nyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka, ponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin, koettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi ja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin pidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli saapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui Metak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen suoraan hänen päätään kohti.

Hän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei hänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen leposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.

Tarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten molemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He olivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat pysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa heidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi pitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.

Smith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja sinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan hetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.

"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme tehneet sitä."

"Niin minäkin arvelin", virkkoi Smith-Oldwick. "Mutta nyt se on suljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte." Ja hän laskeutui alas tikapuilta.

Mutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan muuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän ponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle. Pienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja seisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.

Pudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa. "Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie", hän sanoi, ja he palasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja avattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan kauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: "Hyvä Jumala, ole minulle armollinen!"

Nyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta edes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja kiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten syvennyksestä makuukomeroon.

Hänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli häneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun miehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen kerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään viruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun, nähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle leposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään teräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.

Metak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan väkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten hän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle apinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa huomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen kantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti raskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.

Vikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin henkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai tartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni, yrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies oivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi Smith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja tytön.

Englantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli noussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien kysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. "Ei!" hän huudahti. "Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos haluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä — minä en voi lähteä."

Tarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta
mielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti.
Tyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. "Pistoolinne!" hän huusi.
"Miksi ette ammu häntä?"

Mies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he liikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista pelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän ympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt iskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan vihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan koettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen järjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi, leukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä. Äkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien käsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin että se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.

Kun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä pitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei aikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat kosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa vavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun tukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja laskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.

"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos", huomautti apinamies, "emme saa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä, eikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain siitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on ilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun, joten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla? Tehän tulitte sitä kautta." Hän kääntyi tyttöön päin.

"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua epäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse."

Neekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja tunnusteli päätään.

"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana", hän vastasi. "Vain päätäni pakottaa ilkeästi."

"Turvallista tietä ei ole", selitti mustaihoinen. "Ja jos pääsemmekin portille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta syrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa. Sieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat. Olettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten meidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta portilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua kaupungista öiseen aikaan."

Otobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän matkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella olevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä jälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja lopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan palatsin takana olevalle syrjäkadulle.

Kahden miehen, naisen ja neekeriorjan muodostama seurue ei ollut kaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt ihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina visusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut kävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien pimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat edenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän korviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.

"Herra", vastasi neekeri, "nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin Vezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät kutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty."

Bertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi voidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että hänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies naurahti. "En", hän myönsi, "en tiennyt. Se tekee asian vieläkin pahemmaksi — ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty."

Äkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven toitotus. Otobu joudutti askeliaan. "Rientäkää, herra!" hän hoputti. "Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan."

"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan leijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon. Mutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme."

Mutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että kuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus kimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. "Kutsutaanko lisää leijonia?" kysyi Tarzan.

He etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä kiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien räpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan ilmassa kaartelevan papukaijan.

"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu", huomautti Tarzan virnistäen.
"Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla."

Neekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin muuria kohti. "Nyt olemme varmasti hukassa, herra", hän tuskaili. "Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja."

"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?" kivahti Tarzan. "Oletko asunut näiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut hulluksi?"

"En, herra. En ole hullu", vakuutti Otobu. "Te ette tunne heitä. Nämä peloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia ihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne ovat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat ne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät."

"Emme enää kovin etäällä", vastasi neekeri. "Tuon lähimmän mutkan takaa näemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt sinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä." Tämän väitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka ilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä selvemmin erottivat takaa-ajon melua — äänekästä kiljuntaa ja leijonien karjaisuja.

Jonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota myöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä varjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen naulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. "Katsokaa tuonne, herra!" hän uikutti. "Metsän iso, musta leijona!"

Tarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. "Me emme voi peräytyä", hän sanoi. "Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi ihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin." Ja hän astui järkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva tuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli edennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli seisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta odotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus. Apinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. "Se on pyydystyskuopan leijona", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: "Älä pelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa."

Numa eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen vierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat näkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin kaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa, samalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien leijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan kaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren ilmailijan puoleen kysyen: "Kuinka monta panosta teillä on vielä jälellä?"

"Pistoolissani on seitsemän", vastasi Smith-Oldwick, "ja ehkä tusinan verta taskussani."

"Aion heti hyökätä", selitti Tarzan. "Otobu, sinä pysyttelet naisen vierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani. Numalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä." Hänen puhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka näkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.

"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!" jatkoi apinamies. "Se kenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa! Oletteko valmis? Eteenpäin!" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa Smith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja tuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun oireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. "Nyt", komensi Tarzan, "kaikki yhtä aikaa!" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla kertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi täyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.

Oudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne murtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman vallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta totellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan tuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat oikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa pyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja pieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja sitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.

Vähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava upseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen tavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase taas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten haavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen lennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi riistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan antaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin maallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen hämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista sonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi hänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten kellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.

Tarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.

"Miehessä on kaatuvatauti", sanoi Smith-Oldwick. "Otaksuttavasti on se heissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa — normaalinen mies olisi surmannut teidät."

Muut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään johtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista vasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan, josta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin kiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan lähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin porttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän pergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja pelosta.

Numa oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä kohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli Smith-Oldwickia: "Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on päästävä noiden veitikoiden ohitse heti." Samalla kun nuori englantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei olisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä vetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä kaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta sitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä vahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.

Apinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli olisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen vastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi liipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu oli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi partaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.

Tarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua tuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin mies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään sivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta. Tarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen käyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania takaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin että säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi syvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten Tarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.

Smith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli tyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä sujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen ohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan; pyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden ainoan kerran väkeviä leukojaan.

Niinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan nopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin portille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen taistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien kaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla hetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta puolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan leijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat paikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen kuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan seurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää kohti.

"Eivät yöllä", vakuutti neekeri. "Olen ollut orjana täällä viisi vuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan poistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät päiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti seuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä peloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni, herra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat ja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi jälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien leijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi."

Istutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa panossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä Tarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies seisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa selvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun vartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen huuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun. Smith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta ja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui vapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti outo, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä, kunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli vaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt, mutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä, ettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen kumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän ei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin itse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi se tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Mielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan vastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten lähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen saavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan harjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa kaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli, jossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin ääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan metsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin tietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi kosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti vaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän tunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja niin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti heitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat pyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän oli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan vaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava hänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.

KOLMASTOISTA LUKU

Päivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki paitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat, että heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes löytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää rinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat varmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta vaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä kallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet merkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin olisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään kohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle saakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi jaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.

Puoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia, ja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin käsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka ankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet hänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä pystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti tarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa. Pakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta sitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.

Varmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa
Bertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi
ja istuutui maahan. "On hyödytöntä yrittää", hän virkkoi Tarzanille.
"En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti.
Teidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua."

"Ei", sanoi tyttö. "Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja pelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä yhdessä käyköön miten tahansa, jollette te" — hän katsahti Tarzaniin — "joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei olekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä. Minä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä selvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä vaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette edes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä ainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun välisen erämaa-aavikon poikki."

Apinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. "Te ette ole kuollut", hän huomautti, "ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä. Ihminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että viivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme täällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun, jossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa luopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te ja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette voimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle."

"Kyllä", myönsi apinamies. "Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa olla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat."

"Toivoisinpa", huokasi tyttö, "voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin tekin, mutta pelkään, etten siihen kykene."

"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet kasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin viidakon fatalistinen usko."

Niinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja laskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti sinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä, nousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä lähimmän mutkan taakse.

Seurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi toisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi liikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja ja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa vallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin apinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.

"He ovat tulossa", vastasi Tarzan. "He ovat vielä jonkun matkan päässä, mutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät nostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa."

"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?" kysyi Smith-Oldwick. "Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein hyvin. Entä te, neiti Kircher?"

"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi", vakuutti tyttö. "Kyllä jaksan varmasti kävellä."

Tarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on mahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän ymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo, että seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.

"Auta sinä luutnanttia, Otobu!" käski hän neekeriä. "Minä kannan neiti Kircheriä." Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut tuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti rotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään vain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä, sillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin kantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.

"Se olisi kyllä hyvä", myönsi Tarzan, "mutta meidän on parhaamme mukaan tultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa voisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan! Sitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä ampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki kaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi kerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus typeriä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja jotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista isännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet sotureista."

"Kas niin!" äänsi Tarzan äkkiä. "Muistelen tuntevani tämän kohdan." Hän osoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta ja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se oli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella hiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama. Sinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että kallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin kolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään, mutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta tahoilta yhtä aikaa.

Tuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui ääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän näki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla — ilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten rientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa olivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. "Se kertoo papukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille", valitti neekeri.

"Ei sillä väliä", vastasi Tarzan. "Leijonat olisivat kuitenkin löytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa."

Hän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle aukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen vierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän komensi pitkälleen heidän väliinsä. "Siellä olette turvassa siltä varalta, että he käyttävät keihäitään", hän selitti.

Minuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta vihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän kimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten huutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa löytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että eteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan edessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän jättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan nopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään miehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin teurastajan veitsi lampaan vatsan.

Sitten hän kuuli Smith-Oldwickia kohti juostavan ripeästi; pistooli pamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys. Ilmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta ahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät uudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan Smith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista tuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin vastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu kaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet vammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin kärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni varomattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan iskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa katkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset takaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät kaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin. Miehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana ilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.

Nämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat soturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista päistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden olkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet selälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti, mutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja polven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä englantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta äsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan viimeisestä vammastaan.

Hänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen ja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi sotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja hornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin pistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.

Samassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi yhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat eurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät komentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista huolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri samalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.

Työnnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn keihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher nousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin suojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka päättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat pääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat surmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs englantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi miehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli luonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. "Älkää ampuko!" hän huusi viimemainitulle. "Olemme molemmat ystäviä."

"Kädet ylös sitten, te siellä takana!" komensi mies Tarzania. "En aio antaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten tekoon."

Samassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö puhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa johtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet samaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen minuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja apinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat matkalla pelastajiensa leiriin.

Sinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher kuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen päämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet varattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet englantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he seuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että hänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat yhdessä wamabojen maahan saakka.

Bertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. "Aiotteko mennä takaisin kauheaan viidakkoon?" hän kysyi. "Emmekö enää koskaan näe teitä?"

Tarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. "Ette koskaan", hän virkkoi sitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.

Seuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä lentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään päin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja upseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa komentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin puoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan aprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa etenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka tunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet ojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki hän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan kääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän kuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän tiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja vihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat hommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi — ei saksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.

Hän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi lentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä Smith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat kiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän pois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi pilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.

Täysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä lähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi henkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen seutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana. Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille. "Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke", hän sanoi, "ja jollei minun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken luotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He käskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin sivistyneeseen maailmaan."

"Ei", vastasi Tarzan. "Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja luutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan ajatellessaan minun menestystäni."

"Neiti Kircher?" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun.
"Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?"

Tarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua vihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli sallinut pujahtaa tiehensä. "Kyllä", sanoi apinamies. "Tiedän, että hän on Bertha Kircher, saksalainen vakooja."

"Hän on neiti Patricia Canby", ilmoitti Capell, "yksi Englannin itä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä. Hänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut hänet syntymästään asti.

"— Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä saksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa vaiheissansa — uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa. Katsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta kuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku selostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja."

"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!" kertasi Tarzan käheästi.
"Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady
Greystoken."

Englantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään. Tarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää — sitä päivää, jolloin hirmuteko oli tehty — ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen kysyvästi.

"Hyvä Jumala!" huudahti apinamies. "Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!"
Ja hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.

"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää vaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan — mutta hän vain luulee sitä vaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen ruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady Greystoken sormukset — lady G. on tärkeä, päämajan tallessa."

"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen syyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa? Sanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on saksalainen urkkija. — Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni vaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden."

"Älkää olko siitä huolissanne!" rauhoitti Capell häntä. "Neiti Canby on varmastikin saanut Smith-Oldwickin uskomaan, ettei hän ole vihollisvakooja, sillä lähtiessään äsken luutnantti mainitsi minulle, että tyttö on luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN JA VALKOINEN NAINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.