Produced by Tapio Riikonen

KOTIPOLUILTA IV

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

SISÄLLYS:

Halla.
Kaksi markkaa.
Kesäinen kertomus.
Lompakko.
Kaksi hääiltaa.
Tyhjää varjoa vain.
Surman sijoilla.
Taistelu ja voitto.
Maailmankiertäjä.
Heikkas-ukon romaani.

Halla.

Se oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen virmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian paljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä, niinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin säälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet, kaiken hentouden.

Niin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati yhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula mahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri. Kiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi ja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta, vaurastumisesta ei puhettakaan.

Kun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär jo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin viittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon hallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa seisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä oli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja jäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan heidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. — Mutta tuon Esterin tähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti… se on niin erilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon, niin…

Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan, mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille. Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi, mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli vaikeinta.

Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta, perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.

Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista, jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.

Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten välillä.

Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi. Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.

— Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.

— Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului vastaus.

— Harakkamainen!… Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko päivänä nauranut eikä puhunut turhia.

Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma, oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.

Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia kysymättäkin.

Miinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut ymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne olivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo nainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka milloinkaan tule kunnon ihmistä.

Ilmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se puhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte porstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla viivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri sieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.

— Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa… sinulla on vaan erinomainen halu purra minua.

Ensimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli tunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja antoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä kykeni, rakentaakseen sovintoa.

— Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita, sanoi hän vaimolleen.

— Ja häijynsekainen, lisäsi tämä… sitä ei ole opetettu eikä kasvatettu.

— Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten sellainen.

Veli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte kahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois turhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.

Kesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista hän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja Esteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta näkemään, miten ruokkija potkaisi hänen "Heleenaansa", kun sekin juoksi noukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa pärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta, jonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa lähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi kyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet neito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.

Syksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan piti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista, paljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa oli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen, raidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa kieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.

— Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.

— Muuten vaan… minä kudotan Einolan Katrin kanssa…

Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin itselleenkin.

— Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo… kangas on yhtä hyvää ja lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja…

— Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole…

— Väri ja raidat, Jumalan nimessä… ottakoon sitte Esteri minun osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla armopaloilla. Sellainen rikas neito…

— Ei se kuulu asiaan.

— Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle, Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille…

Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle. Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai olla kelpaamatta.

Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.

Yhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin entinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei rinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat kourat.

Kotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen muutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois synnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä, ylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.

Mutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden hän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei ystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa avoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua. Kirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa. Unelma murskautui pian.

Suosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää yrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut häntä… oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta hänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.

Jos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut selitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa tehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja tuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden täytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko hänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?

Ehkä, ehkä…!

— … Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli ijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut… se on Vanhalan Kalle varakas isäntä… ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa, kiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa tarkoin ennenkuin kiellät.

Esteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään… häntä oikein pelotti pelkkä ajatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.

— Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa…

— Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta neljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin asia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.

— Mutta se on niin ilkeätä.

— Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat. Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?

Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut…

— En minä tiedä, ei taida sopia… kylmät väreet soutivat taasen
Esterin sydämmessä.

— Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.

— Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme sanaa vaihtaneet.

— Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa… ja se on ruvennut mieltymään.

— Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat… enkähän minä tunne
Kallea kohtaan…

— Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä…

Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän kiusallakin…

— No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.

Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli paluumatkalla Einolan Katrin luota.

Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa… koetti tyynnyttää mieltään, mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä… hän ei saanut kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja — kuitenkin perikadossa, soi alati hänen korvissaan.

Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri, Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska, samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.

Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei…

Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta. Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.

Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.

Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän enää voinut niellä harmiansa.

— Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi… mutta minä olen perintötalon tytär.

Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään, oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.

Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja. Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään; Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu ystävyys tuli liian myöhään.

Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.

— Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.

Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.

— En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri purevan ivallisesti… Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena vuotena… niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä…

— Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset talonemännäksi.

— Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä.
Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.

Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että hän oli torpasta syntyisin.

Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen, siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen neitoijällään.

Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi jonkin ajattelemattomuuden.

Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo torut vanhemmiltaan.

Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi naiseksi — — —

Kaksi markkaa.

Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja niin ruton somasti… Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte pysyi lujassa.

Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.

Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa, poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri, Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.

Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua, sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen alalla tai läksyjen oppimista.

Kerran — koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet — kihmelteli Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää, katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla, niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.

Mitä tämä merkitsi?

Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin pikajuna.

Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka, anna minulle…

— Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä, poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun…

— Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.

Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.

— No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain äkäisesti.

Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään punakkana ja pyöreänä.

— Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla äänenpainolla ja ottaa rahan esille.

— Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi… olen maar minä nähnyt isällä ja äidillä…

— Niin, keskeyttää hänet Selmi… mutta onko sulla itselläsi, poikanen, milloinkaan ollut tällaista?

Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa sanaa suustaan.

— Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?…

— Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.

— Ei suinkaan, ei… mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun mark-ka-ni.

— Jokohan tuo nyt on?

— No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?

— Sinun, lapsikulta.

— No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?

— Enhän minä enää… miten sinä?…

— No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.

— Mistä?

— Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle. Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin. Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt koskettaa.

Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.

— Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa tai jotakin muuta, mutta…

— Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin nähdä…

— Mennään vaan… ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.

— Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja
Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.

— Minä heitin siinä lystikseni pylläkän… tuossa noin näet ison varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.

Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa. Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:

— Kuulkaahan, isä.

— No, mitäpä nyt?

— Yläsen Selmi löysi tänään markan.

— Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?

— Raastuvan takaalta.

— Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.

Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella innolla penkoa sänkyvaatteita.

— Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.

— Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.

Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän oli jäänyt takapajulle aimo matkan.

Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut ensinkään väsyä ihmettelyihin.

Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle. Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi… Mutta eipä sattunut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.

Lehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja Alasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena kävelevän katua.

— Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän palvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.

— Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?

Mutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran etunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin, ja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta Alasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku jatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä ja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä sunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun kulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että kulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa. Saku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:

— Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.

Surkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran pormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin valkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä tiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli lähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli — ja itku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja kuitenkin…

Tuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä sunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena ja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle. Rouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa. Kadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä kulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien astelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena, kumaraisena ja vilkuili sivuilleen.

— Kuulehan, Alfred… ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti puhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille, ja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen katukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun pääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta Saku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään muita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle… ja hän pysähtyi ja näytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän yhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät pyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen jälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka livisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys — — —

Selmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.

— Missä olet ollut koko iltapäivän?

— Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.

— Tule heittämään nappia.

— Tokkopa tuota viitsii… On tässä muutenkin lystiä.

— Mitä lystiä?

— No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla ja…

— Tyhjä käsi lakkarissa… mitä suotta visertelet? Käy pois heittämään.

— Eipä tiedä, jos on tyhjä… pensaassa on väliin jäniskin ja poikaset.

Selmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan tikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei tietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun löytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja kädessä oli… no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.

— Huonosti sulta käy heitto… en minä noin viitsisi syrjään…

— Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?

— Heittäisinpä niinkin… tällä lailla minä heittäisin.

Saku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä, tähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.

— Käyppä katsomaan putosiko paikalle.

Selmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla askeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti…

— Hyvänen aika, tämähän on…

— Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi… Se sen pitäisi olla.

— Ketun korvat, markka tämä on selvästi… Selmillä oli jo raha kädessä… Onko se omasi?

— Eiköhän tuo liene omia.

Pojat katsoivat "kissan silmää" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta kysymys:

— Miten sinä sen olet saanut?

— Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä… ja Saku kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi Selmi:

— Tietävätkö ne tuolla jo?

— Eihän ne vielä…

Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat yhtä arvokkaat.

Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:

— Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.

Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.

Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.

Kesäinen kertomus.

Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista, ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita, kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.

Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa… ja kuitenkaan ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa, joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.

Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva, hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi ne kauneimmalla ruusunvärillä.

Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi, että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?

Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin.
Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja…

Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.

— No, taivas, mikä lapsen on, mikä?

— Minä olen onneton, kerrassaan onneton… Emmi peitti kädellään silmänsä.

— Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii…

— Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä hetkellä.

— Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää…

Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.

— Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?

— Unhotti koko kirjeen.

— Ja siitä on kyynel silmässä… oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista… ja Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa, että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään, varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä, ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana…

— Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää. Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä…

— Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi… ja niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä salmensuuhun…

— Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin… Emmi käänsi päätään pois ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.

Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä, toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa. Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi", "rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma", joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta. Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan. Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona, pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana. Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.

Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.

Emmi tunsi poskensa kuumenevan… ajatuksiin tuli outo rauhattomuus, joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa mielipiteitä.

Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi, muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut. Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut kyennyt selvin lausein lausumaan.

Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä, mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet, teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset naisheikkoudet… elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan… Emmi rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät, pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut Otto-vainajan eläessä.

Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus… ja ennenkuin Emmi ehti mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!

— — Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi, vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä, kostaa kovasti…

Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja alkoi kirjoittaa: — — — että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta, tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta… Mikä esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole… että morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette itsekkäisyydessänne…

— Mutta jopahan minä nyt olen mieletön… Emmi melkein punastui suuttumuksesta omaa itseään kohtaan… ja ihan naurettavan turhamainen. Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.

Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri huonetta…

Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle. Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon, ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama…

Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle. Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä… Alma oli huomannut merkinannon ja vastasi siihen…

Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä, ääntänsä korviini vilistää. Hoi laari laari laa — — —

Herettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden.
Katuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan — — —

— — Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti Emmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin ja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui, jopas kasvoilla leikki onnen ilme.

— No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö kädessä.

— On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime postiin.

— Ei olisi siis kannattanut "kyyneleitä poskille vuodattaa".

— Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.

— Niin, niin… oikein oiva lohdutus.

— Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.

— Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.

— Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.

— Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan hukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut tänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne lähtöäni.

— Alma, kuulehan… Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä häntä alkoi naurattaa kovin… Alma…

— No, sano pois vaan…

— Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?

— Tiedät sinä sen kysymättäkin.

— Mutta jos sentään… ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.

— Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?

— Enhän minä sitä ensinkään.

— No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn itselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.

— Jos minä olisin poika, niin…

— Ole hupsuttelematta… olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.

— Enpähän olisi… saataisiin nähdä että minä…

— Elä tyhjiä… parempi että mennään vattujen etsintään.

— Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On niin hauskaa oikein väsyttää itsensä.

He lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi piti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti, jonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.

Ja pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta uhkuva laulanto:

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkain humina ja luonto muu. Itse en sydäntä hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu. Hoi laari laari laa — — —

Lompakko.

Kiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä kuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei miettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka luovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.

Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa, vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa, harvalukuista… Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä…

Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.

— Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä neljä-, viisikymmentä, mutta…

— Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta näin veronmakson lähellä… ja emännän mieleen muistui, kuinka monta elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim., aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.

— Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.

— Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa
Poutalan isännän kanssa…

— Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin että… Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin, markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!

— Jos saisi lainaksi jostakin… mutta mistäpä sitä saisi?

— Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo. Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle, varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi. Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi rahansa takaisin.

Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.

Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi sitte lopulta:

— Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.

— Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte? Etteikö sovi?

— Ei tosiaankaan… ei nyt tällä kertaa.

— Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie… ja kuten sanottu, maksanhan minä syksyllä takaisin.

— Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä… mutta jos te möisitte varsanne, niin ehkä…

— Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän Poutalan isännälle… Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi… Varsa on koko talon ainoa hevostoivo… Ei minun sovi, ei millään ehdolla.

— Oma asianne… ei minunkaan sovi.

— Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä, kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi… Te olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta… Juha oli kovasti suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.

— Ei auta muu, täytyy olla, ei auta… oma suu lähinnä. Isännällä on entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin turskailla ja röystäillä.

— Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte…? Onko jäänyt maksamatta?

— Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.

Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta. Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia, veisivät mielistikin.

Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan: tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan… Sitte räyhääjät menivät jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät, minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit… Ne ehkä antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä, rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.

Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus, tarkempi tirkistys… ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko, paksu ja pehmeä.

— Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.

Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.

Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi… älä hiisku mitään… lähde joutuin kotiisi… ei kukaan nähnyt sinua.

Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia… Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia. Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu näkisi.

Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan. Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen työ.

Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin. Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi… se tulee sinulle perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin…

Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.

Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.

* * * * *

Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin…

Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin. Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin ijäisyyden leiman.

— Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa… äiti.

— Mitä nyt? Janottaako sinua?

— Ei… mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on jotakin…

— Nytkö heti?

— Nyt heti… minulla on omallatunnollani jotakin.

— Kyllä lähetän… vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen entiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja kasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.

Hetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu tuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte vaiti.

— Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.

Poutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.

— Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja selvästi… se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen löysin minä.

Kummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.

— Silloin oli veronmakso lähellä.

— Niin oli.

— Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.

— Niin oli.

— Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin kova köyhyys ja puute… ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.

— Kyllä minä ymmärrän… olkoon niinkuin sanot.

— Jumal' armahtakoon minua… sairas veti pari rajua, vihlovaa henkäystä… äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli varas… Jumal' armahtakoon minua… Älä hukkaa, naapuri, sitä liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta repimiselle… hoida sitä hyvin…

Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi liikkumattomana.

Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.

Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa oli silloin rahaa ollut…

Kaksi hää-iltaa.

— Nyt ne tulee, nyt ne tulee… Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi
Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui
Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat,
klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle…

Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.

— Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa… että kuuluu klaneetin soitto tännekin.

Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan, sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden yhteydessä.

Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu, omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty, ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.

Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.

Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä, lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin. Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.

— Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta… so, ala notkua vain.

— Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen… muljota kahta paremmin.

— Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.

Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa, mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.

— Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti…
Oletko milloinkaan?

— Olen, Tuomoseni, vastasi äiti… olen minäkin viettänyt häitä.

— Oliko paljo väkeä?

— Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.

— Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko suurikin pöly?

— No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa… Äiti koetti vastata kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.

— Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei…?

— Muuten vain, keskeytti äiti… nukutaan jo pois, että jaksetaan nousta aamulla ylös.

— Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?

— Ei tiedä… parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.

— Kylläpä minä vain tiedän…

Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte uneen.

* * * * *

Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.

Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan, rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu, lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.

Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.

Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa. Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti, kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka, ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa, joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille, eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.

Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.

Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä… ei ottanut koko asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.

Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta. Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat ja katsoivat toisiaan hätäisesti.

— Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä tähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.

Tuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen katseensa niin välinpitämätön.

— Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva huolettomasti.

Tuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa kuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne, syystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat olivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.

— Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen ettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.

Ja niin he erosivat. ** Loppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä tapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo oli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: "se oli aivan turhaa" kaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän epäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä tanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin asemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon tyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten talollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän sen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi julkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti lentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin tahtoi välttää.

Tuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen suosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen rinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina ilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.

Tanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen silmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan kadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.

— Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä kertoja.

— Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat: "se oli aivan turhaa."

Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus vaiko rikkaus — Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita — lopulta voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.

Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille, jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.

Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä. Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna. Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa. Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.

Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:

— Se on tuo Eeva taipumaton… parasta lie myöntyä…. minä olen aivan väsyksissä.

— Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä… Mieshän se on Tuomo, vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua, että harakatkin ovat saaneet nauraa.

— Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja…

— Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että tunkeusit niiden väliin.

— Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.

— Se on isänsä tytär!

Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.

— On se isänsä tytär…

* * * * *

Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä.
Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat
Onnelaa kohti.

Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva. Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että kadehtija.

Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa,
haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko.
Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun
Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.

Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.

Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin syleilivät Kivelän eukkoa… ne olivat kuin onnenhaltijattaren riemuhuutoa…

— Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä vuotta taaksepäin?

Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti, suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!

Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat, pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi. Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.

Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet, henkineet, huojuneet, varttuneet.

Siunattu hääpäivä!

Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää, hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.

Tyhjää varjoa vain.

Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni, joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen, tuomiolleen… Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa…

Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni. Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien voimien olemassa oloon ihmiselämässä.

Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään. Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa. Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.

Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn, salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle, tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se, että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan, istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan, loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi. Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin. Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on tyhjää varjoa vain.

Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi, katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa, mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä, kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään, lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon kestävää ystävyyttä.

— Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä, tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.

Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan ivallisesti:

— Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?

— Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä.
Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis…

— Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.

— Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.

— Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?… ja hän melkein sävähti innoissaan.

— No, en minä sitä sanokaan, muuten vain…

— Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron… Hänen kasvojensa ilme jo todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.

— Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari. Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä, mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa, sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat. Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri, johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa, varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin…

Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen tulevaisuuden varalle.

— Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan, ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se, että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän, morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni. Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan. Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi, ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään. Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin, äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin. Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani, hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin, ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen… Minkäs sille, maksetaan pois ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi, nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P—n kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin. Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes. Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun, näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä. Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään koske, millä tolalla kuljen… Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua… Eihän tuossa mitään kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä. Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti… Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin… Kenen kanssa?… Sen Hurmasen Naiman kanssa… Löin kädelläni otsaani, aloin kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka. Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi. Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi. Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta. Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta, mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin. Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun luokseni.

Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.

— Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa kummipoikani turmion kuiluun.

— Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.

— Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa, lapsensa ja tupansa.

Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa, lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti vaikuttanut minuun, kuin nyt.

— Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille, viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä, kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi, talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.

— Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin minä.

— En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.

Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.

— Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen äänettöminä… henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa painoa.

Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on vain tyhjää varjoa sekin.

Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.

— Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa puoliystävällisellä äänellä.

Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat.
Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.

— Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa huvimatkan syntymäkanpunkiini.

Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut häntä.

— Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.

— Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.

— Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?

— Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi.
Ihmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.

— Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen henkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.

Niissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.

Surman sijoilla

I.

— Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.

— On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.

— Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?

— Aivan sama… rikas Markku se on.

— Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.

Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina
Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan
Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin
odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.

— Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.

— Kiitoksia… tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha taloon ja onnea talon asukkaille.

— Kiitos… emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.

Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet esille, virkkoi hän:

— Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.

— Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään kahdeksannesmanttaalin suuruisia.

— Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu.
Onkohan velkaa tässäkin?

— Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta taloa koko kylässä.

— Hm… ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei haitannut, ei, päinvastoin… hm!

Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon, vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta… ja hän rykäsi kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.

— Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.

— Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.

— No niin, vähäsen… ja lopun voi arvata.

— Niin, ihan niin… ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.

— Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin… ja Markun isäntä nauroi uudestaan entistä leveämmin.

Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin, virkahti Markun isäntä:

— Eikö sovi istua? Hm… Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme erää.

Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli vesiharmaata leninkiään.

— Miten vanha sinä olet?… kysyjän ääni tavoitteli olla mahdollisimman ystävällinen.

— Täytän kohta seitsemäntoista.

— Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän jo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän… Mutta sinä olet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.

Pitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.

— Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin lauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä, täysikasvuinen neito.

— En minä arvaa, en… Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.

— Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja…

Kamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi
Rantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:

— Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin Markku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän Aina Maria… sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä naimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.

— Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.

— Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa, silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa tule sulle tarjolle tällaisia.

Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.

Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle, joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se sattuu olemaan nuori — ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas. Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus… että jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö… tuo tyttö se toki on viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja…

— Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.

— Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.

Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.

— No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.

— En minä oikein vielä… jos antaisitte olla toiseen kertaan… en minä näin äkkiä.

Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa… ujostelee vaan, kun on nuori ja lapsellinen.

Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan olisi päässyt heidän vehkeittensä perille… että he kattelivat toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä. Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan.

Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui uneen.

Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:

— Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä olemme…

— En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa pois.

— Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä… Muista Viljolan Ainaa, joka rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa. Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on rakkaus… rakkaus… rakkaus… se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se hukkui silakan suolaveteen.

— Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko sinne päinkään.

— Lapsi, lapsi… ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin. Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri pellavamaa, hopeata ja silkkiä… olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö, tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!

Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.

Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen, kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.

Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen, tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.

— Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten maailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin hyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi…

— Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä vihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en niistä kauvemmin huoli.

— Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.

— Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.

— Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa narrata. Kun on kihlat otettu, niin…

— Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.

— Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette pappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität äitiäsi.

Aina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun isäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi, johon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät Porvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.

Seuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja kunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria…

Häät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy… Markun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta puuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti häitä niin kovasti.

II.

Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.

Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria. Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua, kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi. Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta, että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.

Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.

Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.

Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.

— Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo nykertyä polvilleen.

— Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on, että voitat sen suosion.

— Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.

— Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla… aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.

Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista, että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen, lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä… Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut ensimmäistä vaimoa ohjatessa.

Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus, se toisin hetkin ihan kuohutti verta.

Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään, virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:

— Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (— hän ei koskaan sinutellut miestään —) eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin. Sitä on työtä niin että ihan kätkee.

— Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei
Liisa-vainaja milloinkaan…

Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen
Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla…

Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä… ja nyt häntä puistutti.

Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja loihti mieleensä Laurin kuvan… niskakiharat, kirkkaat silmät, veitikkamaisen naurun…

Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet… rupesivat hyväilemään väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian…

III.

Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia. Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.

— Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran
Reetalta.

— Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja sitä se osaa…

— Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee minuakin niin kamalasti.

— Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen
Liisaan.

— Ohoh, se ei voi olla totta.

— Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja…

— Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.

— Paljo pienempi se oli… muutama jauhokoura liiemmäksi minulle, enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa. Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.

Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei hän osanut muuta kuin ihmetellä.

Seuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita, herneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma muuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän iloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta. Häntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli vapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin. Se ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän oli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan kuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi päivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!

— Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi Aina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet päivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan nisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä ensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei enää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan virkistyy uudeksi ihmiseksi… ryypätään.

Ja Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle. Kumpikin sitte lähti omalle asialleen… Tunnin kuluttua oli Markun takakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat emännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu törrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja hienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo oli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista nestettä.

— Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin samallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna yhteen ja oteta kutoja?

— Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta minulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja yksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki langat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.

— Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen, juodaanhan?

— Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.

— Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria lisää.

Ja kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin kevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä vapaudestaan.

— Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi…

Aina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä pudottaa kahvilautasen kädestään… sillä porstuassa kuului askeleet, sellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut kellään muulla kuin…

— Kiesus sentään…

Ovi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle
Henrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:

— Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko kuormani.

Sitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun, nisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen…

Viimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina
Mariaa.

Katse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.

IV.

Aina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui vahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta Kaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön. Reetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se oli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän mielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen luonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten ateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan ruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän tapana ollut.

Kaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle… virkkoi harmillisesti ja korvallistaan kynsien:

— Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.

— Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti… vaikka menee huonommastikin.

— Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa vartoessa.

— Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.

— Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta keräämään koko kylän akkoja Markulle.

Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä. Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.

— Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte virtensä päätökseksi, kolmannella jo…

Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.

Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri, äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.

Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut muihin kuin omaan itseensä.

Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin. Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään, joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.

— Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän orjanne.

— Jaa etkö sinä ole?… pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi; niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään raivoon.

— En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta, jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut… veitte minut väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle. Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi… kirottu Porvari-Jussi, sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.

Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin… yhä kovemmin.

— Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan…

— Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?… kaksi pientä, harmaata silmää tuijotti Aina Mariaan… kaksi käärmeen silmää.

— Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta… kyllä minä olen nöyrä ja tottelevainen… en minä koskaan enää, en koskaan… Kaarle Henrikki kulta…!

V.

Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi, hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle: karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan — mutta samassa näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.

Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin auttamaan Reetaa.

Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi äitiään… rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin suostui… lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:

— Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo… tämä on vaarallista tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä…

— Kai sitä täytyy mennä… ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja yksityiskohdatkin.

Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa, vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään lapsensa kovat tuskat.

Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä.

Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.

— Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä… minä ja Lauri. Leikkasitko Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä. Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau…

Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.

Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:

— Tulit liian myöhään… Aina Maria on jo muuttanut majaa.

— Hm, virkkoi Kaarle Henrikki… näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa että hevonen tahtoi tukahtua.

Muuta enempää ei hän sanonut.

* * * * *

Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt. Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton kuolema.

Komean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se oli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden puolen.

Pari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi Markulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani juhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.

Eihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo ja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan vuoden vanha.

— … Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle Henrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä mukavasti nojaan… jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm…

— No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi… se on tyttö kaikinpuolinen…

Hevonen samassa karkasi juoksuun… Porvari-Jussin sanat hukkuivat kulkusten kilinään.

Taistelu ja voitto.

Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä Kyllikin uusi armastelija ja…

Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien kuningas Learia — hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle…

— No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani… no, poikaseni…

— Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta kaunopuhujan.

— Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen", kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy, poikani, syy, syy…

— No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan
Kyllikin.

— Hm… kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.

— Älä naura tuolla tavalla… ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa, armasta…

— Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo… ja ystäväni, jota klassillisen luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä sydäntäsi… niskottele paholaista vastaan…

— Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja
runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki…
Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai
Kossuth tai…

— Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan. Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka on tuo Kyllikki, poikaseni?

— Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö… lummekukka… tähtönen… ruusu… luojan taideteos… enkeli…

— Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?

— No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.

— Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta. Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!

— Luuletko että minä rahojen vuoksi…? Häpeä toki, sinä Shakespearen ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä rakasta Kyllikkiä todellisesti?

— Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus, nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu… mutta, tullaksemme jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni, tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?

— Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin siellä…

— Ja hän oli siellä.

— Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja, niitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen väreilyä, sitä kaulaa… oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule kaunopuhujaa pian… pian…

— Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle sanaakaan…

— Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.

— No, voihan tuon ymmärtää… mutta, poikaseni, onko hän pääkaupunkilainen?

— Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien rannoilta.

— Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?

— Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin suonissa.

— Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko…?

— Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi sairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte…

— On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen.
Onnittelen sinua, poikani.

— Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön… mutta kerran päivä nousee idästä, kerran, vannon minä.

— Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.

— Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa nauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.

— Ja sinä kurttiseeraamaan heti.

— Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että olin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta on näin talvellakin puhtosempaa.

— Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin rahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi naiselle pienen valeen.

— No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani? Olisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut selittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes oli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä kynsiä Hamletia kirjoittaessaan… että hän varasteli Montaignelta ajatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?

— Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että teit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi Korkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.

— Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.

— Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti… ei suostunutkaan ehdotukseesi.

— Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin telefoonipylväät… Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia maistereita.

— Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä… ei ole knalli tyhjän jatkoa.

— Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme, mokomakin velkasaksa.

— Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.

— Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen romukalu.

— Ha-ha-haa…ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi ähittelevästi… ja vei voiton sinulta.

— Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta kaunopuhuja, tee pian tai muuten…

— Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.

— Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti. Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne, kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia, kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia, joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä, sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä, neiti?

— Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?

— Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla… kaunopuheisuus miellytti häntä.

— No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?

— En, minä nolostuin… en osannut virkkoa selvää sanaa.

— Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?

— Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.

— No, entä sinä?

— Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma tällä kertaa…

— Mutta sinä et mennyt.

— En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.

— Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri
Halliparran rinnalla.

— Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan päivät, kun olisin kaunopuhuja.

Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin, raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja, joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia. Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa…

— Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.

— Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?

— Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.

— Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka Huttunen, minä.

Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.

Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan, kun minä pidin puheita unissanikin.

Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin. Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.

Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?

— Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.

Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä, joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian parterilla… kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me kallistuimme lähemmäksi toisiamme… ja Kyllikin, ihanan armaan Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja lemmen enkelit…

— Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.

Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran seurassa, sanoin rohkeasti:

— Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen kuiviin… eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen — maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. —

— Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan, huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.

— En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle, heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra Halliparta, oletteko asuneet maalla?

— Olenpa niinkin… te olette, herra Huttunen, itserakas ja…

— Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.

— Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja…

— Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta,
oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma.
Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa?
Suulas akka ja viilipytty…

— Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne tulee, että me kaupunkilaiset… Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:

— Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset. Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.

Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi sitten:

— En minä voi päättää… en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte, tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne todeksi. En minä voi päättää… en ainakaan vielä.

Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin, vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:

— Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan paljo.

— Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita, uusia ihania kohinoita…

Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.

Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti hopean pehmeällä äänellään nauramaan. — Oi kuinka hyvältä tuo nauru soi minun korvissani — ja maisteri Halliparta oli tukehtua suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin tarkoittanut saada ajetuksi.

— Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on? Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?

— Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa… numeroita ei voi lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.

Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.

Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä onnesta — kihlasormus oli sormessani.

Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:

— Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö… voitto on minun.

— Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?

— Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei! Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä… pyyhi partaasi, oppinut maisteri.

— Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.

— En muista kuin osia… olimme vanhalla hautausmaalla… istuimme puusohvalla… ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen edessään.

— Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.

— No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot ajatukset ja tunteet syttyivät…

— Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?

— Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas maailmassa… ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.

— Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on, klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia olisi sinun käynyt…

— Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja minulle… hih-hei, hih-hei!

Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.

— Kyllä tulen, poikani.

— Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut, hyvästi kaikki.

Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.

Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni.
Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.

Ei ollut missään hänen vertaistaan.

Maailmankiertäjä.

Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme, joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan. Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin huomaamattamme.

Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä. Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa, tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani, vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan toisellaisilta…

— Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla… sitä punoutuu joku lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä yhteiskunnan ajopeleissä.

— Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.

Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:

— Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä, muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän, jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin…

Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja. Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen, sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä, puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita, konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset, meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin. Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia, kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.

Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla, kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan, vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä. Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto murheen murtamana. — Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä, Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. — En pelkää, vastasin minä. — Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi, sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi… Aura siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan, kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää. Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun muistan korvissani nytkin — sellainen hän oli…

Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa, äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen. Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan silmäin nähden — joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme, miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia, lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt, mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon huudahduksen ja meni tainnoksiin.

Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu lääninvankilaan…

Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana… kuulemani sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.

Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.

Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista, inhoa…

— Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa, vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla. Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini hengen; hän, hento olento, murtui.

Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt, joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni. Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään; minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä, kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan, että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.

— Entä Aura siskosi? kysyin minä.

— Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan hyvästit koko maailmalle.

— Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? — Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.

— Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista… paitsi ehkä yksi ainoa…

— Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.

Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:

— Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin kaunokirjallisuuden alalla.

— Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.

— Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti. Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo kauniita rakennuksia… antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli, luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt. Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle. Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja tiheämmin. Inkeri — se oli tytön nimi — ujosteli alussa kovin, mutta vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa, saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.

Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin, metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta, en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan…

Jotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa muistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen etten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme hellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä silmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea jälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon. Silloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää kadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se on tällainen.

Tuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin neljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme hänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.

Paperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli suuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset helmet, kädessä sukankutimet…

— Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla ne himmenevät kaikki muut.

Hän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä vähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin saada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi kysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.

Oli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat paperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja säilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se silmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi ja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.

— Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä… oli hupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on niin koleata, sisällötöntä.

Myönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.

* * * * *

Hiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli jo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän piammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet illan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu puhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.

— Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.

— No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani tervehtimässä.

— Entä sitte?

— En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota en ole kokenut.

— Eiköhän tuota löytyne.

Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.

Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle. Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän myöskin tahtoo tavata Inkin…

— Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi… tehtaan öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni… tunnen itseni väsyneeksi ja raukeaksi… voin ottaa asuntoni torpassa… Inki on onnellisissa naimisissa… ei siinä mitään vaaraa ole… kiitos kaikesta… voi hyvin… olisi hauska jos vielä tavattaisi…

Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä, puoli vartaloa ulkona.

Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.

En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.

Heikkas-ukon romaani.

Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa, josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla, joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen, milloinkaan väsynyt.

Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä — Heikkanen ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä jutelmassa häntä siksi nimitän — etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä, ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi. Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.

Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua, sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.

Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin. Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista, joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi, johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä. Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä, lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi. Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta. Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli tapahtunut.

Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki, arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan kytkettynä.

Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina, kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen kotonaan.

Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.

Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa, erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni ja odottamattani — — —

Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset. Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa. Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus. Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis, viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.

— Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.

— En minä vielä kauan… ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.

— Pian tässä keritään vesille… madot ovat jo eiliseltä reilassa.

Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla. Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla matoon ja viskaten sen jälleen veteen.

Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.

— Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.

— Soudamme kotiin, vastasin minä… onhan tuota saalista jo tuossa.

— No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä. Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas vuosikymmen oli jo kulumassa.

Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:

— On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine päivänpaisteineen, tuulineen.

— Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti… erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia koukerolta.

— Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita täynnä.

Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte kertomaan:

— Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa, suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi. Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle. Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani, kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi, sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois? Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi… Kyllä minun on hyvä ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että… Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi… Mikä olisi parasta? kysyi Juliaana neiti… Että eroisin, vastasin minä, voimatta tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani, kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja niin kovasti… Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista. Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta, kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut, lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.

Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen, mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään, mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat sanat: … täytyy erota, Harri… velvollinen tottelemaan isääni… jääköön muistoksi sinulle… askeleesi siunatkoon… hyvästi.

Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta, tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.

— Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.

— Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden tuoksua.

— Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset puhuvat siitä yhteen tapaan.

— Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.

— Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko…

— Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran joutuu epätoivoon… niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän odottaa minua luokseen.

Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.

— Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan unhottanut airojen liikuttamisen…

Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.

Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään, jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.

Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.