E-text prepared by Tapio Riikonen

MUNKKI-KAMMIO

Runoja

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

SISÄLTÖ:

Alkuruno
Onnen hetki
Lili
Katukuva
Seelia
Maaria
Juhannusyö
Viola
Ulla
Heinäkuu
Brunetta
Silkki-Eeva
El picador
Jeannette
"Pyhä Fransiscus"
Delila
Angelica
Isis
Minne?

ALKURUNO.

Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:

    Myös multa päiwät kohta kai
    Nyt päättyy, — ken uscoi tuota,
    Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai.
    Nyt poisko Maliain luota?
    No niin, ken Onnen warhain joi,
    Se Joucosta warhain mennä woi
    Näin weisaten: halleluia!

    Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää
    En maahan sywälle sangen.
    Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
    Kyll' ylenkatsonut; langenn'
    En kumartamaan Päämiehiä maan,
    Jos heickoja poljinkin toisinaan.
    Työ Herran on anteexi antaa.

    Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin?
    Mies heico ja Hammas musta
    Ja harmaata tullut Haiweniin.
    Wain Crantzeja Taistelusta,
    Cosk' jotki nähty ja tunnettu on!
    Nyt siimeessä Munkki-Kammion
    Näin itzeni walmistaa machdan.

    Wain Muistot Riemua nyt suo.
    Ja niistä kirckain ja armain
    On Piiri tuo, joca tygö ja luo
    Cuin ennenkin käy sulo Parmain,
    Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet
    Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet.
    Sir Cuolem' ei hirmuta mua.

    Täynn' Rackautta on Mieli mun
    Quin Suo, joka kytee tulta, —
    Se ihmekö, caick' Elon liekit kun
    Nyt tukahdutettu on multa!
    Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö
    Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö,
    Näin weisaten Valee-wirren.

    Te Siunatut! Ympäri Jocaisen
    Pään Cunnian Gloorian loisin.
    Te keskellä Murheen Alhon sen
    Caick' käätä tahdoitte toisin.
    Mut aawistin silloin: on käypä näin.
    Maan Riemut jättäen pystypäin
    Käyn taiwaasen: halleluia.

ONNEN HETKI.

Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, — se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.

Kun tulin sillalle, niin aurinko juur aleni taa Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkallensa, luulen, yhdeksän. Ma seisoin kasvot kaupunkia päin. jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, katot portahittain. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. — Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman soi viulu kirkas Ave-Mariaa.

Soi viulu kirkas Ave-Mariaa niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talotöyryn taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo enteellisnä liikkui, värähdellen, ja siellä, täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. —

Sen hetken olen onnellinen ollut. Se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Niin ohi kulki nainen, outo, mutta on sama, kuka: vertauskuva vain. Kahisi helma silkkinen, näin kuinka välähti vaate, kun hän loittoni, en kasvojansa nähdä kaivannut. Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harha-kuviaan hymyileviä, niinkuin tornit tuossa vetehen vihertävään kuvastuin. Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nous kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain, joit' ilman riemuakaan tokko ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, kun oli luonto äänetöntä, mutta jo enteellisnä lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Niin silloin olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, se oli kaarisillan harjalla.

LILI.

Sun kuvasi tuossa, Lili, mun liljani, ruusuni. Siit' on jo aikoja, jolloin unta näit lapsellista, että oisin sun onnesi tarhuri. Nyt yksin ja kylmä oon, — toisin vei myös sua vuosia kymmenkunta. Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili, mun hohtava ruusuni!

Sa muistatko, Lili, sen kevään muistatko, kukkani? Sen lehdon, jossa kai aukee yhä nyt metsäruusuja, nuoret tiellä kai laulain, poimien kulkevi. Ens kerran näin sinut, armas, siellä, toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä, ja katsoit kuin lemmikki, mun liljani.

Ja muistat taattosi talon! Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos. Sa istuit pianon eessä ja laulusi uhkui ja riemuitsi. Ja äitisi, silmät veessä hän hymyili onnellemme ja — tarjos kuun vaihteeksi lampun valon. Syys näät oli silloin, konsa aukes mun hohtavin ruusuni.

Syysillan muistatko, Lili, sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, — suo anteeksi armas muistoni: "On rakkaus niinkuin hauta." Ja huoaten, leikkien jatkuvi: "Ja elämä vaappuva viippalauta." Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, — ja poistuit hehkuen, kiireesti, mun puhtahin ruusuni.

    Ja jouluaamun muistatko kerran!
    Yön tähtisen, kuinka se sarasti.
    Sa hiivit valkoisna luokseni, suusi
    mun suudellen herätti.
    Sa olit niin nuori ja värjyväinen.
    Sun syliini toiko aamu jäinen.
    Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi
    soi eessämme luokissa, Lili,
    mun lumikelloni!

Ja kirkossa, Lili, — ah, antaa papin saarnata! Poves ol' evankeliumi suloisempi, pään nukkunut siihen kallisti. Ja muistatko, muistatko, Lili… niin, mitä muistaisi!… Ei jäähyväisiä eessä sun oves, kun nukkui lapsoisten lempi, kuu talvinen kimmelsi.

Siit' on jo vuosia, Lili. Laps olin silloin, mit' ollut lienen: kuin lintu lentohon päässyt, uutta. mun sieluni riemuita himoitsi. Kai sitten onnea, onnettuutta sain tuntea, myös sinä onnes pienen, ja parhaan, viisas, leikkivä Lili, mun siunattu kukkani.

Me oltiin viisaita, Lili, ei silti liiaksi, Lilini. Nai ihmiset siks, että toistaan ei tunne. Yö ruusuinko haltiaks? Vöinä lasten se haave, jok' armaana leijaili? Oon yö. Ois kukkien armiasten pois kuihtuissa tullut viha ja runne. Nyt kukkii muistosi kauniina aina, kuin keväin ne metsäruusut, siellä, oi ruusuni, liljani!

KATUKUVA.

Pienessä maakaupungissa kadun pääss' on vanha linna. Siell' on muistot ylvään herran, Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

Kadun kaidan talot kaikki pienet, ruskeat ja tummat, tuvat maassa matalalla. Ahtaill' ikkunoilla kukkii verenpisarat ja ruusut. Mutta kaikkialla kaartuu kadun yli vaahteroiden taikka lehmuspuitten oksat, vanhain, vankka-runkoisien.

Siellä kesälaitumella mietin, muistelen ja nautin. Hyv' on siellä kadun nurmi lepuutella runo-varsaa, tuvassansa tummaisessa kesä kaunis kellahdella.

Hyv' on aamull' aikaisehen, aurinko kun hopeaisna huikaisee ja silmät avaa hetkeks armaat' unestansa. Varpuset ja pääskyt räiskää, telefooni-linja soittaa. Koivulehvät välkkelehtii. Viel' ei ihmisääntä kuulu.

Kunnes ikkunaisen alla portti naukuu, kannut kalkkaa, pieni tyttö maidon kantaa. — Kas, jo kadull' luutinensa askaroipi ukko vanha, — kun jo päivä lämpöisemmin ilakoipi kasteisissa pihan ruusupensastoissa.

Nytpä ajaa kotiansa hotellista jälkeen juhlain kamreeri, mies vanha, yksin kojuhunsa nukkumahan, niinkuin vanha eräkarhu ajelema, haavoittama erämiehist' ankarimman, oudon, raskaan elämämme.

Katu herää: metsäsaariin soutaa risunhakuun mummot. Jopa ikkunansa avaa tuolla tyttö itämainen, venäläinen kylpyvieras. Siinä aamuvalkeissansa palmikoi hän pitkät hapset, loimuu suuret, tummat silmät, hymyy ikkunasta aamuun, henkii povet nuoret, raikkaat.

Mutta pieni piikatyttö venerannasta käy vettä, kepsutellen kallellansa. Ah, kun katson tuota raiskaa, taas mun mieleheni muistuu kaukaisen Toscanan naiset, parhain portoista, Brunetta, käyvä kulho päänsä päällä luota kaivoin marmoristen. Missä lienee nyt Brunetta? Viinikuurnaa tallanneeko, vaiko sini-autereisten nukkuu sypressein jo alla. — Niinpä täällä turhaan huokaan.

Laiva huusi, kuohut pauhaa. Tuolla salmein sokkeloissa soilottavat lautat, proomut. Päivänpaiste kasvaa, virta kimmeltää kuin kissankulta, kierii ohi niemen, jolla pinot loistaa kalliolla kultaisina heltehessä.

Ja jo ryssät, kylpyvieraat kaiuttavat melullansa katuamme kylällistä: Miehet laihat, fantastiset, parrat niinkuin jeesuksilla, hetkuvaiset, veltot harteet; naiset rintavat matroonat, oivalliset esikuvat matronaatin, jonka nimi Venäjä on, töppösvalta. Kaikuu huudot, raikuu naisten nauru turtur-kyyhkyn äänin. Punaiset on päivänvarjot, välkähtävät korot kenkäin, — naiset, vetäin ketjuissansa jos ei miehiään, niin muita rähmäsilmä-rakkejansa. Nyt he haipuu, palaa rauha suomalaisille, tuon joukon ahnaille loiseläville, saunoillansa eläville. Idyllinen tyhjyys palaa. Rappusella loikoo koira kärpäsparven pöristessä; pojan-nalli portillansa seisoo liivi-pöksyisillään: äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo.

Siell' on hyvä lapsen olla, nurmikolla kellahdella kanssa kelpo laiskurien, Strehlenaun, Abel Hermantin. Kunnes juureen suuren heiden nukahdamme kaikin neljin.

Nousemme, kun aurinkoisen varjo vaihtoi kadun vartta. — No, nyt tulevat nuo tuolta, nuo, mun jokapäivähiset astujani: venäläinen rouva nuoren suomalaisen ylioppilahan kanssa. Nuor on naaras, punahuuli, tähtäilevä lorgnetilla halullisna, silmät kirkkaat. Ruusunpunertava harso hänen ohimoillaan liehuu. Niinkuin mikä itämainen on hän Venus, Vulgivaga, paremminkin kuin Astarte tai Efeson suur Diana. Mutta poika rinnallansa pitkä, roima, korvenvoima. Niin he kiemaellen kulkee, silmäin alla tummat renkaat. Matkan päästä tallustavi amma, mummo, hospotellen rouvan poikasien kanssa. Niin he kiirein loittonevat kaunihille kankahalle, heinäkuuta henkivälle.

Ah, tuo venäläinen daada ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, joka saattaa kansat lähennellä! Aatteen, jok' ei koskaan härski ole niinkuin kalaöljy muitten suurten aatelasten. Hepä tietää, ett' on hyvä kesä niinkuin elämämme, ei he tuhlaa kesäkuita, armonaikaa väärinkäytä. Moralistiks tulisinkin kateudesta, synkän saarnan pahaa vastaan kirjoittaisin synnin juuren sitkeydestä, — kirjoittaisin, jos ei Luoja minunkin ois maistaa suonut yhtä pikanttia maljaa.

Mennyt onni! — Illansuussa koivuin kulta-lehvistöissä hyttyset jo parvin hyrrää. Pientä katuani kulkee Kirjot kilkan-kalkatellen kuin myös Venäjän matroonat uhkuvilla utareilla, miehinensä, rakkeinensa.

Mummot soutaa saaristosta risukuormin, marjatuutein, neiet hehkuin, silmin raukein, kesän kauniin kukoistusta.

Yötä lyö jo tornikello. Katu tyhjä, majat nukkuu. Välitse vain puitten tummain heloittaa mun vuoteelleni täyskuu kullan-välkkyväinen.

Yössä kattotiilet lukee yksinäinen, ylväs kuumme, haaveileva runoniekka, — kissain vongunta sen sielun virittävi kai sonettiin. Mutta sinkkikatto vanhan linnan välkkyy valkeana. Siell' on muistot ylvään herran Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

SEELIA.

Kuin vuosisatain taakse vaipuu jo muisto Seeliasta, haipuu muun usvaan, jota nähnyt niin lien kyllin, silmät uuvuksiin. Ma tuskin enää tumman, vienon nyt näen katseen, hymyn hienon. Mut valtaan lumon haikeaan ma joudun silloin aina vaan, ja sielussani satu silloin soi, syntyy, moisen auvon taru, jot' ei voi täyttää elo karu. Se miksi, miten syntynee? En tiedä. Näin vaan helkkyilee, jos Seeliaa nyt muistan milloin:

Ol' ennen nuori, nuori mies, — mut missä, milloin? Herra ties, — kai asui jossain autuailla hän muinaisilla kauko-mailla ja keski-ajan helmassa. Ja tämä nuori mies, hän kerran sai nähdä, unessansa yöllä sai nähdä Äidin taivaan Herran! Hän astui taivaan portaita maan päälle tänne, — todeks työllä vain eroitan nyt unten kuvaa, — ja hymyili: päin laskeutuvaa hän päivää hymys, ripsein alta niin kimalteli ihanalta:

Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin voi taivas lientää lääkityksin. Ja seisten siinä säteiköissä, kuu jalkain alla, tähtivöissä, hän — hansikkaita käteen veti, — mik' omituisuus kuitenkin! Kas, kävelylle Madonna ol' lähdössä. — Kuin unessa mies näki sen, ja heräs heti. Mut käden sydämelleen vei hän pyhästi, ja kuunaan ei lie Dante, purppuraisin vaattein, vavissut puhtahammin aattein, kun Beatricen taivaisen ens kertaa joutui etehen.

Ja sitten? Sitten monten lailla hän eli, — jossain, kaukomailla. Hän kiersi teininä, ja viitoin punaisin ristisotaan riensi, — ja pirun kanssa eli liitoin. Siks kunnes aika kiihkon liensi.

Nyt toiviolle karkeassa hän vaelteli kauhtanassa. Ja elon teillä hänkin suita kai suudellut lie joitakuita: yks neito tumma, virvatulta; tuo sini-kukka, kutrein kulta; yks Venus-vuorta huumaavaa, ken mitäkin. Mut huomatkaa, hän että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran!

Siks kaikki kaunein kuihtuvi ja henki muuttuu aineeksi. Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi ja side hellin kahleheksi. Niin, kyllä tietää moni muu, kuink' ihmistunteet lakastuu, mut ehkä tietää kahden verran, ken määrätöntä haaveksuu, siks, että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran.

Ja niinpä viimein nuori mies, — miss' eli, milloin? Herra ties; se sallii kuvitella kunkin, — hän painui hiljaa majaan munkin. Ja siellä unten unheen jälleen hän saa nyt harha-elämälleen. Mut myöskin kaipuu patoutuu.

Mik' illan kirkkaus ikkunassa, — hän kirjan eessä uneksuu. On virran kullat kulkemassa! Ja selliin puna-kulta valoin ja kimmeltävin ruuduin, taloin kesäinen kylä hohtavi. Ah, armas jälleen heinäkuu.

Nyt illankello helähti. Ja ohi munkin ikkunan käy nainen nuori: uhkean mies näkee vartalon, ja puna taas nousee poskiin, lumottuna hän sanat vanhain runoniekkain: "Che bella creatura!" toistaa; Oi mikä armas luojan luoma! Näin elämäkö kutsuu, loistaa?

Mut sitten virkkaa: Harha viekkain vain kaikki sille, jolla on unelmain pyyde rajaton! Vain virvatuli hiitten tuoma: käyt liki, kauneus kohta haipuu. Ei koskaan täyty siltä kaipuu, ken ihmeen unessansa kerran sai nähdä, runounten yöllä, sai nähdä Äidin taivaan Herran. Se unta vain. Mut uni tää se kauniin vertauskuvaks jää!

MAARIA.

Milloinka Jumala tähdet loi? Muita en mieti; mut Kointähden, luulen, silloin, kun Neitsyt Maaria hälle hellimmät hymyt, katseet soi. Silloinpa Herran nous pyhä Henki, korkeutta, kirkkauttaan hekumoi. Silloin hän, pauhussa kuin kevät-tuulen, mielessä suun sulo, Maarian parmaan uhkeus, johdolla kuin käden armaan, riemussa ratki armon ja anteen piirsi sen tähden taivahan kanteen, Maarian katseen niin ihannoi. Riemuksi kärsiväin ihmisienki rakkauden tähtösen keskelle harmaan arkemme soi. Silloin, silloin hän varmaan puhtaimman tuon pyhän laulunsa loi. Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan öiss' ylös viittaaja, lohdutus aivan: myös mua kutsunut lemmen on Koi. Niin Isä armias Kointähden loi.

JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.

1.

Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön, yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti, kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous. Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut, luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta. Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi. Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk' kukin valkein. myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, — uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka. Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa. Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi, yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan. Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers. Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö? Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten, kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.

Kokko ol' loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo. Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat neitoja katrilliin kaarevakauloja vei. Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle: kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei. Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi. Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen, kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut, kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas. Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai: Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet? Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää? Kaikkipa meilt' elo armoton vie, tyly antimist' aivan, — juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin leikkiä, siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, — kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin. Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin? Ah, miss' oisiko maa, jossa ei ihmisen ois riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko? Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.

2.

Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, — siell' ylin onnemme on — haaveissa, pilvissä vain! Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat. Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki, korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.

Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset ruusuina ruskottelee haudalla auringon. Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein, kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat, virrat ja välkkyvät veet, — kesä-öisissä pilvissä vainen ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.

Millaista on elo siellä — kuin ennen, haaveissa lapsen? Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain! On iki-autuus heill', ilo, nuoruus, terveys ja mahti, kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu! Piireissä on pilarlinnain heill' asuntonsa, miss' ilma aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena yö. Siell' asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!

Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee sen jumalan, joka tult' ohjailee salamain. Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? — Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain! Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa, tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.

Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy? Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten, sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain! Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa? Toist' elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. — Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon, ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen! Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa äitinsä armahinen, portilla nuoruuden; kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite, luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö, lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää; harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan. Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa, jost' iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun, kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös, ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä. Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. — Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon, kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin; vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa, kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan. Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää, riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! — Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen, pilvillä, ruusujen maill' auvossaan asustain! Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan, huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää. Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä, temppelit, pylväiköt, — vieressään rypäleet raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, — niinp' ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin. Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen, kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet: kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy. Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää! Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, — neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo, helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin, nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan. Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren, mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, — ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen, piirissä pylväikköin, — ruskoissa juhannusyön, jok' yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa: luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.

3.

Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin, kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, — eik' idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde, viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas. Pois, ilot, pois! — Kunis taas Koi, punasorminen Koi kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin. Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka kaikk' ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö! Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.

VIOLA.

Kuu paistoi, pilvi varjos sen, yön tullen ilakoi he vain, — niin suukon otti poikanen. Pois väistyi neito ponnahtain.

    Mut sanat kautta hämärän
    kun hälle haave-kauniit soi,
    niin pojan rintaan nojas hän.
    Kuu valonsa taas loi.

    Vait katsoi silmäin orvokit, —
    kuin kummastelleet aivan ois.
    Niiss' siinti onnen temppelit.
    Ah, kulkuri hän matkas pois.

    Vie!' orvokin hän rintaan sai,
    se putos tiellä, tuuli vei, —
    sen joku outo korjas kai.
    Ja sitten vuosiin nähneet ei.

    Viola, rouvaks uhkenit.
    Mut yhä samat vienot ne
    mua katsoo sini-orvokit
    teekannuin sivuitse.

    Vait katsoo ne ja syvällä
    on tuttu kummastus, —
    kuin onnen templit entisnä.
    Se liekö hairahdus?

    Mut hyvä hairahdus se lie
    ja siitä riemuitsen:
    Vain yks on onni, jot' ei vie
    meilt' elo arkinen.

    Sit' onnea ei viedä voi,
    jot' emme ottaneet.
    Se lempi kauniin muiston soi,
    jot' oomme haaveilleet.

    Kaks yhtyy toinen toiseensa
    ja usein toistaan lyö.
    On lempi parhain suudelma,
    Viola, kuudanyö!

ULLA.

Ah, majatalon emäntä kuin omenainen! On perä pyöreä ja poski puolan-paistavainen ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot. Jok' aamu varhain torille hän pyörii ja piikaparvessansa ja hellan eessä punottain hän hyörii, hän munat paistaa, keittää hienot keitot.

Oi Ulla-kulta, — rouvan nimi Ulla on, niin pulskea ja vetreä ja hurskas, moitteeton: Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä ja Herran sanaa haastaa. Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä ja katsoo sinisilmin kurkihirttä ja ripset kylpee veessä. Syy onkin: kuoli mies kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.

Se arvon rouva aina ahkeroi. Muut touhut tuskin lepohetken soi, jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli. Ja siinä laulelee hän "Korkealle kukkulalle" tai "Nuku, rauhaton sydämein" ja heleästi rallattaa. Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät viel' Ullan posket, juur saapuu kevät. Niin, kevät jälleen: puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.

Ah Ulla, armas nainen, omenapuittes parhain omenainen, vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla. Se ei lie paljon. Pois siis talven virret. Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret. Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein". Ai, sepä siitä laulustas vain havaa. Niin, uljas Ullasein, sä majatalon emäntä, nyt avaa sun porttis, oves kuninkaasi tulla!

Ken on se korkee kunniasi kuningas? Vain köyhä, kiertävä ylioppilas; yön tullen kolkutti, kun aukes anisowkan kukka. On takki nappi-vajaa, ah sen vian kai nähnet, Ulla, muuallakin pian. Mut jos on huono takki, niin sametist' on lakki. Ja ruusunpunaisina liivit paistaa, vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.

    Mut vakaalta hän näyttää.
    Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset?
    niin miettii Ulla.
    Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa,
    kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa:
    "ei, ei saa tänne tulla!" —
    "Mut enpä aio maistaa
    ma kattiloita, asiaa on mulla.
    Jos voisitte mua työssä käyttää,
    niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa".
    Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan.
    Mut puistoon valkeana kukkivahan
    ylioppilas se katsoo, huokailee.
    Ja huokaisee
    ja katsoo nuorta rouvaa:

    "Ai mikä uhkea puutarhamaa!
    Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa:
    Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta,
    ei ole kummastella, silmää maahan luoda.
    Viraton olen, köyhä niinkuin rotta.
    Kuin ennen laulettiin:
    Pojasta herraa aiottiin
    ja herran takki oli yllä…
    Mut toistaiseksi
    päin pyttyä on kaikki mennyt multa,
    en virkaa oikeata keksi.
    Mut — kesäiseksi
    nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta!
    Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"

    "Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus.
    Mut vieras hän on itse totisuus.
    Ja — kuinka käykään, Ulla,
    on kesärenki sulla!
    Ei ole laiska,
    se raiska, —
    kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata!
    Ei sitä nähdä saata,
    ei siedä,
    vaan täytyy virkisteeksi viedä
    jo kahvia ja funtta-pulla. —
    Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs
    jo kuiskaa: "Sinisilmät, — näyttäkääpäs."
    Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.

Ja viikko toinen, — ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään, se poika juupeli! nyt heittämään hän kuusen käpysillä tohti jo aivan rouvan rintaa kohti, se tuvan loinen. Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren, ja lehtikuusen juuren taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! — Ja kevät huumaa, omenapuissa kukat lepattaa, on tuuli armasta ja kuumaa, sen veren hehkuun saa. Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy. Voi virsiniekkaa parkaa, hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy, ylioppilaalle kaulaan karkaa ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"

    Se päivän työksi riitti. Sylikkäin
    he iltaa istui, leski huokas näin:
    "Voi meitä,
    voi teitä,
    voi herjee, mikä liekään tullut mulle,
    kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa
    sydäntä nuoruus huumaa.
    Jos tietäis tämän Niklas-vainaa,
    kun kehyksistään katsoo tuosta, —
    mun järveen pitäis juosta!
    Se oli vasta mies,
    niin, reilu, pulska mies,
    saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties?
    El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa
    on rakkauteni, jota annan sulle!"

    Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei.
    Mut mitäs rikat ristissä? Hehei,
    on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus.
    Oi onnekkaat
    nuo kevät-ajat autuaat!
    He lempi öin, he lempi päivin, illoin,
    ja milloin alhaall', ullakolla milloin.
    Kun kysyi tarhuri:
    "Mua lemmit, Ullani?"
    "Juu — lemmin!" nauroi Ulia,
    "niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.

    Te, hyvät maisterit ja tutentit,
    te elkää olko kuin puutarhurit!
    Hän on niin laiska
    nyt raato, raiska:
    Hän istuskelee vaan nyt kammarissa
    ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa
    kuin sultaani, ja fetsi punainen
    on päässä hällä, ees ja taakse sen
    noin nyökkää tupsu,
    kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa.
    Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa
    ja vuoroin kaulaa.
    Tai taitaa
    se hälle ommella nyt taas yöpaitaa,
    se armas, hupsu.
    Tai suukoin peittää
    ja punssit keittää
    tai kantaa hummereita, väskysoppaa. —

On kiittämättömyys maailman palkka pahan, — niin myös ylioppilahan. Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai hän alkaa jossain juosta: hän juo ja rallaa ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa. Se Ullan rinnan hyys, ja pyhin syystä tuosta hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein: "On pidot meille valmistettu!"… Mutta ei ylkää aatella voi muiskailutta. Se synnin juuri onpi juuri sitkein.

    Kun tulee maanantai,
    puutarhurinsa Ulla jälleen sai:
    Ai, ai, ai,
    kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski
    ja kyynelposkin virren tuiman kiekas:
    "Vai naisten luona, vai?
    Sit' elä valheeks väitä!
    Ma juoksen järveen: — sanopas nyt muuta!"
    Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, —
    siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski:
    "Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas!
    No — anna nyt jo suuta."

Ah, päivät onnekkaat, nuo nuoret, autuaat, omenapuut kun kukassansa hohti! Mut kesät rientää pois ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja ja kiitää etelätä kohti. "Oi majatalon emäntä kuin omenainen!" nyt huokailee ylioppilas ja rinta se nyyhkii tuskaa katkerinta: "Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää. Taas täytyy tieteen oppiin tai viimein hulluin koppiin. — Siis tässä avain, jonka ikkunastas öin usein mulle heitit, kaiku vastas. Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."

    "Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi
    ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin,
    ja armahas?"
    niin Ulla lohduttelee hellin huolin.
    Nyt viime yötä lepäät vuoteellas
    ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa.
    Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti:
    "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti."
    "Oi, enhän!" huudahtaa
    nyt Ulla, riemuaa
    ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.

HEINÄKUU.

Ma läksin heinäkuuta katsomaan. Mun mieleni ol' oudon suruinen. Kyll' armas päivä huikas taivaalta ja vaarat hohti alla autereen, veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain. Mut helle-nurmissa jo sirkat soi, ol' ilmassa syyspuolen raskaus. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.

Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää, mut notkompana vehmaan niittymaan siniset kiilsi kukat, valkeat. Ah, heilui horsma päällä raunion, mut angervoista tuoksu hekkuman kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen oon usein uupuneena haaveillut. Soi sirkat ruohistossa vieressäin. Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti. Siell' liikkui välkähdellen viikatteet: mies keski-ikäinen ja vaimonsa kokosi siellä ruokaa karjalleen. Mut lapsi istui pientarella noin ja lauleskeli lapsen-lauluja. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kun kummull' uinuin, sydän raskaana, kosk' oli ajat parhaat menneet pois.

Ja sattui jälleen silloin kulkemaan sen kautta nainen, armas minulle jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on keväinen tuuli kertaa seitsemän pois karistanut kukat kirsikkain. Hän tuli luo ruispellon piennarta. Jo kaukaa tunsin tutun vartalon, suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen. Ja kasvoilleen sai punan hienon taas; syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon: kun nainen kypsä lasta halajaa. Ja vartaloaan, raukka, kallistain ja luomet sulkein, hymy huulillaan hän mulle käden puhtaan ojensi ja kutsui kanssaan maata kulkemaan. Mut mieleni ol' oudon synkeä, vaikk' ilvehtien naurun naamioon sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu. Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt! Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen. Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni! Niin, täytyy tässä runo laatia, vain runo, heinää, heinää karjalle.

Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain, syys-öitä ennustellen sirkat soi. Mut tuolla kieri virta kimmaltain pois ulapoille, alla autereen.

BRUNETTA.

Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme. Aurinko jo vaeltaa ylhäällä taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella tuulien suhinaan, lintujen lentoon, äärille taivaan, jonneka hattarat hopeaiset haihtuvat.

Brunetta, mikä oli se viinapuu? Oi, naurava tyttö oli se viinapuu. Kuin koiperho tuleen minä karkasin siihen, ja halukkaasti etsin sen rypäleistä unheen.

Niin tanssimme yön kuin valkeat peikot. En nähnyt muuta kuin sinut, oi viinapuu, kuin sinut, Brunetta, kiharoissasi raskaat tertut.

Nyt nukkukaamme, Brunetta. On vaikea valveille taas onnesta herätä. Nyt hervotkaamme, Brunetta, kuin kuninkaat patjoille ruusuisille, kuin vainajat multahan maan, ah, ilman tuskaa. Niin raukeana, kultaisna sa yhä mulle kimallat, sinä viinapuu, kiharoissasi rypäleettömät tertut. Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella. Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme.

SILKKI-EEVA.

Voi sua, kurja Eeva, kuink' olit kelvoton! Se oli Helsingissä, — ja kevät-ilta Luodoll' on. Soi verannalla viulut ja meri hohdon saa hopeisen, mutta maljat kuin kulta kimmaltaa. Ne sielulleni purjeet antaa, ma kiidän pian kohti haaveen rantaa. Mut — voi sua sitten, Eeva, niin halpa, tunnoton!

Ma lähtöä jo viikoin tein maalle: juhla viimeinen! Ah, kuink' on raskas jättää pääkaupunkimme, riemut sen. Siis lähdön kyynel-malja! Ja sähkö-liljat syttyvät ja nauru, riemu raikkuu! Mut tuolta rannat hämärät ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri. Mun kauneus-onneni on suuri. Mut ah sua, Silkki-Eeva, kuink' olit kunnoton!

Ja hetket viistää, kuistit jo tyhjenee, ei soitot soi. Siis vielä maljaan, veikot: se onnen käyttäköön, ken voi, siks kunnes viime hetken lyö gongongi, on vallalla yö, — kaikki melkein mennyt muu paitsi kunnia! Ah, onni, että kunniaa ees kantaa! Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa taas pursi vie, mut silloin, — voi Eeva kunnoton!

Löi laine laiturilla ja paistoi kevään suuri kuu. Ja joukko raikaellen se sinne, tänne hajautuu. Käyn haavein kadun vartta, — hän silloin tullut on: on tullut keinuin, notkuin, hymyillen, vallaton! On kahiseva silkkihame yllä ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, — mit' aikaan viinin kultaus saa, Eeva, onneton!

Hän seisahtuu ja katseen luo syrjään, hymyää. Ja kumartaa, ja silmät ne alta harson sinertää. Voi, silmät läpi harson ne siilaa mun, ne huimaa mun, kun povens' aallot liikkuu. Ja kuulen kuiskailun, ja notkeasti puoleeni hän kääntyy ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy. Mut ontuu, häijy, toista jalkaa! Hyi, halpa, arvoton!

    Mut kainalooni silloin
    hän käden äidillisen vei.
    "Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky!
    Mut köyhä olen, kultaa ei.
    Muu kaikki mennyt, paitsi…"
    Se huokaisemaan hänet sai.
    "Ja onnuthan sä, — armas!
    Sa itse helvetti oot kai,
    täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?"
    Ah, pian aseet vei hän multa!
    Pois tempas käden, — siitä
    kuink' olin onneton!

Pois rinnat käänsi uljaat, — ja huokas hiljaa, loukkautuin. Ja surulliseen silloin ma profiiliinsa hurmauduin. Loi silmät jäykät maahan ja nyyhki: "Kuinka voi niin kurjaa, kurjaa luulla. Mies mua raukkaa rusikoi. Mut onnetonkin rakkautta halaa." Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa se rouva, Silkki-Eeva, se viekas, kelvoton!

Ma sentimentaaliksi taas muutuin, runo-haikeaks: "Ah, ylväs, kaunis rouva, mik' autuus sille, jolla kaks vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri. Muu mennyt paitsi kunnia on juuri." Ja siitäpä hän katsantoon sai riemun jälleen: "Kulta, et usko kuinka altis oon!" Niin aukes sulo-suunsa salpa: "Oon altis, altis, halpa ja hehkun rakkauden tulta." — Niin, totta halpa, halpa, ei kallis, mutta halpa, tuo Eeva vallaton!

Niin mentiin: "Herra taivaan", hän kuiski, "minkäs onnen soi. näin nuoren, hellän kullan! Mua rikkaat vanhat vartioi: ne kuljettaneet kesäksi ois kylpemään mun Riigaan. Mut — minne pistää mieheni? Ja minä hitsin Riigaan tai muuhun Portoriigaan! Ma tahdon vain sun kammioos, sa poika vallaton!"

Ja mentiin, mentiin — huhhei! Hän oven pieleen pysähtyi ja punasteli, armas! Siks kunnes kaulaan köynnöstyi ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi. Ja hameen silkki-välkkyisen hän kiirehesti heitti. Kuin paratiisin käärmehen kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin. Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, — voi kaarikulma, punasuu, voi Eeva vallaton!

Kun aurinkoinen nousi, hän silloin myöskin naurain nous, ja kureliivit, silkit hän puki jälleen, niinkuin jous taas pinnistyivät lanteet. Ja posket maalas punaisiks ja otsan puuteroitsi ja nosti hapset korkehiks. Ja suuta suikkas: "Näkemiin". Ja lakkarini aarteisiin hän syventyi: "Ah muistoks nää mulle tulkohon", — niin nauroi rouva vallaton. Ma laskin hänet alas — ikkunasta. Ja sieluni kuin noussut raikkahasta se kylvyst' oli, huhhei, — se rouva verraton!

Mua meren lokit nauroi, nuo aamun kauniit kirkujat, ja nauroi kalamiehet, jotk' ikkunaani katsoivat. He nauroi, minä nauroin. Ken nauraa viimeks, parhaiten se nauraa. — Miserere, jos silloin oikein tiesin sen! — Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan. Mut mitä siellä huomasinkaan! Voi, voi sua, rouva, Eeva, voi peto, arvoton!

Voi arvoton, voi halpa! Nyt kuuta kaks oon istunut kuin vanki, kapusiini ja öljyt, myrkyt maistellut; ja tunnen jalot herrat ja hyper-manganaatit Albergit, protargoolit ja kaikki saakelit! Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa, ja piimään mennyt mont' on markkaa. Voi kuinka olit halpa, sa tyttö kunnoton, sa rouva, Eeva, nainen! Lyö Luoja häneen salpa kuin masto mahdoton!

EL PICADOR.

Oi pikku picador, mik' ilo suuri sulla on arenalle tulla ja härkää ärsytellä! Sä alat lähennellä niin viatonna, vieroin pahuutta, viheltäin. Mut härkä silmin kieroin sua katsoo, kääntyy päin. Se taitaa epäellä, se uhkaa, kaapii santaa.

Mut kun et puna-liinaa sa huiski, naudan-piirtaa, niin härkä miettii: Ethän sa lie toreador, kuin lammas käyskelethän. Niin taakseen tulla antaa; mut tuskin arvaakaan, jo istuu niskassaan sun piikkis, kauniit tupsut. Ja kun se suuttuu, tuolla jo seisot syrjäpuolla ja sikarisi savuin kautt' ihailet, kun avuin ne teuhaa toiset hupsut, ah, arvokas toreador ja — härkä.

Ai, pikku picador, sä varovammin päly on härkä jalo, suur, ja tiedä, sill' on äly! Kun huomaa se sun juones, se puskee, puhkoo suones. Jo suuremmatkin juur se sama nauta tallas. — Ja kuules: härkä tuo jos runo-arenallas on se kuin luulen, suo mun tietää, mitä sitten jää penkkiin katsojitten?

JEANNETTE.

Pikkuinen Jeannette…

Sataa, sataa lunta.

Minne kiirehet, neiti? — Iloiset silmät tummat kiiltää sateensuojan alta, hymyy veitikalta:

"Niin, — ja tahtonet?"

Jalat pienoiset…

Sataa, sataa lunta, viimaa huokaa, viiltää: Eikö kummaa unta joskus nähdä sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin?

Silmät mietteiset: Päivät neule-töissä piinaa, elon huolta; säästää toista puolta unelmissa öissä. — Miten hymyilet! Nimesi? "Jeannette."

Köyhän kammiossa juhlavalot loisti: silmät herttaiset, — kun hän kepsin poisti, kengän pienen, jossa välkkyi lumikiteet. Puseroisen siteet päästi, ruusuiset povet paidan alta hohti; kainoksuin, peittäin, punastuvi kääntyi, hymysuin. Silmät iloiset, tummat. Oi Jeannette!

Levätkäämme näin tässä vierekkäin, sanaa ei, vain suuta. Vaikka jotain muuta lahjaa sitten tois tämä toisillemme, jos niin elo sois, nyt vain vaikenemme. Että nähdä unta kummaa joskus sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin.

Sataa, sataa lunta.

"PYHÄ FRANSISCUS".

"Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla maass' armaiden muistojen, kun paistaa päivä heinäkuun. Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria, mut silti se on isänmaa. Ei kaapua munkin hällä, ei nuoraa vyöllä, hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä ei — aivan vielä. Mut silti hän on Fransiscus, vain sporttihatussa ja nenällä kakkulat, — sen näköinen olla hän voi nykyaikaan! Niin, maata kutsuu hän äidikseen, tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa; ja siskoksi nurmen-nukkaa, joka nuokkuu vieressään. Ja sääli sielunsa täyttää maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota, jok' eessään kuumalla paadella ryömii, kuin säälis hän itseään.

On takana tornit, nuo vanhan-ruskeat, nuo ontoin tykkiaukoin kuin pääkallon silmin. Myös kappelit, kalkki-valkeat kuin ihmisen sielu. Siell' uinuu linnassa muistoa monta, siell' ennen ritarit ylväät seisoi käsi miekalla, otsalla rauta, — vain leluja, pahvia vain. Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta ja kuuset helteessä huokaa yön-mustina kuin sypressit haaveiden haudalla.

Mut valleilla tuuli käy! Ja lentää hiudut piilipuun kuin ihmisen elonpäivät pois, — alas aaltoihin, virtahan vievään ja järvelle aavalle, jossa hopeoitaan aurinko seuloilee, — hopeoitaan: vain valon harhaa! Mut kaukaa tummana kuultaa, sini-tummana poutaisten pilvien alta ylt' ympäri armas maa: sen kartanot kaukaa harjuiltaan, nuo korkeine pihakuusineen ja kirsikkatarhoineen.

    Näin muistojen kultalaan
    ja kaihoon menneen lapsuusmaan
    ja kirveleväiseen toivottomuuteen
    on vaipunut tuo Fransiscus,
    tuo muumio melkein.
    Mut nainen luonansa istuu:
    hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
    Hän astellut äsken on rinnallaan
    ja hän alabasteri-sormin, joita
    vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
    on kättänsä koskenut.
    Ja pysähtynyt ja silmin suurin
    on katsonut, kummastuin.
    Ja kätensä korkeuteen kuroitellut
    on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi,
    pyhä Fransiscus hymyili vain.
    Ja nainen on tepastanut
    kuin valkehin vinttikoira
    ja nauranut leikkien, pilkallaan.
    Ja taas kädet kietovat ojentanut
    kuin kiertyvät käärmehyiset,
    mut Fransiscus silmänsä sulki
    ja puraisi huultaan.
    Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
    tuo lähellensä, kohdalle astuin,
    matalaisessa valko-kengässään
    ja virkkaa:
    "Kas tuossa päänalainen sulle, —
    sinä sellainen, —
    pyhimys!"
    Ja sitten niinkuin pilari seisoo
    vait aivan ja tuskallisna.
    Suu hymyssä. Kunnes viimein hän
    näin huudahtaa:
    "Oh, mitä oon, — kuin madonna!
    Ja sinä — pyhä Fransiscus!"

    "Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua
    hän ollut, ja viittansa purppuraa.
    On kruunut hälle hohtaneet.
    Kädet uskolliset ne miekan kahvaan
    on tarttuneet häntä seuratakseen.
    Soi soitto, maljat kuohui.
    Toi kukkasen neitse rintaan.
    Hän niin rikas ollut on!
    Ja nyt on pyhä Fransiscus!

Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo. On mielensä kellastunut. Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa. On sielunsa ahdas selli vain ja kylläisyys ja äitelä "spleen" on sellin seinällä ristinpuu. — Niin miettii "pyhä" Fransiscus.

Ja alkavaa kuoleman kaipuuta ja kätkettyä sydän-vaivaa vait hän kärsii — itsekseen, hän vierellä nainen uskollinen: Oi maa, mun äitini, sa huikenteleva, hedelmöivä, joka synnytät miettimättä sekaisin heikkoa, hyvää, ma olenko itseni syy? Siks suo minun mietteet unhoittaa. Sun nurmellas, parmaillas olla vain. Ja aurinko, loistava taatto yks, joka teit valollas minut onnettomaksi, epäilykseni lämpösi surmatkoon! Ett' uneen vaivun, sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan. Ja taatto toinen, sa tuuli, mun vilvoita vaivautuneen ohimoita; ja oi, suvi-sateen vihma, sa jäähdytä ilma mun keuhkoini kuumain hengittää. Saat kiitokset, maan-mato, multa: Sa näytät mulle, kuinka kestää myös täytyy ihmistä heikompain. — Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee, nyt ristinpuulla.

DELILA.

Mies makasi maassa pää helmoissa naisen, kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi. Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:

1.

Sa olet kaunis Delila, sinä, joka mun sielulleni kelpaat, jota olen ma ruvennut rakastamaan, ihanaisin vaimojen seassa, joka sydämeni oot ottanut pois! Sun kaulas on valkea välillä pitkäin hiuspalmikoittesi, poimullisten kuin vaippa ja purppura kuninkaan. On kaulasi arvoinen kulta-käätyin, on kätesi hohtava helmiäinen, sun kätesi renkaissa, jotka helkkää kuin naurus, koska sen huilut soi. Miten silmistäs sini-tummista vilkkaa ilonhaluinen, nauttiva pakana, — sinä armain naisista philisterein! Miks kartat näin, jota kuitenkin tahdot, miks kätesi kauniin kurkoitat mulle ja taas vedät pois, minut karkoittain? Miks voitonriemuinen, kylmä oot, sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat. Miks uhkeena, nauttien kuuntelet mua, kun rientää yö ja kuun sirppi siirtyy, ja varjot kiireesti kulkevat pois! Oi, anna mulle sun rakkautes! Sinä kaunis, kaulasi valkeena hohtaa, miten sanot sa minua rakastavas, kun sydämes ole kanssani ei, — sinä peljättävä kuin sotajoukko, sinä kiehtova, kieltävä Delila!

2.

Mun sieluni, jalkaisi astinlauta, minun sieluni nousee kapinaan, minun sieluni huutaa Herran tykö, — sinä ylpeä, viisas Delila! Sinä kuiskit vain: "Olet Herran mies." Niin, olen Jumalan nasiiri äidin ma kohdusta hamaan kuolemaan! On minulla raskahat nasiirihapset, sysi-synkeät, raskaat kuin tämä yö. Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun ylivaltaa vastaan philisterein, — sinä ainoa joukossa philisterein, pahan heimon tuon, joka maan rumentaa, monet Herran valitut orjina lyö se ääreen kehnojen alttariensa ja jumalten ulkokullatuiden, niin rohkea pelkuri-uskoineen! Ah, Herra jos sois minun etsiä syitä, syyt löytää ja laumalta philisterein alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa, kukistaa kuvat kuolleiden jumalain! Ja myös, niin, vainen, myös ketun keinoin nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa, ketun keinoilla kykkäät ja kuhilaat, — ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan vihamiehiltä turmella viinamäet ja poimia tarhoistaan rypäleet! Ah, Herra jos sois sitä riemua maistaa, minun riistää tarhoistaan rypäleet! Näet valtavat on vihan hapset mulla. Ja siksi ma toivo oon ystäväin, ja siksi ma oon vihamiesteni pelko, vihatuiden, halpojen philisterein! Vihan leppymättömän raskaat hapset. Mut sinun helmassas heikko oon. — Mut sinä voimani kahleihin lyöt!

3.

Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä, kuin karitsainen vieno ma oon, sinä, jota mun sieluni rakastaa, sinä ruusuni orjantappuroissa, sinä kiehtova, kieltävä Delila! Sinä, jonka näin minä rotkoissa mäen, kun alas laaksoihin astelin kerran ja viivyin leirissä philisterein. Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein, tytär vaimojen seassa philisterein! Oli kevät ja kukkaiset puhjenneet, soi maassa turturikyyhkyn ääni, kun, armahin, lounaalla lepäsit. Sinut näin, kun kiersin ja etsin naista kuin peura, mi lähteelle halajaa. Sinut näin: vapis polveni, sieluni nääntyi, minut yhdellä vain sulokatseellas kuin kaulasi käädyllä kahlitsit, sinä, joka mun silmilleni kelpaat, kuin sinetti painuithan sydämeen! Sinun nimes jo kultainen kaiku mulle oli niinkuin kallehin, vuotava öljy, Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien, joka ensinnä minut majaasi toi. Sen muistatko, armas. Siitä on kauan. — Ja nyt yhä makaan sun polveis päällä, kun yö lyhyt, kultainen rientää pois. Oon sairas, kuule, rakkaudesta! Sua vannotan nyt jalopeurain kautta, ja pardein, vuoristoin leopardein, sua vannotan nyt, sua, Delila: Ah, anna minulle rakkautes!

4.

Miks vedät kätesi armaan pois, — miks kurkoitat kummankin mulle ja taas vedät kalventuin, hymy huulilla pois? Miks huokaat hehkussa kammion, jos sinuun käyn, jalo viinapuu! Mua suutelet suullasi hekkumassa, ja onnekas oot, kun loistaa mulle sun rintasi kuin kaks armasta vohlaa. Miks riemuitset uhkeutta palmikkois? Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle. Jos tuskassa huudan luo vihan Herran, sinä värjyt niinkuni kyyhkynen, sinä, peljättävä kuin sotajoukko! Jos syliini väistyvät polvesi kiedon, sinä seisot pystynä, tyynenä vain, sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat. Mua vaivaatko hamaan kuolemaan? Minä ilmoitan kaiken nyt sydämein: Ma oonhan kuin erämaan jalopeura, joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa. Mun annatko näin vihamiesteni käsiin? Sinä kaipaatko riemuiten huutoa mulle: "Vihamiehet sun päälles!" Ah, huutaisit turhaan: ma heikko kuin muutkin helmassas oon. Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?

5.

Ah, leikannut oot ne jo, Delila! — Miss' on moni kuukaus, jonka ma vietin vain toivoen tähteä kannelta taivaan alas astuvaks; ah, hän astunut ei! Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit minut kietoen kalvaihin arvoituksiin kuin kaksilla vaskikahleilla? Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas: en aikoihin kaunista maailmaa minä nähnyt: vain sinut eessäni näin, sun huules kuin punanhohtavan rihman, muu varjohon peittyi vaivan yön. Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin, mua näännytti vain jano armaiden huultes. Verikyynelin silmäni sokeutui. Ja sokeena kahleihin minut löit, niin olen nyt vankihuoneessa, orja, oi valkea, hehkuva Delila.

6.

Työmyllyn orjana valkein huulin kiven-salkoa kiertäen köyryssä käyn. Niin kauan oon vääntänyt kumarassa. En laaksoissa voimassa, vapaana riennä! On hyljännyt minut menneisyys. On hyljännyt minut Zebaoth! Mun muotoni raskas ja muuttunut. Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat, vihatuiden joukkio philisterein! Ei ole totuutta suussa heidän, he liehakoitsevat kielillään, he täynnä on käärmeenmyrkkyä, virkkain: hänet tuokaamme meille soittamahan helistystä Herramme temppeliin! He vääristelevät huuliansa, kita heidän on avoin hauta, oi Herra, oi Herra, sa laumojen Zebaoth, kurkkuun hän hampaat heiltä musertakoon! He haavoitti minua ilkkunsa piiskoin, olen uupunut hamaan kuolemaan. Ah — koskaan, koskaan en minä saa vihamiehiltä korkeuksia kaataa, en kuvia kuolleiden jumalain! Ja, armas, koskaan en ketunkeinoin nisuvainioitansa, kurjien, polttaa, ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan! Rypäleitä poimia tarhoistaan! Miks, Herra, miks luotani mennyt oot! Miks, Herra, en sitä maistaa saa! Vain soittajaks vihattavain olen tullut, he huutavat: "Tänne hän kutsukaa nyt huiluilla, pilleillä helistämään," väen vieraan ja halvan temppeliin, niin rohkean pelkuri-uskoineen!

Ah Delila, armahin Delila, sinä anna mulle sun rakkautes.

7.

Miks vedät kätesi hiljaa pois, sinä, jota mun sieluni rakastaa? Sinä ruusuni orjantappuroissa. Povi valkea vaippasi purppuroissa, sun huulesi, ah, punan-hehkuva rihma, sinä sydämeni olet ottanut pois. Oi tuoksuva, armas, luomes kuin lumme, mua suutelet suullas hekkumassa, yö äänetön rientää ja kuun sirppi kiiltää ja varjot siimeiset siirtyy pois. Ah, hehkuva, uhkea Delila, sinä anna minulle rakkautes!

ANGELICA.

Angelica! Niin katsoit kalpeana, kun luotani sun syöksi tyly sana, et tiedä, mitä rakkauteni on! Se, jota kutsui runo-taivaan ovi, maan pääll' on tunnoton ja onneton. Et tiedä, mitä tämä sydän on: Raketti singoitettu taivohon! Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi. Kuin kupla hento, johon kuvansa luo kaikki, ihailtava kiiruulla. Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan. Vain ilta-pilvein puna aaltoihin: se hetken hohtaa. Lieska helvetin!

Angelica, sa voitko anteeks antaa? Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani. Lieska helvetin! Vain satu, jossa näkee ritarin suloisen rouvan ynnä knaapin kainon. Suloisen rouvan, jonka murheen painon suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, — povella harso hopein värisee. Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi. Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi. Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta. Vain suurin tuntemattomuus voi maasta tään sielun nostaa, taivaan satuna. Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica, sun täytyy anteeks antaa, ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani! Tuska helvetin! Niin, kulta-malja, juoma taikurin: Isoldelle ja Tristanille keitti sen musta velho, toden heiltä peitti. Isolden muistatko ja herransa? He, hourut, rakastivat sieluina ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin, mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin. He haastoi tähden kautta toisilleen. Ja lähti kahden korven synkeyteen ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka on välillään, ja mies on panssarniekka. Niin tähteen tuijottaen kuolemaa he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa. He hourut! Niin vain satu keski-ajan voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan! Jos väliltään ois miekka viety pois, ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois! Mut silti: eikö moinen harhalempi lie ollut vihan totta totisempi? Miks toista lähetä, miks tutkia? Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica! Voit mulle anteeks antaa. Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa mua onni. On vain lieska helvetin. Vain näyttämö — Francesca Riminin. Asetus: huuruin punailman täyttää, Mefisto katsojille parin näyttää, jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä, suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä syleilee toista, hekkumaa he vääntyy. Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy? Ei, — kunnes esirippu laskeutuu ja tuli sammuu, nauru kajahuu Mefiston; lavalla on paljaat rangat. Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat? Miks lähestyä, luoda katsetta, puhella, tunnustaa ja tutkia? Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan? Iäinen hornan liekkikään ei ihan voi olla sille, jota polttavi suur kaipuu, tosin tuska, helvetti! Angelica! Sun syöksi vihan sana! Oot lähellä, siks olet loitoimpana, oi armas, joll' on taivasta täys povi. Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi, vaan tahtoo yksin lisää murtua? Vain outous rakkautta, Angelica!

ISIS.

Egyptin maalla oli templi ammoin, luin lasna sadusta, se kammoin ja haavein sydämeni täytti. Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman ihana, säteilevä, että tumman maan päällä oli harva, jok' ei tuota ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.

Mut kuinka valtaansa se käytti, jos pyhätössään verhon takaa kelle se näkyi alastonna poloiselle, ja kuinka palattiin sen luota? Näin varoittivat papit: Onneton sen kauneus, häikäisevä valo on. Se, jolle ilmestyy, hän maahan suistuu ja kuolee sokaistuna niin. — Mut silti moni tahtoi tuolla tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.

Niin satu vanha mieleheni muistuu.

Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein mun valtaa miete, jonka tähden vaikein elo, heelmätönnä rientää pois, — jumalatar yhä eloss' ois.

    Ja muutkin tuntevat kai: jumalatar
    se elää. Mutta miss' on valtiatar?
    Miss' on sen temppeli? Ei tieto yllä!

Mut usein, konsa tuska maahan asti mun suistaa, voimani lyö raskahasti, sen eessä olleheni huomaan kyllä.

Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy salassa meiltä? ehkä joku kysyy. — Hän kuinka kuvaella sitä voi, ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi? Vain huoata hän jaksaa hevin:

Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta on auringon, mi syytää tulta ja häikäisee ja sokeudella lyö. On kaikki pimeyttä, mutta yö soi vielä kaiuin raukenevin:

Se, jok' on päässyt valoon, rakastuu yöhön, kuolee sielun paloon. On onni pyyde: täyttyessään yltyy, ja rakkaus heelmä, kypsyessään kyltyy, ja sitä mukaa kaikki muu. Ken nähdä tahtoo, halussaan on hurma, ken tunsi, sydän kuoloon pakahtuu.

Siis valtaansa mun otti templin surma.

    Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen
    ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen!
    Haa, parissanne liikkuu kuollut vain,
    kuin moni muukin, joka odottain
    ja haaveissansa kulki templiin sinne:
    hän näköään kyll' elää voi, ja lie
    viel' eessään pitkä elontie,
    mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?"
    hän kysyy, "kaikki sain".
    Hän elää, mut on ruumis.
    Ah, en kiitä
    mä tätä tapaa, jonka jumalatar
    nyt valinnut on meitä varten: ammoin
    Egyptin maalla surmasi hän heti
    sen, jonka loistollansa luokseen veti;
    nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin.
    Niin, toisenlainen on nyt valtiatar
    kuin ennen, konsa sadun siitä
    luin lasna, kaipasin sen temppeliin!

MINNE?

Nyt minne pyrkii mun aatoksein, se uutta tahtova teitten lapsi, kun päivä päättyy taas rusko-iltaan? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yösilmä, kulta-hapsi, maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan.

Se maahan tahtooko matkata, miss' ilma kirkas on yllä palmuin ja keitaan valkeiden kartanoiden? kun papit torneista illalla "Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin ma nukun keskellä aavikoiden.

Ah, onnen sielläkö saada vois! Sen veisi sieltä uus tie, uus kaipuu. Sen koti taivaan on ruskoin mailla. Siks aina matkaan sen täytyy pois, — se kunnes kanssani lepoon vaipuu, maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.

Se sinne pyrkiikö, aatoksein? Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi, maanteillä vuosin jo kulkemiltaan!