The Project Gutenberg eBook of Unkarilaisia satuja ja tarinoita, by

Sikopaimen.
Mustavuoristo.
Pekka ja Paavo.
Jankalovics.
Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.
Kerskailijat.
Pyöreä kivi.
Matias kuninkaan paimen.
Pilli-Palkó.
Kaunis Cerceruska.

Ihmehirvi.
Jumalan miekka.
Sotajoukkojen tie.
Attilan maa.
Lehelin torvi.
Botond.

SATUJA

Olipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin rutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran sanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:

— Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle siunausta koituu. —

Poika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen siellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha ukko ja sanoo hänelle:

— Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus lähtee. —

— Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun isälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella kolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. —

Poika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut harmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli pähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät siellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä kaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä voivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana päivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:

— Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta lähtee.

Lähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa tulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:

— Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi on pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä viinitynnyreitä.

Poika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti pellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä ainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat tapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat sitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.

— No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin siunaus lähtee. —

Jankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee. Mutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, — äkkiä hän heitti kirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan, on kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti nuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä paistamaan.

— Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita hakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. —

— Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä keppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. —

— No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on sellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko rykmentin sotamiehiä. —

Jankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja sanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä enää lähde metsään.

— Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken, luulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja mene minne tahdot!

— Hyvä on — sanoi Jankó — elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos niin tahdotte. —

Hän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä. Kulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan kaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän nousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa hänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:

Jankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa uskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:

— Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään, sillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. —

Johan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi siat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää siat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun alle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä paistamaan.

Ja yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja huutaa:

— Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun metsääni! —

— No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen ääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. —

— Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan — kiljui lohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa ammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.

— Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó ja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki seitsemän päätä.

Hän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän löytää ison avaimen.

Jankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä jossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle, katselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan tinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti linnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi. Eräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa, ja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä riippuu tinaori, pää alaspäin.

— Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi hiukan, et sitä varmaankaan kadu. —

Jankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi ulos kaivosta.

— Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni, pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun korvaani. —

Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan. Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne. Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:

Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen, ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.

Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta.
Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:

— No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä palvelijoitteni kanssa. —

— En minä syö kenenkään kanssa — vastasi Jankó — antakaa vain minun illalliseni erikseen.

No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi kauniisti:

Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen hänelle.

Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi silavaansa paistamaan.

— Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi päättyvät! —

Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:

— Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa paistamaan! —

Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin löytyikin hopea-avain.

— Tämä on varmaankin hopealinnan avain — arveli Jankó, ja lähti hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.

— Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi kepilläsi, et kadu tekoasi. —

Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:

— Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. —

Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka näyttää.

Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa sikaa.

Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.

— No, Jankó — sanoi kuningas — ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. —

— En minä syö kenenkään kanssa — sanoi Jankó — antakaa minun ruokani erikseen. —

No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:

— En minä — vastasi Jankó — hankkikaa itse itsellenne, jos mieli tekee. —

Mutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi kuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos; sanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene kultametsään, sillä siellä hänet paha perii.

— Saadaanpas nähdä — ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan kultametsään.

Siellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli kumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen lohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä. Kultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta kullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä hän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja illalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.

— No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa pöydässäni. —

— En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon minulle illallinen erikseen. —

Annettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan tyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen ja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan kieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen pienen kuninkaantyttären käteen.

Neljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli hän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa kaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän kolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka ratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen kolme tytärtänsä omakseen.

Hei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt kohoamaan puolitiehenkään puuta.

— Kyllä maar minä sinne pääsen — ajatteli Jankó. Hän pudisti tinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen tinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla hyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen. Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi hänet maa niellyt.

Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon. Mutta voi! — samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.

Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:

— Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte: se on tuleva teidän puolisoksenne. —

Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.

— Mitä sinä sitten tahdot, — kysyi kuningas suuttuneena — pitääkö tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? —

— Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää omenani, ei ole täällä. —

Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain enään.

Palvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas kutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän lähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen, sillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.

No, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin lähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti Jankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen oriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat kiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.

— Tässä olen, armollinen kuninkaani — ilmoitti itsensä sikopaimen
Jankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.

— No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun kaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan tyttäreni ja koko valtakuntani. —

Pian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit. Ja semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä toisessa maailmassa.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli hyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään, kuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen, eikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea, jota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi vuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei vaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat kuinkakin rukoilleet.

Aika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja päättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet uteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin kielsi heitä sinne menemästä.

He saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he samoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta eivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.

Kuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: — Kuulettekos, erotkaamme nyt toisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä kolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin pitkälle, kuin silmä kantaa. —

Siitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät turhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja jos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää ampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin, sitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri suuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin pojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.

— Tuonpa minä ammun — tuumi kuninkaanpoika, — ken tietää, mikä aarre sen suussa kimaltelee. — Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin ammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli suussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta, vanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: — Mitä sinä ammuit, mitä? —

Poika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen veljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.

— Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! — toruivat he.

Siihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni kuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä näköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.

Sitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion huipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä ampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä vain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain piikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta, että se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin, ja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta niitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.

Sitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan. Surulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen silmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen puolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään katsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi hän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen, ehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä sattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.

— No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen — arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat siihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan pahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.

Sillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää toisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä pientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki ammukset, mitä hänellä vain oli.

Kun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi minkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he ampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa, arvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.

Kuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä niitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja lähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät sen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja raakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli tehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä, piikiveä eikä taulaa.

— Katsokaas nyt — sanoi nuorin kuninkaanpoika — te rääkkäsitte minua hävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä laitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin mitoin. —

Vanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen kurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova nälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut heille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti kiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen nuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät kauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja söivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle muuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat nuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi. Hän sanoi toisille: — Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. —

Hyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset veljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan vaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen suusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan syödäksensä hänet.

— Voi luojani, elä hylkää minua — huokasi kuninkaanpoika, vetäisi miekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen kaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.

Sanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui kahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä pohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä ne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä juoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin käynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät suuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.

No niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen ruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin: siitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo oli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen, sitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän Mustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt jäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt yöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut, sillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan poika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä vuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni tuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat sellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.

Kolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet heittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä, kun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen voisi käydä nolosti.

— Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain — sanoi pieni kuninkaanpoika.

Ja voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten silmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit syöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.

— Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! — sanoi pieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne voimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa päälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään veljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen. Mutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan, niin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.

— Mitäs minä nyt teen? — miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä tallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs nyt tulta saadaan?

Hänpä kiipeää korkeaan puuhun — tuumi poika — katsomaan, näkyisikö mistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi hiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle oksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen, katseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään. Kaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan vaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut, mutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä varmaankin on iso tuli — arveli hän.

Aikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon kaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!

Poika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli jonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä kohteliaasti: — Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin matka, jos saan kysyä? —

— Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä palaan — pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.

— No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka monta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä sanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. —

— Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, — vakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta lehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti kiinni paksuun pyökkiin.

Harmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei päässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä sentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan Aamukoi. Hän pyysi tätäkin — ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään! — että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta siitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.

— Niinkös arvelet — sanoi kuninkaanpoika — no, kyllä minä sinua sitten opetan! — Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se voinut liikahtaakkaan.

Nyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa aamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan, matka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden paikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa tuli vilkkui.

Hei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle aukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut latvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja joka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä jättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta tulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene ja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee — nuotion ympärillä istuu kaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.

— Jos minä menen sinne — tuumii hän — niin ne tappavat minut. Hän otti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi ja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän menisi takaisin Mustaanvuoristoon.

Niin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta turhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat hänet.

Rosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he hyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.

— Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan — sanoi rosvojen päällikkö. — Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta. Tiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan kartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun lähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain tämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme kuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. —

Tämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin. Samassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät kaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas rautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi ja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt menivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan käteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla ylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.

— No, kylläpä minä teidät alas laskenkin — ajatteli kuninkaanpoika. Kun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan, jonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki. Näin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata kauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas kuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen huoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui kuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä. Joka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen jalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi ja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.

— Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? — kysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.

— Elä pelkää minua — sanoi kuninkaanpoika, — en minä tee sinulle mitään pahaa, ihana kuninkaantytär. — Sitten hän kertoi järjestään kuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut sinne.

Alussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei peljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi häntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan kihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin kuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.

Mielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta hänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta. Hän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee mennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän kiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä pienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi matkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä pysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä sekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata matkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja kylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella kiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat jo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.

Vanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he heräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta suu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä hän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin yötä yhtäpäätä.

Mutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun kaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset kuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli Punaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo, sattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin ketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat liikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen kahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan kuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.

Kuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne kaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen kuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan ritarille:

— No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi saat kolmanneksen valtakuntaanikin. —

Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle hellästi ja isällisesti:

— Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut miehelään. —

— Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka aikoivat sinutkin ryöstää. —

— Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka tahansa — vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.

Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi, että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari, kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän peruutti päätöksensä?

Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.

Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.

Sanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat vielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että sanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!

Eikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän
kuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle.
Veljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin
Mustansurun kaupungissa.

Linnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat. Vieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu, söivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin hyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille hänet sitten istutettiin.

Mutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat pihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta vierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs portaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja kun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen altaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin mikäkin rupisammakko.

Pieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt, ja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon nenännypyköitäkin.

Kuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti Punaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja pitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille kolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti pidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.

Pieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat pojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Olipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli kylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä — vieläpä yhtä enemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.

— Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun kasvitarhassani — minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini saan, niin väännän siltä niskat nurin! —

Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään, mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle, kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.

— Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja lahjoittelet? — kysyi kartanon herra.

— Eihän meillä nyt sellaista — muutenhan minä tässä vain — ottakaa
Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa — vastasi Pekka.

— Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä — luulisihan sen teilläkin tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin voisi Teitä kadehtia. —

— Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on, ett'eivät pääse sen makuunkaan. —

— No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen hinnalla. —

— Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan puolet kukon hinnasta. —

Eihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär vain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis, käskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän. Kun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:

— No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee se niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet hyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi vain ja kaksitoista raippaa selkääsi!

Pekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän lautaselle ja sanoi: — Pää on herran, sillä hän on perheen pää. — Sitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: — Pää ja kaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat yhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. — Nyt hän otti kukon molemmat siivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat kirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat tanssia.

— Nyt — sanoi Pekka — on jokainen saanut osansa — minäkin otan osani — ja sitten hän söi itse loput.

Nauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa palkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.

— Annahan olla — tuumi Paavo — minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja silloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti viisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.

Kartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut mitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin kovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että Paavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun pöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.

— Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan tuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi, mutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. —

Kyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten jaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.

Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään, kutsutti hän Pekan.

— Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut, ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. —

— Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin ainakin kaikille hyvää ruokahalua! —

Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.

Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana, vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä, niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta: poika oli toinen, toinen tyttö.

Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään, kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.

Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä. Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta, käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.

Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle, kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin heidät kouluunkin.

Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan, pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.

Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"

Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja sanoi sisarelleen:

— Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan, etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.

Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa kalastajalle ja hänen vaimollensa.

Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät; kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan, heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle. Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme rahaa, ja sitten he läksivät.

Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät vanha kerjäläinen.

Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.

Jatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs vanha kerjäläinen.

Ei ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti ja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.

— Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko repussa edes vähän murusia jäljellä. —

Poika katsahti reppuun — ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua olivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.

Puun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän eteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.

— Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle kerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. —

— Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän isänsä asuu. Kaksi sielua saat palkaksesi.

Jankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui kullankarvaiseksi oriiksi.

Lapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan, ja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui kuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui ihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:

— Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon edessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös kirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle luokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta elkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin teidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen kiertää. —

Lapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka ihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä myöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään hinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän astuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas malttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen lapsia.

— Te ette ole sylkäisseet — kuulen ma — sitä puhvelinnahkaan ommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! —

Poika vastasi: — Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme vieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo ei ole tehnyt meille mitään pahaa. —

Kuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini minun kanssani ja illastakaa siellä. —

Lapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän katselemiseensa ja huokaili myötäänsä: — Hyvä luojani, olisitpa sinä nämä lapset lahjoittanut minulle! —

No, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta kuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat, näet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä kuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan näkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja juotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen loputtua hän sanoi heille:

— No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä tahansa, niin annan sen teille. —

— Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia — vastasi kuningas — kyllä täällä maata riittää. —

Sitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun makeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen ja anoppineen siellä.

— Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa kuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! —

Silloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja, pyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja neljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään penikulmaa.

— Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille, ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä tänne. —

Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:

— Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme kultalinnan! —

Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan, loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.

Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli kultalinnakin.

Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia; sanoi tyttärelleen:

— Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.

Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille, eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.

— Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. —

Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi, kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!

Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka paholainen, ja sanoi tyttärelleen:

— Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.

Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika kadottikin malttinsa kerrassaan.

— Hei — sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella, ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas sentään! —

Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin Jankalovics äkkiä laskeutuu.

— No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään muuta ole vielä koskaan ylistänyt. —

— Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi. Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. — Elä hyvä Jumalani minua hylkää! — Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.

— Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön, yksi on minulla elämä, yksi kuolema, — tuumi kuninkaanpoika ja asettui rohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.

— Voi, kulta vaariseni — sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä yhteen — monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en ole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä toinen puolennekin! —

— Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni, niin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin monta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. —

Näin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko ruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä ylös.

Ei kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä, astui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä ulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut, hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi. Kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo Mustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut kolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät kumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.

— Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan tuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi oksa, sillä meillä on kiire takaisin.

— Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös.
Sill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. —

Näin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta semmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle kahden penikulman verran.

Siellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta vartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet nukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne kaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja humisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin lohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta kun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä veneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä neljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka läksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista muuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet kuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.

— Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa, mutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole nähnyt. —

— Hyvä, hyvä — hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne minua? —

Kuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme penikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi. Kun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:

— Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille, ett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. —

— Hoi Maailmantulli! En ole vielä eläissäni sinun kaltaistasi rumaa ukkorähjää nähnyt! —

Jopa raivostui tästä Maailmantulli, hän tuhisi ja puhisi, värisi ja tärisi ja uhkaili Jankalovicsia:

— Odotahan, Jankalovics, odotahan! Jos olisin tiennyt, että suussani olit, niin olisin jauhanut sinut poroksi! —

Kiukku ja viha purkautui niin hänen suustaan, että siitä syntyi hirmumyrsky, ja myrskyksi muuttui hän itsekin, vieläpä sellaiseksi jäikin, ja sentähden Maailmantullia ei enää olekkaan.

Aamuksi he saapuivat kotiin, ja kun noita-akka heräsi, soivat jo kaikki kaksikymmentäneljää oksaa. Sinne kerääntyi koko kaupunki, ainoastaan noita-akka ja kuningatar eivät menneet: vilunväreet puistattivat heitä molempia seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

— No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko talonväkensä ja hovinsa kanssa. —

Tämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti pyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja paistoivat vaikka mitä hyvää.

Sillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa kera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle istuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita, mutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit kumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että kuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.

— Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka alta tuoli ei hypähdä syrjään. —

Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan ja istutti hänet kuninkaan viereen.

— Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa, vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. —

Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan, toiseen tämän tyttären ja sanoi: — Nämä kaksi sielua on minulle luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! —

Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän he olivatkin omiansa!

Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa: soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta kultaa.

Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan — mutta minä olin, nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten kotiin ja teille tämän sadun kerroin.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia haluatte markkinoilta?

— Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka — vastasi nuorin.

Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: — En ole koskaan kuullut sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa, niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. —

Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.

Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä pyyntöä. — No niin — ajatteli hän — kunhan tästä kotia pääsen niin kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. —

Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.

Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen, koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat tarttuneet lokaan.

Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.

Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika, joka haastelee hänelle näinikään:

— Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi, vaunuinesi, kaikkinesi.

Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata — mikähän
Jumalan ihme se tuokin oli!

Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: — Hyvä on, annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. —

Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.

Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen hän raskain mielin sanoi: — Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen rakkaimman tyttärensä!

Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh, lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. —

— Annahan olla — ajatteli kuningas, — kyllä minä sinulle tytön lähetän! — Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin, kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. —

Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa — ja kun hän vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!

Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin menevänsä sian puolisoksi.

Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: — Se on kaikki turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin mennä. —

Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin, likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet, ettei sika nyt huolisikaan hänestä.

Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön, asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa kovasti röhkien: — Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun tulee ollaksesi minun luonani. —

Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: — öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. —

Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille istumaan.

Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: — Öh, öh, öh, syöppäs nyt, kuninkaantytär! —

— öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi muuttuu iloksi. —

Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä — ja auta armias! — sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!

Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?

He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.

Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: — Istu vain pelkäämättä tänne, kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. —

— Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään nyt puutarhaani —

Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis kuninkaantytär!

He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.

Kulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan. Kuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: — Mikä täällä soi niin kauniisti? —

— Katsohan tuonne — vastasi nuorukainen — tuolla tuossa persikkapuussa kasvaa soivia persikoita. —

Voi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt, itkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!

— Näetkös — sanoi nuorukainen — minun puutarhassani on haastelevia rypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä toivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? —

Ei kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän heittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:

Silloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta eräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen, että hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo itselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.

Vielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että tulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset häät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä tänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.

Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa mies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä. Nuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti sotamieheksi.

Vuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta saivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot heti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat kotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.

— No, rakkaat poikaseni — sanoi ukko — kunhan sain vielä kerran teidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle kukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä saisin rauhassa laskea pääni lepoon. —

— Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut ammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan jäniksen juostessaan sileäksi. —

— No jopa se on hyvä — iloitsi ukko — sinä, poikaseni, tulet kyllä toimeen vaikka missä. —

— Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas — sanoi toinen veljeksistä, se seppä — minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että kengitän hevosen juostessaankin.

— Entäs sinä, poikaseni — virkkoi hän nuorimmalleen — millainen sotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? —

— Niin minäkö, isä kulta? — kysyi nuorukainen — kyllähän minä osaan. Kerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla kävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt neuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin univormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani esille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei pisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset sotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut minua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin tehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja sillä torjuin sadetta luotani. — "Oletpa kelpo sotilas, poikaseni" — sanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. —

— No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna — sanoi ukko — kyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä tarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. —

Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua, ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!

Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee, aina tyhjää konttiansa tarkastelee.

Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna sinä vaihteeksi joku pojistasi.

— Sitä en tee — vastasi kalastaja — kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, en voi erota yhdestäkään.

Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää, läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa, ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä, kuin olisi se häntä pelännyt.

— Jo näen — huokasi kalastaja — että minun pitää palata sittenkin ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat syödäksensä!

Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa — mutta mitä! — sehän on raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan muuta — kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin. Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto, että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.

Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven lasten pyöriteltäväksi.

Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? —

— Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa, leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. —

Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi lapsille: — Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. — Mutta kun hän katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja kutsui vaimoansakin katselemaan.

— Voi, rakas ukkoseni — huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen — se on kun onkin timantti!

He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo tervehti kunnioittavasti.

— Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? — kysyi kuningas kovin ihmeissään.

— No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat markkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.

Köyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei tuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää vastausta, vaan sanoi:

Köyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta kuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja sanoi taas köyhälle vaimolle:

— Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole liiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? —

Kuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä hevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan kotiinsa.

Vaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt he olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.

— Mutta kuuletkos, vaimoseni — sanoi kalastaja, — pitäisi mitata kulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?

— Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan rahan mittaamista. —

Rikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki ihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä kasassa. Kysyy veljeltänsä:

— Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? —

— Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon hiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät saaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan matkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt, veliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui hovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä kultaa.

Kun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi vaimollensa mitä oli kuullut.

— No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle, viemme me kolme säkillistä mirrejä. —

Sitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla sieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon, valjasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä kissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.

Hän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset, jättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille. Hänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:

— Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että veljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. —

— Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla linnan portin edessä. —

Menee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa ne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin näkisivät ihmeen.

No, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän heti kaikki kolme säkkiä.

Voi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti koko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät lattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien päälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja, lautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä enemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan, mikä oli hätänä.

Sotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas tarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu auki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti linnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.

Huomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun vieraanasi.

Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.

— Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä minulle puolet valtakunnastasi.

He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain, mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut, että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo, luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.

Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni paimenen luo. Hän tervehti häntä:

— No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään tee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?

— Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle kultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että saat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.

— En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin kuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on joutunut?

— Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole valehdellut enkä sitä vastakaan tee.

— En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen köyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se kuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.

Jo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe; murheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä hän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten hän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen kielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka sivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän kertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.

Tyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi kantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö meni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:

— Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?

— Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä saa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso tätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!

Paimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas onneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon kannen.

— No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen karitsan.

— En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste, kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!

— No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien kanssa.

Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.

Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.

— Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä, ilmaiseeko paimen totuuden!

Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän hirtättää.

Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:

— Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen karitsa on kadonnut!

— Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin kadonneet!

Alakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei onnistu, parasta kun sanon totuuden.

Astui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti keppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on Matias kuningas ja tervehti:

— Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen karitsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.

— Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat siihen pudonneet.

— Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.

— Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät kultavillaisen karitsan.

— Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe. No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti meni Budan linnaan kuninkaan puheille.

Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.

— Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani, sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.

— Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin kultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä oli näet mustat hiukset.]

— Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin kultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin häikäisevän kaunis se on!

— Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se istuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.

— Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä voitin sentähden, ett'et valehdellut.

Mitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. — Matias kuningas oli voittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain! Matias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet valtakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa vastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin ja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.

Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, — siellä oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika — Palkó nimeltään. He elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó kerran äidillensä:

— Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää, palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.

Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: — Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle yhdestä vasikasta. —

— Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle hyvään tarpeeseen. —

— Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas hänen eteensä ja sanoo:

— Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan, tämän hiiren sinulle. —

— Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. —

— Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut hiiret. —

Ukko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä hiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille ajettavana, mutta miten ollakkaan, — taivaastako tipahti vai maan altako kohosi — vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:

— Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta jotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. —

— En minä anna — pani poika vastaan — enhän minä toki ole sentään vielä aivan pähkähullu! — Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin sinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! —

— Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta koppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. — Jopa Palkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän kulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin, takaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi tavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No, kääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki, niin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:

— Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan sinulle pussin siitä —

— Enkä anna — vastasi Palkó — parempi olisi ollut, etten olisi noita toisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin eteen? —

— Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään arvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun tarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut juuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen vain pussille. —

Palkó ajatteli: — Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä vasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. — Kun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:

— No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi lyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta silloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:

— Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin kuninkaaksi tultuani. —

No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä kysyi:

— En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain — ja otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.

Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt poikansa kuoliaaksi.

Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi äidillensä:

— Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani. — Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii. Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas. Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.

Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se, joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä, josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.

No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia — kaikki he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään; kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.

Kuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne kuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo mierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan koppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa soreaäänistä huiluansa — ja kuulkaa ihmettä! — hiiri sieppasi vyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista tanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin että linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko hovin väki.

— No, poikaseni — virkkoi kuningas — nauraa osaa jo tyttäreni, mutta kuinkas on sen nukkumisen laita? —

— Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa, laittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa nähdä, että hän nukahtaa heti. —

Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin ja sanoi:

Siinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän nukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.

Sillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin, ja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin komeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset, ja neidot ja pojat karkeloivat.

Häiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet kuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä polttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Olipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He olivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin kelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat kelvanneet!

Naapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen, jonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli pihamaalla, sanoi tälle aidan yli:

— Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa, niin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. —

Ihastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä leskivaimo oli käskenyt.

— Eihän se olisi hullummaksi — tuumi leskimies, ja hänpä otti naapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.

Kelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä hyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat saivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.

— Kuulehan — sanoi kerran Cerceruska sisarelleen — tämä ilkeä vaimo vielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka maailmalle. —

He nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät metsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.

— Menkää vain — sanoi vaimo — eihän teistä ole kotona muutenkaan mihinkään. — Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän sanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen jalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he muuttukoot.

Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: — Kuule, sisko, elä juo minkään elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. — Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita. Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että olivat toisistaan eksyneet.

Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, — niin kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä, muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.

Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt. Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä, poskia, joka paikkaa.

Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi, jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui — vonkui, eikä antanut isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.

Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti leivän Cerceruskan eteen — ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka poikki.

No odotappas — tuumi metsästäjä — tässä on vielä yksi leipäpala, mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole mahdollista, että itse syöt kaikki.

Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin, itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin. Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:

— Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on minun pieni sisareni! —

— Mitä sinä puhut, sinä tyttönen — nauroi metsästäjä — mitenkä voi tytöllä olla kauris siskona! —

Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli käynyt hänen pienelle sisarelleen.

Kyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän sanoi: — Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku sisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä tiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, —

Sitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.

Kuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja kaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä hänen mielikseen.

Kaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo, joka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan — tämä katseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli nimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi. Sillä — nähkääs, hyvät ihmiset — kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa. Turhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja, mutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan, mutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.

— Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen — ajatteli vaimo — mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.

Hän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän meni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli. Puutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi vanha vaimo: — Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka sinä olet kaunis! —

Cerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo hänet veteen.

Oi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se juoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi sille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!

Illalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan huoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan vaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.

— Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen kauriin kanssa. —

Kuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei ollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja määki — puhua se ei voinut.

Kuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli lähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi suuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta vaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa kuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.

Kuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli ja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku kauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.

Kun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos kuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että Cerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti taas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti teurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.

Pieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen ympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se pysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea kierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja rupesi puhumaan:

    Nouse ve'estä, siskoseni,
    Järven pohjasta pakene,
    Vatsasta kalan kamalan!
    Veistä velhotar hiovi
    Heikon henkeni hukaksi,
    Astioita asettavi
    Veren vuotavan varalle.

Juuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee kauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee ammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat sen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin, että hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!

Riemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin vallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se — ihmeitten ihme! — muuttui taas tytöksi.

Sillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas kaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen. Sitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi, joka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä munankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat, niin tulkoot Teille vieraiksi!

TARINOITA

Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas — ei ole tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja magyarit.

Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen, yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. — Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.

Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.

Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä, sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat. Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.

Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä katseli.

Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää. Hän sanoikin pojilleen: — Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies, enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää, hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani. Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.

Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin, viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.

Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:

— Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.

— Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!

— Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt — sanoi Magyar — ei ole vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on metsissämme.

— Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee. Mikä on totta, se on totta — isämme on kaatanut monta otusta — ja samoin mekin.

Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään — ja lähdetään länteenpäin. Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä, eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.

Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät, siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas matkalle.

Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt. Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät metsäeläimiä.

Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet, gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet. Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.

Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi, jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.

— Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, — huusi Magyarkin, — en ole sen vertaista koskaan nähnyt, —

Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle, ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja Magyaria.

Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku, mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. — Juokse, juokse rakas ratsuni! — kiihottivat he.

Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan! Aurinko laski — hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.

Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja. Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä. Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.

— Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi — sanoi Hunor iki-ihastuneena. —
Entäs sinä, Magyar?

Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: — Missä olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti, kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. —

— Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät kauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon meitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. —

— Isäni! — sanoi Magyar — sinulla on vielä monta muuta poikaa, olkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta poikaasi. —

— Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni teidän päänne päälle. —

— Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä, missä vain käyttekin. —

Näin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran viipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.

Nimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella. Hautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille veljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.

Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät, etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor sanoi: — Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta sielullista olentoa. —

He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan suurella tasangolla.

Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla. Kauniisti toisiinsa kietoutuneina — heitä oli sata, jos ei enemmänkin — he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa, mutta heitä ei.

Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa. Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin kavioista lähti.

Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja veivät heidät telttaansa.

Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.

Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat ottivat heidät puolisoikseen.

— Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta erottaa! —

Vielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät häitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.

Ajanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.

Heidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi heidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.

Mihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille seuraavalla kerralla.

Kerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja Magyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät johdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli kulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti, sekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä vähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat, kulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.

Se oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä asui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät ottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin jälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen sataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja laidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta hyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä enemmän.

Mutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää
Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.

Silloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa olisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian pieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi lähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi parempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä Hunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että olisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. — Mennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen paikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.

— No menkää te — sanoivat magyarit —, me jäämme tänne. Jos löydätte kyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme perässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme yhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.

Mutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila, Bendeguzin poika: — Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko vai magyarit? — Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat skyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä voittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja siihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: "Niinkauan, kuin miekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne."

Magyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät tienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme päivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät: annettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä seitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se putoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin jääköön se magyareille.

Tähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin paikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.

— Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen pudota! — sanottiin hänelle.

Sokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän pudotti miekan kädestään, mutta — kuulkaa ihmettä! — miekka ei pudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi miekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja äkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. — Katsokaa, katsokaa — virkkoi Attila, — Jumala itse tahtoo, että länteen päin menisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme ja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin, tulkaa!

Niin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha Bendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän perässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He pysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat maita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka ennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.

Tämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat: emme mene edemmäs, tänne jäämme!

Mutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä vastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet kansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet kutsuneet kaukaisilta mailta.

Hän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi päiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa Jumalan nimeen.

Bendeguz vastasi: — Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele viestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. —

Rautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen hyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen rinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he törmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät, silloin Tonava nousi yli äyräittensä, — niin paljon verta siihen vuoti.

No jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit voittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli käydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se tunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen kahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. — Varo Bendeguz — huusi Detre — tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa. — Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa jälkeen.

Aika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan sotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli tuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko maailman.

Hänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista, poikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea urheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.

Sitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi. Siitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi, kunpa hän sen löytäisi!

Kerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää.
Kutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:

— Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin selvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Harmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi kupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin olisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, — sehän 011 kerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan silmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se minutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien tasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin minä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret jakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten heräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?

Astui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: — Armollinen kuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka löydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.

Siinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo hengästyneenä Attilalle: — Armollinen kuninkaani, pustalta [ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!

Attila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan hän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:

— Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä, skyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja sanovat hekin:

— Armollinen kuninkaani, — virkkoi paimenpoika — siinä kun laumani perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä, kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii, pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.

Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!

— Tämä se on, tämä se on — riemuitsi Attilakin ja määräsi heti sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin hänelle ja hänen kansalleen.

Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti koko maailman.

"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.] kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä, loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen, tämä loistavan valkoinen vyö.

Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt, ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.

Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: — Nyt jo voin rauhallisena laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani veronmaksajia. — Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba [lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.

Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän, kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi surullisena, kyynelet silmissä: — Minä kuolen nyt, mutta elkää haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän sen minulle ilmoitti.

Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso, Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.

— Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli — olkoon se sinun. Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan häiritsisi Rékan rauhaa.

Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana samoilee.

Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.

Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli vuodattanut niin monen urhon verta — valittivat kansat. — Ei hän ehtinyt siunatakkaan meitä — murehtivat hänen poikansa.

Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta, joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu, kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen tappoivat toisensa…

Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.

Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: — Miten sinä saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten edessä!

Aladár vastasi: — Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.

— Voi sinä, maailman narri, —- sanoi Detre — etkö sinä ole sitten huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä avautuneet.

Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt, että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: — Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.

Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.

Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: — Jos tahdot olla hunnien kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita Aladária. —

Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; — Elä koske Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. — Csaba ei totellut vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo kaukaa hän huusi Aladárille: — Tässä on Jumalan miekka, veli! — Mutta miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi. Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta kuulkaapas nyt! — Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.

Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset tappaneet hänetkin.

— Jumala on rangaissut minua — huokasi surullisena Csaba. Jo tuli tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut — noin kymmenentuhatta — makasivat verissään ja haavoissaan.

Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä alemmas ja puhkesi puhumaan:

— Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle kuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä. Minkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella urhojen haavat, niin he paranevat samassa. —

— Tämähän on minun äitiarmaani ääni — huusi Csaba. Mutta siinä tuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi taivaan korkeuteen.

— Hänen äänensä se oli — huusivat hunniurhotkin — se on Rékan ääni!

Heti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli kukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen minkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä. Sukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he voitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi ja kauniimmiksi.

— Johdata meidät takaisin magyarien luo — virkkoivat hunnit Csaballe — kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen takaisin valloitamme.

— Puhutte niinkuin minun sydämestäni — vastasi Csaba. — Samaa tahdon minäkin. Mennään takaisin — mutta ei kaikki. Jääköön tänne kolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme magyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että häpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.

Samana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui maan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan] asumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan, uhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin lähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos vihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat takaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei tuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.

— Palaamme, kyllä palaamme! — huusivat he niin, että maa ja taivas kaikui.

Olt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille Jumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän lausui: — Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! — Ja katso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja kiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon taakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.

Mutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla rajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat surullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin, székelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.

Ja niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat hyökkäsivät székelyläisten kimppuun.

Nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he nelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään jälelle.

Sitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat taas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta seitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi virta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan kuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat székelyläiset!

Takaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä ajatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat piirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä hituistakaan jäänyt jälelle.

Kolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden vuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat, mutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa székelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta kulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja ärjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin, takaisin, székelyläiset ovat vaarassa!

Taas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin kolmaskin kerta.

Aika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä székelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta turhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa magyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin löytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei magyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: — Isäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman. Mutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti veljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan miekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran vedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa magyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!

Nuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba oli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset estelivät: — Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille lähdönmerkin.

Sillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas oli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota heihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan alallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas székelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta sata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin näkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa skyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan oli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha odottaa enää.

Mutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat viimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien kirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden urhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti székelyläisten viholliset.

Ei jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä, Saturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe: székelyläiset ovat vaarassa!

— Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat ja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan rajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas taivaasta.

Hirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen laskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden suuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä miestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.

Ja kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas tähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden jäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on "sotajoukkojen tie".

Noin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan kuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät skyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata, josta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista Attilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea. Sen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman tasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta tasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta voisi olla kauniimpi ja ihanampi.

— Tulkaa mukaani — sanoi Csaba — minä opastan teidät isäni maahan.
Se on kaunein paikka maailmassa. —

— Uskomme kertomuksesi joka sanan — vastasivat heimon vanhimmat. — Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä, niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän lähdettävä Attilan maahan —

Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle. Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä — silloin hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa — He tuhoutuvat sinne — murehti itsekseen Csaba.

Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden ainoan kerran kumminkin — toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".

Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle — magyarit eivät liikahtaneet skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella. Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä, kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.

— Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka tahansa — sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.

Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista: otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu — yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään — hänellä ei ollut lasta. Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän uuteen kotimaahansa.

Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. — Katso — sanoi Emese — maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. — Yhtä vain Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan — poikaa, joka astuisi isänsä tilalle.

Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa eteenpäin yli koko maailman.

Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.

— Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa — virkkoi tietäjien esimies. — Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan maahan. —

Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa. Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu, ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.

— Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä — sanoivat tietäjät.

Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja nuoret, naiset ja lapset.

Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan, vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan. Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.

— Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa — sanoi Almos punaisen verensä pulputessa.

Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa. Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt. Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet kiveä kiven päälle.

Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko. Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: — Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille asti.

Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen. Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään. Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.

Ja he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat metsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan lannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat olevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin ihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:

— Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa, jonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä aavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä kantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret reunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin monta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!

Sillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat surunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan vihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään Almosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.

— Seuratkaa häntä! — Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena päämiestensä syliin.

Tonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla liikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan muisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko "Jumalan ruoskan" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä heidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet magyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän parhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä silmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.

Eihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin täällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta itkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa puhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat magyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.

— Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! — huusivat magyarit ja székelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.

— Seis! Odottakaa! — rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. — Meidän on ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa, luovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos luovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin miekalla me sen otamme. —

Nuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen neuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund päällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka jokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä kaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.

— Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi, nähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on maassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet matkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa, kunnes sinä saavut. —

Kusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät, pustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui ihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se maa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen kaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk. Hän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä kierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.

Kusid sanoi: — Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid, Kundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän maahan asumaan. —

— No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun maassani — myönteli Svatopluk. — Hätäkös teidän on täällä elääksenne, jos väin minua uskollisesti palvelette. —

Tarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään, sanoipa vain Svatopinkille:

— Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron hänelle. — Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä Tonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen ruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban kertomukset olleet satua.

Ja Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he kuulisivat Kundin pojan retken tulokset.

— Katsokaatte tätä multaa — se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei löydy muualla maailmassa.

Kädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan tarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille heinätukkonsa.

— Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja koettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. —

— Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen
Tonavasta. —

— Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? — kysyi Arpád — ja kuka on niiden ylin päämies? — Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä kysyessään.

— Monenlaisia kansoja asuu täällä — vastasi Kusid. — Mutta ensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja morvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä vastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä uskollisesti. —

Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä vimmoissaan pyöritteli.

— Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen.
Lähdetään! —

Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin. Sanoi hänelle:

— Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle. Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan maasta. —

Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.

— Kyllä minä, vaikka sata kertaa — sanoi Kusid. — Jos elämäsi on sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon, että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. —

Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen kasvonsa.

— No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään.
Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan
viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon.
Ymmärsitkös? —

— Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä. Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? —

Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta yksi riitti kolmea vastaan — tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa. Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, — niin paljon verta siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti, tuli hänenkin haudakseen.

Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan: Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin unkarilaisia elää maan päällä.

Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus, magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät: magyarit ovat saapuneet.

Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen. Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.

Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion. Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin, etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan: Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin eteen tuomiotaan kuulemaan.

Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä. Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:

— Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä ruoskimaan — sanoi Lehel vahvassa uskossa.

— Kuolema teille! — huusi Saksan keisari. — Hei sotilaat! Käykää kiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.

— Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä. Ansaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän sinulta. —

— Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa siihen vielä viimeisen kerran. —

Oi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa, kyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto. Saksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää kumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.

Mutta kun surullinen sävel loppui — mitäs silloin tapahtui! Silloin heilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa vonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli siihen paikkaan.

— Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle — jyrisi Lehel keisarinne on minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien uskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään olivat toimittaneet toiseen maailmaan.]

Asettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla kärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin eivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona. Säikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin kaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla hän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski tämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi niin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi kummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt silloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa unkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.

— Olkoon menneeksi — sanoi unkarilaisten päällikkö — tulkoon siis esiin se urho. —

Lähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin jo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän laskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen ja sanoo ylen ylpeästi:

— Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani.
Mutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. —

Unkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin ja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!

Kaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies, hän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen asettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni on Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain viereesi vielä kaksi kreikkalaista! —

Ja tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan rautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa. Siihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan siitä.

— No no — ärsytteli jättiläinen — vahinko sinun oli heittää nuijaasi pois juuri nyt. —

— En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa — sanoi Botond ja läksi tyhjin käsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle, kerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi hänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin olisivat ne kaikki lähteneet hänestä.

Arvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä häväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa väen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä unkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään! Häpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti niskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan he jättivät kreikkalaiset rauhaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNKARILAISIA SATUJA JA TARINOITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Unkarilaisia satuja ja tarinoita

SISÄLLYS:

SATUJA

TARINOITA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE