TAPAUS SOTILAAN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Pierre Berton

Suomennos

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.

Kenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituista laatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuulee kaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puhe loukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaa kuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sitten kokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksi tuon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaan ajatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansa loistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julma sodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään. Hän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän oli oikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen sekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta. Hänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaan hidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälle epäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinen mietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksun tuhkan alla? — Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? — Siitä sain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnä kenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.

Sinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti. Keskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia ja vaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-ura oli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaalle sallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi ja täysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tuntea ja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova se toisinaan voi olla.

"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?" huudahti kenraali, avaten silmänsä ja äkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidän puoleemme. "Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaan ole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänen velvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa, ei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee, niin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyä itseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauas oikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita on pidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkän miettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niiden muisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa, olenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisitte tehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerran satuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.

"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanon valloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikä on hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaa samoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä, samojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää, vehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakka ihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan on maisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selvä on, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukko puita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin sata meetriä eteenpäin, jos ei seudun tarkastaja halua kiivetä johonkin kellotapuliin. Jos ei ole varustautunut hyvillä oppailla tai tarkoilla, pienimpääkin huomauttavilla kartoilla, on äärettömän vaikea kulkea oikeaa tietä tuossa ketojen, polkujen ja soiden muodostamassa sekasorrossa, jota alituisesti katkaisevat virrat ja kanavat.

"Olin siihen aikaan kapteenina ja olin neljä vuotta kuulunut kenraali Marchant'in taapiin. Hänen komentamansa divisioona oli sillä hetkellä armeijan vasempana siipenä. Asemamme oli hyvin vaarallinen; kenraalitaapi ei ollut pitänyt tarpeeksi lukua teiden välimatkoista ja vaikeuksista, sen marssijärjestys oli huonosti mietitty. Sen kiertoliikkeen kautta, jota äsken oli aloitettu, olimme jo joutuneet muista eroitetuksi ja olimme vaarassa joutua vangeiksi. Itävaltalaiset joukot eivät olleet tulleet täydellisesti lyödyksi meidän ensimäisessä onnellisessa kahakassamme, ja voi heidän puoleltansa vielä odottaa jotakin rohkeaa hyökkäystä. Heillä oli sitäpaitsi se etuisuus meidän suhteemme, että he liikkuivat tutulla alalla. Saapuessamme noin kello kolme jälkeen puolenpäivän Fassanoon, jossa ensimmäiset rivimme pysähtyivät, ja jossa minun tuli pitää huolta etuvartioiden asettamisesta, näin torilla pienoisen pojan, jota joukko sotamiehiä ympäröi. Poika itki; minä kysyin häneltä syytä itkuunsa.

"'Herra kapteeni', vastasi muuan kersantti, 'emme voi ymmärtää sanaakan hänen mongerruksestansa.'

"'Babbo!' huusi poika. 'Io voglio vedere il babbo!' (Minä tahdon nähdä isäni.)

"'E dov' è il babbo?' (Ja missä on isäsi?) kysyin minä. Kun poika kuuli omaa kieltänsä puhuttavan, rauhoittui hän hiukan ja sain pian kuulla hänen vaiheensa. Hänen nimensä oli Guiseppe Betti ja oli hän kotoisin San Nazaron kylästä, joka oli puolentoista peninkulman päässä sieltä.

"Hän oli noin kymmenen vuoden vanha, mutta näytti nuoremmalta, koska oli varreltaan vähäinen ja hento. Hänellä oli jotensakin iso pää, viisaat silmät, musta tukka, joka kiehkuroina peitti otsankin, sekä keltaisen ruskea iho, ja erinomaisen valkoiset hampaat. San Nazaron ja sen ympäristön asukkaat olivat paenneet kylistänsä ja siirtyneet Reggiolon vähäiseen kylään, joko pelosta että tappelu tapahtuisi niillä tienoin tai siitä syystä että itävaltalaiset olivat heidät karkoittaneet. Itävaltalaiset eivät nimittäin tahtoneet sallia keitään asukkaita jäädä noihin kyliin, peläten että me niistä saisimme tienoppaita, kulkeissamme Addan kahlamopaikkojen ja soiden kautta. Guiseppe'n äiti oli heti paennut kahden tyttärensä ja vanhan äidinäitinsä kanssa. Mies oli jäänyt jälelle ja olisi hän lähtenyt seuraavana päivänä tuon pienoisen pojan kanssa, koottuansa arvokkaimmat kapineensa rattaille. Hän oli viipynyt siellä, koska hänen todellisena talonpoikana oli vaikea erota kedoistaan ja talostaan, ja siten oli hän tullut pakoitetuksi viettämään osan yöstä Fossanossa. Mutta hänen herätessään olivat rattaat kadonneet; joku maankuleksija oli luultavasti varastanut ne hänen nukkuessaan.

"'Ne eivät voi olla kaukana', oli hän sanonut pojalleen. 'Odota täällä minua, äläkä liiku paikaltasi.

"Siitä hetkestä alkaen odotti poika isäänsä tuossa hylätyssä ja autioksi jääneessä kylässä, mutta isä ei tullut takaisin.

"Muutamia viikkoja aikaisemmin olin minä eronnut pojastani, joka oli melkein saman-ikäinen ja samankokoinen; huomasin jonkun yhdennäköisyyden hänen ja tämän onnettoman yksinjääneen olennon välillä, jota nyt koetin lohduttaa niin hyvin kuin taisin.

"'Minä olen nähnyt isäsi', sanoin niinä hänelle. 'Hän tulee tänä iltana takaisin luoksesi ja on käskenyt minun siihen saakka pitämään sinusta huolta.'

"Hymy palasi takaisin pojan huulille, kun puhuin hänelle hänen isästänsä; kuitenkin näytti hän vielä hiukan epäilevän ja kysyi minulta:

"'Oletteko itävaltalainen?'

"'En. Me olemme ranskalaisia.'

"'Niin, eihän teillä olekkaan valkoisia univormuja', huudahti hän iloisesti. 'Evviva la Francia! Evviva l' Italia!' (Eläköön Ranska! Eläköön Italia!). Ja hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan.

"Parin minuutin kuluessa oli hän tullut hyväksi ystäväksi niiden sotamiesten kanssa, joiden huostaan olin hänet jättänyt. Pidin huolta siitä, että hän sai jotakin syödäksensä, sillä hän oli kuolemaisillaan nälkään. Sitten lähdin eversti R:n seurassa Villa Nova'an, saadakseni etuvartijat paikoilleen asetetuiksi.

"Äkkiä huomasin tiensyrjässä, juuri kuin olimme kääntymäisillämme syrjätielle pienoisen puuryhmän läheistössä vähäiset kärryt, jotka vielä puoleksi olivat täytetyt joillakin jykeillä huonekaluilla ja talouskapineilla, joista jäännökset vielä olivat sirotettuina pitkin maata. Hevonen, joka oli vetänyt rattaita, oli kovimmassa kiiruussa tullut niistä irroitetuksi, sillä aisat olivat katkaistut poikki. Muutamia askeleita kauempana makasi talonpoikaisiin vaatteisiin verhottu mies pitkänään maassa, kasvot painettuina veren ja loan sekoitukseen, jonka ylitse joukko mustia kärpäsiä surisi. Tukeva sauva makasi hänen vieressänsä, se oli arvatenkin pudonnut hänen kurttuisesta kädestänsä. Pikku Guiseppen kertomus muistui heti mieleeni. Talonpoika oli omaksi onnettomuudekseen tavannut varkaat ja tullut murhatuksi, kun hän tahtoi puollustaa omaisuuttaan. Ruumis oli aivan kangistunut; hänen taskussansa oli nuoralla sidottu paperikääry, josta selvästi sain tietää, kuka kuollut oli. Hän oli todellakin Guiseppen isä. Koko tarkastus vaati ainoastaan silmänräpäyksen ajan; meillä oli muita asioita ajateltavana, enkä minäkään kovin paljon ottanut huomiooni noita vähäpätöisiä asioita; myöhemmin saivat ne vasta suuremman merkityksen minun silmissäni, ja nyt esiyntyvät ne muistossani ihmeteltävässä selveydessa. (Tätä sanoessaan rupesi kenraali kovasti puhaltelemaan; se oli hänen tapansa huokailla).

"Minä olin kuitenkin hartaasti ottanut osaa tuon pienen pojan kohtaloon, ja silloinkin kun paraikaa asettelin etuvartijoita ajattelin vaan häntä. Myönnän ett'ei tuohon osanottooni ollut ainoastaan syynä hänen surullinen ja liikuttavainen orpoutensa; pääasiallisesti herätti hän myötätuntoisuuttani sentähden että hän oli niin poikani kaltainen, joka hänkin voi ennen pitkää olla isätönnä. Me olemme nyt luodut siten, että itsekkäisyys seoittaa ryönäänsä meidän parhaimpiin ajatuksiimme. Se onnettomuus, joka meihin enin vaikuttaa, on joko se, joka juuri uhkaa meitä, tai se, joka juuri on meitä kohdannut.

"Loppupäätös kaikesta tästä oli, että ne huolet, jotka jo tätä ennen olivat minua rasittaneet olivat lisäyntyneet yhdellä uudella, ja että minä, sittenkuin olin palannut takaisin pääkortteriin ja antanut ilmoituksen kenraalille siitä mitä olin tehnyt ja saanut hänen käskynsä seuraavaa päivää varten, ratsastin takaisin Fossanoon, jossa olin viettävä yöni, ja heti sinne tultuani tiedustelin pikku ystävääni Guiseppeä.

"Tapasin hänet leikittelemässä sotamiesten kanssa ja iloinen oli hän kuin peipponen. Niin pian kuin hän näki minut, riensi hän minua vastaan.

"'Ma mio padre, capetano! non è dunque venuto con voi?' (Mutta isäni, kapteeni! eikö hän ole kanssanne?)

"'Ei.'

"'Oletteko nähneet häntä?'

"'Olen.'

"'Minkätähden hän ei tullut?'

"'Hän ei voinut vielä tulla, mutta minä lupasin hänelle, että veisin sinut äitisi luoksi. Huomen-aamulla lähetän sinut Reggioloon muutamain sotamiesten seurassa.'

"'Mutta eikö isäni tule mukaan?'

"'Ei'

"'Vaan kyllä kai te tulette?'

"'En.'

"'Mutta minä en mene niiden sotamiesten kanssa, jotka eivät osaa italian kieltä. Minä jään teidän luoksenne.'

"'Niin, tämän illan saat olla luonani.'

"Kuta enemmän häntä katselin, sitä selvemmin astui silmiini hänen yhdennäköisyytensä poikani kanssa. Palvelijani oli valmistanut minulle huononlaisen illallisen muutamassa kaupungin mökeistä ja hankkinut minulle muutamia heinäkimppuja, joille voisin asettautua levolle. Sinne vein myös tuon pienen pojan; hän söi äärettömällä ruokahalulla, minun seisoessani hänen vieressänsä ja katsellessani kuinka ruoka katosi hänen nuoreen suuhunsa. Pisara Chianti-viiniä irroitti hänen kielensä kantimen, ja hän laverteli alinomaa. Hänen sanansa ilmaisivat jonkunlaista ihailua, melkeinpä jumaloimista varsinkin hänen isäänsä kohtaan ja sitten kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat kaukaisemmassa tai likeisemmässä yhteydessä hänen kanssansa, tai olivat hänen omaisiansa. Hän teki minulle loistavan kuvauksen San Nazorosta, isänsä kylästä, joka epäilemättä oli kaunein kylä koko Lombardiassa, sekä isänsä talosta, joka vastaansanomattomasti oli kaunein talo San Nazarossa.

"Hänen isänsä kanat olivat kauneimmat kanat koko Italiassa, hänen aasinsa paras aasi, hänen riissivainionsa ihanin koko niemimaalla, hänen viinitarhastansa saatiin: parhaat rypäleet j.n.e. Se henkilö, joka oli Guiseppen ihailussa ylinnä hänen isänsä jälkeen, oli hänen setänsä, joka asui rämeen toisella puolella, Polesellassa. Jaloin näky mitä Guiseppe voi ajatella oli epäilemättä nähdä nuo kaksi veljestä sunnuntaisin yhdessä viinipullon ääressä.

"Hänen leikkipuheensa huvittivat minua; sain hänen avaamaan sydämmensä minulle ja vastasin ystävällisesti hänen lapsellisin kysymyksiinsä. Oli selvä, että hän oli minuun oikein mielistynyt; olin saanut osakseni kaiken hänen myötätuntoisuutensa. Illallisen jälkeen oli minulla paljon vaivaa kehoituksillani saada hänen levolle menemään; hänen pienet aivonsa olivat joutuneet kovaan kiihkoon ja hän puhui lakkaamatta. Vihdoin hän kuitenkin paneutui lemuavista heinistä valmistetulle vuoteelleni, jossa hän pian vaipui uneen hymy huulillansa, ja minä, joka yhä edelleen häntä katselin, nukahdin vihdoin itsekin.

"Kello kaksi aamulla nousin ylös, yö oli kulunut hiljaan ja levollisesti. Seudun ollessa vielä puolihämärään peitettynä nousi miehistö lepopaikoiltaan, kuormitti ja satuloi hevoset, ja kaikki valmistautuivat ollaksensa valmiina lähtöön. Sain ilmoitukset etuvartijoilta ja toivoin kohtaavani kenraalin Pizzale'ssa.

"Ennenkuin nousin hevosen selkään, palasin vielä kerran kortteliini, johon valkeneva aamuhämärä loi varsin himmeästi valoa. Pienoinen ystäväni makasi vielä syvässä unessa heinävuoteellamme. Hän oli epäilemättä tottunut varhain aamusin nousemaan vuoteeltansa; mutta viini oli tehnyt hänen unensa raskaaksi. Katselin häntä silmänräpäyksen ajan ja menin matkoihini.

"Olin lähettänyt käskemään sitä ala-upseeria, jonka tuli olla Reggioloon takaisin lähetettävien tyhjien sotavaravaunujen suojelusväen päällikkönä. Näytin hänelle pojan ja käskin hänen pitää huolta hänestä ja viedä hänet hänen äitinsä luo. Hän oli vanhentunut sotapalveluksessa, silmäili poikaa ystävällisin silmin ja sanoi: 'Kyllä toimitan käskynne, herra kapteeni!'

"Aamu valkeni, miehistö seisoi asettuneina riveihin. Kello neljä, sittenkuin väkeni jo oli lähtenyt marssimaan, lähdin itse ratsastamaan Pizzalea kohti.

"Olin tuskin ratsastanut puolta peninkulmaa, kun äkkiä pysähdyin; olin kuullut kiväärin-laukauksen. Heti sen perästä kuului toinen, sitten kolmas, ja kohta paukkui järjestetty kiväärin tuli, vaikka se ei ollut erittäin voimakas. Se kuului siltä suunnalta, johon joukkomme oli kulkenut. Marssimme oli siis kohdannut vihollisten vartijalinjan. Ajattelin juuri kääntyä takaisin, kuu jälleen pysähdyin kuullessani laukauksia, jotka kuitenkin kajahtelivat heikommin ja kuuluivat juuri kuin kaikuna edellisistä. Se ampuminen kajahteli kuitenkin vastakkaiselta suunnalta, Pizzale'sta päin. Olimmeko joutuneet kahden tulen väliin?

"Kiiruhdin takaisin Fossanoon; kylän ulkokulmassa kohtasin eversti B:n, joka oli järjestänyt kaksi pataljoonaansa vilkeriviin. Koska paljon lukuisemmat vihollisjoukot häntä kiivaasti ahdistivat, ei hän kauan voinut pitää puoltansa, joll'ei saisi apua. Käännyin jälleen joutuisasti Pizzale'en päin. Ratsastaessani täyttää laukkaa Fossanon torin poikki, näin pienen talonpoikaispoikamme ovemme kynnyksellä. Kiväärintuli oli hänet herättänyt ja hän katseli enemmän kummastuksella kuin levottomuudella kylän läpi marssivia sotamiehiä. Näin kaikki tuon ainoastaan vilaukselta, sillä riensin pois niin nopeasti kuin hevoseni suinkin jaksoi nelistää.

"Kenraali ei ollut kauemmin Pizzale'ssa; kolme neljännestuntia myöhemmin saavutin hänet Rebecco'ssa. Vaihdettuamme muutamia sanoja, oli meillä asemamme selvänä. Vihollinen oli osannut hyväksensä käyttää armeijasta eroitettua asemaamme, johon me olimme jätetyt, sekä maanlaadun luonnollisia etuja. Heidän hyvin mietityt liikkeensä tarkoittivat piirittää meidät, eroittaa meidät täydellisesti päävoimasta ja pakoittaa meidät avunpuutteessa antautumaan. Se ryhmä kyliä, joka oli hallussamme, Rebecco, Pizzale, Piana, San Nazzaro ja Fossano, muodostaa jonkunlaisen soikulais-muotoisen areenan, jota toiselta puolelta ympäröi Addan vuolas ja syvä virta ja toiselta puolelta läpitsepääsemättömät rämeet. Leveä maantie kulkee tämän areenan poikki Rebeccon ja Fossanon kohdalta, jossa ainoat kaksi mahdollista ulospääsyä löyty. Vihollinen oli asettunut vahvaan asemaan Rebeccon eteen, siten että se katkaisi meidät muusta armeijasta ja esti meidän muonakuormastojemme tulon; se karkasi meidän kimppuumme juuri samalla hetkellä, kuin aioimme avata meillemme ulospääsyn tuosta solukasta Sen yhdysliikkeet olivat turvatut Addan toisella rannalla. Meidän asemamme oli vahva ja me olisimme voineet pitää puolemme paljon voimakkaampaa vihollista vastaan, jos olisimme olleet muonalla varustetut. Pahaksi onneksi oli ruoka- ja ampumavaroja varastoissamme aivan riittämättömästi. Viivähtäneet kuormastot eivät olleet ehtineet jälessämme tulemaan edellisenä päivänä, ja vaikka voisikin otaksua, ett'eivät ne olleet joutuneet vihollisten käsiin, eivät ne kuitenkaan saattaneet meitä enää saavuttaa.

"Kenraali ei siekaillut silmänräpäystäkään, vaan osoitti tässäkin viheliäisessä asemassa tarkkaa käsitystänsä ja tavallista päättäväisyyttänsä vaaran hetkellä. Oikeinta oli olla peräytymättä, kun koko muu armeija kulki eteenpäin. Sittenkuin hän oli jättänyt niin ison osan joukostansa, kuin välttämättä tarvittiin, jotta voitaisiin viholliselle vastarintaa tehdä, asemiinsa Rebeccon luona, määräsi hän jäännökset joukoistansa marssimaan Fossanoon. Tykistö riensi sinne täyttä ravia, sillä eversti B. tarvitsi kiireistä apua. Olin eronnut hänestä kello viisi aamulla, ja oli kello jo puoli kahdeksan, kun palasin Fossanoon kenraalin seurassa.

"Oli todellakin viimeisellä hetkellä kun saavuimme. Kun olimme rientäneet haavoitetuilla täytettyjen katujen kautta, näimme tasangolla eversti B:n urhoollisten sotamiesten, jotka olivat jo kauan kestäneet itävaltalaisen tykistön tulta, hitaasti peräytyvän neljä kertaa suuremman vihollisjoukon edestä. Jos vielä hiukankin olisimme viipyneet, olisi tämä asemamme ollut menetetty.

"Onneksi oli meidän tykistömme ihan kintereillämme. Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat patteriat järjestyksessä ja pysäyttivät itävaltalaisten eteenpäin tunkeutumisen. Meidän ensimmäisiä kanuunanlaukauksiamme tervehtivät hurraahuudoilla nuo urhokkaat miehet, jotka kolme tuntia olivat taistelleet yksi neljää vastaan. Vielä tunnin ajan täytyi odottaa muiden rykmenttien tuloa, mutta niin kauan piti urhoollinen 37:äs rykmentti, tykistön avulla, puoltansa kylän edustalla, eikä väistynyt askeltakaan takaperin.

"Vihdoin saapuivat uudet joukot. Kenraali viskasi heidät heti vihollista vastaan, joka ensi rynnäkössä ajettiin takaperin puolen penikulman matka Robbioon päin. Mutta siellä kohtasivat meikäläiset lujan aseman, jota voimakas tykistö puollusti. Vihollisen rintaman edessä katkaisi kanava tien sotamiehiltämme. Kahden hyökkäyksen jälkeen täytyi meidän tunnustaa se tosiasia, että auttamattomasti olimme joutuneet saarroksiin.

"Joukkojemme askel askeleelta vetäytyessä takaisin Fossanoon, jonka puollustamiseen meidän nyt täytyi tyytyä, ratsastimme kenraali ja minä sinne täyttä laukkaa väkemme sijoittamiseksi tarpeellisia valmistuksia varten. Pysähdyimme ensimmäisten talojen kohdalle. Kenraali veti kulmiansa suonenvedontapaisesti ryppyyn ja pureskeli lakkaamatta sammunutta sikarriansa.

"'Emme saa pettää itseämme', virkkoi hän minulle. 'Jos emme saa apua, olemme hukassa. Hätätilassa saattaa tulla toimeen leivättä, mutta ei ilman ampumavaroja. Mitä apujoukkoihin tulee, lähetetään niitä meille ainoastaan siinä tapauksessa, että niitä pyydämme. Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla pääsisimme pois tästä hiirenloukusta? Eikö täältä ole mitään muuta tietä tai polkua?'

"'Ei ainakaan Adda-joen tällä puolella, mutta kenties sellainen tuolla rämeikössä löytyisi.'

"'Rämeikössäkö? Siis San Nazaron puolella? Mikä pataljoona oli San
Nazarossa viime yönä?'

"'Ensimmäinen pataljoona 37:stä rykmentistä.'

"'Siis on majuuri Bourgeois antava meille tietoja.'

"Kannustimme hevosiamme ja kiiruhdimme majuuri Bourgeois'in luo, joka koetti koota kaksi komppaniaa pataljoonansa jäännöksistä ja järjestää niitä erään muurin suojaan.

"'Olen nähnyt', virkkoi hän, 'jotenkin huonon tien, joka koukertelee rämeen kautta. Sittenkuin olin tarkastanut sitä, kulkematta sitä kuitenkaan erittäin pitkälle, olen käskenyt vartioida sitä.'

"'Meidän täytyy saada opas, jotta voimme osata sitä kulkea.'

"'Niin, mutta mistä sellaisen voi saada?' sanoi eversti. 'Eihän näissä kylissä ole jälellä yhtään ainoata elävää sielua.'

"'Minä tiedän oppaan, herra kenraali', sanoi majuuri. 'Se on eräs hyväluontoinen talonpoika, joka rattaillansa on tuonut kuormastoamme Reggiolosta. Hän on kotoisin täältä ja tulee hänen tuntea kaikki tiet ja polut.'

"'Missä hän on?'

"'Torilla rattainensa.'

"'Kiitoksia, herra majuuri.'

"Silmänräpäys sen perästä puhuttelin minä opasta. Hän oli noin viidenkymmenen vuotias ja ulkomuodoltaan jotenkin yksinkertaisen näköinen. Hän tiesi huonon tien, joka johti San Nazarosta Polesellaan soiden läpi, ja Polesellasta oli minun helppo päästä pääkortteriin. Niin pian kuin olin luvannut rahoja, oli hän valmis opastamaan minua vaikka maailman äärimmäiseen päähän.

"'Sinun tulee ottaa sotamiehiä mukaasi ja tutkia tuota tietä', sanoi kenraali minulle, kun ilmoitin hänelle tämän hyvän uutisen. 'Sinun pitää ottaa selko mihin se johtaa, jotta joko voimme peräytyä sitä myöten tai sitä tietä saada apua. Mutta tärkeintä on, jos nimittäin sitä pääset kulkemaan, että riennät pääkortteriin ja ilmoitat minkälainen asemamme on. Pois nyt ja pidä kiirutta. Muutoin et enää tapaa täällä ketään hengissä.'

"'Tuossa on minun suojelusväkeni', sanoin minä.

"Olin juuri noiden tyhjien ampumavara-kärryjen läheisyydessä, joita ei oltu voitu lähettää takaisin Reggioloon, havainnut rakuunat, joiden olisi ollut määrä olla niiden suojelusväkenä. Guiseppe oli kiivennyt istumaan eräille rattaille.

"'Lapsi raukka!' sanoin itsekseni. 'Hän ei saa nähdä äitiänsä aivan heti.'

"Kenraali viittasi ja viisitoista miestä noiden tyhjien kärryjen vartijoista erkani muista ja liittäytyi minuun suojelusväekseni. Muuan niistä antoi oppaan istautua taaksensa hevosen selkään ja me ratsastimme tiehemme, pikku Guiseppe'n epätoivoisesti viittaillessa minulle hatullansa.

"Puoli tuntia myöhemmin olimme ratsastaneet ihmisistä ihan tyhjän Nazaron kylän läpi, ja nyt saavuimme huonolle tielle, joka useita mutkia tehden johti soiden sekaan. Nämät suot ovat juuri kylän edustalla viljellyt riissivainioina, mutta kilomeetrin matka ulompana muuttuvat ne todellisiksi rämeiksi, joissa vesikasvit levittelevät lehtiänsä vihertävälle vedenpinnalle, jossa tiheästi kasvaa kahiloita. Siellä täällä muodostavat puuryhmät pienoisia saaria ja peittävät näköalan, joka paitsi näitä esteitä ulottuisi laajalle tällä tasaisella maalla. Tie kiemuroi epätasaisena, likaisena, täynnä rattaiden jälkiä ja mädäntyneitä risukimppuja pitkin noita soita, ja keskeyttivät sitä joka silmänräpäys toiset tiet, ja toisinaan katosi se veden alle, mikä viime päivien myrskyjen johdosta oli melkoisesti noussut. Tämä oli oikea labyrintti. Asetutin oksia pahimmille paikoille, jotta löytäisimme tien takaisin. Oli selvä ett'ei saattanut ajatellakaan, jotta joukkomme voisivat peräytyä tämän loakon kautta, sillä tykistö ei millään tavoin pääsisi siitä kulkemaan.

"'Onko tie koko matkan näin huono?' kysyin minä tietsariltamme.

"'Ei se yhtä huono joka paikassa ole; kun päästään ulos metsätasangolle,
niin johan se rupeaa jotensakin laatuun käymään, herra kapteeni.
Mutta sitten muuttuu se vielä huonommaksi ja vaivaloisemmaksi aina
Polesellaan saakka.'

"'Onko Polesellaan vielä pitkä matka?'

"'Emme ole vielä puolitiessäkään, herra kapteeni.'

"Tirkistelin alinomaa eteenpäin, mutta vähän siitä oli apua että kohouduin jalustimissa, en voinut nähdä niiden pensaiden läpi, jotka peittivät näköalan. Vihdoin tulimme ulos pensastosta, ja minulla oli nyt laaja näköala edessäni.

"Olimme saapuneet metsätasangolle, josta opas oli puhunut. Tie ojentautui tällä kohdalla suoraan halki suon, eikä mikään kasvullisuus enää peittänyt sitä katsojalta; se kulki siis aivan selvästi nähtävänä puolen tunnin matkan, ennenkuin tuli pensaiden väliin, johon jälleen katosi. Kaukana edessäni näin kellotapulin huipun; osoitin sitä ja kysyin oppaalta:

"'Onko Polesella tuolla?'

"'Niin on, herra. Kun pääsemme tasangon päähän olemme puolitiessä.'

"Rämeen oikealla puolellamme ulottuessa ainakin niin kauas kuin silmä kantoi, oli se vasemmalla puolellamme, noin neljän sadan meetrin päässä meistä, jonkunlaisen ojan rajoittamana.

"'Mikä tuo on?' kysyin minä oppaalta. 'Onko se tie?'

"'Ei, herra kapteeni! Se on kanava.'

"'Eikö se katkaise tietämme?'

"'Ei, herra kapteeni! se lähenee sitä tosin tuolla vähän etäämpänä, mutta sitten se tekee mutkan ja menee toisaalle päin.'

"Tässä tuokiossa olimme ihan tasangolla; katselin kanavan ojannetta lähemmin kysyen itseltäni, eikö se ollut yhteydessä itävaltalaisten joukkojen kanssa. Äkkiä tuprusi kanavan varrella savua, ja hyvin tähdätty kiväärintuli kohtasi meitä sivulta.

"Yksi mies ja kaksi hevosta oli jo ammuttu takanani, edessäni näin erään rakuunan hevosen, joka oli hurjistunut kivusta, tekevän raivokkaita hyppäyksiä. Sen ratsastaja ei voinut sitä hallita, se hyökkäsi eteenpäin huimaa vauhtia ja sekä hevonen että ratsastaja kaatuivat viisisataa meetriä kauempana, itävaltalaisten luotien lävistäminä.

"Joukkomme oli joutunut hiukan epäjärjestykseen; mutta se keräyntyi pian uudestaan, ja aioin juuri huutaa 'eteenpäin!', kun näin oppaamme, joka äkkiä syntynyttä häiriötä hyväksensä käyttäen oli hypännyt alas hevosensa selästä, juoksevan kaikin voimin takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Ratsastin heti hänen jälkeensä, kaikki noudattivat esimerkkiäni ja jälleen olimme pensasten suojassa, niin ett'eivät itävaltalaisten luodit meitä tavanneet. Tartuin opasta kurkkuun.

"'Canaglia! Vigliacco!' huusin minä hänelle. 'Aiotko lähteä käpälämäkeen heti ensimmäiset laukaukset kuultuasi!'

"'Voittehan nähdä, ettemme pääse kauemmaksi!'

"'Siinä tapauksessa täytyy sinun osoittaa meille toisen tien.'

"'Ei ole toista tietä.'

"'Siis täytyy meidän mennä eteenpäin tätä tietä.'

"'Ei yksikään meistä pääse elävänä tasangon poikki.'

"'Sepä nähdään.'

"'Kanava tulee tuolla kauempana yhä lähemmäksi tietä; sata askelta vielä eteenpäin ja te makaatte kuolleena.'

"'Tahdotko tulla mukaan?'

"'Niin hullu en ole.'

"Vaikka väkeni ei ymmärtänyt italian kieltä, arvasivat he kuitenkin mitä mies sanoi, ja hänen arkuutensa saattoi tarttua heiliinkin. Tästä täytyi tulla loppu; vedin esille pistoolin kotelosta.

"'Nyt lähdet liikkeelle, tai ammun luodin otsaasi!' Talonpoika alkoi itkeä.

"'Ah! povero me! Sono perduto!… Ah! la mia povera moglie! Santa vergine, santi angioli, abbiate pietà d'un povero peccatore!' (Oi, minua miesraukkaa! Olen hukassa! Oi, minun vaimoparkani! Pyhä neitsy, pyhät enkelit, säälikää kurjaa syntistä!)

"Ja hän heittäysi polvilleen, tehden ristinmerkin, Iöi rintaansa ja lukea jonotti koko joukon rukouksia.

"'Lapset', virkoin minä sotamiehille, 'jos vaan yksikään meistä voi päästä läpitse tämän mielien kanssa, niin ei ole lukua, vaikka muut jäisimmekin kuolleina tantereelle; nyt eteenpäin täyttä laukkaa! Eläköön keisari!'

"'Eläköön keisari!' huusivat rakuunat.

"Muuan sotamies, joka oli pahoin haavoitettu, pantiin makaamaan erään pensaan siimekseen. Opas, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä, nostettiin hevosen selkään ja sijoitettiin kahden rakuunan väliin. Minä ratsastin hänen jälestänsä; puolet osastostamme ratsasti edellä, toisten seuratessa jälestä hyvin hajallaan, jotta vihollisten luotien ei olisi niin helppo uhrejaan kohdata.

"Kaikki kävi alussa oivallisesti. Vihollinen ei ollut odottanut meidän äkillistä palautumistamme, se tuli sille ihan arvaamatta. Nopeasta ratsastuksestamme oli sitäpaitsi seurauksena, että viholliset eivät voineet tähdätä tarkasti. Puolitiessä täytyi meidän jättää kaksi miestä jälkeemme; mutta siitä silmänräpäyksestä alkaen lähestyi kanavan ojanne yhä enemmän tietämme, ja meitä ammuttiin nyt ihan sivulta. Nähdessäni rakuunoitani kaatuvan joka askeleella, ajattelin että opas ehkä oli ollut oikeassa ja ettei kukaan meistä pääsisi perille. Pidin häntä koko ajan silmällä. Hän ratsasti täyttä laukkaa edessäni kahden rakuunan välissä, selkä köyryssä ja painaen alas päätänsä joka kerta, kun luoti suhisi ohitse.

"Kiväärinluoti paiskasi hänen vasemmalla puolellansa olevan rakuunan, jonka tuli suojella häntä vihollisten luoteja vastaan, alas satulasta; ratsastin heti kaatuneen rakuunan sijalle oppaan viereen, suojaten omalla ruumiillani sitä miestä, jonka henki oli meille niin kallis. Meillä oli tuskin kaksisataa meetriä jälellä, kun näin oppaamme äkkiä kohottavan kätensä taivasta kohti ja sitten raskaasti putoavan maahan hevosen selästä.

"Hyppäsin heti maahan ja juoksin hänen luoksensa, muiden rakuunain kiitäessä ohitsemme ikäänkuin tuuliaispää.

"Hän oli pudonnut kasvot päin maata; käänsin hänet selälleen ja etsin hänen haavaansa. Luoti oli sattunut hänen rintaansa, juuri sydämmen yläpuolelle. Otin hänet syliini, nostin hänen päätänsä ja huusin hänelle kuin mielipuoli: 'Tie!… osoita minulle tie!'

"Hän avasi isot hurjistuneet silmänsä, katseli jäykästi tuijotellen minua, päästi sitten rinnastansa syvän huokauksen ja oikaisihe viimeisessä suonenvedon tempauksessa; hän oli kuollut.

"Luodit satelivat ympärilläni taajaan kuin rakeet, minun yhä vielä uppiniskaisesti pudistellessa ruumista. Nousin sitten ylös, riensin pois ja saavutin vahingoittumatonna joukkoni jäännöksen, viisi miestä, joista kolme oli haavoitettu.

"Hevoseni oli seurannut muiden mukana ja pysähtynyt niiden kanssa; istuuduin jälleen satulaan. Minkätähden ei minun, arvelin itsekseni, onnistuisi löytää tuota hyvää tietä. Kello oli yksitoista edeltäpuolenpäivän. Koetin päästä niin selville kuin mahdollista siitä, millä paikoin nyt olimme, muutoin ihan selvästi muistaen, miltä suunnalta olin nähnyt Polesellan kellotapulin. Viiden minuutin kuluttua jakautui tie kahteen haaraan. Valitsin sen, joka näytti lähestyvän Polesellaa Ratsastimme puolen tunnin matkan, kohdaten melkein joka askeleella uusia teitä, jotka kulkivat ristin rastin meidän tiemme kanssa. Vihdoin katosi tie veden alle. Annoin miesten toimittaa tutkimuksia puunoksilla, koska toivoin löytäväni kaalamopaikan, mutta pehmeää mutaa oli vaan kaikkialla. Ala-upseeri oli uskaltanut liian kauas hevosineen, ja meillä oli paljon vaivaa vetäessämme häntä ylös suosta. Valitsin toisen tien, se mutkistui huomaamatta ja toi minut takaisin lähtöpaikkaani. En tahdo väsyttää teitä kertomalla teille kaikkia noita turhia yrityksiä, tuota ratsastusta pohjattomien soiden välillä, liikkumattomassa vedessä auringon raukaisevaisesti paahtaessa. Enemmän kuin kolme tuntia olimme nyt kuleksineet ympäri onnen kaupalla, ja sadannen kerran näimme valitsemamme tien katoavan veden alle. Etumaisena ratsastava rakuuna huudahti äkkiä: 'Kaalamo! Tässä on kaalamo; nyt on tie tiedossa!' Hän oli tuskin saanut nuo sanat suustansa, kun näimme äkkiä hänen hevosensa vajoavan alas liejuun. Mies, joka säikähti tuntiessaan maan vaipuvan allansa, kohoutui satulassa ja aikoi hypätä lujalle maalle; mutta hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui tuohon pohjattomaan syvyyteen, jonne hitaasti vajosi ja upposi. Muta tukehdutti hänen hätähuutonsa, päänsä katosi, hänen kätensä tekivät vielä muutamia epätoivoisia liikkeitä vedenpinnan yläpuolella, ja sitten oli kaikki loppunut. Uinaileva vedenpinta sai jälleen tyynen, vihertävän ulkomuotonsa, eikä siihen jäänyt muuta jälkeä hevosesta ja ratsastajasta, kuin kaksi mustaa täplää, joiden pinnalla kaksi isoa vesikelloa poreili.

"Palasimme takaisin uupuneina, ja ollen epätoivoisessa mielentilassa tuon kamalan näyn tähden saavuimme muutamien silmänräpäysten jälkeen lähtöpaikkaamme, sen peloittavan tasangon läheisyyteen, jonka poikki olimme luotisateen läpi ratsastaneet ilman mitään hyötyä ja saaden osaksemme ainoastaan kalliisti ostettua kokemusta.

"Käskin riisua satulat hevosilta ja annoin sitten väkeni levätä, ruveten itse miettimään asemaamme. Ei ollut toivomistakaan, että ilman oppaatta löydettäisiin tie tuossa vaarallisessa sokkelossa; mutta jos mieli meidän päästä takaisin, täytyi meidän ratsastaa tasangon poikki. Päätin vihdoin ratsastaa siitä yksinäni, antaakseni kenraalille tiedon yrityksemme epäonnistumisesta.

"Ratsastin täyttä laukkaa, hevoseni sai ainoastaan vähäpätöisen naarmun, ja minä pääsin onnellisesti tasangon poikki. Sillä hetkellä olisi luoti voinut pelastaa minut siitä välttämättömyydestä että täytyi tunnustaa vastoinkäymiseni ja sitäpaitsi olla läsnä niissä kauhistavissa seurauksissa, mitä tällä vastoinkäymiselläni oli oleva. Oksat, jotka olin asetuttanut, näyttivät minulle tien. Ratsastin San Nazaron kylän läpi ja olin noin kello 4 Fossanossa.

"Kenraali seisoi vielä pureskellen samaa sikaria kylän ulkopuolella, jonka hän oli varustuttanut rovituksilla ja jossa väkemme puollusti itseään urhoollisesti. Hän huomasi minut jo etäältä ja riensi vastaani innolla, mikä suretti minua haikeasti. Kerroin hänelle oppaan kuolemasta ja turhasta ratsastuksestani soiden keskellä. Lopetin kertomukseni ja hän oli vaiti.

"'Mitä aiotte nyt tehdä, herra kenraali?' kysyin minä vihdoin häneltä.

"Hän katsahti minuun epätoivoisella silmäyksellä.

"'Mitä tahdot, että tekisin? Me laukaisemme viimeiset kanuunanlaukauksemme, ja tänä iltana ei ole enää kymmentä patruunaa jälellä miehen osalle. Huomenna on puolet divisioonastani kuolleina tai haavoitettuina, ja toinen puoli saa vankeina marssia Tyroliin. Mitä minuun itseeni tulee, niin vannon, etteivät he saa minua elävänä. Mutta hevosesi on uuvuksissa, hanki itsellesi toinen ja tule sitten minun tyköni.'

"Olin astunut alas hevosen selästä, panin ohjakset käsivarrelleni ja palasin jalkasin kylään niiden haavoitettujen kanssa, jotka mennä retostelivat sairasten hoitolaan. Siellä täällä muodostettiin komppanioita, toiset odottivat kivääri jalalla sitä silmänräpäystä, jolloin he komennettaisiin uudestaan luotituiskuun. Kaikki olivat; synkässä mielentilassa; ei kuulunut sanaakaan, ei huutoa mitään, ainoastaan kiväärintulen alituinen rätinä. Ne upseerit, joita kohtasin, vaihtoivat kanssani kädenlikistyksen tai surumielisen silmäyksen, mutta eivät mitään sanoneet. Sydämmeni oli pakahtumaisillaan.

"Siten oli siis käynyt meidän innostuksemme ja urheutemme! Siinä oli siis kaikkein toiveidemme loppu! Olimme niin iloisina lähteneet tälle sotaretkelle, olimme alkaneet sen niin onnellisesti ja nyt olimme hukassa, sillä tämän vastoinkäymisen jälkeen ei ollut meillä enää mitään toivoa. Tämä vähäinen joukko, josta olimme niin ylpeät, johon oli kerätty niin oivallista väkeä, jotka täydellisesti luottivat päällikköönsä, ei olisi siis enää huomenna olemassa. — Eloon jääneet näistä vanhoista sotamiehistä, jotka kaikki olivat taistelleet Afrikassa, saisivat nöyryytettyinä kulkea vihollisten ohitse muutamain itävaltalaisten korpraalein vartioimina! Mitä tulee noihin uljaisiin upseereihin, joiden joukossa minulla oli niin paljon ystäviä, ei heistä arvatenkaan jäisi monta henkiin. — Ja mikä oli oleva kenraalini kohtalo, tuon sankarimaisen ja rehellisen miehen, jonka edestä olisin antanut hakata itseni tuhansiksi kappaleiksi? En voinut olla käsittämättä mitä näin hänen silmistänsä. Tiesin että hän oli langettanut oman tuomionsa, että hän oli etsivä kuolemaa. Ja minkälaista kuolemaa? Toista on miehen, jonka sydän on oikealla paikallaan, kaatua voittajana lippunsa luona, kuin etsiä tuonelassa turvapaikan, jotta ei tarvitsisi kuulla huutoa: 'Varus, anna minulle takaisin minun legioonani!'

"Kenraali parka! Minä olin ollut hänen viimeinen pelastuslautansa! Hänen sotamiestensä henki ja hänen oma kunniansa oli ollut minun käsissäni, mutta en ollut voinut suojella sitä mikä oli minulle uskottu! Oi, minäkin halusin kuolla, tahdoin kaatua hänen vieressänsä. Kaatua! Mitä hyötyä siitä olisi? Halvin sotamiehistämme saattoi saman tehdä. Olinko sitä varten saanut epolettini?

"Kärsin kauheaa sisällistä tuskaa sillä hetkellä; kävelin ympäri tuijottelevin silmin ja huultani purren. Minulla oli kuume ja minusta tuntui että olisin voinut lyödä härän kuoliaaksi puristetulla nyrkilläni.

"Torilla, keskellä muona- ja ruutivaunujen, haavoitettujen ja kuolevien sekasortoa, tapasin käskyläiseni ja käskin hänen hankkia minulle pirteän hevosen.

"Samassa silmänräpäyksessä kuulin jonkun huutavan: Capitano! Capitano! ja pienoinen poika tuli juosten minua vastaan; se oli pikku Guiseppe.

"'Missä te näin kauan olette viipyneet, kapteeni? Luulinpa melkein ett'ette koskaan tulisi takaisin.'

"Tuon lapsen näkeminen murhetutti minua; minusta tuntui kuin olisin nähnyt oman poikani. Tunsin sydämmellistä sääliä häntä kohtaan. Lapsi raukka, ajattelin minä. Miten on hänen käyvä keskellä kaikkea tätä kurjuutta.

"'Mutta mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Te olette haavoitettu!' Satuin silmäilemään vasenta kättäni, joka oli verinen. Lykkäsin takinhihan ylös ja näin että luoti oli lipaissut käsivarttani; milloin ja missä, sitä en tietänyt. Siinä oli vaan naarmu, mutta verta siitä juoksi kovasti.

"Guiseppe oli juossut pois, mutta tuli pian takaisin, tuoden vedellä täytetyn pullon. Auttaessaan minua pesemään pois veren ja sitoessaan nenäliinani haavalleni, sanoi hän minulle:

"'Te menitte siis San Nazaroon aamulla, kun ratsastitte pois sotamiesten kanssa?'

"'En mennyt San Nazaroon. Polesellaan minä olin matkalla.'

"'Oletteko olleet Polesellassa? Näittekö siellä minun setääni?'

"'En päässyt Polesellaan." "Minkätähden ette päässeet?'

"'Syystä ett'en tuntenut tietä.'

"'Tietä San Nazarosta Polesellaan? Sen tien minä tunnen vallan hyvin.'

"Istuin kivellä, ja hän seisoi edessäni. Sitoessani haavaani, vastasin pojan kysymyksiin aivan koneentapaisesti, tietämättä oikein mitä hän minulta kyseli. Kun hän virkkoi viimeiset sanansa, kohotin päätäni ja katsoin häntä suoraan silmiin.

"'Sinäkö Bambino?'

"'Niin, minä juuri! minä olisin kyllä osoittanut teille oikean tien, mutta sitä ei ole helppo löytää, varsinkin jos on paljon vettä.'

"'Tunnetko sinä tien rämeen poikki?'

"'Miks'en tuntisi? Käynhän joka viikko markkinoilla Polesellassa.'

"'Tule siis. Pian!'

"Poika taputti käsiänsä ja alkoi hyppiä ilosta. Käskyläinen toi esille hevoseni; hyppäsin satulaan ja otin Guiseppe'n mukaani, asettaen hänet satulankaarelle eteeni.

"'Juokse kenraalin luo', virkoin minä käskyläiselle, 'ja sano hänelle että olen löytänyt oppaan ja että olen lähtenyt Polesellaan. Pidä hyvästi kiinni, Guiseppe!'

"Ajoin taas kiivasta ravia, samaa tietä, jota ennen, olin ratsastanut. Talot, puut ja kedot kiitivät ohitseni, mutta minä en nähnyt mitään, silmäni etsivät vaan tuota kirottua kellotapulia, jota en voinut saavuttaa. Sylissäni pidin poikaa, joka pienillä käsillänsä oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

"Lensimme San Nararon läpi; Guiseppe sanoi, kuka asui missäkin talossa.

"'Tuossa asuu pastori! tuossa on Tommason talo ja tuossa asuu vanha
Rita.'

"Kauempana, kylän toisessa päässä, osoitti hän pientä talonpoikaistaloa, joka oli jotenkin huononpuoleinen ulkonäöltään, sanoen:

"'Qvesta è la nostra casa!' (Se on meidän talomme!)

"Sitten hän huokasi.

"'Jos isäni olisi ollut kotona, olisimme pysähtyneet. Te olisitte viipyneet hetkisen meidän luonamme, niin olisi hän tarjonnut teille pullon hyvää viiniä, samanlaatuista kuin mitä hän noutaa kellarista silloin kun setäni Ascanio tulee meille sunnuntaisin.'

"Olimme jo kaukana sieltä.

"'Nyt', sanoi hän, 'on meidän poikettava vasemmalle.'

"Ne osoitukset, joita hän vähintäkään epäröimättä antoi minulle siitä tiestä, jota jo kerran olin kulkenut, todistivat että hän tunsi sen erinomaisen hyvin. Ikävöin maltittomasti perille pääsemistäni ja kannustin hevostani.

"'On oikein hauska lentää eteenpäin tällä tavalla," virkkoi poika. "Olen kyllä ratsastanut isäni kanssa hänen hevosellaan, mutta en koskaan näin nopeasti.'

"Ratsastimme soiden läpi, ja hänen pienoinen kätensä ohjasi minua pensaston kautta, joka pikaisesti kiiti ohitsemme. Näin vihdoinkin jälleen tuon kirotun kellotapulin Polesellassa. Olimme juuri ratsastamaisillamme tasangolle, kun äkkiä pysäytin hevoseni, joka tuon odottamattoman liikkeen tähden vaipui takajaloilleen.

"'Mikä hätänä?' kysyi Guiseppe.

"Olin epätoivoissani ensimäisestä vastoinkäymisestäni ja mietin vaan miten voisin päästä Polesellaan silloin kun Guiseppe tarjoutui näyttämään minulle tietä, enkä silloin ollut muuta ajatellut kuin että tavalla tai toisella yrityksessäni onnistuisin. En ollut ajatellut tuota vaarallista tietä, jota ratsastaessamme olin menettänyt sotamieheni, ja jota itse ainoastaan kummallisen sattumuksen avulla kahdesti olin vahingoittumatonna ratsastanut, enkä ollut muistanut sitä uhkaavaa vaaraa, jolle alttiiksi olin asettava tämän lapsen.

"Mutta nyt näin jälleen tämän kauhean tasangon; muutaman rakuunani ruumis makasi sen alussa ikäänkuin uhkaavana vartijana, muistuttaen minua vaarasta. Kuolleita tai haavoitettuja hevosia ja sotamiehiä makasi tasangolla pitkin tietä. Vasemmalla näkyi ojanne kanavan luona, josta kuolo oli heitä kohdannut; siellä oli nyt kaikki hiljaista, mutta tiesin vallan hyvin, että kiväärintuli oli alkava niin pian kuin astuin askeleen eteenpäin. Katselin Guiseppeä, joka kohotti isot, viattomat silmänsä minun puoleeni; ajattelin että olin kenties vievä tuon heikon ja turvattoman olennon suoraan kuoleman kitaan, ja kauhistuksen vavistus karsi läpi koko ruumiini.

"Nuo jaloissani makaavat, kuolleet sotamiehet eivät rasittaneet omaatuntoani. Heidän velvollisuutensa oli mennä kuolemaan ja minun velvollisuuteni oli johtaa heitä kuolemaan, mutta mahdottomalta tuntui minusta tehdä samaa lapselle, joka ei ymmärtänyt vaaraa ja jolla oli mitä sokein luottamus siihen käteen, joka johdatti sitä teurastuspenkille.

"Kauhu, jota mielessäni tunsin, kuvautui epäilemättä kasvoissani, ja
Guiseppe sen kyllä huomasi.

"'Mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Miks'emme ratsasta eteenpäin?'

"'Meidän täytyy antaa hevosen hiukan levähtää.'

"Astuin alas hevosen selästä, mutta jätin hänet sinne istumaan. Kuinka hän olikin niin poikani näköinen! Käänsin pois silmäni, sillä hänen katseensa saattivat ajatukseni häiriöön. Kysyin itseltäni mitä minun oli tekeminen. Siinä tuokiossa huomasi hän kaatuneen rakuunan liikkumattoman, ruohikossa makaavan ruumiin.

"'Dorme lui?' (nukkuuko hän?) kysyi hän.

"'E morto' (hän on kuollut), vastasin minä. Poika teki ristinmerkin ja katsoa tuijotteli ruumiisen pikemmin uteliaisuudella kuin kauhulla; käsitys kuolemasta on sillä iällä vielä niin epäselvä.

"Minusta tuntui, kuin olisi minun aivan mahdoton ratsastaa etemmäksi hänen kanssansa. Ja kuitenkin! kuulin kaukaa kanuunain kumean jyskeen ja kivääritulen rätinän, mitkä äänet muistuttivat minulle taipumatonta välttämättömyyttä. Kuolema odotti tuolla alangossa, mutta meidän täytyi rientää eteenpäin! Minkätähden niin monen sotilaan henki, ehkä koko armeijan kohtalo riippui tästä heikosta olennosta? Minkätähden riippui kaikkien pelastus hänestä yksistään?

"Ja jos hän yksinään voi pelastaa meidät kaikki, jos kohtalo, jos Jumala oli määrännyt ja valinnut hänet siihen toimeen, oliko se minun syyni? Enhän tuntenut muuta kuin myötätuntoisuutta tuota isätöntä lasta kohtaan, joka oli niin oman poikani näköinen. Mutta olinko oikeutettu viskaamaan pois tätä ainoaa pelastuksen mahdollisuutta? Oliko tämä yksi elämä enemmän arvoinen kuin tuhansien muiden?

"Ja sitäpaitsi — hänen henkensä oli oleva vaarassa, mutta olinhan itse kahdesti tuosta samasta vaarasta pelastunut. Miksi ei hänkin voisi onnellisesti karttaa kuolemaa? Minä olin suojeleva häntä, olin peittävä häntä omalla ruumiillani, ja saatoimme ehkä onnellisesti päästä perille. Niin, meidän oli koetteleminen! Kyllä me vahingoittumattomina perille pääsisimme!

"Mutta kammoittavalta tuntui minusta viedä tuota lasta vaaraan, ilmoittamatta hänelle ensin että hän oli tasangon poikki kanssani ratsastava henkensä kaupalla. Hän katseli vielä tuota kuollutta sotamiestä; minä nojauduin satulan nuppuun ja sanoin hänelle:

"'Guiseppe! Ethän pelkää?'

"'Pelkää?' virkkoi hän kääntäen suuret, kummastuneet silmänsä minun puoleeni. 'Minkätähden minä pelkäisin?'

"Ajattelin että pelkäät ehkä ampumista."

"'Sitä minä olen kuullut varhaisesta aamusta alkaen; miksi minä sitä nyt pelkäisin?'

"'Sinun on tiedettävä, että kun tulemme tasangolle koetetaan meitä ampua.'

"'Koettavatko ne ampua meitä? No, mitä se tekee?'

"'Mutta, näethän, tuo sotamies, joka makaa tuossa, hän aikoi myöskin ratsastaa tasangon poikki, mutta viholliset ampuivat häntä ja nyt hän on kuollut.'

"'Vai niin!' Poika tuli vakavaksi ja katseli rakuunaa.

"'Etkö nyt pelkää.'

"Hän kääntyi jälleen puoleeni, silmäili minua ja sanoi minulle:

"'Ollessani teidän kanssanne en pelkää.'

"'Sinä olet oikeassa', huudahdin niinä. 'Ei mitään pahaa ole sinulle tapahtuva; olen sen kyllä estävä. Ratsastakaamme nyt niin joutuin, etteivät he saa aikaa nähdäkään meitä. Täyttä laukkaa!'

"Tunsin taas olevani kuumeentapaisessa mielentilassa. Tarkastin hevosen mäkivöitä; katsoin suitset, ohjakset ja satulavyön. Kaikki oli reilassa; hyppäsin taas satulaan. Asetin ohjakset vasempaan käteeni; oikealla pidin pojasta kiinni ja nojauduin hänen ylitsensä, niin että melkein kokonaan peitin häntä.

"'Pidätkö hyvästi kiinni?'

"'Pidän.'

"Vapisin kuin haavanlehti ja purin hampaitani yhteen. Siitä hetkestä tiedän mitä pelkääminen merkitsee.

"'Ja nyt eteenpäin!'

"Hevoseni teki pitkän loikauksen, tuntiessaan kannukset, ja kiiti ulos tasangolle. Kuinka se lensikin eteenpäin, tuo raisu hevonen, mutta miten aika kuitenkin tuntui minusta niin pitkältä! Olimme jo ehtineet enemmän kuin kolme sataa meetriä, eikä vielä ollut yhtään laukausta ammuttu. En uskaltanut silmäillä ojanteesen päin. Olin kokonaan kiintynyt hevoseni ohjaamiseen ja tuontuostakin täytyi minun väistää ratsuani syrjään niiden kuolleiden hevosten tähden, jotka makasivat tiellä. Olimme jo päässeet kahden sellaisen ohitse, eikä vihollinen ollut vielä mitään merkkiä siellä olostansa antanut. Tietä ei siis enää vartioittu ja olimme esteittä pääsevät perille.

"Mutta niin ei käynyt. Pamaus, jota pian seurasi toinen ja vielä yksi, osoitti että vihollinen yhä oli väijymässä ja että vaara vieläkin oli sama. Mutta kaikki luodit suhahtelivat takanani; hevoseni nopeus oli meidän pelastuksemme. Iskin kannukset sen sivuihin, samalla kun tuo pikkuinen poika kohotti päätänsä, kuunnellaksensa tuota hänelle outoa ääntä, mitä luodit aikaansaivat, jotka ilmassa lauloivat valitusvirttänsä.

"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin kerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa mikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan hyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta eteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä jaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin kuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi pitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina ja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin suuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni nostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla äänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut polven yläpuolelta.

"Pensasto oli ainoastaan neljänsadan meetrin päässä ja luoteja sateli kuin rakeita ympärillämme. Otin pojan syliini huolimatta hänen vastustuksestansa ja aloin juosta. Jokainen askeleeni tuotti hänelle kauheita tuskia, hänen huutonsa vihloi sydäntäni, ja voin vieläkin sitä kuulla. Hän huusi apua, mainitsi äitiänsä ja huusi avuksi neitsy Mariaa.

"'Antakaa minun maata! Antakaa minun jäädä tänne makaamaan!' huusi hän. 'Pysähtykää, Jumalan tähden! Kärsin niin kovia tuskia! Tahdotteko tappaa minut? Santa Madre di Dio! Abbiate pietà di me.' (Pyhä Jumalan äiti! Armahda minua!)

"Ja tunsin hänen vääntävän pieniä kätösiänsä olkapäilläni ja kaulallani kauheissa suonenvedon tempauksissa. Mutta minä pitkitin vaan juoksemistani hengästyneenä, väristen ja rattaiden jälkiin kompastuen, kiiveten ruumiiden yli, melkein mielipuolena pojan valitushuutojen ja luotien suhisemisen vuoksi. Kolme kertaa minua luoti kohtasi, mutta ainoastaan siipaisten ensi kerran olkapäähän, toisen kerran reiteen, mutta tunsin sitä tuskin niinkään paljon kuin ruoskanlyöntiä. Kolmannella kerralla vaikeni Guiseppen parkuminen; sittenkuin luoti oli pyhkäissyt kaulani ohitse, oli se tunkeutunut hänen kainalokuoppaansa; mutta minä juoksin vaan pysähtymättä, tuo onneton, melkein hengetön olento sylissäni.

"Nuo neljä sotamiestä, jotka ulohtaalta olivat nähneet koko tapauksen, auttoivat minua, sittenkuin olin tullut heidän luoksensa ja olin luodeilta turvassa, panemaan pojan ruohikkoon. He katselivat minua kummastuneina, näytin epäilemättä ihan mielenvikaiselta. Raastoin hiuksiani sanoen:

"'Minä olen murhannut hänet! Minä olen murhannut hänet! eikä siitä ollut mitään hyötyä!"

"Hän hengitti vielä; minä roiskutin kylmää vettä hänen kasvoillensa, haudoin hänen ohimoitansa konjakilla ja revin rikki hänen vaatteensa, saadakseni haavan niin pian kuin mahdollista sidotuksi.

"'Hänen täytyy elää!' virkoin minä. 'Hänen täytyy elää, kunnes pääsemme
Polesellaan.'

"Pakoitin häntä nielemään suullisen paloviinaa; se virkistytti häntä jälleen henkiin. Hän tuli jälleen taidollensa, koetti liikahtaa ja kaatui huoaten taas pitkäkseen. Lankesin polvilleni hänen viereensä samalla kun sotamiehet kiiruusti laittoivat paaret kivääreistänsä, muutamista oksista ja hevosloimista, sekä koetin saada pojan minua ymmärtämään. En enää tiedä mitä sanoin hänelle, en muista kaikkia niitä ihmeellisiä kapineita, joita lupasin hänelle, mutta tärkeintä mitä sanoin oli että hänen isänsä oli Polesellassa, että minä en tuntenut tietä ja että hänen tuli minulle sitä näyttää. Hän ei kuunnellut minua, koska hänen tuskansa eivät antaneet hänelle niin paljon rauhaa. Haava ja murtunut reitensä vaivasi häntä kauheasti.

"Paaret olivat nyt, valmiit, mutta kun aioin nostaa Guiseppea niille parkasi hän kauheasti, josta emme kuitenkaan voineet olla tietävinämmekään, ja me lähdimme liikkeelle. Vaikka sotamiehet kantoivat häntä erinomaisella varovaisuudella, pakoitti jokainen liikunto hänen tuskasta parkaisemaan. Hänen rinnastansa vuosi vertä paidan läpi aina siihen lumouskaluun saakka, joka riippui hänen kaulassansa. Hiki takellutti kiharaisen tukan kiinni hänen otsaansa. Hän oli kauhean kalpea, ja hänen silmistänsä, joiden ympärille mustia kehiä oli muodostunut, pisaroi isoja kyyneleitä. Hän itki, anoi ja rukoili meitä jättämään hänet sinne makaamaan. Mutta hän olisi kuollut avun puutteesen, ja nyt täytyi meidän pitkittää matkaamme hänen itsensäkin tähden, hänen pelastamisensa tähden. Koetin kaikin tavoin lohduttaa häntä, kerroin tuhat kertaa, että hänen isänsä odotti häntä, ja että me kannoimme häntä hänen luoksensa. Rukoilin häntä, mutta en voinut saada muuta vastausta, kuin vaikeroimista, huokauksia ja kyyneleitä.

"En tiedä itse, mikä raivo minut vihdoin valtasi; väsyneenä hyödyttömistä rukouksistani, aloin äkkiä kirota kuin pakana.

"'Ah! figlio di cane!' huusin minä. 'Sinä et tahdo puhua, pieni roisto! Kieltäydyt näyttämästä meille tietä! No olkoon niin, mutta vannon, että isäsi saa sen maksaa: Ammutan hänet!'

"En voi kuvailla sitä vaikutusta, minkä tämä äkillinen muutos teki tuohon lapsiraukkaan, ja sitä kauhua joka ilmauntui hänen kasvoissansa, kun lausuin uhkaukseni hänen isäänsä vastaan. Hänen huulensa vavahtelivat, hän pani kätensä ristiin ja pyysi armoa.

"'Minä teen kaikki mitä tahdotte, mutta ette saa tehdä isälleni mitään pahaa.'

"Lähdimme jälleen matkalle; tuo säikähtynyt lapsi ei kääntänyt silmiänsä minusta. Hän hillitsi kyyneleensä, tukehdutti tuskansa huudot, osoitti meille tietä ja johdatti meitä varmasti tuon metsien ja soiden sekasorron läpitse, tuota vaivaloista tietä, joka alinomaa muutti suuntaansa ja katosi veden alle monen sadan meetrin matkalla, ja hän teki sen, milloinkaan arvelematta tai erehtymättä.

"Mutta hänen henkäyksensä kävivät yhä lyhyemmiksi, hänen silmänsä välkkyivät omituisella loistolla, ja isoja punaisia täpliä näyttäytyi hänen poskillansa. Kohta rupesi hänen hampaansa kalisemaan; kuume oli alkanut.

"Tuskallisen tunnin kärsimykset kestettyämme, pääsimme pois rämeiköstä pois rämeiköstä. Näin Polesellan kilomeetrin päässä avoimella avoimella tasangolla.

"Riensin Guiseppen luo.

"'Sinä olet pelastanut meidät, kiltti poikani.'

"Mutta Guiseppe ei kuullut minua; hän oli pyörtynyt.

"Muutamat talonpojat opastivat meitä papin luo; hän tunsi pojan ja lupasi pitää huolta hänestä, sillä hänen setänsä Ascanio oli edellisenä päivänä lähtenyt Reggioloon. Valitettavasti ei ollut ketään lääkäriä kylässä.

"Käskin sen rakuunoistani, joka oli pahimmin haavoitettu, jäädä Polesellaan, otin hänen hevosensa ja kiiruhdin eteenpäin suojelusväkeni jäännöksen kanssa. Tuntia myöhemmin tapasin armeijamme viimeiset joukot leiriytyneinä Modenaan vievällä tiellä. Pyynnöstäni hyppäsi muuan kahdennentoista linjarykmentin sotalääkäri hevosen selkään ja kiiruhti Polesellaan, hoitaaksensa pienoista uhriraukkaani. Pitkitin tietäni; yösydännä olin pääkortteerissa. Puoli tuntia myöhemmin sai… de'n armeijanosasto käskyn marssia Rebekkoon ja avata tien Reggioloon.

"Kello 2 aamulla istuin jälleen satulassa, johtaakseni yhtä linjarykmenttiä ja kahta pataljoonaa jääkäreitä rämeen poikki Fosssanoon.

"Kello 4 pysähdyimme Polesellassa. Menin papin luo; tuo kunnon mies valvoi Guiseppen luona.

"'Povero piccolo fanciullo!' sanoi hän minulle. 'Hänellä on hirmuinen kuume ja, hän hourailee. Luunmurto reidessä ei merkitse mitään, sanoo lääkäri, mutta haava se on syynä tuohon kamalaan kuumeesen. Hän puhuu alinomaa; parikymmentä kertaa on hän vaivannut minua kysymyksillään, milloin hänen isänsä tulee. 'Jos hän tulee', lisäsi hän, 'ette saa mainita siitä mitään kapteenille, sillä kapteeni tahtoo ampua hänet.' Mikä kapteeni se lieneekään, jota hän niin pelkää.'

"Astuin jälleen ratsuni selkään. Kylästä olimme saaneet oppaan, ja väkeni pääsi ilman suurempia vaikeuksia rämeen poikki. Kuljimme tuon peloittavan tasangon halki taajan aamusumun suojelemina. Vihollinen, joka kuuli meidän marssivan, ampui umpimähkään sakeaan sumuun, aikaansaamatta meille mitään vahinkoa.

"Kolme niistä rakuunoista, jotka olin jättänyt tielle, olivat vielä hengissä. Otimme ne mukaamme; he olivat viettäneet kahdeksantoista tuntia ilman avutta, saamatta edes vesipisaraakaan.

"Kello seitsemän olin ennen apujoukkojen saapumista kenraalin luona ja annoin hänelle tiedon niistä liikkeistä, joiden kautta hän vapautettaisiin tukalasta asemastaan.

"Pettyneenä toiveissaan ei vihollisen tila ollut kehuttava. Seuraavana päivänä saimme kauniin hyvityksen. Kello neljä olimme menneet Adda-joen poikki kahta ponttoonasiltaa myöten. Neljä kanuunaa ja kaksitoista sataa vankia joutui meidän käsiimme. Illalla ilmoitti kenraali, että hän oli pyytänyt kunnialegioonan upseerinristin minulle.

"'No, sinä et näytä oikein tyytyväiseltä', virkkoi hän minulle.

"Pyysin saada ratsastaa Polesellaan ja lähdin heti matkalle. Raskain sydämmin kiiruhdin vielä kerran tuota samaa tietä. Minkätähden, sanoin itsekseni, minkätähden en minä voisi kuitenkin pelastaa häntä? Pelastihan hän meidät kaikki.

"Aurinko oli laskeutumaisillaan, saapuessani Polesellaan. Näin hevosen seisovan papin oven edustalla; sitä piteli muuan sotamies. Se oli sotalääkärin hevonen. Samassa tuokiossa astui lääkäri itse ulos huoneesta.

"'Oletteko täällä?' sanoi hän minulle. 'Tuo lapsi raukka! Kohta on loppu käsissä.'

"Sitten nousi hän ratsunsa selkään

"Menin sairashuoneesen; seisahtuessani kynnykselle näin tuon pienoisen marttyyriraukan edessäni. Akkuna oli avoinna ja päästi sitruunapuun tuoksua ja heinäsirkkain laulua sisään hänen luoksensa, laskeutuvan auringon säteiden paistaessa huoneesen. Vanha pappi oli polvillaan vuoteen vieressä ja rukoili. Lapsen pienoiset kädet liikkuivat suonenvedontapaisesti lakanalla, joka ei ollut niin vaalea kuin ne, ja hänen isot silmänsä pyörivät oikealta vasemmalle, ikäänkuin olisi hän voinut nähdä paljon esineitä katon alla. Kuullessansa askeleeni säpsähti hän, silmäili siihen puoleen, jossa seisoin, ojensi käsivartensa minua vastaan ja sanoi heikolla äänellä:

"Eccovi, capitano! Jovado vedere il babbo!" (Oletteko siellä, kapteeni?… Olen kohta näkevä isäni.)

"Sitten hymyili hän ja kuoli.

"Kun rauha oli tehty, menin minä, ennenkuin palasin takaisin Ranskanmaalle, vielä kerran Polesellaan. Hän oli sinne haudattu; olin antanut papille vähän rahoja hautaa varten. Tuo kunnon mies oli pystyttänyt haudalle ristin, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Guiseppe Betti, morto nell eta di dieci anni per la patria!"

(Kuollut kymmenen vuotiaana isänmaan edestä.)

Kertomuksen loputtua vallitsi pitkällinen äänettömyys, jonka ajalla kenraali pyhki silmiään, sillä kuumia kyyneleitä oli jo hetken aikaa vuotanut pitkin hänen poskiansa. Sitten pitkitti hän:

"Olisin mielelläni uhrannut oman henkeni, jos siten olisin voinut pelastaa tuon lapsen. Jos me olisimme avun puutteessa tulleet kukistetuiksi, niin olisi meidän onnettomuudellamme ollut mitä tuntuvimmat seuraukset. Puhumattakaan omista kaatuneista sotamiehistämme, olisi koko liikelinjamme joutunut vaaran alaiseksi; se osasto, joka oli mennyt Addajoen poikki, olisi ollut tukalassa asemassa ja pakoitettu peräytymään.

"Ja kuka tietää minkälaisen käänteen sodassamme tuollaiset tapaukset olisivat vaikuttaneet? Mutta sama se; surullinen työ oli minkä tein ja ainoana puolustuksenani on silloinen sieluni tuska ja tuo murheellinen muisto, joka sitten on minua seurannut.

"Ei! Sotilaan virka ei ole siitä syystä jalo, että se johtaisi mihin kunniaan hyvänsä, vaan että se vaatii mitä uhreja hyvänsä; eikä siitä syystä että velvollisuus on selvästi määrätty ja helppo tuntea, sillä se on usein surullinen ja vaikea täyttää."

Siitä illasta aikain kunnioitin kenraaliani, sillä minä olin nähnyt sielun leimahtavan tuossa isossa voimakkaassa ruumiissa, ja tultuani kotiini kirjoitin tämän kertomuksen melkein samoilla sanoilla, joilla hän oli sen meille jutellut.

Loppu.