The Project Gutenberg eBook of Salaperäinen nainen, by Wilkie Collins

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja vaimoni.

Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljänkymmenen vuoden vanha — ei mitään virkaa — maltillinen valtiollisissa kysymyksissä — pituudeltani keskinkertainen — valkoverinen — luonteeltani tasainen — rikas.

Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka, tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän avioliittoani onnellisena — ylimalkaan.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmäkseen me asumme Ranskassa — siinä maatalossa, jossa minä ja vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivänä, joka on määrätty merkkipäiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua — kun silmänräpäyksessä ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia selville — eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.

Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!
Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta."

Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa. Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"

"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.
Tahdotteko ruveta oppaaksi?"

Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei kertaakaan katsele häntä — ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen, onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.

Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten saarelle.

II.

Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä; nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa makaa mies, nukkuen pahnoilla.

Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.

"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:

Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan — tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.

"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle — mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne lausutaan surullisesti ja rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.

Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista. Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.

"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"

Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita, hehkuvasieluisia naisia.

Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella vaimojamme.

Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.

"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"

Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä — käy nukkuvan tallirengin kimppuun — lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen ylös — katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella — kohta hän kuitenkin malttaa mielensä — ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi anteeksi."

Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille. Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on taitava toimessaan.

Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympärille kääreitä."

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.

III.

"Minä luulin, että talon kaikki ihmiset olivat kuolleet. Ei kukaan kuullut minun huutojani."

"Niin — ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot punehtuvat hiukan. Hänen silmänsä eivät aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskettaa käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme jotakin ilmi? Minä kysyn toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muuten olisi tavannut minua nukkumasta tähän aikaan päivästä."

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi saada häntä vastaamaan sen enempää. Hän kääntyy pois päin ja alkaa hoitaa hevosen jalkaa. Minä poistun tallista puhuakseni isännän kanssa vaunuista, jotka veisivät meidät takaisin Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank jää vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun minä poistun. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville, minkätähden hän on valvonut koko yön. Jätä hänet minun haltuuni."

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja kiesit. Isäntä voi kertoa pitkän jutun hevosesta ja kieseistä. Tämä juttu on samanlainen kuin kertomus Francis Ravenista, — sillä eroituksella vain, että hevonen ja kiesit eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen puolueeseen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kiesit ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylawiesta on tehnyt kiesit. Hevonen ja kiesit ovat minun, ja tämä on niiden tarina."

Kun isäntä on keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän panna hevosta valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut ulos vajasta. Kun juuri olemme lopettamaisillamme toimemme, näkyy mrs Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on sitonut hevosen jalan ja on nyt valmis kyyditsemään meitä Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni on päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen ja kysyn häneltä:

Mrs Fairbank rakastaa draamallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää kuulijan osanottoa tekemällä puolestaan kysymyksen:

"Francis Raven", alkaa mrs Fairbank, "valvoo syntymäpäivänään aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle."

"Niin, juuri syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Jokaisena syntymäpäivänänsä."

Tässä vaimoni lopettaa kertomuksensa. Eikö hän ole saanut muuta selville? Ei. Minä huomaan nyt olevani utelias saamaan tietää asiasta jotakin. Kysyn innokkaasti, mitä tämä kaikki merkitsee. Mrs Fairbank osoittaa salaperäisesti kiesejä, joiden luona Francis Raven (tähän saakka tallirenki, nyt meidän ajurimme) seisoo ja odottaa meidän nousevan rattaille. Kieseissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takana yhdelle hengelle. Vaimoni luo uuden varoittavan silmäyksen minuun ja asettuu istumaan etuistuimelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tai enemmänkin. Tarvitseeko minun kertoa, mitä tästä seurasi. Olisi loukkaus teitä kohtaan, jos sen tekisin. Sallikaa minun tarjota paikkani kieseissä teille. Kertokoon Francis Raven omin sanoin teille hirveän historiansa!

IV.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta puhuttavan!

Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.

Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.

"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani — ainoastaan päivä."

Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.

"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen."

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni — se ei miellytä minua." Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.

Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.

"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille kortit.

Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein — teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä — kaikesta tästä antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."

Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen. Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme — ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle — vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui ahdinkoon — kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun nostettavakseni.

"Vasemmalla kädellä, Francis — muista se! Luota kaitselmukseen, mutta älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka sitten seuraa."

Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli; — patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeäjuonisen silmäyksen.

"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin mustaveristä naista. Sinä, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mieleensä johdu ajatella naisia — ei musta- eikä valkoverisiä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."

Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää leskisäätyänsä kunniassa — kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."

Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja — hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkerasti huoaten — ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korteista!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.

Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä. Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kaksi — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo olin.

Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa, kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle, joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi. Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.

Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja ikkunaluukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" — "Kiitos, ei!" — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö laisinkaan enää halua juoda olutta." — "Olkoon menneeksi! —"

Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle. Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla, ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini, päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.

Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta kohden..

Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet hiukan aikaa tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle puolelle, jossa minä makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Vain silmänräpäys, — ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.

"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen.
Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."

Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän.

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."

Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:

"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon peloittelemaan talonväen unennäöllänne."

"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä ajatus kauhistutti minua.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa, mitä olen velkaa."

"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon jälkiä? Katsokaa ikkunaa — onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen puukolla talossani! Ettekö häpeä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla. Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä, en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin. Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut? Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus? En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin pääsin kotiin.

VI.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut — aivan niinkuin olen nyt kertonut teille.

Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen viereensä.

"Poikani, sinun muistisi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän joskus on yhtä tuttu meille molemmille."

Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystät vivahtavat veripunaiselle."

Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaaseensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."

Kului viikkoja, kuukausia. Äitini ei sen koomin puhunut tästä asiasta sanaakaan. Mitä taasen minuun itseeni tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaiken, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen kävi sen muisto yhä himmeämmäksi. Ja lopulta koko asia haihtui mielestäni.

VII.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymäpäivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua — tuskin mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään. Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä."

Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden kevääseen asti.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli, että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme illallista, käski hän minun mennä levolle.

Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani — tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.

Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa. Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven kadulta päin äkkiä avattavan.

VIII.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveilla ja liikkeellä näin myöhään?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, oli nainen, minkä huomion hämmästyksekseni tein hänen astuessaan kynttilän valopiirin sisälle.

Nainen tuli myymäpöydän luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän näytti kasvonsa, löi torinkello kaksi. En minä enkä lääkäri tunteneet naista. Hän oli epäilemättä kaunein nainen, minkä olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen, "tarvitsen vähän lääkkeitä."

Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin ei olisi ollut mikään kumma, että hän oli liikkeellä kello kaksi aamulla ja että oli seurannut minua apteekkiin pyytääkseen lääkkeitä. Lääkäri katsoa tuijotti naiseen aivan kuin hän epäilisi omia silmiänsä.

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksestä. Hän sanoi vain, mitä hän oli vailla.

Tohtori ymmärsi kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omalla alallaan — — ja kääntyi tällä kertaa vilkkaasti naisen puoleen.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahat, olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle."

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tai sielun puolesta, on se aivan eri asia. Silloin autan teitä."

"Te ette voi minua auttaa", sanoi hän yhtä tyynesti kuin ennenkin.
"Hyvästi!"

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan. Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät ilmaisivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levottomana mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takaisin.

"Seisahtukaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkuin menette pois."

Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili katkerasti.

"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä."

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla."

Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän."

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa. Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja kiiruhdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi puhutellakseen minua.

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää aikomuksenne."

"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemiseen, lepäsin siellä."

Me lähdimme molemmin yhdessä kotiani kohden. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.

"Luulin omistavani yhden ainoan ystävän", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavannut minua tässä paikassa. Näyttää nyt siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelija uhkasi minua poliisilla. En voinut minnekään muualle mennä, kun olin koittanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jäljellä kuin nämä kaksi shillinkiä ja nämä rääsyt. Kukahan kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua huoneeseensa? Kuljeskelin ympäri, ajatellen, miten pääsisin päiviltäni — silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin ovikelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa lääkärin päästäessä teidät sisälle — ja kohta juolahti unijuoma mieleeni. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täälläkö?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä, sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ilman kotia ja aivan yksin, ei hän kuitenkaan pyytänyt suojaa minulta. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän keittiömme oli jäljestäpäin rakennettu mökin viereen, nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänet keittiöön ja asetin tuolin takan eteen, jotta hän saisi hiilloksen edessä lämmitellä. Tämä oli väärin tehty minulta — oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri aprikoin, mitä te olisitte minun tilassani tehneet. Sanokaa minulle, olisitteko antaneet tämän ihanan naisen palata takaisin kylmään latoon aivan kuin järjetön luontokappale. Jumala olkoon armollinen sille naiselle, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen teitä — jos olisitte tehnyt niin!

IX.

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun tähteni."

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi, kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.

"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyyneen uneen.

Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssaan?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni — ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.

Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina sellaisen naisen kuin hän oli.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä, tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat, voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata on joskus muistella unohtunutta nimeä — saamatta sitä selville, vaikka kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta, miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänet pieneen, yhteiseen huoneeseemme. Alicia ei ollut koskaan ennen ollut silmissäni niin kaunis kuin sinä iltana. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastin yhtä tarkkaan kuin jos itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen pusero, ja päässä yksinkertainen myssy, johon oli pistetty valkea ruusu. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisiinsa, nousi hämmästyneenä tervehtiäkseen tulevaa miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, puoleksi hymyillen, puoleksi itkien — hän katsoi Alicia suoraan silmiin — ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; silmät tuijottivat säikähtyneinä eteenpäin; kädet vaipuivat hervottomina alas. Äitini horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Äitini ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Alicia ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"

Ennenkuin ehdin vastata mitään, viittasi hän pöydällä takan luona olevaan kirjesäiliöön. "Anna säiliö tänne", huudahti äitini. Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, miten hän punehtui vihasta; eikä tuo ihme ollutkaan!

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä. En muista, mitä sanoin — niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennenkuin olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Tätini oli tuonut kirjesäiliön äidilleni. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut esille erään paperin. Hiljakseen nojaten seinää vastaan äitini lähestyi minua — pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä, hän tarkasteli Alician kasvoja — hän nosti ylös puseron leveät hihat — hän tarkasteli morsiameni käsiä ja käsivarsia. Huomasin harmin Alician silmissä vähitellen muuttuvan peloksi. Äkkiä hän tempasi itsensä irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole puhunut minulle koskaan tästä."

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta äitini viittasi minua jäämään. Hän luki paperille kirjoitettuja sanoja. Lukiessaan hän hiljaa ja verkalleen osoitti ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alaspainunut. Hiukset kellahtavat, käsivarret valkoiset. Kynsien ympärystä hieman veripunaiselle vivahtava. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunaan äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin varjoa, Alicia Warlack oli palannut! Hän vakoili meitä matalan ikkunavarjostimen takaa. Ne olivat samat kaameat kasvot, jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi, joka oli pitänyt murha-asetta, puukkoa. Olin siis nähnyt hänet, ennenkuin tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osoittanut Alician siksi naiseksi, jonka minä olin unissani nähnyt, vein Alician kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen vieläkin kerran, olin aivan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajaantui pieni perheemme. Äitini oli riitaantunut sisarensa kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta, vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoni; tätini, joka luotti kortteihinsa, kehoitti minua naimaan.

Tämä mielipiteiden eroavaisuus synnytti riitaa heidän keskensä. Täti Chance — joka ei lainkaan tietänyt olevansa taikauskoinen — laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea avioelämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voisi olla niin jumalaton, että uskoisi uniin nähtyään nämä kortit!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen. Täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan — sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin hänelle lähettää rahoja.

"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."

Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän — ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni suhteen — on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan. Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan. Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla juovuksissa.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa. Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.

"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneenä.

"Vie minut takaisin kotiin! — Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takaisin!"

Minä en rohjennut vaatia selitystä, saatoin ainoastaan viitata hänelle, että hän olisi vaiti ja nopeasti vein hänet ovelle. Käydessämme pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osoitti sitä.

Minä käänsin silmäni äitini osoittamaan suuntaan. Uusi puukko, pukinsarvivartinen, oli leipäviipaleiden seassa korissa. Samassa kuului keittiöstä hälinää ja äitini tarttui käsivarteeni.

"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta — vie minut pois, ennenkuin hän palaa takaisin."

Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni hänelle. Vaikken luullut olevani lainkaan taikauskoinen, hämmästyin kuitenkin nähdessäni puukon. Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin hänen kanssaan kotiin.

Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti pidättää minua.

"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on palaaminen."

XII.

Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli puukko?

Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa. Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa samassa huoneessa.

Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle, ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan. Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus: äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa olivat:

Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.

Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin vaimoani.

Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.

Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä — kaikki hänessä näytti olevan teeskenneltyä.

"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän. "Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise ovi ja anna minun mennä matkoihini."

Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän pitkin katua ylöspäin.

Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.

Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa. Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina minuun. — — —

Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet puristivat puukon päätä.

Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja näytti aivan uudelta.

Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimooni.

"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla."

En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä — en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin yön selkään.

Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.

Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli — syntymäpäiväni.

Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?

Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virkistänyt mieltäni — tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni. Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä mieleensä johtui.

Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.

Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään — kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut — katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.

Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.

XIII.

Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa — ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.

Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.

Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"

Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minut, joutuivat oikeuden käsiin, — mutta siitä lähtien en ole onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.

Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu perheemme kanssa. Hän antoi minulle, — ja se oli ainoa, mitä hän voi antaa — ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua — mutta se ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni — ja voihan tuo syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni käsissä on puukko — vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?

XIV.

Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.

Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin. Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."

Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.

"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."

"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille, ennenkuin lähtisimme Englannista.

Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden, joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän palvelukseemme.

Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itsekseen — kaikki nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli. tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen potkaisi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli hän vielä sängyn omana.

Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.

Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en olisi sitä tiennyt."

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä — mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla 29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä, sanokaa hänelle asian todellinen laita."

Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan Francis Ravenia.

XV.

Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään. Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.

Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä suostunut lähtemään Maison Rougesta.

Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert. Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady", kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.

Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä. Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani suostuin hänen ehdotukseensa.

Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen. Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas ilmestyisi.

"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden matkalle."

"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa mieleenne sanani — nainen on tappava minut."

"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"

"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva viimeinen kerta."

"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut — puukolla. Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."

"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksin kuolinvuoteellani."

Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.

Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.

"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."

"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka puhuitte eilen niin kamalia."

Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat, jotka hän jo oli sanonut:

"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä on jotakin nurin — ja aika on sen osoittava."

Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän asian.

XVI.

Muuan seikka, joka kummastutti minua tavatessani vieraat hopeahäissä, on tässä mainittava. Eräs huomattu nainen oli tässä iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan kuningatar, itse talon emäntä.

Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tästä asiasta. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten vanhalle tutulle ainakin.

"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer; "eikä äitini vieläkään ole unohtanut mielestään tuota ikävää juttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli talossamme eräs englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä pois, mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole sen koommin kuulleet hänestä kerrottavan, ennenkuin äitini 8-10 päivää sitten sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi olevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän erään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitini; hän on hyväsydämisin sekä kaikesta pahasta tietämättömin nainen maailmassa; on mahdotonta saada häntä uskomaan, että maailmassa on niin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeeseen ensi postissa, käski englantilaisen naisen tulla luoksemme ja lähetti hänelle myöskin rahoja matkaa varten. Kun isäni tuli kotiin ja kuuli mitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa, pyytäen että tämä ottaisi selvää lastenhoitajan elämänvaiheista ja ilmoittaisi missä tämä oli asunut. Ennenkuin vastaus ehti saapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhoittavan vaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin, herätti isässäni epäluuloja. Lähdettyään luotamme, oli lastenhoitaja elänyt mitä häpeällisimmällä tavalla. Isäni puhui hänelle kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos tämä lähtisi pois talostamme, rahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi lähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta viranomaisille ja nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä. Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä sama nainen joku päivä sitten seurusteli kapakassa erään renkinne, Joosef Rigobertin kanssa."

Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä asioita, rupesin muistelemaan menneitä tapauksia. Mieleeni johtui, mitä Francis Raven oli kertonut vaimostaan, hänen olostaan lasten opettajattarena Saksassa. Hämärä aavistus asian todellisesta laidasta tunki sieluni läpi.

Kuultuani tämän nimen mainittavan, oli minulla vain yksi ainoa ajatus: kiireimmän kautta palata kotiin. Kello oli silloin kymmenen illalla; viimeinen juna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt. Ilmoitettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaarat, sovin hänen kanssaan, että lähtisin ensimmäisessä aamujunassa, enkä odottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikoivat olla kartanossa yötä.

Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiat Maison Rougessa. Tuon tuostakin johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotiin varhain aamulla — maaliskuun 1 päivänä. Kuten tutkimuksista tuli selville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi mitä todellakin oli tapahtunut tallissa Francis Ravenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt Joosef Rigobert itse teille vuorostaan kertomuksen lopun — sillä tapaa kuin hän on sen kertonut lakimiehelleen ja minulle. —

XVII.

Helmikuun 27 päivänä minut lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean naisen, vaaleaverisen, syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui ranskan kieltä erinomaisen hyvin, vaikkakin murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle virvoitusaineita ja hän suostui ehdotukseeni. Meillä oli hauska ja pitkä keskustelu — me huomasimme ikäänkuin olevamme luodut toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä tahtoo minua seuraansa. Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuvainen rakkausseikkailuihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä moittia? Tietysti luontoa. Ei se ole kauniin naisen syy — eikä liioin omakaan syyni.

Sanalla sanoen, kovasydäminenkään ihminen ei voi olla myöntämättä, että kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, eivät voi erota toisistaan, sopimatta, milloin he seuraavalla kerralla tapaavat toisensa.

Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison Rougea. Suureksi huvikseni hän suostui seurustelemaan kanssani eräissä pienissä kemuissa, jotka minä pidin kamarissani yöllä helmikuun 29 päivää vasten. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kun muut palvelijat tavallisesti menevät levolle, eli kello 11 illalla… — Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis Raven. Hän oli ikävä mies eikä osannut ranskankieltä. Keittiössä häntä alettiin nimittää "Englantilaiseksi karhuksi." Kumma kyllä, hän oli isäntäväen suuressa suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi, jonka vallassa tämä ikävä mies oli, kauhun, jonka laatua minä suurena vapaauskojana en huolinut ryhtyä tutkimaan.

Illalla 28 helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa. Isäntäni oli suuttunut minulle, arvollisuuteni tunto estää minua kertomasta mistä syystä — ja tarjouduin sentähden valvomaan englantilaisen vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, mitä oli tapahtunut välillämme. Englantilaisraukka houraili kaiken yötä. Koska en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuon houkkion, joka häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.

Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että englantilainen seuraavankin yön tulisi tekemään minulle harmia. Herra Fairbankin poissa ollessa piti hänen vaimonsa äärettömän suurta huolta toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja ilmoittaa heti jos jotain tapahtuisi. Koska minä odotin kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat makaisivat rauhallisesti sängyissään sinä yönä. Minä tarjouduin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta kuulin itseäni kiitettävän.

Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon herra Fairbankin poissaollessa, kuulustelemassa, kuinka Raven voi. Ensi kerralla, kun he kävivät, ei ihana naisystäväni vielä ollut saapunut. Koska kamarini oli englantilaisen kamarin vieressä, täytyi minun silloin piiloittaa ihana naisvieraani siihen huoneeseen missä siloja säilytettiin. Enkelintapaisella alistuvaisuudella suostui hän palvelijavirkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan nähnyt rakastettavampaa naista — sellaisessa tilassa. Kun olivat kahdesti käyneet sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli lähes keskiyön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei silloin ollut mitään erinomaista, joka olisi voinut rouvalle ja tohtorille korvata heidän hänen tähtensä näkemiään vaivoja. Hän makasi puolittain valveilla, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua poismennessään pitämään erittäin tarkasti Ravenia silmällä kello kahden aikaan aamulla. Jos sattuisi jotakin tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka ääni helposti kaikui huoneisiin, joissa herrasväki asui. Kun nyt sain palata kauniin ystävättäreni luokse, järjestin illallispöydän. Piirakka, lihamakkara ja muutamia pulloja moselviiniä oli yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa, on rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertainen ateria juhlallisten pitojen veroinen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kun suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään lattiaan, hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä: "Rigobert! Rigobert!"

Ihana naiseni säikähti kuullessaan äkkiä tuon äänen. Hänen kasvonsa vaalenivat silmänräpäyksessä.

Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämä kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on hänen nimensä?"

En voinut muistaa enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että englantilaisen sukunimi alkoi kirjaimella "R."

Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin tarkastellessani tätä naista.

"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää rauhoittamassa häntä!"

Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.

Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.

Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada häntä syömään edes hiukkasen.

Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen. Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.

"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"

Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:

"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä suudellut?"

Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.

"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."

Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen huoneeseen.

Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.

Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit. Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.

Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä solmua.

Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.

Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.

Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.

Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.

Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksissaan. Tohtori joka oli hänen seurassaan, kysyi naurahtaen:

"Hän on ollut hiukan levoton. Mutta nyt hän taasen on tyyntynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseen rouvaa nousemasta ylös portaita… "on hän vaipuva sikeään uneen."

Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkinmoisella koomillisella epätoivon katseella.

"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole tapahtunut. Romanttisuuden päivät ovat olleet ja menneet."

Tallista tuli väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja meni pois pihasta pohjoisen portin kautta, jota tietä kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisiin. Minä sain käskyn seurata häntä ja tohtoria. Kun parahiksi oli päästy jonkun matkan päähän tallista, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen poissaollessaan. Minä vastasin hänelle miten paraiten taisin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada hänet luopumaan tästä aikeesta.

"Olettehan kuullut, että Francis on juuri nukkunut", sanoi hän… "Jos menette hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni menestymiselle on tärkeää, että hän saa häiritsemättä nukkua sekä että hän sen itsekin myöntää, ennenkuin kerron hänelle asian todellisen laidan. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen olla rauhassa."

Emäntäni luopui vastahakoisesti aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi heidän välillään, joka kesti ainakin viisi minuuttia. Vihdoin täytyi rouva Fairbankin myöntyä — sillä kertaa.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tai on taasen valveilla. Puolen tunnin perästä palaan tänne takaisin."

Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takaisin asuinhuoneeseen.

Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aika, saattaa naisen kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan sekä siteet Francis'ilta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En pitänyt lukua vaikka hän olisi herättänyt koko talon, sittenkun olin päässyt vapaaksi ystävättärestäni, joka saattoi aiheuttaa minulle harmia.

Palattuani pihalle, kuulin ritinää ikäänkuin olisi porttia avattu.
Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin
takana. Tämän kautta tultiin aukealle, jossa pari polkua risteili.
Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen rannalle.

Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli heilutti porttia edestakaisin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystävättäreni sisälle. Mieleeni juolahti hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takaisin talliin.

Pistäysin huoneeseeni. Huone oli tyhjä. Menin toiseen huoneeseen. Mutta sielläkään ei naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseeni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa. Sanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin senvuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäillen vieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevasta raosta. Otin kynttilän pöydältä ja kumarruin katsomaan. Siinä oli verivirta!

Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi oli melkein uusi ja tehty pukinsarvesta.

Nostin kohta melun. Todistajat voivat sanoa, mitä sitten seurasi. Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä, että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta jo pelkkä rikos kauhistuttaa minua. Nainen pakeni vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä olen tässä kirjoittanut, on totta, ja että tämä kaikki tapahtui 1 päivänä maaliskuuta aamuyöstä.

Francis Ravenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Rigobertin olevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistavat, kuinka katkerasti ja leppymättömästi hänen vaimonsa vihasi häntä.

Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui, osoittivat, että naismurhaaja oli tallista lähtenyt astumaan pitkin sitä polkua, joka vei joelle. Joessa kyllä harattiin, mutta mitään ei löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on epäselvää, hukuttiko hän itsensä vai ei. Ainoa varma asia on — ettei Alicia Warlackia enää koskaan nähty.

Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa Naisen haamu näkyvistämme. Henki, paha olento, vai elävä ihmisolento; sanokoon itse, mikä hän on. Tai tietäessänne, että selittämättömiä ihmeitä on ympärillänne ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessänne, antakaa seuraavien suuren miehen sanojen olla riittävänä selityksenä: — "Me olemme sellaista ainetta, josta unia muodostuu, ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAPERÄINEN NAINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.