The Project Gutenberg eBook of Malva: Kertomus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Malva: Kertomus

Author: Maksim Gorky

Translator: Viljami Ventola

Release date: August 27, 2017 [eBook #55436]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MALVA: KERTOMUS ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



MALVA

Kertomus

Kirj.

MAKSIM GORKI

Suomentanut Viljami Ventola






Helsingissä,
Suomen Sos.-dem Nuorisoliiton kustannuksella,
1919.

Savon Kansan Kirjapaino Osakeyhtiö.




1.


Meri hymyi...

Lauhkean tuulen hellät hyväilyt synnyttivät meren pintaan hienon
väreen, mihin auringon häikäisevä loiste heijastui kultaisena
kimmeltäin kohti taivaan sineä. Taivaan ja meren väliseen avaruuteen
kaikui laineitten ilakoiva loiske, kun ne viskautuivat hiekkasärkän
matalaan rantaan. Tuo laineitten synnyttämä omituinen sävel auringon
loisteessa päilyvän meren kera sulautui lakkaamattomaan ailahteluun,
täynnä sopusointua ja elämäniloa. Aurinko onnellisena paistoi täydeltä
terältään, ja meri puolestaan riemuitsi ollessaan tuon säteilyn
kuvastimena.

Tuuli leppoisana viilsi meren mahtavaa, sileätä pintaa ja aurinko
poltti sitä tulisäteillään; huoaten syvään se näihin hyväilyihin
kyllääntyneenä hengitti tuohon tukahduttavaan ilmaan kirpeätä
suolatuoksuaan. Vihreähköt laineet vyöryivät keltaiselle hiekalle
jättäen jälelle valkean vaahtonsa, mikä sähisten suli kuumaan hiekkaan
ja kastoi sen. Pitkähkö, kaita maakaistale muistutti rannalta mereen
kaatunutta suurta jättiläistornia. Sen terävä huippu ulottui pitkälle
kimmeltävän meren äärettömyyteen, kun taas perusta katosi kauas
etäisyyteen sumun peittämään mannermaahan. Sieltä toi tuuli tullessaan
ummehtuneen löyhkän, mikä tuntui selittämättömältä täällä puhtaan,
aavan meren helmassa kirkkaan-sinisen taivaan alla.

Kalansuomujen peittämään hiekkaan pistetyt puiset paalut ja niihin
ripustetut kalaverkot loivat omituisia varjokuvia maahan. Hiekalla
makasi rinnakkain joukko suuria veneitä ja näiden joukossa yksi pieni
vene. Näytti kuin rantaa huuhtovat laineet olisivat tahtoneet
houkutella ne puoleensa.

Airot, köydet, pärekopat ja tynnörit olivat sikinsokin maakaistaleella
ja keskellä kaikkea tätä sekasotkua kohosi pajunoksista, puunkaarnasta
ja kaislasta rakennettu kalastaja-maja. Oksaisella tukilla oven
edustalla näkyi saapaspari pohjat käännettyinä taivasta kohti. Ylinnä
kohosi tanko ja sen päässä tuulessa liehuva punainen vaatekaistale.

Erään veneen varjossa makasi Vasili Legostew, kauppias
Grebentschikoffin kalastamon vahti. Hän loikoili vatsallaan nojaten
päänsä käsien varaan ja tähysteli tarkkaavaisena meren takaa etäältä
häämöittävää rantaa. Kaukana merellä näkyi nimittäin pieni musta piste
ja Vasili riemuitsi nähdessään sen yhä suurenevan ja lähestyvän.

Hän siristi silmänsä suojaksi auringon säteiltä ja meren kimaltelulta.
Se oli Malva. Hän tulee, nauraa houkuttelevana, syleilee voimakkailla
ja pehmeillä käsivarsillaan, suutelee ja lopuksi hän kertoo uutisia
tuolta rannikolta niin äänekkäästi, että kalalokit pelosta lähtevät
lentoon. Sitten keittävät he maukkaan kalakeiton, ottavat viinaryypyn,
kierivät jutellen, hellästi toisiaan hyväillen rannan hiekassa ja
pimeän tullen valmistavat he teetä itselleen, juovat sen maukkaitten
leivosten kera mennen sitten levolle.

Tällaista on heillä joka sunnuntai ja pyhinä keskellä viikkoa. Varhain
aamulla, päivänkoitteessa soutaa Vasili sitten tytön takaisin rantaan
yli uinuvan veden. Malva istuu silloin uneliaana peräsimessä, hän
puolestaan soutaa tyttöä katsellen. Tyttö onkin silloin tavallisesti
erittäin hupaisa, hupaisa ja herttainen kuin kylläinen kissanpoikanen.
Kenties vaipuu hän tällöin alas penkiltä veneen pohjalle, nukahtaa
siihen keräksi kyyristyneenä. Niin käy tytölle usein...

Tänä päivänä ovat kalalokitkin kuumuuden uuvuttamat. Ne istuvat
rivittäin rannan hiekalla avoimin suin ja laahustavin siivin tai
keinuvat velttoina laineilla äänettöminä päästämättä ilmoille
piileksivää petomaista rohkeuttaan.

Auringon tulikuumassa hyväilyssä kohottaa meri povensa, ja ilmassa
leijaa hurmaava velttous... Vasilin silmissä näytti kun ei Malva
olisikaan yksin veneessä. Olisikohan Serjoschka taaskin tuppautunut
seuraan. Vasili kääntäikse raskaasti hiekalla, istuutui, varjosti
kädellään silmiään ja rupesi suuttuneena katsomaan merelle päästäkseen
selville veneessä olijoista. Malva istui peräsimessä. Soutaja soutaa
kyllä voimakkaasti, vaan taitamattomasti -- se ei siis ollutkaan
Serjoschka; olisipa hän vain matkassa, ei tarvitsisi Malvan istua
peräsimessä.

"Ohoi", huusi Vasili tyytymättömänä.

Kalalokit rannalla pyrähtivät lentoon ja kuuntelivat.

"Ohoi, ohoi", kuului veneestä Malvan heleä ääni vastaavan.

"Kuka on seurassasi?"

Vastauksena kuului vain nauru.

"Kirottu nainen", sähisi Vasili itsekseen ja sylkäsi suuttuneena.

Hän oli utelias tietämään kuka tulokas mahtoikaan olla ja
pyörittäessään itselleen tupakan tarkkaili hän väsymättä soutajan
niskaa ja selkää veneen yhä lähestyessä. Sen keulassa kohisi vesi
voimakkaista airojen liikkeistä, ja hiekka poltti vartijan paljaita
jalkoja hänen siinä seistessään odottaen tyytymättömänä.

"Kuka on seurassasi", kysyi hän huomatessaan omituisen hymyn Malvan
täyteläisillä kasvoilla.

"Odotahan, niin saat nähdä", vastasi hän nauraen.

Soutajakin kääntyi rantaan päin ja katsoi nauraen Vasilia.

Vartija rypisti silmäkulmiaan koettaessaan muistutella, kuka tämä niin
tutulta näyttävä nuorukainen oli.

"Kisko lujemmin", komensi Malva.

Laineen harjalla viskautui vene puoliksi hiekalle, mihin se kallistui
kyljelleen aallon vieriessä takaisin mereen. Soutaja hyppäsi maalle,
meni Vasilin luo sanoen:

"Hyvää päivää, isä!"

"Jakow", virkkoi Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.

He syleilivät, suutelivat kolmasti toisiaan huulille ja poskille,
jolloin Vasilin kasvoilla yhtaikaa kuvastui sekä hämmästystä että
riemua.

"Siksipä minä katsoinkin niin tarkkaan tuloanne... ja sydämessä tuntui
niin oudolta. Ah sinä -- miten olet tänne tullut? Mikä yllätys! Ja minä
istuin ja katselin luullen Serjoschkaa tulijaksi. Ja sinä se olitkin!"

Toisella kädellään Vasili silitteli partaansa, toinen viittoili ilmaa.
Oikeastaan tahtoi hän katsella Malvaa, mutta pojan hymyilevät silmät
sen estivät ja sitäpaitsi häntä hämmästytti niiden omituinen kirkkaus.
Tyytyväisyydentunne, jota hän tunsi omistaessaan noin reippaan ja
kauniin pojan taisteli rakastetun tytön läsnäolon herättämän tunteen
kanssa. Milloin seisoi hän toisella milloin taas toisella jalallaan ja
teki pojalleen joukon kysymyksiä lainkaan odottamatta niihin vastausta.
Hänen päänsä oli vallan sekasin, ja huonolle tuulelle joutui hän Malvan
pilkatessa:

"Älä nyt noin hirveästi tanssi -- pelkästä ilosta! Vie hänet majaan ja
tarjoa hänelle jotakin..."

Vasili kääntyi häntä katsomaan. Malvan huulilla leikki taaskin sama
omituinen hymy kuin taannoin, ja vaikkakin tyttö oli yhtä täyteläisen
raikas kuin ennenkin, tuntui hän nyt Vasilin mielestä toiselta, uudelta
olennolta, miltei vieraalta. Malva suuntasi viheriät silmänsä vuoroin
isään, vuoroin taas poikaan, samalla kun hän pienillä, valkeilla
hampaillaan nakerteli arbuusin siemeniä. Jakow katseli myös hymyillen
molempia. Syntyi hetkisen äänettömyys, mikä Vasilia tuskastutti.

"Tulen heti takaisin", sanoi äkkiä Vasili mennen majaa kohti. "Menkää
pois auringolta... minä noudan vettä, niin keitämme kalakeiton.
Tarjoonpa sinulle, Jakow, kalakeittoa, minkä veroista et ennen ole
syönyt! Istukaa täällä niinkauan, tulen heti takaisin."

Hän otti maasta majan vierestä pienen kattilan ja katosi nopeasti
verkkojen suojiin.

Malva ja Jakow menivät myöskin majaan.

"Niin, rakas poikani, nyt olen siis saattanut sinut isäsi luokse",
sanoi Malva katsellen pojan uhkeata ulkomuotoa sivulta.

Jakow käänsi ruskeapartaisen päänsä ja sanoi säihkyvin silmin:

"Niin, täällä me nyt olemme... Miten kaunista täällä on... entä tuo
meri sitten!"

"Se on mahtava... No, onko isä mielestäsi paljonkin vanhentunut?"

"Eipä juuri. Luulin häntä harmaahapsiseksi, vaan ei hänellä ole
montakaan harmaata hiuskarvaa... ja muutenkin on hän voimakas..."

"Kauanko siitä onkaan, kun toisenne tapasitte?"

"Viitisen vuotta. Kun hän kotoa läksi, olin seitsentoistavuotias."

He astuivat majaan, missä ilma oli ummehtunut ja löyhkäsi suolakalalle.
He istuutuivat. Jakow istuutui eräälle poikkisahatulle puupölkylle ja
nurkkaan, mihin oli kasattu tyhjiä säkkejä viskautui Malva istumaan.
Heidän välillään oli poikkisahattu tynnöri, jonka pohja oli pöytänä.
Istuttuaan paikalleen katselivat he ääneti toisiaan.

"Sinä siis etsit työtä täältä", kysyi Malva.

"En oikeastaan vielä tiedä. Jos täällä sellaista tarjoutuu, jään
tietenkin."

"Täällä kyllä aina on jotain saatavissa", lupasi Malva luottavasti yhä
katsoen poikaa vihreillä, salaperäisesti kiiluvilla silmillään.

Jakow ei katsonut häntä, vaan kuivasi paidanhiallaan hikeä kasvoiltaan.

Äkkiä remahti tyttö nauruun.

"Äiti kotoa lähetti kai mukanasi joukon tehtäviä ja paljon terveisiä
isälle?"

Jakow katseli häntä, rypisti silmäkulmiansa ja vastasi lyhyeen:

"Niinpä kylläkin... Entä sitten?"

"Ei mitään." Ja tyttö nauroi.

Hänen naurunsa ei näyttänyt miellyttävän Jakowia, päinvastoin se
kiusasi poikaa. Hän käänsihe poispäin Malvasta koettaen muistutella
äitinsä antamia tehtäviä.

Äiti oli saattanut poikansa kylän laitaan, siellä nojautunut aitaa
vasten ja puhunut vilkuillen kuivilla silmillään:

"Sano isällesi Jaschka... Jumalan nimessä, sano isälle... äiti yksin on
kotosalla, sano hänelle se... Nyt on viisi vuotta kulunut, ja yhä on
hän yksin!... Äiti käy vanhaksi! Sano hänelle näin Jumalan tähden.
Kohtapuoleen on äiti jo vanhus... hän on yksin, alati yksin,
alituisessa työssä. Sano se hänelle, Herran nimeen..."

Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt, peittäen kasvonsa esiliinaan.

Sinä hetkenä ei Jakow säälinyt äitiään, mutta nyt se häneen koski...
Hän katsoi Malvaa, rypisti ankarana kulmakarvojaan ja häntä halutti
lausua tytölle katkeria sanoja.

"Kas niin, nyt olen taaskin täällä", sanoi Vasili tullessaan majaan.
Toisessa kädessään oli hänellä elävä kala, toisessa piteli hän puukkoa.

Hän oli jo päässyt ensi hämmästyksestään, kätkenyt sen sydämensä
pohjalle ja katseli nyt tyynenä ja tyytyväisenä nuoria; vain hänen
liikkeissään saattoi huomata jonkunmoisen joustavuuden, mikä muulloin
oli hänelle vierasta.

"Heti sytytettyäni tulen palamaan, tulen luoksenne ja sitten voimme
jutella rauhassa ja sovussa. Sinä oletkin varttunut suureksi ja
komeaksi, Jakow!"

Sen sanottuaan meni hän jälleen ulos. Malva yhä nakerteli hedelmiään ja
katseli tarkkaavaisena poikaa, joka puolestaan koetti olla katsomatta
tyttöön vaikkakin tunsi siihen suurta halua. Hän ajatteli:

"Täällä näköjään eletään hyvin ja huolettomasti... tyttö on niin
täyteläinen ja hyvinvoipa ja isä myöskin."

Kun sitten äänettömyys rupesi häntä vaivaamaan, sanoi hän:

"Huomaan unohtaneeni eväspussini veneeseen, käyn sen noutamassa!"

Hän nousi verkkaan ja meni ulos majasta. Hänen mentyään tuli Vasili ja
sanoi tuiman äkäisenä Malvalle:

"Miksi tulit tänne hänen seurassaan? Mitä hänelle sanon sinusta? Miten
voin selittää sinun suhteesi minuun?"

"Minä vain tulin, siinä koko juttu", vastasi Malva lyhyeen.

"Ah, sinä olet kerrassaan ajattelematon tyttönen! Ehtimiseen sinä teet
tyhmyyksiä; niistä ei ole vähääkään hyötyä. Mitä nyt teenkään? Näin
päätäpahkaa saattaa sinut hänen kasvojensa eteen -- minullahan on
kotona toinen vaimo, hänen äitinsä... Se pitäisi toki sinunkin
ymmärtää!"

"Mitä tuossa on ymmärtämistä? Pelkäänkö minä ehkä häntä -- tai kenties
sinua", sanoi tyttö sulkien halveksivasti vihreänhohteiset silmänsä.
"Miten äsken teeskentelitkään hänen edessään! Kerrassaan naurettavaa!"

"Niin, sinä voit kylläkin nauraa... sinä! Vaan mitäpä minä nyt teen?"

"Tuota olisit ennemmin ajatellut!"

"Saatoinko edes aavistaa hänen saapuvan tänne noin äkkiarvaamatta?"

Hiekka narskui Jakowin askeleista ja he katkaisivat keskustelunsa.
Jakow tuli majaan eväspussineen, viskasi sen nurkkaan ja loi Malvaan
vihaisen silmäyksen.

Malva vain innokkaana pureskeli siemeniään kun Vasili istuutui
pölkylle, ja hieroen polviaan puheli hämmästyneenä hymyillen:

"Vai niin, että oletkin tullut tänne!... Miten rupesitkaan sellaista
suunnittelemaan?"

"Niin tuota... olemmehan sinulle kirjoittaneet..."

"En ole saanut mitään kirjettä... se on sitten varmaankin hävinnyt
matkalla", sanoi Vasili suuttuneena. "Piru olkoon, juuri kun sellaista
kipeimmin tarvitsee, silloin se häviää..."

"Sinä et edes aavista, millä kannalla asiat kotona ovat", kyseli Jakow
katsellen epäillen isäänsä.

"Ei, kuinka voisin sellaista tietää? Enhän ole edes saanut
kirjettännekään!"

Silloin kertoi Jakow isälleen hevosen kuolleen, että leipä kotona, oli
syöty loppuun jo helmikuun alussa, sekä ettei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta työansioon. Ei heinäkään riittänyt, joten lehmä oli
vähällä kuolla nälkään. Hädintuskin päästiin huhtikuuhun. Silloin
päätettiin, että Jakow heti kynnön jälkeen lähtisi isän luo kolmeksi
kuukaudeksi koettaakseen työllään ansaita jotain. Siitä olivat he
kirjeessäkin maininneet... Sitten myivät he kolme lammasta, ostivat
leipää ja heinää ja sitten oli Jakow lähtenyt matkalle.

"Vai niin, silläkö tavalla", virkahti Vasili. "Vai niin, hm... Vaan
kuinka tuo kaikki on mahdollista?... Olenhan lähettänyt rahaa..."

"Paljonko sitä nyt oli? Tupaakin on vähän korjailtu... Marja on mennyt
naimisiin... ja sitten ostin päälle päätteeksi auran. Ja onhan siitä
kulunut kokonaista viisi vuotta!"

"Nii-in luonnollisestikin! Vai ei se riittänyt? Hm... Mutta keitto
varmaankin kuohuu!" Hän nousi ja meni ulos.

Hän kumartui katselemaan tulta, minkä yllä kiehuva kattila riippui,
kuori rasvan pois ja vaipui aatoksiin. Pojan kertomus ei tosin häneen
sen syvemmin koskenut, päinvastoin sai se hänet suuttumaan vaimoonsa ja
poikaansa. Miten paljon rahaa olikaan hän heille lähettänyt viitenä
vuotena, ja sittenkään eivät pystyneet kunnolla taloa pystyssä
pitämään! Ellei Malva olisi ollut läsnä, olisi poika todellakin saanut
kuulla kunniansa. Ominpäin, isän suostumuksetta, oli hän lähtenyt kotoa
-- siihen riitti hänen ymmärryksensä -- mutta taloa hän ei pystynyt
hoitamaan. Ja tuo talo, jota ei Vasili mukavuudessaan edes viitsinyt
ajatellakaan, tuntui nyt hänestä pohjattomalta kuilulta, mihin hän
viiden vuoden aikana oli viskannut rahojansa; sillä ei ollut mitään
merkitystä hänen elämässään. Hän huokasi syvään kauhalla hämmentäessään
keittoa.

Auringonpaisteessa näytti tuo pieni tuli kalpealta ja mitättömältä.
Ohut sininen sauhu laskeutui merelle kuin aaltoja vaimentaakseen.
Vasili katseli sitä mietteissään ajatellen poikaansa, Malvaa ja
sitäkin, ettei hän enää olisi yhtä vapaa kuin tähän saakka. Jakow jo
kyllä aavisti, mikä Malva oli...

Ja Malva istui majassa hämmästyttäen poikaa rohkeilla silmäyksillään,
joissa alituinen hymy leikki.

"Sinä olet kai jättänyt morsiamesi kylään", kysyi hän äkkiä katsellen
Jakowia suoraan silmiin.

"Ehkäpä", vastasi hän vastenmielisesti sisimmässään tuntien suuttumusta
tyttöön.

"Onko hän kauniskin", kysyi Malva näennäisesti välinpitämättömänä.

Jakow vaikeni.

"Miksi et vastaa? Onko hän minua kauniimpi tai eikö ole?"

Vasten tahtoaan katsoi hän tyttöön. Malvalla oli pyöreät,
päivänpolttamat posket ja mehukkaat huulet avautuivat rohkeaan hymyyn.
Ohut pusero mukautui hyvin ruumiin eri muotoihin, joten tytön pyöreät
olkapäät ja korkea povi näkyivät edukseen. Mutta Jakow ei voinut sietää
hänen salakavalasti välkkyviä, vihreitä, nauravia silmiään.

"Miksi noin puhut", sanoi hän rukoilevalla äänellä tietämättään
huoaten, vaikka hän olikin päättänyt puhutella tyttöä vakavasti ja
ankarasti.

"Mitenkä voisin muulla tavalla puhua", nauroi Malva vastaan.

"Ja sitten vielä naurat -- mille?"

"Nauran sinulle..."

"Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot", kysyi hän huolestuneena ja
katsoi alas välttääkseen tytön katseita.

Tyttö ei vastannut.

Jakow aavisti, missä suhteissa Malva oli isään ja se esti häntä
vapaasti puhumasta. Tämä ajatus ei itse asiassa häntä hämmästyttänyt,
sillä olihan hän kuullut kalastamoissa vietettävän vapaata elämää, eikä
sitäpaitsi isäntapainen terve ja voimakas mies kauankaan voinut olla
ilman vaimoa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliseltä olla tytön ja
isän seurassa. Ja sitten ajatteli hän äitiään, katkeroitunutta ja
väsähtänyttä naista, joka lakkaamatta työskenteli kotosalla...

"Kalakeitto on valmis", sanoi Vasili majaan tullessaan. "Ota esille
lusikat, Malva!"

Jakow katsoi isäänsä ajatellen:

"Huomaa kyllä hänen täällä usein oleilevan, koskapa tietää missä yksin
lusikatkin säilytetään!"

Malva haki esille lusikat sanoen menevänsä rantaan niitä pesemään;
hänellä oli sitäpaitsi pullollinen viinaa siellä piilossa.

Isä ja poika seurasivat katseillaan tyttöä ja yksin jäätyään he
istuivat hetkisen ääneti.

"Miten satuitkaan yhteen hänen kanssaan", kysyi Vasili.

"Hän oli konttorissa, kun sinua sieltä kyselin... ja silloin sanoi
tyttö: Et tarvitse jalkasin kulkea hiekassa, saat kanssani soutaa
veneessä. Minä näet myöskin lähden sinne! ja niin läksimme tänne."

"Niinkö, niin... Monasti olen miettinyt miten Jakow-poikani jaksaa."

Poika hymyili hyväntahtoisesti isälleen, mikä antoi Vasilille uutta
rohkeutta. "No... mitä arvelet tytöstä?"

"Kyllä vaan... hyvin mukiinmenevä", vastasi Jakow epävarmana
siristellen silmiään.

"Tätä ei itse pirukaan voinut auttaa, poikaseni", virkkoi Vasili
käsiään hieroen. "Ensin kyllä koetin karttaa... se ei onnistunut!
Tottumus, katsos... olenhan nainut mies, ja sitten paikkailee hän
vaatteitani ja paljon muutakin... ja lukuunottamatta sitäkin... Ah
niin! Naisväkeä ei voi välttää enempää kuin kuolemaakaan", sanoi hän
lopettaen avomielisen selittelynsä.

"Mitäpä se minulle kuuluu", sanoi Jakow. "Oma asiasi... enhän ole
tuomarisi."

Mutta itsekseen ajatteli hän: "Kaikkea vielä... hänen kaltaisensa ei
paikkaile housujasi..."

"Ja sitten olen vasta viisiviidettä vuotta. Eikä hän paljoakaan minulle
tuota kuluja, kun ei edes ole vaimonikaan", sanoi Vasili.

"Ei tietystikään", myönteli Jakow, mutta ajatteli: "Kyllä hän sittekin
sinulta rahat peijaa."

Malva tuli samassa tuoden viinapullon ja muutaman vehnäleivän, ja he
rupesivat kalakeittoaan syömään. Ääneti he söivät. Makeasti maiskuttaen
imivät he kalaruodot ja sylkäsivät ne suustaan hiekalle oven viereen.
Jakow söi ahnaasti; tämä huvitti Malvaa erinomaisesti, koskapa hän
ystävällisesti hymyili nähdessään pojan levittävän päivän polttamat
poskensa ja liikuttavan sukkelaan paksuja, kosteita huuliaan. Vasili
taas söi vain hiukkasen, vaikkakin ahkerasti askarteli ruuan ääressä --
tämän teki hän voidakseen Jakowin ja Malvan huomaamatta punnita omaa
suhdettaan heihin.

Laineitten ilakoivan ja hivelevän soiton katkaisi äkkiä kalalokkien
petomaisen ilkamoiva rohkean voitokas kirkuna. Kuumuus oli nyt
siedettävämpi ja majaan puhalsi tuon tuostakin viileä tuulenhenki
raikkaalta mereltä.

Syötyään maukkaan kalakeiton ja nautittuaan muutaman ryypyn, rupesivat
Jakowin silmät painumaan kiinni. Hän naureskeli vallan mielettömästi,
nikotti, haukotteli ja katsoi Malvaan lakkaamatta; tämän johdosta
Vasili katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan:

"Rupea tähän makuulle, kunnes tee joutuu... me kyllä sinut
herätämme..."

"Sehän käy päinsä vallan hyvin...", myönsi Jakow ja heittäytyi
pitkäkseen tyhjille säkeille. "Entä te... minne te menette? Ha-ha!"

Vasili hämmästyi tuota naurua, poistui nopeasti majasta, kun taas Malva
puolestaan puri huulensa yhteen, rypisti silmäkulmiaan ja vastasi:

"Se ei sinulle kuulu, minne me menemme! Mikä oletkaan olevinasi?
Parraton poikanulikka... et mitään muuta!" ja hänkin poistui.

"Sekö olen? O-o-dotahan vain", huusi Jakow hänen jälkeensä. "Ha-ha-ha!
Minä sinulle vielä näytän, minä! Katsos vaan! Luulet kaikitenki olevasi
oikea... neitsykäinen!"

Vielä hän jotain mutisi itsekseen, vaan nukahti sitten tyytyväisyyden
ilme juopumuksesta hehkuvilla poskillaan.

Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi yhteen niitten yläpäät ja
viskasi sitten vaatteen näiden yli. Tällä yksinkertaisella tavalla
hankittuaan itselleen varjopaikan, ojentautui hän pitkäkseen käsivarret
pään alla katsellen taivasta. Kun Malva tuli ja istuutui hiekalle hänen
viereensä, käänsi hän kasvonsa tyttöön päin, jotta tämä huomaisi
katkeran ja tyytymättömän ilmeen niissä.

"No, isäukko", sanoi Malva nauraen. "Etkö iloitse poikasi tulosta?"

"Hän nauraa suorastaan minulle... Ja tiedätkö miksi? Sinun tähtesi",
virkkoi Vasili synkkänä.

"Soo-o? Minunko tähteni", toisti Malva muka ihmetellen.

"Niin juuri! Miksi sitten..."

"Voi sinua raukkaa! Miten silloin käynee? Enkö enää tulekaan luoksesi,
mitä? No, silloinhan voin yhtä hyvin olla tulematta..."

"Mikä velho oletkaan", sanoi Vasili moittien. "Miten käyttäydyttekään,
te molemmat nuoret! Hän nauraa ja sinä naurat myöskin... ja
kumpainenkin olette kuitenkin maailmassa minua lähinnä. Ja mille te
oikeastaan nauratte? Pahus vieköön!" -- Hän kääntyi tytöstä poispäin ja
vaikeni.

Malva istui kädet ristissä polvien yli hiljaa keinutellen ruumistaan.
Lakkaamatta katsoi hän kimmeltävää merta vihreillä silmillään
voitokkaana hymyillen kauneutensa voimasta tietoisten naisten tapaan.

Purjevene kiiti yli meren suuren harmaasiipisen linnun tavoin. Se tuli
etäiseltä rannalta ja pyrki kauas, missä taivas ja maa sulautuivat
yhteen tummansiniseen äärettömyyteen, houkutellen puoleensa
juhlallisella äänettömyydellään.

"Miksi olet niin vaitelias", kysyi Vasili.

"Minä mietin", sanoi Malva.

"Mitä?"

"Oi, eipä juuri mitään...", hän liikutti silmäluomiaan ja jatkoi
hetkisen jälkeen: "poikasi on kaunis."

"Mitä sinä hänestä tahdot", virkkoi Vasili mustasukkainen sävy
äänessään.

"Se on minun asiani..."

"Kuulehan... varo itseäsi!" Hän loi tyttöön epäluuloisen, ankaran
katseen. "Älä suunnittele minkäänlaisia tyhmyyksiä! Olen tosin kyllä
tyyni, vaan älä minua ärsytä... kuuletko?"

Vasili puri yhteen hampaansa, puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi:

"Jo tänään tänne tullessasi huomasin sinulla olevan jotain pahaa
mielessä. Tosin en vielä tiedä aikeitasi, mutta kyllä niistä saan
selvän ja silloin on parasta että olet varuillasi! Sinun hymysi ei ole
sama kuin ennen, ja sitten on vielä muutakin... Kyllä ymmärrän
sinunlaisiakin ihmisiä, jos niikseen tulee..."

"Älä uhkaile, Vasja...", pyyteli hän välinpitämättömänä edes katsomatta
mieheen.

"Siis älä edes yritäkään..."

"Vaan älä peloita!"

"Ruoskin sinut ruskeaksi ja siniseksi, ellet vaan pysy aisoissasi...",
uhkasi suuttunut Vasili.

"Aijotko minua lyödä", kysyi uteliaana Malva kääntyen miehen puoleen.

"Niin, oletko sinä kenties joku kreivitär? Totta totisesti kuritan
sinua..."

"Luulet kai minua vaimoksesi", kysyi Malva tyyneesti, ja odottamatta
vastausta jatkoi: "Olet tottunut syyttä pieksämään vaimoasi, milloin on
vain itseäsi huvittanut ja nyt luulet tekeväsi samoin minulle? Mutta
ei! Minä olen vapaa. Olen oma herrani, enkä ketään pelkää. Mutta sinä
sensijaan pelkäät omaa poikaasi: mitenkäs jo tänne tullessamme
kääntelit ja vääntelit itseäsi hänen edessään! Kerrassaan häpeällistä!
Ja sitten vielä uhkailet minua!"

Malva nakkasi halveksivasti niskojaan ja vaikeni. Hänen kylmät,
ärtyisät sanansa yhä enemmän suututtivat Vasilia. Mutta toiselta puolen
ei Malva milloinkaan ollut niin kaunis kuin juuri nyt ja vihan
vimmassakin Vasili katsoi häneen ihastuksella.

"Kas vaan, kuinka oletkin ollaksesi...", sanoi hän.

"Sanon sinulle vieläkin yhden asian. Serjoschkalle olet kehunut, etten
voi elää sinutta, yhtä vähän kuin leivättä tulen toimeen. Mutta siinäpä
isket harhaan... Kenties en sinua rakasta ollenkaan enkä sinun tähtesi
tänne tule... jos rakastankin vain tätä ihanaa paikkaa...", hänen
kätensä piirti laajan ympyrän. "Ehkä pidänkin vain tästä autiosta
tyhjyydestä... merestä ja taivaasta, ja siitä, että täällä tuntee
olevansa kaukana pahoista ihmisistä. Minulle on yhdentekevää, oletko
sinä edes täällä. Sinulle osoittama hellyyteni on vain korvauksena
täällä olostani... Olisipa Serjoschka täällä, niin hänen luokseen
tulisin; samoin tekisin jos olisi täällä oma poikasi. Parasta, ettei
täällä olisi ketään, te olette minulle kaikki samantekeviä. Jospa vain
tahdon, saan kyllä kauneudellani haluamani miehen... sinua paljoa
paremman..."

"Vai niin, onko asia sillä kannalla", sähisi Vasili, raivoissaan
tarttuen tyttöä kurkkuun. "Onko asia sillä kannalla?"

Vasili rutisti pahasti tyttöä, joka ei puolustautunut, vaikkakin kasvot
punottivat ja silmiä veresti. Malva vain asetti molemmat kätensä
Vasilin kurkkua kuristaville käsille ja katsoi miestä lakkaamatta
silmiin.

"Vai niin, tuollaistako kannat sisimmässäsi", huusi hän yhä raivostuen.
"Etkö ole mitään sanonut, senkin rutka... Olet minua vain syleillyt...
suudellut... Minä kyllä sinut opetan!"

Hän painoi tytön maata vasten ja voimakkaalla kädellään löi hän kerran,
löi toisenkin iskun niskaan. Hän suorastaan nautti, kun kätensä sattui
tytön täyteläiseen, pyöreään kaulaan.

"Kas niin! Mitä on sinulla sanottavaa, senkin kyykäärme", kysyi hän,
voitonriemuisena viskaten tytön luotaan.

Malva kaatui selälleen hiljaisena ja tyyneenä päästämättä ainoatakaan
huokausta ja hän oli vieläkin yhtä kaunis, vaikka kasvot olivat käyneet
punottaviksi. Tyttö katseli silmäkulmiensa alitse ja hänen vihreissä
silmissään hehkui viha. Vaan Vasili ei tätä huomannut, ja kun hän
hengästyneenä ja tyytyväisenä vihansa purkautumisesta voitonvarmana
kääntyi Malvan puoleen, hymyili hän.

Ensin Malvan täyteläiset huulet omituisesti värisivät, sitten kiiluivat
silmät, posket tulivat kuopalle ja hän ratkesi nauruun. Vasili katsoi
hämmästyneenä, mutta tyttö yhä nauroi äänekkäästi ja tyytyväisenä kuin
ei olisi häntä ollenkaan lyöty.

"Itse paholainenko sinua riivaa", huusi hän pelokkaana tuimasti
tarttuen tytön käteen.

"Vaska... Oletko minua lyönyt", kysyi hän kuiskaten.

"Olenpa tietenkin, kuka muuten?"

Hän katsoi tyttöön ymmärtämättä suorastaan mitään eikä tiennyt, mitä
tehdä. Löisikö hän vielä kerran? Mutta hänen vihansa oli jo talttunut
eikä hän siksi enää voinut kohottaa kättään tyttöä lyödäkseen.

"Rakastatko minua", kysyi Malva uudelleen ja hänen kuiskiva äänensä sai
Vasilin veren kuohumaan.

"Kas niin... nyt riittää jo tällä kertaa", sanoi hän äreänä. "Enemmän
olisit vielä sietänyt!"

"Vaska! Ja minä kun luulin, ettet minua enää rakastaisi; ajattelin...
nyt on hän saanut poikansa luokseen, nyt on minun poistuttava tämän
tieltä..."

Ja Malva yhä nauroi tuota avomielistä nauruaan.

"Hupakko", sanoi Vasili hymyillen vasten tahtoaan. "Poikani... onko
hänellä oikeus lukea minulle lakia?"

Vasili häpesi tyttöä ja tunsi sääliä häntä kohtaan, mutta samalla
muisti hän tytön sanat ja sanoi vihaisena:

"Pojallani ei ole mitään sanomista tähän asiaan... Ja lyönneistä saat
syyttää itseäsi, miksi minua kiusasit?"

"Tein sen tahallani, koska tahdoin sinua koetella": ja hellästi
hymyillen koetti hän lähennellä Vasilia.

Salaa katsellen majaa kohti syleili hän Malvaa.

"Koetella, niin! Mitäpä koettelemista tässä on? Tuon siitä sitten
sait."

"Ei haittaa", sanoi Malva tyyneesti puoleksi sulkien silmänsä. "En ole
suuttunut! Rakkaudestahan minua löit! Ja minä sen kyllä sinulle
palkitsen..."

Hän tarkkaili Vasilia, ojentautui ja toisti matalalla äänellä:

"Oh, minä kyllä sen sinulle palkitsen!"

Vasili luuli tämän lauseen sisältävän jonkun viehättävän lupauksen ja
kysyi siksi tyytyväisyydestä hymyillen:

"Miten sen palkitset?"

"Sen saat nähdä", sanoi Malva rauhallisesti. Hän sanoi sanottavansa
näennäisen tyyneesti, mutta huulensa värähtelivät.

"Oi rakkaani", virkkoi Vasili, puristaen lujasti tyttöä rintaansa
vasten. "Tiedätkö, tuon kohtauksen jälkeen olet käynyt minulle vielä
rakkaammaksi! Niin todellakin! Olet tullut minua lähemmäksi... tai
miten sanoisinkaan?"

Kalalokit lensivät heidän ylitseen. Hyväilevät tuulahdukset heittivät
aallot kauas rannalle miltei heidän jaloilleen, ja meren loppumaton
hymy vaikutti tyynnyttävästi mieliin.

"Niin, tämä on omituista", sanoi Vasili hengittäen syvään, ja
ajatuksissaan hyväillen luokseen hiipivää tyttöä. "Ja miten ihmeellisen
taitavasti onkaan kaikki täällä maailmassa järjestetty -- mikä on
syntiä, se on ihanaa. Sinä et tuollaista lainkaan ymmärrä... mutta kun
joskus ajattelen elämää, tulen oikein ikävälle tuulelle. Varsinkin
unettomina öinä. Edessään näkee meren, yllään taivaan ja yltympäri on
kaikki pimeätä ja synkkää... ja minä olen täällä ypöyksin. Silloin
tunnen itseni mitättömän pieneksi, tunnen kuin maa vajoaisi jalkojeni
alla, eikä olisi ketään täällä paitsi minä. Jos edes sinä olisit
silloin täällä, olisi meitä toki kaksi..."

Malva lepäsi suljetuin silmin hänen polvillaan ja vaikeni. Vasilin
karkeat ja ahavoittuneet kasvot kumartuivat hänen ylitseen, ja suuri,
auringon paahtama parta kosketteli tytön kaulaa. Malva ei edes
liikahtanut, vain povi säännöllisesti nousi. Vasilin katse harhaili
milloin merellä, milloin se taas unohtui katsomaan immen povea, mikä
oli häntä tässä niin lähellä. Ja hän puhui, miten ikävää oli yksin elää
ja miten tuskallisia olivat unettomat yöt synkkine ongelmoineen. Sitten
suuteli hän tyttöä suulle hartaasti ja äänekkäästi kuin olisi hän
syönyt kuumaa puuroa.

Täällä oleilivat he kolmisen tuntia, ja kun aurinko rupesi painumaan
meren puoleen, sanoi Vasili tyytymättömänä:

"Nyt on minun mentävä teetä keittämään... Kai vieraammekin kohta
herää."

Malva vetäytyi syrjään kuin laiska, auringossa makaava kissa, ja Vasili
lähti vastahakoisena majalle. Tyttö kohotti velttona silmäluomiaan, ja
katsellen miehen jälkeen huokasi hän kuin vapautuneena ylen raskaasta
taakasta.

Vielä vierähti tunti ja niin istuivat kaikki kolme höyryävän
teekattilan luona teetä juoden ja rupatellen.

Aurinko jo kultasi meren iltaruskon lumoaviin väreihin, ja viheriät
aallot kimmelsivät purppurassa ja ruusunpunaisina. Teetä juodessaan
valkeasta savimaljasta kyseli Vasili pojaltaan kylän kuulumisia,
samalla kertoen omia muistelmiaan. Malva kuunteli heidän varovaista
keskusteluaan ottamatta lainkaan siihen osaa.

"Miten he oikeastaan kotona voivat?"

"Oh, eihän siellä ainakaan liikoja herkutella...", vastasi Jakow.

"Me talonpojat emme saakaan olla niin ylen vaativia. Pieni tupapahanen
ja riittävästi leipää... ja sitten juhlapäivinä ryyppy. Siinä kaikki.
Vaan ei edes sitäkään ole meillä. Olisinko minä lähtenyt tänne, jos
talossa olisi ollut tarpeeksi ruokaa? Kotonahan on oma herransa...
aivan toisten veroinen... vaan täällä olen toisen renkinä."

"Vaan sensijaan saa täällä syödä tarpeekseen, ja työkin on kevyempää."

"No, eipähän sitä juuri saata sanoa! Toisinaan sattuu saamaan säryn
ruumiiseensa kuin aimo selkäsaunan jälkeen... ja sitten tehdään täällä
työ vieraalle, vaan kotona itselleen."

"Mutta täällä ansaitsee enemmän", sanoi Jakow tyyneesti.

Sisimmässään oli Vasili poikansa kanssa samaa mieltä, sillä maalla on
elämä ja työ raskaampaa kuin täällä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
Mutta jostakin syystä ei hän tahtonut tätä pojalleen ilmaista. Siksi
sanoi hän ankarasti:

"Oletko kenties laskenut, mitä täällä ansaitsee? Maalla veliseni..."

"... on pimeätä ja ahdasta kuin maakuopassa ikään", sanoi hymyillen
Malva. "Erittäinkin naisten elämä siellä... ei muuta kuin kyyneleitä."

"Naisten elämä on kaikkialla yhtä kurjaa... ja maailma on kaikkialla
kaltaisensa, samoinkuin aurinkokin", sanoi Vasili synkkänä katsellen
Malvaa.

"Se ei ole totta", sanoi Malva vilkastuen. "Maalla on minun mentävä
miehelään, jos sitten tahdon tai en. Ja naimisissa oleva nainen on
ikipäiviksi orjatar, hänen täytyy rouhia heinät, kehrätä, hoitaa elukat
ja synnyttää lapsia. Mitä on sellaisella naisella jälellä itsestään? Ei
muuta kuin miehen lyönnit ja haukkumasanat..."

"Onhan sitä sentään muutakin", puuttui Vasili sanomaan.

"... ja täällä en kuulu kenellekään", jatkoi Malva välittämättä miehen
puheesta. "Täällä olen vapaa kuin ilmassa lentävä kalalokki! Lennän
kulloinkin minne vain haluan! Ei kukaan voi minua estää sitä tekemästä.
Kukaan ei edes uskalla minuun koskea!"

"Mutta jospa sinuun sittenkin uskaltaa koskea", kysyi Vasili hymyillen
kuin tahtoen jostain muistuttaa.

"No... silloin osaan sen kyllä kostaa", sanoi hän hiljaa, ja loisto
sammui silmistä.

Vasili hymyili ylpeästi.

"Oi sinua... yksinkertainen olet kaikessa ylpeydessäsi! Tuo kaikki on
vaan turhaa jaaritusta! Maalla on nainen ihminen, tarpeellinen
elämässä... täällä on hän vain huvina..."

Ja hetken kuluttua lisäsi hän: "Vietelläkseen syntiin..."

Kun keskustelu oli päättynyt, sanoi Jakow huoaten:

"On kuin olisi tämä meri ääretön."

Kaikki katselivat ääneti vesierämaata edessään.

"Olisipa tämä kaikki maata", virkkoi Jakow, ja hänen kätensä piirsi
laajan ympyrän, "ja vielä pelkkää mustaa multaa! Ja saisi sen sitten
auralla kyntää!"

"Sehän jotain olisi", nauroi Vasili hyvätuulisena katsellen poikaansa,
jonka posket punottivat tuosta voimakkaasti lausutusta toiveesta. Häntä
miellytti poikansa sanoissa ilmennyt talonpojan isiltä peritty rakkaus
omaan maatilkkaan ja hän ajatteli tämän rakkauden ehkä piankin
vastustamattomasti voittavan Jakowin puolelleen pois vapaan
kalastajaelämän viettelyksistä. Silloin hän jälleen jäisi yksin Malvan
seuraan, ja elämä kulkisi vanhaa latuaan.

"Siinä olet oikeassa, Jakow! Noin on talonpojan ajateltava! juuri maa
tekee talonpojan voimakkaaksi; siinä pysyessään hän elää; jos hän sen
jättää, on hän mennyttä miestä. Talonpoika maata vailla on kun juureton
puu -- hän tosin kelpaa työhön, vaan ei sillä kauan elä; hän suorastaan
mätänee. Eikä hän enää ole niin kaunis kun seisoessaan omassa
metsässään; hän on oksaton, vailla kuorta, eikä hänestä juuri mihinkään
ole! Kerrassaan mainiosti sanoit äsken, Jakow."

Meri otti auringon helmaansa tervehtien tulokasta leikkiväin laineitten
ihanin sävelin, mikä sulautui sen viimeisiin kullassa kimmeltäviin
säteihin. Tuo jumalainen, eloa ja valoa pulppuava lähde jätti nyt tällä
loistavalla värikokoomuksellaan jäähyväisensä merelle herättääkseen
välkkyvän aamuruskon ensi huomenellaan jonkun etäisyydessä uinuvan maan
kaukana kolmesta ihmisolennosta, jotka tätä näkyä katseillaan
seurasivat.

"On kuin sydän minussa sulaisi katsoessani auringonlaskua... kautta
Jumalani... niin on todellakin asia", sanoi Vasili, kääntyen Malvan
puoleen.

Tyttö vaikeni. Jakowin siniset silmät hymyilivät harhaillessaan meren
laajalla lakeudella. Kaikki kolme katselivat kauan mietteissään sinne,
minne päivän viimeiset säteet sulautuivat sammuen. Heidän edessään
hehkuivat hiilet teekattilan alla. Heidän takanaan levitti jo yö
varjonsa taivaalle. Keltainen hiekka tummeni, kalalokit olivat poissa
-- heidän ympärillään muuttui kaikki niin hiljaiseksi, vienon
uneksivaksi. Eivätkä nuo hiekkarantaa huuhtovat laineetkaan enää olleet
niin vilkkaat ja eloisat kuin sydänpäivällä.

"Miksi tässä enää istun", sanoi Malva. "Minun on lähdettävä."

Vasili hätkähti ja katsoi poikaansa.

"Mihin sinulla on niin kiirettä", mutisi hän tyytymättömänä. "Odotahan,
kohta nousee kuu."

"Miksi minä kuun nousua odottaisin? Enhän pelkää... eikähän ole
ensimäinen kerta kun täältä keskiyöllä poistun!"

Jakow katsoi isäänsä ja sulki silmänsä salatakseen niissä leikkivän
hymyn; sitten katsoi hän Malvaan ja kohtasi tytön katseen, mikä teki
vastenmielisen vaikutuksen häneen.

"No, lähde sitten", sanoi Vasili tyytymättömänä.

Malva nousi, jätti hyvästi ja asteli verkkaan rantaa pitkin, missä
laineet hyväili hänen jalkojaan kuin tahtoen leikkiä lyödä. Taivaalla
kimmelsivät tähdet -- taivaan kultakukat. Vasili ja hänen poikansa
seurasivat katseillaan Malvan vaalean puseron katoamista hämärään.

    "Ystävä parhain, lohtuni mun,
    käy luokseni, sylihis' sulje!"

lauloi Malva kovalla äänellä.

Vasilista tuntui kuin olisi tyttö pysähtynyt ja odottaisi jotain. Hän
sylkäsi katkerana ja mietti:

"Tuon tekee hän tahallaan... vain minua kiusatakseen, tuo kirottu
velho!"

"Kas vaan! Hän vielä laulaa", hymyili Jakow.

Heidän silmissään oli tyttö vain enää harmaa pilkku pimeydessä.

    "Sua mun mieleni yhä kaipaa,
    tunne, kuin rajuna syömmein lyö!"

kaikui Malvan ääni meren yli.

"Ei... mutta kuulkaahan toki", virkkoi Jakow, koko ruumiillaan
kumartuen sinnepäin, "mistä nuo kiehtovat sanat kuuluivat?"

"Et siis ole kyennyt tyydyttävästi järjestämään maataloutta siellä
kotona", kuului Vasilin matala, äreä ääni. Jakow katsoi hämmästyneenä
isäänsä vaipuen sitten entiseen asentoonsa.

Etäällä aaltojen takaa kuului heidän korviinsa katkonaisia sanoja
Malvan kutsuvasta laulusta:

    "Oi rakasta ... aarteeni kallis,
    ... yksin ... tummassa yössä!"

"Miten täällä on tukahduttavaa", virkkoi Vasili levottomana viskautuen
edestakaisin hiekalla. "Nyt on jo yö, ja kuitenkin on helle yhtä
polttava! Kirottu paikka tämä."

"Hiekka sen vaikuttaa -- se näet päivällä kuumenee", sanoi Jakow
kääntyen poispäin ja vaikeni.

"Mikä sinun on? Nauratko?" Isän ääni oli äreä.

"Minäkö", vastasi Jakow viattomana. "Millekä nauraisin?"

"Niin, ei minustakaan ole tässä minkäänlaista naurun syytä."

Ja niin vaikenivat molemmat.

Aaltojen loiskeen lomassa kuului yhä hiljainen, huokaava, hyväilevän
kutsuva sävel.




2.


Kaksi viikkoa oli kulunut ja taas oli sunnuntai. Vasili Legostew makasi
jälleen rantahiekalla majansa vieressä ja katseli merelle odottaen
Malvaa. Autio meri hymyili leikkien sen pintaan kuvastuvan auringon
kera ja tuhansia laineita syntyi, vyöryen rannalla peittäen sen
valkealla vaahdollaan taas uudelleen sulautuen meren helmaan. Kaikki
oli ennallaan kuin neljätoista päivää sitten. Ainoa ero siinä, että
Vasili nyt rauhattomana odotti rakastajatartaan. Viime sunnuntaina ei
hän lainkaan saapunut, mutta tänään oli hän varmastikin tuleva. Eikä
hän Malvan tuloa oikeastaan epäillytkään, kunhan vain mahdollisimman
pian saisi tytön näkyviinsä. Jakow ei heitä tällä kertaa häiritsisi --
kaksi päivää sitten oli hän muitten työläisten seurassa käynyt nuottaa
vetämässä ja silloin sanonut sunnuntaiaamuna lähtevänsä kaupunkiin
liinapaitojen ostoon. Hän oli saanut työtä kalastamoissa viidentoista
ruplan kuukausipalkalla, ollut jo muutaman kerran ulkona kalassakin ja
näytti nyt reippaalta ja iloiselta. Toisten tavoin tuoksui Jakowkin
suolakalalle ollen yhtä likainen ja ryysyinen kuin toverinsakin. Vasili
huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.

"Jospa hän vain jäisi sellaiseksi kuin on... mutta, hän kyllä turmeltuu
toisten kaltaiseksi ja silloin hän ei ehkä enää haluakaan kotiin...
Silloin on minun lähdettävä sinne."

Paitsi kalalokkeja ei merellä näkynyt mitään muuta. Missä hiekkainen
rantasärkkä erotti meren taivaasta, liikkui kylläkin pieniä, mustia
pisteitä edestakaisin, mutta mitään venettä ei näkynyt tulevaksi,
vaikkakin jo oli keskipäivä ja auringonsäteet miltei kohtisuoraan
pistivät mereen. Tähän aikaan oli Malva jo tavallisesti ollut perillä.

Kaksi lokkia tappeli keskenään ilmassa niin että höyhenet pyörähteli
ympärillä. Niitten vihlovan raivokas kirkuna särkee armotta laineitten
ilakoivan laulun, mikä sointuu loistavan taivaan juhlalliseen
hiljaisuuteen ja auringonsäteitten karkeloon meren pinnalla. Lokit
putoavat ilmasta mereen yhä tapellen ja kirkuvat tuskasta ja raivosta,
minkä jälkeen taas kohoutuvat ilmaan hurjina toisiaan ajaen... Eivätkä
näiden lukuisat toverit lainkaan ole huomaavinaan tätä katkeraa
taistelua, ne vain ahneesti iskevät kaloja viheriässä, kuultavassa
vedessä.

Vasili katsoo lintuja tullen surumieliseksi. Miksi tappelevat ne? Eikö
ole meressä kaloja tarpeeksi? Näin tärvelevät ihmisetkin elämän
toisiltaan. Jos valitset itsellesi maapalasen, yrittää toinen sen heti
riistää -- miksi? Onhan maailmassa toki toisia paloja -- miksi siis
riistää toiselta hänen jo omistamansa? Toisinaan syttyy rämä
kateellinen kamppailu naisen tähden -- yhdellä on vaimo, minkä toinen
häneltä ottaa suostutellen puolelleen. Miksi -- eikö siis ole
maailmassa riittämään asti joutilaita naisia, kenellekään
kuulumattomia? Kaikki tällainen on perin typerää ja aikaansaa
sekaannusta.

Meri jäi yhä tyhjäksi ja autioksi. Tuota tutunomaista mustaa pistettä
tuolla etäisellä rannalla ei näkynytkään.

"Hän ei tule", sanoi Vasili ääneen. "No, samantekevä! Mitä viitsinkään
kuvitella?"

Ja hän sylkäsi halveksivasti rantaan päin.. Meri hymyi.

Vasili nousi mennen majaan keittääkseen itselleen päivällisen, mutta
silloin juolahtikin hänen mieleensä ettei hänen ollutkaan nälkä ja niin
tuli hän entiselle paikalleen ruveten siihen pitkäkseen. "Tulisipa edes
Serjoschka tänne", ajatteli hän ja rupesi tuumimaan tätä. "Hän on tosin
sellainen myrkkysieni. Hän pilkkaa kaikkia ihmisiä antaen heidän
maistaa kouriensa kovuutta. Reipas ja voimakas on hän, osaa lukea ja
kirjoittaa, on sitäpaitsi ollut monessa eri paikassa -- mutta juo aivan
hurjasti. Hänen seurassaan on hupaista. Naisväki on häneen kerrassaan
hullaantunut ja vaikkakaan ei hän täällä ole pitkää aikaa ollut,
juoksevat he kaikki hänen perässään. Kaikki, lukuunottamatta Malvaa --
hän pysytteleikse etäällä miehestä. Hän vaan ei tule, tuo kirottu
tyttö! Ehkä on hän suutuksissaan tuosta selkäsaunasta? Mutta oliko
siinä jotain uutta tytölle? Eiväthän toiset vaan lie pistäneet sormiaan
peliin! Ja oppiahan tyttö tarvitsi..."

Vasili ajatteli vuoroin poikaansa, vuoroin taas Serjoschkaa, vaan
eniten kuitenkin Malvaa ja kääntyi odottaen yhä. Hänen levoton
mielialansa muuttui huomaamatta salaiseksi epäluuloksi, jota hän ei
kuitenkaan millään tahtonut tunnustaa edes omalle itselleen. Niin teki
hän iltamyöhään: toisinaan hän nousi kävellen edestakaisin rannalla,
toisinaan hän taas rupesi pitkäkseen hiekalle. Meri rupesi jo
pimenemään, mutta hän yhä katsoi kauas etäisyyteen ja odotti veneen
näkymistä.

Mutta Malva ei sinä päivänä tullut.

Mennessään levolle Vasili epätoivoissaan kirosi tämän toimensa, mikä
hänet esti lähtemästä tuonne rannalle, ja ennen nukahtamistaan hypähti
hän usein jaloilleen -- puoliunessa kuuli hän etäiset aironlyönnit.
Silloin hän käsillään varjosti silmiään katsoen yli pimeän meren.
Rannalla kalastamojen luona paloi kyllä kahdetkin valkeat, mutta
merellä ei vaan ketään näkynyt.

"Odotahan vain, senkin kirottu velho", uhkaili Vasili -- ja vaipui
raskaaseen uneen.

Rannalla oli sillävälin sattunut seuraavat tapahtumat.

Jakow nousi varhain aamulla, ennenkuin aurinko vielä kuumana poltti ja
kun vielä mereltä tuulahti raikkaasti. Hän meni asuntolasta meren
rannalle peseytymään ja tultuaan sinne huomasi hän Malvan. Tyttö istui
rannassa olevan suuren veneen peräpuolessa paljaat jalat riippuen
laidan yli ja suori märkiä hiuksiaan.

Jakow pysähtyi katselemaan häntä uteliain katsein.

Pusero oli avattu rinnuksista, ja oli solunut alas toiselta olalta,
mikä loisti niin valkeana että siihen suorastaan teki mieli hampaillaan
purra. Laineet keinuttelivat venettä, ja Malva nousi vuoroin korkealle
yli merenpinnan, vuoroin vaipui hän taas niin syvään, että paljaat
jalat miltei vettä tapailivat.

"Oletko kylpenyt", huusi Jakow tytölle.

Malva kääntyi päin, vilkaisi jalkojaan ja ruveten jälleen suorimaan
tukkaansa vastasi hän:

"Olen kuin olenkin kylpenyt... Miksi niin varhain olet jalkeilla?"

"Varhaisempihan sinä olet."

"Olenko minä esikuvasi?"

Jakow vaikeni.

"Jos minun laillani tahdot elää, on sinun vaikeata pysytellä pystyssä",
sanoi hän.

"Soo-o? Vallanhan säikähdytät minut", hymyili Jakow kumartuen rannalle
peseytymään.

Hän otti vettä kouraansa ja virutteli kasvojaan ähkien ja puhkuen,
sillä sen kylmyys kirveli. Sitten kuivasi hän itsensä paitansa helmalla
ja kysyi Malvalta:

"Miksi minua aina tahdot pelottaa?"

"Ja miksi sinä aina mulkoilet minuun?"

Jakow ei oikeastaan ollut varma siitä, oliko hän katsellut Malvaa
enemmän kuin toisiakaan kalastamon tyttöjä, vaan yhtäkaikki sanoi hän.

"Siksi kun olet niin soma, että tekisi mieleni syödä sinut!"

"Jos isäsi vain saa vihiäkään vehkeistäsi, niin kyllä saat kuulla
kunniasi!"

Tyttö katsoi häntä silmiin omituisen kiehtovasti.

Jakow vain nauroi ja kapusi purteen. Hän ei oikeastaan käsittänyt
Malvan sanojen tarkoitusta, mutta koska tyttö tuolla tavalla puhui, oli
hän varmaankin liiaksi liehakoinut. Ja poika tunsi olevansa iloinen ja
reipas tietämättä siihen syytä.

"Mitäpä se isälle kuuluu", sanoi hän mennessään kannen yli tytön luo.
"Onko hän kenties lunastanut sinut omakseen?"

Hän istuutui Malvan viereen lakkaamatta katsellen tämän valkeata olkaa,
puolialastonta rintaa ja koko tuota merelle tuoksuvaa tervettä,
voimakasta olentoa.

"Mikä valkea kala oletkaan", virkkoi hän haltioituneena tarkkaan tyttöä
katseltuaan.

"En ainakaan sinulle mikään", selitteli Malva lyhyeen edes katsomatta
puhuttelijaan ja järjestämättä pukuaan.

Jakow huokasi.

Heidän eteensä avautui ääretön meri aamuauringon loisteessa. Tuulen
hellän hyväilyn synnyttämät pienet, vallattomat laineet läikkyivät
hiljaa purren kupeeseen. Maakaistale kaukana merellä näytti vain
ohuelta viirulta. Siellä kohoutui tanko heikkona viivana kohti taivaan
sinistä taustaa, ja saattoi nähdä sen huipussa punaisen vaatteen
tuulessa liehuvan.

"Niin poikaseni", sanoi Malva katsomatta Jakowiin, "soma olen kylläkin,
vaan ei siitä sinulle ole iloa. Kukaan ei myöskään ole minua ostanut,
eikä isälläsikään ole mitään valtaa ylitseni. Elän vain itselleni. Vaan
minua älä liehakoi, en näet tahdo olla sinun ja Vasilin välillä... En
halua rakentaa epäsopua enkä riitaa... ymmärrätkö?"

"Mitä olenkaan sitten tehnyt", kysyi Jakow kummastellen. "Enhän sinuun
edes koske... istun vain tässä!"

"Et uskallakaan minuun koskea", sanoi Malva.

Hän sanoi tuon niin halveksivasti, että Jakow tunsi itseään loukatuksi
sekä miehenä että ihmisenä. Vastustamaton taisteluhalu, miltei
vihanvimma valtasi hänet ja silmät hehkuivat tulena.

"Niinkö! Enkö muka uskaltaisi", virkkoi hän siirtyen tyttöä lähemmäksi.

"Et... et vaan uskalla!"

"Soo-o? Jos sittenkin uskallan?"

"Koetahan vain!"

"Mitä siitä seuraa?"

"Silloin saat sellaisen korvatillikan, että keikahdat mereen."

"Lyöppäs vaan!"

"Koskehan vain minuun!"

Jakow katsoi tyttöön säihkyvin silmin, pistäen äkkiä käsivartensa hänen
ympärilleen ja puristi lujasti rintaa ja selkää. Kosketus Malvan
lämpöiseen, jänterään vartaloon tulistutti hänet yhä enemmän ja
kurkussa tuntui jotain ahdistavaa.

"Kas niin! Nyt lyöt minua! Täytä uhkauksesi!"

"Päästä minut, Jaschka", sanoi Malva tyyneesti, yrittäen vapautua
nuorukaisen tulisesta otteesta.

"Sinunhan oli määrä lyödä minua korvalle."

"Päästä minut. Muuten käy sinulle hullusti!"

"Et minua säikytä! Mesimarjani, sinä!"

Hän puristi tytön itseänsä vasten ja imeytyi paksuilla huulillaan tytön
punottavaan poskeen.

Malva naurahti houkuttelevana, tarttui lujasti Jakowin käsiin ja
kumartui voimakkaasti eteenpäin ruumiinsa koko painolla. Lujasti
toisiinsa kiintyneinä putosivat molemmat mereen kadoten korkealle
räiskyviin kuohuihin. Hetkisen kuluttua ilmestyi pinnalle Jakowin märkä
pää kauhun ilme kasvoilla ja aivan hänen vieressään sukeltautui Malva
esiin kalalokin lailla. Jakow huitoi epätoivoisena käsillään vedessä,
kirkui ja ulisi, kun taas Malva ääneensä nauraen uiden kiersi hänet,
pirskotellen vettä pojan kasvoille ja sukelsi veteen säästyäkseen
pitkien käsivarsien otteesta.

"Tuhat tulimmaista", huokui Jakow. "Minä uppoan. Jo riittää... Kautta
Jumalan... minä hukun! Vesi on niin... suolaista!... Ah, sinä senkin...
Minä uppoan, kuuletko!"

Malva jätti uhrinsa vihdoinkin rauhaan ja ui rantaan voimakkain
liikkein. Siellä hän notkeana nousi purteen, asettui peräpuolelle,
mistä nauraen katsoi purtta kohti hätäisesti uivaa Jakowia. Märät
vaatteet sulautuivat tiiviisti ihoon kuvastaen ruumiin eri muodot
polvesta ylös kaulaan ja Jakow, joka vihdoinkin oli päässyt purren luo
ja piteli toisella kädellään kiinni sen laidasta, katsoi ahnein katsein
tätä märkää, miltei alastonta naista tämän siinä avomielisesti
nauraessa.

"No, yritähän kömpiä kuiville senkin valaskala", sanoi tyttö ruveten
polvilleen ja ojentaessaan toisen kätensä Jakowille toisella kädellään
pidellen kiinni purren laidasta.

Jakow tarttui Malvan ojennettuun käteen ja huusi mielissään:

"Odotahan niin saat nähdä! Minä sinut kylvetän, minä!"

Hän kiskoi tytön puoleensa seisten vedessä hartioihin saakka; laineet
huuhtoivat yli pään murskautuen purren laitaan ja viskaten
vesipisaroita Malvan kasvoille. Tyttö ummisti silmänsä ja nauroi, äkkiä
hän huudahti, hypähti veteen, missä hän ruumiinsa painolla kaasi
Jakowin kumoon.

Ja taas uudistui sama hurja leikki; kuin kaksi suurta kalaa he
sukelsivat vihreässä vedessä ähkien ja puhkien ja pärskytellen vettä
toistensa päälle.

Ylhäällä katseli aurinko heitä hymyillen ja kalastamon akkunatkin
hymyilivät kuvastaessaan nauravan auringon ensi säteilyä. Laineet
loiskien ilakoivat näkymättömän voiman nostattamina ja kalalokit
lensivät kirkuen ilmaan heidän päänsä ylitse, pelästyneinä siitä
melusta, minkä nämä kaksi ihmistä saivat aikaan.

Vihdoinkin nousivat he väsyneinä, hengästyneinä ja yskien kylmästä
kylvystä asettuen rannalle auringonpaisteessa lepäämään.

"Hyi", sylkäsi Jakow hymyillen happamalla naamallaan. "Kuinka
vastenmielistä onkaan tuo vesi! Sitävarten sitä onkin niin paljon
maailmassa!"

"Maailmassa onkin aina paljon sellaista, mikä on kehnoa ja alhaista...
esimerkiksi juuri poikia... niitä on täällä aivan yllinkyllin", nauroi
Malva kiertäen vettä tukastaan.

Hänen tukkansa oli tumma ja tuuhea ja kähärä.

"Siksikö sinäkin olet omaksesi valinnut vanhuksen", nauroi Jakow
pilkallisesti tuupaten tyttöä kyynärpäällään kylkeen.

"Vanhukset ovatkin usein nuoria paremmat."

"Vaan jos kerran vanhus on hyvä, täytyy pojan olla sitä parempi."

"Soo! Missä olet tuolla tavalla oppinut kehuskelemaan?"

"Kotikylän tytöt ovat usein sanoneet, etten ole lainkaan hullumpi
miehenä."

"Eivät tytöt sellaista ymmärrä! Kysyisivät minulta."

"Etkö sinä sitten olekaan tyttö?"

Malva katsoi terävästi pilkallisesti hymyilevään nuorukaiseen. Tullen
äkkiä totiseksi, sanoi hän suuttuneena:

"Olen näet kerran saanut lapsen."

"Eipä juuri mikään kiitettävä asianhaara", sanoi Jakow yhä nauraen.

"Tyhmä nauta", virkkoi tyttö suuttuneena kääntäen hänelle selkänsä.

Jakow hämmästyi tuota puhetta, ja puristaen huulensa yhteen hän
vaikeni.

Miltei puolisen tuntia olivat molemmat ääneti; he vain kääntelivät
itseään auringossa kuivattaen saatteitaan.

Kaukana asuntoloissa -- noissa pitkissä likaisissa ladoissa kaltevine
kattoineen -- heräsivät jo työläiset. Näin etäältä -- olihan välimatka
noin puolitoista sataa syltä -- olivat he kaikki toistensa kaltaisia,
repaleisia, ryysyisiä ja avojalkaisia. Heidän käheä äänensä kuului
rantaan saakka; joku siellä vasaralla koputteli tyhjän tynnörin pohjaa
-- se kuulosti rummunlyönniltä. Kaksi naista riiteli kimakalla,
kirkuvalla äänellä, ja jossakin haukkui koira.

"Siellä jo herätään", sanoi Jakow. "Ja minä kun suunnittelin varhaista
kaupunkiinlähtöä... nyt olen sinun seurassasi tuhlannut aikani."

"Minulta ei milloinkaan ole mitään hyvää odotettavissa", sanoi Malva
puoliksi leikillä, puoliksi vakavana.

"Miksi minua aina tahdot peloitella", uteli Jakow ihmetyksen hymyily
huulillaan.

"Saatpa itse kokea sen, kun isäsi sinut yllättää..."

Tuo isästä muistuttaminen Jakowia suututti.

"Isä? Entäpä sitten", sanoi hän raa'asti. "Mitä tekemistä on isällä
siihen asiaan? En enää ole mikään lapsi. Mitäpä siis hänestä välitän?
Enhän ole sokea... näen kyllä miten tässä maailmassa on elettävä. Eikä
isä itsekään ole mikään pyhimys, hän näet ei kieltäydy mistään. Niin
ollen ei ole paikallaan, että hän yrittää minultakaan kieltää..."

Malva katsoi nuorukaista halveksien, kysyen uteliaana:

"Mitä isäsi ei saa sinulta kieltää? Mitä aijotkaan tehdä?"

"Minäkö?" Hän pullisti poskensa ja kohotti rintansa kuin aikoen tehdä
jonkun voimakokeen. "Minäkö? Minä voin tehdä paljonkin, minä! Raikas
meri-ilma on näet yltäni tuulettanut kaiken ummehtuneen maalaispölyn."

"Sepä on käynyt nopeasti", huudahti Malva pilkallisesti.

"Niin on! Mitä sanoisitkaan, jos noin ykskaks sieppaisin sinut
isältäni?"

"Ei, se ei liene mahdollista?"

"Luuletko kenties minun pelkäävän?"

"Mitä puhutkaan!"

"Kuulehan, sinä", virkkoi Jakow tuskallisesti, "älä minua ärsytä!
Minä... odotahan vain!"

"Mitä odottaisin", kysyi Malva tyynesti.

"Et mitään."

Jakow kääntyi poispäin tytöstä itsetietoinen ilme kasvoillaan.

"Sinä olet ylpeä itsestäsi. Oletko nähnyt katsastusmiehen mustaa
koirapenikkaa? Se on aivan kaltaisesi. Sekin jo etäältä haukahtaa
uhaten purra, mutta lähemmäksi tultuaan pistää se häntänsä koipien
väliin ja juoksee tiehensä."

"No, hyvähän jos niin olisi", virkkoi Jakow katkeroituneena. "Odotahan
vain! Vielä saat nähdä minkälainen olen, sen varmasti saat!"

Mutta Malva vain nauroi hänelle vasten kasvoja.

Verkkaan astuen ja ruumistaan kahden puolen heiluttaen lähestyi
pitkähkö, laiha pronssivärinen mies päässään kokonainen metsikkö
tuuheata tulipunaista tukkaa. Vyöttämätön, punainen pumpulipaita oli
halennut selästä miltei ylös kaulaan asti, ja etteivät hihat putoaisi
kokonaan pois, olivat ne käärityt olkaan saakka. Housut olivat
erisuuruisten reikien mallinäytteenä ja jalat olivat paljaat.
Rokonarpisissa kasvoissa loistivat suuret, siniset silmät rohkeina, ja
leveä, litteä nenä antoi kasvoille huolettoman leiman. Tultuaan heidän
luokseen hän pysähtyi, rykäisi äänekkäästi, katsoi kysyvästi heihin ja
irvisteli hullunkurisesti.

"Eilen Serjoschka joi itsensä pieneen humalaan ja tänään on hänen
taskunsa kun pohjaton pärevasu... Lainaa minulle kaksikymmentä
kopekkaa... takaisin niitä en aiokkaan maksaa." Jakow nauroi iloisena
miehen sukkeluudelle ja Malvakin naurahti katsoessaan tuota risaista
olentoa.

"Annahan jo hemmetissä! Vihkaisen teidät kahdellakymmenellä kopekalla...
haluatteko?"

"Ah, senkin veitikka! Oletko olevinasi pappi muka", nauroi Jakow.

"Tyhmeliini! Olen palvellut portinvartijana eräässä pappilassa
Uglitschin kuvernementissä... Anna tänne kaksikymmentä kopekkaa."

"En halua itseäni vihityttää", sanoi Jakow.

"Yhdentekevä; anna vain raha tähän käteen, niin olen kertomatta
isällesi, että mielistelet hänen mielitiettyään", intti Serjoschka
kielellään kastaen kuivia, halkinaisia huuliaan.

"Kieli vain huoleti, ei hän sinua kuitenkaan usko."

"Valehtelen niin taitavasti, että hän sen todeksi uskoo", uhkasi
Serjoschka, "ja silloin hän sinua kurittaa oikein isän kädellä!"

"En pelkää", sanoi Jakow hymyillen.

"No silloin tulen itse sinne pieksämään", selitteli Serjoschka sulkien
silmänsä.

Jakow ei mielellään olisi halunnut tuhlata rahojaan, mutta toiselta
puolen oli aina varoitettu kenenkään antautumasta riitaan Serjoschkan
kanssa: oli näet aina viisainta täyttää hänen pikkuoikkujaan. Paljoa
hän ei koskaan pyytänytkään, vaan ellei sitäkään saanut, muisti hän
kyllä valmistaa jonkun ilkeän kepposen työmaalla, tai sitten saattoi
odottaa saavansa selkäsaunan ilman pienintäkään syytä. Jakow muisteli
kaikkea tätä, huokasi ja pisti kätensä taskuun.

"Kas niin, sepä oikein tehty", sanoi Serjoschka mielissään ruveten
pitkäkseen hiekalle Jakowin viereen. "Kuuntele aina minua, niin tulet
viisaaksi. Ja sinä", hän kääntyi Malvan puoleen, "joko piankin aiot
ruveta aviovaimokseni? Jouduhan sinä... en kauan enää odota."

"Sinähän et omista muuta kuin ryysyjä... parsi ensin riekaleesi
ennenkuin sellaisesta voidaan puhua", vastasi Malva.

Serjoschka katseli arvostelevasti risojaan ja puisti päätään.

"Lainaahan minulle siksi aikaa hameesi niin kyllä paikkailen."

"Kuulkaahan miehen puhetta", nauroi Malva.

"Totta puhuen, anna se minulle... onhan sinulla joku vanha siksi
aikaa?"

"Osta mieluummin rahoillasi housupari itsellesi", neuvoi Malva.

"Ei, parempi on ryypätä rahat suuhunsa!"

"Pidätkö sen parempana", naurahti Jakow pidellen kädessään noita
kahtakymmentä kopekkaa.

"Tietystikin! Pappikin sanoi minulle, ettei ihmisen tule murehtia
ruumistaan vaan sieluaan. Ja minun sieluni himoitsee viinaa, eikä
housuja. Tänne rahat! Kas niin, nyt saadaan ryyppy murheeseen... Ja
isällesi kielin sittenkin."

"Kieli vain!" Jakow ojenteli välinpitämättömänä kättänsä, ja katseli
merkitsevästi Malvaan kosketellen häntä olkaan.

Serjoschka tämän huomasi, sylkäsi pitkään luvaten edelleen:

"Enkä myöskään unohda sinua kurittaa. Kunhan vaan saan riittävästi
aikaa valmistan sinulle kelpo selkäsaunan!"

"Mutta mistä syystä", kysyi Jakow levottomana.

"Syyn tiedät kyllä... No, menemmekö piankin naimisiin", sanoi
Serjoschka kääntyen Malvan puoleen.

"Kerrohan ensiksi mitä teemme ja mitä elämismahdollisuuksia meillä on,
niin tuumin asiaa", vastasi tyttö vakavana.

Serjoschka siristi silmiään katsellen yli meren, kostutteli huuliaan
kielellään ja sanoi:

"Emme tee suorastaan mitään... kierrämme vain maailmaa."

"Ja mistä saamme syötävää?"

"Kaikkea vielä...", Serjoschka kohautti olkapäitään, "sinä puhut samaan
nuottiin kuin äitinikin. Miten ja mistä? Te naiset olette toki
sietämättömät! Tiedänkö minä miten ja mistä? Nyt menen tästä
ryypylle..."

Hän nousi ja meni: Malva hymyili oudon hellästi miehen jälkeen, mutta
Jakowin silmissä paloi vihan liekki katseillaan seuratessaan poistuvan
jälkiä.

"Kas vaan, miten hän komentelee", sanoi hän, kun Serjoschka oli ehtinyt
kuulumattomiin. "Kotona kylässä tuollaisen suunsoittajan suu kyllä
piankin tukittaisiin. Hänelle olisi annettu aimo selkäsauna ja niin
olisi asia selvä. Mutta täällä ollaankin pelkureita..."

Malva katsoi häneen ja puhui hampaittensa välistä:

"Voi sinuas, penikka! Etkö käsitä, minkä arvoinen hän on?"

"Mitäpä käsittämätöntä tuossa! Tuollaisia suulaita miekkosia saa
viidellä kopeekalla kokonaisen kantamuksen ja sellaisessa on niitä
satakunta kappaletta!"

"Vai niin, sekö on mielestäsi hinta", virkkoi Malva pilkallisesti. "Ja
hän... hän on ollut kaikkialla, kierrellyt koko maailmaa, eikä ketään
pelkää."

"Ja ketä luulet minun sitten pelkäävän", kysyi Jakow rohkein mielin.

Malva ei vastannut, vaan seurasi miettivänä laineitten karkeloa, ne kun
vyöryivät rantaan keinutellen raskasta purtta sinne-tänne. Masto
viskautui puolelta toiselle ja peräpuoli vuoroin nousi ja laski
synnyttäen kärsimättömän ja äreän loiskeen. Oli kuin tahtoisi pursi
riistäytyä irti rannasta uidakseen vapaalle, laajalle ulapalle ja nyt
suuttuneena riuhtoi sitä pidättävää köyttä.

"No, minkätähden et jo mene", kysyi Malva.

"Minne menisin", vastasi Jakow.

"Ajattelithan kaupunkiin lähtöä..."

"Sitä en enää ajattele."

"No, sitten lähdet isäsi luo."

"Entä sinä?"

"Minä?"

"Lähdetkö matkaan?"

"En..."

"Silloin en minäkään lähde."

"Aijotko koko pitkän päivän roikkua jälessäni", kysyi Malva tyyneesti.

"En lainkaan kaipaa sinun seuraasi...", vastasi Jakow loukkautuneena ja
nousi mennäkseen. Mutta hän suuresti erehtyi sanoessaan ettei kaipaisi
tyttöä. Hänen seurattaan oli nuorukaisella ikävä. Omituinen tunne
hänessä heräsi tyttöä näin puhuteltuaan -- salainen tyytymättömyys ja
vastenmielisyys isää kohtaan. Vielä eilen ei hän sellaista tuntenut,
eikä tänäänkään ennen Malvan tapaamista. Ja nyt tuntui kuin olisi isä
hänen tiellään, vaikkakin tämä oli tuolla etäällä merellä, paljailla
silmillä miltei näkymättömällä maakaistaleella... Hän luuli lisäksi
huomaavansa Malvankin isää pelkäävän. Ellei tyttö olisi pelännyt...
olisi hän kyllä onnistunut solmimaan lähempiä suhteita. Nyt kulki hän
kaivaten tyttöä, vaikkakaan hän ei aamulla tätä edes ajatellutkaan.

Ja hän asteli rannalla kuin unessakävijä, katsoi veltosti
vastaantulevia ja vaihtoi heidän kanssaan korkeintaan pari kolme
jokapäiväisintä sanaa.

Erään asumuksen varjossa istuu Serjoschka eräällä tynnörillä nappaillen
balalaikaa ja laulaa hoilotellen:

    "Oi herra poliisi!
    Kilttejä jos kaikki olisi
    ei teitä tarvittaisi...
    Viekää minut talteen hyvään
    että mieleni rauhan saisi --
    etten lankeis ojaan syvään..."

Parisenkymmentä hänen kaltaistaan ryysyläistä seisoo ympärillä ja
tuoksuvat -- kuten kaikki täällä kalastamossa -- kalalle ja suolalle.
Neljä rumaa, likaista naista istuu hiekalla jonkun matkan päässä juoden
teetä, minkä he kaatavat suuresta peltisestä astiasta. Ja tuossa on
muuan näin varhain aamulla juopunut työmies: hän kierii hiekalla,
yrittää nousta, mutta kaatuu taas. Jostakin kuuluu naisen itku ja
valitus. Toisaalta kuuluu kuluneen hanurin rämisevä soitto... ja
kaikkialla on kalansuomuja hiekassa.

Keskipäivän tienoilla etsi Jakow itselleen varjopaikan tyhjien
tynnörien välissä, rupesi makuulle ja nukkui iltaan. Herättyään hän
jälleen rupesi kulkemaan rannikolla ilman minkäänlaista päämäärää ja
sydämessään kaihoten jotakin epämääräistä, tietämättä itsekään mitä...

Parisen tuntia näin kulettuaan kohtasi hän Malvan erään pajupensaikon
siimeksessä etäällä kalastamosta. Tyttö makasi toisella kyljellään
kädessään risanen kirja ja katsoi hymyillen tulijaa.

"Vai niin, täälläkö sinä olet", hän sanoi istuutuen Malvan viereen.

"Oletko jo kauankin minua etsinyt", kysyi tyttö voitonvarmana.

"Olenko sinua etsinyt", virkkoi Jakow samassa käsittäen asian
todellakin niin olevan. Aamusta saakka oli hän tietämättään lakkaamatta
etsinyt tyttöä. Mutta sittenkin puisti hän muka hämmästyneenä päätään.

"Osaatko lukea", kysyi Malva.

"Kyllähän juuri osaan, mutta huonoa se on... Olen näetkös kaikkityyni
unohtanut."

"Minäkin luen huonosti... Koulussako olet taitosi oppinut?"

"Niin."

"Vaan minäpä olen itsekseni oppinut..."

"Todellako?"

"Niin... Olin keittäjättärenä eräällä asianajajalla Astrakanissa ja
hänen poikansa opetti minut lukemaan."

"Mutta silloinhan et ominpäin olekaan opetellut...", tuumaili Jakow.

Malva katsoi häneen ja kysyi uudelleen:

"Miellyttävätkö sinua kirjat?"

"Minua? Eipä juuri... mitä hyötyä niistä on?"

"Minä niistä niin äärettömästi pidän... tämänkin kirjan olen itselleni
kerjännyt katsastusmiehen vaimolta ja luen siinä..."

"Mistä siinä luetaan?"

"Alekseista... jumalanseuraajasta."

Malva kertoi haltioituneena miten tämä nuorukainen jätti rikkaat,
ylhäiset vanhempansa hyljäten kaiken onnensa ja miten hän jälleen
kotiin palattuaan köyhänä ja repaleisena eleli kuolemaansa saakka
koirien parissa ilmaisematta itseään. Sitten hän kuiskaten kysyi
Jakowilta:

"Miksi teki hän niin?"

"Kukapa sen tietää", vastasi Jakow välinpitämättömänä.

He istuivat hiekkasärkkien välissä, mitkä aallot ja tuuli oli rannalle
kulettanut. Etäältä kalastamosta kuului hiljainen, epäselvä melu, ja
aurinko meni mailleen kullaten hiekan purppurallaan. Miltei alastomat
pajupensaan oksat liikahtivat tuskin huomattavasti vienossa
iltatuulessa.

Malva vaikeni ja näytti kuuntelevan jotain.

"Miksi et tänään lähtenytkään tuonne kauas... hiekkasärkälle?"

"Mitäpä se sinulle kuuluu?"

Jakow taittoi pensaasta pajulehden ja rupesi pureksimaan sitä salaa
katsellen tyttöä. Hän mietti miettimistään miten saisi sanottavansa
sanotuksi.

"Kun olen yksin ja kaikki ympärilläni on hiljaista... silloin mielin
itkeä... taikka laulaa. Mutta kauniita lauluja en osaa ja itkeä
häpeän..."

Jakow kuunteli kyllä mielellään tuota hellää, sointuvaa ääntä, mutta
sanojen sisältö oli hänestä yhdentekevää; hänen kaipuunsa sai vain
kaikesta tästä varmemman muodon.

"Kuulehan sinä", alotteli Jakow tuskin kuuluvasti lähestyen tyttöä,
mutta silti häneen katsomatta, "minulla on sinulle jotain sanottavaa...
Olen nuori mies..."

"Ja sitäpaitsi tyhmä, voi miten tyhmä", virkkoi Malva vakuuttavasti
puistaen päätään.

"Olkoonpa niinkin, että olen tyhmä", sanoi Jakow oudolla hehkulla.
"Mutta tarvitaanko tässä sitten ymmärrystä? No hyvä, minä olen tyhmä.
Tahdoinkin vain kysyä sinulta... haluatko ruveta vaimokseni..."

"Älä lainkaan kysy... en kuitenkaan tahdo..."

"Ja mikset?"

"Koska kerran en tahdo!"

"Älä puhele tyhmyyksiä...", ja Jakow hyväili varovasti tytön avointa
olkaa. "Ajattelehan toki asiaa..."

"Korjaa luusi täältä, Jaschka", sanoi Malva koettaen vapautua hänen
otteestaan. -- "Mene!"

Jakow nousi ja katsoi ympärilleen.

"No... jos niin on... minusta on se yhdentekevää! Täällä on kyllä
toisia riittämään saakka tarjolla... Tai luulotteletko kenties olevasi
toisia parempi?"

"Sinä olet vaivainen penikka", sanoi tyttö tyyneesti noustessaan ja
puhdistaen hiekan vaatteistaan.

Ja he kulkivat yhdessä kalastamoon.

Matka kului hitaasti, koska jalat vajosivat hiekkaan. Jakow yritti joko
hyvällä tai pahalla saada tyttöä suostumaan tuumiinsa ja sanoi
pilkallisesti, ettei Malva ollut ainoa nainen kalastamossa eikä toisia
naisia parempi. Malva hymyili kylmän tyyneesti ja osasi kyllä vastata
samalla mitalla.

Kun he jo olivat ehtineet työläisasuntojen kohdalle, pysähtyi hän äkkiä
ja tarttui tyttöä olkaan. "Tahallasi vain ärsyttelet minua! Miksi niin
teet? Odotahan vain!"

"Anna minun olla rauhassa, sanon minä!"

Hän riistäytyi irti Jakowin otteesta ja kulki edelleen. Samassa tuli
Serjoschka näkyviin asuntolan nurkan takaa ja sanoi uhkaavasti
ravistaen takkuista, tulipunasta päätään:

"Vai niin, olette olleet ulkona kävelyllä? Vallan mainiota!"

"Menkää hiiteen kaikki järjestään", huusi Malva raivossaan.

Jakow pysähtyi Serjoschkan eteen ja katsoi tuimana häneen. Miehet
seisoivat noin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Serjoschkakin iski
silmänsä vastustajaansa. Hetkisen siinä seisottuaan valmiina kahden
villipedon tavoin iskemään yhteen, läksivät he vaieten kumpikin omalle
taholleen.

Meri lepäili sileänä ja punertavana auringonlaskussa, yli kalastamon
kuului outo, hiljainen hälinä... Muuan juopunut naisääni kuului
laulavan muutamia katkonaisia sanoja:

    "Tagarga, matagarga
    Matanischka, ystäväin.
    Olen juonut ja ryypiskellyt
    ja katkeruus on mielessäin!"

Harmaan ikävänä kaikui tämä hoilotus kautta suolalta ja kalalta
tuoksuvan kalastamon armotta särkien laineitten hyväilevän säveleen,
mikä ilmassa häilyi.




3.


Aamuruskon hellässä hohteessa uinui rauhaisa meri kuvastaen ylhäällä
helmeileviä pilviä. Hiekkasärkällä uneliaat kalastajat lastasivat
kalastusvehkeitä purteen. Se kävi vanhaan tapaan, äänettömästi ja
nopeasti. Harmaa nuotta kiskottiin miehissä hiekan yli purteen ja
asetettiin sen pohjalle.

Tapansa mukaan puolialastonna ja päähineettä seisoi Serjoschka purren
perällä ja kiirehti miehiä käheällä, juopuneella äänellään. Tuuli
leikki rikkinäisen paidan liepeissä ja punertavissa hiustukoissa.

"Vasili! Missä ovat vihreät airot", joku huutaen kysyi. Vasili,
synkkänä kuin syksyinen päivä, kokosi nuottaa asettaen sen purren
pohjalle. Serjoschka katseli miehen kumartunutta selkää ja kasteli
kielellään huuliaan janonsa lievikkeeksi.

"Onko sinulla viinaa", hän kysyi.

"On", vastasi Vasili lyhyeen.

"Silloin en lähdekään matkalle... jään rannalle kiskomaan maaköyttä."

"Valmista", kuului hiekkasärkältä.

"Päästäkää irti", komenteli Serjoschka noustessaan purresta rannalle.
"Lähtekäähän vain matkaan... minä jään tänne. Katsokaa eteenne...
lähtekää niin eräälle, ettei nuotta sotkeudu... Ja laskekaa se
tasaisesti, ettei synny solmuja... Päästäkää irti!"

Pursi työnnettiin vesille, kalastajat hyppäsivät siihen, tarttuivat
airoihin nostaen ne ilmaan. He odottivat komentoa.

"Yksi!"

Yhtaikaa iskivät airot veteen ja pursi syöksyi eteenpäin yli laajan,
kimmeltävän vedenpinnan.

"Kaksi", komensi perämies ja jättiläiskilpikonnan jalkojen tavoin
nousivat airot purren sivuilla. "Yksi!... Kaksi!..."

Kuljettaakseen nuottaa maalta käsin oli viisi miestä jäänyt rannalle --
Serjoschka, Vasili ja kolme muuta. Yksi viimemainituista heittäysi
pitkäkseen hiekalle sanoen:

"Minä rupean vielä levolle..."

Toisetkin kaksi seurasivat esimerkkiä ja pian makasi hiekalla kolme
ryysyistä olentoa lankakeriksi kyyristyneinä.

"Miksi et sunnuntaina ollut täällä", kysyi Vasili Serjoschkalta, kun he
seurasivat toisiaan majalle.

"Ei ollut aikaa tulla..."

"Olitko juovuksissa?"

"En. Pidin vain silmällä poikaasi ja hänen kälyään...", selitteli
Serjoschka tyyneesti.

"Minkälaisia huolia viitsitkään itsellesi ottaa", hymähti Vasili
väkinäisesti. "Eiväthän hekään enää pikkulapsia ole!"

"Asia on vielä pahempi... Toinen on suuri nauta ja toinen ilvehti
ja..."

"Onko Malva ilvehtijä", kysyi Vasili ja hänen silmänsä liekehtivät
vihaa.

"Onpa kylläkin..."

"Kauanko on hän sellainen ollut?"

"Sitä on hän ollut ikänsä. Hänellä näet on sielu, mikä ei sovi hänen
ruumiiseensa, veli Vasja... Käsitätkö sitä?"

"Olen sen kylläkin käsittänyt... hänellä on kerrassaan kehno sielu."

Serjoschka katsahti häneen pilkallisesti virnistellen.

"Kehno! Voi teitä tyhmiä moukkia! Te ette ymmärrä niin rahtuistakaan
tästä elämästä.. Jos naisella vain on pyöreä povi on teistä
yhdentekevää onko hänellä luonnetta lainkaan... Mutta luonne on
sittenkin ihmisen arvon määrä! Nainen _luonteeltaan_ on kuin suolaton
leipä. Voiko sinua huvittaa kieletön balalaika? Tyhmä koira sinä!"

"Eilen ryypiskelit kaiketi tavallista tuimemmin, koskapa tuolla tavalla
intoilet", sanoi Vasili pilkaten.

Mielellään olisi hän kysynyt, missä ja miten Serjoschka edellisenä
päivänä oli yllättänyt nuorikot, mutta häpesi tehdä sitä. Tultuaan
majaan kaatoi hän Serjoschkalle viinaa täysinäisen teelasin, salaa
toivoen että mies tämän nautittuaan juopuisi ja kysymättä itsestään
kertoisi kaikki.

Mutta Serjoschka tyhjensi lasin pohjaan, rykäsi, tuli mahdollisimman
selvälle päälle ja istuutui oven suuhun haukotellen ja venytellen
itseään.

"Juotuaan viinaa on kuin syttyisi tuli rinnassa", sanoi hän.

"Mutta kyllä sinä sitä juotkin", virkkoi Vasili hämmästyen sitä
nopeutta, millä Serjoschka tyhjensi lasinsa.

"Sitä kyllä osaan...", hän nyökkäsi punatukkaista päätään, kuivasi
käsillään viiksensä ja jatkoi rohkeaan ja ylimieliseen tapaan: "Sitä
kyllä osaan, veli hyvä! Teen kaiken nopeaan ja asiallisesti. Ei
mutkittelua -- suoraan asiaan käsiksi ja sillä hyvä! Minne ikinä
joutunenkin on asianlaita sama! Maapallolta ei kuitenkaan joudu muuanne
kuin -- maan poveen..."

"Olithan aikeessa lähteä Kaukaasiaan, vai kuinka", kysyi Vasili
varovasti koettaen päästä päämääräänsä.

"Lähden minne ikinä minua vain haluttaa. Kun jotakin oikein vakavasti
tahdon, teen yhtäkkiä päätöksen -- ja niin on kaikki valmista! joko
silloin saan tahtoni perille ajetuksi taikka -- kuulan otsaani. Se on
hyvin yksinkertaista!"

"Perin yksinkertaista! Niinhän elät, kuin olisit järkeä vailla..."

Serjoschka katsahti pilkallisesti Vasilia.

"Entä sinä, senkin viisastelija, miten monta kertaa olet saanut tuntea
raippojen iskut kirvelevän selässäsi kyläoikeuden tuomioiden
määrääminä?"

Vasili katsoi häneen ja vaikeni.

"Kylliksi usein, luullakseni... Onpa toiseltapuolen hyväkin, että
viranomaiset piiskalla iskevät järkeä kalloonne... Voi sinuas mitä olet
viisaudellasi saanut aikaan? Miten pitkälle sillä pääset? Ja mitä
viisauksia lateletkaan? Vaan minä -- tyhmeliini -- minä käyn suoraan
asiaan ja sillä hyvä. Ja loppujen lopuksi pääsen pitemmälle kuin
sinä..."

"Niinpä kylläkin...", nauroi Vasili pilkallisesti. "Ehkäpä kerkiät aina
Siperiaan saakka..."

"Hyi, aivanhan minua pelotat!"

Ja Serjoschka nauroi sydämellisesti.

Vasilia suututti se seikka, ettei mies juopunutkaan. Eikä hän ollut
halukas tarjoomaan uutta lasillista, vaikkakin toiseltapuolen hyvin
tiesi ettei Serjoschka selvänä mitään kertoisi. Silloin Serjoschka itse
selvitteli pulman.

"Miksi et utele mitään Malvan suhteen?"

"Mitäpä minä hänestä", sanoi Vasili välinpitämättömänä salaa aavistaen
jotain.

"Tyttöhän ei sunnuntaina ollut luonasi... Etkö edes ole utelias
tietämään, missä hän tämän ajan on ollut... Tiedänhän sinun olevan
mustasukkainen, senkin vanha saatana!"

"Sellaisista ihmisistä ei ole puutetta", sanoi Vasili halveksivalla
liikkeellä.

"Sellaisia ihmisiä", matki Serjoschka. "Voi teitä tyhmiä moukkia! Jos
teille tarjoo hunajaa tai tervaa, on se mielestänne samaa
ruisvelliä..."

"Miksi häntä alati ylistelet? Oletko kenties tullut tänne meitä
naittamaan? Sen seikan olen itse jo kauan sitten järjestänyt", sanoi
Vasili.

Serjoschka katsoi mieheen, oli hetkisen vaiti ja laskien kätensä
Vasilin olalle lausui hän painolla:

"Sen tiedän... Tiedän senkin, että tyttö on suhteissa sinuun... En ole
sinua sen johdosta edes moittinutkaan -- se ei ollut tarpeen. Mutta nyt
rupeaa poikasi Jaschka virittämään tytölle ansojaan -- kurita häntä
oikein isän kouralla, kuuletko! Muuten teen sen itse puolestani... Sinä
olet kunnon mies... vaikkakin toisinaan oikea _emäntä_... Sinun
tiellesi en milloinkaan ole astunut, muista se!"

"Katsos vaan! Sinäkin näköjään Malvaa liehakoit, vai kuinka", kysyi
Vasili synkkänä.

"Minä myöskin! Jospa sen tekisinkin... niin kylläpä hyvin
yksinkertaisesti raivaisin teidät kaikki tieltäni -- ja sillä hyvä!
Vaan mitä minä tytöstä?"

"Miksi siis sekaannut tähän asiaan", kysyi Vasili epäillen.

Tämä yksinkertainen kysymys näytti hämmästyttävän Serjoschkaa. Hän
katseli suurin silmin Vasiliin ja purskahti nauruun.

"Miksikö sekaannun?... Sen piru yksin tietää... Siinä on näet tyttö,
joka johonkin kykenee... hänessä on tarpeeksi pippuria... Minä hänestä
suorastaan pidän... ja siksi tunnen sääliä..."

Vasili katsoi Serjoschkaa epäillen, vaikkakin tämän nauru ja puhe oli
vilpitöntä, vailla minkäänlaisia aikeita Malvan suhteen. Siitä
huolimatta sanoi hän kuitenkin:

"Niin, olisipa hän vain kunniallinen ja viaton nainen, niin voisihan
tässä käydä sääliksi. Vaan nyt... tämä on hullunkurista!"

Serjoschka katsoi merellä liukuvaa purtta, mikä laajan puoliympyrän
tehtyään taas käänsi kokkansa maata kohti. Hänen rokonarpiset kasvonsa
ilmaisevat tällä kertaa hyvyyttä ja avomielisyyttä. Vasili tunsi
lauhtuvansa miestä katsellessaan.

"Olet oikeassa... hän on kelpo tyttö... kuitenkin hänen luonteensa on
kovin vaihteleva!... Mutta Jaschka... no, hän kyllä tulee saamaan
ansaitun osansa! Millainen penikka mieheksi!"

"En tule toimeen hänen kanssaan... Hän haiskahtaa talonpojalta jo
pitkän matkan päästä... ja sellaista en minä voi sietää", selitteli
Serjoschka.

"Mielisteleekö hän tyttöä", kysyi Vasili hampaittensa välistä
silitellen partaansa.

"Mielisteleekö hän tyttöä? Saatpa nähdä hänen tunkeutuvan välillenne",
sanoi Serjoschka vakuuttavasti.

"Minä kyllä hänet opetan vielä!"

Yli meren syttyi ruusunpunainen sädekehä. Auringon ylempi reuna jo
pilkisti esiin kullassa kimmeltävästä vedestä. Halki laineitten tyrskyn
kuului purresta heikko huuto:

"Vetäkää-ää!"

"Ylös pojat! Hei! Vetäkää nuotta maihin", komenteli Serjoschka nousten.

Pian kiskoivat kaikki viisi nuottaa. Pitkä, jouseksi jännittynyt köysi
ulottui merestä rannalle, ja kiinnitettyään vetohihnansa tähän,
kiskoivat kalastajat tästä ponnistaen jaloillaan hiekkaan. Kuljettuaan
näin kymmenen tai parikymmentä askelta siirrettiin vetohihna
lähemmäksi, tartuttiin uudelleen ja kiskottiin taas nuottaa kohti
rantaa.

Nuotan toisen pään kuljetti laineilla hyppelehtivä pursi rantaan; sen
masto pisti tummana viivana esiin viskautuen sinne tänne tuulessa.

Aurinko kohosi merestä majesteetillisena ja loistavana.

"Jos näet Jakowin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni huomenna",
pyyteli Vasili Serjoschkaa.

"Hyvä."

Pursi joutui jo rantaan, kalastajat nousivat siitä, ruveten puolestaan
kiskomaan nuotan toista päätä. Molemmat ryhmät vähitellen lähestyivät
toisiaan, ja nuotan merkkilastut keinuivat laineilla säännöllisessä
puoliympyrässä.




4.


Myöhään samana iltana, kun kalastamon työläiset jo olivat syöneet
illallisensa, istui Malva väsyneenä ja miettiväisenä nurinkäännetyn
venehylkiön pohjalla katsellen jo hämärään verhoutunutta merta. Kaukana
loisti palava tuli, ja Malva tiesi sen näkyvän Vasilin luota.
Yksinäisenä, eksyneenä meren mustaan äärettömyyteen paloi tuli vuoroin
kirkkaana, vuoroin taas sammuen kuin väsähtäneenä. Ja Malva kävi
surulliseksi katsellessaan tuota pientä punaista valopilkettä,
mikä hukuttautuneena äärettömyyteen heikkona tuikki aaltojen
lakkaamattomassa, salaperäisessä kohinassa.

"Miksi täällä istut", kuului Serjoschkan ääni hänen takanaan.

"Mitä siitä tahdot", kysyi tyttö lyhyeen edes kääntymättä.

"Se olisi minusta hupaista tietää."

Katsellen tyttöä vaikeni Serjoschka, otti taskustaan tupakan, minkä
sytytettyään hän hajareisin istuutui veneen pohjalle. Tuntien tytön
olevan haluttoman puhumaan, sanoi hän ystävällisesti:

"Sinä olet kerrassaan oikukas naikkonen -- vuoroin pakenet kaikkia, kun
taas toisinaan roikui miltei jokaisen kaulassa."

"Olenko riippunut sinunkin kaulassasi?" kysyi Malva välinpitämättömänä.

"Ei minun -- vaan Jaschkan."

"Käykö kateeksi?"

"Hm... puhukaamme avonaista, suoraa kieltä", ehdotti Serjoschka lyöden
tyttöä olalle. Malva istui häneen sivuttain, eikä hän niinollen voinut
tarkata tytön kasvoja tämän lyhyesti vastatessa:

"Puhu sinä."

"Oletko Vasilin hyljännyt, mitä?"

"Sitä en tiedä", vastasi tyttö hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Miksi
sinä sitä kysyt?"

"Oo... vain huvikseni."

"Olen tällä hetkellä häneen suuttunut."

"Miksi niin?"

"Hän on minua lyönyt!"

"Mitä kuulen?... Onko hän!... Millainen hylkiö... hyi! ja sinä...
sallit sellaista tapahtuvan! Ai, ai!"

Serjoschka oli vallan hämmästynyt kuulemastaan. Hän katsahti tyttöön
pilkallisesti.

"Jos olisin tahtonut, ei hän sitä olisi uskaltanut tehdä", jatkoi Malva
vihaisena.

"No, mikä sinua silloin riivasi?"

"En tahtonut."

"Silloin olet vallan pahasti rakastunut tuohon vanhaan kollikissaan",
sanoi Serjoschka ivaten puhaltaissaan savua tupakastaan tyttöä kohti
"Minkälaisia juttuja! ja minä luulin sinun olevan aivan toista
maata..."

"En rakasta teistä ketään", sanoi hän taas välinpitämättömänä käsillään
torjuen savun luotaan.

"Tuon varmasti valehtelet!"

"Miksikä valehtelisin", kysyi Malva ja äänestä päättäen saattoi
Serjoschka ymmärtää tytön puhuvan totta.

"Vaan ellet häntä rakasta, miksi sallit itseäsi piestävän", kysyi hän
vakavana.

"Tiedänkö minä sen? Miksi minua tässä kiusaat?"

"Tämäpä mutkallista", sanoi Serjoschka päätään puistaen.

Ja niin vaikenivat molemmat pitkäksi aikaa.

Yö joutui. Taivaalla verkkaan purjehtivat pilvet synnyttivät varjoja
meren pintaan. Aallot kuohuivat. Vasilin luona palanut tuli oli jo
sammunut, mutta yhä katsoi Malva sinne, la Serjoschka vuorostaan
katseli tyttöä.

"Kuulehan", hän sanoi. "Tiedätkö mitä tahdot?"

"Jospa sen tietäisin", vastasi Malva hiljaa, syvästi huoaten.

"Siis et sitä tiedä? Se on paha", selitteli Serjoschka päättävästi.
"Minä tiedän kyllä", ja surullisella äänenpainolla hän jatkoi: "vaan
harvoinpa mitään tahdonkaan."

"Minä taas tahdon aina jotain", sanoi Malva miettiväisenä. "Vaan mitä
-- sitä en tiedä. Toisinaan tahtoisin istahtaa veneeseen ja lähteä
merelle. Kauas, kauas pois! Etten milloinkaan enää tarvitsisi nähdä
ihmisiä. Toisinaan taas tahtoisin vääntää kaikki ihmiset nurinniskoin
ja antaa niitten hyrrän tavoin tanssia ympärilläni. Silloin mielisin
heitä katsella ja nauraa. Toisinaan säälin kaikkia ja eniten tietysti
itseäni, taikka tahtoisin kaikki tappaa ja itseni viimeiseksi...
jollakin kauhealla tavalla. Ja minä olen vihainen ja iloinen... Mutta
ihmiset ovat kaikki kuin puusta veistettyjä."

"Mädäntyneitä he ovat", puuttui Serjoschka puheeseen matalalla äänellä.
"Vaan sinua katsellessani huomaankin, ettet ole kissa etkä kala etkä
lintu... Mutta hiukan tuota kaikkea piilee sinussa joka tapauksessa. Et
ole toisten naisten kaltainen..."

"Jumalan kiitos", hymyili Malva.

Hiekkasärkkien takaa heidän vasemmalla puolellaan nousi kuu valaen
hopeahohdettaan merelle ja heidän ylitseen. Suurena ja hiljaisena se
sousi siniselle taivaanlaelle ja tähtien kirkkaus kalpeni ja heikentyi
sen tasaisessa, uneksivassa loisteessa.

"Sinä ajattelet -- siinä koko juttu", sanoi Serjoschka päättävästi
viskatessaan tupakkansa ilmaan. "Ja ken ajattelee... hän kyllästyy
piankin elämään. Täytyy aina tehdä jotain, jotta ihmiset ympärillä
joutuvat mukana liikkeeseen ja tuntevat elävänsä... Täytyy hyöriä
elämässä, se muuten happanee... Kulkea sinne ja kulkea tänne, niin
kauan kuin voimasi ovat tallella... silloin on hauskuutta
ympärilläsi..."

Malva nauroi.

"Sinä olet oikeassa... Toisinaan ihmettelen, miltä tuntuisi jonakin
kauniina yönä sytyttää tuleen nuo työläisasumukset -- ajatteles,
minkälainen hälinä siitä syntyisi!"

"Niin, sellaista minäkin ymmärrän", virkkoi Serjoschka ihastuneena
taputellen tyttöä olalle. "Tiedätkö... sanon sinulle jotakin...
tahdotko olla osallisena johonkin oikein hupaisaan?"

"Missä sitten", kysyi Malva innostuneena.

"Se koskee Jaschkaa... oletko sytyttänyt hänessä oikein tulisen
lemmenliekin?"

"Hän on vallan ilmitulessa", hymyili tyttö.

"No... usuttele yhteenotteluun isä ja poika! Kautta Jumalan, saisi
sille nauraa itsensä kipeäksi! He iskevät yhteen kahden karhun
lailla... Oleile edelleenkin ukon luona ja liehakoi samalla myöskin
poikaa... Ja sitten päästämme ne yhteen... mitä sanot?"

Malva kääntyi hänen puoleensa tarkkaavasti katsoen rokonarpisia,
iloisesti hymyileviä kasvoja. Kuun valossa eivät ne näyttäneet niin
pilkullisilta kun päivällä auringon paisteessa. Niissä ei ollut
jälkeäkään mistään ilkeämielisyydestä tai pahuudesta; vain
hyvätuulisuus niissä loisti rohkean hymyn ohella ja jonkunmoinen
vastauksen kaipuu.

"Mikset heistä pidä", kysyi Malva epäilevästi.

"Minäkö?... Vasilia vastaan ei ole minulla mitään muistuttamista... hän
on kelpo mies. Mutta Jaschka sensijaan... hän on kerrassaan kehno. En
näet voi pitää talonpojista -- ne ovat viheliäistä joukkoa! He
teeskentelevät olevansa köyhiä, isättömiä ja äidittömiä -- ja silloin
niille annetaan runsaasti leipää ja paljon muuta!... Heillähän on oma
semstvonsa, mikä huoltaa kaikki heidän asiansa... Heillä on kartanonsa,
maansa, karjansa... Olen palvellut maalla piirilääkärin kuskina ja jo
silloin kyllästyin heihin... Ja senjälkeen olen kierrellyt miltei
kaikkialla. Kun saapuu kylään pyytämään leipäpalasta, ovat he heti
paikalla tulijan kimpussa! Ken olet sinä ja mitä haluat ja missä on
passisi? Miten monasti eivätkö he ole minua lyöneet ja piesseet!
Toisinaan epäiltiin minua hevosvarkaaksi, toisinaan pistettiin minut
noin vaan ilman muuta vankilaan... He valittavat tekeytyen muka
onnettomiksi, mutta itse asiassa ei ole heillä hätäpäivääkään --
heillähän on jotain, mihin voi turvautua, nimittäin maa. Mitä olenkaan
minä heihin verrattuna?"

"Etkö sinä olekaan talonpoika", katkaisi Malva tarkkaavaisena
kuunneltuaan miehen puhetulvaa.

"Olen porvarisukua", sanoi Serjoschka jonkunmoisella ylpeydellä,
"porvarisukua Uglitschin kaupungista."

"Ja minä olen Pavlischin kaupungista", kertoili Malva miettiväisenä.

"Ei ole minulla ketään, joka minusta huolehtisi. Vaan talonpoikia...
niillä piruilla ei ole hätää. Heillä on semstvonsa ja paljon muuta."

"Semstvo, mitä se on", kysyi Malva.

"Mitäkö se on? Pahus sen tietää, mitä se on! Se on perustettu yksin
vain talonpoikia varten ja on heidän oma liittonsa. Viis siitä...
puhukaamme mieluummin tuosta pienestä seikkailustamme... Sinähän
järjestät pienen tappelun heidän välilleen, vai kuinka? Eihän se ole
vaarallista -- pieksävät vain toisiaan jonkunverran... Ja minä
puolestani sinua kyllä autan. Vasilihan on sinua lyönyt? No, silloinhan
voi hänen oma poikansa puolestasi kuitata saamasi lyönnit."

"Sanotko niin", hymyili Malva. "Se ei todellakaan olisi hullumpaa."

"Ajattelehan vain... eikö olisi hauska nähdä kaksi ihmistä lyövän
toisiltaan kylkiluut poikki sinun tähtesi? Vain pari sanaa sinun
puoleltasi... liikuttelet kieltäsi kerran... tai kaksi... ja niin on
kaikki valmista!"

Serjoschka puhui vielä kauan ihastuneena siitä, kuinka hauskaa olisi
näytellä Malvan osaa tuossa komediassa. Hän samalla kertaa oli sekä
leikillinen että vakava siitä puhuessaan ja ylpeili suuresti
keksinnöstään.

"Ah, jospa olisin minä kaunis nainen! Silloin vasta kääntäisin maailman
ylös-alasin", sanoi hän lopuksi tarttuen molemmilla käsillään päähänsä,
puristi sitä, sulki silmänsä ja vaikeni.

Heidän erotessaan oli jo kuu korkealla taivaalla. Poistumalla he vain
lisäsivät yön ihanuutta. Nyt oli enää jälellä vain tuo rajaton,
majesteetillinen, kuun hopeassa kimmeltävä meri ja sininen tähtitaivas.
Olihan siinä sentään muutama hiekkasärkkä, jokunen vaivainen pajupensas
ja kaksi pitkää, likaista rakennusta muistuttaen paria suurta,
karkeasti kokoonkyhättyä ruumisarkkua. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin
mitättömän pientä ja vähäpätöistä mahtavan meren rinnalla, ja tähdetkin
taivaalla kiiluivat kylminä.




5.


Isä ja poika istuivat majassa toisiaan vastapäätä viinaa juoden. Viinan
oli poika tuonut tullessaan, ettei isän luona istuminen kävisi liian
ikäväksi ja myöskin sen kautta saattaakseen ukon lauhkeammalle
tuulelle. Serjoschka oli näet Jakowille uskotellut isän olevan hänelle
suutuksissaan Malvan tähden ja uhkaavan miltei piestä tytön kuoliaaksi.
Malvakin muka tiesi tästä uhkauksesta, eikä niin ollen uskaltanut
antautua Jakowille. Serjoschka puolestaan nauroi häijysti hänelle.

"Hän tulee sinulle maksamaan velkansa, usko pois -- kiskomaan korvat
ulos päästäsi kokonaisen kyynärän pituisiksi. On parasta pysytellä
hänen näkyvistään!"

Tuon punatukkaisen, vastenmielisen rentun pilkkapuheet saivat Jakowin
katkerasti vihaamaan isäänsä. Ja Malva näytti yhä edelleen horjuvan
sinne tänne, loi nuorukaiseen vuoroin kiihkeitä, vuoroin surumielisiä
katseita, siten äärimmilleen kiihoittaen hänen kaipuunsa omistaa tyttö
kokonaan... Ja hänkin lakkaamatta muistutteli isästä.

Ja nyt oli Jakow tullut isän luo ja hänestä tuntui, kuin olisi tämä
kivenä hänen tiellään, mistä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaan koskapa
ei poika tuntenut Vasilia pelkäävänsä, katsoi hän varmana isänsä
synkkiin, vihaisiin silmiin kuin tahtoen sanoa:

"Koske minuun, jos uskallat!"

He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin
parisen merkityksetöntä sanaa kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää
keskellä aavaa merta he siinä vielä istuivat kuin säästäen toisiltaan
molemminpuolista katkeroitumista, vaikkakin hyvin tiesivät sen kohta
liekehtivän ilmituleen ja nielevän heidät kitaansa.

Majan seinämän muodostavat peitteet liikkuivat tuulessa, puun kaarnat
hankautuivat toisiinsa ja punainen vaate tangon päässä liehui ja
paukkui. Kaikki nämä äänet olivat varovaisen hillityt, muistuttaen
etäistä, epämääräistä, rukoilevaa kuisketta. Mutta meren aallot
kuohuivat kuten aina -- vapaina ja tuskattomina.

"Yhäkö vielä Serjoschka juo", kysyi Vasili synkkänä.

"Kyllä vaan... joka ilta on hän juopunut", vastasi poika kaataen
laseihin viinaa.

"Hän ei pysy pinnalla... Sellaista on tuo vapaa elämä... vailla
minkäänlaista pakkoa. Sinäkin painut samaa tietä..."

Ei Jakowkaan pitänyt siitä miehestä, siksipä hän vastasikin lyhyeen:

"Hänen kaltaisekseen en kuitenkaan tule!"

"Etkö tule", kysyi Vasili rypistäen silmäluomiaan. "Minä kyllä tiedän,
mitä puhun... Miten kauan oletkaan jo täällä ollut? Taitaa jo kolmas
kuukausi olla menossa; pian saat täältä lähteä kotiin ja paljonko on
sinulla rahaa mukanasi täältä?"

Mieletönnä nieli hän ryypyn, jonka poikansa vasta oli lasiin kaatanut,
tarttui sitten partaansa, mistä kiskoi niin lujasti, että pää nytkähti.

"Niin lyhyessä ajassa on tuiki mahdotonta paljoakaan ansaita", vastasi
Jakow rikkiviisaasti.

"Jos asia on niin, on sinun aivan turha täällä vetelehtiä... lähde taas
matkalle."

Jakow nauroi hiljaa.

"Mitä siinä virnistelet", virkkoi Vasili uhkaavasti yhä enemmän
katkeroituen poikansa tyyneydestä. "Isäsi sinulle puhuu ja sinä vain
naurat! Varo vaan, ettet liian varhain rupea omintakeiseksi! Kyllä
vielä pystyn pistämään sinulle suitset suuhun..."

Jakow kaasi itselleen ryypyn ja joi sen. Tällainen röyhkeä tapa etsiä
riitaa oikeastaan haavoitti ja suututti häntä, mutta hilliten itsensä
ei hän lausunut ajatuksiaan, koskapa isä vain olisi tästä enemmän
ärsyyntynyt. Nyt häntä hiukan peloitti nuo vihaa leimuavat silmät.

Vaan kun Vasili näki poikansa juovan yksinään kaatamatta mitään hänen
lasiinsa, suuttui hän vielä enemmän; tästä oli seurauksena, että hän
lausui sanottavansa tyyneemmin ja terävämmin.

"Isäsi sinua kehoittaa lähtemään kotiin ja sinä vain naurat hänelle
päin naamaa! Mutta kylläpä sinut pidän kurissa... Lauantaina pyydä
saada palkkasi ja sitten... mars matkalle kotikylään! Ymmärrätkö?"

"En lähde", sanoi Jakow varmalla äänellä rohkeasti nostaen päänsä
pystyyn, vaikkakin koko ruumis vapisi.

"Mitä kuulenkaan", ärjäsi Vasili nousten pystyyn ja nojautuen
tynnöriin. "Puhunko sinulle vai enkö? Mitenkä uskallatkaan uhmata
isääsi, penikka? Oletko kokonaan unohtanut voivani tehdä kanssasi
mieleni mukaan? Oletko sen unohtanut?"

Hänen huulensa värähtivät oudosti ja kasvot vääntyivät tuskasta; kaksi
verisuonta paisui ohimoilla.

"En ole mitään unohtanut...", vastasi Jakow puoliääneen isäänsä edes
katsomatta, "mutta itse puolestasi saat muistaa..."

"Minua neuvomaan et sinä pysty! Isken sinut palasiksi..."

Jakow väistyi isänsä kättä, mikä suunnattiin hänen päähänsä ja
tuntiessaan tästä raivostuvansa sanoi hän hampaitaan purren:

"Älä koske minuun... Emmehän ole enää kotikylässä."

"Vaiti! Kaikkialla olen isäsi."

"Täällä et voi saattaa minua kyläoikeuden piestäväksi -- koskapa täällä
ei sellaista ole...", nauroi Jakow isälleen hitaasti nousten
paikaltaan.

He seisoivat vastakkain. Verestävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui
Vasili poikansa puoleen antaen hänen kasvoillaan tuntea kuuman,
viinalle haisevan hengityksensä; Jakow kumartui taapäin seuraten synkin
katsein isänsä pienimpiäkin liikkeitä valmiina torjumaan lyönnit ja
näytti ulkonaisesti tyyneeltä, vaikkakin hiessä kylpi. Heidän välillään
oli tynnöri, jota käytettiin pöytänä.

"Enkö pystyisi sinua pieksämään", kysyi Vasili ääni käheänä ja hän
taivutti selkänsä kuin hyppyyn valmistautuva kissa.

"Täällä ovat kaikki tasa-arvoisia... Sinä olet työläinen kuten
minäkin."

"Tuohan kuulostaa joltain uudelta!"

"Juuri niin on asia! Miksi hyökkäät kimppuuni? Luuletko kenties, etten
mitään ymmärrä? Itsehän ensiksi olet..."

Vasili karjasi pahasti ja kohotti kätensä niin nopeasti, ettei Jakow
ehtinyt väistää. Isku sattui päähän, hän horjahti ja katsoi
raivostunutta isäänsä, joka taas kohotti kätensä.

"Varo itseäsi...", varoitti Jakow puistellen nyrkkejään.

"Kyllä minä sinut varotan..."

"Ole lyömättä, sanon minä!"

"Kas vaan sinua!... Tahdot opettaa isääsi?... isääsi?... Isääsi?..."

Huone kävi heille liian ahtaaksi, heidän jalkansa tarttuivat säkkeihin,
he kompastuivat tynnöriin ja pölkkyyn, jota käytettiin istuimena.

Yhä nyrkeillään yrittäen torjua isänsä lyönnit Jakow hitaasti peräytyi
kalpeana ja hiestyneenä, purren hampaansa yhteen ja silmät hehkuen kuin
sudella. Isä häntä seurasi hurjasti huitoen käsillään ilmaa, sokeana,
hurjana vihassaan ja tukka pystyssä päässä kuin raivoisan villisian.

"Annahan olla... lopeta... riittää jo täksi kertaa", sanoi Jakow
uhkaavasti mennen ovesta ulos.

Isä juoksi kiljuen hänen perässään, mutta hänen iskunsa torjui poika
nyrkeillään.

"Huomaathan itsekin, ettet kykene... katsos nyt", ärsytti Jakow
tietäessään olevansa isäänsä notkeampi eikä niin ollen pelännyt.

"Odotahan vain... odotahan..."

Mutta Jakow hypähti syrjään ruveten juoksemaan rantaa kohti.

Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja ojennetuin käsin, mutta kompastui
ja kaatui eteenpäin. Hän nousi nopeasti polvilleen ja istuutui nojaten
käsillään hiekkaan. Hän oli vallan väsynyt tappelusta ja ulvoi
valittaen kostonhimossaan ja katkerassa tietoisuudessa omasta
heikkoudestaan...

"Kirottu ole sinä", sanoi hän käheänä ojentaen kaulansa poikaansa kohti
samassa sylkien vaahdon väriseviltä huuliltaan.

Jakow nojautui veneeseen katsoen terävästi isäänsä ja hieroi kädellään
särkevää päätään. Toinen paidan hiha oli riekaleena vain muutaman
langan varassa; kauluskin oli repaleinen ja valkea, hikinen rinta
kiilsi auringossa kuin rasvattuna. Jakow tunsi nyt halveksivansa
isäänsä; oikeastaan oli hän luullut miestä väkevämmäksikin ja kun hän
nyt näki riitakumppaninsa istuvan tuossa hiekalla surkuteltavana ja
pahasti lyötynä yhä nyrkeillään uhaten, hymyili hän väkevämmän
ylimielisellä halveksivalla tavalla heikompaansa.

"Iskeköön salama sinuun! Ole kirottu... ikuisesti."

Vasili huusi tämän kirouksensa niin äänekkäästi, että Jakow
vastenmielisesti loi katseen yli meren kalastamoa kohti kuin peläten
tuon sairaan valitushuudon kuuluvan sinne saakka.

Mutta siellä näkyi vain aaltoileva meri ja aurinko. Silloin hän sylkäsi
sivulle sanoen:

"Huuda sinä vaan! Se ei ketään vahingoita -- muuta kuin itseäsi...
Mutta koska välimme on mennyt näin pitkälle, tahdon sinulle sanoa erään
asian... saadaksemme yhdellä kertaa kaikki selväksi..."

"Vaiti!... Pois silmäini edestä... pois...", huusi Vasili.

"Kotiin kylään en palaa... jään tänne koko talveksi", sanoi Jakow
lainkaan välittämättä isänsä huudoista, vaikkakin hän piti tarkkaan
silmällä tämän liikkeitä. "Täällä on minulla parempi olla... niin tyhmä
en ole, etten tuota ymmärtäisi. Täällä on työ kevyempää... ja olo
kaikinpuolin vapaampaa... Kotona komentaisit minua mielinmäärin, mutta
täällä... saitkos pitkännenän?"

Hän pisti isänsä kiusaksi peukalon sormiensa väliin ja nauroi ilkkuen;
nauru ei ollut äänekästä mutta sittenkin Vasili tästä uudelleen
raivostuneena kivahti pystyyn, tarttui airoon ja hyökkäsi ähkien
poikaansa kohti:

"Noinko isällesi ilkkuilet? Omalle isällesi? Minä sinut tapan..."

Mutta kun hän raivonsa sokaisemana ehti veneen luo, oli Jakow jo
kaukana siitä. Hän juoksi ja rikkinäinen paidanhiha liehui tuulessa.

Vasili viskasi airon hänen jälkeensä kuitenkaan osaamatta ja uudelleen
tuntiessaan voimattomuutensa kaatui hän eteenpäin venettä kohti iskien
kyntensä puuhun ja katsoi poikansa jälkeen tämän jo etäältä huutaessa:

"Sinun pitäisi hävetä! Harmaahapsisena tuolla lailla raivostua naisen
tähden! Hyi! Ja kotiin minä en lähde... sitä en tee! Lähde itse sinne,
sinä... täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä!"

"Tuki suusi, Jaschka", karjui Vasili lujalla äänellä. "Jaschka! Minä
tapan sinut... Pois täältä! Pois!"

Nauraen oli jo Jakow poistunut kuulematta isänsä sanoja.

Tylsällä, mielettömällä katseella seurasi Vasili poikansa poistumista.
Nyt oli hän käynyt lyhemmäksi... jalat olivat ikäänkuin uponneet
hiekkaan... nyt ulettui jo hiekka keskiruumiiseen... hartioihin...
päähän. Hän oli poissa. Hetkinen myöhemmin pisti pää jälleen esiin
etäämpänä... sitten hartiat... ja lopuksi koko ruumis... Kuitenkin
näytti hän nyt pienemmältä. Jakow kääntyy, katsoo ja huutaa jotain.

"Kirottu olet sinä! Kirottu! Kirottu!", vastaa Vasili poikansa huutoon.
Tämä näytti viittaavan kädellään ja käveli eteenpäin... jälleen kadoten
hiekkasärkän taa.

Vasili katseli vielä sinnepäin, kunnes tunsi selässään kipua
epämukavasta asennostaan; hän näet makasi nojaten veneeseen polvet
hiekassa. Väsyneenä hän nousi hoiperrellen jäsentensä kirvelevästä
tuskasta. Vyö oli soljunut ylös kainaloon; kankein sormin hän sen
irroitti, piti sen silmäinsä edessä ennenkuin viskasi sen luotaan.
Sitten asteli hän majaa kohti, pysähtyi katselemaan muuatta syvennystä
hiekassa, muisti juuri tähän kohtaan kompastuneensa ja ellei niin
onnettomasti olisi käynyt, olisi hän varmaankin tavoittanut poikansa.
Majassa oli kaikki sikin sokin. Vasili etsi silmillään viinapulloa,
keksi sen säkkien keskeltä ja otti sen käteensä. Tulppa oli lujasti
suulla ja viina oli kaikki tallella. Varovasti irroitti hän tulpan,
asetti pullon suulleen aikoen juoda. Mutta lasi kalisi vasten hampaita
ja viina valui suusta yli parran rinnalle. Ei sillä ollut entistä
makua... oli kuin vettä...

Hän tunsi sydäntään ahdistavan, päänsä kävi raskaaksi ja selkää
kirveli.

"Olen tullut vanhaksi...", hän ääneen puhui vaipuessaan hiekalle majan
edustalle.

Hänen eteensä avautui meri -- suurena ja mahtavana, ijäti lainehtivana,
täynnä voimaa ja kauneutta.

Aallot tapansa mukaan nauroivat mellastaen ja leikkiä lyöden. Vasili
katsoi kauan yli veden ja mieleensä muistui poikansa harras toivomus:

"Ah, olisipa tämä kaikki maata! Ja lisäksi mustaa multaa! Ja siihen
saisi pistää auransa!"

Polttavan tuskastuttava tunne valtasi talonpojan. Hän hieroi lujasti
rintaansa, katsoi ympärilleen ja huokasi syvään. Pää painui alas ja
selkä kävi köyryyn kuin raskaan taakan painamana. Kurkku kuristui
kokoon kuin tukahtuessa. Vasili yskäsi saadakseen ilmaa ja kohti
taivasta katsoen teki hän ristinmerkin. Tuskallinen ajatus valtasi
hänet.

... Irtolaisnaisen tähden hän oli hyljännyt vaimonsa, jonka
kanssa oli elänyt enemmän kuin viisitoista vuotta rehellisessä,
molemminpuolisessa yhteistyössä, ja siksi rankaisi Jumala häntä
poikansa uppiniskaisuudella. Niin on, Taivaallinen isä!

Poika oli häntä ivannut, armotta särkenyt sydämen palasiksi...
kuolemakin oli liian pieni rangaistus sellaisesta rikoksesta! Ja miksi
tämä kaikki? Kevytmielisen, epäsäännöllistä elämää viettävän naisen
tähden... Oli suorastaan synti näin vanhan miehen antautua hänen
pauloihinsa unohtaen vaimonsa ja poikansa...

Ja pyhässä vihassaan muistutti nyt Jumala häntä tästä lähettäen
poikansa muodossa hänelle ansaitun rangaistuksen... Niin on, Jumala!

Vasili istui kokoonkyyristyneenä tehden ristinmerkkejä ja räpäytti
usein silmäluomiaan ajaakseen katsetta himmentävät kyyneleet tiehensä.

Aurinko painui mereen ja taivaalla sammui hiljalleen purppurainen
iltarusko. Hiljaisesta etäisyydestä puhalsi lämmin tuuli talonpojan
kyyneltyneille kasvoille. Syviin katumusmietteisiin vaipuneena hän
siinä istui kunnes nukahti. Tämä tapahtui vasta aamun jo sarastaessa.




6.


Tuon riitapäivän jälkeisenä aamuna lähti Jakow muitten työläisten kera
höyryn vetämällä purrella taimenen pyyntiin erääseen lahdelmaan, joka
sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä. Viisi päivää myöhemmin palasi
hän kalastamoon purjeveneellä -- hänet oli lähetetty muonitusta
noutamaan. Hän tuli päivällisen aikaan, juuri kun työläiset lepäsivät
päivällistä syötyään. Oli sietämättömän kuuma: hehkuva hiekka poltti
jalkojen alla ja kalojen suomut ja ruodot pistivät niihin kuin neulat.
Jakow asteli varovasti työläisasuntolain luo kiroten sitä, ettei
ottanut saappaita jalkaansa. Hän oli liian laiska kääntyäkseen takaisin
veneelle ja sitäpaitsi tahtoi hän saada jotain syödäkseen ja tavata
Malvan. Merellä oleskellessaan oli hän usein kaiholla muistellut
tyttöä. Ja nyt halusi Jakow saada kuulla, oliko hän tavannut isää ja
mitä tämä oli sanonut... Ehkä oli hän tyttöä lyönyt? Ei olisi haitaksi,
vaikkakin tyttö joskus saisi selkäänsä. Muuten pysyi hän liian ylpeänä
ja julkeana...

Kalastamossa näytti kaikki autiolta ja tyhjältä. Akkunat asuntoloissa
olivat avoinna ja nämä suuret puiset laatikotkin näyttivät menehtyvän
kuumuudessa. Asuntolain takana olevassa konttorissa kuului muuan lapsi
huutavan täyttä kurkkua. Erään tynnöriröykkiön takaa kuului kuiskaavia
ääniä.

Jakow asteli nopeasti sinnepäin, sillä hän luuli sieltä kuulevansa
Malvankin äänen. Mutta tultuaan perille ja luotuaan katseensa sen
taakse, astui hän askeleen taaksepäin ja pysähtyi rypistäen otsansa.

Tynnörien varjossa makasi näet punatukkainen Serjoschka selällään kädet
ristissä pään alla. Toisella puolella istui Jakowin isä, toisella
Malva.

Jakow ihmetteli miksi isä täällä oli. Oliko hän jättänyt rauhallisen
vartijatoimensa ja muuttanut tänne kalastamoon ollakseen Malvaa
lähempänä ja pitääkseen häntä loitolla tytöstä? Oi, tuo vanha kettu!
Ajattelehan, jospa äiti tietäisi hänen kujeistaan... Menisikö hän
heidän luokseen, vai ei?

"Vai niin...", sanoi Serjoschka. "Olet siis tullut jättämään hyvästejä?
No niin, lähde vain huoleti maata tonkimaan..."

Jakow säpsähti ja vilkkui iloisesti silmillään.

"Niin, minä lähden...", sanoi isä.

Silloin astui Jakow rohkeana esiin ja tervehti:

"Hyvää päivää, arvon herrasväki."

Isä katsoi vain vilaukselta häntä ja käänsi päänsä sivulle, Malva ei
edes räpäyttänyt silmäluomiaankaan ja Serjoschka potkasi jalallaan
sanoen matalalla äänellä:

"Kas, tässähän saapuu rakastettu poikamme Jaschka kotiin kaukaisilta
mailta...", ja lisäsi sitten tavallisella äänellään: "Nylje häneltä
nahka... kuten lampaalta turkki..."

Malva nauroi puhumatta sanaakaan.

"Miten täällä on kuuma", sanoi Jakow istuutuen heidän viereensä.

Vasili katsoi poikaansa vastenmielisesti.

"Olen sinua täällä odottanut aamusta saakka, Jakow. Tarkastaja sanoi
minulle eilen että tulisit...", virkkoi hän.

Isän ääni tuntui nyt entistä hiljaisemmalta ja kasvojenkin ilme oli
muuttunut.

"Olen täällä noutamassa ruokavaroja...", kertoi hän pyytäen
Serjoschkalta tupakkaa savukkeen tekoon.

"Sinun varaltasi ei minun tupakkani ole, senkin pässinpää", sanoi
Serjoschka itseään edes liikuttamatta.

"Minä lähden kotia, Jakow", sanoi Vasili painavasti sormellaan
piirustellen hiekkaan.

"Miksi...", kysyi Jakow katsoen viattomasti isäänsä.

"No... ja sinä... jäätkö sinä?"

"Kyllä,... minä jään... Mitäpä me molemmat kotona tekisimme?"

"No... en sano mitään... Tee mielesi mukaan... ethän enää ole mikään
lapsi. Mutta yksi asia tulee sinun muistaa... minä näet en kauan enää
kestä. Elää voin vielä kauankin... mutta tehdä työtä... siinä suhteessa
en tiedä kuinka tulee käymään... Olen näet tottumaton maatyöhön...
Muista, että kotona on sinulla äiti."

Hän tuntui puhuvan vaikeasti -- sanat aivankuin takertuivat kurkkuun.
Vapisevalla kädellään hän silitteli partaansa.

Malva häneen lakkaamatta katsoi. Serjoschka sulki toisen silmänsä;
toinen tuli aivan pyöreäksi ja sillä hän katsoi Jakowia silmiin. Jakov,
oli hyvin iloinen, mutta sitä salatakseen hän vaikeni ja katseli
jalkojaan.

"Älä siis unohda äitiäsi, Jakow... Muista hänellä olevan vain sinut
enää", sanoi Vasili.

"Entä sitten", sanoi Jakow kohottaen rintaansa. "Senhän kyllä tiedän."

"Hyvä on, jos sen tiedät", sanoi isä luoden poikaansa epäilevän
katseen. "Sanonkin vain: älä unohda..."

"No..."

Vasili huokasi syvään. Pitkän tuokion vaikenivat kaikki neljä. Vihdoin
sanoi Malva:

"Työkello kai heti soi."

"Niin, minä menen", selitti Vasili nousten. Kaikki toisetkin nousivat.

"Jää hyvästi, Sergei... Kun tulet Volga-alueelle, älä unohda meitä
käydä tervehtimässä... Ja Simbirskan alueella, Maslon kylässä,
Nikolo-Lykowskan piirissä..."

"Hyvä", sanoi Serjoschka puristaen vanhuksen ojennettua kättä, jota
kauan piti omassa, luisessa, punakarvaisessa kourassaan samalla
hymyillen katsoen tämän surullisiin, vakaviin kasvoihin.

"Lykovo-Nikolskoje on suuri kirkonkylä... Se on laajalti ympäristössä
tunnettu ja me asumme siitä neljä virstaa", selitteli Vasili.

"Niin, niin... Minä kyllä tulen... jos sinnepäin joudun..."

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas ystävä!"

"Hyvästi Malva", sanoi Vasili välinpitämättömällä äänellä tyttöön edes
katsomatta.

Pitämättä lainkaan kiirettä pyyhki tyttö hialla huuliaan, asetti sitten
valkeat kätensä vanhuksen olalle ja suuteli häntä äänettömänä ja
vakavana kolme kertaa poskille ja suulle.

Vasili hämmästyi mutisten jotain käsittämätöntä. Jakow painoi alas
päänsä salatakseen hymyilynsä, mutta Serjoschka oli puolestaan aivan
välinpitämätön, katseli vain kohti taivasta ja -- haukotteli.

"Sinulle tulee kuuma kävellä", hän sanoi.

"Ei haittaa mitään... No hyvästi, Jakow!"

"Hyvästi!"

He seisoivat vastakkain tietämättä mitä tehdä. Tuo surullinen sana
"hyvästi", mikä tänä hetkenä useasti ja kolkkona oli ilmassa kuulunut,
herätti Jakowin povessa hellän tunteen isäänsä kohtaan, mutta hän ei
tiennyt, miten saisi sen ilmaistuksi -- syleilisikö hän isäänsä kuten
Halvakin, vain puristaisiko hänen kättään niinkuin Serjoschka? Vasili
puolestaan tunsi tuon poikansa epäilyksen, mikä ilmeni asemasta ja
kasvojen ilmeestä, itseään loukkaavan ja sitäpaitsi hänkin tunsi
samallaista ujoutta Jakowia kohtaan. Malvan suutelot ja kohtaus
hiekkasärkällä tuon tunteen hänessä herättivät.

"Niin... muistahan äitiäsi", sanoi Vasili lopuksi.

"Kyllä, kyllä, ole vain huoleti", virkkoi Jakow sydämellisesti
hymyillen. "Kyllä minä..." Ja varmuudeksi nyökkäsi hän päällään.

"No... sitten ei ole muuta enää! Eläkää onnellisina ja olkoon Jumala
kanssanne... älkää minusta pahaa ajatelko!... Kuulehan Serjoschka.
kattilan olen kaivanut hiekkaan, vihreän veneen perän kohdalle."

"Mitä nyt enää kattilalla teemme", kysyi Jakow samassa.

"Hän on perinyt paikkani... tuolla hiekkasärkällä...", selitti Vasili.

Jakow katsoi kadehtien Serjoschkaa, loi sitten katseensa Malvaan ja
painoi päänsä alas salatakseen riemunvälkkeen silmissään.

"Hyvästi veljet... nyt menen!"

Vasili kumarsi heille ja meni. Malva häntä seurasi.

"Seuraan sinua pienen matkan..."

Serjoschka ojentautui hiekalle ja tarttui Jakowin jalkaan, juuri kun
tämä oli aikeessa seurata mukana.

"Ptruu! Minne matka?"

"Kas niin, päästä minut..." Jakow tahtoi riistäytyä irti.

Mutta Serjoschka tarttui hänen toiseenkin jalkaansa.

"Jää tänne luokseni sinä..."

"Mitä vehkeilyä se on?"

"Ei se mitään vehkeilyä ole... Istu tuohon!"

Jakow kiristi hampaitaan ja istuutui.

"Mitä minusta tahdot?"

"Odota! Ole hiljaa ja anna minun miettiä, niin saat sitten kuulla..."

Hän katsoi nuorukaiseen julkeilla silmillään ja Jakow mukautui...

Malva ja Vasili kulkivat hetkisen ääneti. Tyttö katsoi sivulta
vanhuksen kasvoja ja hänen silmissään paloi outo loisto. Vasili katsoi
eteensä ja vaikeni. Heidän askeleistaan vajosi hiekka, ja kulku oli
hidasta.

"Vassja!"

"Mikä on?"

Vasili katsoi tyttöön, mutta kääntyi heti pois.

"Olen tahallani järjestänyt tämän epäsovun sinun ja poikasi välille.
Voisitte ehkä elää yhdessä täällä riitelemättä", sanoi hän tyyneesti:
hänen äänensä ei ilmaissut jälkeäkään mistään katumuksesta.

"Miksi sen teit", kysyi Vasili silmänräpäyksen vaiettuaan.

"En tiedä... Se nyt kävi niin!"

Nauraen tyttö kohotti olkapäitään.

"Mitä oletkaan saanut aikaan! Voi sinua!" Vasili nuhteli tyttöä
ankaralla äänellä.

Malva vaikeni.

"Sinä turmelet minulta pojan, vallan pahasti hänet turmelet! Sinä,
senkin velho... Et sinä edes Jumalaa pelkää... etkä edes tunne
häpeääkään... mitä oikeastaan teetkään?"

"Mitä minun sitte pitää tehdä", kysyi hän. Kysymyksessä oli puoleksi
katumusta, puoleksi suuttumusta.

"Mitäkö? Voi sinua!...", virkkoi Vasili tuntien vihan syttyvän
sisimmässään.

Hän tunsi tuskallista halua lyödä tuota naista, syöstä hänet nurin
hiekalle ja polkea häntä jalallaan, potkaista häntä saappaillaan
rintaan ja kasvoihin. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi
ympärilleen.

Tuolla tynnörien luona olivat Jakow ja Serjoschka ja he katsoivat yhä
menijöitä.

"Mene tiehesi... mene! Voisin vaikka lyödä sinut kuoliaaksi..."

Hän pysähtyi syytäen joukon haukkumasanoja tyttöä vasten kasvoja. Hänen
silmänsä verestivät, parta tutisi ja kätensä vastenmielisesti
kopeloivat tytön tukkaa, mikä pilkisti esiin kaulahuivin alta.

Mutta Malva vain tyyneesti katsoi miestä vihreillä silmillään.

"Minun pitäisi tappaa sinut, senkin portto! Mutta odotahan... kyllä
sinunkin hetkesi vielä tulee... aina joku kopauttaa kalloosi."

Tyttö hymyili, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten syvään huoaten:

"Jo riittää... Hyvästi!"

Ja samassa hän kääntyi lähtien samaa tietä takaisin.

Vasili karjasi jotain hänen jälkeensä purren hampaitaan. Malva yritti
paluumatkallaan astua Vasilin saappaitten jättämiin syviin jälkiin
hiekassa, ja milloin tämä onnistui, silitti hän jalallaan huolellisesti
jäljet. Niin asteli hän verkkaan takaisin tynnörien luo, missä
Serjoschka otti hänet vastaan kysyen:

"No, oletko nyt saattanut Vasilin?"

Malva nyökkäsi myöntävästi päällään istuutuen kysyjän viereen. Jakow
katseli tyttöä hellästi, hyväilevin katsein ja liikutti huuliaan kuin
jotain kuiskatakseen, mutta sitä ei kukaan kuullut.

"Olet saattanut ja nyt häntä suret", kysyi Serjoschka uudelleen
muistutellen laulun sanoja.

"Milloin lähdet tuonne kauas pois, hiekkasärkille", kysyi Malva
puolestaan nyökäten päällään kohti merta.

"Tänä iltana."

"Minä seuraan mukanasi..."

"Hyvä!... Siitä olen mielissäni..."

"Minä seuraan myös mukana", sanoi Jakow päättävästi.

"Kuka sinua sinne on pyytänyt tulemaan", kysyi Serjoschka siristäen
silmiään.

Särkyneen kellon rämisevä ääni kuului nyt -- se kutsui työhön. Lyöntien
äänet ajoivat kiireesti toisiaan ilmassa kuin peläten tulevansa liian
myöhään tai hukkuvansa aaltojen iloiseen loiskintaan.

"Malva kyllä pyytää minut", sanoi Jakow ja katsoi vaativana Malvaa.

"Minäkö? Mitäpä minä sinusta", tuumaili tyttö.

"Puhukaamme selvää kieltä, Jaschka...", sanoi Serjoschka röyhkeästi
nousten seisaalleen. "Ellet anna hänen olla rauhassa, isken sinut
palasiksi pitkin ja poikin. Jos vain sormellakaan häneen kosket,
murskaan sinut kuin kärpäsen! Lyön sinua kalloon... ja niin ovat
päiväsi luetut! Minä puolestani olen aina harrastanut yksinkertaista ja
avomielistä menettelyä!"

Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ja varsinkin nuo luiset kädet, mitkä
uhkasivat Jakowin kurkkua, puhuivat epäilemättä puolestaan miten
yksinkertaista hänestä tosiaankin oli ihmisen tappaminen.

Jakow astui askeleen taaksepäin ja sanoi pelokkaasti:

"Odotahan hetkinen! Itsehän Malva on..."

"Suu kiinni -- nyt on tarpeeksi siitä asiasta puhuttu! Mitä olet sinä
oikeastaan miehiäsi? Sinulle ei kuulu, senkin koira, syödä lammas
suihisi -- ole kiitollinen, jos eteesi viskataan luut jyrsittäväksi...
No?... Mitä siinä töllistelet?"

Jakow katsoi Malvaa. Tytön vihreät silmät katsoivat häneen
pilkallisesti, halveksivasti ja hän hiipi hellänä Serjoschkan puoleen;
hiki virtasi Jakowin ohimoilla.

Molemmat he rinnakkain kulkivat hänen luotaan pois ja päästyään hiukan
etäämmälle purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Jakow painoi oikean
jalkansa syvälle hiekkaan, jääden siihen asentoonsa kuin kivettyneenä
seisomaan hehkuvin poskin ja raskaasti huokaavin rinnoin.

Kaukana etäisyydessä liikkui pieni tumma ihmisolento -- keltaisia,
kuolleita hiekkalaineita: oikealla kimmelsi auringossa iloitseva
mahtava meri ja vasemmalla ulottui synkkä, yksitoikkoinen, autio
hiekkaerämaa loppumattomiin. Jakow katseli yksinäistä olentoa ja
räpäytti silmiään, joissa loukkaantunut ylpeys taisteli taisteluaan ja
hieroi lujasti rintaansa molemmilla käsillään...

Kalastamossa oli työ täydessä käynnissä.

Jakow kuuli Malvan syvän, heleän äänen lujaa huutavan:

"Kuka on ottanut puukkoni?..."

Laineet lauloivat, aurinko kimmelsi, meri hymyi...





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MALVA: KERTOMUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.