SALOILTA JA VESILTÄ

Luonnonkertomuksia

Kirj.

AARO A. NUUTINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLTÖ:

Tuokiokuvia salolta.
Sudet.
Toisten hyväksi.
Kutumade.
Kanahaukkaperhe.
Voittaja.
Telkkä.
Syöjätär.
Lummelahden valtiaat.
Hallakorven kuningas.

TUOKIOKUVIA SALOLTA.

On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.

On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy… Vienon alakuloinen ja surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla; samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja rauhasta.

Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan. Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun jäistä, kuuraista kuorta… Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä kuuntelemaan.

Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.

Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se katoaa metsän kätköön.

Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja alkaa ahneesti syödä saalistaan.

Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki: se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman uhriksi.

Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.

* * * * *

Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä aamun ensi hetket.

Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas… ja ennen pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.

Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle, siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet sille vaarallisia.

Pienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja näöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki tapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet liikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla, riippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään. Vähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen sinne.

Aina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa terävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja hyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi taittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon kupeeseen.

Jänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön palohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn aidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen vesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan… pamahdus ja savun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen ympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen toista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle koivunlehdelle.

Laukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen, rauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen ahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa peloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään, kääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa lentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.

Nevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää puunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.

Pian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään "kylpemään" ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.

Salon rauhaa ei enää mikään häiritse.

Auringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien koivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.

Metsän aamuinen taika on hävinnyt.

SUDET.

Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella. Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja ryskettä, — pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.

Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta ja lohduttomuutta.

Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet, arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi… Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun hohteessa.

Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä loppumattomassa lumi-erämaassa.

Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa. Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen, sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, — paukahti pistoolin laukaus… toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja. Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin. Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.

Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä kertaa oli entinen asetoveri…

Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.

Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.

* * * * *

Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää, vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen herrakseen ja valtiaakseen.

Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.

Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa, Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta. Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi, vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen" uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen nähneet.

Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään, joutui paksu homo sapiens yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.

Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään — sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja "riivatun hotkaleita".

Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen, tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei ollut mitään pelättävää.

Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin. Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta — ne olivatkin tuulen yläpuolella.

Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä. Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi, samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".

Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä kävivät.

Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä, juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli muuten — niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.

Mutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies tempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä haulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti kiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein kannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea lumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset voimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt… Muutamia kertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla silmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten karva silisi ja takajalat suoristuivat.

Silloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina, katsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä aivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi ampua.

Kesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä kuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten hiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.

Miehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he edes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja pysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin yövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen oli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä lisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut. Jos hukka olisi saanut vähän syötävää, olisi se jaksanut juosta lepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä, että nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon, mutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö kaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään, saattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli lähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan vainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja painautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella, jossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät, liukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä lämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta kyllä se miehistä hien irtautti.

Susi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli turvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta poikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He pistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.

Ilta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku hidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään. Hämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta seuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt. Erään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua räkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä peräytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin lähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan reiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa kiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin juoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran hengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa hampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla. Kantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, — olihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan voimia.

Korkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti silmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta aukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä ja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa kaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille, synnyinseuduille. — — —

Erä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden.
Saihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa.
Kunnia ei myöskään ollut vähäinen.

Useina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.

Mutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella kylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.

TOISTEN HYVÄKSI.

Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman taivaan kuvun eteläisellä rannalla.

Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.

Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien" tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.

Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.

Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli "pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.

Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan, arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon ympäristössä ja ojien varsilla.

Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä oli "pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta, korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni. Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen. Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.

Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät. Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.

Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä, niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia — lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa pyrstössä.

Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon. Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.

Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.

Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma!
Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"

Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka suloisilta ne tuoksuivatkaan!

Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa, kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti kauan malttaa odottaa.

Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää, kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.

Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely "väk-kä-kä-kää, kopeuk, kopeuk", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.

Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut. Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä tuntuivat herpaisevan jäseniä.

Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla hyötyä vielä joskus.

Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.

Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään nuorassa korvennettua kissanraatoa.

Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.

Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa, tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on myrkytetty. — Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, — mutta olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin, päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa syömistä.

Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen… silloin pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus… ja kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista, mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!

Vielä on sentään olemassa keino.

Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.

Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä, mutta pian on kaikki ohi.

Kettu odotti…

Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa odottaessaan.

Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.

Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista tällä salolla. Muille kaikki, muille.

KUTUMADE.

Suuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven syvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon liejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa jonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, — muutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin, kutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.

Syvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys. Kirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain kalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä tarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen syvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei useinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa kesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen liepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti parempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni made vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja ensimmäisenä aamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään jollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi; semmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut enää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä sinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen vain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa, jöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän aikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä syksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy jälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin kumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne siellä joutuvat "kolkkamiehen" konttiin, — napsaus kirvespohjalla jäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää selälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä; isku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi puolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se mennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka vuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt parhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta lyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa verkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla avannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika ja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä se nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen, liikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä laitos oikeastaan oli kun se sulki tien, — joskus ennenkin oli made kohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa, mutta harvoin syväyksissä.

Made lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja painautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan kuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Kivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin syvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi pinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina viheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita ahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden pinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä sukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin kala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat karttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma "veden tiikeri" saattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.

Made ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se tiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään muustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana katsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin henkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut kutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen, ja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa kuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla siihen kajoamatta.

Mätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta käsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta suupielestään. — Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa jatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin. Vähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä kellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä pitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle. Nälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.

Made kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin huomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan erittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain tämäntapaista "pohjarisukkoa" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin. Tyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana kiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta pahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on jatkaa matkaa. — Taaskin pelastus kuolemasta. "Vaaroja täynnä on maailman-matka."

Jonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain valkeata. Made läheni sitä… pysähtyi epäillen… uskalsi töytätä turvallaan… — se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi. Uteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan tuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta oli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan pujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä hyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä "risukko", kelpaa tähän laskea mätinsä.

Jään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys piiritti joka puolelta. — — —

Aamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli taas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä uiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin ärsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut päästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen liikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa. Siinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat, lahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria, rauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat tällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä niin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä toimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät, livistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta lappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla hurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki samankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä "kansainvaellus", samoin kuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli tulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat erehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä päin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen ehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta kovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä vastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia ja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa tätä seikkaa, huomaa sen helposti.

Oikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui tuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja seuraavana aamuna oli "mainio mateenkutusää": raju lumimyrsky. Kaikki muut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä. Matalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä muutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo vähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti kääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran seinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä rautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja sieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja suurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat rautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet enempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä, vaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.

Seuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan pimetessä laantui lumipyry ja yöllä "tuli suoja suuresta lumesta".

Yö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan pimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja paksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle syväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin nukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan. Iltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin, alaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta keskiyön aikana käänsivät kaikki "keulansa" ulappaa kohti, ikäänkuin siten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen. Lahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.

Mateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen toisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella olevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän "vankilansa" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet rupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne aavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain mitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain epämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin ilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys. Mateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä, josta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei löytynyt; täytyi siis jäädä tähän.

Sitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet tahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä humahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet lumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja yritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen voimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti hinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä. Ilma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka aukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen, ponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti — avantoon, käännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.

Onnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta mertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on toisen onnettomuus…

KANAHAUKKAPERHE.

Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi; pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja pystyssä pitäjä.

Keväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän taivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän. Suuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla vielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen liverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä. Kaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. "Paha maailma", "elämän taistelut", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. —

Kallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen, harvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka, seisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa oli alempana toinenkin kanahaukka.

Vähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään, levittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa. Siinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne, kauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi, rajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta kuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka autereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän. Erään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita ihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona. Airojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.

Terävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta läheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne kiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen havaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai turvallisuuden kannalta.

Auringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla levitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää leyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen kiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit ja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille liitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta. Samaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa velvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää suhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että melkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi. Varis ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään kanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin syötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä linnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.

Rantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa. Siivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen, liiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten ylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä rääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat taistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka kunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi lähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan. Saaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi, nieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat kurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun perästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla ja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin siihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka suojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä vain luut, pää ja höyhenet.

Haukka lensi takaisin "rakkaan puolisonsa" luo vaaran laelle, asettuen entiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut syötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat höyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin "elämänsulostuttajansa" aterioimista… Mutta sitten koirashaukka lennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään kelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa voimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen latvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän reunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat pesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla kanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin kuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat ahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa oli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä kanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät mielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea kävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet maahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia haukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten kivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös niittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on ylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran, että uuden saaliin huomaa helposti.

Muutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville rungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä vain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat eivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan ollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä saadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui paljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, — kunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden väliajoin, kolme pientä poikasta.

Samoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin lintu, joka oli tehnyt pesänsä — kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen sen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin pesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin suuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa vähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle Pohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä kana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan, kotkankin pesän välittömään läheisyyteen.

Kolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta, kaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti piiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää avaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja, puitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.

Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. — Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten ruokkimisesta, — päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa metsästysmatkalla.

Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn, jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen, siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää, luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.

Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen. Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa, onnistuen hyvin.

Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi, samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".

Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.

Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut kokea… Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään ryöstettiin…

Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.

Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä "tilttalttiaan", ja pieni, vain varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu, jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen…

Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan, kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.

Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä, verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt. Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

* * * * *

Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi. Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin, joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa aina nauttia "vapaata ylöspitoa".

Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.

Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa tämäkin taito.

Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.

Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.

VOITTAJA.

Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä hiljaisuutta mikään häirinnyt.

Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut. Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin, milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti. Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei juuri metsästellyt.

Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.

Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa, joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku kärppä siitä syötävää.

Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet. Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.

Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo.
Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset
aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella.
Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.

Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.

Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia. Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa. Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä sai sen sijaan helposti keväisin.

Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin, mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti sen silmä valkeaan kalvoon — kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, — se uskalsi silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton tyydytystä.

Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi… Mitähän jälkeä tulisi, jos kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle! Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään. Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. —

Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi. Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, — siitä oli jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.

Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa lumen peitosta.

* * * * *

Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen. Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita, etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella, mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle, jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, — ei sattunut näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se toimi tavattoman nopeasti.

Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.

Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, — ainoa Suomessa talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.

Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset — juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle. Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä, että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.

* * * * *

Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa. Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa, verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin, jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi; kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa viittoihin.

Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen. Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli selvimpänä sen tajunnassa.

Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti. Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen, — koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja korkeammalle… Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, — pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.

Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.

Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.

TELKKÄ.

Elokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla näkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain saaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä ruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän valjetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi ennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin oli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet heläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan. Koko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi hiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi kasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden heinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt. Ei ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä kantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän rannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä, aivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira äkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka räikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.

Sitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi vinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen ympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun ei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen lähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan käännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se varovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin, punakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti sukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja muita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan kerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin mistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta nousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi harakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen ovatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea vatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt muistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut aivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä miten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa kanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli jäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta räjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti pelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui sotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi mies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä… Pesue hajautui. Toiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään vettä myöten.

Sellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.

Tähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla selän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi yksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan kymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä palokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen pesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin myöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään…

Saatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen harvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään tylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä kupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut. Läheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe, jossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan viikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä tiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän huomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn lähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä elelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja uikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.

Äkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta. Vaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta uimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan keskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun risahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt lähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin ennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi veden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, — jos rannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin risahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä tahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon rintaukseen… Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti, kuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten vaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu pelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja puikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja toimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä ihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän saa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa aavistaakaan.

Hetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä kaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi tapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää siipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä. Silloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen, mutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman pelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari sulkaa.

Rannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen luokseen juoksi metsästä koira… Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli lammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan paikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen, pedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää hujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi turvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä kiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja uiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison rantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi olevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran haukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä — tuo sorsaemo räpisköi vettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi lähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle suunnalle.

* * * * *

Koko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein iltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli yhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä mukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se enää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi turhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen puronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.

Marraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä muodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä kyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa, valkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden sieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi talvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen iloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli ilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki siitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten koskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin pohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän lämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.

— — — Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti vihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana pysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut seurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä vaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja jäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli maassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa heinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta sitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi. Itsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin rastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili kuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain karua korpea.

Eräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se laskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle vetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä nälkää…

SYÖJÄTÄR.

Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina. Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.

Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.

Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen, mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä. Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä, pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.

Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan. Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi, lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen lennettyä verkon läpi.

Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki. Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki. Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi, vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten "viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, — sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään, esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.

Katsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen mietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:

Taa korpien yön, jossa nurmikko on, ikipaahde käy auringon. Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö hämähäkki niin musta kuin yö.

— On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen itsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?

Sitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan edelleen, jatkaen hyräilyään:

Säde päivän sen vangiksi värjyen käy, iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy, mi murtumaton, kevyt, keinuva on. Sen silmihin kaikki se vangitsee, lyö maahan ja raatelee…

Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan särjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä tullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera lukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä työtä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman mukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten meni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.

Puolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi pilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui vahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen ehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään hämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi hämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen pesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen puukapulan alle.

Rastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa, söi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista, mutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun kärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan hämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.

Tuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan oksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta hämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta — koirashämähäkit eivät ole sen suurempia.

Tulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta murjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän matkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.

Se odottikin — vastausta "kosimiseensa".

Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä, muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä, hiljaisuudesta, hämärästä… Niin omituisia "neitosia" ne ovat.

Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja — söi sen. Kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen — hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista, päinvastoin tavallista.

Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin tai matalin, arvelivat ne.

Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.

Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan, purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai kiipeämään lankaa pitkin ylös.

Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se, joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla, jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa lopettamaan ja lankapussiin käärimään.

Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa, julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.

Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa. Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.

Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin paikoilleen.

Jonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana kärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava ja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia pilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija…

Mutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin ajatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo hämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita. Sehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin kaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja sillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se miehen juhlistaa.

Hämähäkkiherran "puvusta" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat hämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin voimakkaammin heräävän "rakkauden" sulon.

Tuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella "päällä." Oikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa hämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet naiselliset heikkoutensa…

Lieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa kuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan jälleen verkolle ja lähestymään "rakastettuaan", ja nyt paljon rohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään. Nyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä hämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen selkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti hämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä enää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään illallisekseen samaa kärpästä "rouvansa" kanssa. Hämähäkkiherra olisi mielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle enää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä hämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.

Sitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon nukkumaan… Olikin jo puoliyö.

Seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi unisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli hämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva ryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen — näyttäen sen jälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.

Sellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät ne miehensä. "Hiukan" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat, mutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne yhtä paljon.

* * * * *

Syöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin, mutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta pakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin ärtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.

Päivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.

Mutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan käveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni kymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä kymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja hautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen jätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka maa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.

Tästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja söi pari lihavaa kärpästä.

Hämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle tuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut minkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se ei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä muurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan naapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen niistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin tappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä on alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja haavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä ja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua olemassaolosta ja toimeentulosta.

Tämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti syömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen sattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.

Syntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia keräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki kokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi tuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.

Muurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä läheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin voiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja lujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin selälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa on. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että ylivoimaisuus antoi "oikeuden" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja nautintoon.

Sitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan uutta saalista.

LUMMELAHDEN VALTIAAT.

Kevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen metsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla, vastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella puolella, pienen peltotilkun keskellä.

Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.

Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten elämää… nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun. Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon, autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.

Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista, leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti. Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut suoksi.

Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille, kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset "vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille. Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen", joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.

Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.

Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla, sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä, kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon, nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin, painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.

Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, — mutta mies tuli ja vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan pesään.

Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat poikasiksi, — kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen toistakymmentäkin munaa — sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. —

Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista, paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä, varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan. Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä. Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä "ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää "piip, piip" piiskutustaan, kun emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa, jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, — voidakseen piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin, mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.

Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa. Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen" vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään: se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen äännähtäen, kierteli se venhettä.

Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.

Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä. Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua paremmille metsästysmaille.

Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi. Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja, vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa, vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä, kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä; nyt oli vasta elokuun loppupuoli.

Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti… Uikut sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli raapaissut kaulaan ison haavan.

Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain… Silloin sen ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää höyhenpanssaria, — tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan kohtisuoraan sitä vasten.

Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun nokan ja toinen osui päähän.

Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös: hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää… sitten se ei enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas… läiskähti veden pintaan, jääden siihen kuolleena kellumaan.

Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin nuori uikku.

Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti sinnekin pääsemästä, — takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.

Uikkua rupesi tukahduttamaan, — olisi jo pitänyt päästä pinnalle hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan liikkumattomaksi.

Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen mielestä kannattanut kotiin kulettaa. —

Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, — surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan…" Sää oli jo koleaa, vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän, silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja uutena, kauniimpana kasvina kohottua…

Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan. Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina" matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren, punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; — nyt oli syyskuun alkupuoli. Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen huolenpitonsa jälelle jääneeseen.

Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.

Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet, sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.

Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin matkaa. — — —

Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton, palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä mökkiä eikä kaskiraiviota, — korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa näkyviä kuvaisiaan.

HALLAKORVEN KUNINGAS.

Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla, etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää, uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.

Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä — siihen viittaa majavan surullinen tarina —, ja ellei ennen kaikkea metsien hävitystä ehkäistä.

Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana, oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas, korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää, sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut. Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat, vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan kuin sika ruoka-altaansa ääressä.

Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.

Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta tältä tienoolta, — karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot ihmisestä, — vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, — kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen tuulen puolelta päin.

Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen. Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä, etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota. Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä, ja jatkoi taas… kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin ja rupesi nuolemaan sitä, — samalla tavoin kuin oli tottunut syömään muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa" ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa. Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.

Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin, noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on tuossa… ja tämä tässä… Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta. Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla, joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden tunne suurempi.

Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, — makeata nestettä ei se enää muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven hallitsijasta valkean "lumiukon".

Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta, sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista. Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta, epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.

Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. —

Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä kuivunutta rankkia.

"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä.
Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.

Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta huolimatta osasi se sinne erehtymättä.

* * * * *

Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.

Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen makuupesänkin.

Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa, upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten, käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon alle… äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.

Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä, ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä. Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään. Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, — kun saisi kiinni tuon kirotun ihmissikiön… Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli tullut koston hetki.

Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta, keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin jatkaa!

Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan… Karhu luuli nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin… samassa kajahti pyssynlaukaus etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.

Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua. Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan, ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.

Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.

Sen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä, pöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.

Poika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo etäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain joutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.

Ensimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja liivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui hiihtämään karhun jälkeen.

Pakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet, joihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä jyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä. Lammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri pääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön näköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän nopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi, joten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei lammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä puukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se suututti miestä. Useita "sarvipäitä" tuli siinä sanotuksi.

Selvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa ennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana vuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät sen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja parikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi eteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle. Hiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä ja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti paljon joutuisampaa kuin karhun kulku.

Mäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä kunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.

Mies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se helpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi lyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi hänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.

Karhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi, suu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti taakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan kulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen teki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset peloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä tehdä.

Vihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla noustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina kun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut muu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo jotenkin lähellä. Pamahti… luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei rikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn mahdottomaksi.

Haavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava vastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti vihollistaan.

Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.

Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, — mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä hengin makaamaan.

Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki… Viimein lähti kontio verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä metsänlaitaa kohti.

Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa. Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa. Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista ihmisistä.

Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.