The Project Gutenberg eBook of Aarteen etsijät, by James Oliver Curwood

  1. Postirekeä tavoittamassa
  2. Minnetaki metsärosvojen käsissä
  3. Vungain jäljillä
  4. Rod seuraa ihmisjalkaisen karhun jälkiä
  5. Rod taistelee hengestään
  6. Kuoleman varjo
  7. Pohjoiseen
  8. Kultainen luoti
  9. Ombabika-jokea vastavirtaan
10. Salaperäinen laukaus
11. Ääni rotkossa
12. Vabi tekee merkillisen keksinnön
13. Kolmas koski
14. Vanha laatikko
15. Suvannon aarre
16. John Ball ja kullan salaisuus
17. Maanalainen maailma
18. John Ballin tarina

POSTIREKEÄ TAVOITTAMASSA

Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa, joka jo vähin sulatteli talven lumia.

Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa — silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella kuiskausta kovemmin:

— Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!

Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä ojentava ja hartioitaan luimistava koira — ja silloin sen tunsi sudeksi.

Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille. Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta — ihmisenhajusta.

Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä; tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan vihlaisevalla hälytysulvonnalla.

Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville. Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan sivistyksen rintamaille.

Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit vireillä ja mieli tappelua himoiten — ja kuitenkin epäröivänä. Ei, vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta, sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua — sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin ylös päivänpaisteista rinnettä.

Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun, kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.

Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana painamaan jään sileätä hankea.

Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi kiireinen ajomies.

Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.

Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan, ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.

Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja. Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata, että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.

Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin — uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen, sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin. Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa. Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.

— Pelkään — ettemme — kykene — tavoittamaan — heitä, Muki, nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet…

Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:

— Tavoittaa se peijakas — ihan varmasti! Katsos — reki painuu syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se juupeli — ihkasen varmasti!

— Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten niiden käpälät ovat vereslihalla!

"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren, niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen, ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.

— Kun emme panneet niille lumitallukoita — niinkö? Vabigun kysyi. Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita — parhaiksi kolmelle koiralle. Mutta äläst… Hän kumartui innokkaana rekensä yli, kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.

— Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti. Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme yhden valjaikon kuntoon — ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan yksinään!

Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen nuorukainen.

Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien. Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi — silmät koko ajan kuin naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.

Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka niiden oli määrä tavoittaa!

Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat, takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä. Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa, vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.

Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.

Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki — rotunsa verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.

Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki, ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.

Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina raollaan, sääret — muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran — olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen. Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!

Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen. Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä. Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta, Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova, jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.

Hän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut ääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat hänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi hervottomana hangelle.

Uskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen kasvojaan ja käsiään — niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys muuttui ilmassa höyrypilviksi.

Hetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi äkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien läähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko olisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa, putoavansa loputtomaan pimeyteen.

Epätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen tajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä — yksi ainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden kielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui polvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen päässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!

Hän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään. Viimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet tarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä jäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat — tuo ajatus täyttivät kohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen suun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.

Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan — ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat patruunavyöstä.

Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan, kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen valjaikostaan.

Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.

— Vabi — mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?
Oletko sinä…

— Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä vapisi. — Mitä sinä sanoit - Minnetakista?

Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului hiljainen kuiskaus:

Sitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan elämän ja kuoleman rajamailla.

MINNETAKI METSÄROSVOJEN KÄSISSÄ

Hetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen ystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja hänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui nyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään. Koirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän työnsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen rinnallaan ja sanoi sitten:

Hän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan auki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille pakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä paloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen pakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.

Postimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän toiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.

Uupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin painettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä ärhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen henkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja suusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.

— Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies. Katsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden rinnalla — hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!

Postimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi nyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin äskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.

Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?

Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.

— Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin. Muuten vielä paha perii — muuten vielä paha perii!

Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman kuormansa rantaan.

Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja lämmittävää juomaa.

Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.

Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.

Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin kotiin pohjolan perille.

Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan, miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä. Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli pelastanut hänen päähineensä.

Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman valaisemina — nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita; kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin — Vabigun, vanha Mukoki ja hän — olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot; tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.

Karttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa sisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen vetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille saloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan perille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.

Mutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän nuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo silmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti. Hän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan silmänsä.

Roderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän kääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen vierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista kauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori jättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.

Ja nyt — mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien, hirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen täytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.

Oliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada aikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo uskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta Vabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?

Tuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi silmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä kertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies asetti lihaliemikupin hänen huulilleen.

Lämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen. Hän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin tyhjäksi hän yritti nousta istumaan.

Hän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti paremmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli sitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään paloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.

— Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit kertoa jotakin — Minnetakista…

— Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet omin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä voi pelastaa hänet.

— Minäkö — ainoastaan — voin — pelastaa — hänet? sai ällistynyt
Rod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?

— Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen. Muistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan rotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja jouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja nähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi — niin kuin arvelit — Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme saimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin ja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin miesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain jälkiä!

— Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan, toi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin ryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava ja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa toivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä vungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja jäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin mokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät, minne päin he menivät!

Vabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen uuvuttamana jälleen reen pohjalle.

— Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla aamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei kaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden, ja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan mailin päähän ladulle.

Rodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen rosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä Vabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi olivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi Vabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod oli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa, nähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston uhriksi.

Monia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut hoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut intiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.

Sotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa, ja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija oli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan heimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia metsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan kauhu.

Tuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli haukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä saaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko ajan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan ja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut Minnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt tuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!

— Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä — ja sitten me seuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille päihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me löydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!

VUNGAIN JÄLJILLÄ

Huudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin piiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja. Samassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen metsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä vastaan.

Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.

— Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain hänet kiinni.

— Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt — hän katsahti tovereihinsa — mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?

— Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.

— Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti. Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.

Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon, jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion hiillokselle paistumaan.

Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.

— Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta. Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.

— Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.
Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.

Aterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat setrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat lähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun ja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.

— Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies lähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.

Mukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä, ja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen vierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin askelin hänen rinnallaan.

— Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme — sinne laakson notkelmaan? hän kysyi.

— Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien.
Ja kaikki muu riippuukin sinusta.

Rod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen aivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt saapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan olivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä löytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään Minnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä, mutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut hangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen erätaitoonsa!

Rod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä kohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten hän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli luullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli hyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki vei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä. Ja nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä järkyttävintä seikkailua!

Joidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin näille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt tulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja hän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen kartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä iskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa Minnetakin ryöstäjiä!

Malttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään parempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin ja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin että jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.

Nopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä kävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven luminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun punainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja ikimetsien maailmaa.

Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen, ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä. Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia huomautuksia.

Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.
Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.

— Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää ylös matalaan mäntymetsään.

— Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.

— Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod, rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.

Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä pitkäkseen.

Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen, ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen matkansa pohjoista kohti.

Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen kiristyessä.

Kului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy polviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen. Jossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan paraikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia. Jokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja ajatteli kaukana olevia ystäviään.

Entä seuraava kuva — oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä? Hän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina liekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen hahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä oli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen ruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti.

Rod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat säpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo näky pelkkä unikuva?

Rod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli ilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti karkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut kätensä Minnetakia kohti?

Hän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta. Hän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet sinkoilivat kauas.

Vihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti saada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan Minnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin pitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja katoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.

Tällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan.
Kello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo
nukkuneet neljä tuntia — tunnin perästä hän herättäisi heidät.
Hiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria.
Kahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.

— Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti istualleen. Kohta on aika lähteä.

Hän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen kanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan, koska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi pitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä valjastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään hän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan joutuisammin.

— Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän kysyi Mukokilta.

Mukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä alemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat matkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun Mukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja viittasi kädellään pohjoiseen.

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa katsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan Hudson-lahdelle saakka.

Jälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä murhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa vuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet luut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien taipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana pohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.

Vain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet tämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi joutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.

Tunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi, mutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille. Välistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai vasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan, eivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän entinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan erämiehen vaistoon.

Viimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää, mutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton ensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti jatkamaan latua.

Ei Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies seisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme kasvoillaan.

— Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli tullut heidän vierelleen.

Kymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa havumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei ainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki jäljet olemattomiin.

Kun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten
Rod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?

ROD SEURAA IHMISJALKAISEN KARHUN JÄLKIÄ

— Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.

— Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin ei tarvitse tehdä nuotiota.

Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti häntä hihasta.

Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.
Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt
riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt
Minnetakin jalanjäljen.

Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat häntä etäämpää koirat mukanaan.

Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.
Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet
Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä
olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.

Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!

Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka hohti auringon valossa.

Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä, hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa pystyyn kuivunut poppelikelo.

Hän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille, jotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja heilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä huudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.

Tässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa odotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan matkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon vierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja pitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä heidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.

Hyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi kyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä jälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta ällistystä.

Mukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin tarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli hänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.

— Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta — neljä vunga!

— Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana hyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.

Vanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan näkyi ilkamoiva irvistys.

— Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu alkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!

Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli nähnyt niissä samanlaisen ilmeen — silloin kun he kahden olivat kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.

Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi. Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.

Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva
Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut
mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi
Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.

— Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään ruumiin. Kukaties ensin ampu — sitten iske kirveellä.

Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.

Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia. Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet "intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion, jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt merkkiäkään.

Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön. Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus, jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?

Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat viivytelleet täällä — näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja ahdistusta.

Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.

— Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.
Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.

Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?

Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty. Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä — he olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.

Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen luoteiseen.

Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat tyhmistyneinä toisiinsa.

— Meidän täytyy löytä merkki — joku merkki Minnetakista. Sinä lähte tuonne — minä tänne!

Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno hiussuortuva.

Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta, silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta, sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!

Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys, joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai ylenkatsettaan.

— Katsoo — tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga ripusti sen tuohon — luulee hän eksyttää meitä.

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä. Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä auttajilleen opastukseksi.

Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus, joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen, mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa tarpoivat tuota epäilyttävää latua.

— Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.

Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan. Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.

Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä, joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä. Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti vauhtiaan.

Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja paiskattu ruumiina hankeen.

Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.

Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa. Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki kävivät toiset jäljet.

Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.

Karhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta pois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä ihmiskäden jälki!

Kokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä paikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät aivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli pienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen käden jälki.

Kyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa ei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän erehtynyt?

Hän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan hän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen päätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi nopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä jälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle puolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan askelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison kallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan edestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin koskaan ennen eläessään.

ROD TAISTELEE HENGESTÄÄN

Kesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko ei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota ajatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen mukanaan.

Hän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa; hänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun tekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma — siitä näet, että Minnetaki jollakin tapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.

Hän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa mutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli eteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.

Mutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella oleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi seinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden välillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi, jonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.

Rodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan kuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen. Koskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran hänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään, mutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean halkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.

Siellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli hetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo ensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa jalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen kuin äsken kaatuneella puunrungolla!

Nyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä, ja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut — kenties jo kuollut!

Taas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan tarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen käsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään ja kämmen selvästi havaittavissa.

Kuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen ja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin haihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua vihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta ei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se oli välttämätöntä.

Hän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso sotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa. Jonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen levähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen rinnallaan.

Jonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa. Tytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen lumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti, minkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta tilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Hän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat ottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä jälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi päätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta, jotta se ei paleltuisi.

Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.

Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu, pannut kiven vierimään rinnettä alas?

Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko, epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun voimakkaampana — palavan punasetrin makean hajun.

Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan matkaa pyssynkantamaakaan.

Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen kanssaan.

Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo oli siis tuon kallion takana!

Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää ylös — pienintäkään ääntä ei kuulunut.

Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän — kunnes rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden, minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.

Metsämajassa oli Minnetaki — aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä nuorukaista.

Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus sai hänet katsahtamaan taakseen.

Kuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa — julman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.

Ehtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo liike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti hänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui hänen vierelleen.

Kuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut valppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin tavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä vikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin kaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina musertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta käyttää iskuasettaan.

Tuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot työskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän itse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli kurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä maalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.

Intiaanin asento oli edullisempi — hänellä oli käsi jo valmiina iskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin sanoen — kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo hänen rinnassaan.

Omituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän mahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi irtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän saisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.

Hänellä oli vain yksi keino — irrottautua toisen otteesta. Hän jännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle vilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen kätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin mahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko painollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.

— Pian, Rod — pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani riuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen suunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin ase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi maahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod kohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa sieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.

Sitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän tajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen, kuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään, tuskattomaan horrokseen.

Minnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle, kohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.

— Olen niin onnellinen, kun löysin sinut — Minnetaki…, hän sai sanotuksi.

— Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole vaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa, etkä puhuakaan — muuten veri alkaa taas vuotaa.

— Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti.
Et voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua
Vabinoshissa. Vabi ja Mukoki…

— Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias kuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!

Tyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod näki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen. Häntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan Minnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta silmät tuikkien kuin tähdet.

— Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän on kuollut!

Nyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön heimon ja perheen kauhu — rosvopäällikkö, joka oli vannonut tuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick Drew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain käsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti hymyillä ja sanoi:

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä kiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat sisään.

KUOLEMAN VARJO

Rod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui. Minnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet uudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli yrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin varoittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan. Hänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi tajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään paikoillaan, ja hän totteli.

Hetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista liikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi sivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään vieressään.

Mukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt saman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut rakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha erämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen saman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja Mukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä onnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.

— Sinä oikeassa — minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä pelasti Minnetaki — tappoi paha Vunga. Sinä suuri — kovasti suuri sankari!

Minnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi jatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin huulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi viileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.

Sitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti kohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon käärityn huovan hänen hartioidensa taakse.

— Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin, tyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi sen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.

— Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä käteen. Jumala sinua siunatkoon!

Rod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja ruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.

— Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi tyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä on ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja kultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte minut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!

— Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena.
Puhu Vabille, ehkä hän suostuu!

— Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen auttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että minulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois kotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia kuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa turvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne! Olisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä löytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!

Rod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi kieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli ihmeissään kokonaisen puolituntisen.

— Minnetaki olee uljas tyttö — kovasti uljas tyttö, hän sanoi
Rodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että
Minnetaki kuolee?

Se päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat — haavasta huolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio leimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen odottavan, Rod sai nousta ylös.

Vabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan ympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet. Tämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön tiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi intiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas eikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa takaisin.

— Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia puistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.

— Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein päässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät minusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme koiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli hirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

— Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti jalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi minulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän takaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.

— Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen kun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa kivahti.

Kuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat miesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan nuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja istuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen huoneen. Kadonnut kultalöytö!

Rod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat puolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin, joka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat herättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien silmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan häntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi Minnetakille.

Hän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan jäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet olivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan, ja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa aamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten seikkailujen jännittävän tarinan.

Vabigun ehdotti jälleen Rodille, kuten oli tehnyt aikaisemminkin, että Rod kutsuisi äitinsä Vabinoshiin sen sijaan, että itse lähtisi etelään. Näin säästyisi aikaa, ja he voisivat jo muutaman viikon kuluttua lähteä matkaan. Mutta Rod ei suostunut.

— Se ei olisi oikein äitiä kohtaan, hän sanoi. Minun on ensin käytävä kotona, vaikka sitten saisin ottaa erikoiskyydin.

Mutta kohtalolla oli omat suunnitelmansa, ja toivottaessaan Rodille hyvää yötä hänen toverinsa näkivät niistä ensimmäiset merkit. Rodiin oli iskenyt kyntensä haavakuume — tuo uhkaava sairaus, jota lääkärin ja lääkkeiden puuttuessa voi pitää kuoleman edelläkävijänä. Mukokikin, jolle puolen vuosisadan eräelämä oli opettanut alkeellista lääkärin taitoa, tiesi näissä oloissa kykynsä riittämättömiksi.

Niinpä Roderick kiedottiin huopiin ja lähdettiin kilpajuoksussa kuoleman kanssa Kenogamia kohti. Matkan kulusta ja ystäviensä hädästä Rodilla ei ollut aavistustakaan, sillä hän houraili vuorokausikaupalla.

Eräänä aamuna hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt painajaismaisesta unesta, missä häntä oli kärvennetty yhtämittaisella tulella, mutta avatessaan silmänsä hän näki Minnetakin istuvan vieressään. Siitä päivästä lähtien hänen voimansa alkoivat palata, mutta kesti täydet kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas oli entisellään.

Vasta silloin Minnetaki kertoi hänelle yllättävän uutisen. Rodin mielestä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt niin suloiselta ja ujolta kuin sinä aamuna.

— Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään asian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että pelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme miehen viemään sitä postiasemalle. Ja — ja, älä nyt ole minulle vihainen — äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.

Hetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen ilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi ystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.

— Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään kultakentille jo kahden viikon perästä!

— Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta minä… mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan nyt tutustua Rodin äitiin!

Ilo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa onnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui sisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.

— Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää sulaa pois. Katsoo — ulkona jo kevät!

POHJOISEEN

Joka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli edellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän maan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden ikimetsien elämän heräävän talviunestaan.

Kuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan aamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan auringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka olivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes katosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes halkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.

Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat, jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi revontulien kelmeä loimotus.

Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän talven jälkeen äitinsä.

Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.

Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.

Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.

Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo, ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty. Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken omiensa välissä.

— Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen vesille.

Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat. Hetken perästä Rod virkkoi:

Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli kompassiaan tulitikun valossa.

— Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?

Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa ja toisti kysymyksensä.

— Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!

— Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo tänään iltapäivällä.

Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.

Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle. Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja "Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.

Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään jännittävin matka mitä ajatella saattaa — he olivat menossa etsimään kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut, löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta — oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa, tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit eläimet?

Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia, jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään; muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.

— Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle riistalle.

He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun, jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.

Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa, johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.

— Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta totisesti, sehän on… — Hän vaikeni epäröiden.

— Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että koko tuo pitkä liuta on joutsenia…

— Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi. Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan valkoinen.

— Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.

Hänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään käsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa rauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.

Puolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta rannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin suuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin kasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa välissä.

— Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai — mahdollisesti huomenna tai ylihuomenna.

Kanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä sitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta muuttuvan kauempana kovemmaksi.

— Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen sitten kannattavan, hän arveli.

Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.

— Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod.
Hyppää kevyesti!

Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata painajaisunta.

Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla.

Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan. Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa. Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata, hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa keuhkoihinsa — teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!

Hän alkoi jälleen vajota — verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa hetkessä hänen oli avattava suunsa.

Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta, joka kiskaisi hänet jään reunalle.

Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja näki Mukokin ja Vabin.

— Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti juoksujalkaa rannalle.

Hän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin turvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani kiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän näki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.

— Sinäpä — kuinka sinä sanoo — se oli julmettu täpärä paikka! virnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.

Mukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen. Verkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli vastaan likomärkänä.

— Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo löylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten minä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin Mukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!

Ja molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina kättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset räjähtämään nauruun.

KULTAINEN LUOTI

Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.

Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään, mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.

— Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi. No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän kuin sinussa.

— Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!

— Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin — olet ansainnut sen minkä saat!

Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.

— Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan pölkylle.

— Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös.
Vain kaksi kertaa kovemmin — ei sen enempää.

Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.

— Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin sanoen — me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?

— En suostu — en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen! Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään yhteistoimintaan en ryhdy.

Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin valmistamalle erämiehen aterialle.

— On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod vakuutti tyytyväisenä.

— Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi. Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!

— Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta!
Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!

— Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla, hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä. Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin. Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu, joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi ja sulostuttaisi hänen majaansa — ja silloin syntyi poppeli. Tuon päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?

— Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa?
Rod kysyi.

— Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.

Vanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan kasvot ja silmät hehkuen.

— Mukoki — minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan kuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu minulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa. Kerrothan!

Mukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa
Rodin sanat toden kannalta.

— Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten miesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja hän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne on luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja kaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi. Ja tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin mekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri Henkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen rakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon takia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta Hengestäsi. Mitä sanot?

— Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa olivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa Mukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen, ja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan tuohikartan jäljennös.

— Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan toistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että…

— Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä sanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta! Mahdammekohan koskaan päästä siitä perille!

— Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me löysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon rinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista me tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja lopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää yksin salaisuuden. Ja sitten…

Tuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty. Rod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: "Majassa rotkon päässä."

— Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja, missä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja tuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä pitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan meidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä tapaamme toisen majan — ja kullan.

— Näyttäähän se yksinkertaiselta — kartalla. Vabi myönsi. Karkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne ääneen:

'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei peitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:

— Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen sivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen piirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten nimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään, ellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti majassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat surmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö tämä kaikki tunnu luontevalta?

— Kyllä — tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat löytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja tehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset lähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja ja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin, joka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle majalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan omistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä ja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli vuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta…

— Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman tuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball on ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti jonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on vain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja Mukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä mökiltä.

— Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme, että kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin päässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun lisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.

— Se on järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien reitti on selvä kuin päivä. Me emme voi siitä erehtyä!

Mukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta sanoi oman sanansa.

— Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.

— Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä selkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin olemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos aiomme päästä sinne rotkoon.

— Vettä nyt paljo — kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä tuhatta karibu!

— Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea,
Rod arveli.

— Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan, Vabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki virrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme, saamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh, odottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko matkan kevättulvien harjalla!

— Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä!

Mukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia myöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion risahtelu.

Mukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen päivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen vääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo vartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.

— Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti harmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden selkäsaunan!

Mukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja ojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen itse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden vierelle.

— Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti rasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.

Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen tuohikanootin hartioilleen.

Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt Ombabika oli todellinen Amazon — sen musta vesi kuohui ja porisi kuin padallinen kiehuvaa mustetta.

Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena, kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä. Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä, jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät saaliikseen syvyyteen.

Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan hän katsahti tovereihinsa.

Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli miettiväisenä virtaa.

— Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä.
Varmasti käy!

Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta — kirvelevät selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa. Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti etenivät vastavirtaa.

Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma — kymmenisen jalkaa saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.

Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen puolet Ombabikan pituudesta.

Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.

Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.

Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.

— Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!

Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa nojaan.

Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.

— Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on katkaistava siltä…

Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.

— Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa askelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään, ja saalis on sinun!

Vabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa kun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti menivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu pysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti hyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa sitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui uudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.

— Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan suuntaan.

Rod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri pääsemässä turvaan harjun laelle.

Jos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä ja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin. Mutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty. Juuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan halkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle suunnalle…

Asiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän kuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä katsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle ja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä. Hänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun ylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä hänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.

Rod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta, nyt kuusisataa, nyt viisisataa…

Eläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen olevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa askelta… sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin aseensa tähtäysasentoon.

Mutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti lähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä. Toinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi oli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!

Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut — karhu makasi kyljellään solan keskivaiheilla.

Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan laukausten ohjaamana paikalle.

He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti äkkiä kummastuksesta.

Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa, jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen kämmenelleen.

— Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin ohkainen lyijyluoti?

Hän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat kimaltelivat kirkkaan keltaisina.

— Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen lyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!

OMBABIKA-JOKEA VASTAVIRTAAN

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin merkillistä löytöä.

Vabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut silmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin viime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja pukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.

Kysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja punnitsi niitä kämmenellään.

— Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod, hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.

Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.

Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö, ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.

— Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti.
Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.

— Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.

— Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.

— Siellä täytyy olla enempi — kovasti paljon enempi, virkkoi Muki mietteissään.

— Ajatteletko sinä, että…? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. — Ajatteletko, että joku on jo löytänyt — meidän kultamme?

Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen kangaskäärön.

— Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!

Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys riitti asian toteamiseksi.

Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.

— Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu — kovasti nälkä — ampu karhu — ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.

— Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod…

Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän — nälkään nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan — sitten epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!

— Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään riittävästi ruokaa ja ammuksia.

Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun metsästyspuukkoineen.

— Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu just ennen lunta.

— Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa, että hän sai jonkin toisen otuksen.

Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli ylpeänä saalistaan.

Vabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti työnsä ja katsoi Rodiin.

— Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä saloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä sattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että eläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle. Jos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten, etteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme tiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin säilyttäneet.

— Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana.
Toivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt retkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin odottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät pelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.

— En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat kysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty. Sehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin päästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi siitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.

— Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod lisäsi.

Ombabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti pääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän aikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut paikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti yllättyneenä:

— Kas — tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean seikkailun jälkeen!

— Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä niin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!

— Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan, sanoi Vabi.

— Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.

— Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.

— Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti,
Rod jatkoi. Ja sitten — eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!

— Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?

Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.

Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.

Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas. Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.

Hän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan perässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.

Vain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena jyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen muisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät kevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten raivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja maa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti kuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten leikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.

Tätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän peräytyi joka hermo väristen.

Mutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa leikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein kääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta hänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään; hänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä luonnon hurjalle leikille.

Sitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä vaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan irtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet, ennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he saapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella ollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.

Kaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet eivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa. Vieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat näkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa uskollisen toverin, Suden.

Vabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi käsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui enemmän kuin mitkään sanat.

Rod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien silmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät suunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa Susi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen mielessään vavahduttavat kuvat — Mukokin elämän murhenäytelmä, ja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta kärsimänsä vääryyden.

Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä takaa hän kuuli Vabin vastauksen.

— Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.

— Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei ole unohtanut meitä — ei voi olla unohtanut!

SALAPERÄINEN LAUKAUS

Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.

Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata, joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.

Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:

— No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen, että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee. Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.

— Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod huomautti vieläkin epäillen.

— Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.

Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse, josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.

— Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa. Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.

Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä päällä — keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.

— Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät uskalla tulla.

— Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää, että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt…

Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.

— Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.
Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?

— Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.
Mikä siihen on syynä?

— Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut, kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.

Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.

— Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.

He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi
karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.
Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat
Sutta ja sen seikkailuja.

Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään hohteeseensa.

Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin muualla.

Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio, salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.

Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli käynyt istumaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.

Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?

Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän huudon.

Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys kuutamossa — terävä paukahdus — sitten kuului huuto havumajalta. Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt. Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.

— Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?

Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava. Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.

Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti helpottaisi kulkua.

— Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma sinne vielä tänä yönä.

Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.

— On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle, Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.

Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu, eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää ja kosteaa hän kulki hitaammin.

Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi jälleen jaloilleen.

Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä, ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi. Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle; auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan Vabia.

Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi luurangoksi.

Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun, josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.

Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.

Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut kalliolta.

Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli ihmisen ääni — kaamea ja villi.

Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten, ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto, yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä huokauksia.

Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.

ÄÄNI ROTKOSSA

Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä mitään tämänkaltaista.

Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa, ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.

Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?

Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.

Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.

— Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää semmoista ääntä!

Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

— Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt. Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui. Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?

— Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa? Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta jatkoi sitten:

— En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen — hm, muistathan ilveksen huudon!

— Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt ulvoen pakoon?

— Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt ääntäkään!

— Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se Mukokin tapaista? Minusta ne olivat…

— Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä huomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme jätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä saat herättää minut hetken kuluttua.

Yö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen, kun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa Vabi vuorostaan herätti hänet.

Mukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen kasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta pojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä heijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä, vaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat kanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat tasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle kivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:

Tuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin vain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.

— Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha leiri. Kukaties, mitä siellä näkee.

Mukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli ampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.

Alkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli riippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä jännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi oli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan — ei edes silloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän kintereillään — hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena kuin nyt.

Vähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei pieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla; vähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus sai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen täyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut kertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut kumppaneilleen paljastanut?

Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn, jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen siteitä.

Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti.
Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.

— Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta se parku tulee! — Hän viittasi alas tasangolle.

— Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti — onpa se mennyt täpärältä!

Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun valkeassa pinnassa.

— Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan — luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.

— Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa syvemmälle.

— Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen olla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi tehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa…

Hän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa pystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme tuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi pieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.

Vabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui lakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.

— Mies — joka ampu karhu — ei ole kuollu! tämä huohotti vastaukseksi. Sama pyssy — sama kulta, sama…

Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.

Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin he löytäisivät sieltä jonkin jäljen — sieltä tai sitten alempaa aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli täytynyt olla.

Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen, keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen karvatukku.

— Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.

— Niin ilves tosiaankin — mutta vähintään neljän jalan korkuinen, Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan elämästä. — Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!

— Ilveksennahkainen takki — se juuri. Miehellä, joka viime yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä visaisemmaksi!

Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia merkkejä.

— Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme, sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.

— Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla tuonne rotko päin.

— En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin. Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: — Ellemme saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.

— Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa. Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee? Et luultavasti — mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se, ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään — kaikki ne saavat hänet ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on…

Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi, että toinen yritti salata järkytystään.

— En oikein tiedä — en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule. Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!

— Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä. Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin kerralla kultaluodilla. Varmastikin…

— Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia!
Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!

Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.

Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle, missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.

Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.

Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten kuolleet miehet olivat kulkeneet — tie pohjolan kultamaahan.

He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka heidät veisikään?

Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki…

Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen, silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.

Rodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti ne koskivat eilisiltaista huutoa.

Ja siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni — ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.

VABI TEKEE MERKILLISEN KEKSINNÖN

Mukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen tukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä kurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen taakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi sen rotkon pimeätä perukkaa kohti.

Sitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen laskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.

Vain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli pysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka sai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan. Hän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan opettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod oli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla kerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.

Hän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema kauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan kitalakeen.

— Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen käsivarteensa.

— Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa. Mies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli — raivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin — kotikaupunkini mielisairaalassa. Tuo mies…

Sanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se kuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki tarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa, mutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.

— Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. — Älä ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen olentohan tuolla huutelee — ihminen, joka on kärsinyt paljon ja nähnyt nälkää — kuuletko, nähnyt nälkää! — kunnes hänen järkensä on seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!

— Mies — näke nälkkä — ei syömistä — sitten hänestä tulee raivo koira? hän kysyi hiljaa.

— Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun. Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan kestää nälkää ja janoa.

— Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin, suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?

— Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi. Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta! Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!

— On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän syrjemmälle.

Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan jääkylmät.

— Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei enää halua ampua. Mutta…

— Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta…

— Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!

Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.

— Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta, niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää, miten hänen tulee menetellä.

— Luulin kuulleeni ääntä! — Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä kuuluvampi. — Etkö sinä kuullut?

Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina — omalaatuinen, sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät lyönnit.

Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi, kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa. Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?

— On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi.
Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.

Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut puhettakaan.

Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.

Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.

Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin. Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa, kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä, väijyvästä läsnäolosta?

Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä? Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.

— Katsopa tunne — tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri.
Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?

— Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa. Neljännestunnin kuluttua.

Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja yläpuoleltaan — jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun takaa.

— Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme — emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! — Hän ponnahti seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut kertasivat hänen hämmästyksensä. — Hän on mennyt tästä ohi, emmekä me tiedä siitä mitään!

— Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!

He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.

Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin polviin asti.

— Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän, että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä matkalla ole pelkoa kareista.

Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan, ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua airo ei enää ottanut pohjaan.

Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti kiiti jylhän kiviraunion ohi.

— Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!

Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden terävän reunan.

— Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle virtaa jos voit, Muki — melo hyvä mies keskelle virtaa!

Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille; mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin terävä varoitushuuto:

— Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki — ohjaa heti toiselle rannalle!

Vabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti peränpitäjänä tehdä parhaansa — mutta liian myöhään! Sadan jalan päässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden Rodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.

Mutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla vauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä kanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin varoitushuuto — oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.

Samassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen aistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki valkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä. Sitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli pyörivään liikkeeseen — ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.

Nyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut hänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten varma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.

Tässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista näytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet veden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut minkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä hän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa tavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä — jossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen siepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän muisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut tällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin ruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen kuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.

Vabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn aivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt kanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti omalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin varoitushuuto.

Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja
viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen
Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei
Mukokin tuima ääni olisi komentanut.

Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan varoittaen vielä kerran Rodia.

Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli tarkoitettu hänelle — vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.

Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut. Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta. Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat kaikki kolme olleet tuhon omat!

Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin pyörteen vaahtokehä.

— Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti. Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!

Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.

Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet. Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan poispääsyn toivoa — ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista. Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin tie oli tuo hiiden kirnu!

Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.

Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.

— Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät täältä! hän kuiskasi.

Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.

— Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita vihollisia!

Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin, ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja kääriytyä pehmeisiin huopiin.

Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla. Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.

— Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja nyökkäsi kanoottiin päin.

— Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä olemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen mitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes kahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä sillä aiomme tehdä.

Nyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille enää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi jokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän muodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan myöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi virtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.

— Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle, hän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille. Tässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane paljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei yritys ole varsin vaarallinen.

Kanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki asettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.

— Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden toisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin kiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?

Mukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan käytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli päässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan taakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan nyt uumiaan myöten vedessä.

Saatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja toiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin käynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne ylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin matkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes tulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.

— Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä pääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin rauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja kalliovankila — kaikki yhden ainoan yön seutuvilla — tuo on jo melkein enemmän kuin jaksaa sietää.

— Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa roimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea rauhassa.

Ainakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen päivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja ilman pahempia kommelluksia.

Virta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden puroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä ajopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan päivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet riittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen koski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät runsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.

Kun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja hänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä ja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja kohotti kätensä merkiksi toisille.

Kaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen kohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.

Unohtaen selän taakse jääneen mielipuolen — unohtaen kaiken muun paitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään kultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat kaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla. Mukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman minuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen rantaan.

— Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä — kukaties pitää kantaa vene.

Lyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken niskalle. Putous oli — kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan havainnut — jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen. Mutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät kuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.

Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.

Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona, ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.

— Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia maalle. Tämähän näyttää aivan…

— Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa, että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod katsellen kadonneen järven paikkaa.

Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset juoksemaan hänen luokseen.

Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva — ei saappaan eikä mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla Vabi sitä osoitti.

Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain vähän ennen heidän tuloaan.

Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta — jotakin, joka sai hänet viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä säikähtyneenä kuin Vabi äsken!

KOLMAS KOSKI

Toverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa Rod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin varmistimen tuiman helähdyksen.

— Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet meidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.

— Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme,
Rod huomautti kuiskaten.

— Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua kohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.

Mukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva näky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä hakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi silmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu talteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat ilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi kaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi kaluttuja luita.

Mukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli niitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä ympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha eränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan uudelleen katsomaan jalanjälkiä.

Harmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin olevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen tuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki tuosta epämuodostumasta.

Mutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen heille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:

Vabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja vähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.

— Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi. Niissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi lihan pintaa.

Mukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan tulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä, toinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon kokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.

— Hullu mies — tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä tovereilleen. Katsoo kulta!

Litteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä kiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut kultanokareista itselleen luoteja!

Nyt ei ollut enää epäilyksen sijaa — he olivat mielipuolen miehen leirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen taakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana hän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli todisti hänen aikovan palata — kenties piankin! Oliko hän sitten liikkeellä yötä päivää?

— Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän saattaa palata jo yöksi!

— Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen omaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka ihminen kulke vuorten yli kolme päivä!

— Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua tuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.

Vabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin Rodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti kadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen kun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja alkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että he olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä ja pelosta oli tullut "hulluksi koiraksi", ja hänen uteliaisuutensa voitti taikauskon.

Yön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan matkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen, muuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat vuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan heidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin laajuudelta levisi virran kummallakin puolen.

Riistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät hirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat saaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri tulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä ennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan virtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.

Tuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa viisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä neljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.

Rod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi. Ajatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he olisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa — kultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli vuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.

Valvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä ja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa kuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo kuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista sijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?

Olipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen syötyään jälleen astuivat veneeseen.

Yhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla sen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja kuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi, kunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan ohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.

Hämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin aikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä laskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen kuitenkin arvasi toisten ajatukset.

Saattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan osanneet ratkaista kartan arvoitusta?

Mitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen pelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä ja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen maailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat aikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää hallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä ja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan ymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista "avainta", joka oli vain heidän itsensä tiedossa.

Mukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat karhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen nuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.

Mukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat kaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi peräkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä kaksi laukausta.

— Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti oli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?

— Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi kiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!

Tuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja nuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.

Viidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden merkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä, ja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului vastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän korviinsa kantautui aivan uusi ääni — vesiputouksen kumea jyminä! Yhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja kosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan nopeasti rantaan.

— Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen.
Pitää kova meteli — julmasti; paljon vesi!

Ja Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten oman tyynen ilonsa.

Kun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi vahingoniloisena:

— Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua kiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää mittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!

— Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä tätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy väärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna, todistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa väärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä — kenties noita kahta toveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.

— Siis sata viisikymmentä mailia — ja niihin on kulunut kolme vuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle pitäisi olla vielä satakunta mailia.

— Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod väitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä on yllin kyllin työtä — kulta on löydettävä!

Neljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista. Varhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa toverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan askelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt tuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin tunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se oli saavutettava mahdollisimman pian.

Parin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua. Idässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta kapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi mustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina matkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta punapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.

Rotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon syvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen yö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä viserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat hätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa kajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.

He lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti ja äänettömästi mustalla virralla.

Rodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi olivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima tuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä, pakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti heidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän sydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että ihoa miltei kirveli.

Viimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen kohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät pyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.

Mutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen kuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta kuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut kovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan äärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se jälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.

Viimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset lukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin alkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen aikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!

Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he olivat löytäneet vanhasta erämajasta.

Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he lähtivät kulkemaan virran suuntaan.

Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna. Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja toiset seurasivat hänen kintereillään.

He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään pidättäen he katsoivat syvyyteen.

Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä. Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.

Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat tulleet perimään — ellei kartta valehdellut!

Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?

Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.

— Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball,
Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne
setrien väliin — tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi,
Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?

VANHA LAATIKKO

Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden luurangot he olivat löytäneet.

Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin, loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.

Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa, mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.

— Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.

Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo runkoa myöten rotkon pohjaan.

Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.

He katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He näkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi etsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja siveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.

Havaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti tulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli Mukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.

— Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää kiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. — Kuunnelkaa!

Hän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä selkään.

Hetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni kuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät nähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään ampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei kertonut yksinomaan uteliaisuudesta.

Majaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta, että Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista lumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja seinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut, ja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen kapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja sisään.

Muutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin olkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille oli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän olisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa puuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.

Hänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä
Mukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.

Hän muisti toisenkin erämajan — sen, mistä he olivat löytäneet luurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen talviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut ajatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä vuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu seiniksi.

Yhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta. Ensin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan olevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa mökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja oli aivan tyhjä.

Pojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten kadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja alkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko ajan tarkastellen maata.

Kun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla ja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä oleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.

Mukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia, mutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen kelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään puun sileätä pintaa.

— Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy olla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko mukaan?

Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!

Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo! Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän sisäpuolelta!

Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella. Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod ajatteli.

Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.

Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan ruostuttama peltilaatikko.

Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä — kenties se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen tupakkakäärön jätteet.

Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa olivat täällä mökissä käyttäneet?

Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan.

Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin. Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja näytti säilyttäneen valkeutensa.

Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.

— Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten luo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia toveriensa nähtäväksi.

— Minä löysin tämän majasta — peltilippaasta! Katsokaa! Se on John
Ballin käsialaa — samaa kuin tuohikartassa!

Vabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun hän näki mitä siinä oli — muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu rivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:

"Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859."

'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g. Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball: kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.

Vabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi pitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen silmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.

Rodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi jo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa vesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi kätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten onkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan rotkoon.

— Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita kultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan ainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme — siitä ei ole epäilystäkään!

— Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se ei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet…

Hän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja jatkoi sitten:

Vabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla hämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän tutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän meni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.

Äkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton, vaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin vahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka hänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre. Silmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.

— Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet monituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä yhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi kynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä eläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei olisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!

Rod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan tasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.

— Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on kysymys?

Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima. Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin hänen selkäpiitään.

— Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne — sitten hakka puu poikki!

— Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!

Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä hän jo seisoi yläkalliolla.

— Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa, ettet pääse ylös, Rod?

Mutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan vihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin palkeet. Mukoki selviytyi paremmin.

He kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa kalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen jälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi kirveineen puun kimppuun.

— Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten kalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!

— Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme, sanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman ulkopuolelle.

— Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko meillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa tavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!

Hän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista astiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli hiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat valitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut rantaan kasan soraa ja hiekkaa.

Rod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten sen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen, sykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti paistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla, heilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui pyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää puhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi huuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.

Aina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö yhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli alkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.

Henkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan keltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen huudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain katinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut hänen huudahdustaan.

Vabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten, että rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään kääntämättä hän huusi Rodille.

Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.

— Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa! Haluatko nähdä?

— Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.

— En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa yli kumartuen.

— Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut neulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?

Hän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli epäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama. Kun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys, joka sai Vabin hätkähtämään.

— Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää ääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä rakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas ja pyöreä!

Setrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys, joka merkitsi päivällisen valmistumista.

SUVANNON AARRE

— Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa! Onkohan astiassasi lisää näitä?

Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.

— Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja lähteä sitten syömään.

— Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa, miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään viiden mailin päähän!

Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka todistus sen arvosta.

Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.

Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.

Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli — siinä hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän oli löytänyt sen täältä!

Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla. Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.

Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan.
Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi
minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan.
Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua.
Hänelläkään ei siis ollut onnea.

Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä. Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin. Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.

Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ — eikä kultahiukkastakaan saaliina!

— Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.

Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta innostusta.

Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.

Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko varaston?

Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.

— Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden kuukauden aikana!

— Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod, me emme voi olla oikeassa paikassa!

— Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa hänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli ensimmäisenä löytänyt kullan?

— Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet murhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen asemaan.

— Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi puoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen sisällissotaa. Sanohan…

— Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia mahdollisesti ei surmattukaan.

— Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi kullan talteen, Rod jatkoi.

— Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi odottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.

Rod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja sanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli tarkoittanut?

— Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee aukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.

Sinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin. He aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan, ja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan he olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana tuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin astiasta.

Kun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he tutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä mitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta huolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä, sillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He käsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties pitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen ilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.

Mukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan karibusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli suunnilleen viiden mailin päässä leiristä.

Toveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä he olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle, ja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia — viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman verran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he mukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman päivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he palatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.

Mutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä raetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille mitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut mieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys. Jostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa löytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti ennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.

— Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli Vabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat luotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni pantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin tietää, missä kultaa on!

— Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli.
Hän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!

— Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja läimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta, minkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta on varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on käsissämme.

— Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä kultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava viikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.

Mailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko tuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa parikymmentä grammaa.

Kenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät olisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he — kuten Vabi sanoi — olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin pystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että olivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan huuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet viekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat viekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta lähtien.

Päivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he innostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia suunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien silmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa ympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä — palsami- ja punapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.

Mutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena päivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään päivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen päätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät kanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt tuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia seikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja vaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa aarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he saisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle tutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.

Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen takana olevalle harjulle.

Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.

Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!

Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.

— Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.

Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.

Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton. Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.

— Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja…

Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa pitkin!

— John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen sanat. John Ball!

Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.

— Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki — nämä kaikki — kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.

— Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita. Kaikki piiloon setrimetsikköön!

Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.

Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?

Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä, joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!

Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta, joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi — yhtä varmasti kuin Vabikin hänen vierellään — että hänen silmänsä katselivat John Ballia!

Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.

Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä, että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy — sama millä hän oli ampunut kultaluotinsa — ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.

Henkeään pidättäen toverukset odottivat — ainoakaan lihas ei heissä värähtänyt.

Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.

Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon onnettoman sielun kirouksestaan.

Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina samalla toistaen mielipuolen nimeä:

Rod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun paitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka nimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi polvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella vaikeroinnilla.

Rod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys miltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin ilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.

Hurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen kahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä samassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion reunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan putouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden pyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään suvantoon!

Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi oli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua säikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut tämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi siinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä metriä.

Rod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin. Kaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus tulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia, eikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu. Kymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli heittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.

Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.

Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.

Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!

Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball. Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä kuin sanat. Hän oli John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!

Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi kiireesti nuotion.

Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa. Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan oli tuonut putouksen alta.

Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball, mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen ulottuvillaan.

JOHN BALL JA KULLAN SALAISUUS

Mukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen sukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita minuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan niin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen John Ballin ruumiin.

— Hän — ei — ole — suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti hartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.

Vasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse siirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen sulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven korkeudelle.

Hän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod kiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan suvantoon.

— Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!

Oli hän sitten elossa tai kuollut — minne hän oli voinut kadota heidän käsistään?

Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän riemunsa.

Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti, heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.

Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.

Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion äärellä lausuttu.

— Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä vaatteita yltään. Mutta…

— Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että John Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen ruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä, että Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten paikkansa.

Vabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli lausunut Mukokille.

Vabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän yrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä suvannon pohjaa tutkimaan.

Mukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan tulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa pitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus käydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen puuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.

Kun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti rannalle koettamaan onneaan.

Mukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi sillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat heittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät penkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen vähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.

— Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki heitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.

Hän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki palatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi vieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.

— Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen.
Mitä sanot?

Hän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi kertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi ammolleen.

— Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai sanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja astui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan astian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla, että tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella kertaa olisi huolellisempi.

Hän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella pois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti pysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa, hänen sydämensä lennähti kurkkuun.

Vielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän kallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta tunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen pieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui himmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat löytäneet runsaan esiintymän — niin runsaan, että hän vapisi sitä ajatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat hänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän kahlasi rantaan ja meni Vabin luo.

— Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin…! Hän heilautti astiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen. Tätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on täynnä kultaa!

Hänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä silmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.

Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.

Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli runsaasti kultahiekkaa.

Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut löytänyt mitään.

Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä raetta.

Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.

Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka vähän yli kolmesataa.

— Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski nopeasti. Taivaan tasakäpälät!

— Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!

Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.

— Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa — paljonko se silloin teke? Mukoki kysyi.

Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.

Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin oli hänen peukalonsa pään kokoinen.

Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.

Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli melkoinen omaisuus — vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli ilmeisesti tullut esille.

Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.

Hämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille illallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän huomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren rinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä kohti hämärästä putouksen puolelta.

Hän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän kuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan kuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn tuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan kallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.

Kymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot — suuret, valkeat, aavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä. Mielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!

Tuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt pelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti molemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja pyytävästi toistella John Ballin nimeä.

Hän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka toistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan, sillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: "John Ball! John Ball! John Ball!"

Tuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin ryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä ojennetussa kädessä oli kala!

Hän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli pysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.

Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä vanhuksesta, nyt kahdeksan — kohta hän oli niin lähellä, että olisi saattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.

Vanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä päästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja lähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti hänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan, kuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!

Pitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen kasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt häntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla. Vanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon liepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken niskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja peitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän näkymättömiin.

Mitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla mahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon putoavan veden ja kallioseinän välistä?

Rod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen viimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon salaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen takana!

Yhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely, ja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään. Viimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli metsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa — miesparan liikuttavaa rauhanlahjaa — ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon mustaa pintaa.

Rod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa. John Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta, ja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!

Tulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala — sen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen, mutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta imukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti huomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!

Silloin totuus valkeni hänelle — ratkaisu kysymykseen, mitä piili putouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin toisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta! Hänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi suuri luola, maanalainen onkalo.

Tuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja sieltä hän pyydysti ruokansa.

MAANALAINEN MAAILMA

Kun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat leivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin rauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen kalaa kädessään.

Jo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa Rod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa ollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi hän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa siinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti suuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John Ballia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat huuhtoneet suvannon pohjalta.

Kun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin juttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen salaperäinen vartija John Ball.

Yhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen toistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä, miten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme hänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi kuulemastaan.

Mielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä heille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti askarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten pariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti kuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili heiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei järjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.

Kun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta enää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli voittanut kullanhimon.

John Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten pariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.

He ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti kun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta tutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita kumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön keitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli kadonnut.

— Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan putoavan veden takana, hän sanoi.

Sen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti toisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi jähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.

— Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän puuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia etsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja — ja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!

— Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui hyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten — puks vain!

— Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on vettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta, pääsemme helposti luolaan.

Kumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan putouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen. Mukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen syvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja jymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn. Mutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran, että osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.

Ensin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa häämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan suuaukkoon.

Pitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin ja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä käsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen korvaansa.

Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon kajastusta — niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta heidän näkyvistään.

Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä. Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä kiinni toisistaan.

Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne John Ball heitä johdattikaan?

Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken. Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.

He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi heidät paikalleen — se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.

Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten kuului matala valittava huuto — niin täynnä tuskaa ja samalla niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.

Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.

Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu, ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen ojennettuina!

Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän lähestyi äänettömästi mielipuolta.

Sitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun valopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän pysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.

Maahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä. Ne loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan niissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi käsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin nimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi maata pehmeästi äännähdellen.

Rod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä hypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen vyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen Rodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.

Hänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui ymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod oli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan; sitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä Rodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!

Kuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili hänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä — Dolores! Dolores! Dolores!

Rod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa takkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen, pää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua Rod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan liikkumaton.

He kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat pusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen sydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.

— Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä soihdun kanssa.

Paljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli helppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä ympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.

Vasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen vieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän taas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.

Toiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä John Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta Mukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen liikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod riensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän auttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen lämmintä keittoa.

Päivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta muun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena tiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja partansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän laihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli piirtänyt kartan tuohenpalaselle.

Kahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan muutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut. Mutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin kuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden parannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä he saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.

Seuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana olevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa selville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.

Kulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin he olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita. Kevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi lyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima olivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta raskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän suvannon pohjaan.

Mutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus, ja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän tehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin — mies, jolle kaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki sydäntään tovereilleen.

— Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin mahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos lähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme Vabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.

— Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja hinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta…

— Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat mailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.

Jos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin John Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän heräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen ilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta hyvin selvästi:

— Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen.
Kuka on Dolores?

Ball koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi kädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä toisti itsekseen:

Vabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi. Mutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman lusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.

— Kuka ihmeessä on tuo Dolores? Vabi toisti. Onkohan siellä luolassa vielä joku toinenkin, vai mitä arvelet?

— Minä luulen hänen tarkoittavan henkilöä, jonka hän on tuntenut neljä- viisikymmentä vuotta sitten, Rod vastasi.

— Sillä aikaa kun hän on horroksessa, me voimme kietoa köyden hänen ympärilleen ja hinata hänet kalliokynnyksen yli, Vabi lisäsi. Muki, ala koota tavaroita! Emme viivyttele enää!

Hämärän tuloon oli vielä aikaa pari tuntia, ja kerran päätettyään lähteä Vabinoshiin toverukset eivät enää hukanneet aikaa. Vabi kiipesi köyttä myöten kallionkynnykselle ja hinasi ylös tavarat, joita paluumatkalla tarvittiin; loput Mukoki talletti vanhaan majaan.

Viimeiseksi hinattiin ylös John Ball. Tuntia myöhemmin he jo olivat kahlaamassa matalassa virrassa kiskoen kanoottia lasteineen perässään. Vanhusta ei jätetty hetkeksikään vartioimatta. Mukoki istui hänen vieressään yhteentoista asti, sitten Vabi asettui hänen paikalleen. Vähän jälkeen puolen yön havuvuoteella nukkuva Rod sai kiireisen töytäyksen kylkeensä.

— Herran nimessä, nouse ylös, Rod! Vabi kuiskasi. Hän puhuu itsekseen! Hän on puhunut yhtä mittaa Doloresista ja jostakin hirveästä jättiläiseläimestä! Kuulehan!

— Minä olen tappanut sen, Dolores… Minä olen tappanut sen… tappanut sen! Missä Dolores on? Missä — on…

— Tappanut — minkä? kysyi Rod, jonka sydän takoi niin kiihkeästi, että se teki kipeää.

— Sen eläimen — mikä se sitten lieneekään ollut! kuiskasi Vabi. Rod, tuolla luolassa on aikoinaan sattunut jokin kauhea tapaus. Me emme tiedä hänen tarinaansa. Ehkä noilla ranskalaisilla, jotka surmasivat toisensa tuohikartan takia, onkin ollut siinä vain vähäinen osa. Päähenkilöt olivat John Ball ja hänen Doloresinsa.

He kuuntelivat vielä jonkin aikaa, mutta vanhus ei äännähtänyt eikä liikahtanut.

— Sinun on parasta mennä nukkumaan, Vabi sanoi. Minä vain ajattelin, että sinun on hyvä kuulla mitä hän mahdollisesti sanoo. Minä herätän sinut kahdelta.

Mutta Rod ei saanut unta. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen John Ballia ja hänen hourailujaan. Kuka oli Dolores! Mikä kaamea murhenäytelmä oli tapahtunut tuolla kosken takana olevassa luolassa, syvällä vuorten uumenissa!

John Ballin loppu näytti olevan lähellä. Neljäntenä päivänä punasi korkea kuume hänen laihat kasvonsa ja viidentenä hän vääntelehti ja houraili. Kilpajuoksu kuoleman kanssa jatkui nyt yötä päivää tunnin parin levähdystaukoja lukuunottamatta.

Noina päivinä John Ball houraili jatkuvasti Doloresista ja suurista pedoista ja päättymättömästä luolasta; sitten pedot olivat villejä raakalaisia, joiden silmät kiiluivat turkispäähineiden sisästä ja joilla oli käsissään luukärkiset keihäät. Matkan kahdeksantena päivänä vanhus vaipui jälleen horrokseen.

Neljä päivää sen jälkeen toverukset viimein saapuivat Nipigon-järven rantaan. Kolmenkymmenen mailin päässä järven toisella puolen oli Vabinosh, ja he päättivät, että Mukoki ja Rod soutaisivat sinne noutamaan apua Vabin jäädessä hoitamaan John Ballia. Lähtijät kääriytyivät heti illallisen syötyään makuuhuopiinsa, ja heidän levättyään kolmisen tuntia Vabi herätti toverinsa.

He meloivat herkeämättä koko yön. Aurinko nousi juuri metsän takaa, kun kanootin kokka kahahti Vabinoshin rantaan. Hypätessään hietikolle Rod näki yksinäisen hahmon hitaasti kävelevän parinsadan askelen päässä. Minnetaki! Rod vilkaisi Mukokiin. Tämäkin oli tuntenut tytön.

— Muki, minä menen järjestämään hänelle yllätyksen, Rod sanoi.
Odotatko tässä?

Mukoki nyökkäsi virnistäen, ja Rod juoksi kiireesti metsän laitaan noin sadan askelen päähän tytöstä. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Sen merkkivihellyksen oli Minnetaki opettanut hänelle hänen ollessaan täällä ensimmäistä kertaa, eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin he kaksi.

Vihellyksen kuullessaan tyttö käännähti ympäri, ja Rod vetäytyi paremmin piiloon. Hän vihelsi uudelleen ja tällä kertaa kovempaa, ja silloin Minnetaki alkoi epäröiden lähestyä metsän reunaa. Ja kun hän vihelsi kolmannen kerran, kuului tytöltä hiljainen arka vastaus.

Jälleen Rod vihelsi ja nauroi ääneen juostessaan yhä kauemmaksi metsän suojaan, ja taas Minnetaki vastasi etsien viheltäjää puiden lomasta. Poika näki hämmästyneen uteliaan välkkeen tytön silmissä, ja huudahtaen Minnetakin nimen hän tuli esiin piilostaan. Iloisesti nauraen Minnetaki juoksi häntä vastaan kädet ojennettuina.

JOHN BALLIN TARINA

Vielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja
John Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.

Koko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin kysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää tarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin sanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli ollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän ainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi syvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.

Kanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman lääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata kaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin joutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.

Rod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen aikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä ryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki puristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta kun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.

— Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita pölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka pyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä luulin, että te puhutte siitä isälle!

— Mutta — mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi
Rod hämmentyneenä.

— Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi. Olen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin intiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!

— No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me hänet suostutamme.

— Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana, tyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi, ja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee oven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut suostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!

— Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä — Vabi, Mukoki, John Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen huvimatkaseurue!

— Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies.
Minä olisin vasta iloinen, jos — jos…

— Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn pehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta totisesti huvimatkan!

— Niistä ei tule varmasti puutetta. — Rodin ilme kävi vakavaksi. — Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää henkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut, että tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!

Hymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä
Rodia.

— En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta — jotakin me sieltä kuitenkin löydämme!

Sinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi — tosin vastahakoisesti — suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä Mabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.

Viikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla. Kriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua, ja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen sumentunut katseensa uutta eloa.

Toisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä palaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen vuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi pitää poikaa kädestä.

Nähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti säikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli tuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän kerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat lopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen kuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä katkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa vielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja elettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen sankaritarina menneiltä ajoilta.

John Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän — silloin vielä nuorukaisena — oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin kauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka sitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin peltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä oli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden koulua Montrealissa.

Ollessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei jaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että he olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön johtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus, ja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.

Hämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen oli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä aamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena ylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin jonkinlaista unennäköä.

Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä, heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää, kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja lumilohkareista.

Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin oli täytynyt olla täydessä järjessään.

Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin, ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa; siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin. Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen vierellään.

Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi, että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.

Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John
Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.

Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.

Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista. Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen, joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi, että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.

Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan. Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään, mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.

Ja niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia irtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin selkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen salojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä kertaa matkalla uuteen maailmaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AARTEEN ETSIJÄT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.