The Project Gutenberg eBook of Israelin kuu Kertomus II:sta Moseksen kirjasta, by H. Rider Haggard

     I. Kirjanoppinut Ana tulee Tanikseen.
    II. Pikari särjetään.
   III. Userti.
    IV. Kihlaus hovissa.
     V. Ennustus.
    VI. Goshenin maa.
   VII. Hyökkäys.
  VIII. Seti varoittaa faraota.
    IX. Amonin kukistuminen.
     X. Faraon kuolema.
    XI. Amenmeseksen kruunaus.
   XII. Jabez'in sanoma.
  XIII. Punainen Niili.
   XIV. Kii tulee Memphikseen.
    XV. Kauhujen yö.
   XVI. Jabez myy hevosia.
  XVII. Merapin uni.
XVIII. Merapin kruunaus.

KIRJANOPPINUT ANA TULEE TANIKSEEN.

Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa, jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina. Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle, siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia, ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan, se on totta.

Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä, joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet. Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.

Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. — Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.

Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki tämä tapahtui.

Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti, kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana. Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä, missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä — hän oli joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen — ja Seti pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.

Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana, kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen kaksoisensa Raassa — meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä — olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.

Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa, minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni, kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani. Jo poikana ollessani heräsi minussa halu — ei kopioida, mitä toiset olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat. Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia, jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa jumaliakin.

Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.

Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon, jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee, jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen ikkunastaan.

Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä, ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä, kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin, että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni, mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni, matkustin Tanikseen.

Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset, sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua, tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.

Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo, nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen, että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.

Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita, jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui.

Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli, sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja. Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista, jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista. Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja takassa paloi keetripuista tehty tuli.

Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta, jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen, että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan, mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä Seti olivat hyvin toistensa näköiset.

Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen edessään.

"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"

"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana puhdistaa nuorena ollessani."

"Todellako! Miksi sitten niin huolellisesti kätket viisautesi, jonka pitäisi olla avonaisena kuin kukkanen mehiläisten imettävänä? No niin, olen iloinen saatuani tietää, että olet viisas, sillä tästä taikakirjasta löysin kysymyksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin kuolleen Khaemuaksenkin. Muistan tuon enoni vain miettivänä, mustakulmaisena miehenä, joka muistutti paljon pojastaan, serkustani Amenmeseksesta, paitsi siinä, ettei Amenmesesta voi kukaan sanoa viisaaksi."

"Miksi teidän Korkeutenne siitä iloitsee?" — "Siksi, että sinä, oman arvioimisesi mukaan, olet hänen vertaisensa, ja voit siis selittää asiat samoin kuin Khaemuas olisi tehnyt. Tiedätkös, Pambasa, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä tullut Farao isäni sijasta. Hän kuoli kuitenkin liian aikaisin, mikä osoittaa minulle, että tuossa kertomuksessa hänen viisaudestaan on jotakin perää, sillä ei kukaan todella viisas mies halua tulla Faraoksi."

"Ei, viisas Pambasa", jatkoi prinssi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut huomautusta. "Kuule! Tämä vanha kirja neuvoo taikakeinon 'sydämen väsymyksen poistamiseksi', joka, kuten sanotaan, on vanhin ja tavallisin sairaus maailmassa, sairaus, josta ainoastaan kissanpoikaset, muutamat lapset ja hullut ihmiset ovat vapaita. Tässä kirjassa sanotaan, että tuo tauti voidaan parantaa seisomalla Khufun pyramiidin huipulla sellaisen vuorokauden keskiyönä, jolloin kuu on suurimmillaan koko maailmassa, ja juomalla unelmien maljasta samalla lukien loihtusanat, jotka on kirjoitettu tähän sellaisella kielellä, jota en osaa lukea."

"Ja sitä paitsi, kuinka kukaan voi edes päivällä kiivetä ylös Khufun pyramidia, joka on rakennettu hiotusta marmorista, saati keskiyöllä, teidän Korkeutenne, ja juoda siellä unelmien maljasta?"

"En tiedä, Pambasa. Tiedän ainoastaan, että olen väsynyt näihin hullutuksiin ja koko maailmaan. Kerro minulle jotakin, mikä keventäisi sydäntäni, sillä se on raskas."

"Tuolla ulkona on silmänkääntäjiä, prinssi, ja yhdestä niistä kerrotaan, että hän osaa heittää köyden ilmaan ja kiivetä sitä myöten ylöspäin, kunnes katoaa taivaaseen."

"Sitten kuin hän on tehnyt sen sinun nähtesi, Pambasa, tuo hänet luokseni, mutta ei ennen. Kuolema on ainoa köysi, jota myöten voimme kiivetä taivaaseen — taikka päästä alas helvettiin. Muistaakseni helvetissä on jumala nimeltä Set, jonka mukaan, kuten isoisänisäni, minä olen saanut nimeni — sivumennen sanoen — papit yksin tietävät, miksi."

"Sitten on siellä vielä tanssijoita, prinssi, ja heidän joukossaan muutamia hyvin kauniita tyttöjä, sillä näin heidät kylpemässä palatsin lammikossa, mikä olisi huvittanut isoisänne, mahtavan Rameseksen, sydäntä."

"He eivät huvita minun sydäntäni, sillä en halua alastomia naisia tänne hyppimään. Yritä vielä kerran, Pambasa."

"En voi muistaa mitään muuta, prinssi. Mutta malttakaahan. Tuolla on odottamassa eräs kirjanoppinut nimeltä Ana, laiha, terävänenäinen mies, joka sanoo olevansa teidän Korkeutenne kaksoinen Raasta."

"Ana!" sanoi prinssi. "Hänkö, Memphiksestä, sama Anako, joka kirjoittaa kertomuksia? Miksi et sanonut sitä ennen, vanha hupsu? Anna hänen tulla sisälle heti paikalla, heti paikalla."

Kuullessani tämän astuin minä esiripun toiselle puolen ja heittäytyin maahan, sanoen:

"Miten uskallatte tulla prinssin luo tulematta pyydetyksi —" alkoi
Pambasa, mutta Seti keskeytti ankaralla äänellä sanoen:

"Ja kuinka uskallat sinä, Pambasa, pidättää tätä oppinutta miestä oveni takana niinkuin koiraa? Nouskaa, Ana, ja pankaa pois arvonimet, sillä emme ole hovissa. Kertokaa minulle, miten kauan olette ollut Taniksessa?"

"Monta päivää, oi prinssi", vastasin, "pyytäen puheillepääsyä ja turhaan."

"Lahjomalla, prinssi", vastasin viattomasti, "kuten näyttää olevan tavallista. Ovenvartijat —"

"Ymmärrän", sanoi Seti, "ovenvartijat! Pambasa, saat tutkia minkä summan tämä oppinut kirjanoppinut on maksanut ovenvartijoille ja maksaa kaksinkertaisesti takaisin. Nyt tiehesi ja hoida tehtäväsi!"

"Sanokaa minulle", puhui Seti, kun hän oli mennyt, "te, joka olette viisas mies, miksi hovi aina kasvattaa varkaita?"

"Luullakseni samasta syystä, prinssi, kuin koirassa on kirppuja.
Kirppujen täytyy elää ja siksi on koira."

"Se on totta", vastasi hän, "eikä näitä palatsikirppuja ole rangaistu tarpeeksi. Jos minulla joskus on valta, tahdon pitää heitä silmällä. Heitä pitää ruokkia harvemmin, mutta paremmin. Ja nyt, Ana, istuutukaa. Minä tunnen teidät, vaikka te ette tunne minua, ja minä olen jo oppinut rakastamaan teitä kirjoitustenne johdosta. Kertokaa minulle itsestänne."

Kerroin hänelle sitten yksinkertaisen tarinani, jota hän kuunteli sanomatta sanaakaan, ja sitten kysyi, miksi olin tullut häntä katsomaan. Vastasin tulleeni hänen kutsustaan, jonka hän oli unohtanut, ja myöskin tuodakseni hänelle kertomuksen, jonka olin rohennut omistaa hänelle. Panin sitten kirjan hänen eteensä pöydälle.

"Se on minulle kunnia", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "se on suuri kunnia. Jos minä pidän siitä kertomuksesta paljon, silloin saa se seurata minua hautakammiooni Kan luettavaksi ja uudelleen luettavaksi tuomiopäivään asti, mutta ensin tahdon lukea sen täällä elämässä. Tunnetteko tämän Taniksen kaupungin, Ana?"

Vastasin tuntevani sitä hyvin vähän, sillä olin kuluttanut aikani hänen Korkeutensa oven takana.

"Silloin, luvallanne, tahdon olla oppaananne tänä yönä läpi kaupungin, ja senjälkeen syömme illallista ja keskustelemme."

Kumarsin ja hän taputti käsiään, jolloin ilmestyi palvelija, ei
Pambasa, vaan eräs toinen.

"Tuo kaksi viittaa", sanoi prinssi, "menen ulos kirjanoppineen Anan kanssa. Anna vartioston, jossa on neljä nubialaista, ei enempää, seurata meitä, mutta matkan päässä ja valepuvuissa. Anna heidän odottaa salakäytävässä."

Melkein heti ilmestyi musta orja, tuoden kaksi pitkää, päähineellä varustettua viittaa, sellaisia kuin kamelinajajat käyttävät, ja auttoi ne meidän päällemme. Sitten hän, ottaen lampun, vei meidät ulos ovesta, joka oli vastapäätä sitä, josta minä olin tullut sisälle, pitkin käytäviä ja ahtaita portaita, jotka loppuivat linnan pihalle. Sen läpi kuljettuamme saavuimme korkean ja paksun muurin luo, jossa oli kaksinkertaiset, vaskella päällystetyt ovet, ja ne avautuivat salaperäisesti meidän lähestyessämme. Näiden ovien toisella puolella seisoi neljä myöskin viittoihin puettua miestä, jotka eivät näyttäneet huomaavan meitä. Mutta kuljettuamme vähän matkaa katsoin taakseni ja huomasin heidän seuraavan meitä, vaikka aivan kuin sattumalta.

"Kuinka ihanaa onkaan olla prinssi," ajattelin itsekseni, "hänen tarvitsee vain nostaa sormeaan ja häntä palvellaan joka hetki sekä päivällä että yöllä."

"Katsokaa, Ana, miten ikävää on olla prinssi, joka ei voi edes liikkua ulkona ilmoittamatta sitä hovikunnalleen ja komentamatta vahvaa vartiostoa vakoilemaan joka liikettä, ja jonka sitä paitsi täytyy antaa kertomus niistä Faraon poliisille."

II.

PIKARI SÄRJETÄÄN.

Kuljimme pitkin puitten reunustamaa, leveätä katua. Puitten takana oli kalkittuja, sileäkattoisia taloja, jotka oli rakennettu kuivuneista tiileistä ja seisoivat jokainen omassa puutarhassaan. Lopulta tulimme suurelle torille juuri silloin kun täysikuu nousi palmujen yläpuolelle tehden maailman yhtä valoisaksi kuin päivällä. Tanis, taikka Rameses, kuten sitä myös nimitettiin, oli siihen aikaan hyvin kaunis kaupunki, vaikka ainoastaan puolet Memphiksestä suuruudeltaan. Mutta nyt kun hovi on poistunut sieltä, on se tullut paljon autiommaksi. Lähellä toria oli suuri jumalien temppeli, pilareineen ja sfinkseineen, sekä mahdottoman suuri Rameses toisen kuvapatsas, myöskin oikea maailman ihme. Pohjoiseen päin eräällä kukkulalla oli Faraon loistava palatsi. Siellä oli myös muita palatseja, joissa asusteli hovin aatelisia ja upseereja, ja palatsien välissä kulki pitkiä katuja, muutamat niistä päättyen Niilin haaraan, missä tämä muinainen kaupunki sijaitsi.

"Ne ovat hyvin vanhoja", sanoi hän, "mutta useimmat niistä, kuten muurit ja Amonin sekä Ptahin temppelit, on uudestaan rakennettu isoisäni aikana tai myöhemmin israelilaisten orjien työllä, noiden, jotka asuvat etäämpänä rikkaassa Goshenin maassa."

"Egyptin hallitsijat eivät maksa palkkaa orjilleen", huomautti prinssi lyhyesti.

Sitten kuljimme eteenpäin ja liityimme tuhansiin ihmisiin, jotka kulkivat edestakaisin etsien lepoa päivän työn jälkeen. Tänne Egyptin rajalle oli kokoontunut kansaa joka haaralta: beduiineja erämaasta, syrialaisia Punaisen meren rannoilta, kauppiaita rikkaasta Isla Chittimistä, matkustajia rannikolta sekä tukkukauppiaita Puntin maalta ja muista tuntemattomista seuduista pohjoisessa. Kaikki puhuivat, nauroivat ja pitivät iloa; muutamat kokoontuivat kertojien ympärille kuuntelemaan tarinoita tai antoivat ajatustensa harhailla soiton sävelissä; toiset taas katselivat naista, joka puolialastomana tanssi rahan edestä.

Silloin tällöin täytyi väkijoukon jakaantua, päästääkseen kulkemaan jonkun aatelisen tai ylhäisen naisen vaunut, joiden edellä juoksi jalkamiehiä huutaen: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" ja heilutellen pitkiä keppejään. Sitten tuli vaeltaen kuunvalossa Isiksen valkoviittaisten pappien kulkue, joka oli valmistettu "Kuun hallitsijattaren" palvelijoille, kantaen korkealla jumalattaren pyhää kuvaa, jonka edessä kaikki ihmiset kumartuivat, ja vähän aikaa oli hiljaista. Senjälkeen seurasi jonkun äskettäin kuolleen ylimyksen ruumis, jonka mukana kulki joukko palkattuja ruumiinsaattajia, jotka päästelivät valitushuutoja viedessään sitä palsamoitavaksi. Viimeksi tuli eräältä sivukadulta monisatainen joukko kyömynenäisiä, parrakkaita miehiä, joitten keskellä oli muutamia naisia, löyhästi sidottuina yhteen ja aseistetun vartiajoukon saattamina.

"Israelilaisia orjia, jotka palaavat kaivamasta uutta kanavaa, joka tulee kulkemaan Punaiseen mereen", vastasi prinssi.

Seisoimme paikoillamme katsellen heidän ohi menoaan. Huomasin, miten ylpeästi heidän silmänsä liekehtivät ja miten tylyä oli heidän kuljetuksensa, vaikka he olivat kahleissa olevia miehiä, lisäksi väsyneitä ja tahraisia työstään mudassa ja vedessä. Samassa tapahtui, että valkopartainen mies jäi jäljelle, laahustaen joukon perässä ja hidastuttaen kulkua. Silloin juoksi eräs työnjohtaja sinne ja ruoski häntä hirveällä piiskalla, joka oli leikattu virtahevon nahasta. Mies kääntyi ja kohottaen puulapiota, jota hän kantoi, antoi työnjohtajalle sellaisen iskun, että se mursi koko pääkallon ja mies kaatui kuolleena maahan. Muut johtajat hyökkäsivät hebrealaisen luo, kuten näitä israelilaisia nimitettiin, ja löivät siksi, kunnes hänkin kaatui. Silloin ilmestyi sotilas ja nähtyään mitä oli tapahtunut veti pronssisen miekkansa esille. Väentungoksesta juoksi samalla tyttö, nuori ja rakastettava, vaikka olikin karkeasti puettu.

Senjälkeen olen nähnyt Merapin, Israelin kuun, kuten häntä nimitettiin, vaatetettuna kuningattaren loistavaan pukuun, ja kerran itse jumalattaren, mutta ei milloinkaan, mielestäni, näyttänyt hän suloisemmalta kuin tuona orjuuden hetkenä. Hänen suuret silmänsä, ei siniset eivätkä mustat, näkyivät kuun valossa ja olivat kosteat kyynelistä. Hänen mahtava, pronssinvärinen tukkansa liehui suurissa kiehkuroissa lumivalkoisella povella, jonka karkea viitta paljasti. Somat kädet oli kohotettu kuin torjuakseen verta, joka juoksi miehestä, jota hän halusi suojella. Hänen hento ja hoikka vartalonsa esiintyi hyvin valoa vastaan, joka loisti muutamista markkinakojuista. Hän oli ylenmäärin ihana, niin ihana, että sydämeni aivan pysähtyi häntä katsellessa, minunkin, joka en moniin vuosiin ole välittänyt naisista, varsinkaan mustista ja ilkeistä.

Hän huusi ääneen. Seisten kaatuneen miehen edessä, vetosi hän sotilaan sääliväisyyteen. Mutta nähdessään, ettei ollut mitään toivoa hänen puoleltaan, katseli tyttö suurilla silmillään ympärilleen, kunnes ne osuivat prinssi Setiin.

"Oi, herra", valitti hän, "te olette jalomielinen. Seisotteko vieressä katsellen, miten isäni murhataan ilman syytä."

"Laahatkaa pois hänet, taikka lyön hänet kuoliaaksi!" huusi kapteeni, sillä nyt oli tyttö heittäytynyt kaatuneen israelilaisen päälle. Työnjohtaja totteli, raastaen hänet pois.

"Kuka sinä olet, koira, joka uskallat opettaa Faraon upseerille hänen velvollisuuksiaan?" vastasi kapteeni lyöden prinssiä kasvoihin vasemmalla kädellään.

Sitten hän astui nopeasti taaksepäin ja minä näin pronssisen miekan lävistävän israelilaisen ruumiin, joka nytkähti ja oli liikkumaton. Tuo oli kaikki tehty yhdessä hetkessä, ja hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului naisen valitusta. Hetkeksi Seti kuin lamaantui — vihasta, luullakseni. Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan: "Vartijat!"

Neljä nubialaista, jotka, kuten määrättiin, olivat pysytelleet välimatkan päässä, hyökkäsivät esille ympäröivän tungoksen läpi. Ennenkuin he saavuttivat meidät, ryntäsin minä, joka tähän asti olin seisonut ällistyneenä, kapteenin luo ja tartuin häntä kurkkuun. Hän pisti minua verisellä miekallaan, mutta isku, osuen minun pitkään viittaani, haavoitti ainoastaan vasenta reittäni. Minä, joka olin siihen aikaan vahva, painiskelin hänen kanssaan ja me pyörimme yhdessä maassa.

Tämän jälkeen tuli hirveä hälinä. Hebrealaiset orjat särkivät kahleensa ja hyökkäsivät sotilaiden kimppuun kuin koirat sakaalien kimppuun, iskien heitä paljailla nyrkeillään. Sotilaat puolustivat itseään miekoillaan; päälliköt heiluttelivat nahkapiiskojaan, naiset kirkuivat ja miehet huusivat. Kapteeni, johon minä olin käynyt käsiksi, alkoi olla paremmalla puolella; lopuksi näin hänen miekkansa heiluvan yläpuolellani ja ajattelin, että kaikki oli lopussa. Epäilemättä olisi niin käynytkin, jollei prinssi olisi vetänyt miestä taaksepäin ja siten antanut neljälle nubialaiselle aikaa tarttua häneen. Samassa kuulin prinssin huutavan kaikuvalla äänellä:

"Seis! Tämä on Seti, Faraon poika, Taniksen maaherra, jonka kanssa olette tekemisissä. Katsokaa", ja hän heitti viittansa päähineen taaksepäin niin, että kuu valaisi hänen kasvonsa.

Silmänräpäyksessä tuli aivan hiljaista. Ja vähitellen ihmiset painuivat polvilleen tajuttuaan todellisuuden, ja minä kuulin erään sanovan kauhistuneella äänellä:

"Kuninkaallista Poikaa, Egyptin prinssiä löi sotilas vasten kasvoja!
Se on verellä maksettava!"

"Mikä on tuo upseeri nimeltään?" kysyi Seti osoittaen miestä, joka oli murhannut israelilaisen ja oli ollut vähällä tappaa minutkin.

"Viekää hänet Amonin temppelin portaille", sanoi Seti nubialaisille, jotka pitivät häntä kiinni. "Seuratkaa minua, Ana, jos teillä on voimia. Ei, nojatkaa olkapäätäni vasten."

Leväten prinssin olkapäätä vasten, sillä minä olin runneltu ja hengästynyt, kuljimme sata askelta tai vähän enemmän suuren temppelin portaille, joita myöten kiipesimme niiden yläpäässä olevalle tasaiselle paikalle. Meidän jäljessämme tuli vanki, ja hänen perässään suuri joukko kansaa, joka pysähtyi portaille ja alapuolella olevalle torille. Prinssi, joka oli kalpea ja äänetön, istuutui suuren obeliskin matalalle, graniittiselle jalustalle, joka oli temppelin pilarikäytävän edessä, ja sanoi:

"Ramesesin kaupungin Taniksen hallitsijana, joka hetkenä ja joka paikassa elämän ja kuoleman vartijana, ratkaisen oikeuteni julkisesti."

"Oikeusasia on tämä", sanoi prinssi. "Tuota miestä, nimeltään Khuaka, ja puvustaan päättäen Faraon armeijan päällikkö, syytetään erään hebrealaisen murhasta ja murhayrityksestä kirjanoppinutta Anaa vastaan. Todistajat kutsuttakoon esille. Tuokaa kuolleen miehen ruumis ja asettakaa se eteeni. Hakekaa nainen, joka koetti puolustaa häntä, jotta hän saisi puhua."

Määräpaikalle kannettiin ruumis, jonka suuret silmät tuijottivat kuuta. Sitten ympäröivät sotilaat työnsivät esiin itkevän tytön.

"Kuivatkaa kyyneleenne", sanoi Seti, "ja vannokaa Kephera-luojan, totuuden ja oikeuden Maat-jumalattaren nimeen puhuvanne ainoastaan totta."

Tyttö katsoi ylös ja sanoi syvällä, hiljaisella äänellä, joka muistutti, minun mielestäni, kuin mettä olisi kaadettu saviastiasta, varmaankin siksi, että se oli epäselvä pidätetyistä nyyhkytyksistä.

"Oi, Egyptin kuninkaallinen poika, minä en voi vannoa sellaisten jumalien nimeen, koska olen Israelin tytär."

"Jehovan, oi prinssi, Luojan, jota pidämme ainoana oikeana Jumalana, joka on tehnyt maan ja kaikki, mitä siinä on."

"Silloin kenties hänen toinen nimensä on Kephera", sanoi prinssi hymyillen. "Mutta olkoon, kuten tahdotte. Vannokaa sitten jumalanne Jehovan nimeen."

"Minä, Merapi, Nathanin tytär Israelin kansan Levin sukukunnasta, vannon, että tahdon puhua totta ja ainoastaan totta Israelin Jumalan, Jehovan nimeen."

"En mitään sellaista, jota ette itsekin tietäisi, oi prinssi. Hän, joka makaa tuella", ja hän osoitti kädellään ruumista kääntäen pois silmänsä, "oli isäni, yksi israelilaisten vanhemmista. Kapteeni Khuaka tuli Goshenin maalle silloin, kun vilja oli nuorta, valikoimaan niitä, joitten tulisi tehdä työtä Faraolle. Hän tahtoi viedä minut kotiinsa. Isäni kieltäytyi, koska minut oli jo lapsena kihlattu israelilaiselle miehelle, myöskin koska ei ole lakiemme mukaan luvallista meidän kansallemme mennä naimisiin teidän kansanne kanssa. Silloin kapteeni Khuaka otti isäni, vaikka hän oli vanha, paljon yli sen iän, jossa olevat oli määrätty tekemään työtä Faraolle. Hänet vietiin pois, minun luullakseni, koska hän ei tahtonut uhrata minua ja pakottaa minua ottamaan Khuakaa miehekseni. Vähän myöhemmin näin unta, että isäni oli sairas. Uneksin siitä kolmasti ja juoksin Tanikseen tervehtimään häntä. Tänä aamuna löysin hänet ja, oi prinssi, lopun tiedätte."

Tyttö epäröi hetken, sitten vastasi: "Ainoastaan tämä, oi prinssi. Mies näki minut antaessani isälleni ruokaa, sillä hän oli heikko ja liiaksi rasittunut ahertaessaan auringon helteessä mudan kaivussa. Hän, joka oli kansamme ylhäisöä, ei tiennyt mitään tuollaisesta työstä nuoruudessaan. Minun läsnäollessani kysyi Khuaka isältäni, tahtoiko hän nyt antaa minut hänelle. Isäni vastasi, että hän mieluummin näkee käärmeiden suutelevan minua ja krokotiilien syövän minut suuhunsa. 'Vai niin', sanoi Khuaka. 'Kuule nyt orja Nathan, ennenkuin aurinko huomenna nousee, suutelevat miekat sinua ja krokotiilit ja hyenat syövät sinut suihinsa.' 'Käyköön niin', sanoi isäni, 'mutta muista, oi Khuaka, että minulle, Jehovan papille ja profeetalle, on ilmoitettu, että ennen huomista aurinkoa sinua myös miekat suutelevat ja lopusta keskustelemme Jehovan valtaistuimen juurella.'

"Jälkeenpäin, kuten tiedätte, prinssi, työnjohtaja ruoski isääni, sillä kuulin Khuakan käskevän häntä niin tekemään, jos hän väsymyksestä hidastelisi. Ja sitten Khuaka tappoi hänet, kun isäni raivoissaan löi työnjohtajaa kuokalla. Minulla ei ole muuta sanottavaa; pyydän vain, että minut lähetetään kansani luo murehtiakseni isääni tapojemme mukaan."

"Ei, prinssi, äitini syyrialainen säätyläisnainen on kuollut. Tahdon mennä enoni, leviitta Jabezin luo."

"Astukaa syrjään", sanoi Seti. "Neuvottelemme siitä asiasta myöhemmin. Tulkaa esille, kirjanoppinut Ana. Tehkää vala ja kertokaa meille, mitä te olette nähnyt tämän miehen kuolemasta, koska kaksi todistajaa on tarpeen."

"No, Khuaka", sanoi prinssi, kun minä olin lopettanut, "onko teillä jotakin sanottavaa?"

"Ainoastaan tämä", vastasi kapteeni heittäytyen polvilleen, "että löin teitä vahingossa, sillä en tiennyt, että teidän ylhäisyytenne oli kätketty tuohon pitkään viittaan. Tuosta työstä ansaitsen kyllä kuoleman, mutta minä rukoilen teitä antamaan anteeksi sen, koska en tiennyt, mitä tein. Loppu ei ole mitään, sillä löin kuoliaaksi ainoastaan niskoittelevan israelilaisen orjan, joita surmataan joka päivä."

"Sanokaa minulle, Khuaka, joka olette tutkittavana tämän miehen kuoleman johdosta, ettekä satunnaisesta lyönnistä kuninkaallista henkilöä kohtaan, missä laissa on kielletty teitä tappamasta israelilaista ilman tutkimista Faraon määräämien upseerien edessä?"

"En ole oppinut. En tunne tuota lakia, oi prinssi. Kaikki, mitä tuo nainen sanoi, on valhetta."

"Ei ole ainakaan valhetta, että tuo mies makaa kuolleena, ja että te murhasitte hänet, kuten itse sanoitte. Kuulkaa nyt ja kuulkoon koko Egypti, ettei edes israelilaista saa murhata, sillä jokainen murhaaja saa maksaa vuodattamansa veren verellään. Teidän verenne saa korvata tuon miehen veren. Sotilaat! Lyökää poikki hänen päänsä."

Nubialaiset hyökkäsivät hänen päälleen ja kun jälleen katsoin, makasi Khuakan päätön ruumis hebrealaisen Nathanin ruumiin vieressä, ja heidän verensä oli sekaantunut yhteen temppelin portailla.

"Oikeusistunto on lopussa", sanoi prinssi. "Upseerit, pitäkää huolta, että tämä nainen saatetaan suojassa kansansa luo ja hänen mukanaan isän ruumis haudattavaksi. Ja katsokaa, henkenne uhalla, ettei mitään loukkausta tai harmia hänelle tapahdu. Kirjanoppinut Ana, seuratkaa minua täältä kotiini, jossa haluaisin puhella kanssanne. Vartijat kulkekoot edelläni ja jäljessäni."

Hän nousi ja kaikki kansa kumarsi. Kun hän kääntyi mennäkseen, astui
Merapi esille ja langeten polvilleen, sanoi:

Sitten lähdimme, ja kun poistuimme torilta matkaten prinssin palatsia kohti, kuulin äänten sorinan nousevan takanamme, toiset kiittäen, toiset moittien sitä, mitä oli tapahtunut. Me jatkoimme matkaa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan vartijoiden säännölliset askeleet. Äkkiä kuu joutui pilven taakse ja tuli aivan pimeä. Hetken kuluttua tuli pilven reunasta valojuova, joka oli aivan lähellä, suoraan yläpuolellamme taivaalla. Seti tarkasteli sitä hetkisen ja sanoi:

"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa, tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä pelkään."

"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette, näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin. Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."

Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut, joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin, josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran kuulunut. Ruokaa tarjoili meille — ainoastaan kahta lajia ja nekin aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, — hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.

Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani. Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua, pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:

"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten muutkin miehet — ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista, sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."

"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja — kun ei mikään koskaan muutu Egyptissä — vielä nytkin — oikeus asettaa yksityinen kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien, täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:

"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'

"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."

"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä, konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää, ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana. He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista. Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."

"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo maksaa minulle palkan."

"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka, totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."

Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:

"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi, että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien yleisen kaavan mukaiseksi?"

"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani. Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin, joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" — tässä epäröin.

"Ja kolmanneksi, oi prinssi — no, sanat soivat niin oudolta miehen huulilta — mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt kenestäkään miehestä — en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en ainakaan siksi, että olette prinssi."

Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian rohkeaksi, lisäsin nopeasti:

"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."

Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta", sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"

"Ei koskaan. Nyt rupean ajattelemaan, että olen löytänyt yhden. Se ajatus en outo ja lämmittää minua. Tiedättekö, kun näin kasvonne, rakastin minä myös teitä, jumalat tietävät, miksi. Tuntui siltä kuin olisin löytänyt jonkun, joka oli minulle rakas tuhannen vuotta sitten, mutta jonka olin kadottanut ja unohtanut. Ehkä se on vain hullutusta, tai kenties on meillä täällä haamu jostakin suuresta ja ihanasta, joka löytyy muualla — paikassa, jota sanotaan Osiriksen valtakunnaksi — tuolla puolen haudan, Ana."

"Sellaisia ajatuksia on tullut minullekin joskus, Prinssi. Tarkoitan, että kaikki mitä näemme on varjoa, että itse olemme varjoja, ja että todellisuus, joka heittää ihmiset erilaisiin olosuhteisiin, on heijastus jostakin auringon hengestä, joka ei koskaan pimene."

Prinssi nyökäytti päätään ja taas oli hetken hiljaisuus. Sitten hän otti ihanan alabasteripikarinsa, kaatoi siihen viiniä, joi vähän ja ojensi pikarin minulle.

"Juokaa, Ana", sanoi hän, "ja luvatkaa pyhästi minulle, kuten minä lupaan teille, Luojan säädöksen mukaan, joka on tehnyt ihmisten sydämet, että tästä alkaen meidän kaksi sydäntämme ovat kuin yksi sydän hyvässä ja pahassa, voitossa ja tappiossa, kunnes kuolema ottaa toisen meistä. Tästä alkaen, Ana, jollette osoita itseänne mahdottomaksi, en salaa mitään ajatusta teiltä."

Punastuen ilosta otin pikarin, sanoen: "Lisään sanoihinne, prinssi, sen, että me olemme yhtä, ei ainoastaan tässä elämässä, vaan tulevassakin. Kuolema on, prinssi, minun mielestäni vain yksi askel portaissa, jotka johtavat viimein tuohon huimaavaan korkeuteen, mistä näemme Jumalan kasvot ja kuulemme hänen äänensä sanovan meille, minkälaisia ja mitä varten olemme."

Sitten vannoin hänelle pyhästi ja join kumartaen, ja hän kumarsi takaisin minulle.

"Mitä teemme pikarille, Ana, tälle pyhälle pikarille, jossa on ollut tuo kallisarvoinen sydämenviini? Pidänkö minä sen? Ei se ei enää kuulu minulle. Annanko sen teille? Ei, se ei voi olla yksin teidän. Katsokaa, me särjemme arvottoman kapineen."

Tarttuen sen jalustaan kiinni, painoi hän koko voimallaan pikaria pöytää vasten. Silloin tapahtui ihme, sillä sen sijaan, että se olisi mennyt pirstaleiksi, kuten luulin, halkesi se kahtia ylhäältä alas asti. Joko se oli sattuma, tai taiteilija, joka oli muodostellut sen, oli tehnyt molemmat puoliskot erikseen ja yhdistänyt ne taitavasti toisiinsa, en sitä tiedä. Kuitenkin niin kävi.

"Tämähän on onnellista, Ana", sanoi prinssi, naurahtaen kevyeen tapaansa. "Nyt otatte te sen puoliskon, joka on lähinnä teitä ja minä otan omani. Jos te kuolette ensin, panen minä puoliskoni povellenne, ja jos minä kuolen ensin, tulee teidän tehdä samoin minulle. Tai jos papit estävät sen, koska olen kuninkaallinen henkilö enkä saa tulla saastutetuksi, niin heittäkää se hautakammiooni. Mitä olisimme tehneet, jos alabasterimalja olisi mennyt pirstaleiksi, Ana, ja mitä ennustuksia olisimme siitä lukeneet?"

Sitten otin puoliskoni, painoin sitä otsaani vastaan ja kätkin sen viittani taskuun. Seti teki samalla tavalla kuin minä.

Täten vahvistimme kummallisella tavalla, kuninkaallinen Seti ja minä, veljeytemme pyhän sopimuksen.

III.

USERTI.

"Se on lopussa", sanoi hän, "kuten kaikki loppuu, ja tällä kertaa minä olen siitä surullinen. Mitä nyt seuraa? Nukkuminen, luullakseni, johon kaikki päättyy, tai ehkä te haluatte sanoa, josta kaikki alkaa."

Hänen puhuessaan esiriput huoneen perällä vedettiin syrjään ja niiden takaa ilmestyi kamaripalvelija, Pambasa, pitäen kultapäistä keppiään vanhan tavan mukaan kädessään.

"Mikä nyt on, mies?" kysyi Seti. "Enkö saa edes illallista syödä rauhassa? Seis, ennen kuin vastaat, sano minulle, alkavatko vai loppuvatko tapahtumat nukkuessa? Oppinut Ana ja minä olemme erimielisiä tästä asiasta ja haluaisimme kuulla sinun viisauttasi. Pidä muistissa, Pambasa, että ennen kuin olemme syntyneet, meidän on täytynyt nukkua, koska emme muista mitään siitä ajasta. Ja sen jälkeen kun olemme kuolleet, varmasti näytämme nukkuvan, kuten jokainen, joka on katsellut muumiota, tietää. Ja nyt vastaa."

Kamaripalvelija tuijotti viinipulloon pöydällä, ikäänkuin epäillen isäntänsä juoneen liian paljon. Sitten hän sanoi kovalla, sotilaallisella äänellä:

"Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee tuoden tervehdyksiä ja kunnioitusta
Raan kuninkaalliselle pojalle."

"Tuleeko hän todellakin?" kysyi Seti. "Jos tulee, miksi sanot sen kolme kertaa? Ja kuka tulee?"

"Mahtava prinsessa, Egyptin perijätär, Faraon tytär, Teidän
Korkeutenne sisarpuoli, kuuluisa neito Userti."

"Anna hänen tulla sisälle. Ana, olkaa luonani. Jos väsytte, niin minä annan luvan ja voitte poistua. Orjat näyttävät teille makuusuojanne."

Pambasa meni ja heti ilmestyi väliverhojen takaa kuninkaallinen nainen komeasti puettuna. Häntä seurasi neljä naispalvelijaa, jotka vetäytyivät takaisin ovelta eivätkä olleet enää näkyvissä. Prinssi astui eteenpäin, otti naisen kädet omiinsa ja suuteli häntä otsalle. Sitten vetäytyi hän takaisin, jonka jälkeen molemmat seisoivat hetken katsellen toisiaan. Sillä aikaa kuin he näin viivyttelivät, tarkastelin minä häntä, joka oli tunnettu kautta maan nimellä "ihana kuninkaallinen Tytär", mutta jota en tähän asti ollut milloinkaan nähnyt. Totta puhuen en pidä häntä kauniina, mutta vaikka hänet olisi puettu talonpoikaiseen pukuun, olisin ollut varma siitä, että hän oli kuninkaallinen. Hänen kasvonsa olivat liian kovat, ollakseen ihanat ja mustat silmät, joissa oli harmaa vivahdus, olivat liian pienet. Myös hänen nenänsä oli liian terävä ja huulet liian ohuet. Todellakin, jollei olisi ollut sen alla siro- ja kaunismuotoinen vartalo, olisin varmaan luullut, että edessäni seisoi prinssi eikä prinsessa. Sillä monessa suhteessa hän oli velipuolensa Setin näköinen, vaikka hänen kasvoistaan puuttui hyväntahtoisuus; tai pikemmin molemmat muistuttivat isäänsä Meneptahia.

"Terve, sisar", sanoi hän, tarkastaen häntä hymyllä, jossa huomasin ivan pilkahduksen. "Purppuralla kirjaillut puvut, smaragdinen kaulakoriste ja kiiltävä kultakruunu, sormukset ja rintaneulat, kaikki paitsi ei valtikkaa — miksi olet niin kuninkaallisesti pukeutunut tullessasi tervehtimään niin vähäpätöistä henkilöä kuin rakastavaa veljeäsi? Tulet kuin auringonpaiste erakon pimeään majaan ja lumoat erakkoparan tai oikeammin erakot", ja hän osoitti minua.

"Lopeta ivasi, Seti", vastasi hän kovalla, ankaralla äänellä. "Käytän näitä koristeita, koska ne miellyttävät minua. Olen myös syönyt illallista isämme kanssa, ja niiden, jotka istuvat Faraon pöydässä, tulee olla puettuina sopivasti, vaikka olen huomannut, että sinä toisinaan ajattelet toisin."

"Epäilemättä. Uskon, että hyvä jumala, meidän hurskas isämme, on hyvinvoipa tänä iltana, koska poistuit hänen luotaan näin aikaisin."

"Lähdin sieltä siksi, että hän lähetti minut tuomaan sanaa sinulle." Hän pysähtyi katsoen terävästi minuun ja kysyi: "Kuka on tuo mies? En tunne häntä?"

"Se on vahinko, Userti, mutta vahinko, jonka voi korjata. Hänen nimensä on Ana, kirjanoppinut, joka sepittää ihmeellisiä kertomuksia. Niiden lukeminen tekisi hyvää sinulle, joka liian paljon ajattelet elämän ulkonaista arvoa. Hän on Memphiksestä, ja hänen isänsä nimi oli — unohdin sen, Ana, mikä oli isänne nimi?"

"Se on liian halpa kuninkaallisten kuultavaksi, prinssi", vastasin, "mutta isoisäni oli runoilija Pentaur, joka kirjoitti mahtavan Rameseksen urotöistä."

"Todellako? Miksi ette ole sitä ennen kertonut minulle? Saisitte jälkeläisenä linnasta eläkkeen, jos voitte sen kiskoa ulos Nehesiltä. Niin, Userti, hänen isoisänsä nimi oli Pentaur, jonka kuolemattomia runoja olet epäilemättä lukenut temppelin seiniltä, jossa isoisämme tarkasti saattoi ne julkisuuteen."

"Olen — ikävä kyllä — ja pidin niitä tyhjänpäiväisinä, kerskailevina loruina", vastasi hän kylmästi.

"Ollakseni rehellinen, jos Ana antaa minulle anteeksi, sanon minä samaten. Voin todistaa sinulle, että hänen omat kertomuksensa ovat paljon paremmat. Ana ystävä, tämä on sisareni Userti, isäni tytär, vaikka äiti ei meillä ole sama."

"Pyydän sinua, Seti, anna minulle kuuluvat arvonimeni puhuessasi minusta kirjanoppineille ja muille palvelijoillesi."

"Anteeksi, Userti. Ana, tämä on Egyptin ensimmäinen nainen, kuninkaallinen prinsessa, kahden maan prinsessa, Amonin jalo papitar, jumalien suosikki, näennäisen perillisen sisarpuoli, Hathorin tytär, rakkauden lootus-kukka, kuningatar — Userti, kenen kuningattareksi tahdot tulla? Oletteko pannut mieleenne? Omasta puolestani en tiedä ketään hänen arvoistaan kauneudessa, hyvyydessä, viisaudessa ja — mitä lisäisin — suloisuudessa, niin, suloisuudessa."

"Seti", sanoi hän polkien jalkaansa, "jos sinua miellyttää tehdä minusta pilkkaa vieraan edessä, niin luulen, että minun täytyy tehdä ehdotus. Lähetä hänet pois, tahtoisin puhua kanssasi."

"Tehdä pilkkaa sinusta! Oi, minulla on kova kohtalo. Kun totuus pursuaa ulos sydämeni syvyydestä, sanotaan minusta, että ivaan, ja kun ivaan, sanovat kaikki — hän puhuu totta. Istu, sisar, ja puhu vapaasti. Tämä Ana on valantehnyt ystäväni, joka pelasti elämäni äsken, mistä työstä hänestä kenties pitäisi tulla viholliseni. Hänen muistinsa on myös oivallinen, ja hän tahtoo muistaa, mitä sanot, ja kirjoittaa sen jälkeenpäin paperille, siinä tapauksessa, että minä unohtaisin. Sentähden, luvallasi, pyydän häntä jäämään tänne."

"Sihteeri", hän vastasi äänessään käskevä sävy, "pyydän teitä muistamaan, missä olette."

Silloin istuuduin lattialle kirjanoppineiden tavan mukaan, arvelematta, ja prinsessa istahti sohvalle pöydän päähän, mutta Seti jäi seisomaan. Sitten sanoi prinsessa:

"Koska on tahtosi, veli, että kerron salaisuuksia muiden kuullen kuin sinun, niin tottelen. Kuitenkin" — tässä katsoi hän minuun vihaisesti — "puhukaamme varovasti. Veljeni, Faraolle ilmoitettiin, kun söimme yhdessä, että täällä on meteli kaupungissa. Ja hänelle kerrottiin, että erään mitättömän israelilaisen tähden annoit mestata yhden hänen upseerinsa, jonka jälkeen syntyi rähinä, joka yhä jatkuu."

"Kummallista, että totuus on tullut Faraon korviin niin nopeasti. Jos, sisareni, olisin kuullut sen kolmen kuukauden kuluttua, olisin saattanut uskoa puheesi — melkein."

"Faraolla", vastasi Seti, "ei ole mitään valtaa vaatia tilille pohjoisen Taniksen tuomaria ja maaherraa."

"Ei, sisko. Farao on vaan yksi mies miljoonien muiden joukossa, ja vaikka hän puhuu, on se noiden toisten henki, joka ohjaa hänen kieltään. Ja sen hengen yläpuolella on vielä suurempi henki, joka päättää heidän ajatuksensa määrän, josta me emme tiedä mitään."

"En koskaan luullutkaan, että ymmärtäisit, Userti, mutta kun sinulla on sopivaa aikaa, pyydä Anaa tässä selvittämään sinulle asian. Olen varma, että hän ymmärtää."

"Oh! Olen jo sietänyt tarpeeksi", huudahti Userti nousten. "Pane Faraon käsky mieleesi, prinssi Seti. Se on, että tulet hänen luokseen huomenna isoon neuvostoon, tuntia ennen puoltapäivää, keskustelemaan hänen kanssaan tästä israelilaisten orjien kysymyksestä ja upseerista, jonka niin mielelläsi tapoit. Tulin puhuakseni sinulle myös muista asioista, mutta koska ne oli tarkoitettu ainoastaan sinulle, voi ne jättää sopivampaan tilaisuuteen. Hyvästi, veli."

"Mitä, menetkö näin pian, sisar? Aioin kertoa sinulle kertomuksen noista israelilaisista ja erityisesti neidosta, jonka nimi on — mikä hänen nimensä onkaan, Ana?"

"Merapi nimisestä neidosta, Israelin kuusta, luultavasti suloisimmasta, mitä koskaan olen nähnyt, jonka isän upseeri murhasi nähteni."

"Missä asiassa sitten ei ole naista, Userti, vieläpä Faraon ilmoituksessakin? Hyvää yötä sinulle, oi sisar ja kahden maan hallitsijatar, ja anna anteeksi minulle — kruunusi on vähän vinossa."

Viimein hän oli mennyt, ja minä nousin, pyyhkäisten viittani liepeellä otsaani, ja katsoin prinssiin, joka seisoi tulen edessä nauraen hiljaa.

"Kirjoittakaa muistiin tämä keskustelu, Ana", hän sanoi, "siinä on enemmän kuin miltä kuulostaa."

"En tarvitse mitään muistiinpanoja, prinssi", vastasin, "jokainen sana on poltettu mieleeni kuin kuuma rauta syöpyy puuhun. Ja syystä kyllä, sillä nyt hänen Korkeutensa vihaa minua koko ikänsä."

"Paljon parempi niin, Ana, kuin että hän teeskentelisi pitävänsä teistä, jota ei hän koskaan tekisi, niin kauan kuin olette minun ystäväni. Naiset usein kunnioittavat niitä, joita vihaavat, mutta varokoon ne, joita he teeskentelevät rakastavansa. Tulee aika, jolloin teistä vielä tulee Usertin uskotuin neuvonantaja."

Minä, Ana, kirjanoppinut, tahdon sanoa tässä, että myöhemmin, kun tämä sama kuningatar oli Farao Saptahin puolisona, tuli minusta hänen uskotuin neuvonantajansa. Sitä paitsi niihin aikoihin, niin, ja vielä kuolemansa lähellä, hän vannoi, että siitä hetkestä kun hänen silmänsä ensiksi minut näkivät, oli hän tiennyt minun olevan rehellinen mies, ja piti minua kunniassa eikä minään omanvoiton pyytäjänä. Luulen, että hän tarkoitti mitä sanoi, ollen unohtanut sen, että kerran piti minua vihollisenaan. Sellainen en kuitenkaan koskaan ollut minä, joka aina pidin häntä arvossa ja kunniassa, kuten ainakin suurta hallitsijatarta, joka rakasti maataan, vaikka ei toisinaan ollutkaan viisas. Mutta kun en voinut edeltäpäin nähdä näitä asioita tuona yönä kauan sitten, tuijotin prinssiin ja sanoin: "Oi! miksi ette sallinut minun poistua, kuten teidän Korkeutenne sanoi aluksi? Aikaisemmin tai myöhemmin minun pääni saa maksaa hinnan tästä yöstä."

"Silloin hänen täytyy ottaa myös minun pääni. Kuulkaa, Ana. Pidin teidät täällä, en kiusatakseni prinsessaa enkä teitä, vaan tärkeästä syystä. Tiedätte, että on tapana Egyptin kuninkaallisen hallitsijasuvun hallitsijoilla, tai niillä, jotka tahtovat tulla hallitsijoiksi, naida lähin sukulainen järjestyksessä, että veri pysyisi puhtaana."

"Niin, prinssi, eikä ainoastaan kuninkaallisten keskuudessa. Minun mielestäni se on kehno tapa."

"Niin minustakin, koska suku, jossa sitä noudatetaan, muuttuu yhä heikommaksi ruumiiltaan ja mieleltään; olkoon miten tahansa, mutta isäni ei ole sama kuin hänen isänsä oli enkä minä ole sellainen kuin minun isäni."

"Hyvin vaikeata, Ana, niin vaikeata, että, kun on tehty yritys, molemmat ovat halukkaita katoamaan. Niin, meidän äitimme olivat uskollisia kuninkaallisia puolisoja, vaikka hänen kuoli ennenkuin isäni nai minun äitini. Nyt Farao tahtoo, että minun olisi naitava sisarpuoleni, Userti, ja mikä pahinta, hän itse haluaa sitä myös. Sitä paitsi kansa vaatii sitä, sillä se pelkää sekaannusta edellämainitussa asiassa Egyptissä, jos me, jotka olemme ainoat syntyneet todella kuninkaallisesta suvusta, pysymme erillämme ja hän ottaa toisen miehen ja minä toisen puolison. Sillä se uskoo, että ken tahansa, jota sanotaan mahtavan Usertin puolisoksi, tulee kerran hallitsemaan maata."

"Juuri siksi, Ana; mutta jos hän naisi serkkuni Amenmeseksen, Faraon vanhemman veljen Khaemuaksen pojan, tulisi hänestä kuitenkin kuningatar, jos minä katsoisin parhaaksi astua syrjään, jota en suinkaan tekisi vastahakoisesti."

"En tiedä. Eikä ole väliäkään, koska prinsessa vihaa Amenmesesta, joka on vaativainen ja kunnianhimoinen eikä välitä ollenkaan hänestä. Sitä paitsi hän on jo naimisissa."

"Vanhan tavan vuoksi, jota hän jumaloi. Myöskin koska hän tuntee minut hyvin, ja on hänen makunsa mukaista rakastua minuun, jonka hän uskoo olevan hiljainen uneksija, jota hän voi hallita. Viimeksi, koska minä olen kruunun laillinen perillinen ja ilman minua, hän tuumii, ei hän koskaan voisi olla varma valtaistuimestaan, varsinkin jos minä naisin toisen naisen, josta hän tulisi mustasukkaiseksi. Valtaistuinta hän haluaa, eikä prinssi Setiä, velipuoltaan, jonka hän kyllä ottaa sen mukana aviomiehekseen, kuten Farao määrää hänet tekemään. Rakkaudella ei ole mitään sijaa Usertin sydämessä, Ana, mikä tekee hänet sitä vaarallisemmaksi, sillä mitä hän ajaa takaa kylmällä, viekkaalla sydämellä, sen hän varmasti, tahtoo saavuttaa."

"Silloinhan näyttää siltä, prinssi, että teidän ympärillenne on rakennettu häkki. Kaikesta päättäen on se hyvin komea häkki ja tehty kullasta."

"Saattaa olla, Ana, mutta ei kuitenkaan sellainen, jossa minä tahtoisin elää. Mutta, lukuunottamatta kuolemaa, miten voin päästä karkuun kolminkertaisista kahleista, Faraon, Egyptin ja Usertin tahdosta? Oh!" jatkoi hän äänellä, jossa oli sekä surua että kiivautta, "tämä on asia, jossa tahtoisin itse määrätä, minä, jonka kaikessa täytyy olla orjana. Minä en saa valita!"

"Ei ketään! Hathorin nimessä, ei ketään — en ainakaan luule. Kuitenkin tahtoisin olla vapaa etsimään sellaista ja löydettyäni ottamaan hänet omakseni, vaikka hän olisi vain kalastajatyttö."

"Tiedän sen. Täällä on ainakin parikymmentä, joita minun tulisi sanoa tädeiksi ja sediksi? Luulen, että isoisäni Rameses siunasi Egyptiä melkein kolmellasadalla lapsella. Ja hän oli viisas tehdessään siten, sillä silloin voi hän olla varma, että niin kauan kuin maailma kestää, täällä virtaa sitä verta, joka kerran on ollut hänen."

"Mutta mitä se hyödyttää häntä, prinssi? Joidenkuiden täytyy saada aikaan maailman kansat, mutta mitä se merkitsee, ketä he ovat olleet?"

"Ei yhtään mitään, Ana, sitten kuin he ovat syntyneet hyvän tai pahan onnen sallimasta. Sentähden, miksi puhua suurista hovikunnista? Vaikka, sanottakoon mitä tahansa, minä etsin kuningattaren, joka hallitsee sydämessäni yhtä hyvin kuin valtaistuimellani, en tahdo suurta hovikuntaa, Ana. Oi, olen väsynyt. Pambasa, tule tänne ja johda sihteerini, Ana, vapaaseen huoneeseen, joka on minun huoneeni vieressä, kirjailtuun huoneeseen, joka on pohjoiseen päin. Ja käske orjieni totella kaikkia hänen toiveitaan yhtä kuuliaisesti kuin minun."

"Miksi sanoitte minulle olevanne kirjanoppinut, teidän ylhäisyytenne,
Ana?" kysyi Pambasa johtaessaan minut ihanaan makuusuojaani.

"Koska se on minun ammattini, kamariherra." Hän katsoi minuun pudistaen suurta päätään, kunnes pitkä, valkea parta heilahteli hänen rinnallaan kuin temppelin lippu heikossa iltatuulessa, ja vastasi:

"Te ette ole kirjanoppinut, te olette suuri loihtija, joka voitte yhdessä hetkessä voittaa hänen Korkeutensa rakkauden ja ihailun, jota toiset eivät voi tehdä Niilin kahden nousun väliajalla. Jos olisitte sanonut sen heti, niin teitä olisi toisella lailla kohdeltu tuolla odotushuoneessa. Antakaa minulle sentähden anteeksi, mitä tein tietämättömyydessä, ja teidän ylhäisyytenne, pyydän teitä, olkaa hyvä älkääkä poistuko yöllä, etten saisi vastata siitä jalkapuissa."

Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta, muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin, saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa, jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita. Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot. Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia, parrattomia pappeja.

Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen, lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin, kuten lepakot hautaholveissa.

Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa, josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:

"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme voineet lukea sitä yhdessä."

"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä, vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te tunnette hänet, eikö totta?"

"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."

"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."

"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."

"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi voittaa?"

Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme, sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.

"Terve, Bakenkhonsu. Kuinka on mahdollista, että olette vielä elossa?
Kun lähdimme Thebeen, olin varma —"

"Että palatessanne löytäisitte minut hautakammiostani. Ei niin, prinssi, minä se olen näkevä teidät haudassanne ja toiset istumassa Faraon valtaistuimella. Miksi ei? Hah! ha! Miksi ei, ottaen huomioon, että olen vasta sataseitsemän vuotta, minä, joka muistan Rameses ensimmäisen ja olen poikana leikkinyt hänen pojanpoikansa, teidän isoisänne, kanssa? Miksi en saisi, prinssi, hyväilläkseni teidän pojanpoikaanne — jos jumalat lahjoittaisivat sellaisen teille, jolla ei ole vielä puolisoa eikä lasta?"

"Koska kyllästyisitte elämään, Bakenkhonsu, kuten minä jo olen, ja jumalat eivät suo teidän viipyvän."

"Jumalat voivat vielä hetken tulla toimeen ilman minua, prinssi, kuin niin monet joukottain kokoontuvat heidän pöytäänsä. Ainakin on heidän toivonsa, että joku hyvä pappi jäisi Egyptiin. Taikuri Kii kertoi minulle niin juuri tänä aamuna. Hänelle ilmoitettiin se suoraan taivaasta viime yönä unessa."

"Miksi olette ollut Kiin luona?" kysyi Seti katsoen häneen terävästi. "Minä olisin luullut, että kuuluen eri lahkoihin, olisitte vihanneet toisianne."

"Ei sillä lailla, prinssi. Päinvastoin, me laskemme yhteen molempien mielipiteet; tarkoitan, tutkien ja selittäen toistemme näkyjä, joista molemmat olemme niin hämmentyneitä juuri nyt. Onko tämä nuori mies kirjanoppinut Memphiksestä?"

"Todellakin. Minä tunsin Pentaurin hyvin. Usein on hän lukenut minut nukuksiin pitkillä runoillaan, jotka kasvoivat kuin järeä heinä syvässä, mutta puolikuivassa maassa. Oletteko varma, nuori mies, että Pentaur oli isoisänne? Ette ole hänen näköisensä. Aivan erilaisen miehen jälkeläinen, ja te tiedätte, että se on syy, johon otamme naisen sanan takuuksi."

Seti purskahti nauruun ja minä katsoin vanhaa pappia vihaisesti, vaikka nyt johtuikin mieleeni isäni alituiset sanat, että hänen äitinsä oli suurin valehtelija Egyptissä.

"No, jääköön se", jatkoi Bakenkhonsu, "kunnes saamme selville totuuden Thothin edessä. Kii puhui teistä, nuori mies. En ollut oikein tarkkaavainen häntä kohtaan, mutta se oli jostakin äkkinäisestä uskollisuuden valasta, teidän ja prinssin välisestä ystävyydestä. Siinä kertomuksessa oli lisäksi pikari, alabasteripikari, joka näytti minusta tutulta. Kii sanoi, että se särjettiin!"

"Oh, sieluissanne, luullakseni", hän vastasi uneksien, "tai oikeammin Kii oli. Mutta minä en tiedä mitään, enkä ole utelias. Jos olisitte särkeneet pikarin jonkun naisen kanssa, olisi siitä ollut enemmän huvia, vieläpä vanhalle miehellekin. Olkaa hyvä ja vastatkaa prinssin kysymykseen, hänkö vai serkkunsa Amenmeses voittaa viimein, sillä siinä asiassa sekä Kii että minä olemme uteliaita."

"Olenko minä mikään tietäjä", aloin taas vieläkin vihaisemmin, "että voisin nähdä tulevaisuuteen?"

Hän nilkutti luokseni, pani luisen kätensä käsivarrelleni ja sanoi käskevällä äänellä:

Tottelin häntä, koska minun täytyi, tuijottaen tyhjään valtaistuimeen salin toisessa päässä. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näkyi olentoja liikkuvan sen ympärillä. Näiden joukosta tuli näkyviin kreivi Amenmeseksen haamu. Hän istuutui valtaistuimelle, katsellen ylpeästi ympärilleen, ja minä huomasin, ettei hän ollut enään puettu, kuten prinssi, vaan kuin Farao itse. Äkkiä ilmestyi koukkunenäinen mies, joka veti hänet istuimeltaan. Hän putosi, kuten minä luulin, veteen, koska näytti pirskuvan hänen ympärillään. Nyt ilmestyi prinssi Seti astuen valtaistuimelle, jonne hänet talutti nainen, josta en voinut nähdä muuta kuin selän. Näin Setin varmasti kantavan kaksinkertaista kruunua ja pitävän kädessään valtikkaa. Hän haihtui myös pois, ja tuli muita, joita en tuntenut, vaikka luullakseni eräs niistä muistutti prinsessa Usertia.

Nyt oli kaikki kadonnut, ja minä kerroin Bakenkhonsulle kaikki, mitä olin nähnyt, kuten mies lumotussa unessa, ei omasta tahdostaan. Äkkiä heräsin ja nauroin hulluudelleni. Mutta nuo kaksi eivät nauraneet, he katsoivat minuun hyvin totisina.

"Tiesinhän, että olitte tietäjä", sanoi vanha pappi, "tai oikeastaan Kii tiesi. En voinut kuitenkaan oikein uskoa Kiitä, koska hän sanoi, että se nuori henkilö, jonka löytäisin täältä tänä aamuna prinssin kanssa, rakastaa häntä koko sydämestään. Ja ainoastaan nainenhan rakastaa kaikesta sydämestään, eikö totta? Niin ainakin maailma uskoo. No, tahdon puhua asiasta Kiin kanssa. Hush! Farao tulee!"

IV.

KIHLAUS HOVISSA.

"Elämä! Veri! Voima!" toisti jokainen suuressa salissa, heittäytyen polvilleen ja painaen otsansa maahan. Vieläpä prinssi ja vanha Bakenkhonsukin heittäytyivät maahan, kuten jumalan läsnäollessa. Ja todellakin, Farao Meneptah, kulkien salin toisessa päässä olevan aurinkoisen paikan läpi, kantaen päässään kaksinkertaista kruunua ja puettuna kuninkaalliseen pukuun ja koristuksiin, näytti jumalalta, jona Egyptin kansan joukot pitivätkin häntä. Hän oli vanha mies vuosien ja huolten uurtamine kasvoineen, mutta hänen olennostaan näytti virtaavan majesteettisuus.

Hänen mukanaan, askel pari takana päin, seurasi visiiri Nehesi, ryppyinen, pergamenttikasvoinen upseeri, jonka viekkaat silmät vilkuivat ympäri, ja ylipappi Roy, kamariherra Hora, Merany kuninkaan käsien pesijä, Yny yksityiskirjuri ja paljon muita, joita Bakenkhonsu nimitteli minulle heidän ilmestyessään. Sitten siellä oli viuhkan kantajia ja loistava joukko ylimyksiä, joita sanottiin "Kuninkaan seurueeksi", ja ylimmäisiä juomanlaskijoita, enkä tiedä keitä kaikkia. Ja näiden jälkeen tuli vartijajoukkoja keihäineen ja kypäreineen, jotka välkkyivät kuin kulta, ja mustia miekkailijoita Keshin eteläisistä maakunnista.

Ainoastaan yksi nainen seurasi hänen majesteettiaan, kävellen yksinään heti hänen jäljessään, visiirin ja ylipapin edellä. Se oli kuninkaallinen tytär, prinsessa Userti, joka näytti mielestäni komeammalta ja loistavammalta kuin kukaan siellä, vaikka hiukan kalpealta ja levottomalta.

Farao tuli valtaistuimen portaitten luo. Visiiri ja ylimmäinen pappi aikoivat auttaa häntä niitä ylös, sillä hän oli heikko vanhuudesta. Hän viittasi heidät pois ja nyökäten tyttärelleen nojasi kättään tämän olkapäätä vastaan ja hänen avullaan nousi valtaistuimelle. Minun mielestäni sillä oli tarkoituksensa. Oli, kuin tahtoisi hän näyttää koko hoviseuralle, että tämä prinsessa oli Egyptin tuki.

Hetken hän seisoi hiljaa, ja Userti istuutui ylimmälle portaalle nojaten leukaansa jalokivillä koristettua kättään vasten. Siinä seisoi Farao tarkastaen ympäristöään. Hän kohotti valtikkansa ja kaikki nousivat seisoalleen, sadat ja taas sadat ympäri salia. Heidän vaatteensa kahisivat heidän noustessaan kuin lehdet äkkinäisessä tuulessa. Farao istuutui, ja vielä kerran kohosi joka suusta kuninkaallinen tervehdys, joka kuului yksinomaan hallitsijoille:

"Näen Amenmeseksen ja muut sukulaisemme, mutta missä on poikani Seti,
Egyptin prinssi?"

"Epäilemättä jossakin käytävässä odottaen meitä. Veljeni ei rakasta juhlamenoja", vastasi Userti.

Silloin astui prinssi esille vähän huokaisten. Häntä seurasi Bakenkhonsu ja minä sekä vähän matkan päässä hänen huonekuntansa muita jäseniä. Hänen kulkiessaan läpi pitkän salin vetäytyivät kaikki sivulle ja tervehtivät häntä syvään kumartaen. Saavuttuaan valtaistuimen luo polvistui hän sanoen:

Seti istui tuolille, joka oli häntä varten varattu valtaistuimen juurella. Toiseen tuoliin vasemmalle, mutta kauempana valtaistuimesta, istuutui Amenmeses. Prinssin viittauksesta asetuin minä hänen tuolinsa taakse.

Oikeuden tavalliset menot alkoivat. Ovenvartijan viittauksesta ilmestyi kaikenlaista väkeä yksitellen, tuoden sisään anomuksia kirjoitettuina kokoon käärittyihin papyruskääröihin, jotka visiiri Nehesi otti ja heitti nahkapussiin, jota musta orja piteli. Samalla tavalla — joten tämä oli ainoastaan ulkonainen toimitus — annettiin vastaus pyyntöön anojalle, joka kosketti otsaansa paperilla, mikä kenties merkitsi hänelle jotakin, ja kumartuen lähti pois saadakseen tietää kohtalonsa. Sitten tuli sheikkejä, erämaan heimojen päälliköitä, ja Syrian linnoitusten päällysmiehiä ja matkustajia, joita viholliset olivat hätyyttäneet ja vieläpä talonpoikiakin, jotka olivat joutuneet kärsimään upseerien väkivaltaisuudesta, kaikki esittäen pyyntöjään. Kaikki nämä hartaat anomukset kirjoitti kirjuri muistiin, sillä aikaa kuin visiiri ja neuvonantajat antoivat toisille vastauksia. Mutta Farao ei sanonut vielä mitään. Hän istui äänettömänä komealla norsunluisella ja kultaisella valtaistuimellaan, niinkuin kivinen jumala alttarin yläpuolella, tuijottaen ohi suuren salin ja läpi avonaisten ovien kuin tahtoisi lukea tuolta taivaan salaisuudet.

"Kerroin teille, että hovit ovat väsyttäviä, Ana ystävä", kuiskasi prinssi kääntämättä päätään. "Ettekö jo ala toivoa, että olisitte Memphiksessä kirjoittamassa kertomuksia?"

Ennenkuin ehdin vastata joku liike salin toisessa päässä olevassa väentungoksessa veti prinssin ja meidän kaikkien huomion puoleensa. Katsoessani sinne näin pitkän parrakkaan miehen tulevan kohti valtaistuinta. Hän oli jo vanha, vaikka musta tukka oli ainoastaan paikoittain harmaantunut. Hän oli puettu valkeaan liinapukuun, jonka päällä riippui nahkaviitta, sellainen, jota paimenet käyttävät, ja kädessä hänellä oli pitkä orapihlajainen sauva. Hänen kasvonsa olivat komeat ja miellyttävät, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät kuin tuli. Hän astui hitaasti, katsomatta oikealle ja vasemmalle, ja väkijoukko teki tietä hänelle kuin olisi hän ollut prinssi. Ja todellakin, ihmiset näyttivät pelkäävän häntä enemmän kuin ketään prinssiä, koska he pelosta vetäytyivät taaksepäin, kun hän tuli. Eikä hän ollut yksin, sillä hänen jäljessään tuli toinen mies, aivan samannäköinen, mutta kuten minä arvelin, vielä vanhempi, sillä hänen partansa, joka riippui vyötäisille asti, oli lumivalkea kuten hiuksetkin. Hän oli myöskin puettu lampaannahkaiseen viittaan ja piti kädessään sauvaa. Ihmisjoukosta kuului kuisketta, joka kertoi:

Nuo kaksi seisoivat valtaistuimen edessä ja katselivat Faraota tekemättä yhtään kumarrusta. Farao katseli heitä ja oli ääneti. Kauan aikaa he seisoivat noin mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa, mutta Farao ei tahtonut puhua, eikä kukaan hänen päällikkönsä näyttänyt uskaltavan avata suutaan. Viimein ensimmäinen profeetta puhui selvällä, kylmällä äänellä, kuten voittajan voitetulle.

"Tunnen teidät", vastasi Farao hitaasti, "niin hyvin kuin voin, koska leikimme yhdessä pieninä ollessamme. Te olette tuo hebrealainen, jonka sisareni, hän joka lepää Osiriksen luona, otti kuin omaksi pojakseen, antaen teille nimen, joka merkitsee 'esille vedetty', koska hän löysi teidät Niilin kaislojen seasta. Niin, minä tunnen teidät ja veljenne myös, mutta asiaanne en tiedä."

"Tämä on minun asiani, tai oikeammin Jehovan, Israelin Jumalan asia, jonka käskystä puhun. Ettekö ole kuulleet sitä ennen? Se on, että teidän on päästettävä hänen kansansa viettämään hänelle juhlaa erämaassa."

"Kuka on Jehova? Minä, joka palvelen Amonia ja Egyptin jumalia, en tunne Jehovaa. Ja miksi minun pitäisi päästää kansanne menemään?"

"Jehova on Israelin jumala, suurin jumalien joukossa, jonka voiman saatte oppia tuntemaan, jollette suostu, Farao. Ja miksi teidän on päästettävä kansa menemään, kysykää pojaltanne prinssiltä, joka istuu tuolla. Kysykää häneltä, mitä hän näki tämän kaupungin kaduilla viime yönä, ja kysykää siitä oikeasta tuomiosta, jonka hän langetti yhdelle Faraon upseerille Tai jollei hän tahdo kertoa teille, kuulkaa se neidon huulilta, jonka nimi on Merapi, Israelin kuu, leviitta Nathanin tytär. Astu esiin, Merapi, Nathanin tytär."

Silloin salin takaa väen tungoksesta astui esille Merapi, puettuna valkeaan pukuun ja musta huntu heitettynä pään yli surun merkiksi, mutta ei niin, että se olisi peittänyt hänen kasvonsa. Hän juoksi kevyesti salin poikki ja teki kumarruksen, heittäen samalla Setiin nopean katseen. Sitten hän seisoi hiljaa näyttäen, minun mielestäni, ihmeellisen ihanalta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan ja mustassa hunnussaan.

Hän totteli, puhuen kertomuksensa matalalla, suloisella äänellä, eikä kukaan näyttänyt pitävän sitä pitkänä ja ikävänä. Lopuksi hän pysähtyi ja Farao sanoi:

"Se on totta, isäni. Vallalla, joka minulla on tämän kaupungin maaherrana, uskalsin tuomita kapteeni Khuakan kuolemaan murhasta, jonka hän teki tämän kaupungin kadulla silmieni edessä."

"Ehkä teit oikein tai ehkä väärin, Seti poikani. Kuitenkin olet paras tuomari, ja koska hän löi sinun kuninkaallista persoonaasi, tämä Khuaka ansaitsi kuolla."

Jälleen hän oli ääneti, tuijottaen avonaisten ovien läpi taivaaseen.
Sitten hän sanoi:

"Mitä tahdotte vielä, Israelin profeetat? Upseerini, joka tappoi teidän kansalaisenne, on tullut rangaistuksi. Elämä on otettu elämästä, niinkuin on laissa ankarasti määrätty. Asia on loppunut. Jollei teillä ole mitään sanottavaa, niin saatte mennä."

"Herran, meidän Jumalamme, käskystä", vastasi profeetta, "meillä on sanottava sinulle tämä, Farao. Poista raskas ies Israelin kansan hartioilta. Kuuluta, että he saavat lopettaa tiilinteon teidän muurienne ja kaupunkienne rakentamista varten?"

"Silloin tulee Jehovan tuomio päällesi, Farao, ja hän on rankaiseva
Egyptin maata vaivalla toisensa jälkeen."

"Mitä!" hän huusi. "Uskallatteko tulla uhkailemaan minua omassa linnassani, ja tahtoisitteko saada koko Israelin kansanjoukon, joka on rikastunut tässä maassa, vapautetuksi työstään. Kuulkaa, palvelijani ja kirjurit, — kirjoittakaa julistukseni. Menkää te Goshenin maahan ja sanokaa israelilaisille, että tiiliä, joita he tekivät, on heidän tehtävä kuten ennenkin, ja enemmän työtä on heidän tehtävä kuin ennen muinoin isäni Rameseksen aikana. Mutta enemmän olkia heille ei anneta tiilien tekoon. Koska he ovat laiskoja, niin menkööt ulos ja kerätkööt itse itselleen olkia; saavat kokoilla niitä pelloilta."

Oli hetken hiljaisuus. Sitten sanoivat molemmat profeetat yhtä aikaa, osoittaen sauvoillaan Faraota:

"Jumalamme nimessä me kiroamme sinut, Farao, jonka pian on kuoltava ja tehtävä tili tästä synnistä. Egyptin kansan kiroamme myös. Perikato on heidän palkkansa; kuolema on heidän leipänsä ja veri heidän juomansa suuressa kurjuudessa. Ja viimein Farao päästää kansan menemään."

Sitten, odottamatta vastausta, kääntyivät he ja astuivat vierekkäin, eikä kukaan estänyt heidän kulkuaan. Jälleen oli hiljaisuus salissa, kauhun hiljaisuus, sillä nämä olivat peloittavia sanoja, mitä profeetat olivat puhuneet. Farao tiesi sen, sillä hänen leukansa painui rintaa vasten, ja hänen kasvonsa, jotka olivat olleet punaiset vihasta, muuttuivat valkeiksi. Userti peitti kädellään silmänsä, kuin karkoittaakseen pois jonkun ilkeän harhanäyn, ja Setikin näytti levottomalta, ikäänkuin tuo kauhea kirous olisi löytänyt sijan hänenkin sydämessään.

Faraon viittauksesta löi visiiri Nehesi kolmasti maahan virkasauvallaan ja osoitti ovea, täten antaen tavallisen merkin, että oikeusistunto oli lopussa, jolloin kaikki kansa kääntyi ja meni pois alaspainetuin päin puhumatta sanaakaan toisilleen. Äkkiä oli suuri sali tyhjänä, lukuunottamatta upseereita ja vartiostoja ja niitä, jotka seurasivat Faraota. Kun kaikki olivat menneet, nousi prinssi Seti ja kumarsi valtaistuimen edessä.

"Oi Farao", hän sanoi, "tee hyvin ja kuuntele. Me olemme kuulleet noiden hebrealaisten miesten puhuvan kovia sanoja, sanoja, jotka uhkaavat sinun jumalallista elämääsi, oi Farao, ja huutavat onnettomuutta koko maalle. Farao, tämä Israelin kansa on sitä mieltä, että he kärsivät vääryyttä ja ovat sorretut. Anna minulle, pojallesi, allekirjoittamasi ja sinetillä varustettu paperi, jonka nojalla minulla on valta mennä Goshenin maalle ja tarkoin tutkia näitä asioita, ja jälkeenpäin antaa totuudenmukainen kertomus sinulle. Silloin, jos sinusta näyttää, että Israelin kansaa on väärin kohdeltu, voit keventää heidän kuormaansa ja tehdä tyhjäksi heidän profeettainsa kirouksen. Mutta jos huomaat, että kertomukset, mitä he kertovat, ovat vääriä, silloin sanasi pantakoon täytäntöön."

Kuullessani tämän, minä, Ana, luulin, että Farao tulisi vielä vihaisemmaksi. Mutta niin ei käynyt, sillä kun hän taas puhui, oli hänen äänensä alakuloinen huolista tai väsymyksestä.

"Tapahtukoon tahtosi, poikani", sanoi hän. "Mutta ota mukaasi suuri sotamiesvartiosto, jotteivät nuo kyömynenäiset koirat tuottaisi sinulle turmiota. Minä en luota heihin, jotka aina ovat olleet Egyptin vihollisia. Eivätkö yhtyneet Niiniven barbaareihin, jotka kukistin suuressa taistelussa, ja eivätkö he nyt uhkaa meitä jumalansa nimessä? Kuitenkin, kirjoittakaa paperi valmiiksi, ja minä tahdon sinetöidä sen. Maltapas. Ajattelen, Seti, että sinulla, joka olet aina ollut lempeämielinen, on vähän liian pehmeä sydän noita lammasmaisia orjia kohtaan. Siksi en tahdo lähettää sinua yksin. Serkkusi Amenmeses tulee mukanasi, mutta on sinun käskyjesi alainen. Se on sanottu."

"Elämä! Veri! Voima!" sanoivat sekä Seti että Amenmeses, siten tunnustaen kuninkaan määräyksen oikeaksi. Nyt luulin, että kaikki olisi lopussa. Mutta ei ollut, sillä Farao sanoi heti senjälkeen:

"Vetäytykööt vartijat salin toiseen päähän ja heidän mukanaan palvelijat. Kuninkaan neuvosto ja hovikunnan upseerit jääkööt paikoilleen."

Viipymättä kaikki tervehtivät ja vetäytyivät salin toiseen päähän.
Minä myös olin halukas menemään, mutta prinssi sanoi minulle:

"Jääkää, voidaksenne panna mieleen, mitä tapahtuu." Farao näki sen, vaikka ei kuullut.

"Kuka on tämä mies, poikani?" kysyi hän. "Hän on Ana, yksityinen kirjurini ja kirjastonhoitajani, oi farao, johon luotan. Hän pelasti minut vaarasta viime yönä."

"Vai niin. Anna hänen muistaa palvelevansa sinua, sillä jos hän kavaltaa meidän salaisuutemme, on hän kuoleva."

Userti katsoi ylös rypistäen otsaansa kuin olisi hän aikonut puhua. Mutta hän muutti mielensä ja oli ääneti, kenties siksi, että Faraon kerran lausuttuja sanoja ei voitu muuttaa.

Kun kaikki olivat menneet nosti Farao, joka oli vaipunut ajatuksiinsa, päätään ja puhui hitaasti, mutta sellaisen äänellä, jonka lausumia ajatuksia vastaan ei ole sanomista.

"Prinssi Seti, sinä olet ainoa poikani, joka olet syntynyt kuningatar As-nefertistä, kuninkaallisesta sisaresta, kuninkaallisesta äidistä, joka lepää Osiriksen helmassa. Se on totta, ettet ole vanhin poikani, koska kreivi Ramessu" — tässä hän osoitti pyylevää, lauhkean näköistä miestä kohteliaine, melkein hullunkurisine eleineen — "on sinua kaksi vuotta vanhempi. Mutta, kuten hän hyvin tietää, hänen äitinsä, joka on vielä elossa, on synnyltään syrialainen eikä mitään kuninkaallista sukua. Ja siksi ei hän koskaan voi istua Egyptin valtaistuimella. Eikö ole niin, poikani Ramessu?"

"Niin on, oi Farao", vastasi kreivi miellyttävällä äänellä, "enkä koskaan pyrikään istumaan tuolle valtaistuimelle, koska olen hyvin tyytyväinen tehtäviini ja varallisuuteeni, jotka Farao on suvainnut lahjoittaa minulle, esikoiselleen."

"Kreivi Ramessun sanat on kirjoitettava muistiin", sanoi Farao, "ja asetettava tämän kaupungin ja Memphiksen Ptahin temppeleihin ja Arnon Raan temppeliin Thebessä, etteivät ne tämän jälkeen tulisi enään kysymyksen alaisiksi."

Läsnäolevat kirjurit kirjoittivat sanat muistiin ja prinssin viittauksesta, minäkin kirjoitin ne, asettaen papyrusarkin, joka oli mukanani, polvelleni. Kun tämä oli tehty, jatkoi Farao:

"Sentähden, oi prinssi Seti, sinä olet Egyptin perillinen ja kenties, kuten nuo hebrealaiset profeetat sanoivat, tulet ennen pitkää kutsutuksi minun paikalleni sen valtaistuimelle."

"Eläköön kuningas ikuisesti!" huudahti Seti, "sillä hän tietää hyvin, etten minä tavoittele hänen kruunuaan enkä arvoaan."

"Tiedän sen hyvin, poikani, niin hyvin, että toivon sinun ajattelevan enemmän tätä kruunua ja arvoa, jotka, jos jumalat tahtovat, tulevat sinulle. Jolleivät he sitä tahdo, on seuraava lähin pelillinen serkkusi, kreivi Amenmeses, joka on myös kuninkaallista sukua sekä isän että äidin puolelta. Mutta kuka tulee hänen jälkeensä, sitä en tiedä, ellei tyttäreni, sinun sisarpuolesi, kuninkaallinen prinsessa Userti, Egyptin hallitsijatar."

"Oi Farao, epäilemättä on minulla oikeus, vanhan säännön mukaan, päästä valtaistuimelle ennen serkkuani, kreivi Amenmesesta."

Amenmeses oli vastaamaisillaan, mutta Faraon kohottaessa kättään, vaikeni hän.

"On syytä tarkoin tutkia noita sääntöjä", vastasi Meneptah vähän epäröivällä äänellä. "Rukoilen jumalia, ettei tätä suurta kysymystä koskaan tarvitsisi tutkia neuvostossa. Siitä huolimatta, kirjoittakaa kuninkaallisen prinsessan sanat muistiin. Ja prinssi Seti", jatkoi hän, kun se oli tehty, "sinä olet vielä naimaton, ja jos sinulla onkin lapsia, eivät ne ole kuninkaallisia."

"Minulla ei ole yhtään lasta, Farao", sanoi Seti. "Todellako?" vastasi Meneptah välinpitämättömästi. "Kreivi Amenmeseksella on lapsia, tiedän sen, koska olen nähnyt niitä, mutta vaimonsa Unuarin kanssa, joka myös on kuninkaallista sukua, ei hänellä ole yhtään."

Tässä kuulin Amenmeseksen mutisevan: "Eihän se ole kummakaan, sillä hänhän on tätini." Seti hymyili kuullessaan sen.

"Tyttäreni, prinsessa, on myös naimaton. Joten näyttää siltä kuin kuninkaallinen suku loppuisi —"

"Nyt se tulee", kuiskasi Seti huokaisten niin, että minä ainoastaan kuulin sen.

"Sentähden", jatkoi Farao, "kuten tiedät, prinssi Seti, sillä Egyptin kuninkaallinen prinsessa tuli minun käskystäni puhumaan sinulle siitä asiasta viime yönä, minä määrään —"

"Anteeksi, oi Farao", keskeytti prinssi, "sisareni ei puhunut minulle mistään päätöksestä viime yönä, paitsi että minun olisi saavuttava tänne oikeusistuntoon tänäpäivänä."

"Koska en voinut puhua, Seti, sillä luonasi oli toinen, jota kielsit lähtemästä pois", ja prinsessa katsoi minuun.

"Se ei tee mitään", sanoi Farao, "sillä nyt tahdon sanoa sen itse, mikä kenties onkin parempi. Tämä on tahtoni, prinssi, että sinä heti nait kuninkaallisen prinsessa Usertin, että syntyisi lapsia todellisesta hallitsijaverestä. Kuule ja tottele."

Nyt siirsi Userti katseensa minusta Setiin, tarkastaen häntä visusti. Minä, istuen hänen vieressään maassa kirjoituspaperi levitettynä polvelleni, katsoin myös häntä tarkasti ja huomasin, että hänen huulensa tulivat valkeiksi, kasvot koviksi ja vieraan näköisiksi.

"Kuulen Faraon käskyn", sanoi hän matalalla äänellä, tehden kumarruksen ja näyttäen epäröivältä.

"Ainoastaan, Farao, että vaikka tämä olisikin valtiollisista syistä päätetty avioliitto, on tässä kuitenkin korkea-arvoinen nainen, joka on naitettava, ja hän on minun sisarpuoleni, joka tähän asti on rakastanut minua ainoastaan, kuten veljeään. Sentähden tahtoisin kuulla hänen omilta huuliltaan, tahtooko hän minut puolisokseen."

"Tässä asiassa, prinssi, kuten kaikissa muissakin, minulla ei ole muuta tahtoa kuin Faraon."

"Nyt kuulit," keskeytti Meneptah kärsimättömästi, "ja koska on ollut tapana meidän hovissamme, että sukulaiset naivat toisiaan, niin miksi se ei olisi hänen tahtonsa? Ja kenenkä muun kanssa hän sitten menisi naimisiin? Amenmeses on jo naimisissa. Jää jäljelle ainoastaan veljensä Saptah, joka on nuorempi häntä —"

"Niinhän minäkin olen", mutisi Seti, "kaksi pitkää vuotta." Mutta onneksi ei Userti kuullut sitä.

"Ei, isä", sanoi hän päättävästi, "en koskaan tahdo ottaa raajarikkoista miestä puolisokseni."

Silloin nilkutti esille valtaistuimen takaa varjosta, jossa en ennemmin voinut nähdä häntä, nuori aatelismies, pieni ruumiiltaan, vaaleatukkainen kuten Seti, mies, jonka terävät, älykkäät kasvot toivat mieleeni sakaalin (varmaan häntä tästä syystä sanottiinkin kansan keskuudessa Thothiksi, sakaalipäisen jumalan mukaan). Hän oli hyvin vihainen, koska hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.

"Pitääkö minun kuunnella, Farao", sanoi hän heikolla äänellään, "kuinka serkkuni, kuninkaallinen prinsessa, herjaa minua julkisesti ontumiseni vuoksi, jonka olen saanut, kun imettäjäni on pudottanut minut ollessani vielä sylissä kannettava."

"Silloin imettäjä on pudottanut myös hänen isoisänsä, sillä hänkin oli pölkkyjalka, jonka minä, joka olen nähnyt hänet alastomana kätkyessä, voin todistaa", kuiskasi vanha Bakenkhonsu.

"Hän sanoo, ettei hän tahdo naida minua", jatkoi Saptah, "minua, joka lapsuudesta asti olen ollut hänen, enkä kenenkään toisen naisen orjana."

"Et minun tahdostani, Saptah. Pyydän sinua, mene ja rupea orjaksi kelle naiselle haluat", huudahti Userti.

"Mutta minä sanon", jatkoi Saptah edelleen, "että eräänä päivänä on hän naiva minut, sillä prinssi Seti ei elä ikuisesti."

"Mistä tiedät sen, serkku?" kysyi Seti. "Ylipappi tässä kertoo sinulle aivan toisenlaisen jutun."

Useat läsnäolijat käänsivät päänsä pois peittääkseen hymyään. Kuitenkin tänä päivänä puhui joku jumala Saptahin suun kautta tehden hänestä profeetan, sillä useiden vuosien kuluttua Userti meni hänen kanssaan naimisiin, kun hänen vuoronsa tuli astua valtaistuimelle sekasorron aikana, eikä Egypti suvainnut, että naisella olisi yksin valta koko maassa.

"Hiljaa, Saptah!" sanoi, hän "Kuka sinä olet, joka väittelet minun edessäni, puhut kuninkaitten kuolemasta ja sanot naivasi kuninkaallisen prinsessan? Vielä yksi tuollainen sana, niin sinut ajetaan maanpakoon. Olen melkein ajatellut kuuluttaa tyttäreni, kuninkaallisen prinsessan, valtaistuimeni ainoaksi perilliseksi, huomattuani, että hänellä on enemmän voimaa ja viisautta kuin kellään muulla hovissamme."

"Jos se on Faraon tahto, tapahtukoon se", sanoi Seti nöyrästi. "Minä tunnen hyvästi oman kelvottomuuteni täyttääkseni niin korkean aseman. Ja minä vannon kaikkien jumalien kautta, että rakastettu sisareni ei löydä ketään uskollisempaa alamaista kuin minut."

"Tarkoitat Seti", keskeytti Userti, "että mieluimmin tahdot päästä eroon kruunustasi kuin naida minut. Onpa se todellakin minulle suuri kunnia. Seti, joko sinä hallitset tai minä, en tahdo mennä kanssasi naimisiin."

"Mitä kuulenkaan?" huusi Meneptah. "Onko Egyptissä todellakin joku, joka uskaltaa sanoa, ettei Faraon määräystä toteltaisi? Kirjoittakaa, kirjurit, muistiin, ja te, upseerit, antakaa kuuluttaa Thebestä meren rantaan asti, että kolmen päivän kuluttua puolenpäivän aikana tämän kaupungin Hathorin temppelissä prinssi, kuninkaallinen perillinen, Seti Meneptah, Raan rakastettu, nai Egyptin kuninkaallisen prinsessan, Rakkauden Liljan, Hathorin rakastetun, minun, jumalan, tyttären Usertin."

Nyt vietiin prinssi Seti erään korkean upseerin ohjaamana valtaistuimen eteen ja prinsessa Userti hänen viereensä tai oikeammin vastapäätä häntä. Vanhan tavan mukaan tuotiin suuri kultainen malja täytettynä punaisella viinillä, minusta se näytti vereltä. Userti otti maljan ja polvistuen antoi sen prinssille, joka joi ja antoi sen takaisin hänelle, jotta tämäkin joisi heidän kihlauksensa pyhäksi merkiksi.

Sitten ojensi prinssi kätensä, jota Userti kosketti huulillaan, ja kumartuen alas suuteli Seti hänen otsaansa. Viimeksi pani Farao, astuen valtaistuimen alimmalle portaalle, valtikkansa ensin prinssin pään päälle ja heti senjälkeen prinsessan, siunaten heitä kumpaakin omassa nimessään ja kaikkien esi-isiensä, Egyptin kuninkaitten ja kuningattarien henkien nimissä, täten osoittaen, että heidän on seurattava häntä, kun hänet on kutsuttu jumalien valtakuntaan.

Tämän tehtyään, sanoi hän hyvästi hovin ympäröidessä hänet, ja lähti vartijoiden seuraamana nojaten prinsessa Usertin käsivarteen, sillä hän rakasti tytärtään enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

Vähän myöhemmin olimme prinssin kanssa kahden hänen omassa huoneessaan, jossa ensiksi olin hänet nähnyt.

"Se on tehty", sanoi hän iloisella äänellä, "ja kerronpa teille, Ana, että tunnen itseni hyvin, hyvin onnelliseksi. Oletteko milloinkaan väristen seisoneet joen rannalla talviaamuna, peläten astua veteen, ja kuitenkin, kun menitte, ettekö huomannut, että jäinen vesi virkisti teitä ja teki teidät kuumaksi eikä kylmäksi?"

"Kyllä, prinssi. Mutta kun tulee pois vedestä ja tuuli puhaltaa eikä aurinko paista, tuntuu kylmemmältä kuin ennen."

"Se on totta, Ana, ja siksi ei saa tulla pois vedestä. Täytyy pysyä siellä, kunnes — hukkuu taikka joutuu krokotiilin syötäväksi. Mutta sanokaa, kävikö se hyvin?"

"Vanha Bakenkhonsu sanoi minulle, että hän on ollut läsnä useammissa kuninkaallisissa kihlajaisissa, muistaakseni hän sanoi yhdessätoista, eikä milloinkaan ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän kauniimmasti. Hän lisäsi vielä, että tapa, jolla suutelitte hänen Korkeutensa otsaa, oli täydellinen, kuten koko käyttäytymisennekin ensi vaikutelman mukaan."

"Ja sellaisena se on pysyväkin, Ana, jollei minun koskaan tarvitse tehdä muuta kuin suudella hänen otsaansa, johon olen tottunut jo poikavuosiltani. Oi, Ana, Ana!" lisäsi hän melkein huutaen, "teistä tulee samanlainen hoviherra kuin nuo muut jo ovat, hoviherra, joka ei osaa puhua totta. No, enhän minäkään osaa, miksi sitten moittisin teitä? Kertokaa taas minulle avioliitostanne, Ana, miten se alkoi ja miten se loppui."

ENNUSTUS.

Näkikö prinssi Seti Usertia ennen häitään, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan kertonut siitä minulle. En ollut läsnä häissä sen vuoksi, että minulle oli myönnetty lupa palata Memphikseen, järjestääkseni siellä asiani ja myydäkseni tavarani, ja sitten palatakseni takaisin virkaani hänen Korkeutensa yksityiseksi kirjuriksi. Näin kului neljätoista päivää noista kihlajaisista, jotka pidettiin linnassa, ennen kuin jälleen seisoin prinssin palatsin edustalla palvelijan seuraamana, joka talutti aasia. Tämän selkään oli kuormitettu kaikki käsikirjoitukseni ja vähäiset tavarani, jotka olin saanut perinnöksi esivanhemmiltani heidän hautakammioittensa omistuskirjan mukana. Kuinka erilailla minut otettiinkaan vastaan nyt kuin ensimmäisellä kerralla! Jo kun saavuin portaille ilmestyi vanha kamaripalvelija, Pambasa, juosten niitä alas sellaisella kyydillä, että hänen valkea viittansa ja partansa liehuivat ilmassa.

"Terve tuloa, korkeasti oppinut kirjuri, kunnianarvoisin Ana", läähätti hän. "Olen todellakin iloinen nähdessäni teidät, sillä joka hetki hänen Korkeutensa kysyy, ettekö soimaa minua, kun ei teitä kuulu. Uskon varmasti, että jos olisitte viipynyt matkalla vielä päivän, olisi minut lähetetty hakemaan teitä. Olen saanut kuulla teräviä sanoja, kun en toimittanut teille vartijajoukkoa mukaanne, ikäänkuin visiiri Nehesi olisi maksanut vartijoiden palkan ilman Faraon suoranaista määräystä. Oi, paras Ana, antakaa minullekin sitä lumousvoimaa, jota epäilemättä olette käyttänyt voittaaksenne kuninkaallisen isäntänne rakkauden, ja minä maksan siitä hyvin, minä, joka saan eniten tuntea hänen vihaansa."

"Annan kyllä, Pambasa. Tässä se on — kirjoittakaa parempia kertomuksia kuin minä, sensijaan, että kerrotte niitä, ja hän on pitävä teistä enemmän kuin minusta. Mutta sanokaa — millaiset olivat häät? Kuulin matkalla, että ne olivat hyvin komeat."

"Komeat! Ah, ne olivat kymmenen kertaa enemmän kuin komeat. Oli aivan kuin Osiris jumala jälleen olisi viettänyt häitään Isis-jumalattaren kanssa taivaassa. Hänen Korkeutensa, sulhanen, oli puettu todellakin kuin jumala, niin, hänellä oli yllään Amonin puku ja pyhät koristukset. Ja sitten juhlakulkue! Ja pidot, jotka Farao piti! Ja kerronpa teille, että prinssi oli niin yltäkylläinen ilosta ja kaikesta tuosta loistavasta komeudesta, että ennen juhlamenojen loppua katsahtaessani häneen näin, että hänen silmänsä olivat ummessa. Niitä huikaisi kullan kiilto ja jalokivet, ja kuninkaallisen morsiamen rakastettavaisuus. Hän kertoi sen itse minulle peläten kenties minun luulleen, että hän nukkui. Sitten saimme siellä lahjoja, jokainen jotakin arvonsa mukaista. Minä sain — no, se ei kuulu tähän. Ja, oppinut Ana, en unhottanut teitä. Tiesin hyvin, että kaikki olisi lopussa, ennenkuin te palaisitte, ja siksi kuiskasin nimenne hänen Korkeutensa korvaan ja tarjouduin säilyttämään teidän lahjanne."

"Hän sanoi tallentavansa sen itse teille. Kun minä tuijotin häneen ihmetellen, mikä se mahtoi olla, koska en nähnyt hänellä mitään, lisäsi hän: 'Se on tässä', ja hän näytti sinetöityä, vanhanaikaista kultasormusta, jota hän aina on käyttänyt, mutta jolla ei ole mitään suurta arvoa luullakseni. Siihen on kaiverrettu sanat: 'Thotin ja Kuninkaan rakastettu'. Näyttää siltä, että hänen on otettava se pois tehdäkseen tilaa toiselle, paljon hienommalle sormukselle, jonka hänen Korkeutensa prinsessa on hänelle antanut."

Tällä ajalla olivat orjat purkaneet kuorman aasin selästä ja vieneet pois. Me kuljimme läpi eteishallin, jossa oli paljon tyhjäntoimittajia, kuten tavallista, ja tulimme palatsin yksityiseen osaan.

"Tätä tietä", sanoi Pambasa. "Määräys on, että minun on vietävä teidät prinssin luo, missä hän sitten lieneekin, ja juuri nyt on hän suuressa salissa hänen Korkeutensa prinsessan kanssa. Heidän luonaan on käynyt onnittelijoita ja lähettiläitä eri kaupungeista. Viimeinen poistui noin puoli tuntia sitten."

"Tahdon ensin valmistaa itseni, arvokas Pambasa", aloitin minä. "Ei, ei, määräykset ovat ankarat, en uskalla olla tottelematta niitä. Astukaa sisään", ja toitahuttaen torveen, niinkuin oli hovissa tapana, veti hän kallisarvoisen väliverhon syrjään.

"Kautta Amonin", huudahti väsynyt ääni, joka tuntui olevan prinssin, "sieltä tulee asianajajia tai pappeja. Valmistaudu, sisareni, valmistaudu."

"Pyydän sinua, Seti", vastasi Usertin ääni, "että oppisit sanomaan minua oikealla nimelläni, joka ei ole enään sisar. Enkä edes olekaan sinun oikea sisaresi."

"Pyydän anteeksi", sanoi Seti. "Valmistaudu, kuninkaallinen puoliso, valmistaudu."

Nyt oli väliverho täydellisesti vedetty syrjään ja minä seisoin pölyisenä, avuttomana ja sanoakseni totuuden hieman vavisten — sillä pelkäsin prinsessaa — ovella, epäillen astua kynnyksen yli. Edessäni oli komea, valoisa huone, jonka keskellä oli kaksi veistoksilla koristettua kullattua tuolia. Toisessa istui prinsessa komeasti puettuna, kauniina ja tyynenä. Hän tarkasteli kuvilla koristettua kirjaa, epäilemättä viimeisen lähettilään antamaa, sillä samanlaisia, kuin se, oli asetettu kauniisti hänen viereensä pöydälle.

Toinen tuoli oli tyhjä, sillä prinssi käveli levottomasti edes takaisin huoneessa, juhlapuku vähän epäjärjestyksessä ja kultainen seppele, joka oli hänen päässään, kallistuneena takaraivolle, sillä hänen oli tapana työntää sormensa ruskeaan tukkaansa. Seistessäni vielä varjossa, sillä Pambasa oli poistunut, ei minua huomattu, ja keskustelu jatkui.

"Minä olen kunnossa, puoliso. Suo anteeksi, mutta sinä näytät toisenlaiselta. Miksi lähetit pois kirjanoppineet ja hoviväen, ennen kuin juhla oli lopussa?"

"Koska väsyin heidän alituisiin kumarruksiinsa, ylistyksiinsä ja temppuihinsa", sanoi Seti.

"Joissa minä en nähnyt mitään harvinaista. Nyt heidät on kutsuttava takaisin."

"Tulkoon ken tahansa!" huudahti Seti. Silloin minä astuin esiin ja heittäydyin maahan. "Mitä", huusi prinssi, "sehän on Ana, joka on palannut Memphiksestä! Tulkaa lähemmäksi, Ana, ja olkaa tuhannesti tervetullut. Tiedättekö, luulin teitä joksikin ylipapiksi tai maaherraksi, josta en koskaan ollut edes kuullut."

"Ana! Kuka on Ana?" kysyi prinsessa. "Oh, minä muistan, tuo kirjanoppinut —. Niin, se on helposti huomattavissa, että hän on tullut Memphiksestä", ja hän katseli tomuista pukuani.

"Oi, kuninkaallinen prinsessa", mutisin minä hämilläni, "älkää soimatko minua, vaikka tulinkin tällaisena läheisyyteenne. Pambasa johti minut tänne vasten tahtoani prinssin määräyksen mukaan."

"Todellako? Seti, tuoko tämä mies niin tärkeitä tietoja Memphiksestä, että tahdoit häntä niin kiireesti tavata?"

"Kyllä, Userti, ainakin luulen niin. Teillä on kirjoitukset turmeltumattomina, eikö olekin, Ana?"

"Aivan hyvässä kunnossa, teidän korkeutenne", vastasin, vaikka en tiennyt, mistä kirjoituksista hän puhui, kenties tarkoitti hän kertomusteni käsikirjoituksia.

"Silloin, herrani, jätän sinut keskustelemaan Anan kanssa Memphiksen kuulumisista ja noista kirjoituksista", sanoi prinsessa.

"Niin, niin. Meidän täytyy puhella niistä, Userti. Ja myös matkastamme Goshenin maakuntaan, johon lähdemme yhdessä huomenna."

"Huomenna! Sinähän sanoit tänä aamuna, että lähdet vasta kolmen päivän kuluttua."

"Sanoinko, sisar — tarkoitan, puoliso? Niin sanoin siksi, koska en tiennyt varmaan, milloin Ana, josta tulee minun matkatoverini, palaisi takaisin."

"Kirjanoppinut matkatoveriksesi! Olisi varmasti sopivampaa, että serkkusi Amenmeses —"

"Kautta Setin, Amenmeseksen kanssa!" huudahti hän, "Tiedät hyvin, että inhoan tuota miestä viekkaitten, turhanpäiväisten juttujensa tähden."

"Todellako? Minua surettaa kuulla se, sillä kun sinä inhoat, niin näytät sen, ja Amenmeseksesta voi tulla vaarallinen vihollinen. No, jollei serkkumme Amenmeses, jota minä en vihaa, niin on vielä Saptah."

"Sakaali! En pidä Saptahista, mutta miten Egyptin kuninkaallisesta verestä syntynyt olisi sakaali! Sitten on vielä visiiri Nehesi tai saattojoukon kenraali, jonka nimen olen unohtanut."

"Luuletko, Userti, että haluan puhella valtion talouden hoidosta tuon vanhan rahasäkin kanssa, tai kuunnella kerskailuja teoista, joita hän ei koskaan ole tehnyt sodassa nubialaisia julmureita vastaan?"

"En tiedä, puoliso. Mistä sitten puhelisit tämän Anan kanssa? Runcista, luullakseni, ja muista sellaisista hullutuksista. Tai kenties Merapista, Israelin kuusta, jota molemmat, kuten olen huomannut, pidätte niin suloisena. Hyvä, tehkää miten tahdotte! Sanot minulle, etten voi seurata sinua tuolle matkalle, minä juuri vihitty puolisosi, ja nyt huomaan, että se onkin siksi, että haluat täyttää paikkani juttujen kirjoittajalla, jonka löysit jonakin päivänä. Onnellista matkaa, herraseni", ja hän nousi tuoliltaan kooten viittansa laahukset molemmin käsin.

"Userti", sanoi hän polkien jalkaansa, "et saa käyttää sellaisia sanoja. Tiedät hyvin, etten ota sinua mukaani, koska tuolla hebrealaisten keskuudessa voi piillä vaaroja. Sitäpaitsi, eihän se ole Faraonkaan tahto."

"Pyydän anteeksi ja kiitän, että ajattelet minun turvallisuuttani.
En tiennyt, että tuo tehtävä olisi niin vaarallinen. Ole varovainen,
Seti, ettei kirjanoppinut Ana tuota mitään harmia."

"Ana", sanoi Seti, "sanokaa minulle, sillä en koskaan ole ollut nopea laskennossa, montako minuuttia on tästä hetkestä huomen aamun neljänteen tuntiin, jolloin käsken vaunujeni olemaan kunnossa? Ja tiedättekö, onko mahdollista matkustaa Goshenista läpi rämeikköjen ja palata takaisin Syrian kautta? Tai, jollei se käy laatuun, kulkea erämaiden halki Thebeen ja purjehtia Niiliä alas keväällä?"

"Oi! Prinssi, prinssi", sanoin, "pyydän teitä, lähettäkää minut pois. Antakaa minun mennä minne tahansa, jonne ei hänen Korkeutensa prinsessan ääni minua saavuta."

"On kummallista, miten samalla lailla me ajattelemme joka asiassa, Ana, yksinpä Merapistakin ja kuninkaallisten naisten kielistä. Te ette mene. Jos on kysymys menemisestä, on muita, jotka menevät ensin. Sitä paitsi te ette voi mennä, vaan teidän on pysyttävä ja kannettava kuormanne, kuten minäkin kannan omaani. Muistakaa särjettyä pikaria, Ana."

"Muistan, prinssi, mutta mieluummin haluaisin tulla ruoskituksi raipoilla kuin tuollaisilla sanoilla, joita minun on kuunneltava."

Kuitenkin samana yönä, poistuttuani prinssin luota, sain kuulla tuon oikullisen, tai kenties viisaan kuninkaallisen naisen suusta miellyttävämpiä sanoja. Hän lähetti noutamaan minua ja minä menin suuresti peloissani. Hän istui pienessä kammiossaan yksin, ainoastaan toisessa päässä huonetta istui vanha, kunnianarvoisa nainen, joka näytti olevan kuuro, sellaisen prinsessa kenties oli vartavasten valinnut. Userti pyysi minua kohteliaasti istuutumaan häntä vastapäätä ja puheli minulle näin:

"Kirjanoppinut Ana, pyydän teiltä anteeksi, että ollessani suuttunut ja väsynyt sanoin teille ja teistä tänään sellaista, jonka nyt toivoisin jättäneeni sanomatta. Tiedän hyvin, että te, joka olette Egyptin korkeasäätyistä sukua, ette kerro sitä ulkopuolella näitä seiniä."

"Näyttää siltä, kirjanoppinut Ana, että herrani prinssi pitää teistä paljon. Miten ja miksi se tapahtui niin äkkiä, te kun olette mies, en ymmärrä. Mutta olen varma siitä, että teissä täytyy olla paljon rakastettavaa, kotka prinssi ei ole milloinkaan tietääkseni osoittanut suurempaa huomiota kenellekään, joka ei todella olisi mitä kunnioitettavin ja arvokkain. Nyt kun asiat ovat näin, on selvää, että teistä tulee hänen Korkeutensa suosikki, miehen, joka ei muuta mieltään sellaisissa seikoissa, ja että hän kertoo teille kaikki salaiset ajatuksensa, kenties sellaisetkin, jotka hän salaa neuvonantajilta tai vieläpä minultakin. Lyhyesti sanoen, te tulette mahtavaksi tässä valtakunnassa ja kenties eräänä päivänä mahtavimmaksi — Faraon jälkeen — vaikka vielä näytätte ainoastaan yksityiskirjurilta.

"En tahdo teeskennellä teille, että minä toivoisin näin käyvän, minä, joka päinvastoin toivon, että puolisollani olisi vain yksi todellinen neuvonantaja — minä. Kuitenkin minä, nähdessäni, että niin on, painan alas pääni, toivoen, että kaikki kävisi parhaiten. Jos joskus kateus valtaisi minut ja puhuisin teille ilkeitä sanoja, kuten tänään, pyydän anteeksi jo edeltäpäin sitä, mikä ei vielä ole tapahtunut, kuten äsken pyysin anteeksi sitä, mikä on tapahtunut. Pyydän teitä, kirjanoppinut Ana, että tekisitte parhaanne vaikuttaaksenne prinssiin vain hyvää, sillä sen, jota hän rakastaa, on helppo johtaa häntä. Myöskin pyydän teitä, joka olette nopea ja tarkka, kuten huomaan, ottamaan selkoa kuninkaallisen hovimme valtiollisista asioista, ja jos on tarpeellista, tulemaan minun luokseni saamaan ohjeita siihen. Silloin teistä tulee kykenevä neuvomaan prinssiä oikein, jos hän kääntyisi teidän puoleenne."

"Kaiken tuon tahdon tehdä, teidän Korkeutenne, jos se vain on minun vallassani. Vaikka mikä minä olen, että toivoisin saada tehdä polkua kuninkaalle? Sitäpaitsi tahtoisin lisätä tämän, että prinssi on lopultakin sellainen, joka aina valitsee oman tiensä."

"Saattaa olla niin, Ana. Ainakin kiitän teitä. Pyydän myös, olkaa varma, että minä olen aina teidän ystävänne enkä vihollisenne, vaikka toisinaan luonteeni kiivaus, jota ei koskaan ole hillitty, voi johtaa teidät ajattelemaan toisin. Sanon teille vielä erään asian, jonka tulee pysyä salaisuutena meidän kesken. Tiedän, että prinssi rakastaa minua pikemmin ystävänä kuin puolisona, ja ettei hän itse olisi halunnut tätä avioliittoa, mikä on kenties luonnollistakin. Tiedän vielä, että hänen elämäänsä tulee muita naisia, vaikka ne ovat paljon harvalukuisempia kuin toisilla kuninkailla on tapana, sillä häntä on sangen vaikea miellyttää. Sitä en voi valittaa, koska se johtuu maamme tavoista. Pelkään ainoastaan yhtä seikkaa — että joku nainen, joka ei enää olisi hänelle vähäpätöinen, ottaisi Setin sydämen ja tekisi hänet kokonaan omakseen. Tässä asiassa, kirjanoppinut Ana, kuten muissakin pyydän apuanne, sillä haluan tulla Egyptin kuningattareksi täydellisesti enkä ainoastaan nimellisesti."

"Teidän Korkeutenne, miten voin sanoa prinssille?: 'Niin paljon teidän on rakastettava tätä tai tuota naista eikä enempää'. Sitäpaitsi, miksi pelkäätte sellaista, mitä ei ole eikä mahda koskaan tullakkaan?"

"En tiedä, miten voitte sanoa sen, kirjuri, mutta kuitenkin pyydän teitä puhumaan, jos voitte. Ja miksi pelkään? Siksi, että minusta tuntuu kuin jonkun naisen varjo lepäisi kylmänä päälläni ja rakentaisi mustaa muuria hänen Korkeutensa ja minun välilleni."

"Kenties. Toivon, että se olisi sitä. Kuitenkin luulen toisin. Oi! Ana, ettekö te, joka tutkitte miesten ja naisten sydämiä, voi ymmärtää asemaani? Olen mennyt avioliittoon, jossa ei ole toivoa tulla milloinkaan rakastetuksi, kuten toiset naiset ovat. Minä, joka olen puoliso, en ole kuitenkaan se. Luen ajatuksenne ja kysytte — 'Miksi sitten menitte naimisiin?' Koska olen kertonut teille näin paljon, kerron senkin teille. Ensiksi, koska prinssi on erilainen kuin toiset miehet ja omalla tavallaan yläpuolella kaikkia heitä, niin, paljon yläpuolella jokaista, jonka kanssa kuninkaallinen perijätär olisi voinut mennä naimisiin. Toiseksi, koska minulta on riistetty rakkaus, niin mitäpä jää minulle muuta kuin kunnianhimo? Ja lopuksi, tahtoisin tulla mahtavaksi kuningattareksi, kuten oli Hatshepu aikoinaan, ja auttaa maani nousemaan niistä monista vaivoista, mihin se on vaipunut ja saada nimeni kirjoitetuksi laajan historian lehdille. Sen voin ainoastaan tehdä ottamalla Faraon perillisen miehekseni, kuten on velvollisuuteni."

Hän ajatteli hetken, ja lisäsi sitten: "Nyt olen kertonut teille kaikki ajatukseni. Olenko tehnyt siinä viisaasti, sen tietävät yksin jumalat ja aika on sen minulle näyttävä".

"Prinsessa", sanoin, "kiitän teitä luottamuksesta, jota osoititte minulle, ja minä tahdon auttaa teitä, jos voin. Kuitenkin olen vallan hämmentynyt. Minä, mies parka, vaikka olenkin hyvää sukua, uneksija, joka olen nähnyt vaivaakin, olen äkkiä sattumalta tai jumalallisesta johdatuksesta nostettu korkealle Egyptin perillisen suosioon, ja vieläpä olen voittanut teidänkin luottamuksenne. Ihmettelen, miten minun on käyttäydyttävä tässä uudessa paikassa, jota en koskaan ole hakenut."

"Sitä en tiedä. Minulla on tarpeeksi huolia kannettavana nykyään. Mutta epäilemättä se sallimus, josta puhuitte, ja joka on pannut teidät asemaanne, on myös määrännyt, miten, kaikki päättyy. Mutta, kesken kaiken, minulla on teille lahja. Sanokaa, kirjuri, oletteko milloinkaan käyttänyt asetta kynän ohella?"

"Olen, teidän ylhäisyytenne, poikana olin taitava miekkailija. Sitäpaitsi, vaikka en pidä sodasta ja verenvuodatuksesta, tappelin muutama vuosi sitten suuressa taistelussa niniveläisiä barbaareja vastaan, kun Farao kutsui Memphiksen nuoret miehet täyttymään velvollisuutensa. Minä löin omin käsin kaksi rehellisessä taistelussa, vaikka eräs oli vähällä tuottaa minulle kuoleman", ja osoitin arpea, joka näkyi punertavana harmaitten hiusteni välistä. Keihäs oli siihen iskenyt syvän reiän.

"Se on hyvä, tai niin ainakin minä ajattelen, sillä pidän enemmän sotilaista kuin kirjatoukista."

Mennen ruo'oista tehdyn maalatun arkun luo otti hän siitä ihmeellisen pronssisista renkaista tehdyn panssaripaidan, ja lyhyen miekan, sekin pronssista. Miekka oli kullatussa tupessa, jonka pää oli muodostettu leijonan pään muotoiseksi. Nämä hän omin käsin antoi minulle, sanoen:

"Tämä on sotasaalis, jonka isoisäni, suuri Rameses, otti nuoruudessaan eräältä Khitahin prinssiltä, jonka hän surmasi Syriassa tuossa taistelussa, josta teidän isoisänne kirjoitti runon. Kantakaa tätä panssaria, jonka läpi ei mikään keihäs mene, viittanne alla, ja pankaa miekka vyöllenne, kun menette noitten israelilaisten keskuuteen, joihin minä en luota. Olen antanut samanlaisen puvun prinssille. Olkoon velvollisuutenanne pitää huolta, että se on hänen pyhän ruumiinsa suojana sekä yöllä että päivällä. Olkoon myös velvollisuutenne, jos tarvitaan, puolustaa häntä tällä miekalla. Hyvästi."

"Jumalat karkoittakoot minut autuaitten maista, jos laiminlyön tämän luottamustehtävän", vastasin minä ja lähdin etsimään lepoa, jota, kuten kuulette, en kuitenkaan vielä saanut.

Sillä kun kuljin käytävää erään hovinaisen saattamana, niin kenenkä olisinkaan tavannut sen päässä, jollen vanhaa Pambasaa, joka monin kumarruksin ilmoitti minulle, että prinssi tarvitsi minua? Kysyin, miten se saattoi olla mahdollista, sillä hänhän oli lähettänyt minut pois yöksi. Hän ei sanonut tietävänsä, vaan hänet oli käsketty ohjata minut yksityiseen kammioon, samaan huoneeseen, jossa ensiksi elin nähnyt hänen Korkeutensa. Menin sinne ja löysin hänet lämmittelemästä tulen äärestä, sillä yö oli kylmä. Hän katsoi ylös ja pyysi Pambasaa päästämään sisälle ne, jotka olivat odottamassa; sitten hän, huomattuaan renkaista tehdyn panssaripaidan ja miekan, jota kannoin kädessäni, sanoi:

"Te olette ollut prinsessan luona, ettekö olekin, ja hänellä täytyi olla paljon sanomista teille, sillä keskustelunne oli pitkä? Hyvä, minä luulen arvaavani sen sisällyksen, sillä olenhan lapsuudesta asti tuntenut hänen mielenlaatunsa. Hän pyysi teitä pitämään minua silmällä, sekä ruumistani että sydäntäni ja kaikkea, mikä tulee sydämestä — ah, ja paljon muuta. Ja hän antoi teillekin syrialaisen puvun kannettavaksi hebrealaisten keskuudessa, kuten hän antoi minullekin. — Kuulkaapas Ana. Olen pahoillani, että häiritsen lepoanne, sillä te olette varmaan väsynyt matkasta ja keskustelusta. Mutta vanha Bakenhonsu, jonka tunnette, odottaa ulkopuolella ja hänen kanssaan Kii, suuri tietäjä, jota luullakseni ette ole nähnyt. Hän on ihmeellinen tietomies. Hän tekee todella kummallisia taikatemppuja ja toisinaan näyttää menneisyys ja tulevaisuus olevan avoinna hänen katseilleen. Epäilemättä hänellä on, tai hän luulee itsellään olevan, joku ilmoitus minulle taivaasta. Ajattelin, että haluaisitte kuulla sen."

"Haluan kernaasti, prinssi, jos olen sen arvoinen ja tahdotte suojella minua tuon tietäjän vihalta, jota pelkään."

"Viha muuttuu toisinaan luottamukseksi, Ana. Ettekö huomannut sitä juuri äsken prinsessan suhteen, kuten sanoin tulevan tapahtumaan? Hiljaa! He tulevat. Istuutukaa ja laittakaa kirjoitustaulunne kuntoon tehdäksenne muistiinpanoja heidän puheistaan."

Oviverhot vedettiin syrjään ja niiden takaa tuli iäkäs Bakenkhonsu nojaten keppiinsä ja hänen mukanaan itse Kii puettuna valkeaan viittaan ja hiukset ajeltuina, sillä hän oli saanut perintönä Amonin papin viran Thebessä ja oli vasta alkava Isiksen, salaperäisyyksien äidin, palvelija. Hänellä oli myös Kherhebin, Kherheb oli päätietäjän virallinen nimitys muinaisessa Egyptissä, eli päätietäjän tehtävät. Ensi näkemältä oli tuossa miehessä jotakin outoa. Todellakin, hän olisi hyvin näkönsä puolesta saattanut olla keski-ikäinen kauppias; ruumiiltaan hän oli lyhyt ja tukeva, kasvoiltaan lihava ja hymyilevä. Mutta noissa hymyilevissä kasvoissa oli kaksi ihmeellistä, harmaalle vivahtavaa, melkein mustaa silmää. Kun kasvot hymyilivät, tuijottivat nuo silmät tyhjyyteen kuin kuvapatsaan silmät. Ne olivat todellakin kuin kivisen patsaan silmät tai oikeammin silmäkuopat, niin syvällä ne olivat päässä. Omasta puolestani sanon, että pidin niitä kunnioitusta herättävinä, ja arvelin, että mikä Kii mahtoi ollakin, ei hän ainakaan ollut petturi.

Tämä kummallinen pari kumarsi prinssille, ja prinssin viittauksesta istuutuivat he, Bakenkhonsu tuolille, koska hänen oli vaikeata nousta, ja Kii, joka oli nuorempi, kirjanoppineitten tavan mukaan lattialle.

"Mitä kerroin teille, Bakenkhonsu?" sanoi Kii vahvalla, mahtavalla äänellä, lopettaen sanat omituisella hihityksellä.

"Kerroitte minulle, tietäjä, että löytäisimme prinssin tästä huoneesta, jonka kuvasitte minulle tarkasti juuri sellaiseksi, kuin nyt näen sen, vaikka emme kumpainenkaan ole ennen käyneet täällä. Sanoitte myöskin, että siellä sisällä istuisi lattialla kirjuri Ana, jonka minä tunnen, vaan ette te, pitäen käsissään vahatauluja ja kynää. Hänen vieressään on ihmeellinen panssaripaita ja leijonatuppinen miekka."

"Sepä on kummallista", keskeytti prinssi, "mutta anteeksi, Bakenkhonsu näkee nämä asiat. Jos te, oi Kii, kertoisitte meille, mitä on kirjoitettu Anan tauluille, joita emme kumpainenkaan voi nähdä, ja olisi vielä ihmeellisempää, jos sanoisitte, onko sinne kirjoitettu mitään."

"Kirjuri Ana käyttää pikakirjoitusta, jota ei ole helppo selittää. Kuitenkin näen kirjoitettuna tauluille erään talon hinnan, jonka hän on saanut jossakin kaupungissa, jonka nimeä ei ole mainittu — se on niin ja niin paljon. Myöskin näen sinne kirjoitettuna summan, minkä hän maksoi pois siitä palvelijalle, ja aasin ruoan kahdessa majatalossa, joissa hän poikkesi matkallaan. Se on niin ja niin paljon. Sitten on luettelo papyruskääröistä ja sanat: 'Sininen viitta', jotka on pyyhitty pois."

"Aivan oikein", vastasin täynnä pelkoa, "ainoastaan sanat 'Sininen viitta', jotka totta kyllä kirjoitin taululle, on myös pyyhitty pois."

"Haluaisiko teidän Korkeutenne, että kertoisin teille, mitä on kirjoitettu tämän kirjanoppineen muistiin yhtä hyvin kuin sen, mitä on kirjoitettu noihin vahatauluihin, joita hän pitää käsissään? Niitä on helpompi selittää kuin noita toisia ja minä näen niissä paljon mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi salaisia sanoja, joita hänelle on puhunut joku korkea olento aivan äskettäin, suurista valtiollisista asioista, luullakseni. Tai teidän ylhäisyytenne mielipide siitä, miten vilun värinä kylmällä ilmalla joen partaalla seistessä muuttuu kuumuudeksi, kun astuu veteen ja vastaus siihen. Ja sanoja, jotka puhuttiin alabasterimaljaa rikottaessa. Sivumennen sanoen, kirjuri, hyvän kätköpaikan valitsitte maljan toiselle puoliskolle piilottaessanne sen arkun pohjalle kammiossanne, arkun, joka on suljettu nuoralla ja sinetöity Rameses toisen aikoina kovakuoriaissinetillä. Luullakseni maljan toinen puolisko on helpommin saatavissa", ja kääntyen ympäri hän tuijotti seinään, jossa näin vähän alabasterimaljan reunaa.

Minä istuin suu avoinna, sillä miten saattoi tuo mies tietää kaiken tämän? Mutta prinssi nauroi ääneen, sanoen:

"Ana, minä rupean tuumimaan, että pidätte huonosti asioita salassa. Ainakin luulisin niin, jollen muistaisi, ettei teillä ole vielä ollut tilaisuutta kertoa minulle, mitä prinsessa tuolla mahtoi teille sanoa, ja tuskin voitte tietää tämän huoneen seinässä olevasta petollisesta liukuvasta luukusta, jota en ole milloinkaan näyttänyt teille."

Taaskin Kii nauraa hihitti ja Bakenkhonsun leveille, ryppyisille kasvoille levisi hymy.

"Oi prinssi", aloitin minä, "vannon teille, ettei koskaan ole pieninkään sana —"

"Tiedän sen, ystävä", keskeytti prinssi, "mutta näyttää olevan sellaisiakin, jotka eivät odota sanoja, vaan lukevat 'ajatusten kirjasta'. Sentähden ei ole hyvä seurustella heidän kanssaan liian usein, sillä jokaisellahan on ajatuksia, joita ei tarvitse muitten tietää kuin hän itse ja Jumala. Tietäjä, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa aivan kuin me olisimme kahden."

"Tämä, prinssi, on asiani. Te teette matkan hebrealaisten luo, kuten kaikki olemme kuulleet. Nyt Bakenkhonsu ja minä sekä kaksi ennustajaa minun virkakunnastani olemme erityisesti tarkastelleet tulevaisuutta, joka koskee tätä matkaa. Sillä me kaikki rakastamme teitä ja tiedämme, miten paljon teidän menestyksenne merkitsee Egyptille. Vaikka se, mitä olemme saaneet tietää, eroaa muutamissa asioissa, on se toisissa vallan sama. Sentähden pidimme velvollisuutenamme kertoa teille, mitä olemme nähneet."

"Elämä on aina vaarassa, Kii. Menetänkö sen? Jos niin käy, älkää pelätkö kertoa sitä minulle."

"Emme tiedä sitä, mutta emme luule niin käyvän, päättäen muusta, mitä meille on ilmoitettu. Saimme tietää, ettei ainoastaan ruumiinne joudu vaaraan. Tuolla matkalla näette naisen, johon rakastutte. Tämä nainen, niin arvelemme, tuottaa teille paljon sekä surua että iloa."

"Silloin tuo matka on kenties tekemisen arvoinen, Kii, koska monet saavat kulkea kauas ennenkuin löytävät sen, jota voivat rakastaa. Kertokaa minulle, olenko nähnyt tuon naisen?"

"Siinä olemme sekaisin, prinssi, sillä näyttää siltä — epäilemättä olemme väärässä — että olette nähnyt hänet usein, usein, ja olette tuntenut hänet tuhansia vuosia sitten, niinkuin olette tuntenut tuon vieressänne olevan miehen tuhansia vuosia sitten."

"Mitä tarkoitatte, tietäjä?" kysyi hän katsoen häneen terävästi. "Mitenkä minä, joka olen vielä nuori, olen voinut tuntea jonkun naisen ja miehen tuhansia vuosia sitten?"

"Teillä on paljon arvonimiä, prinssi. Eikö yksi niistä ole 'Jälkeensyntyneitten Herra', ja jos on, niin miten saitte sen, ja mitä se merkitsee?"

"Se on nimeni. Mitä se merkitsee, en tiedä, mutta sain sen jonkun unen johdosta, jonka äitini näki yöllä ennen kuin synnyin. Kertokaa te minulle, mitä se merkitsee, koska näytte tietävän niin paljon."

"En osaa, prinssi. Tuota salaisuutta ei ole näytetty minulle. Kuitenkin tunsin nuoruudessani keski-ikäisen miehen, joka oli tietäjä, kuten minäkin, ja häneltä opin paljon. — Bakenkhonsu tässä tunsi hänet hyvin — sillä hän tutki tuota asiaa. Hän kertoi minulle olevansa varma, koska niin oli ilmoitettu hänelle, että ihmiset eivät elä ainoastaan kerran ja sitten lähde täältä iäksi. Hän sanoi, että ne elävät monta kertaa ja monissa muodoissa, vaikka aina tässä maailmassa, ja jokaisen elämän välillä on pimeyden muuri."

"Jos niin on, mitä hyötyä on elämästä, jota emme muista sen jälkeen kuin kuolema on sulkenut ovet?"

"Ovet on kerran jälleen avautuva, prinssi, ja näyttävä meille paikat, joiden läpi jalkamme ovat kulkeneet alusta alkaen."

"Uskontomme opettaa meille, Kii, että kuoleman jälkeen elämme iankaikkisesti jossakin muualla ruumiissamme, jotka saamme takaisin tuomiopäivänä. Iankaikkisuudella, jolla ei ole loppua, ei voi olla alkuakaan; se on ympyrä. Sentähden, jos on totta, että elämme uudelleen, niin täytyy senkin olla totta, että olemme eläneet aina."

"Se on hyvin perusteltu, prinssi. Ennen muinoin, ennen kuin papit alkoivat muodostella ihmisten ajatuksista kivimöhkäleitä ja rakentaa niistä temppeleitä tuhansille jumalille, monet pitivät tuota perustetta oikeana, kuten heidän mielestään oli vain yksi jumalakin."

"Niinhän on israelilaisillakin, joitten luo menen. Mitä sanotte heidän jumalastaan, Kii?"

"Että hän on sama kuin meidänkin monet jumalamme, prinssi. Ihmisten silmillä katsoen on Jumalalla monet kasvot, ja jokainen väittää, että ne, jotka hän näkee, ovat ainoan oikean Jumalan. Kuitenkin he ovat väärässä, sillä nehän ovat kaikki oikeita."

"Tai vääriä kenties, Kii, jollei petollisuuskin ole osa totuudesta. No niin, olette kertonut minulle kahdesta vaarasta, joista toinen kohtaa sydäntäni, toinen ruumistani. Onko mitään muuta ilmoitettu teidän viisaudellenne?"

"On, prinssi. Kolmas on se, että tämä matka lopulta on maksava teidän valtaistuimenne."

"Tiedättekö, Kii, että silloin voisin kantaa elämää paljon nöyremmin kuin valtaistuimella ollessani. Voisiko hänen Korkeutensa prinsessa tehdä samoin, se on eri asia. Sanotte siis, että jos menen tuolle matkalle, tulee toinen faraoksi minun tilalleni."

"Emme sano niin, prinssi. On totta, että meille on näytetty jonkun täyttävän paikkanne aikana, jolloin Egyptissä vallitsee hämmennys ja sekasorto, ja jolloin tuhannet kuolevat. Kuitenkin katsoessamme uudelleen, emme näe tuota toista, vaan teidät jälleen omalla paikallanne." Tässä minä, Ana, muistin näkyni Faraon salissa. "Asia on pahempi kuin luulin, sillä kerran luovuttuani kruunusta en luule, että minulla olisi mitään halua ruveta sitä jälleen kantamaan", sanoi Seti. "Kuka näyttää teille näitä asioita ja miten?"

"Meidän henkemme, joka on salainen itsemme, näyttää niitä meille, prinssi, ja monella tavalla. Toisinaan unien ja näkyjen, toisinaan vedenpinnalla näkyvien kuvien ja pelkkään hiekkaan merkittyjen kirjoitusten avulla. Kaikissa näissä muodoissa ja muissakin antaa henkemme, vetäen esille viisauden loppumattomat lähteet, jotka on kätketty jokaiseen ihmiseen, nähdä pilkahduksen totuudesta, kuten se antaa meille, jotka on kasvatettu siihen, voiman tehdä ihmeitä."

"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi, muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"

VI.

GOSHENIN MAA.

Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla, kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää, oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.

Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin, mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne kätketty meiltä.

Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä "epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli, sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää (kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.

Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.

Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.

Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi. Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.

Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena, ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut. Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.

Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen. Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa, eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt, milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja, jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät osanneet Egyptin kieltä.

Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet heistä, alkoivat pelätä heitä.

Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu, koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta, puolusti heitä.

Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään, hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita, ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.

Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.

"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."

"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle uskallat puhua noin?"

Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna. Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin muut, huusi:

"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!"
Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.

"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut tiilimäärääsi?"

"Herra", nyyhkytti poika huonolla egyptin kielellä, "kahdesta syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion, "enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa, ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku toinen tekisi sen edestäni."

"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan. Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."

Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa, eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.

Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.

"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää, kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."

"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla, joista hän piti.

Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita, pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden, hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.

Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä, musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen nyyhkytys.

"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia kuin eläimet."

Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen rukoilla.

"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni, auta kurjaa sydäntäni."

Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi, tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo, joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!

"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu, salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."

"Ei, odotetaan hetkinen, Ana, sillä emme milloinkaan enään, ette te enkä minä, saa nähdä tällaista näkyä."

Vaikka puhuimme hiljaa hengähtämättä, luulen, että neito kuuli puheemme. Ainakin hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaan näköisiksi. Hän nousi äkkiä, nosti maasta suuren olkikimpun, jonka päällä hän oli ollut polvillaan, ja asetti sen päänsä päälle. Hän juoksi muutamia askelia, horjahti sitten ja vaipui maahan hiljaa valittaen. Siinä samassa olimme hänen vieressään. Hän tuijotti meihin pelästyneenä, sillä hän ei voinut nähdä keitä olimme tavallisten avarapäähineisten viittojemme tähden, jotka tekivät meidät yöllä liikkuvien varkaiden tai beduiini orjakauppiaiden näköisiksi.

"Oi, herrat", sanoi, hän "älkää tehkö minulle pahaa. Minulla ei ole mitään arvokasta paitsi tämä taikakalu."

"Herrat, olen Merapi, leviitta Nathanin tytär, hänen, jonka kirottu egyptiläinen kapteeni Khuaka murhasi Taniksessa."

"Kuinka uskallatte nimittää egyptiläisiä kirotuiksi?" kysyi Seti tehden äänensä äreäksi peittääkseen nauruaan.

"Oi, herrat, koska he ovat — tarkoitan, että luulin teitä arabialaisiksi, jotka vihaavat heitä, kuten mekin. Ainakin tämä egyptiläinen oli kirottu, sillä arvoisa prinssi Seti, Faraon perillinen, antoi mestata hänet tuosta rikoksesta."

"Ja vihaatteko myös arvoisaa prinssi Setiä, Faraon perillistä, ja sanotteko häntäkin kirotuksi?"

"Miksi ette, kun kerran vihaatte egyptiläisiä, joista hän on ensimmäisiä ja sentähden kahdenkertaisesti vihattavan arvoinen, ollen sortajanne Faraon poika?"

"Siksi, että olen koettanut parhaani, mutta en voi. Ja myös siksi", hän lisäsi iloissaan, löydettyään hyvän syyn, "koska hän kosti isäni kuoleman."

"Se ei ole mikään syy, tyttö, sillä lakihan määräsi hänet niin
tekemään. Sanotaan, että tuo koira, Faraon poika, on täällä
Goshenissa jollakin asialla. Onko se totta, ja oletteko nähnyt hänet?
Vastatkaa, sillä me erämaan asukkaat haluamme tietää sen."

"Koska en halua, herra. Miksi haluaisi Israelin tytär katsella
Egyptin prinssin kasvoja?"

"Sitä en todellakaan tiedä", vastasi Seti unhottaen teeskennellyn äänensä. Mutta huomattuaan, että tyttö katsoi häntä tarkasti, lisäsi hän jurosti:

"Veli, joko tämä nainen valehtelee tai sitten hän ei ole kukaan muu kuin neito, jota sanotaan Israelin kuuksi, ja joka asuu enonsa, leviitta Jabezin luona. Mitä tuumit, veli?"

"Minä luulen, että hän valehtelee, ja kolmesta syystä", vastasin yhtyen pilaan. "Ensiksi, hän on liian vaalea ollakseen mustaa hebrealaista verta."

"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja silmät taivaan siniset."

"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä, on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä siitä, toinen — että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano tekevänsä, ja toinen — että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."

Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.

"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi todellakin rikos."

"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka kuninkaat voisivat suoda anteeksi."

"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin, niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että hän on kaunis."

"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."

"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta, näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."

"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta. Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"

"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."

"Minä luulin, että koko maailma rukoilee rakkauden jumalatarta, neiti. Mutta mitä rukoilitte? Onko kenties joku mies, jonka haluaisitte omaksenne?"

"Miksi sitten tarvitsee sydämenne niin paljon apua, kuten äsken pyysitte? Onko kenties joku, jota ette halua?"

"Tule, veli", sanoi prinssi, "tämä neito on väsynyt meihin ja minä sanon, että jos hän olisi rehellinen nainen, vastaisi hän kysymyksiimme paljon kernaammin. Menkäämme ja jättäkäämme hänet. Kun hän ei voi kulkea, voimme ottaa hänet myöhemmin, jos haluamme."

"Herrat", sanoi hän, "olen iloinen, että menette, sillä hyeenat ovat turvallisempaa seuraa kuin kaksi miestä, jotka uhkaavat myydä avuttoman naisen orjuuteen. Kuitenkin, kun nyt eroamme enää milloinkaan tapaamatta toisiamme, tahdon vastata kysymykseenne. Rukouksessa, jota ette hävenneet kuunnella, en pyytänyt saada rakastajaa, vaan pyysin päästä eroon eräästä."

"Nyt Ana", sanoi prinssi purskahtaen nauruun ja heittäen pois mustan viittansa, "saatte ottaa selville sen onnettoman miehen nimen, josta neiti Merapi haluaa päästä eroon, sillä minä en uskalla."

"Ah!" sanoi hän. "Olin tuntevinani äänenne, kun kerran unohditte osanne. Prinssi Seti, luuleeko teidän ylhäisyytenne, että oli ystävällisesti tehty ilveillä yksinäisen ja peloissaan olevan kanssa?"

"Neiti Merapi", vastasi hän hymyillen, "älkää suuttuko; te ette kertonut meille mitään, jota emme olisi tienneet. Kaiketi muistatte, että sanoitte Taniksessa olevanne kihloissa ja se kuului äänestänne. — Sallikaa minun nyt sitoa haavanne."

Sitten hän polvistui, leikkasi hienosta juhlaviitastaan kaistaleen ja alkoi sitoa hänen jalkaansa taitavasti, sillä hän oli ihmeellisen, aavistamattoman kätevä mies. Hänen siinä puuhaillessaan katselin minä heitä ja näin heidän katseensa kohtaavan toisensa, näin vielä kerran veren syöksyvän Merapin otsalle. Silloin aloin tuumia, että oli sopimatonta Egyptin prinssin leikkiä lääkäriä sitomalla naisen vammoja erämaassa, ja ihmettelin, miksi hän ei ollut jättänyt tuota alhaista työtä minulle.

Pian oli side valmis ja kiinnitetty kuninkaallisella kovakuoriaisenpäisellä kultaisella neulalla, jota prinssi kantoi puvussaan. Neulaan oli kaiverrettu kruunu ja sen alapuolella olivat sanat: "Ylä- ja alamaan hallitsija", joka oli Faraon virka- ja arvonimi.

"Katsokaa, neiti", sanoi prinssi, "teillä on Egypti jalkojenne alla", ja kun tyttö kysyi, mitä hän tarkoitti, luki hän kirjoituksen neulasta, jolloin Merapi punastui kolmannen kerran. Sitten nosti Seti hänet maasta, asettaen hänet nojaamaan koko painollaan olkaansa vastaan, sanoen pelkäävänsä kuoriaisen, jota hän piti hyvin arvokkaana, särkyvän.

Niin lähdimme, minä jäljessä kantaen olkitaakkaa prinssin pyynnöstä, sillä, hän sanoi, kun ne on koottu sellaisella vaivalla, niitä ei saa jättää sinne. Saavuttuamme vaunujen luo löysimme ajajan nukkumasta ja opas oli juossut tiehensä. Prinssi nosti Merapin vaunuihin viittansa päälle ja kääri hänet minun kaapuuni, jonka hän lainasi minulta sanoen, etten tarvitsisi sitä olkia kantaessani. Sitten kiipesi hän itse viereen ja vaunut lähtivät liikkeelle pitkin jalkapolkua. Kulkiessani siellä jäljessä kantaen olkia, jotka tukkivat korvani, en kuullut mitään heidän puheestaan, jos he ollenkaan puhuivatkaan ajajan läsnäollessa. Enkä totta sanoen kuunnellutkaan, sillä olin vaipunut ajatuksiini tuumien näitten hebrealaisraukkojen kovaa kohtaloa, heidän kun täytyi koota tällaista likaista ainetta ja kantaa sitä niin kauaksi. Olivathan oljet niin painaviakin, kun savea tarttui niiden juuriin.

Emme nytkään, niin sattui, päässeet Gosheniin ilman harmia. Juuri kun olimme kulkeneet kanavan sillan yli näin, katsoessani taaksepäin, kirkkaassa kuunvalossa nuoren miehen juoksevan meitä kohti. Hän oli hebrealainen, hoikka, hyvinpuettu ja kaunismuotoinen. Hänen silmänsä olivat tummat ja tuliset, nenä käyrä, hampaat säännölliset ja valkoiset, ja pitkä, musta tukka riippui mahtavana olkapäillä. Hänellä oli puinen sauva kädessään ja paljas puukko vyötäisillä. Nähdessään vaunut, hän tarkasteli niitä ja kysyi sitten hebreaksi, olivatko matkustajat sattuneet näkemään nuorta israelilaista naista, joka oli kadoksissa.

Mitä sitten seurasi, en tiedä, sillä he puhuivat niin nopeasti outoa kieltään, etten ymmärtänyt heitä. Viimein kääntyi Merapi prinssiin päin sanoen:

"Herra, tämä on sulhaseni Laban, joka käskee minua lähtemään vaunuista ja seuraamaan häntä parhaani mukaan."

"Ja minä, neiti, määrään, että teidän on jäätävä tähän. Sulhasenne
Laban voi seurata meitä."

Nyt Laban suuttui, johon huomasin hänellä olevan taipumusta, ja ojensi kätensä työntääkseen Setin tieltään ja tarttuakseen Merapiin.

"Varokaa itseänne, mies", sanoi prinssi, jolloin minä heitin oljet maahan, vedin esille miekkani ja juoksin heidän väliinsä huutaen:

"Egyptin prinssiin!" sanoi hän, vetäytyen hämmästyneenä taaksepäin, sitten lisäten jurosti: "Mitä tahtoo Egyptin prinssi minun kihlatultani?"

"Hän auttaa häntä, joka on haavoittunut, kotiin, löydettyään hänet avuttomana erämaasta noitten kirottujen olkien hausta", vastasin.

"Eteenpäin, ajaja", sanoi prinssi, ja Merapi lisäsi: "Ole hyvä, Laban, ja kanna oljet, jotka hänen Ylhäisyytensä seuralainen on kuljettanut sellaisen väsyttävän matkan."

Tämä epäili hetken, sieppasi sitten nipun käteensä ja asetti sen päänsä päälle.

Kun kuljimme siinä vierekkäin, niin hänen paha luontonsa näytti voittavan hänet. Lakkaamatta hän nurisi sitä, että Merapi oli yksin vaunuissa egyptiläisen kanssa. Viimein en voinut sitä enään kuunnella.

"Olkaa vaiti, mies", sanoin. "Vähiten kaikista ihmisistä tulisi teidän syyttää hänen ylhäisyyttään, sillä hänhän on kostanut tämän naisen isän murhan ja nyt on pelastanut hänet itsensä joutumasta koko yöksi erämaan villien petojen ja ihmisten joukkoon."

"Tuosta ensimmäisestä seikasta olen kuullut enemmän kuin tarpeeksi", vastasi hän, "ja toisesta tulen myös kuulemaan samoin. Siitä saakka kun morsiameni tapasi tämän prinssin, on hän katsonut minuun toisenlaisilla silmillä ja puhutellut minua erilaisella äänellä. Niin, ja kun minä joudutan naimista, sanoo hän, ettei se voi käydä päinsä vielä pitkiin aikoihin, koska hän suree isäänsä — tosiaankin isäänsä, jolle hän ei koskaan antanut anteeksi sitä, että tämä kihlasi hänet minulle seuraten kansamme tapoja."

"Ehkäpä hän rakastaa jotakuta toista miestä", utelin minä haluten saada tietää mahdollisimman paljon tästä neidosta.

"Hän ei rakasta ketään ihmistä, ei ainakaan jonkun aikaa sitten rakastanut ketään muuta kuin itseään."

"Ylhäistä!" huudahti hän kiivaasti. "Kuinka voi hän haluta ylhäisempää kuin minut, joka olen Juudan sukukunnan ylimys, ja siksi paljon suurempi kuin tuollainen nousukas prinssi tai mikään muu egyptiläinen, suurempi itse Faraotakin."

"Varmaankin olette heimonne torventoitottaja", ivasin minä, sillä sisuni kuohui.

"Mitä?" hän kysyi. "Eivätkö hebrealaiset ole suurempia kuin egyptiläiset, kuten nuo sortajat pian saavat oppia, ja eikö israelilainen ylimys ole enemmän kuin mikään epäjumalanpalvelija teidän kansanne keskuudesta?"

Katsoin tuota miestä halvassa puvussaan ja likaisena tiilien valmistuksesta ihmetellen hänen julkeuttaan. Epäilemättä hän uskoi, mitä hän sanoi. Näin sen hänen ylpeästä katseestaan ja ryhdistään. Hän luuli, että hänen heimonsa oli suurempiarvoisempi kuin meidän suuri, ikivanha kansamme ja hän, oppimaton nuorukainen, oli yhdenvertainen tai suurempi kuin Farao. Silloin minä, suuttuen tuollaisesta herjauksesta, vastasin:

"Sanotte niin, mutta pankaamme se koetukselle. Olen vain kirjanoppinut, mutta olen nähnyt sotaakin. Viipykää hetkinen, niin saamme nähdä, kumpi on parempi, israelilainen ylimyskö vai egyptiläinen kirjanoppinutko?"

"Mielelläni suostuisin siihen, kirjuri", vastasi hän, "jollen huomaisi teidän juontanne. Te haluatte minua viivyttää täällä kenties murhataksenne minut jollakin viekkaalla keinolla, isäntänne sillä aikaa nauttiessa Israelin kuun hymyilystä. Sentähden en tahdo jäädä, mutta toisen kerran teemme, kuten haluatte, ja kenties piankin."

Ajattelin, että minun olisi pitänyt lyödä häntä vasten kasvoja, vaikka en ollenkaan riitaa rakastakaan. Mutta siinä samassa tuli näkyviin egyptiläisiä ratsumiehiä, joita johti itse kreivi Amenmeses. Nähdessään prinssin vaunuissa pysähtyivät he ja tervehtivät. Amenmeses hypähti maahan.

"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten, että joku vahinko olisi kohdannut teitä."

"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut toiselle, eikä minulle."

"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä olen varma."

"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen selkään."

Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.

"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen käsivarsiltaan — ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään. Sotilaiden päällikkö — joka oli faraon henkivartijain upseeri — kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.

"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"

Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti sanoi levollisesti:

"Antakaa miehen olla, ystävät. Hän ei osaa käyttäytyä, siinä kaikki.
Onko hän haavoittunut?"

Hänen puhuessaan ryömi Laban jaloilleen ja peläten pahempia seurauksia, pakeni hän sadatellen ja heitti prinssiin vihaisen katseen.

"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi hän katsellen hämmentyneenä ympärilleen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että saan palauttaa teidän kultaisen neulanne."

"Ei, pitäkää se, neiti, ja jos milloin olette hädässä tai pulassa, lähettäkää se minulle ja teiltä ei ole puuttuva apua." Merapi vilkaisi häneen ja purskahti itkuun. "Miksi itkette?" kysyi prinssi.

"Oi, teidän ylhäisyytenne, pelkään, että hätä on jo lähellä. Sulhasellani Labanilla on kostonhimoinen sydän. Auttakaa minut sisälle, eno."

"Kuulkaa, hebrealainen", sanoi Seti korottaen ääntään, "jos mitään pahaa tapahtuu sisarentyttärellenne, tai jos hänet pakotetaan menemään, minne hän ei tahtoisi mennä, silloin paha perii teidät ja kaikki ne, joitten kanssa olette tekemisissä. Kuuletteko?"

"Oi, herra, kuulen, kuulen. Älkää pelätkö, häntä vartioidaan huolellisesti, kuten — kuten hän epäilemättä varjelee tuota koristetta jalassaan."

"Ana", sanoi prinssi minulle tuona yönä, kun keskustelimme yhdessä ennen maata menoa, "en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota miestä, Labania; hänellä on ilkeä katse."

"Minäkin ajattelen, että olisi ollut parempi, jos teidän ylhäisyytenne olisi jättänyt hänet sotilaiden käsiin, jolloin hänestä ei olisi ollut enään mitään pelkoa tässä maailmassa."

"Olkaa varovainen, Ana. Pyydän teitä olemaan varoillanne, muuten voisitte rakastua sellaiseen, joka on jo kihlattu."

Katsoin ainoastaan häneen ja katsellessani mietin tietä ja Kiin sanoja. Ja niin luullakseni teki prinssikin. Ainakin hän naurahti ja kääntyi pois.

Minä puolestani lepäsin huonosti sen yön ja kun viimein nukahdin, uneksin Merapista, joka rukoili kuun kirkkaassa valossa.

VII.

HYÖKKÄYS.

Kului kahdeksan päivää ennen kuin poistuimme Goshenin maasta. Kertomus, joka israelilaisilla oli meille esitettävänä, oli pitkä ja ikävä. Sitäpaitsi he näyttivät toteen paljon julmia tekoja, jotka he olivat kärsineet, ja kun ne olivat lopussa, täytyi kutsua esille vartijat ja paljon muita todistamaan ne, ja kaikki ne oli ehdottomasti kirjoitettava muistiin. Ja lopuksi, prinssillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä lähtöön, koska hän sanojensa mukaan odotti noitten kahden profeetan paluuta korvesta. Näitä ei kuitenkaan kuulunut. Koko tänä aikana ei Seti enään nähnyt Merapia, eikä edes puhunut hänestä, ei edes silloinkaan, kun kreivi Amenmeses ivaillen puhui hänen vaunutoveristaan ja kysyi, eikö hän ollut taas ajanut kuun valossa korpeen.

Minä kuitenkin näin hänet kerran. Kulkiessani eräänä päivänä kylässä auringonlaskun aikana tapasin hänet tiellä enonsa Jabezin ja rakastajansa Labanin välissä, aivan kuin vangin kahden vartijan keskellä. Minun mielestäni hän näytti onnettomalta, mutta jalka näkyi olevan jälleen terve. Ainakin hän liikkui ontumatta.

Pysähdyin tervehtimään häntä, mutta Laban rypisti otsaansa ja kiiruhti häntä mukaansa. Jabez pysähtyi ja jäi keskustelemaan kanssani. Hän kertoi, että Merapin haava oli parantunut, mutta hänen ja Labanin välille oli tullut erimielisyyttä, johtuen kaikki tuon illan tapahtumista, jolloin Merapin jalka loukkaantui, ja joka päättyi Labanin ja kapteenin väliseen taisteluun.

"Tämä nuori mies näyttää olevan epäluuloinen luonteeltaan", sanoin minä. "Hänestä tulee tyly puoliso vaimolleen."

"Niin, oppinut kirjuri, epäluuloisuus on ollut hänen onnettomuutensa nuoruudestaan asti, niinkuin niin monen muunkin meidän kansastamme, ja minä kiitän Jumalaa, etten ole se nainen, jonka hän nai."

"Koska hänen isänsä kihlasi hänet tuolle leijonan pennulle, kun tyttö oli vielä pieni lapsi, ja meidän keskuudessamme sellaista liittoa on vaikea särkeä. Omasta puolestani", lisäsi hän alentaen ääntään ja vilkuillen ympärilleen viekkailla silmillään, "haluaisin nähdä sisarentyttäreni jossakin muualla kuin Labanin vaimona. Kun hänellä on niin paljon suloa ja lahjoja, voisi hänestä tulla jotakin — jotakin, jos hänellä olisi tilaisuutta. Mutta meidän lakiemme mukaan, vaikka Laban kuolisikin, niinkuin voi käydä niin rajulle miehelle, ei hän voi mennä naimisiin muun kuin hebrealaisen kanssa."

"Niin olikin, kirjuri Ana. Hän oli ihana sotavanki, johon Nathan rakastui ja otti hänet puolisokseen, ja tytär tuli äitiinsä. Kuitenkin hän on hebrealainen ja kuuluu hebrealaiseen uskontoon ja seurakuntaan. Jollei olisi niin käynyt, hän loistaisi kuin tähti eikä niinkuin kuu, jonka mukaan häntä nimitetään. Ja ehkäpä hän loistaisi itse faraon linnassa."

"Niinkuin suuri kuningatar Taia, joka muutti menneen sukupolven aikana Egyptin uskonnon, jolloin palveltiin vain yhtä jumalaa", ehdottelin minä.

"Olen kuullut hänestä, kirjuri Ana. Hän oli ihmeellinen nainen ja lisäksi kaunis muotokuvasta päättäen. Jospa te egyptiläiset voisitte löytää toisen sellaisen kääntämään sydämiänne oikeaan uskoon ja pehmentämään ne meitä muukalais-raukkoja kohtaan! Milloin hänen korkeutensa poistuu Goshenin maasta?"

"On tarpeellista hankkia muonavaroja matkalle, vieläpä sangen paljon niin suurelle joukolle. Minä harjoitan lammas- ja muun ruokatavaran kauppaa, kirjuri Ana."

"Kiitän teitä, kirjuri, ja odotan leirin ulkopuolella huomen aamulla vastaustanne. Kas, Laban palaa Merapin kanssa. Yksi sana vielä, kavahtakoon hänen korkeutensa Labania. Hän on hyvin kostonhimoinen, eikä ole unohtanut tuota miekan iskua, jonka hän sai päähänsä."

"Olkoon Laban varuillaan", vastasin minä. "Jollei hänen korkeutensa olisi estänyt, olisivat sotilaat tappaneet hänet tuona yönä, koska hän uskalsi yrittää käydä käsiksi kuninkaalliseen henkilöön. Toisella kerralla ei hän liukahda pois. Sitäpaitsi kostaisi farao kaiken Israelin kansalle."

"Ymmärrän. Olisi ollut ikävää, jos Laban olisi tapettu, hyvin ikävää.
Mutta Israelin kansalla on Yksi, joka voi suojella sitä faraota ja
hänen joukkojaan vastaan. Hyvästi, kirjuri Ana. Jos joskus tulen
Tanikseen ja suvaitsette, niin keskustelemme enemmän."

"Surkuttelen neiti Merapia, sillä hänelle näyttää tulevan kova kohtalo. Kuitenkin", lisäsi hän hymyillen, "on kenties hyvä teille, ystävä, ettette enää näe häntä, joka varmasti tuo mukanaan hämminkiä, mihin hän tuleekin. Tällä naisella on kasvot, jotka kummittelevat mielessä, kuten Kaa kummittelee hautakammioissa, ja minä puolestani en halua nähdä niitä enää."

"Olen iloinen kuullessani tuon, prinssi, ja minä puolestani olen ollut tekemisissä naisten kanssa, hyvin kauniittenkin. Sanon Jabez'ille, että muonavarat matkalle hankitaan muualta."

"Ei, ostakaa ne häneltä, ja jos Nehesi murisee hinnasta, maksakaa ne minun rahoillani. Tie hebrealaisen sydämeen kulkee hänen aarrepussinsa kautta. Jos Jabezia hyvin kohdellaan, tulee hän ystävällisemmäksi veljensä tyttärelle, josta minulla on aina miellyttävä muisto. Ja siitä olen kiitollinen tämän katkeran kansan seassa, joka vihaa meitä, ja syystä."

Lampaat ja kaikki ruokatarpeet matkaa varten ostettiin siis Jabezilta hänen itsensä määräämiin hintoihin, josta hän kovasti kiitteli minua. Ja kolmantena päivänä lähdimme.

Viimeisellä hetkellä prinssi, jonka mieli näkyi tulleen illalla oikulliseksi, kieltäytyi matkustamasta yhdessä joukon kanssa seuraavana aamuna melun ja tomun tähden. Turhaan esteli kreivi Amenmeses häntä, ja Nehesi ja korkeat päälliköt polvillaan rukoilivat häntä sanoen, että heidän oli vastattava hänen turvallisuudestaan faraolle ja prinsessa Usertille.

Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä neuvoi häntä tekemään.

"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita", sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa. Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."

Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen villistä uhkarohkeudestaan tein tämän — sillä enkö ollut vannonut prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa. Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa näkyvistä.

Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä, ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää. Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin, kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan.

"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa rakkaudeksi."

"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän jumalansa pakottavat heidät."

"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua, jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen iäksi haudan öiseen pimeyteen."

"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että pelkään heitä."

"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä. Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."

"En tiedä sitä, ystävä. Isälläni on omat mielipiteensä, ja myös prinsessa Usertilla. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän tahdo muuttaa isänsä, Rameseksen, menettelytapaa, tai siitä, että hän on itsepäinen sellaisia kohtaan, jotka vastustavat hänen tahtoansa. Tai saattaa olla syynä se, että häntä pidättää tällä tiellä joka jumalain lähettämä mielettömyys, joka tuottaa Egyptille tappiota ja häpeää."

"Silloin, prinssi, ovat kaikki papit ja ylhäisö myös hulluja, kreivi
Amenmeseksestä alkaen."

"Niin sinne, minne farao johtaa, papit ja ylhäisö seuraavat. Kysymys on siitä, kuka johtaa faraota? Tässä on hebrealaisten temppeli. Menkäämme sisään."

Astuimme alas vaunuista, joihin minä puolestani olisin kernaammin jäänyt, ja menimme ympäröivän savimuurin portista temppelin ulkopihalle, joka oli näin hebrealaisten viikon seitsemäntenä, pyhäpäivänä, täynnä rukoilevia naisia. Nämä eivät olleet huomaavinaan meitä, vaikka tarkastelivatkin meitä silmäkulmiensa alta. Kuljimme heidän ohitseen ja tulimme ovelle, jonka kautta pääsimme toiselle pihalle, joka oli varustettu katolla. Siellä oli paljon miehiä, jotka murisivat meidät nähdessään. He olivat kokoontuneet kuuntelemaan valkoviittaista pappia, jolla oli päässään oudonnäköinen päähine ja rinnallaan joitakin koristeita. Tunsin tuon miehen, hän oli pappi Kohath, joka oli kertonut prinssille niin paljon hebrealaisen uskonnon salaisuuksia, koska tämä halusi ne tietää. Nähdessään meidät lopetti hän heti puheensa, luki jonkun kiireisen siunauksen ja tuli tervehtimään meitä.

Minä odottelin prinssin takana, sillä pidin parhaana vartioida hänen selkäänsä noitten rajujen miesten keskuudessa, enkä siksi kuullut, mitä pappi sanoi hänelle kuiskaamalla tässä pyhässä paikassa. Kohath vei hänet etemmäksi saadakseen hänet pois ahdingosta, luullakseni. He tulivat pienen temppelin päähän, jossa oli muutama porras, joiden yläpuolella riippui paksu ja raskas väliverho. Prinssi, astuessaan eteenpäin, ei huomannut alimmaista porrasta tuossa hämärässä valossa. Hänen jalkansa tarttui siihen ja hän horjahti eteenpäin. Estääkseen kokonaan kaatumasta tarttui hän verhoon siitä kohden, missä sen molemmat puoliskot yhtyivät ja veti sen mukanaan auki, jolloin tuli näkyviin tavallinen, pieni huone, jossa oli alttari. Siinä oli kaikki, mitä minulla oli aikaa huomata, sillä samassa hetkessä vihan karjunta tärisytti ilmaa ja puukot välähtelivät hämärässä.

"Egyptiläinen häpäisee pyhäkön!" huusi joku. "Laahatkaa hänet ulos ja tappakaa hänet!" kiljui toinen.

"Ystävät", sanoi Seti kääntyen heidän hyökätessään päin, "jos olen tehnyt jotakin pahasti, oli se vahingossa —"

Hän ei voinut sanoa enempää, sillä he olivat hänen kimpussaan tai oikeammin minun, joka olin hypähtänyt hänen eteensä. He tarttuivat jo vaatteisiini ja minun käteni oli miekan kahvassa, kun pappi Kohath huusi:

"Israelin miehet, oletteko hulluja? Tahdotteko saattaa faraon vihan päällemme?"

"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"

He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:

"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois, sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."

He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea. Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta, täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä, joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin, enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä — oh, se näytti kestävän iäisyyden.

Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.

"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen, Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa eikä tahallaan."

He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle, seurasimme mekin heitä.

"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.

"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."

"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät silloin, kun hän on vihainen?"

"Epäilemättä, teidän korkeutenne — niinkuin, jos profeettamme puhuvat totta, luulen, että Egypti on sen ennen pitkää näkevä", hän lisäsi jurosti. Seti katsoi häneen ja vastasi:

"Saattaa käydä niin, mutta kaikki jumalat, — tai oikeammin heidän pappinsa — haluavat valtaa kiusatakseen ja hävittääkseen sellaiset, jotka palvelevat muita jumalia. Eivät ainoastaan naiset ole kateellisia, Kohath, tai siltä ainakin näyttää. Minun mielestäni teette väärin Jumalallenne, sillä vaikkapa hänellä onkin sellainen voima, oli hän paljon sääliväisempi kuin hänen palvelijansa, jotka hyvin tiesivät, että tartuin verhoon vain estääkseni itseäni kaatumasta. Jos toisten tulen temppeliinne, tuon mukanani sellaisia, jotka voivat panna voiman voimaa vastaan, joko sitten henkisesti tai miekalla. Hyvästi."

Saavuimme sitten vaunujen luo, joitten lähellä seisoi Jabez, joka pelasti meidät.

"Prinssi", kuiskasi hän, vilkaisten väkijoukkoon, joka odotteli vähän matkan päässä meistä hiljaisena ja kiihkoissaan. "Pyydän teitä, poistukaa tästä maasta joutuisasti, sillä täällä ei henkenne ole turvassa. Tiedän, että se tapahtui vahingossa, mutta te olette häväissyt pyhäkön ja nähnyt sellaista, jota ei kenenkään, paitsi ylimmäisten pappien, silmät saa katsella. Se on rikos, jota ei kukaan israelilainen voi antaa anteeksi."

"Ja te ja teidän kansanne, Jabez, olisitte halunneet häväistä minun elämäni pyhäkön vuodattamalla sydänvereni, ettekä vahingossa. Olette todellakin kummallista kansaa, joka koettaa tehdä vihollisekseen sellaisenkin, joka on yrittänyt tulla teidän ystäväksenne."

"Minä en tahdo sitä", huudahti Jabez. "Toivoisin, että meillä olisi puolellamme faraon suu ja silmä, joka on pian tuleva itse faraoksi. Oi, Egyptin prinssi, älkää vihastuko kaikille Israelin lapsille, vaikka kärsimykset ovatkin tehneet toiset heistä jäykiksi ja kovasydämisiksi. Lähtekää nyt ja hyvyytenne tähden muistakaa sanojani."

Kuitenkin viipyi prinssi vielä kylässä sanoen, ettei hän pelännyt mitään, koska hän halusi oppia tuntemaan niin paljon kuin mahdollista tätä kansaa ja sen elämää voidakseen paremmin kertoa siitä faraolle. Omasta puolestani olin varma, että siellä olivat eräät kasvot, jotka hän halusi nähdä vielä kerran ennen lähtöään, mutta pidin viisaampana olla sanomatta siitä mitään.

Viimeinkin lähdimme puolenpäivän tienoissa ja ajoimme itäänpäin samaan suuntaan kuin Amenmeses ja muu seurueemme. Koko iltapäivän kuljimme siten, nuo kaksi valepukuista sotilasta juosten edellämme ja meitä seurasi, kuten näin etäisestä tomupilvestä, kapteeni miehineen, joiden olin salaisesti määrännyt pitämään meitä silmällä.

Illan tullen saavuimme kivisten kukkula ryhmien luo, jotka ympäröivät Goshenin maata. Täällä astui Seti vaunuista, ja me kiipesimme erään mäen huipulle noitten kahden sotilaan seuraamana, jotka viittasin mukaan. Mäellä oli siellä täällä mahdottoman suuria kivilohkareita ja hiekkakiviharjanteita, joitten väliin oli tuuli tuhansien vuosien kuluessa muodostellut kuoppia.

Nojaten yhtä tuollaista harjannetta vastaan näimme ihmeellisen näyn. Kaukana viljavan tasangon keskellä näkyi kylä, josta olimme poistuneet, ja sen taakse laski aurinko. Näytti siltä kuin myrsky olisi raivonnut siellä, vaikka taivas yläpuolellamme oli kirkas ja sininen. Ainakin kohosi kylän edessä kaksi mahtavaa pilvipatsasta maasta taivaaseen asti aivan kuin jonkun suuren portin pylväät. Toinen noista pylväistä näytti siltä kuin se olisi ollut tehty mustasta marmorista ja toinen kuin valetusta kullasta. Niitten välissä kulki valovirta, joka päättyi sädekehään, ja sen sädekehän keskellä Raan pyöreä pää, aurinko, paloi kuin Jumalan silmä. Näky oli yhtä peloittava kuin se oli kauniskin.

"En milloinkaan", vastasi hän ja vaikka hän puhui hiljaisella äänellä, kuulosti se minusta tässä suuressa hiljaisuudessa huudolta.

Katselimme vielä hetken, kunnes aurinko äkkiä laski ja ainoastaan kirkkaus, joka oli sen ympärillä ja yläpuolella, jäi jäljelle. Siitä muodostui taivaan kaupungin kaltaisia palatseja ja temppeleitä, tuon kaukaisen kaupungin, jota ei kukaan kuolevainen voi nähdä muuten kuin unessa.

"En tiedä miksi, Ana", sanoi Seti, "mutta tunnen pelkoa ensimmäisen kerran mieheksi tultuani. Minusta tuntuu, että täällä on enteitä ilmassa, enkä voi selittää niitä. Olisipa Kii täällä selittämässä meille, mitä merkitsee tuo musta pylväs oikealla ja tulipylväs vasemmalla puolella, ja millä jumalalla on kotinsa tuossa kirkkaassa kaupungissa, ja miten ihminen voi kulkea tuota valoisaa tietä myöten, joka vie sen kultaisille kaduille. Sanon teille, että olen peloissani. Tuntuu kuin kuolema olisi hyvin lähellä minua ja kaikki sen ihmeet avoinna kuolevaiselle katseelleni."

"Minäkin pelkään", kuiskasin. "Katsokaa! Pylväät liikkuvat. Tuo tulinen menee edellä ja tuo musta pilvi seuraa jäljessä. Niiden välissä näen minä liikkuvan suunnattoman joukon kansaa loppumattomissa ryhmissä. Katsokaa, miten valo välkkyy heidän aseistaan. Varmasti hebrealaisten Jumala on liikkeellä."

"Hän, tai joku toinen jumala, tai ei mikään jumala, kuka sen tietää?
Tulkaa, Ana, lähtekäämme, jos haluamme ehtiä leiriin ennen pimeätä."

Laskeuduimme alas harjanteelta, palasimme vaunuihin ja ajoimme edelleen tuota vuorensolaa pitkin. Tämä sola oli hyvin ahdas, muutamin paikoin vain 4 askelta leveä, ja kummallakin puolen tietä oli sinne vierineitä suuria kiviä, joiden välissä kasvoi erämaan kasveja ja tulvan uurtamia rotkoja, joiden takana kohosivat vuoren rinteet. Hevoset kulkivat hiljakseen polun mutkaa kohden, josta maa jälleen alkoi aleta.

Kun olimme noin puolen keihäänheiton päässä tuosta tienmutkasta, kuulin äkkiä ääntä, ja katsoessani oikealle, näin naisen juoksevan vuoren rinnettä alas meitä kohden. Ajaja huomasi hänet myös, pysähdytti hevoset, ja nuo kaksi vartijaa kääntyivät ja vetivät miekkansa esille. Vähemmässä kuin puolessa minuutissa saavutti nainen meidät tullen esiin varjosta niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen.

Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään. Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:

"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi prinssi minulle.

Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita, kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat kimpussamme.

"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"

"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti miekallaan murhaajien johtajaa.

Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.

Nyt he olivat saapuneet luoksemme, koko joukko, kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä. Ensimmäinen tulija lävisti miekallaan pelästyneet hevoset, jotka sätkytellen jalkojaan kaatuivat maahan. Hebrealaiset kiipesivät vaunuihin yrittäen tulla luoksemme ja me teimme vastarintaa parhaamme mukaan. Viitat tempasimme yltämme, heitimme ne vasemman käsivarren ympärille ja käytimme niitä kilpinä.

Oi, minkälainen taistelu se oli! Avonaisella paikalla tai jollei meitä olisi varoitettu, olisi meidät hetipaikalla lyöty kuoliaiksi. Mutta edullinen paikka ja vaunujen suoja tekivät tilanteemme vähän paremmaksi. Tie oli niin kapea ja seinät sen ympärillä olivat niin jyrkkiä kiivettäviksi, ettei enempää kuin neljä hebrealaista voinut kerrallaan taistella kanssamme, ja niiden neljänkin oli ensin kuljettava vaunujen tai vielä elävien hevosten yli.

Mutta meitäkin oli neljä, ja kiitos Usertin, kahdella meistä oli rautapaita pukumme alla — neljä vahvaa miestä taistellen henkensä edestä. Meitä vastaan tuli neljä hebrealaista. Yksi hyppäsi vaunuista suoraan Setin kimppuun, joka tervehti tätä rautamiekkansa kärjellä, jolloin kuulin kahvan kolahtavan hänen rintaluutaan vasten. Se oli tuo sama mainio rautamiekka, mikä tänä päivänä lepää kantajansa kanssa haudassa.

Mies putosi alas kuolleena kaataen prinssin maahan ruumiinsa painolla. Hebrealainen, joka ahdisti minua, kompastui vaunujen reunaan ja horjahti eteenpäin, jolloin minä tapoin hänet helposti antamalla iskun päähän. Siten minulle jäi aikaa vetää prinssi jälleen jaloilleen, ennen kuin uusia hyökkäsi. Myöskin nuo kaksi vartijaa, molemmat kovia tappelijoita, tappoivat tai kuolettavasti haavoittivat miehensä. Mutta toisia hyökkäsi niiden jälkeen niin paljon ja nopeasti, etten voinut huomata kaikkea, mitä jälkeenpäin tapahtui.

Äkkiä näin toisen vartijan kaatuvan Labanin lyönnistä. Miekan isku rintaani sai minut hoipertelemaan takaperin. Jollei tuota rautapaitaa olisi ollut, olisin ollut kuoleman oma. Toinen vartija surmasi sen, joka aikoi minut tappaa, ja samassa hyökkäsi kaksi tämän kimppuun surmaten hänet.

Nyt olimme ainoastaan prinssi ja minä jäljellä taistellen selkä selkää vasten. Hän sattui yhteen erään hyvin suuren mieslurjuksen kanssa ja haavoitti tätä käteen niin, ettei hän voinut pidellä miekkaa. Mies tarttui silloin häntä vyötäisiin ja he pyöriskelivät yhdessä maassa. Laban ilmestyi ja iski prinssiä selkään, mutta käyrä veitsi, jota hän käytti, taittui syrialaista rautapaitaa vastaan. Minä löin Labania haavoittaen häntä päähän, jolloin hän hoiperteli taaksepäin ja kaatui vaunujen päälle. Jälleen hyökkäsi muita kimppuuni ja ilman Usertin antamaa varustusta olisin ollut ainakin kolme tuntia sitten kuolleena. Taistellen mielettömästi hoipertelin erään kivilohkareen luo nojaten siihen ja odotellessani uutta hyökkäystä näin, että Seti, jota Laban oli iskullaan haavoittanut, oli nyt tuon suuren hebrealaisen alla, joka oli tarttunut häntä kurkkuun ja aikoi kuristaa hänet kuoliaaksi.

Näin vielä jotakin muutakin — näin naisen, joka molemmin käsin piteli miekkaa ja työnsi sitä alaspäin, jolloin hebrealaisen ote heltisi Setin kurkusta.

"Petturi!" huusi eräs ja iski naista niin, että hän haavoittuneena horjui taaksepäin. Silloin kun kaikki näytti olevan lopussa ja olin kadottamaisillani tajuntani verenvuodon tähden, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja sotilaiden huudon: "Egypti! Egypti!" Näin sokaistuilla silmilläni aseitten välkkyvän, ja sotahuudon kaikuessa korvissani näytin vaipuvan uneen juuri kuin päivänvalo sammui.

VIII.

SETI VAROITTAA FARAOTA.

Unta, aina vaan unta. Unia äänistä, kasvoista, auringon- ja kuunvalosta ja itsestäni, uusia ja yhä uusia; unia huutavista joukoista ja ennen kaikkea, unia Merapin silmistä, jotka katselivat minua kuin kaksi loistavaa tähteä taivaalta. Sitten viimein herääminen ja sen mukana kipua ja pahoinvointia.

Ensiksi luulin, että olin kuollut ja makasin haudassa. Vähitellen sitten huomasin, etten ollut haudassa, vaan hämärässä huoneessa, joka oli tuttu minulle, olin omassa huoneessani Setin palatsissa Taniksessa. Tuossa lähellä vuodetta, jossa makasin, oli oma arkkuni täynnä käsikirjoituksia, jotka olin tuonut Memphiksestä. Koetin nostaa vasenta kättäni, mutta en voinut, ja katsoessani alas näin, että käsivarteni oli sidottu kuin muumiolla. Se toi minulle jälleen mieleen ajatuksen, että olin sittenkin kuollut, jos kuolemassa voisi olla näin paljon kärsimystä. Suljin silmäni ja ajattelin tai vaivuin joksikin aikaa horroksiin.

Maatessani siinä kuulin ääniä. Yksi niistä oli varmaankin lääkärin, joka sanoi: "Niin, hän jää eloon ja paranee ennen pitkää. Tuo isku päähän, joka teki hänet tiedottomaksi niin moneksi päiväksi, oli pahin hänen haavoistaan, mutta sekin särki vain luun eikä vahingoittanut aivoja. Haavat käsivarsissa paranevat helposti ja tuo rautapaita, joka oli hänen päällään, suojeli muuta ruumista iskuilta."

"Olen iloinen, lääkäri", vastasi ääni, jonka tunsin Usertin ääneksi, "sillä epäilemättä, jollei olisi ollut Anaa, olisi hänen korkeutensa joutunut kuoleman omaksi. On kummallista, että sellainen, jota en luullut muuksi kuin uneksivaksi kirjuriksi, osoitti olevansa niin urhoollinen soturi. Prinssi sanoo, että tämä Ana tappoi kolme tuollaista koiraa omin käsin ja haavoitti muita."

"Se oli oivallisesti tehty, teidän korkeutenne", vastasi lääkäri, "mutta vieläkin oivallisempaa oli, että hän edeltäpäin varasi tuon jälkijoukon ja paikalla lähetti ajajan kutsumaan sen avuksi. Se kuuluu olleen hebrealainen nainen, joka todella pelasti hänen korkeutensa hengen, kun hän unhottaen sukupuolensa pisti kuoliaaksi murhaajan, joka puristi prinssiä kurkusta."

"Siten kertoi prinssi, mikäli ymmärsin", hän vastasi kylmästi. "On ihmeellistä, miten heikko ja lopen väsynyt tyttö on työntänyt miekan läpi jättiläisen selän aina rintaan asti."

"Niin sanotaan. Kenties Ana pian kertoo meille totuuden, miten kaikki tapahtui. Hoitakaa häntä hyvin, lääkäri, ja te ette jää ilman palkintoa."

Sitten he poistuivat yhä keskustellen, ja minä makasin hiljaa ajatuksissani ja ihmetellen, sillä nyt palasi vähitellen muistini.

Vähän myöhemmin maatessani yhä silmät suljettuina, sillä tuo hämärä valokin näytti vaivaavan niitä, tuntui minusta kuin kuulisin naisen pehmeitä askelia vuoteeni vierestä ja tuntisin hyvää tuoksua, jota tulee naisen puvusta ja hiuksista. Katsoin ja näin Merapin tähden kaltaiset silmät, jotka katselivat minua juuri samalla lailla kuin olin unessa nähnyt.

"Terve, Israelin kuu", sanoin minä. "Tapaamme toisemme todellakin kummallisessa paikassa."

"Oi!" kuiskasi hän, "oletteko viimeinkin tajuissanne? Kiitän Jumalaa, kirjuri Ana, sillä kolme päivää olen luullut, että kuolette."

"Niinkuin olisi käynytkin ilman teitä, neiti, — minulle ja eräälle toiselle. Nyt näyttää siltä, että kaikki kolme elämme."

"Kunpa vain kaksi eläisi, prinssi ja te, Ana. Kunpa minä olisin kuollut", vastasi hän huoaten raskaasti.

"Ettekö arvaa? Koska minä olen hylkiö, joka olen pettänyt kansani. Koska heidän verensä vuotaa minun ja heidän välillään. Sillä minä tapoin tuon miehen, joka oli oma sukulaiseni, egyptiläisen tähden — tarkoitan, egyptiläisten tähden. Sentähden Jehovan kirous on päälläni ja niinkuin sukulaiseni kuoli, tulee epäilemättä päivä, jolloin minun on samalla lailla kuoltava, ja senjälkeen mitä sitten tulee?"

"Senjälkeen tulee rauha ja suuri palkinto, jos on oikeutta maassa tai taivaassa, oi jaloin kaikista naisista."

"Minäkö voisin niin ajatella! Hiljaa, kuulen ääniä. Juokaa tämä. Minä olen ylihoitajanne, kirjuri Ana, arvokas virka, sillä nyt koko Egypti rakastaa ja ylistää teitä."

"Epäilemättä pitäisi vain teitä, neiti Merapi, koko Egyptin rakastaa ja ylistää", vastasin minä.

Samassa astui Seti sisään. Yritin tervehtiä häntä kohottamalla vähemmän haavoittunutta käsivarttani, mutta hän tarttui käteeni ja puristi sitä hellästi.

"Terve teille, Menthun rakastettu, sodan jumala", hän sanoi miellyttävästi hymyillen. "Luulin palkanneeni kirjurin ja kas, tuo kirjuri olikin sotilas, josta tulisi sotaväen ylpeys."

"Terve teillekin, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Jos sanoin Anaa parhaimmaksi soturiksi, niin minkä nimen antaisimme teille, jolle olemme kiitollisuuden velassa elämästämme. Ei, älkää katsoko alas, vaan vastatkaa."

"Egyptin prinssi", vastasi hän hämmentyneenä, "minun työnihän oli niin pieni. Kuulin salahankkeesta sedältäni Jabezilta, karkasin pois, ja kun tunsin lapsuudestani; oikotiet, saavuin ajoissa perille. Jos olisin pysähtynyt ajattelemaan, kenties en olisi uskaltanut tehdä sitä."

"Ja mitä muuta, neiti? Mitä sanotte hebrealaisesta, joka kuristi kurkkuani ja eräästä miekan iskusta, joka ainiaaksi irroitti hänen otteensa?"

"Tuosta, teidän korkeutenne, en voi muistaa mitään tai hyvin vähän". Sitten, varmaan muistaessaan, mitä hän juuri kertoi minulle, hän kumarsi ja poistui huoneesta.

"Hän osaa puhua valhetta yhtä miellyttävästi kuin mitä muuta tahansa", sanoi Seti, kun Merapi oli mennyt. "Oi, minkälainen nainen hän onkaan, Ana. Täydellinen ihanuudessa, täydellinen urhoollisuudessa, täydellinen ymmärryksessä. Ihmettelen, mitkä ovat hänen virheensä? Jääköön teidän tehtäväksenne tuoda ne esille, sillä minä en löydä ainoatakaan."

"Kysykää niitä Kiiltä, oi prinssi. Hän on suuri tietäjä, niin suuri, että kenties hänen taitonsa voi saattaa ilmi, mitä nainen koettaa kätkeä. Kai mahdatte muistaa, että hän varoitti teitä erityisesti, ennen kuin matkustimme Gosheniin."

"Niin — hän sanoi, että elämäni joutuu vaaraan, niinkuin se todella olikin. Siinä hän oli oikeassa. Hän kertoi myös, että näkisin naisen, johon rakastuisin. Siinä hän oli väärässä. En ole nähnyt sellaista naista. Oi, tiedän hyvin, mitä ajattelette. Koska pidän neiti Merapia kauniina ja rohkeana, luulette, että rakastan häntä. Mutta, niin ei ole laita. En rakasta ketään naista, paitsi, luonnollisesti hänen Korkeuttaan. Ana, arvostelette minua itsenne mukaan."

"Ei sillä lailla, Ana. Jos joku rakastuu, hän rakastuu heti. Minusta tulee pian vanha ja hänestä lihava ja ruma, miten sitten voi rakastua enää? Tulkaa pian terveeksi, Ana, sillä toivon teitä avukseni kertoessani faraolle matkastani. Kerron hänelle, että minun mielestäni israelilaisia on paljon rasitettu ja hänen olisi annettava heille hyvitystä ja päästettävä heidät menemään."

"Mitähän farao sanoo nyt, kun he ovat yrittäneet tappaa hänen perillisensä?"

"Luulen, että farao suuttuu ja samoin koko Egyptin kansa, sillä he eivät arvostele oikein asiaa. Farao ei käsitä, että Laban ja hänen joukkonsa olivat oikeassa koettaessaan surmata minut, joka, vaikka tietämättäni, olin loukannut heidän Jumalansa pyhäkköä. Jos he olisivat tehneet toisin, eivät he olisi olleet mitään kunnon hebrealaisia, ja minä puolestani en voi vihata heitä. Kuitenkin koko Egypti on kiihkoissaan tuosta yrityksestä ja huutaa, että israelilaiset on hävitettävä."

"Minusta näyttää, prinssi, että, miten lieneekään Kiin ennustuksen laita, kolmas ainakin on täyttymäisillään — nimittäin, että tämä Goshenin matka saattaa valtaistuimenne vaaraan."

"Sitä en sano faraolle, Ana. Mutta jääköön tämä asia siksi, kunnes tulette terveemmäksi."

"Sotilaat tappoivat useimmat hebrealaiset, jotka vielä olivat elossa. Jotkut harvat pakenivat ja katosivat pimeyteen, niiden joukossa heidän johtajansa Laban, vaikka te olitte haavoittanut häntä. Ja kuusi otettiin kiinni elävänä. He odottavat nyt tuomiotaan. Minä olin vain vähän haavoittunut, ja te, jota luulimme kuolleeksi, olitte vain tajuttomana, ja tähän hetkeen asti olette houraillut tai ollut tajuttomana. Toimme teidät paareilla ja täällä olette ollut nyt nämä kolme päivää."

"Me nostimme hänet vaunuihin ja toimme hänet kaupunkiin, sillä jos olisimme jättäneet hänet sinne, olisivat israelilaiset varmasti tappaneet hänet. Kun farao sai kuulla, mitä hän oli tehnyt, antoi hän tuon puutarhassa olevan pikku talon hänelle, jotta häntä voitaisiin suojella, ja sitäpaitsi orjanaisen palvelemaan häntä. Siellä hän siis asustaa, omaten kaikki hovin etuoikeudet, ja tänä aikana on hän ollut teidän ylihoitajattarenne."

Tällä hetkellä tunsin itseni niin väsyneeksi, että suljin silmäni.
Kun avasin ne jälleen, oli prinssi mennyt.

Kului vielä kuusi päivää, ennen kuin minun sallittiin nousta vuoteesta; sinä aikana näin usein Merapin. Hän oli hyvin surullinen ja eli alituisessa pelossa, että hebrealaiset tappaisivat hänet. Häntä vaivasi myös ajatus, että hän oli pettänyt uskonsa ja kansansa.

"En koskaan pääse hänestä vapaaksi, niin kauan kuin molemmat elämme", vastasi hän. "Minä kuulun hänelle, eikä hän tahdo päästää minua noista kahleista, koska hänen sydämensä on kiintynyt minuun."

"Ja onko teidän sydämenne kiintynyt häneen?" kysyin. Hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Naisella ei saa olla sydäntä. Oi, Ana, minä olen onneton", hän vastasi ja meni pois.

Näin muitakin. Prinsessa tuli tervehtimään minua. Hän kiitti minua kovin siitä, että olin pitänyt hänelle antamani lupauksen ja suojellut prinssiä. Sitä paitsi hän toi minulle kultaisen lahjan faraolta, ja itse hän lahjoitti minulle hienoja pukuja. Hän kyseli minulta tarkkaan Merapista, josta huomasin, että hän oli jo mustasukkainen, ja oli iloinen kuullessaan, että hänet oli kihlattu eräälle hebrealaiselle. Vanha Bakenkhonsukin tuli ja kyseli minulta paljon prinssistä, hebrealaisista ja Merapista, erittäinkin Merapista, jonka teoista, niin hän sanoi, koko Egypti puhui. Vastasin noihin kysymyksiin parhaan kykyni mukaan.

"Tässä meillä on nainen, josta Kii kertoi", sanoi hän. "Hän, joka on tuottava niin paljon iloa ja surua Egyptin prinssille."

"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eihän hän ole ottanut häntä luoksensa eikä luullakseni aio ottaakaan."

"Kuitenkin hän tekee sen, joko hän sitten aikoo tai ei. Hänen tähtensähän nainen petti kansansa, joka israelilaisten mielestä on kuoleman synti. Kahdesti hän pelasti prinssin elämän, ensiksi varoittamalla häntä hyökkäyksestä ja sitten omalla kädellään surmaamalla sukulaisensa, joka oli tappaa hänet. Eikö se ollut niin? Sanokaa minulle, tehän olitte siellä."

"Sitä, että mitä hän sanoneekin, hän rakastaa prinssiä, jollei hän rakasta teitä", ja hän katsoi minuun tarkasti.

"Kun naisella on prinssi ja sellainen prinssi läheisyydessään, vaivaisiko hän itseään asettamalla pauloja pyydystääkseen kirjurin?" kysyin vähän katkerasti.

"Oho!" sanoi hän nauraen tavallista leveätä nauruaan, "asiat ovat siis sillä lailla, ovatko ne? Hyvä, niin ajattelinkin, mutta, ystävä Ana, varoitan teitä ajoissa. Älkää koettako houkutella Kuuta alas taivaalta kotinne valoksi, jottei hän tulisi, ja aurinko, hänen herransa, suuttuisi ja polttaisi teitä. Hyvä, hän rakastaa prinssiä, ja siksi ennemmin tai myöhemmin hän saa hänetkin rakastumaan itseensä."

"Useimpiin miehiin nähden, Ana, se olisi helposti tehty. Huokaus, muutamia puoleksi kätkettyjä kyyneliä oikealla hetkellä, ja asia on valmis, kuten olen kuullut tuhannet kerrat tapahtuneen. Mutta sellaiseen nähden kuin tämä prinssi on, se mahtaa käydä toisin. Hän näyttää prinssille, että hän on kadottanut nimensä hänen tähtensä; että hänen tähtensä on kansansa vihaama ja Jumalansa hylkäämä, ja saa siten prinssin säälimään itseään. Ja sääliväisyys on rakkauden oma sisar. Tai kenties ollen myöskin viisas, hän tahtoo antaa prinssille neuvoja noissa kaikissa israelilaisia koskevissa asioissa, ja siten tunkeutuu hän tämän sydämeen ystävyyden puvussa, ja sitten hänen suloutensa ja kauneutensa saavat aikaan lopun luonnon lakien mukaan. Joko sitä tai tätä tietä, myötä- tai vastavirtaa, perille hän tulee."

"Jos niin käy, mitäpä siitä? Onhan Egyptin hallitsijoilla tapana pitää useampia puolisoja."

"Tarkoitan, Ana, että Seti luullakseni on mies, joka todella haluaa omata vain yhden, ja tämä yksi on oleva tuo hebrealainen. Niin, hebrealainen nainen on hallitseva Egyptiä ja kääntävä sen palvelemaan omaa Jumalaansa, sillä ei milloinkaan hän rupea palvelemaan meidän jumaliamme. Ja todellakin, kun hänen kansansa huomaa, että hän tottelee heitä, käyttävät he häntä siihen. Tai ehkä hänen Jumalansa itse tahtoo käyttää häntä toteuttamaan tarkoituksiaan, kuten hän lienee nyt jo käyttänyt häntä."

"Jälkeenpäin — kuka tietää? Minä en ole tietäjä, en ainakaan missään tärkeämmässä asiassa, kysykää sitä Kiiltä. Mutta minä olen hyvin, hyvin vanha ja olen tarkastellut maailmaa, ja sanon teille, että näin käy, jollei" — ja hän pysähtyi.

"Jollei Userti ole rohkeampi kuin luulen ja tapa tuota hebrealaista sitä ennen tai vielä parempi, toimita jotakin hebrealaista surmaamaan häntä. Jos tahtoisitte tulla faraon ja Egyptin ystäväksi, voisitte kuiskata sen Usertin korvaan, Ana."

"Arvasinkin sen, ettette sitä tekisi, Ana, te, joka myöskin sätkyttelette tuossa kuun sädeverkossa, mikä on vahvempi ja todellisempi kuin palmunoksista tai pellavasta punottu. Enkä minäkään halua, sillä tällä iällä haluan niin mielelläni katsella ihmisten leikkiä, ja kun itsekin olen ihminen, pelkään ehkäistä jumalien tarkoituksia. Pyöriköön tuo käärö, niinkuin se haluaa, ja kun se on auki, lukekaa se ja muistakaa, mitä minä sanoin tänään teille. Siitä tulee oivallinen kertomus, jonka loppu on kirjoitettu verellä musteen sijasta. Ha! Ha-a-ha!" ja nauraen hän nilkutti huoneesta jättäen minut pelon valtaan.

Sitäpaitsi prinssi kävi luonani joka päivä ja jo ennen kuin jätin vuoteeni, alkoi sanella minulle tiedonantoaan faraolle, sillä hän ei tahtonut käyttää ketään muuta kirjuria. Sen pääsisältö oli se, johon hän jo edeltäpäin oli viitannut, nimittäin että Israelin kansan, joka oli niin paljon kärsinyt egyptiläisten vuoksi, pitäisi nyt päästä lähtemään, niinkuin heidän profeettansa määräsivät, esteettömästi minne haluaisivat. Meitä matkallamme kohdanneesta hyökkäyksestä kertoi hän, sanoen, että sen olivat tehneet muutamat kiivailijat luullen, että heidän Jumalaansa oli häväisty, teko, josta ei koko kansan pitäisi saada kärsiä. Tuon kertomuksen viimeiset sanat olivat:

"Pyydän sinua, farao, muistamaan, että Amon, egyptiläisten jumala, ja Jehova, israelilaisten Jumala, eivät voi yhdessä hallita samassa maassa. Jos molemmat jäävät Egyptiin, nousee täällä jumalien välinen taistelu, jolloin kuolevaiset painetaan tomuun. Sentähden pyydän sinua, päästä Israel menemään."

Kun olin parantunut ja noussut vuoteeltani, kopioin tämän kertomuksen kauneimmalla käsialallani ja kieltäydyin kertomasta sen sisällyksestä kenellekään, vaikka kaikki kyselivät, muun muassa visiiri Nehesi, joka toi minulle lahjan, jotta paljastaisin salaisuuden. Tästä sai Setikin kuulla, en tiedä miten, ja hän oli hyvin tyytyväinen minuun, tietäessään, että Egyptissä oli kirjuri, jota ei voitu lahjoa. Usertikin kysyi sitä minulta ja kummallista kyllä, kun kieltäydyin vastaamasta, ei hän ollut vihainen, koska, niinkuin hän selitti, minä tein velvollisuuteni.

Viimein oli kertomus valmiiksi kirjoitettu ja sinetöity, ja prinssi omin käsin, mutta äänettömänä, laski sen faraon polville julkisessa istunnossa, sillä hän ei uskonut sitä kenenkään muun tehtäväksi. Amenmeseskin toi esiin kertomuksensa sekä visiiri Nehesi ja vartija joukon kapteeni, joka pelasti meidät kuolemasta. Kahdeksan päivää myöhemmin kutsuttiin prinssi suureen valtion neuvostoon, Kuten kaikki muutkin kuninkaallisen huoneen jäsenet sekä korkeat sotaherrat. Minäkin sain kutsun, kuten kaikki, jotka olivat olleet osallisina noissa tapahtumissa.

Prinssi ajoi prinsessan seurassa faraon palatsiin kultaisissa vaunuissa, joita veti kaksi maidonvalkeata sotaoritta, jotka olivat pelastaneet suuren Rameseksen hengen Syrian sodassa. He ajoivat pitkin katuja, joilla seisoi tuhansittain kansaa, tervehdyshuutojen kaikuessa.

"Katsokaa", sanoi vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, joka oli minun seuralaiseni toisissa vaunuissa, "Egypti on ylpeä ja iloinen. Se luuli, että prinssi oli vain unien uneksija. Mutta nyt se on kuullut kertomuksen tuosta matkalla tapahtuneesta hyökkäyksestä ja huomannut, että hän onkin sotilas ja soturi parasta laatua. Sentähden se rakastaa häntä ja iloitsee."

"Silloinhan, samasta syystä, Bakenhhonsu, olisi surmaaja suuremman arvoinen kuin viisain kirjuri."

"Niin hän onkin, Ana, varsinkin jos tuo surmaaja on todellinen mies. Kirjuri luo uutta, mutta murhaaja tappaa, ja kuoleman hallitsemassa maailmassa kunnioitetaan sitä, joka tappaa, enemmän kuin sitä, joka saa aikaan uutta. Kuulkaa, nyt he huutavat teidän nimeänne. Sentähdenkö, että olette sepittänyt joitakin kirjoituksia? Sanon teille, ei. Vaan siksi, että tapoitte kolme miestä tuolla matkalla. Jos tahdotte tulla kuuluisaksi ja rakastetuksi, Ana, lopettakaa kirjojen sepittäminen ja ruvetkaa kauloja katkomaan."

"Oho!" nauroi Bakenkhonsu, "te olette paljon tyhmempi kuin luulin. Mitä etua ihmisellä on siitä, mitä on hänen kuolemansa jälkeen? Niin, tänään tuo sokea, ruikuttava kerjäläinen temppelin portailla merkitsee enemmän Egyptille kuin kaikki faraoitten muumiot. Ottakaa, mitä elämä voi teille antaa, Ana, älkääkä vaivatko itseänne ajattelemalla niitä, jotka on pantu hautoihin murenemaan."

"Hyvin huonoa, Ana, niinkuin kaikki muukin, mistä me voimme puhella ja mihin kosketella. Huono uskonto soveltuu huonoihin sydämiin, jollaisia ovat kaikki muut paitsi yksi joka tuhannesta. Niin, jos tahdotte menestyä, seuratkaa sitä, ja kun olette kuollut, tulen minä ja nauran haudallanne ja sanon: 'Tässä makaa eräs, josta olin toivonut enemmän kuin toivoin herrastanne.'"

"Senhän saamme ennen pitkää nähdä, luulen minä. Ihmettelen, kuka tahtoo kulkea hänen vierellään ennen kuin Niili seuraavan kerran tulvii. Kenties hän haluaa vaihtaa faraon kultaiset vaunut härkävaunuihin ja te ajatte härkiä ja keskustelette hänen kanssaan tähdistä — tai kenties kuusta. No, te mahdatte kumpikin tulla siten onnellisemmiksi ja hän, tuo kuu, on kateellinen jumalatar, joka pitää siitä, että häntä palvellaan. Hoh-ho-o! Tässä ovat palatsin portaat. Auttakaa minut alas, Kuun neidin pappi."

Me astuimme sisälle palatsiin, jossa meidät johdettiin läpi suuren salin pienempään huoneeseen, jossa farao ilman virkapukua odotti meitä istuen seetripuisessa tuolissa. Silmätessäni häneen näin, että hänen kasvonsa olivat synkät ja levottomat, ja minusta tuntui kuin olisi hän tullut vanhemmaksi. Prinssi ja prinsessa tervehtivät häntä, kuten me muutkin, mutta hän ei vastannut. Kun kaikki olivat läsnä ja ovet oli suljettu, sanoi farao:

"Olen lukenut, poikani Seti, kertomuksesi, joka koskettelee vierailuasi israelilaisten keskuudessa ja kaikkea, mitä siellä tapahtui sinulle; ja myöskin teidän, sisarenpoikani Amenmeses, ja teidän, upseerit, jotka seurasitte Egyptin prinssiä. Ennen kuin puhun niistä, astukoon kirjuri Ana, joka oli hänen korkeutensa kanssa vaunuissa silloin, kun hebrealaiset hyökkäsivät hänen päällensä, esille ja kertokoon minulle kaiken, mitä tapahtui."

Silloin astuin esille ja pää kumarruksissa toistin tuon kertomuksen ainoastaan niin paljon kuin mahdollista jättäen kertomatta itsestäni. Kun olin lopettanut, sanoi farao:

"Se, joka puhuu vain puolet totta, on haitallisempi kuin valehtelija. Istuitteko te sitten vaunuissa, kirjuri, tekemättä mitään silloin kun prinssi taisteli henkensä edestä? Vai juoksitteko karkuun? Puhu, Seti, ja sano, minkälaista osaa tämä mies näytteli, hyvääkö vai huonoako?"

Prinssi kertoi minun osanotostani taisteluun sellaisin sanoin, jotka ajoivat veren kasvoilleni. Hän kertoi myös, että minä olin määrännyt tuon kaksikymmenmiehisen vartijajoukon seuraamaan huomaamatta meitä, pukenut kaksi harjaantunutta sotilasta juoksijoiksi ja taistelun alussa lähettänyt ajajan apua hakemaan. Hän kertoi myös haavoittumisestani, ja että olin vasta aivan äsken parantunut. Hänen lopetettuaan sanoi farao:

"Tiedän, että tuo kertomus on tosi, sillä olen kuullut sen muiltakin.
Kirjuri, olette tehnyt hyvin. Tulkaa tänne."

Menin horjuvin askelin ja polvistuin hänen majesteettinsa eteen. Hänen kaulassaan riippui ihanat, kultaiset vitjat. Hän otti ne ja heitti ne pääni yli sanoen:

"Koska olette osoittautunut sekä uskolliseksi että viisaaksi, annan teille tämän mukana kuninkaan neuvonantajan ja seuralaisen arvonimen, ja oikeuden kaiverruttaa sen myös hautakiveenne. Menkää, kirjuri Ana, neuvonantaja ja kuninkaan seuralainen."

Vetäydyin pois hämmentyneenä, ja kun astuin Setin ohi, kuiskasi hän korvaani:

"Pyydän teitä, Ana, älkää luopuko prinssin seurasta, vaikka olette päässytkin kuninkaan seuralaiseksi."

Sitten farao määräsi, että vartioston päällikön oli saatava virkaylennystä ja lahjoja oli annettava jokaiselle sotilaalle; ja lapsille, joiden isät olivat kaatuneet, oli annettava eläke; kaksinkertainen eläke noiden kahden miehen perheille, jotka olin pukenut juoksijoiden valepukuun. Tämän tehtyään puhui farao jälleen hitaasti ja miettien, käskien ensin kaikkien seuralaisten ja vartijoiden poistua huoneesta. Minäkin olin menemäisilläni, mutta vanha Bakenkhonsu tarttui viittaani sanoen, että uusi neuvonantajan arvo antoi minulle oikeuden jäädä sinne.

"Prinssi Seti", puhui farao, "kaiken tämän jälkeen, mitä olen kuullut, huomaan tuon kertomuksesi kummalliseksi. Sitäpaitsi, sen luonne on aivan erilainen kuin kreivi Amenmeseksen ja upseerien. Neuvot minua päästämään israelilaiset minne he vain haluavat mennä, muutamien rasitusten tähden, joita he joskus ovat kärsineet, jotka rasitukset kuitenkin ovat tehneet heidät lukuisiksi ja rikkaiksi. Tuota neuvoa en aio noudattaa. Mieluummin haluan lähettää sotajoukon Goshenin maahan lähettämään tuon kansan, joka yhdistyi salaliittoon murhatakseen Egyptin prinssin, lännen portin läpi, siellä palvelemaan Jumalaansa taivaassa tai helvetissä. Niin, lyömään heidät aina harmaahapsisista rintalapsiin asti."

"Sellainen on tahtoni", jatkoi Meneptah, "ja ne, jotka seurustelevat kanssasi, ja kaikki neuvonantajani ovat samaa mieltä kuin minä, sillä totisesti Egypti ei voi sietää sellaista ilkeätä petosta. Kuitenkin lakimme ja tavan tähden on välttämätöntä, ennen kuin ryhdytään noihin suuriin sotatoimiin ja valtiollisiin asioihin, että se, joka on lähinnä valtaistuinta ja määrätty perimään sen, antaa suostumuksensa siihen. Suostutko, Egyptin prinssi?"

"En suostu, farao. Minusta se olisi katala teko. Kymmeniätuhansia surmattaisiin syystä, että muutamat hupsut hyökkäsivät miehen kimppuun, joka sattui olemaan kuninkaallista sukua, koska tämä varomattomuudessaan oli loukannut heidän pyhintään."

Huomasin, että tämä vastaus suututti faraota, sillä ei koskaan ennen ollut hänen tahtoaan tällä lailla vastustettu. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:

"Suostutko sitten, prinssi, lievempään tuomioon, nimittäin siihen, että hebrean kansa hajoitetaan, että vaarallisimmat lähetetään erämaihin tekemään työtä vuorikaivoksissa ja kivilouhimoissa, ja loput sijoitetaan orjiksi ympäri Egyptiä?"

"En suostu, farao. Minun mitätön mielipiteeni on kirjoitettu tuohon kertomukseen, eikä sitä voi muuttaa."

Meneptahin silmät leimahtivat, mutta vieläkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:

"Jos sinä olisit tässä minun paikallani, prinssi Seti, niin sanopas meille, jotka olemme tähän kokoontuneet, millälailla sinä käyttäytyisit näitä hebrealaisia kohtaan?"

"Tekisin niinkuin olen sanonut tuossa kertomuksessa. Jos joskus nousen valtaistuimelle, päästän heidät menemään, minne haluavat ja saavat ottaa omaisuutensa mukaansa."

Kaikki läsnäolevat tuijottivat hämmästyneinä häneen ja nurisivat. Mutta farao nousi vapisten vihasta. Tarttuen viittansa rinnuksiin hän repäisi sen ja huusi peloittavalla äänellä:

"Kuulkaa häntä, te Egyptin jumalat! Kuulkaa poikaani, joka häpäisee minua vasten kasvojani ja tahtoo taivuttaa teidän niskanne vieraan Jumalan kantapään alle. Prinssi Seti, kuninkaallisten ja neuvonantajieni läsnäollessa, minä —"

Hän ei sanonut enempää, sillä prinsessa Userti, joka tähän asti oli istunut äänettömänä, juoksi hänen luokseen, ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen alkoi kuiskailla hänen korvaansa. Farao kuunteli häntä, sitten hän istuutui ja puhui jälleen.

"Prinsessa muistuttaa minua, että tämä on tärkeä asia, jota ei ole päätettävä hätäisesti. Voi olla, että prinssi, neuvoteltuaan hänen kanssaan ja oman sydämen kanssa, ja ehkä pyydettyään jumalien viisautta, haluaa peruuttaa sanat, jotka ovat päässeet hänen suustaan. Käsken sinua, prinssi, odottamaan minua täällä samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Sitäpaitsi määrään, ettei kukaan läsnäolija, kuoleman uhalla, saa sanaakaan puhua siitä, mitä näitten seinien sisällä on tapahtunut."

Meneptah nousi jo näyttääkseen, että neuvottelu oli lopussa, kun visiiri Nehesi astui lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tehdään noille hebrealaisille vangeille, noille murhaajille, jotka vangittiin tuolla matkalla?"

"Heidän syyllisyytensä on todistettu. Heitä on ruoskittava raipoilla, kunnes kuolevat, ja jos heillä on vaimoja tai lapsia, on ne otettava kiinni ja myytävä orjiksi."

IX.

AMONIN KUKISTUMINEN.

Tuona iltana istuin rauhattomana työhuoneessani prinssin palatsissa yrittäen kirjoittaa, sillä tunsin, että onnettomuudet uhkasivat herraani prinssiä, enkä tiennyt mitä tehdä, saadakseni hänet suojelluksi niiltä. Ovi aukeni ja vanha kamariherra Pambasa ilmestyi ja puhutteli minua uusilla arvonimilläni sanoen, että hebrealainen neiti Merapi, joka oli ollut hoitajattareni, halusi puhua kanssani. Samassa tämä tulikin ja seisahtui eteeni.

"Kirjuri Ana", sanoi hän, "olen juuri nähnyt setäni Jabezin, joka on tullut tai on lähetetty tuomaan minulle sanaa", ja hän epäröi.

"Ei. Laban on paennut eikä kukaan tiedä, missä hän on, ja Jabez on säästynyt enemmiltä vastuksilta petturin setänä vain ottamalla vastaan tämän tehtävän."

"Pyytää minua, jos tahdon välttää kuolemaa ja Jumalan vihaa, vaikuttamaan hänen korkeutensa sydämeen, mutta en tiedä, miten tehdä —"

"— paitsi ehkä teidän, hänen ystävänsä ja neuvonantajansa, avulla", jatkoi hän, kääntäen kasvonsa pois. "Jabez on kuullut, että farao aikoo kokonaan hävittää Israelin kansan."

"En voi sanoa, mutta luulen, että kaikki hebrealaiset sen tietävät. Tunsin sen itsessäni, vaikka kukaan ei ollut sanonut sitä minulle. Hän tietää myös, ettei sitä voida tehdä Egyptin lain mukaan, jollei prinssi, joka on valtaistuimen perillinen ja täysi-ikäinen, suostu siihen. Nyt olen tullut pyytämään teitä rukoilemaan, ettei prinssi suostuisi."

"Miksi ette itse pyydä prinssiltä, Merapi —" aloitin minä, kun samassa kuulin takaani Setin äänen — sillä hän oli tullut sisälle yksityisovesta kantaen kädessään muutamia kirjoituksia — sanovan:

"Ja minkä pyynnön jalosukuinen neiti Merapi tahtoisi tehdä minulle?
Ei, astukaa esiin ja puhukaa, Israelin kuu."

"Oi prinssi", vastasi hän, "pyyntöni on tämä, että pelastaisitte hebrealaiset kuolemasta, johon teillä yksin on valta."

"Luulen, että hän tuli katsomaan Anaa, puolisoni, niin kuin minäkin, ja epäilemättä sinäkin tulit. Ja ollessaan täällä pyytää hän minua suojelemaan kansaansa."

"Ja minä pyydän sinua, puolisoni, antamaan hänen kansansa miekan surmattavaksi, minkä se on ansainnut yrittäessään murhata sinut."

"Ja rangaistako jokaista heitä, Userti, vaikka muutamat jo riutuvat ruoskan iskujen alla", lisäsi prinssi vavahtaen. "Loput ovat viattomia — miksi pitäisi heidän kuolla?"

"Siksi, että valtaistuimesi on muuten vaarassa, Seti. Sanonpa sinulle, jos jatkat faraon tahdon vastustamista, niinkuin Egyptin lain mukaan voit tehdä, tekee hän sinut perinnöttömäksi ja asettaa serkkusi Amenmeseksen sinun paikallesi, niinkuin hän Egyptin lain mukaan voi tehdä."

"Tiedän sen, Userti. Kuitenkin, miksi tekisin väärin yksityisen onneni tähden? Kysymys on siitä, mikä on oikein?"

Userti katseli häneen hämmästyneenä. Hän ei milloinkaan ymmärtänyt Setiä, eikä voinut edes uneksia, että tämä tahtoi luopua maailman mahtavimmasta valtaistuimesta pelastaakseen kysymyksen alaisen kansan, koska hän oli sitä mieltä, ettei heidän pitänyt kuolla. Kuitenkin aivan vaistomaisesti hän jätti ensimmäisen kysymyksen vastaamatta ja tarttui toiseen.

"Se on oikein", sanoi hän, "monesta syystä, joista minun ei tarvitse mainita muita kuin yksi, sillä siihen sisältyvät kaikki muut. Egyptin jumalat ovat oikeita jumalia, joita meidän on palveltava ja toteltava, tai jouduttava turmioon nyt ja tulevaisuudessa. Israelilaisten Jumala on väärä jumala ja ne, jotka palvelevat häntä, ovat harhaoppisia ja harhaoppisuutensa tähden kuolemaan tuomittuja. Sentähden on aivan oikein, että niiden, jotka oikeat jumalat ovat tuominneet, on kuoltava heidän palvelijoittensa miekan surmaamina."

"Tuo on hyvin perusteltu, Userti, ja jos on niin, kenties minunkin ajatukseni muuttuvat tässä asiassa samanlaisiksi kuin sinun, ettei minun enää kauemmin tarvitse vastustaa faraota ja hänen tahtoaan. Mutta onko niin? Siitä on kysymys. En kysy sinulta, koska sanot, että Egyptin jumalat ovat oikeita jumalia, ja kun tiedän, mitä vastaisit tai pikemmin, ettet antaisi mitään kunnollista vastausta. Mutta minä kysyn tältä jalosukuiselta neidiltä, onko hänen Jumalansa väärä, ja jos hän vastaa, ettei se ole, niin pyydän, että hän todistaisi sen minulle, jos hän voi. Jos hän kykenee todistamaan sen, silloin toistan faraolle kolmen päivän kuluttua saman kuin tänään sanoin hänelle. Jollei hän kykene todistamaan sitä, silloin ajattelen asiaa hyvin tarkasti. Vastatkaa nyt, Israelin kuu, ja muistakaa, että tuhansien elämä riippuu teidän sanoistanne."

"Oi! teidän korkeutenne", alkoi Merapi. Sitten hän pysähtyi, puristi kätensä yhteen ja katsoi ylöspäin. Luulen, että hän rukoili, sillä hänen huulensa liikkuivat. Hänen seistessään tuossa näin ja luulen, että Setikin näki, ihmeellisen valon leviävän hänen kasvoilleen ja silmiinsä. Se oli innostuksen ja kirkastuksen jumalallista tulta.

"Miten voin minä, halpa hebrealainen nainen, todistaa teidän korkeudellenne, että minun Jumalani on oikea Jumala ja Egyptin jumalat ovat vääriä? En tiedä, ja kuitenkin — onko teidän monien jumalienne joukossa, joita palvelette, yhtään sellaista, jonka haluaisitte asettaa minun Jumalaani vastaan?"

"Epäilemättä, israeliitta", vastasi Userti. "Meillä on Amon-Raa, jumalien isä, josta kaikki muut jumalat ovat saaneet alkunsa, ja jolta he saavat voimansa. Tuolla vanhan temppelin pyhäkössä on hänen kuvapatsaansa. Siirtäköön teidän Jumalanne hänet paikoiltaan, jos voi! Mutta mitä te tuotte mahtavaa Amon-Raata vastaan?"

"Minun Jumalallani ei ole mitään kuvapatsasta ja hänen pyhäkkönsä on ihmisten sydämissä, niin minulle ovat opettaneet hänen profeettansa. Minulla ei ole mitään tuotavana tähän taisteluun, paitsi sitä, mikä on uhrattava kaikissa taisteluissa — elämäni."

"Tarkoitan, että minä, turvaton ja yksinäinen, menen Amon-Raan läheisyyteen hänelle pyhitettyyn temppeliin, ja Jumalani nimessä käsken hänet tappamaan minut, jos hän kykenee."

"Jos hän kykenee! Kuulkaa tuota jumalanpilkkaajaa! Hyväksytkö sinä,
Seti, että hän käskee isä Amonia, niinkuin perinnölliset ylipapit?
Hän saa hengellään maksaa tuon häväistyksen."

"Ja jollei suuri jumala Amon voi, tai ei katso hyväksi surmata teitä, jalo neiti, niin miten se todistaa, että teidän Jumalanne on mahtavampi kuin hän?" kysyi prinssi. "Kenties hän hymyilee ja sääliväisyydessään antaa häväistyksen mennä ohitseen, kuten teidän Jumalanne teki minulle."

"Sen täytyy tulla todistetuksi, teidän korkeutenne. Jollei minulle tapahdu mitään, tai jos minua suojellaan siitä, silloin minä tahdon uskaltaa pyytää Jumalaani tekemään jonkun merkin ja ihmeen, ja alentamaan Amon-Raan teidän nähtenne."

"Ja jos teidänkin Jumalanne hymyilisi, eikä ottaisi asiaa huomioonsa, niinkuin hän teki minulle, kun hänen pappinsa rukoilivat häntä, niin mitä silloin olemme oppineet hänen voimastaan tai Amon-Raan voimasta?"

"Oi prinssi, te ette halua oppia mitään. Jos minä säästyn Amonin vihalta ja minun Jumalani on kuuro rukouksilleni, silloin olen valmis antautumaan Amonin pappien käsiin, jotta he voivat kostaa minulle kaiken herjaukseni."

"Tuo on jalon sydämen puhetta", sanoi Seti. "Kuitenkaan en halua, että tämä jalo neiti panisi elämänsä alttiiksi tällaisen riidan vuoksi. En usko, että kumpikaan Egyptin Amon enemmän kuin israelilaisten Jumalakaan väistyisi. Mutta olen varma, että Amonin papit kostavat häväistyksen ja he tekevät sen tarpeeksi julmasti. Kohtalo on teitä vastaan, neiti. Teidän ei tarvitse todistaa uskoanne verellä."

"Miksi ei?" kysyi Userti. "Mitä tämä tyttö merkitsee sinulle, Seti, että sinä asettuisit hänen ja hänen pahuutensa hedelmien väliin, sinä, joka ainakin nimeltä olet sen jumalan ylimmäinen pappi, jota hän häpäisi, ja kannat hänen pukujaan temppelin juhlapäivinä? Hän uskoo Jumalaansa, jätä hänen Jumalansa asiaksi auttaa häntä niinkuin hän on uskaltanut väittää tämän tekevän."

"Sinä uskot Amoniin, Userti. Oletko sinä valmis panemaan henkesi alttiiksi hänen Jumalaansa vastaan tässä riidassa?"

"Minä en ole kyllin mieletön ja pöyhkeä, Seti, uskoakseni, että koko maailman jumala astuisi alas taivaasta suojelemaan minua rukoukseni mukaan, niinkuin tämä jumalaton tyttö sanoo uskovansa."

"Sinä et suostu. Mitä sitten sanotte te, Ana, joka olette Amonin uskollinen palvelija?"

"Minä sanon, prinssi, että olisin uhkarohkea, jos veisin voiton hänen ylipapiltaan tällaisessa asiassa."

"Ja ylipappi sanoo, että hän olisi turhanpäiväinen, jos hän työntäisi niin kauas suuren viran etuoikeudet, viran, jota hän ei milloinkaan ole etsinyt itselleen."

"Teidän korkeutenne", keskeytti Merapi suloisella, pyytävällä äänellä, "pyydän teitä, olkaa armollinen minulle ja sallikaa minun tehdä tuo koe, jota olen halunnut, en tiedä miksi. Sanoja sellaisia, joita olen puhunut, ei voi peruuttaa. Ne on jo kirjoitettu iankaikkisuuden kirjaan, ja ennemmin tai myöhemmin, joko tätä tai tuota tietä, ne täytyy täyttää. Elämäni on pantu pantiksi vetoon ja minä tahdon heti saada tietää, menetänkö sen."

"Totisesti, israeliitta, minä uskon, ettei tuo rohkeus jätä teitä pulaan sittenkään kuin joudutte Kiin, Amonin uhripapin, ja muitten pappien armoille tuon temppelin holveissa, jota tahdotte häväistä."

"Minäkin uskon, ettei se jätä minua, teidän korkeutenne, jos sellainen tulisi kohtalokseni. Vastatkaa, Egyptin prinssi."

Seti katsoi Merapiin, joka seisoi hänen edessään niin tyynenä pää alas painettuna ja kädet ristissä rinnalla. Sitten hän katsahti Usertiin, jonka kasvoilla näkyi ivallinen hymy. Hän ymmärsi tuon hymyn tarkoituksen niin kuin minäkin. Siitä näkyi selvästi, ettei hän uskonut Setin sallivan tuon kauniin naisen, joka oli pelastanut hänen elämänsä, panna henkeään alttiiksi minkään taivaan tai helvetin voiman tähden. Hetken käveli prinssi edes takaisin huoneessa, sitten hän pysähtyi ja sanoi äkkiä kääntyen, ei Merapille vaan Usertille:

"Tapahtukoon tahtosi. Mutta muista, jos tämä rohkea nainen epäonnistuu ja kuolee, on hänen verensä sinun päälläsi, ja jos hän voittaa ja elää, pidän häntä jaloimpana koko naismaailmasta ja rupean tutkistelemaan tätä uskonnon asiaa, Israelin kuu. Nimellisenä Amon-Raan ylipappina minä hyväksyn vaatimuksenne jumalan puolesta, vaikka en tiedä, ottaako hän sitä edes huomioonsa. Koe on pantava toimeen ensi yönä temppelin pyhäkössä tuntina, joka ilmoitetaan teille. Minä olen siellä läsnä ollakseni varma, että teitä kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja muutamia muitakin tulee sinne. Kirjoittakaa määräykseni, kirjuri Ana, ja antakaa Amonin pääpapille, Roille, ja uhripapille, tietäjä Kiille, tiettäväksi, että minä tahdon keskustella heidän kanssaan. Hyvästi, jalo neiti."

"Kiitän teitä, prinssi, omasta ja kansani puolesta. Mitä tapahtuneekin, pyydän teitä, älkää unohtako anomustani suojella heitä sodalta, sillä he ovat viattomia. Ja nyt pyydän, että minun annettaisiin olla aivan yksin siksi, kunnes käsketään temppeliin, sillä minun on valmistettava itseäni niin hyvin kuin voin alistuakseni kohtalooni, mikä se sitten lieneekin."

"Oi, ystävä! Mitä olen tehnyt?" sanoi Seti. "Onko jumalia ollenkaan?
Sanokaa minulle, onko jumalia?"

"Kenties ensi yönä saamme tietää sen, prinssi", vastasin minä. "Ainakin Merapi luulee, että on Jumala, ja epäilemättä on hänen uskonsa määrätty pantavaksi koetukselle. Tämä, niin uskon, on se tervehdys, jonka setänsä Jabez toi hänelle."

Oli yön pimein hetki. Seisoimme Amon-Raan vanhan temppelin pyhäkössä, jota monet lamput valaisivat. Se oli kauhea paikka. Molemmin puolin kannattivat suuret pylväät raskasta kattoa. Pyhäkön päässä oli Amon-Raan kuvapatsas, neljä kertaa miehen kokoinen. Hänen otsallaan, kruunun alapuolella, oli kaksi pientä kivistä hiuskiehkuraa, ja kädessään hän piti valtikkaa voiman ja ikuisuuden merkkinä. Lampunvalo välkkyi hänen kovilla, hirveillä kasvoillaan, jotka oli käännetty itäänpäin. Hänen päässään oli Egyptin kaksinkertainen kruunu ja kädessään reiällinen risti, joka oli merkkinä elämän ikuisuudesta. Amon-Raan vasemmalla puolella oli puolikuu, joka muuttui täydeksi kuuksi. Hänkin piti oikeassa kädessään reiällistä ristiä, ikuisen elämän merkkiä, ja vasemmassa voiman valtikkaa. Sellainen oli tämä mahtava kolminaisuus, mutta suurin näistä kaikista oli Amon-Raa, jolle pyhäkkö oli vihitty. Peloittavilta ne näyttivät kohoten yläpuolelle meitä takana olevaa pimeyttä vastaan.

Sinne olivat saapuneet prinssi Seti valkeassa papin puvussa, päässään liinainen päähine, mutta ilman koristuksia, ja prinsessa Userti, Hathorin, rakkauden ja luonnon jumalattaren ylimmäinen papitar. Hänellä oli Hathorin korppikotka-päähine ja siinä hopeinen täysikuu. Ylipappi Roi oli myöskin läsnä puettuna papilliseen pukuunsa. Hän oli vanha, laiha mies, jonka kasvot olivat julmat ja ankarat. Sitäpaitsi olivat siellä Kii, uhripappi ja tietäjä, vanha Bakenkhonsu, minä ja joukko Amon-Raan, Mutin ja Khonsun pappeja. Patsaitten takaa kuului juhlallista laulua, vaikka emme voineet nähdä, kuka lauloi.

Äkkiä ilmestyi tuolta pimeästä, johon lampun valo ei enää ylettynyt, nainen kiedottuna pitkään viittaan kahden naispapin saattamana. Nämä toivat hänet avonaiselle paikalle Amonin patsaan eteen, ottivat viitan hänen yltään ja poistuivat, heittäen häneen vielä kerran vihaisen ja pelokkaan silmäyksen. Tuossa edessämme seisoi Merapi valkeassa puvussa ja päässään valkea huntu, joka oli kiinnitetty leuan alle tuolla kovakuoriaisneulalla, jonka Seti oli antanut hänelle Goshenissa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Ainoastaan kerran hän vilkaisi yläpuolella olevaan, vihaisen näköiseen jumalan kuvapatsaaseen, ja sitten vähän vavahtaen kiinnitti katseensa lattian kuvioihin.

"Mitä hän muistuttaa?" kuiskasi Bakenkhonsu minulle. "Ruumista, mikä on valmiina balsamoitavaksi", vastasin. Hän pudisti suurta päätään.

"Tai morsianta, joka on valmistettu puolisolleen." Taas hän pudisti päätään.

"Siinäpä se oli, Ana. Nuo kaikki kolme vastausta olivat oikeat, sillä minusta tuntuu kuin tässä naisessa näkyisi tuomio, joka on kuolema tai elämä, rakkaus, henki tai voima. Hänellä on sielu, jota sekä taivas että maa ovat suudelleet."

Pääpappi Roi saapui ja seisoen jumalan edessä, pirskoitti vettä ja suitsuketta hänen jaloilleen. Sitten hän ojensi kätensä, jolloin kaikki läsnäolijat heittäytyivät maahan, paitsi Merapi, joka seisoi keskellä tuota suutta paikkaa, niinkuin taistelussa eloon jäänyt.

"Terve sinulle, Amon-Raa", alkoi hän, "taivaan herra, kaikkien asioitten määrääjä, jumalien luoja, joka loit pilvet ja rakensit maailman perustuksen. Oi jumalien jumala, näytä itsesi tälle naiselle, Merapille, Nathanin tyttärelle, hebrealaisen suvun lapselle, joka ei tunnusta sinua. Tämä nainen pilkkaa sinun voimaasi, tämä nainen uhmaa sinua, tämä nainen asettaa oman Jumalansa yläpuolelle sinua. Eikö niin ole, nainen?"

"On", vastasi Merapi matalalla äänellä. "Näin hän uhmaa sinua, sanoen: 'Jos egyptiläisten jumala, Amon, on suurempi kuin minun Jumalani, tempaiskoon hän minut pois Jumalani käsivarsilta ja ottakoon tässä, Amonin temppelissä, minulta hengen ja jättäköön minulle vain tomumajan.' Ovatko nämä sanasi, nainen?"

"Ne ovat minun sanani", sanoi hän samalla matalalla äänellä, ja oi, minä vapisin kuullessani ne.

"Oi, ajan herra, elämän herra, henkien ja taivaan jumalien herra, kuoleman herra, tule pian voimassasi ja paina tämä häpäisijä tomuun."

Roi vetäytyi syrjään ja Seti astui esille. "Tiedä, jumala Amon", sanoi hän puhutellen patsasta kuin se olisi ollut elävä ihminen, "ja kuuntele minua, joka olen sinun ylipappisi, synnyltäni prinssi ja Egyptin perillinen, että suuret asiat riippuvat tästä, kenties sekin, kuka on istuva sillä valtaistuimella, jonka annoit Egyptin kuninkaille. Tämä nainen uskaltaa sinun kasvojesi edessä sanoa, että on olemassa suurempi Jumala kuin sinä ja sinä et voi vahingoittaa häntä hänen vahvan kilpensä läpi. Sitäpaitsi sanoo hän, että hän pyytää Jumalaansa tekemään merkin ja ihmeen. Viimeksi hän sanoo, että jollet sinä vahingoita häntä, eikä hänen Jumalansa tee mitään merkkiä, silloin hän on valmis jättäytymään pappiesi käsiin ja kuolemaan pilkkaajan kuoleman. Sinun kunniasi ja hänen elämänsä on asetettu vastakkain, oi suuri Egyptin jumala; me, sinun palvelijasi, odotamme päätöstäsi."

"Hyvin ja oikeudenmukaisesti sanottu", mutisi Bakenkhonsu minulle.
"Jos Amon nyt pettää meidät, mitä silloin ajattelette Amonista, Ana?"

"Minä opin ylipapin mielen ja ajattelen, mitä ylipappi ajattelee", vastasin synkästi, vaikka sydämessäni olin hirveän peloissani Merapin puolesta, ja, totta puhuakseni, myöskin omasta puolestani epäilysten tähden, jotka nousivat minussa ja joita en voinut tukahduttaa.

Seti astui syrjään ja seisahtui Usertin viereen, jolloin Kii astui esiin ja sanoi:

"Oi Amon, minä, sinun uhripappisi ja tietäjäsi, jolle sinä annat voiman, minä, Isiksen, salaperäisyyksien äidin, jumalien kuningattaren pappi ja palvelija pyydän sinua. Hän, joka seisoo edessäsi, on vain hebrealainen nainen. Kuitenkin, kuten hyvin tiedät, oi isä, on hän tässä huoneessa enemmän kuin nainen, koska hän on sinun vihollisesi, Jehovan, israelilaisten Jumalan ääni ja miekka. Hän luulee kenties, että hän on tullut tänne omasta tahdostaan, mutta sinä tiedät, isä Amon, kuten minäkin, että hänen kansansa mahtavat profeetat ovat lähettäneet hänet, nuo tietäjät, jotka johtavat hänen sieluaan loihduilla tehdäkseen sinulle pahaa ja pannakseen sinut, Amon, Jehovan kantapäiden väliin. Asia näyttää vähäpätöiseltä, yhden naisen elämä, ei enempää; kuitenkin se on hyvin tärkeä. Tämä on kysymys, oi isä: Onko Amon hallitseva maailmaa, vaiko Jehova? Jos sinä häviät tänä yönä, häviät ainiaaksi. Jos voitat tänä yönä, silloin voitat aina. Tuolla kivien peitossa on henkesi, tuon naisen kätkössä on vihamiehesi henki. Hävitä hänet, Amon, hävitä aivan tuhaksi. Älä päästä sitä voimaa, joka on hänen vallassaan, sinun voimaasi vastaan, jottei nimesi tulisi häväistyksi, ja suru ja kirous tulisi maalle, jossa on sinun valtaistuimesi; ja jotteivät Israelin tietäjät voittaisi meitä, palvelijoitasi. Näin rukoilee sinua tietäjäsi Kii, jonka sielun sinä olet halunnut täyttää voimalla ja viisaudella."

Tuijottaessani jumalan kuvapatsaaseen, tuntui minusta äkkiä kuin se olisi liikkunut, ja kuten huomasin toisten katseista, näkivät hekin samoin. Minusta näytti kuin sen kiviset silmät olisivat pyörineet ja kuin se olisi nostanut valtikkaansa ja graniittista kättään; mutta tapahtuiko tämä jonkun hengen, papin tai tietäjä Kiin voimasta, sitä en tiedä. Viimeksi alkoi kova tuuli puhaltaa temppelissä, liehutellen vaatteitamme ja pannen lampun valot lepattamaan. Ainoastaan Merapin vaatteet eivät liikkuneet. Kuitenkin hän näki, mitä minä en voinut nähdä, sillä äkkiä hänen silmänsä tulivat pelästyneen näköisiksi.

"Jumala on hereillään", kuiskasi Bakenkhonsu. "Nyt hyvästi teidän suloiselle israelilaisellenne. Katsokaa, prinssi vapisee, Kii hymyilee ja Usertin kasvot loistavat riemusta."

Hänen puhuessaan irtautui Merapin rinnasta sininen kovakuoriaisneula aivan kuin jonkun käden ottamana. Se putosi maahan, kuten huntukin, jolloin hänen runsas tukkansa, joka vapaana valui alas, tuli näkyviin.

Sitten näyttivät kuvapatsaan silmät lakkaavan pyörimästä ja tuuli lakkasi puhaltamasta, ja taas oli hiljaisuus. Merapi kumartui, otti hunnun, pani sen uudelleen päähänsä, löysi kovakuoriaisneulan, ja aivan rauhallisesti, niinkuin nainen, joka oli harjoitellut itseään, voi tehdä, kiinnitti sen jälleen paikalleen. Kuulin Usertin läähättävän nähdessään tuon näyn.

Odotimme pitkän aikaa. Katsellessani ympärillä olevain kasvoja näin hämmästystä ja epäilystä pappein kasvoilla, vihaa Kiin kasvoilla ja Setin kasvoilla hymyn pilkahduksia. Merapin silmät oli suljettu niinkuin hän olisi nukkunut. Viimein avasi hän ne ja kääntäen päätään prinssiin päin sanoi:

"Oi Amon-Raan ylipappi, joko jumalanne on ilmaissut tahtonsa, vai onko vielä odotettava kauemmin, ennenkuin minä käännyn Jumalani puoleen?"

"Tehkää mitä haluatte tai voitte, nainen, ja lopettakaa tämä, sillä on ainoastaan hetki päivänkoittoon, jolloin temppelin jumalanpalvelus alkaa."

Silloin Merapi risti kätensä ja katsoen ylöspäin rukoili ääneen niin suloisesti ja yksinkertaisesti, sanoen:

"Oi, isieni Jumala, luottaen sinuun minä, kansasi Israelin heikko nainen, olen pannut elämäni, jonka olet minulle antanut, Sinun käsiisi. Jos, niinkuin uskon, Sinä olet jumalien Jumala, rukoilen Sinua näyttämään merkin ja ihmeen tälle egyptiläisten jumalalle, ja samalla julistamaan kunniaasi ja säilyttämään henkeni. Jollei se miellytä Sinua niin anna minun silloin kuolla, niinkuin epäilemättä monien syntieni tähden ansaitsenkin. Oi, isieni Jumala, tämä on rukoukseni. Kuule sitä tai hylkää se oman tahtosi mukaan."

Hän lopetti tähän. Kuunnellessani häntä tunsin kyyneliä nousevan silmiini, koska hän oli niin yksin, ja pelkäsin, ettei hänen Jumalansa milloinkaan tulisi pelastamaan häntä pappien kynsistä. Setikin käänsi päänsä pois ja tuijotti taivasta avonaisen pihan yläpuolella, jonne päivänkoiton ensisäteet kokoontuivat.

Vielä kerran oli hiljaista. Sitten puhalsi jälleen tuuli, hyvin voimakas, sammuttaen lamput ja kuten minusta näytti, vieden Merapin mukaansa niin, että hän seisoi nyt patsaan toisella puolella. Pyhäkkö oli aivan pimeä, kunnes äkkiä ensimmäiset nousevat auringon säteet heijastuivat kattoon. Ne painuivat sieltä alemmaksi hetki hetkeltä, kunnes viimein muodostivat kun tulisen miekan Amon-Raan patsaan yläpuolelle. Vielä kerran näytti patsas liikkuvan. Luulin sen nostavan kivisiä käsivarsiaan ikäänkuin suojellakseen päätänsä. Sitten yhdessä hetkessä hirveällä ryminällä tuo mahtava möhkäle pirstoutui säpäleiksi ja putosi hienona tomuna jalustalleen, peittäen sen melkein näkyvistä.

"Katsokaa, Jumalani on vastannut minulle, kaikista mitättömimmälle Hänen palvelijoistaan", sanoi Merapi samalla miellyttävällä ja ystävällisellä äänellään. "Katsokaa merkkiä ja ihmettä!"

"Velho!" kirkui pääpappi Roi ja pakeni seuralaisineen. "Noita-akka!" sähisi Userti ja pakeni myöskin, niinkuin kaikki muutkin paitsi prinssi, Bakenkhonsu, minä Ana ja tietäjä Kii.

Meidän seisoessamme hämmästyneinä kääntyi Kii Merapiin ja puhui. Hänen kasvonsa, joissa oli sekaisin sekä pelkoa että raivoa, olivat hirveän näköiset ja hänen silmänsä paloivat kuin lamput. Vaikka hän vain kuiskasi, kuulin minä, joka olin lähinnä heitä, kaikki mitä sanottiin. Toiset eivät kuulleet tästä keskustelusta mitään.

"Teidän noituutenne on etevää", kuiskasi Kii, "niin etevää, että se on voittanut minun tässä temppelissä, jossa palvelen."

"Minulla ei ole mitään noituutta", vastasi hän hyvin hiljaa.
"Tottelin käskyä, ei muuta." Kii nauroi katkerasti ja kysyi:

"Pitäisikö kahden, joilla on sama ammatti, tuhlata aikaansa hullutuksiin? Kuulkaa nyt. Kertokaa minulle salaisuutenne ja minä kerron teille omani, ja yhdessä vedämme sitten Egyptiä niinkuin vaunuja."

"Minulla ei ole mitään salaisuuksia, minulla on vain usko", sanoi jälleen Merapi.

"Nainen", jatkoi Kii, "nainen tai paholainen, tahdotteko minusta ystävän vai vihollisen? Minut on häväisty täällä, sillä minuun eikä jumalaansa, papit luottivat saadakseen teille kuoleman. Sen voin kuitenkin vielä saada anteeksi. Valitkaa nyt ja muistakaa, että niinkuin ystävyyteni tuottaa teille valtaa, elämän ja mukavuutta, niin vihani vetää teidät häpeään ja kuolemaan."

"Te olette suunniltanne ettekä tiedä, mitä sanotte. Sanon teille, ettei minulla ole mitään taikakeinoja, joita voisin neuvoa tai olla neuvomatta", vastasi hän ymmärtämättä tai välittämättä papin puheista ja kääntyen pois. Kii mutisi joitakin kirouksia, joita en voinut kuulla, kumarsi tomuläjälle, joka oli ollut jumalan kuvapatsas, ja hävisi pyhäkön pylväitten taa.

"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Enpä turhaani ole elänyt näin kovin vanhaksi, sillä nyt näyttää, että meillä on uusi jumala Egyptissä, ja tuossa on hänen naisprofeettansa."

"Oi, Amonin ylipappi", sanoi hän, "sallitteko minun poistua, sillä olen hyvin väsynyt?"

FARAON KUOLEMA.

Oli määrätty päivä ja tunti. Prinssin käskystä ajoin minä hänen kanssaan faraon linnaan, koska hänen korkeutensa prinsessa kieltäytyi tulemasta hänen seuraansa. Ensimmäistä kertaa keskustelimme nyt siitä, mitä tapahtui temppelissä.

Vastasin, etten ollut häntä nähnyt. Minulle oli kerrottu, että hän pysytteli sisällä ja oli vuoteessa tuntien suurta väsymystä, vai oliko se muusta syystä, en tiennyt.

"Hän tekee hyvin pysyessään sisällä", sanoi Seti, "sillä luulen, että jos hän tulisi ulos, nuo papit surmaisivat hänet, jos vain voisivat. Onpa vielä muitakin", ja hän viittasi takana tuleviin vaunuihin, joissa Userti ajoi kaikessa komeudessaan. "Sanokaas, Ana, voitteko selittää tuon asian?"

"En osaa, prinssi. Minä luulin, että kenties teidän korkeutenne,
Amonin ylipappi, voisi valaista minulle tuota asiaa."

"Amonin ylipappi kulkee suuressa pimeydessä. Kii ja muut vannovat, että tämä israeliitta on noita, joka on keksinyt heidän taikakeinonsa. Mutta minusta näyttää paljon yksinkertaisemmalta uskoa se, mitä hän itse sanoo, että hänen Jumalansa on suurempi kuin Amon."

"Ja jos niin on, prinssi, mitä on silloin meidän tehtävä, jotka olemme vannoneet valan Egyptin jumalille?"

"Painettava päämme alas ja kukistuttava heidän kanssaan, luulen minä,
Ana, sillä kunniamme ei salli meidän peräytyä."

"En luule, että he ovat vääriä, Ana, vaikka kenties he ovat vähemmän uskottavia. Ainakin he ovat egyptiläisten jumalia ja me olemme egyptiläisiä." Hän pysähtyi ja katseli katuja, jotka olivat täynnä kansaa, ja lisäsi: "Katsokaa, kun kuljin kolme päivää sitten tätä tietä, otti kansa minut vastaan tervetuliaishuudoin. Nyt he ovat ääneti jokainen."

"Epäilemättä, mutta se ei ole syy, mikä harmittaa heitä, jotka ajattelevat, että jumalat voivat itse pitää huolta itsestään. He ovat kuulleet myös sen, että minä tahdon suojella hebrealaisia, joita he vihaavat, ja siksi he alkavat vihata minua. Miksi syyttäisin heitä, kun farao näyttää heille esimerkkiä?"

"Se johtuu siitä, mitä farao sanoo minulle. Ana, jollen tahdo hylätä jumaliamme, kun he näyttävät olevan heikkoja, vaikka siitä koituisi minulle hyötyäkin, luuletteko, että jättäisin nuo hebrealaiset heikkoutensa tähden, vaikkapa valtaistuinkin tulisi kysymykseen?"

"Tuo on jaloa puhetta", kuiskasin minä, ja kun astuimme alas vaunuista, kiitti hän minua katseellaan.

Kuljimme suuren salin poikki tuohon se maan huoneeseen, missä farao oli antanut minulle kultavitjat. Hän oli jo siellä istuen huoneen perällä päässään kaksinkertainen kruunu. Hänen ympärilleen olivat kokoontuneet kaikki kuninkaalliset sukulaiset ja korkeat upseerit. Me tervehdimme, mutta hän ei näyttänyt huomaavan meitä. Hänen silmänsä olivat melkein kiinni ja minusta hän näytti hyvin sairaalta. Prinsessa Userti saapui meidän jälkeemme, ja hänelle hän lausui muutamia tervehdyssanoja ja ojensi kätensä suudeltavaksi. Sitten hän käski sulkea ovet. Silloin saapui eräs hovin upseeri sanomaan, että hebrealaisten lähettiläs oli tullut ja halusi puhutella faraota.

Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli tuimat silmät ja pitkä tukka, joka valui pitkin lampaannahkaista pukua. Minusta hän näytti tietäjältä. Hän seisoi faraon edessä tervehtimättä.

"Puhu asiasi ja mene", sanoi visiiri Nehesi. "Nämä ovat Israelin isien sanoja, joita huuleni puhuvat", huusi mies äänellä, joka kaikui ympäri holvimaisessa huoneessa. "Olemme kuulleet, oi farao, että nainen Merapi, Nathanin tytär, joka on paennut teidän kaupunkiinne, hän, jota sanotaan Israelin kuuksi, on näyttäytynyt voimalliseksi profeetaksi, jolle Jumalamme on antanut lujuutta niin, ettei hän seistessään yksin keskellä egyptiläisten Amonin pappeja ja tietäjiä vahingoittunut heidän taioistaan, vaan kykeni rukouksen miekalla tuhoamaan Amonin. Me vaadimme, että tämä profeetta annetaan meidän haltuumme, ja vannomme omasta puolestamme, että hän turvallisesti pääsee kihlatun puolisonsa luo ja hänelle ei tapahdu mitään pahaa huolimatta kaikista rikoksista ja petoksista, joita hän on tehnyt kansaansa kohtaan."

"Käänny tässä asiassa", vastasi farao levollisesti, "Egyptin prinssin puoleen, jonka hovissa luullakseni nainen asustaa. Jos hän haluaa luovuttaa hänet, joka, kuten otaksun, on noita tai taitava juonien keksijä, tämän kihlatulle ja sukulaisille, niin tehköön niin. Ei ole faraon asia päättää yksityisten orjien kohtalosta." Mies kääntyi Setin puoleen ja sanoi: "Te olette kuullut, kuninkaan poika. Tahdotteko luovuttaa tämän naisen?"

"En voi luvata hänen luovuttamistaan", vastasi Seti, "koska neiti Merapi ei kuulu hoviini, eikä minulla ole mitään valtaa häneen nähden. Hän, joka pelasti elämäni, oleskelee seinieni sisäpuolella turvallisuuden tähden. Jos häntä haluttaa lähteä, voi hän mennä; jos hän haluaa jäädä, saa hän jäädä. Kun tämä kokous on lopussa, saatte luvan tavata häntä ja minun läsnäollessani kuulla hänen tahtonsa häneltä itseltään."

"Olet saanut vastauksen, nyt lähde!" sanoi Nehesi. "Ei", huusi mies, "minulla on enemmän puhuttavaa. Näin sanovat Israelin isät: 'Me tiedämme sydämesi pimeät hankkeet, oi farao. Meille on ilmoitettu, että sinä aiot tappaa hebrealaiset miekalla, vaan Egyptin prinssi suojelee heitä miekalta.' Muuta mielesi, farao, ja nopeasti, muuten kuolema tulee taivaasta ylitsesi."

"Vaiti!" ärjäsi Meneptah äänellä, joka hiljensi hovin mutinan. "Hebrealainen koira, uskallatko uhata faraota tämän omalla valtaistuimella? Sanonpa sinulle, että jollet olisi lähettiläs ja sentähden vanhojen lakiemme mukaan turvassa, kunnes aurinko laskee, tulisit hakatuksi kappaleiksi. Viekää pois hänet, ja jos hänet tavataan illansuussa tässä kaupungissa, surmattakoon hänet."

Muutamat vartijat hyökkäsivät miehen kimppuun ja raahasivat hänet väkivallalla ulos. Ovella hän tempasi itsensä vapaaksi ja huusi:

"Ajattele sanojani, farao, ennenkuin aurinko laskee. Ja sinä, mahtava egyptiläinen, ajattele niitä myös ennenkuin se uudelleen nousee."

He ajoivat hänet ulos iskuilla ja ovet suljettiin. Vielä kerran
Meneptah alkoi puhua, sanoen:

"Nyt kun tuo rähisijä on mennyt, mitä on sinulla Egyptin prinssi minulle sanottavaa? Vieläkö annat minulle saman neuvon, minkä kirjoitit tuohon kertomukseesi? Vieläkö kieltäydyt, valtaistuimen perillisenä, suostumasta minun päätökseeni, että nämä kirotut hebrealaiset hävitetään miekalla oikeuden mukaisesti?"

"Antakoon farao anteeksi, mutta nyt sanon samaa kuin silloinkin; niinkuin silloin kieltäydyin suostumasta, kieltäydyn vieläkin, koska sydämeni sanoo, että niin on tehtävä ja luulen, että Egypti säästyy siten monelta vaivalta." Kun kirjurit olivat saaneet kirjoitetuksi nämä sanat, kysyi farao jälleen:

"Egyptin prinssi, jos sinä jonakin päivänä tulisit minun paikalleni, aiotko sittenkin päästää nämä hebrealaiset menemään vahingoittumattomina mukanansa rikkaudet, jotka he ovat täällä koonneet?"

Kun nuo ratkaisevat sanat oli lausuttu, nousi hämmästyksen hyminä läsnäolijani joukosta. Ennenkuin se loppui, kääntyi farao Usertin puoleen ja kysyi:

"Onko tämä myöskin sinun neuvosi, sinun tahtosi ja sinun päätöksesi, oi Egyptin prinsessa?"

"Farao kuunnelkoon minua", vastasi Userti kylmällä, selvällä äänellä, "se ei ole minun päätökseni. Tässä suuressa asiassa kulkee herrani prinssi toista tietä ja minä toista. Minun neuvoni, tahtoni ja päätökseni ovat samat kuin faraon."

"Poikani Seti", sanoi Meneptah ystävällisemmin kuin milloinkaan ennen olin kuullut hänen puhuvan, "viimeisen kerran pyydän sinua, en hallitsijana vaan isänäsi, tarkoin punnitsemaan asiaa. Muista, että niinkuin on sinun vallassasi, koska olet täysi-ikäinen, kieltäytyä antamasta suostumustasi suureen valtiolliseen asiaan, niin on minun vallassani ylipappien ja ministerieni suostumuksella karkoittaa sinut pois tieltäni. Seti, minä voin tehdä sinut perinnöttömäksi ja asettaa toisen sinun paikallesi, ja jos sinä itsepäisesti pysyt mielipiteessäsi, olen sen empimättä tekeväkin. Ajattele sentähden, poikani."

"Minä olen ajatellut, isäni, ja mitä se minulle maksaneekin, en voi peruuttaa sanojani."

"Kuulkaa kaikki, jotka olette täällä koolla, ja ilmoitettakoon se Egyptin kansallekin kaduilla, että hekin tietävät, että karkoitan poikani Setin paikaltaan Egyptin prinssinä ja julistan, että hän menettää perintöoikeutensa kaksinkertaiseen kruunuun. Ottakaa huomioon, että tytärtäni Usertia, Egyptin prinsessaa, en sysää valtaistuimelta. Mitä oikeuksia ja perintöjä hänellä Egyptin perijättärenä on, kaikki ne jääköön hänelle. Ja jos hänelle ja prinssi Setille syntyy lapsi, tulkoon tuosta lapsesta Egyptin valtaistuimen perillinen. Huomatkaa, että joko tuo lapsi syntyy tai ei, määrään kreivi Amenmeseksen, joka on kuninkaallisen, Osiriksen luo menneen veljeni, Khaemuaksen poika, nousemaan Egyptin valtaistuimelle silloin, kun minua ei enään ole. Tule tänne, kreivi Amenmeses."

Tämä lähestyi ja seisoi hänen edessään. Farao nosti omasta päästään kaksinkertaisen kruunun, jota hän kantoi, pani sen hetkeksi Amenmeseksen otsalle ja sanoi asettaessaan sen uudelleen omaan päähänsä:

"Tällä toimituksella ja merkillä nimitän ja asetan sinut, Amenmeses, Egyptin kuninkaalliseksi prinssiksi karkoitetun poikani prinssi Setin sijalle. Astu syrjään, kuninkaallinen prinssi. Olen puhunut."

"Elämä! Veri! Voima!" huusivat kaikki polvistuen faraon eteen, paitsi prinssi Seti, joka ei kumartunut eikä liikahtanut. Hän huusi ainoastaan:

"Minäkin olen kuullut. Haluaako farao ilmoittaa, ottaako hän kuninkaallisen perintöni mukana myös elämäni? Jos niin on, tapahtukoon se täällä ja nyt. Serkullani Amenmeseksella on miekka."

"Ei, poikani", vastasi Meneptah surullisesti, "elämäsi kuuluu sinulle ja sen mukana kaikki yksityiset arvonimesi ja omaisuutesi, mitkä ne ovatkaan ja missä lienevätkään."

"Faraon tahto tapahtukoon!" huudahti Seti samanlaisella äänellä, "tässä niinkuin muissakin asioissa. Farao säästää elämäni siihen asti, kunnes hänen seuraajansa Amenmeses tulee hänen paikalleen, jolloin se otetaan minulta."

"Astu esiin, Amenmeses", huusi hän, "ja tee kolminkertainen vala, jota ei voi rikkoa. Vanno Amonin, Ptahin ja Osiriksen, kuoleman jumalan nimessä, ettet milloinkaan yritä vahingoittaa prinssi Setiä, serkkuasi, et hänen ruumistaan, arvoaan etkä oikeuksiaan, jotka jäävät hänelle. Amonin ylipappi, Roi, sanelkoon nyt valan tässä meidän edessämme."

Roi saneli valan vanhan tavan mukaan, jota oli hirveä kuunnella, ja Amenmeses, luullakseni vastahakoisesti, toisti sen hänen perässään, lisäten kuitenkin loppuun nämä sanat: "Vannon kaiken tuon ja otan päälleni nuo rangaistukset tässä ja tulevassa elämässä, mutta sillä ehdolla, että, kun tuo aika tulee, prinssi Seti antaa minun rauhassa olla valtaistuimella, jonka farao on nähnyt hyväksi määrätä minulle."

Muutamat läsnäolijat mutisivat, ettei se ollut tarpeeksi, sillä useimmat heistä rakastivat Setiä ja olivat suruissaan nähdessään, että häneltä noin ryöstettiin kuninkaallinen perintö, koska hänen mielipiteensä oli erilainen kuin faraon yhdessä valtiollisessa asiassa. Mutta Seti vain nauroi ja sanoi pilkallisesti:

"Antaa olla, sillä mitäpä arvoa olisi tuollaisella valalla? Farao valtaistuimellaan on yläpuolella kaikkia valoja. Hänen on vastattava ainoastaan jumalille. Älköön Amenmeses pelätkö, että riitelisin hänen kanssaan kruunusta, minä, joka todellisuudessa en milloinkaan ole halunnut loistoa enkä kuninkuuden huolia. Ja vaikka minulta nyt on riistetty ne, on minulla vielä kaikkea, mitä toivon. Minä kuljen tietäni eteenpäin niinkuin joku toinenkin Egyptin ylhäinen, en muuta, ja jos joskus tulevina päivinä farao haluaa lyhentää vaellukseni, en ole varma, että sitäkään niin paljoa surisin, sillä hyväksyn tyytyväisenä jumalien päätöksen. Lopuksi on faraon niin tehtäväkin. Ennen kuin eroamme, isäni farao, pyydän sanoa muutamia ajatuksia, jotka ovat mielessäni."

"Farao, luvallasi sanon sinulle, että tänään olet tehnyt huonon teon, sellaisen, joka on vastenmielinen voimille, jotka hallitsevat maailmaa, mitä ja missä ne lienevätkään, sellaisen, joka tuottaa Egyptille lukemattomia suruja. Uskon, että nuo hebrealaiset, jotka epäoikeudenmukaisesti aiot surmauttaa, palvelevat Jumalaa, joka on yhtä mahtava, kenties mahtavampi kuin meidän. Uskon myöskin, ettei tuo mahtava perintö, joka on otettu minulta, tuota iloa eikä kunniaa sille, jolle se on annettu."

Tässä Amenmeses hyökkäsi esiin, mutta Meneptah kohotti kättään ja oli ääneti.

"Uskon, Farao — voi, että minun on se sanottava — että päiväsi täällä maailmassa ovat harvat ja viimeisen kerran katselemme toisiamme elämässä. Hyvästi, isäni farao, jota rakastan nyt eronhetkenä kenties enemmän kuin milloinkaan ennen. Hyvästi, Amenmeses, Egyptin prinssi. Ota minulta tämä koristus, jota tästälähtien sinä yksin olet kantava", ja ottaen päähineestään kuninkaallisen seppeleen, joka oli valtaistuimen perillisen merkki, antoi hän sen Amenmesekselle, joka otti sen ja voitonriemuisesti hymyillen pani sen otsalleen.

"Hyvästi ylimykset ja neuvonantajat. Toivoni on, että uudesta prinssistä saatte isännän, joka on enemmän teidän mieleenne kuin minä koskaan olen ollut. Tulkaa, Ana ystäväni, jos teitä vielä haluttaa vähän aikaa olla luonani, nyt kun minulla ei enään ole mitään annettavaa." Muutaman hetken hän seisoi ääneti katsoen hyvin vakavasti isäänsä, ja tämä katseli takaisin häneen kyyneleet syvälle painuneissa vanhoissa silmissään.

Sitten, tapahtuiko se vahingossa, en voi sanoa, ei prinssi ottanut ollenkaan huomioon prinsessa Usertia, joka ällistyneenä ja vihoissaan tuijotti häneen, vaan vetäytyi taaksepäin ja huusi vanhan tavan mukaan:

Meneptah kuunteli mutisten huuliensa välistä: "Oi! Seti, poikani, rakkain poikani!" Hän ojensi kätensä kuin kutsuakseen hänet takaisin tai syleilläkseen häntä. Minä näin hänen kasvojensa muuttuvan. Samassa hän kaatui eteenpäin ja putosi maahan maaten siinä aivan liikkumatta. Kaikki olivat pelästyksestä aivan jäykkinä, ainoastaan kuninkaallinen parantaja juoksi hänen luokseen, samalla kun Roi ja muut papit alkoivat mumista rukouksiaan.

"Onko hyvä jumala kutsuttu Osiriksin luo?" kysyi Amenmeses heti käheällä äänellä. "Jos niin on, olen minä farao."

"Ei, Amenmeses", vastasi Userti, "noita päätöksiä ei ole vielä sinetillä vahvistettu eikä julkisesti kuulutettu. Niillä ei ole voimaa eikä arvoa!"

Ennenkuin Amenmeses ehti vastata, huusi parantaja. "Hiljaa! Farao elää vielä, sydän sykkii. Tämä on vain äkillinen kohtaus, joka voi mennä ohi. Menkää jokainen, hänen täytyy saada olla hiljaisuudessa."

Tuntia myöhemmin syöksyi prinsessa Userti huoneeseen prinssin palatsissa, jossa hän ja minä olimme keskustelemassa.

"Seti", sanoi hän, "farao elää vielä, mutta parantajat sanovat, että hän kuolee auringon laskun aikaan. Vielä on aikaa. Tässä minulla on paperi, joka on varustettu hänen sinetillään ja todistuksilla, ja jossa hän peruuttaa kaiken, mitä hän tänään tuolla neuvottelussa määräsi, ja määrää sinut, poikansa, oikeaksi ja ainoaksi Egyptin valtaistuimen perilliseksi."

"Todellako, puoliso? Sano minulle, mitenkä tainnuksissa oleva, kuoleva mies voi määrätä ja sinetöidä tämän kirjoituksen?" ja hän tarttui paperiin, jota Userti piti kädessään.

"Hän selvisi hetkeksi. Nehesi kertoo sinulle, miten", vastasi Userti katsoen häneen kylmästi. Sitten hän, ennen kuin Seti ehti puhua, lisäsi:

"Älä tuhlaa enään aikaa kysymyksiin, vaan ryhdy toimeen ja paikalla. Joukkojen päällikkö odottaa tuella alhaalla, hän on sinun uskollinen palvelijasi. Hänen kauttaan olen luvannut jokaiselle sotilaalle lahjan sinä päivänä, jolloin sinut kruunataan. Nehesi ja useimmat upseerit ovat meidän puolellamme. Ainoastaan papit ovat meitä vastaan tuon hebrealaisen noidan takia, jota sinä suojelet, ja hänen kansansa tähden, jota sinä suosit. Mutta heillä ei ole ollut aikaa kiihoittaa kansaa eivätkä he tahdokaan kapinaa. Ryhdy toimeen, Seti, ryhdy, sillä ei kukaan liikahda ilman sinun nimenomaista määräystäsi. Sitäpaitsi, mitään kysymystä ei siitä jälkeenpäin nouse, sillä Tebestä meren rantaan asti ja ympäri koko maailman tunnetaan sinut Egyptin perilliseksi."

"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, puolisoni?" kysyi Seti, kun
Userti pysähtyi hengähtääkseen.

"Etkö voi arvata? Täytyykö minun panna valtioviisautta päähäsi samoin kuin miekan käteesi? Miksi tuo kirjurisi, joka seuraa kintereilläsi kuin lemmikkikoira, olisi viisaampi? Kuule siis. Amenmeses on lähettänyt keräämään itselleen voimia, mutta vielä ei hänellä ole viittäkymmentä miestä, joihin hän voi luottaa." Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi kiivaasti: "Tapa tuo petturi Amenmeses — kaikki pitävät sitä oikeutettuna tekona ja joukkopäällikkö odottaa sanaasi. Kutsunko hänet tänne?"

"Ei ole väliä", vastasi Seti. "Kun faraota, niinkuin hänellä on oikeus tehdä, on haluttanut nimittää joku kuninkaallinen mies seuraajakseen, niin miten tuo mies siitä syystä olisi petturi? Mutta, petturi tai ei, minä en tapa serkkuani Amenmesesta."

"Kenties. Se on hänen ja jumalien välinen asia, jonka jätän heidän ratkaistavakseen. Vala, jonka hän tänään vannoi, ei ole niin helposti rikottavissa. Mutta joko hän sen rikkoo tai ei, minä myöskin tein valan, ainakin sydämessäni, etten yrittäisi vastustaa faraon tahtoa, faraon, jota kaikesta huolimatta rakastan isänäni ja kunnioitan kuninkaanani, hänen, joka vielä elää ja voi, niinkuin toivon, vielä parantua. Mitä sanoisin hänelle, jos hän parantuisi tai pahimmassa tapauksessa, kun viimein jossakin kohtaamme toisemme?"

"Farao ei enään parane. Olen puhunut parantajan kanssa ja hän sanoi minulle niin. He ovat jo puhkaisseet hänen päänsä päästääkseen ulos sairauden pahan hengen, ja sen jälkeen ei kukaan perheestämme ole elänyt enään kauan."

"Sentähden, että minä niin ajattelen, sanokoon papit ja parantajat, mitä haluavat, he samalla päästävät sisään kuoleman hyvän hengen. Ana, pyydän teitä, jos minä —"

"Mies", keskeytti Userti lyöden kädellään pöytää, jonka vieressä hän seisoi, "ymmärrätkö, että sillä aikaa kuin sinä mietit ja saarnaat, menetät kruunusi?"

"Ymmärrätkö, että sinusta, jonka pitäisi olla maailman suurin hallitsija — muutamien tuntien sisällä, jos sinun edes sallitaan elää — ei tule muuta kuin tavallinen Egyptin kansalainen, jota jokainen kerjäläinen voi häväistä saamatta siitä mitään rangaistusta?"

"Todellakin, puolisoni. Onpa siinä sitäpaitsi jotakin hyvääkin, mitä teen, sillä toivon sitä täydellisesti ja olen halukas joutumaan vaaraankin päästäkseni nopeammin pois pahasta maailmasta. Kuule", lisäsi hän muuttaen ääntään ja asentoaan. "Luulet minua tyhmäksi ja helposti taipuvaksi; uneksija olet sinäkin, sinä, selväkatseinen, kovatahtoinen valtionainen, joka tavoittelet hetken kestäviä loistavia etuja, jotka olet valmis maksamaan verellä, etkä arvaa, mitä alla piilee. Nuo asiat eivät kuulu minulle enää. Olen ainoastaan mies, joka ponnistelen tullakseni rehelliseksi ja tehdäkseni oikein, niinkuin minulle on hyvä ja paha selvinnyt. Sinä olet varma, että uneksimiseni vie minut maalliseen perikatoon ja häpeään. Siitäkään minä en ole varma. Ajattelen, että se johtaa minut aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin mihinkä sinun sydämesi kiintyy, mutta se on polku, joka on sirotettu kukilla ja tuoksulla. Ei sitä ole tehty ihmisten luista eikä heidän tippuvasta verestään. Kruunut, jotka on hankittu veren muistolla, ja joita julmuuksilla pidetään hallussa, ovat vaarassa myös hukkua vereen, Userti."

Tämä viittasi kädellään torjuvasti. "Pyydän sinua, Seti, säästämään lopun siksi, kunnes minulla on parempaa aikaa kuunnella. Sitäpaitsi, jos olen ennustusten tarpeessa, pidän parhaampana kääntyä Kiin puoleen ja sellaisten, jotka harjoittavat sitä elämäntehtävänään. Minusta tämä päivä on työskentelyä eikä uneksimista varten, ja koska sinä hylkäät apuni ja käyttäydyt kuin sairas tyttö houreissaan, täytyy minun pitää huolta itsestäni. Koska, niin kauan kuin sinä elät, en voi hallita yksinäni enkä aloittaa sotaa omassa nimessäni, menen sopimaan Amenmeseksen kanssa, joka maksaa minulle runsaasti rauhasta."

Prinsessa ojensi itsensä aivan suoraksi näyttäen hyvin kuninkaalliselta ja vastasi hitaasti:

"Minä en palaa. Minä, Egyptin prinsessa, en voi olla puolisona miehellä, joka astuu valtaistuimeltaan maahan ja kruunun sijasta tahraa otsansa loalla. Kun ennustuksesi toteutuu, Seti, ja sinä ryömit tomustasi esiin, silloin kenties keskustelemme jälleen."

"Siksi ajaksi", lisäsi prinsessa poistuessaan, "jätän sinut valitun neuvonantajasi huostaan — tuon kirjurin, jonka hulluus, ei viisaus, on harmaannuttanut ennen aikaansa, ja tuon hebrealaisen noidan, joka voi juottaa teitä kuunsäteillä valheellisilta huuliltaan. Hyvästi Seti, kerran prinssi ja puolisoni."

"Tänään, Ana, olen kadottanut sekä kruunun että puolison. Kuitenkin on kummallista sanoa, etten tiedä, tokko kumpikaan noista onnettomuuksista surettaa minua vähääkään. Mutta sittenkin on tämä hetki, jolloin onneni kääntyy. Tai kenties kaikki paha ei ole vielä tapahtunut. Ettekö tekin tahdo lähteä, Ana? Vaikka prinsessa pilkkasi teitä vihassaan, pitää hän kuitenkin teistä ja tahtoisi teidät palvelukseensa. Muistakaa, kuka ikinä Egyptissä kukistuneekin, Usertista tulee lopuksi mahtava."

"Oi, prinssi", vastasin minä, "enkö ole tarpeeksi tänään kärsinyt, koska te vielä lisäätte häpeäni kuormaa, te, jonka kanssa särjin pikarin ja valan vannoin?"

"Mitä!" naurahti hän. "Onko vielä Egyptissä jäljellä joku, joka muistaa valansa omaksi tappiokseen? Kiitän teitä, Ana", ja hän otti käteni ja puristi sitä.

"Hebrealainen nainen, Merapi, haluaisi puhutella teitä; sekä kaksi hebrealaista miestä."

"Kutsu heidät sisään", sanoi Seti. "Huomatkaa, Ana, miten tuo vanha kumartelija kääntää kasvonsa laskevasta auringosta. Tänä aamuna olisi hän vielä sanonut: 'Nähdä teidän korkeuttanne', ja olisi kumartanut niin syvälle, että parta olisi maata laahannut. Nyt se kuuluu: 'Nähdä teitä', eikä edes tavallista, kohteliasta päänkumarrusta. Hän on sitäpaitsi pettänyt ja peijannut minua vuoden toisensa jälkeen ja tullut rikkaaksi lahjoista. Tämä on ensimmäinen monista vaikeista läksyistä tai oikeammin toinen — hänen korkeutensa prinsessan puhe oli ensimmäinen. Rukoilen, että oppisin ne nöyrästi."

Hänen näin miettiessään ja puhellessaan kuuntelin minä sydän raskaana, kun en osannut lohduttaa. Silloin astui Merapi huoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuo villikatseinen lähettiläs, jonka olimme nähneet faraon neuvostossa, sekä Jabez, Merapin setä, tuo taitava kauppias. Merapi kumarsi syvään Setille ja hymyili minulle. Sitten tulivat nuo kaksi miestä; ja lähettiläs, hieman kumarrettuaan, alkoi puhua:

"Sinä tiedät käskyni, prinssi", sanoi hän. "Tämän naisen on palattava kansansa luo. Jabez, hänen setänsä, vie hänet mukanaan."

"Ja sinä tiedät vastaukseni, israeliitta", vastasi Seti. "Minulla ei ole mitään valtaa jalosukuisen neiti Merapin tulemiseen tai menemiseen nähden, eikä vähintä haluakaan pakottaa ketään. Kysy häneltä itseltään."

"Että sinun on palattava Gosheniin, Nathanin tytär. Eikö sinulla ole korvia kuullaksesi?"

"Sinun, joka olet näyttäytynyt teoillasi tuolla temppelissä profeetaksi, tulee pyhittää voimasi kansasi palvelukseen. Palattuasi saat anteeksi kaiken pahan, mitä olet israelilaisia vastaan tehnyt. Vannomme sen Jumalan nimessä."

"Minä en ole mikään profeetta enkä ole tehnyt mitään pahaa kansalleni, pappi. Olen ainoastaan pelastanut heidät murhaamasta sellaista, joka on heidän ystävänsä. Olenpa kuullut, että hän on valmis luopumaan kruunustaankin heidän tähtensä."

"Se ei ole heidän eikä minun ratkaistavanani, vaan ainoastaan Jumalan." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Onko siinä kaikki, mitä tahdot minulta?"

"Epäilemättä sinut annetaan tuolle urhoolliselle sotilaalle, jolle nyt jo kuulut."

"Silloin, Nathanin tytär, on minun asiani kirota sinut Jumalan nimessä ja ilmoittaa, että sinut poistetaan ja erotetaan Jumalan kansasta. Sen lisäksi sanon sinulle, että elämäsi on hukassa, sillä kuka hebrealainen tahansa saa tappaa sinut milloin ja miten haluaa joutumatta siitä edesvastuuseen."

"Veljen tyttäreni, tietysti sinun on toteltava Israelin vanhimpien määräyksiä, jotka he ovat saaneet taivaasta, niinkuin tottelit heitä varustaessasi itseäsi mahtavaa Amonia vastaan."

"Eilen annoitte minulle erilaisen neuvon, setäni. Silloin sanoitte, että minun oli parempi pysyä siellä, missä olin."

"On suuri ero eilisen ja tämän päivän välillä", kiiruhti Jabez puhumaan. "Eilen sinua suojeli sellainen, josta pian piti tulla farao, ja joka olisi kyennyt auttamaan kansaasi. Tänään tuo mahtavuus on häneltä ryöstetty ja hänen tahdollaan ei ole enään mitään arvoa Egyptissä. Kuollutta leijonaa ei tarvitse pelätä, Merapi."

Seti hymyili tuolle herjaukselle, mutta Merapin kasvot, niinkuin minunkin, tulivat punaisiksi vihasta.

"Nukkuvia leijonia on ennenkin pidetty kuolleina, setä, ja ne, jotka häpäisivät niitä, ovat saaneet sen kalliisti maksaa. Prinssi Seti, ettekö sano sanaakaan auttaaksenne minua tästä pulasta?"

"Mikä siinä on vaikeata, jalosukuinen neiti? Jos haluatte mennä kansanne luo ja — Labanin, joka nähtävästi on parantunut haavoistaan, ei meidän välillämme ole mitään, paitsi kiitollisuuteni teitä kohtaan, joka oikeuttaisi minua sanomaan, ettette saa mennä. Jos sitävastoin haluatte jäädä, silloin kenties en vielä ole niin voimaton suojelemaan ja puolustamaan kuin tämä arvoisa Jabez luulee. Minähän olen vielä Egyptin ylhäisin aatelismies ja sellainen, jota rakastetaan. Siksi, jos te haluatte jäädä, voitte minun mielestäni kenenkään häiritsemättä tehdä sen. Ystävä, jonka katon alla teitä miellyttää oleskella, ei ainakaan häiritse."

"Tuo on ystävällistä puhetta", kuiskasi Merapi. "Harvat puhuisivat sellaisia sanoja naiselle, jolta vähän pyydetään, ja jolla on vähän annettavaa."

"Asia päätökseen", murisi lähettiläs. "Totteletko vai kapinoitko vastaan? Vastaa!"

"Minä en palaa Gosheniin enkä Labanin luo, jonka miekkaa olen saanut katsella tarpeekseni."

"Kenties saat katsella sitä vielä enemmän, ennen kuin kaikki on lopussa. Viimeisen kerran, ajattele ennen kuin Jumalasi ja kansasi kirous tulee päällesi ja sen jälkeen kuolema. Sillä se tapahtuu, sanon minä, joka, kuten farao tänään tietää, en ole mikään väärä profeetta, ja sen tietää prinssikin."

"En usko, että Jumalani, joka näkee niitten sydämiin, jotka hän on luonut, tahtoo rangaista naista siitä, että tämä kieltäytyy menemästä naimisiin murhaajan kanssa, jota hän itse ei ole milloinkaan valinnut. Sellaista kohtaloahan, pappi, tarjoat minulle. Siksi jätän levollisena tuomion suuren Tuomarin käsiin. Sitäpaitsi halveksin sinua ja käskyjäsi. Jos minun täytyy tulla surmatuksi, anna minun kuolla, mutta anna minun ainakin kuolla naimattomana ja vapaana, sillä en ole kenenkään miehen rakastettu, puoliso enkä orja."

Nyt pappi julmistui. Heiluttaen käsivarsiaan ja pyöritellen hurjia silmiään syyti hän kirouksia tuota naisparkaa kohtaan. Koska hän saneli ne melkein kaikki nopeasti vanhan hebrealaisen tavan mukaan, emme ymmärtäneet niitä kaikkia. Hän kirosi hänen elämänsä, kuolemansa ja kuoleman jälkeisen elämänsä. Hän kirosi hänet rakkaudessa ja vihassa, naimisissa tai yksinään. Hän kirosi hänen lapsensa kaikkiin sukupolviin asti. Lopuksi hän ilmoitti, että jumala, jota hän palveli, oli hylännyt hänet ja tuomitsi hänet kuolemaan kenen tapettavaksi tahansa, joka vain voi tappaa hänet. Niin hirveä oli tuo kirous, että Merapi vetäytyi taaksepäin ja Jabez kyyristyi maahan peittäen käsillään kasvonsa, ja minäkin tunsin vereni jähmettyvän.

Viimein hän pysähtyi huulet vaahdossa. Sitten huutaen äkkiä: "Tuomion jälkeen rangaistus!" veti hän esille puukon viitastaan ja hyökkäsi Merapia kohti.

Tämä pakeni meidän taaksemme. Pappi seurasi, mutta Seti huudahti: "Sitä arvelinkin!" ja juoksi heidän väliinsä vetäen esille miekkansa, jota hän kantoi juhlapukunsa alla. Ja seuraava, mitä näin, oli miekan punainen kärki, joka tuli näkyviin papin olkapäiden välistä.

"Oi!" huusi Merapi väännellen käsiään. "Taaskin olen saattanut hebrealaisen veren vuotamaan ja nyt kaikki tuo kirous tulee päälleni."

"Ei, vaan minun päälleni, jos tässä on mitään kirottavaa, jota epäilen, sillä tämä teko oli minun tehtävä estääkseni tuon järjettömän miehen iskemästä puukkoaan teihin."

"Niin, elämä on jäljellä, vaikkapa vähäksikin aikaa. Jollei teitä, prinssi, olisi ollut, olisin minä nyt —" ja hän vapisi.

"Ja jollei teitä olisi ollut, Israelin Kuu, olisin minä nyt —" ja hän hymyili lisäten: "Todellakin, kohtalo kutoo kummallista verkkoa teidän ja minun ympärilleni. Ensin te pelastatte minut kuolemasta, sitten pelastan minä teidät. Luulen, neiti, että lopuksi saamme kuolla yhdessä ja antaa Analle mitä parhaimman aiheen kertomukseen."

"Ystävä Jabez", jatkoi hän kääntyen israeliittaan, joka yhä oli kyyryllään nurkassa, silmät tuijottaen päässä, "palatkaa lämminsydämisen kansanne luo ja selvittäkää heille, miksi neiti Merapi ei voi seurata teitä, ja ottakaa tuo ruumis mukaanne kertomuksenne todisteeksi. Sanokaa heille, että jos he lähettävät useampia miehiä kiusaamaan veljentytärtänne, odottaa heitä samanlainen kohtalo. Mutta minä en vieläkään käännä selkääni heille muutamien hullujen tai pahantekijöitten tähden, kuten tänään olen heille osoittanut. Ana, olkaa valmiina, sillä pian lähden Memphikseen. Pitäkää huolta, että neiti Merapilla, joka haluaa matkustaa yksinään, on kelvollinen saattojoukko mukanaan, nimittäin jos hän haluaa lähteä Taniksesta."

XI.

AMENMESEKSEN KRUUNAUS.

Nyt, huolimatta kaikesta onnettomuudesta, joka kohtasi Egyptiä, ja omasta salaisesta surustani, alkoi onnellisin aika, mitä jumalat ovat antaneet minulle. Me matkustimme Menneferiin eli Memphikseen, tuohon valkoisilla muureilla varustettuun kaupunkiin, jossa olin syntynyt, kaupunkiin, jota rakastin. Nyt en enään asustanut pienessä talossa lähellä Ptahin temppelin aitausta. Tuo temppeli oli muuten suurempi ja kauniimpi kuin Tebessä ja Taniksessa olevat. Kotini oli Setin ihanassa palatsissa, jonka hän oli perinyt äidiltään, korkealta kuninkaalliselta puolisolta. Se oli ja on vieläkin ilman muureja kukkulalla, lähellä Neit-jumalattaren temppeliä. Tuolla jumalattarella on asuntonsa aina muurista pohjoiseen päin, miksi, sitä en tiedä, koska eivät hänen pappinsakaan ole voineet sitä minulle kertoa. Palatsin edustalla, joka on pohjoiseen päin, on suuri pylväseteinen, jonka kattoa kannattavat palmupuiset, maalatut pylväät. Sieltä on kenties nähtävissä Egyptin kaunein näköala. Ensin näkyvät puutarhat, sitten palmupuistot, sitten viljellyt maat, sitten leveä ja kaunis Niili, ja tuolla kaukana erämaa.

Täällä me sitten asustimme huomaamatta ja melkein ilman vartijoita, mutta rikkaudessa ja hyvinvoinnissa, viettäen aikaamme palatsin tai temppelin kirjastoissa, ja kun väsyimme työhön, suloisissa puutarhoissa tai toisinaan purjehtien Niiliä pitkin. Neiti Merapikin asui siellä, mutta palatsin sivurakennuksessa muutamien orjien ja palvelijoiden kanssa, jotka Seti oli antanut hänelle. Joskus tapasimme hänet puutarhoissa, joissa hän mielellään käveli samaan aikaan kuin mekin, nimittäin ennen kuin aurinko paistoi kuumasti tai illan viileässä, ja silloin tällöin kuutamoöinä. Silloin me kaikki kolme puhelimme yhdessä, sillä Seti ei milloinkaan etsinyt hänen seuraansa yksin eikä seinien sisäpuolella.

Nuo keskustelut olivat hyvin hupaisia. Ja aikaa myöten pidimme niitä yhä useammin, sillä Merapi janosi oppia, ja prinssi toi hänelle kirjoja, joita hän sai lukea puutarhassa olevassa pienessä huvimajassa. Siellä istuimme, tai jos kuumuus kohosi liian suureksi, ulkopuolella kahden suuren puun varjossa, jotka levittivät oksiaan tuon pikku majan katon yli, Setin kertoillessa kirjojen sisällyksestä ja selvitellessä hänelle kirjoitustemme salaisuuksia. Toisinaan luin minä heille omia kirjoittamiani kertomuksia, joita he kumpikin mielellään kuuntelivat, niin he ainakin sanoivat ja minä turhamaisuudessani uskoin. Myöskin keskustelimme maailman salaperäisyydestä, ihmeistä ja hebrealaisista, heidän kohtalostaan tai siitä, mitä Egyptissä ja naapurimaissa tapahtui.

Eikä Merapi ollut aivan yksinäinenkään, sillä Memphiksessä asusti muutamia jalosukuisia naisia, joitten suonissa virtasi hebrealaista verta, tai jotka olivat synnyltään israelilaisia ja olivat vastoin lakejansa naineet egyptiläisiä. Näistä hän sai ystäviä, ja yhdessä he harjoittivat jumalanpalvelustaan emien tapojensa mukaan kenenkään estämättä heitä, sillä täällä ei sallittu kenenkään papin häiritä.

Me puolestamme olimme kanssakäymisessä niin monen kanssa kuin vain halusimme, sillä harvat unohtivat, että Seti oli syntyperältään Egyptin prinssi, siis melkein puolijumala, ja kaikki halusivat tulla tervehtimään häntä. Oman itsensä tähdenkin häntä paljon rakastettiin ja erittäinkin oli hän rakas köyhille, joiden puutetta oli hänen ilonsa lievittää suurilla rikkauksillaan. Tästä johtui, että missä hän vain liikkuikin, otettiin hänet vaikka tahtomattaan vastaan kunnian ja nöyryyden osoituksilla, mitkä olivat melkein kuninkaallisia, sillä vaikka farao voi ryöstää häneltä kruunun, ei hän voinut ottaa hänen suonistaan pyhää kuninkaitten verta.

Tämän tähden huoletti minua hänen turvallisuutensa, sillä olin varma, että Amenmeses tiesi kaiken urkkijoittensa välityksellä ja alkoi kadehtia valtaistuimelta sysättyä prinssiä, jota vielä niin paljon kunnioittivat ne, joita hänen oikeuden mukaan olisi pitänyt hallita. Kerroin Setille epäilyksistäni ja huomautin, että kun hän liikkui kaduilla, pitäisi hänellä olla seurassaan aseistettuja miehiä. Mutta hän vain naurahti ja vastasi, että niinkuin hebrealaisten ei onnistunut tappaa häntä, samoin kävisi muillekin. Sitäpaitsi uskoi hän, ettei maassa ollut ainoatakaan egyptiläistä, joka nostaisi miekkansa häntä vastaan tai panisi myrkkyä hänen juomaansa, vaikka kuka tahansa käskisi. Sitten hän lisäsi vielä:

"Paras tapa välttää kuolemaa on olla pelkäämättä sitä, sillä silloin
Osiris karttaa meitä."

Nyt on minun kerrottava Taniksen tapahtumista. Farao Meneptah eli ainoastaan muutamia tunteja tulematta tajuihinsa, ennen kuin hänen henkensä lensi taivaaseen. Silloin oli suuri suru maassa, sillä vaikka hän ei ollutkaan rakastettu, oli hän kunnioitettu ja pelätty. Ainoastaan israelilaiset iloitsivat julkisesti, koska hän oli ollut heidän vihollisensa ja heidän profeettansa olivat ennustaneet, että kuolema oli lähellä häntä. He sanoivat, että heidän Jumalansa oli surmannut hänet, ja se sai egyptiläiset vihaamaan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Vielä oli Egyptissä epäilystä ja hämmästystä, sillä vaikka julistus prinssi Setin perinnöttömyydestä oli kuulutettu kaikkialla, kansa ja erittäinkin ne, jotka asustivat eteläosassa maata, eivät voineet ymmärtää, miten sellaista oli voitu tehdä noitten Goshenissa asuvien orjien tähden. Todellakin, jos prinssi olisi vain nostanut kättään, kymmenet tuhannet olisivat tulleet hänen käskettävikseen. Sen hän kuitenkin kieltäytyi tekemästä, ja se hämmästytti koko maailmaa, sillä pidettiin kummallisena, että mies hylkäsi valtaistuimen, joka olisi kohottanut hänet melkein jumalien tasolle. Mutta välttääkseen heidän kiihkeitä pyyntöjään oli hän hetipaikalla lähtenyt Memphikseen ja pysytteli siellä piilossa suruajan isänsä kuoleman jälkeen. Niin sitten kävi, että Amenmeses pääsi valtaistuimelle kenenkään vastustamatta, sillä ilman puolisoaan ei Userti voinut tai ei tahtonut toimia.

Kun balsamoiminen oli tehty, vietiin farao Meneptahin ruumis Niiliä pitkin ikuiseen asuntoonsa, komeaan hautaan, jonka hän oli valmistanut itselleen Thebeen, "Kuolleitten kuninkaitten laaksoon". Prinssi Setiä ei kutsuttu tähän suureen juhlaan, jottei, kuten Bakenkhonsu kertoi minulle jälkeenpäin, hänen läsnäolonsa saisi aikaan kapinaa hänen ihailijainsa taholta joko hänen tahdostaan tai tahtomattaan. Sen vuoksi ei myöskään kuolleen jumalan, kuten Meneptahia nimitettiin, sallittu levähtää Memphiksessä viimeisellä matkallaan Niiliä pitkin.

Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa, ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi, katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti isäänsä omalla tavallaan.

"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin kerjäläisten?"

"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää esimerkkiä."

"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas. Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta, saakin aikaan suurinta harmia."

"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja totuus hallitsee maata ja taivasta."

"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla kuninkaaksi."

"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.

Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.

"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."

"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia, että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan pannut sitä niihin."

"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen sydämensä on sekä laaja että syvä."

"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas, joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä siinä asemassa, jonka hän on valinnut."

Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja kysyi:

"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."

"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin ystävä, ei sen enempää."

"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."

"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi maailma paremmiksi kuin se on."

"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä valtaistuin on hänen — hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."

"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."

"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä, sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee, ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta, niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."

"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile. Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä. Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska — koska —" ja hän alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat sanansa.

"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."

"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän pelkääkään mitään."

"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa, "isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo sen — koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä ajatukseni ovat kuin tulessa — ja huomenna hänet olisi kruunattu ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta lausuttuja sanoja.

Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin temppelin virkahuoneessa — häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin isäksi — ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.

"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan, kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."

"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."

Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."

"Nyt olette lähellä sitä, Ana, sillä epäilemättä heillä on paljon tekemistä tässä asiassa. Jollei heitä olisi, kruunattaisiin huomenna Seti eikä Amenmeses. Ja kertomus ihmeestä, jonka kaunis hebrealainen nainen teki tuolla temppelissä, on levinnyt laajalti ja pidetään sitä enteenä. Kerroinko jo teille, että kuusi päivää sitten vihittiin siellä hieno, uusi jumalan kuvapatsas, ja seuraavana aamuna se löydettiin makaamassa kyljellään tai oikeammin nojaten päätään Mutin rintaa vasten?"

"Silloin on Merapi ainakin syytön, sillä hänhän on poistunut tästä kaupungista."

"Tietysti hän on poistunut, sillä eikö Setikin ole mennyt? Mutta luulen, että hän on jättänyt jotakin jälkeensä. Olkoon kuinka tahansa, itse meidän uusi jumalainen herrammekin on peloissaan. Hän näkee pahoja unia, Ana", lisäsi hän alentaen ääntään, "niin pahoja, että hän on kutsunut luokseen Kiin, päätietäjän, selittämään niitä hänelle."

"Kii ei voinut sanoa mitään tai oikeammin ainoa vastaus, jonka hän suvaitsi antaa hänelle ja hänen seuralaisilleen, kun nämä kysyivät tulevaisuuttaan, oli se, että tämän jumalan hallitus tulisi olemaan hyvin lyhyt ja että se loppuisi yhtä aikaa kuin hänen elämänsäkin."

"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään — paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."

Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti tapansa mukaan.

"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."

"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä. Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä lukemattomia kuolleita."

Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän kysyi:

"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka toteutuvat — Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan! Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja, jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö — naurakaa, kuten minä teen, oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli tapani kylpeä Niilissä?"

Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin, jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun, joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki voisivat nähdä minut.

Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä. Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä, niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen sisäänpainuneissa silmissään.

"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten, "oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen perheen jäsenet — paitsi yhtä — kulkivat tavan mukaan jumalan patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he nähneet sitä. Sitten tuli farao — ja seisoi odottaen, mutta se ei kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä. Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."

"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä ajalla?"

"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset — taikkapa nauhat — olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."

Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan, torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" huudettiin.

Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin, mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.

Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin, kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat, että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.

Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan, joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas saimme nähdä taivaan.

XII.

JABEZIN SANOMA.

Tuona yönä ei ollut ketään iloitsevaa kaupungin kaduilla, eikä ketään, paitsi hovin suojissa ja saleissa, joka olisi juhlinut. Kuljin torin poikki ja huomasin ihmisten kulkevan synkkinä edestakaisin tai kuiskaten puhuvan keskenään. Äkkiä alkoi eräs mies, jonka kasvot oli peitetty kaavulla, puhutella minua sanoen, että hänellä oli sanoma isännälleni, prinssi Setille. Vastasin, etten ota mitään sanomia oudolta muukalaiselta, jolloin hän työnsi päähineen taaksepäin, ja minä näin, että se oli Jabez, Merapin setä. Minä kysyin häneltä, oliko hän totellut prinssiä ja vienyt profeetan ruumiin, tuon, joka oli yrittänyt murhata Merapin, Gosheniin ja kertonut vanhimmille syyn miehen kuolemaan.

"Olen", vastasi hän, "eivätkä vanhimmat olleet vihaisia prinssille siitä. He sanoivat, että heidän lähettiläänsä oli mennyt pitemmälle kuin mitä hänellä oli oikeutta, sillä ne eivät milloinkaan olleet käskeneet häntä kiroamaan Merapia, vielä vähemmin yrittämään ottaa häntä hengiltä, ja että prinssi teki oikein tappaessaan sellaisen, joka olisi tehnyt murhan hänen kuninkaallisten silmiensä edessä. Kuitenkin he lisäsivät, että tuo kirous, jonka pappi kerran oli lausunut, varmasti kohtaisi Merapia joko toisella tai toisella tavalla."

"En tiedä, kirjuri. Jos hän palaa kansansa luo, kenties hänet vapautetaan siitä, mutta silloin hänen varmasti on naitava Laban. Se on hänen valittavanaan."

"Luulen, että olisin siellä, missä olen, ja tekisin itseni hyvin rakkaaksi Setille. Onhan mahdollista, että kirous menee hänen ohitseen, sillä sitähän ei ole laillisesti hänelle määrätty. Mitä tietä hän astuneekin, surut odottavat, ja pahinta kaikista, nainen toivoisi saavansa tyydyttää sydämensä ennen kuin se kuolee, varsinkin jos tuo sydän on sattunut kääntymään sellaiseen, josta tulee farao."

"Miksi sanotte: 'Josta tulee farao', Jabez?" kysyin minä, sillä me seisoimme aivan kahden yksinäisessä paikassa.

"Sitä en voi sanoa teille", vastasi hän sukkelasti, "kuitenkin käy niin kuin sanon. Hän, joka on valtaistuimella, on hullu niinkuin Meneptah oli hullu, ja taistelee voimaa vastaan, joka on mahtavampi kuin hänen, kunnes se painaa hänet maahan. Ainoastaan prinssin sydämessä loistaa viisauden valo. Se, minkä tänään näitte, on vain ensimmäinen monista ihmeistä, kirjuri Ana. En voi sanoa enempää."

"Tämä: Koska prinssi on koettanut kohdella hyvin Israelin kansaa ja heidän tähtensä hylännyt kruunun, mitä sitten muille tapahtuneekin, ei hänen tarvitse pelätä mitään. Mikään vaiva ei kohtaa häntä eikä hänen lähellään olevia, esim. teitä, kirjuri Ana, joka myöskin tahtoisitte kohdella meitä oikeuden mukaisesti. Kuitenkin saattaa tapahtua, että veljentyttäreni Merapin vuoksi, jonka päälle nuo kiroussanat ovat tulleet, kohtaa suuri suru sekä prinssiä että häntä itseään. Sentähden kenties voi olla viisasta, että hän jää Setin taloon, ja prinssi taas tekisi viisaasti kääntäessään hänet takaisin oveltaan."

"Mikä suru?" kysyin minä hämmästyneenä hänen synkästä puheestaan, mutta vastausta ei kuulunut, sillä hän oli mennyt.

Lähellä asuntoani kohtasin toisen miehen. Kuun valaistessa hänen kasvojaan näin Kiin peloittavat silmät.

"Kirjuri Ana", sanoi hän, "te lähdette huomenna varhain Memphikseen, ettekä kahden päivän kuluttua, kuten aioitte."

"Miten sen tiedätte, tietäjä Kii?" kysyin, sillä en ollut kenellekään kertonut suunnitelmani muutoksesta, koska olin sen tehnyt vasta sitten kuin Jabez oli poistunut.

"Minä en tiedä mitään, Ana, paitsi että uskollinen palvelija, joka on saanut tietää kaiken, minkä te olette tänään kuullut, tahtoo kiiruhtaa kertomaan siitä isännälleen, varsinkin jos siellä on joku toinenkin, jolle hän haluaisi siitä ilmoittaa, kuten Bakenkhonsu tuumii."

"Bakenkhonsu puhuu liian paljon, mitä hän sitten tuumineekaan", huudahdin äreästi.

"Olin, ja jos näin oikein sieltä kaukaa, nuo hebrealaiset profeetathan näyttivät voittavan teidät, Kherheb, joka harmittaa teitä kovasti, niinkuin olitte harmissanne silloin temppelissä, kun Amon kukistui."

"Se ei harmita minua, Ana. Jos minulla on kykyjä, voi olla toisia, joilla on vielä suurempia kykyjä, kuten näin Amonin temppelissä. Miksi sentähden hämmästyisin?"

"Kykyjä!" naurahdin minä, sillä tuona yönä oli mieleni kuohuksissa. "Eikö viekkaus olisi parempi sana? Miten voitte muuttaa sauvan käärmeeksi, asia, joka on aivan mahdoton ihmiselle?"

"Viekkaus voi olla parempi sana, sillä se tarkoittaa taitoa yhtä paljon kuin petostakin. 'Mahdotonta ihmiselle'! Luuletteko senkin jälkeen mitä näitte jonkun aikaa sitten Amonin temppelissä, että mikään on mahdotonta miehelle tai naiselle? Kenties itsekin voisitte tehdä yhtä paljon."

"Miksi pilkkaatte minua, Kii? Minä opiskelen kirjoja enkä käärmeitten lumoamista."

Hän katseli minua tyynellä tavallaan, ikäänkuin tarkastellen, ei kasvojani, vaan ajatuksiani niiden takaa. Sitten hän katsoi kädessään olevaa keetripuista sauvaansa ja antoi sen minulle sanoen:

"Luulen, että teissä on jotakin lapsellista, Ana", hän mutisi, koko ajan silmillään tuijottaen kasvoihini.

Silloin tapahtui hirveätä. Sauva alkoi liikkua kädessäni ja kun vilkaisin siihen, katso, se oli pitkä, keltainen käärme, jota pitelin hännästä. Heitin tuon matelijan kirkaisten maahan, sillä se käänsi päätään kuin pistääkseen minua. Ja tuossa tomussa se liikkui ja kiemurteli pois minusta Kiitä kohden. Hetkistä myöhemmin se oli vain sauva keltaisesta keetripuusta, vaikka minun ja Kiin välillä oli käärmeen jälki hiekassa.

"Ana, on häpeämätöntä", sanoi Kii nostaessaan sauvansa, "syyttää minua viekkaudesta samalla, kun itse koetatte hämmentää silmänkääntäjäparan tällaisilla tempuilla."

En tiedä, mitä sanoin hänelle. Lopuksi kuitenkin arvelin, että hän pian sanoisi minun voivan täyttää huoneen pimeydellä keskellä päivää ja saada ihmiset kauhuihinsa.

"Se kaikki on ollut leikkiä", sanoi hän. "Tahdotteko uudelleen ottaa tämän sauvan ja ojentaa sen kuuta kohden? Te kieltäydytte ja teette oikein, sillä ette te enkä minä voi peittää hänen kasvojaan. Ana, koska te olette viisas tavallanne ja seurustelette vielä viisaamman kanssa, ja olitte läsnä temppelissä, jolloin Amonin patsas särkyi tuon noidan tahdosta, joka mitteli voimiaan kanssani ja voitti minut, niin minä, suuri tietäjä, olen tullut kysymään teiltä — mistä oli lähtöisin tuo pimeys tänään salissa?"

"Niin luulen minäkin, Ana. Mutta sanokaa minulle, tai pyytäkää Merapia, Israelin kuuta, sanomaan minulle — mistä jumalasta? Oi, sanonpa teille, että peloittava voima on liikkeellä tässä maassa ja prinssi Seti teki viisaasti luopuessaan Egyptin valtaistuimesta ja paetessaan Memphikseen. Sanokaa se hänelle, Ana."

Nyt palasin turvallisesti Memphikseen ja kerroin kaiken prinssille, joka kuunteli innokkaasti. Ainoastaan kerran hän oli kovasti liikutettu. Se oli silloin, kun kerroin hänelle Usertin sanat, ettei tämä milloinkaan tahtoisi nähdä hänen kasvojaan, jollei häntä haluttaisi uudelleen palata valtaistuimelle. Tämän kuullessaan nousivat kyyneleet prinssin silmiin ja hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

"Kaatunut ei saa odottaa hellyyttä", sanoi hän, "ja epäilemättä, Ana, pidätte mielettömänä, että olen harmissani tällaisesta kohtelusta."

"En, prinssi, sillä minutkin on vaimoni jättänyt iäksi päiväksi, ja tuska on unohtumaton."

"En ajattele puolisoani, Ana, sillä todellisuudessa ei hänen Korkeutensa ole minulle mikään puoliso. Sillä mitkä lienevätkään Egyptin vanhat lait, kuinka olisi voinut käydä toisin hänen ja minun välilläni? Kaipaan sisarta. Sillä vaikka meillä ei ollut sama äiti, kasvatettiin meidät yhdessä ja omalla tavallamme rakastimme toisiamme, vaikka hänen huvinsa oli hallita minua ja minun taas totella, ja maksaa hänelle takaisin pilkalla. Siksi hän on niin suuttunut, kun nyt äkkiä olen hylännyt hänen hallituksensa, seuratakseni omaa tahtoani, jolloin hän on kadottanut valtaistuimen."

"Egyptin kuninkaallisen perijättären velvollisuus on aina ollut naida Egyptin farao, prinssi, ja hän seurasi tuota velvollisuutta naimalla sellaisen, josta piti tulla farao, ja siksi isku meni syvälle."

"Silloin hänen olisi parasta hylätä tuo hullu puolisonsa ja naida farao. Mutta sitä ei hän milloinkaan tee. Hän on aina vihannut Amenmesesta niin paljon, ettei mielellään tahdo olla edes samassa paikassa hänen kanssaan. Eikä Amenmeseskaan naisi häntä, sillä hän ei tahdo hallita sellaisen naisen avulla, jolla on suurempi oikeus kruunuun kuin hänellä. Tästä lähtien täytyy minun kulkea yksin, jollei — jollei — Jatkakaa kertomustanne, ystävä. Onpa hän ystävällinen, kun suuruudessaan muistaa näin vähäpätöistä. Minun pitäisi muistaa se, vaikka on totta, että painuneet päät joskus nousevat jälleen", hän lisäsi katkerasti.

"Niin ainakin Jabez luulee, prinssi", ja minä kerroin hänelle, miten israelilaiset olivat varmoja, että hänestä tulisi farao, johon prinssi nauraen sanoi:

"Kenties, hehän ovat hyviä profeettoja. Omasta puolestani en tiedä sitä enkä välitäkään. Tai ehkäpä Jabez huomaa jotakin hyötyvänsä puhuessaan niin, sillä tiedättehän, että hän on taitava kauppias."

"Puhuiko Jabez vielä jostakin muustakin asiasta, Ana? Neiti
Merapista, esimerkiksi?"

Tuntien, että se oli velvollisuuteni, kerroin hänelle kaiken, mistä
Jabez ja minä olimme keskustelleet, vaikka vähän ujostellen.

"Tuo hebrealainen on paljosta varma, Ana, vieläpä siitäkin, kelle
Israelin kuu haluaisi loistaa. Kenties, ystäväni, hän haluaa
houkutella valollaan teitä tai jotakuta nuorukaista Goshenissa — ei
Labania — tai ehkäpä ei ketään."

"Niin, Ana, olen varma, että haluaisitte sitä. Minun mielestäni voitte kysyä hänen mieltään siinä asiassa. Älkää näyttäkö noin hämmentyneeltä, mies, sillä hän, jonka aiotte naida, on liian kaino sellaiseen. No, kertokaa minulle kruunajaisista."

Ollen iloinen, päästessäni puhumasta Merapista, kerroin laveasti kaikesta, mitä oli tapahtunut farao Amenmeseksen noustessa valtaistuimelle. Kun kuvailin hänelle, miten hebrealaisen profeetan sauva oli muuttunut käärmeeksi, ja miten Kii ja hänen seuralaisensa olivat tehneet saman ihmeen, nauroi prinssi ja sanoi, että ne olivat pelkkiä silmänkääntäjien temppuja. Mutta kun kerroin pimeydestä, joka peitti koko salin, ja kauhusta, joka täytti ihmisten sydämet, ja Bakenkhonsun peloittavasta unesta, sekä sanoista, joilla Kii oli hämmentänyt minut ja pilkannut minua, kuunteli hän hyvin vakavana ja vastasi:

"Minä olen samaa mieltä kuin Kii tässä asiassa. Minäkin luulen, että joku hirveä voima on likellä Egyptiä, sellainen, joka on kotoisin Goshenin maasta, ja että tein viisaasti kieltäytyessäni valtaistuimesta. Mutta miltä jumalalta nuo vaivat ovat lähtöisin, sitä en tiedä. Kenties aika sen meille näyttää. Sillävälin, jos on mitään perää noitten hebrealaisten profeettojen puheessa, mistä Jabez kertoi, te ja minä ainakin saamme levätä rauhassa, joka on parempi kuin faraon onni valtaistuimella, jota Userti tavoittelee. Joka tapauksessa tätä leikkiä kannattaa katsella. Olette tehnyt tehtävänne hyvin, Ana. Menkää lepäämään sillä välin kuin minä ajattelen kaikkea sitä, mitä olette kertonut."

Oli ilta, ja kun palatsissa oli kovin kuuma, menin puutarhan pieneen huvimajaan, jossa Seti ja minä tapasimme lueskella, istuuduin sinne ja kun olin väsynyt, nukahdin siihen. Uneksin naisesta, joka itki ja kun sitten heräsin, oli tullut yö ja täysi kuu loisti taivaalla. Sen säteet valaisivat edessäni olevan puutarhan.

Tämän pikku majan edessä, kuten olen kertonut, kasvoi puita, jotka tänä vuoden aikana olivat täynnä valkeita kukkia. Näiden puiden suojassa oli penkki, joka oli rakennettu auringon kuivaamista tiileistä. Sillä istui nainen, jonka tunsin Merapiksi. Hänkin oli surullinen, sillä vaikka pää oli alaspainuneena ja pitkä tukka peitti kasvot, kuulin hänen hiljaiset huokauksensa.

Tuo näky liikutti minua suuresti ja muistin, mitä prinssi oli sanonut minulle. Hänhän oli käskenyt minua kysymään Merapilta, ajatteliko hän yhtään minua. Jos siis tekisin sen, ei minua voitaisi moittia siitä. Olin kuitenkin varma, ettei hänen sydämensä kuulunut minulle, vaikka — totta puhuakseni — toivoin hartaasti asian olevan toisin. Kuka katselisikaan haikaraa rämeikössä silloin, kun laajasiipinen kotka leijailee taivaalla.

Paha ajatus tuli mieleeni. Otaksutaan, että tuon istujan silmät olivat kiintyneet kotkaan, ilmojen herraan Otaksutaan, että hän jumaloi tuota kotkaa, että hän rakasti sitä siksi, että sen koti oli taivas ja koska se oli kaikkien lintujen kuningas. Ja otaksutaan, että joku huomauttaisi hänelle, että jos hän houkuttelee sen maan päälle taivaan loistavasta vapaudesta, tuottaa hän sille orjuuden tai kuoleman ansanvirittäjän käsissä. Eikö silloin tuo rakastunut katselija sanoisi: "Lennelköön se vapaana ja onnellisena, miten paljon kaipaankin katsella sitä", ja kun se olisi kadonnut näkyvistä, kenties hänen silmänsä kääntyisivät haikaraparkaan?

Jabez oli sanonut minulle, että jos tämä nainen ja prinssi rakastuisivat toisiinsa, tuottaisi hän prinssille paljon surua. Jos kertoisin sen hänelle, uskoisi hän sen varmasti, sillä hänhän luottaa kansansa ennustuksiin. Sitäpaitsi, mitä ikinä hänen sydämensä kuiskisikin, ollen ylevämielinen ei hän milloinkaan suostuisi tekemään sellaista, mikä tuottaisi ikävyyttä Setille, vaikkapa sitten luopuessaan hänestä hänen oma sydämensä vaipuisikin suruun. Eikä hän palaisi hebrealaistenkaan luo joutuakseen sen käsiin, jota hän vihasi. Silloin kenties minä — Puhuisinko hänelle? Jollei Jabez olisi tarkoittanut, että asia pitäisi tulla hänen tietoonsa, olisiko hän ollenkaan puhunutkaan siitä? Lyhyesti sanoen eikö se ollut velvollisuuteni häntä kohtaan ja kenties myös prinssiä kohtaan, joka silloin säästyisi tulevilta onnettomuuksilta.

Sellaiset ajatukset kiusasivat mieltäni. Miten voitin ne, en tiedä. En ainakaan omalla voimallani, siitä olen varma, sillä tuona hetkenä olin mielettömänä rakkaudesta tuota suloista ja ihanaa neitoa kohtaan, joka istui edessäni, ja hulluudessani, luulen, olisin antanut elämäni saadakseni suudella hänen kättään. Mutta en yksin hänenkään tähtensä, sillä kiihkoisa rakkaus on hyvin itsekästä. Ei, uskon voittaneeni siksi, että rakkaus, jota tunsin prinssiä kohtaan, oli syvempi ja todellisempi kuin mitä olisin voinut tuntea ketään naista kohtaan, ja tiesin hyvin, että jollei Merapi olisi ollut näkyvissäni, ei milloinkaan tuollainen petos olisi vallannut sydäntäni. Sillä olin varma, vaikka prinssi ei ollut sitä koskaan minulle sanonut, että hän rakasti Merapia ja halusi hänet toverikseen kaikista maallisista esteistä huolimatta, ja jos nyt sanoisin Merapille nuo sanat, ei hän milloinkaan suostuisi siihen.

Ja niin voitin itseni, mutta vapisin kuin lapsi ja toivoin, etten olisi syntynytkään tuntemaan kielletyn rakkauden tuskia, kuten olin kokenut petetyn rakkauden kipuja. Palkan sain aivan pian, sillä juuri silloin tarttui hän koristeeseen, joka riippui hänen valkean pukunsa rintamuksessa, ja piteli sitä kuun valoa vastaan kuin tarkastellakseen sitä. Tunsin sen heti paikalla. Se oli tuo kuninkaallinen, lasurikivinen kovakuoriainen, jolla prinssi Goshenissa oli kiinnittänyt siteen Merapin loukkautuneeseen jalkaan, ja jonka joku voima tempaisi hänen rinnastaan tuona yönä temppelissä, jolloin Amonin patsas sortui.

Hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja silmättyään ympärilleen ollakseen varma, että hän oli yksin, painoi hän sen huuliaan vastaan ja suuteli sitä kiihkoisesti kolme kertaa, kuiskien samalla jotakin, mitä en voinut erottaa. Silloin putosivat suomukset silmistäni ja tiesin, että hän rakasti Setiä. Oi, kuinka kiitin suojelusjumalaani siitä, että se oli varjellut minut tarpeettomalta häpeältä.

Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa. Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.

"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli naurun vivahdusta.

"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin kirkas — että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän kovakuoriaiseen on kirjoitettu."

"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista, joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin silmiäänkin."

Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.

"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi prinssi.

"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään arvoa Egyptissä."

"Mutta tuosta kuoriaisesta oli puhe —" keskeytti hän, heilauttaen kättään. "Varmasti se on sama, jolla haavanne side kiinnitettiin — oh, vuosia sitten!"

"Tiesin sen. Ja kun annoin sen teille, sanoin jotakin, joka minusta silloin tuntui koko hyvin sanotulta. Mitä se oli? En voi muistaa. Oletteko tekin unohtanut?"

"Olen — tarkoitan — en. Te sanoitte, että minulla oli nyt koko
Egypti jalkani alla, ja puhuitte kovakuoriaisen reunakoristeesta."

"Ah! Nyt muistan. Miten oikea ja samalla miten väärä oli tuo sukkeluus — tai ennustus."

"Sen voisin todistaa teille hyvin helposti, mutta se ottaisi aikaa tunnin tai enemmänkin, joten jääköön toiseksi kertaa. Tämä kuoriainen on mitätön esine, antakaa se takaisin minulle ja te saatte paremman. Tai haluaisitteko mieluummin tämän sormuksen? Kun en enään ole Egyptin prinssi, on se aivan tarpeeton minulla."

"Pitäkää kuoriainen, prinssi. Sehän on teidän omanne. Mutta minä en ota kuninkaallista sormusta, koska se on —"

"— tarpeeton minulle, ettekä te halua sellaista, mikä on arvoton antajalle. Oi, minä valitsen niin huonosti sanani, mutta en sitä tarkoittanut."

"Ei, prinssi, vaan siksi, että teidän kultainen sormuksenne on liian iso pieneen käteeni."

"Miten voitte sen sanoa, ennen kuin olette koettanut? Sekin on kompastus, mikä kenties olisi myös hyvitettävä."

Sitten hän nauroi ja Merapikin nauroi, mutta ei hän kuitenkaan ottanut sormusta.

"Oletteko nähnyt Anaa?" jatkoi prinssi. "Luulen, että hän etsii teitä sellaisella kiireellä, että hän tuskin saattoi lopettaa kerrottavansa minulle."

"Ei, hän vain näytti siltä. Ja niin selvästi, että käskin hänen heti paikalla etsiä teidät. Hän vastasi menevänsä lepäämään pitkän matkansa jälkeen, tai kenties minä sanoin, että hänen pitäisi se tehdä. Unohdin sen, kun on niin paljon muuta ajateltavaa näin ihanana yönä."

"Kuinka voin sen tietää? Miksi mies, joka vielä on nuori — haluaa nähdä suloista ja kaunista naista? Oh! Nyt muistankin. Hän tapasi Taniksessa setänne, joka tiedusteli teidän vointianne. Kenties hän siksi haluaa nähdä teitä."

"En halua kuulla sedästäni. Hän muistuttaa minulle liian paljon asioista, jotka tuottavat tuskaa, ja on öitä, jolloin haluaa paeta tuskaa, jonka aamulla varmasti taas löytää."

"Oletteko vielä samaa mieltä palaamisesta kansanne luo?" kysyi prinssi vakavammin.

"Labanin muiden muassa. Muistakaa, prinssi, että minä olen kirouksen alainen. Jos palaan Gosheniin, olipa se sitten mihin tahansa, saan kuolla pian."

"Ana sanoo setänne Jabezin selittäneen, että tuolla raivoisalla miehellä, joka yritti murhata teidät, ei ollut mitään lupaa kirota vielä vähemmin tappaa teitä. Pyytäkää häntä kertomaan kaikki teille."

"Kuitenkin pysyy tuo kirous ja musertaa minut lopulta. Miten voin minä, yksinäinen nainen, vastustaa Israelin kansan ja heidän pappiensa voimaa?"

"Teillä on ainakin korkea puolisonne, joka varmasti tulee lohduttamaan teitä", sanoi Merapi katsoen alas.

"Hänen korkeutensa ei tule. Jos olisitte nähnyt Anan, olisi hän kenties kertonut teille Usertin vannoneen, ettei hän tahdo nähdä kasvojani uudelleen, jollei päätäni korista kruunu."

"Oi, miten saattaa nainen olla niin julma? Varmaankin, prinssi, sellainen isku on haavoittanut sydäntänne", huudahti hän säälivästi.

"Hänen korkeutensa ei ole ainoastaan nainen, hän on myös Egyptin prinsessa. Muuten koskee sydämeeni se, että kuninkaallinen sisareni on hylännyt minut vallan ja loiston tähden, joita hän rakastaa enemmän. Mutta niin on käynyt, jollei Ana näe unia. Näyttää siis siltä, että olemme samassa asemassa, kumpikin hylättyjä, te ja minä, eikö totta?"

Merapi ei vastannut, vaan katseli yhä edelleen maahan. Prinssi jatkoi hitaasti:

"Mielessäni on asia, josta tahtoisin kysyä teidän mielipidettänne. Jos kaksi hylättyä joutuisi yhteen, olisivat he enään vain puoleksi niin hylättyjä, vai mitä?"

"Niin luulisi, prinssi — tai ehkä he eivät olisi enään ollenkaan hylättyjä. Mutta minä en ymmärrä tätä kysymystä."

"Kuitenkin olette vastannut siihen. Jos te olette yksinäinen ja minä olen yksinäinen, niin tulisimme, sanotte, vähemmän yksinäisiksi yhdessä."

"Prinssi", kuiskasi hän vetäytyen pois hänestä, "minä en puhunut tuollaisia sanoja."

"Ette, mutta minä sanoin ne teille. Kuulkaa minua, Merapi. Egyptissä pidetään minua kummallisena miehenä siksi, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista, enkä edes nähnyt sellaista, jota olisin voinut rakastaa." Tässä Merapi katsoi häneen terävästi, ja prinssi jatkoi: "Joku aika sitten, ennen kuin kävin teidän maassanne — Goshenissa — Ana voi kertoa teille syyn, sillä luulen, että hän kirjoitti sen muistiin — Kii ja vanha Bakenkhonsu tulivat tervehtimään minua. Kuten tiedätte, on Kii epäilemättä suuri tietäjä, vaikka hän ei olisikaan niin suuri kuin muutamat teidän profeettanne. Hän kertoi minulle, että hän ja toisetkin olivat tiedustelleet tulevaisuuttani ja sanoi minun Goshenista löytävän naisen, johon sallimus olisi määrännyt minut rakastumaan. Hän lisäsi, että tämä nainen tuottaisi minulle paljon iloa." Seti pysähtyi varmaankin muistaen, ettei se ollut kaikki, mitä Kii oli sanonut, samoinkuin Jabezkin. "Kii kertoi minulle myös", jatkoi hän hitaasti, "että olen tuntenut tuon naisen tuhansia vuosia sitten."

"Kysyin sitä Kiiltä, mutta en saanut mitään tyydyttävää vastausta.
Kuitenkin hän sanoi niin, eikä ainoastaan tuosta naisesta vaan
myöskin ystävästäni Anasta, ja samaa sanoivat toisetkin tietäjät.
Sitten menin Gosheniin ja siellä näin tuon naisen —"

"— ja rakastin häntä, ja tuntui siltä kuin olisin rakastanut häntä jo tuhansia vuosia."

"Se on totta. Jollen sitä silloin tiennytkään, tiesin sen jälkeenpäin, vaikka kenties en ennen niin täydellisesti kuin tänään, kun sain kuulla, että Userti todellakin oli hylännyt minut. Israelin kuu, te olette tuo nainen. En sano teille", jatkoi hän intohimoisesti, "että olette kauniimpi kuin kaikki muut naiset, tai suloisempi tai viisaampi, sillä sellaisena pidän teitä. Sanon ainoastaan, että rakastan teitä, niin rakastan teitä, mikä tahansa sitten olettekaan. En voi tarjota teille Egyptin valtaistuinta, vaikkapa sen laki sallisikin, mutta voin tarjota teille tämän sydämeni valtaistuimen. No, neiti Merapi, mitä vastaatte? Ennen kuin puhutte, muistakaa, että vaikka näytätte olevan vankini täällä Memphiksessä, teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua. Mikä tahansa vastauksenne lieneekin, sellaisen suojan ja ystävyyden kuin voin antaa, saatte koko elämäni ajaksi, enkä milloinkaan yritä pakottaa teitä, kuinka paljon tuskaa minulle tuottaneekin kulkea teidän ohitsenne. En tiedä tulevaisuutta. Voi tapahtua, että saatan antaa teille ylhäisen aseman ja valtaa, voi tapahtua, etten voi antaa muuta kuin köyhyyttä ja maanpakoa, mutta miten käyneekin, ruumiini ja sieluni kunnioituksen voin antaa. Vastatkaa nyt."

Merapi otti kädet silmiltään ja katseli häntä loistavat kyyneleet ihanissa silmissään.

"Minähän sanoin, ettei se voi tapahtua. Sellaiset egyptiläisen ja israelilaisen väliset siteet eivät ole laillisia."

"Muutamat tässä kaupungissa ja muuallakin näyttävät Pitävän niitä sellaisina, neiti."

"Ja minä olen naimisissa, tarkoitan, että kenties olen naimisissa — ainakin on minut pyhästi luvattu Labanille."

"Se on eri asia, prinssi. On vielä yksi syy, suurin kaikista, minä olen kironalainen ja tuottaisin teille, en iloa, kuten Kii sanoi, vaan surua, tai ainakin surua ilon mukana."

"Onko Ana —" alkoi hän, mutta jatkoi sitten, "jos niin on, niin tiedättekö sitten elämää, jossa ei olisi sekaisin sekä iloa että surua?"

"En. Mutta minä tuottaisin teille paljon enemmän surua kuin iloa. Jumalani kirous lepää päälläni, enkä voi oppia palvelemaan teidän jumalianne. Kansani kirous on päälläni, kansani laki erottaa minut teistä kuin miekka, ja jos lähestyisin teitä, ei se iskisi ainoastaan minua, jonka ei ole väliä, vaan myöskin teitä, prinssi", ja hän alkoi nyyhkyttää.

"Sano minulle vain yksi asia", sanoi Seti tarttuen häntä käteen, "jos vastaat kieltävästi, silloin en enään kauemmin tahdo häiritä sinua. Onko sydämesi minun, Merapi?"

"On", hän huokaisi, "ja se on ollut jo siitä asti kuin näin teidät tuolla Taniksen kaduilla. Oi, silloin muuttui mieleni ja vihasin Labania, jota sitä ennen olin ainoastaan inhonnut. Ja minustakin tuntui, niinkuin Kii sanoi, kuin olisin tuntenut teidät tuhansia vuosia. Sydämeni on teidän, rakkauteni on teidän, kuulun kokonaan teille, enkä milloinkaan, en milloinkaan voi unohtaa teitä ja rakastaa ketään toista miestä. Mutta sittenkin on meidän pysyttävä erillämme, teidän tähtenne, prinssini, teidän tähtenne."

"Jos niin on asian laita", sanoi prinssi hymähtäen, "silloin minäkin täysi-ikäisenä ja muutamien mielestä hyvin ymmärtäväisenä miehenä uskallan myöskin. Oi, mieletön nainen, etkö ymmärrä, että maailmassa on vain yksi hyvä asia, yksi sellainen, jossa voi unohtaa itsensä ja tuskansa, nimittäin rakkaus? Voi tulla vastuksia. Tulkoon, sillä mitäpä ne haittaavat, jos vain rakkaus tai sen muisto säilyvät, jos vain kerran olemme saaneet poimia tuon ihanan kukan ja hetkisen pitää sitä rinnassamme. Sanoit, että palvelemme erilaisia jumalia, ja niin saattaa ollakin, mutta kaikki jumalat lähettävät maailmaan lahjansa, rakkauden, jota ilman maailma lakkaisi olemasta. Sitäpaitsi, minun uskoni sanoo minulle, kenties selvemmin kuin sinun, ettei elämä lopu kuoleman hetkellä, ja siksi rakkauskin, joka on elämän sielu, jatkuu, kun elämäkin jatkuu. Ja viimeksi, luulen niinkuin sinäkin olevan jotakin totta siinä, mitä tietäjät sanovat, että kauan sitten menneisyydessä olemme olleet sellaisia, millaisia meistä vielä kerran on tuleva, ja näkymätön voima on vetänyt meidät yhteen ja sitoo meidät yhteen vielä kauan senkin jälkeen kuin maailma on kadonnut. Se ei ole meidän oma asiamme, Merapi, vaan kohtalo on määrännyt meidät niin tekemään. Vastaa uudelleen."

Mutta hän ei vastannut, ja kun hetkistä myöhemmin katsoin ylös, lepäsi hän Setin käsivarsilla ja heidän huulensa olivat vastakkain.

Niin löysivät Egyptin prinssi Seti ja Merapi, Israelin kuu, toisensa
Memphiksessä, Egyptissä.

XIII.

PUNAINEN NIILI.

Seuraavana aamuna tapasin prinssin yksinään ja muistutin häntä muutamista vanhoista käsikirjoituksista, jotka hän halusi luettavakseen, mutta jotka voi saada vain Tebestä, jossa minun oli ne kopioitava; ja siellä kerrottiin olevan joitakin myytävinäkin. Hän vastasi, ettei ollut kiirettä, mutta minä huomautin, että ne voisivat joutua jonkun toisen ostajan käsiin, jollen heti menisi.

"Te olette liian kärkäs lähtemään pitkille matkoille, Ana", sanoi hän. Sitten hän hetken katseli minua tarkasti, ja koska hän osasi lukea ajatukseni, kuten minäkin hänen, näki hän, että tiesin kaikki, ja lisäsi ystävällisellä äänellä:

"Teidän olisi pitänyt tehdä, niinkuin sanoin, ja puhua ensin. Jos olisitte, niin kuka tietää —"

"Menkää, ja jumalat olkoon kanssanne, ystäväni. Mutta älkää viipykö liian kauan noita kirjoituksia kopioimassa, jonka kuka kirjuri tahansa voi tehdä. Luulen, että Egyptiin on tulossa hämminkiä ja tarvitsen teitä, vierelläni. Toinenkin, joka rakastaa teitä, tarvitsee teitä myös."

Tein muutamia vähäpätöisiä valmistuksia matkaani varten, mutta se oli tarpeetonta, sillä eräs orja tuli ilmoittamiaan minulle, että prinssin alus odotti purjehtiakseen tuulen mukana. Tuolla aluksella matkustin sitten Tebeen, kuten suuri ylimys ainakin tai kuin kuninkaallinen muumio, joka viedään haudattavaksi. Mutta surevien pappien sijasta istui keulassa soittajia ja milloin halusin, tanssijattaret huvittivat minua puettuina kultaisiin harsoihin, ja palvelivat minua syödessäni.

Täten matkustin kuin olisin ollut itse prinssi, ja kun tiedettiin, että olin hänen suosiossaan, jouduin paljon tekemisiin Nomesin maaherrojen, kylien päämiesten ja temppelien ylipappien kanssa joka paikassa, missä liikuimme. Sillä, kuten olen sanonut, vaikka Amenmeses istuikin valtaistuimella, hallitsi Seti kuitenkin Egyptin kansan sydämissä. Ja mitä kauemmaksi purjehdin Niiliä pitkin sellaisiin seutuihin, missä vähän tiedettiin israelilaisista ja vastuksista, joita he olivat tuottaneet maalle, sitä suuremmaksi, kasvoi prinssin valta. Miksi, kuiskasi joku ylimys korvaani, ei hänen korkeutensa prinssi Seti ole isänsä paikalla? Silloin kerroin heille hebrealaisista, ja he nauroivat ja sanoivat:

"Liehuttakoon prinssi lippuaan täällä ja me näytämme hänelle, mitä me ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"

Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan, sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja pitivät minua silmällä.

Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon, joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin, jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n, prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.

Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.

Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan. Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin, kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.

Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin, jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:

"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut, ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."

Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut, se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin kopioinut ja ostanut.

Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa, joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.

"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.

"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies; sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja tapasin toisen, jota rakastin enemmän — kunnes hän hylkäsi minut."

"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."

"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli — jumalille kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi inhoittavaa hyväilyään.

Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:

"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa, kiitti hän minua sanoen:

"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä, että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.

Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme, sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo, murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut, ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän kertomukseni hänestä.

Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän, että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.

Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo, joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan, eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.

"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin hänkin.

Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut kala.

"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella, jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.

"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti surumielisesti.

Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana pimeässä.

Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.

Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle. Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:

"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."

He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan. Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin, sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää tuota haisevaa ilmaa.

Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia huutoja:

"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.

Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet, jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä tulevaisuudessa tapahtui.

Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle, joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.

Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla, kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut. Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.

Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli karannut.

Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt. Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita, joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi, ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se oli kaamea kertomus.

Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar, jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan, sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.

Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä, ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä, jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.

Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.

"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.

"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja kauheata", vastasin.

"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.

"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas, näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään pesemisellä saisi puhtaaksi.

Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti, mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.

"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan. Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata, nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."

"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet täällä."

"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä, missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:

"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni, ja niitä, jotka syntyvät minusta?'

"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin, mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'

"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin, joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään kertonut hänelle, mitä kuulin."

"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. — Tuota jälkimmäistä en usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä sitä jo oli tarpeeksi."

"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan paljon sairautta. Ja mikä ihme — täällä minun taloni alueella ei ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja sekin oli tehtävä nopeasti."

"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?" kysyin hämmästyneenä.

"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä Egyptissä — ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta. Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän tulee takaisin."

XIV.

KII TULEE MEMPHIKSEEN.

Minä, Ana, en tahdo kertoa kaikista noista kauhuista, joita Egyptissä tapahtui, ja jotka alkoivat tuolla veden vereksi muuttumisella, sillä jos niin tekisin, en saisi sitä valmiiksi eläessäni, sillä olen jo vanha ja kertomus niin pitkä. Ne kestivät monta, monta kuukautta ja tulivat yksi kerrallaan, kunnes kansa vallan uupui köyhyyteen ja kärsimyksiin. Aina kerrottiin samaa. Hebrealaiset profeetat kävivät faraon luona Taniksessa ja vaativat, että hän päästäisi Israelin kansan menemään, uhaten kostaa hänelle, jos hän kieltäytyisi. Kuitenkin hän kieltäytyi, sillä jokin hulluus pidätti häntä, tai kenties Israelin Jumala lumosi hänet, sitä en tiedä.

Ainoastaan vähän aikaa jälkeen tuon verikauhun tuli uusi vaiva. Sammakoita tuli niin paljon, että ne täyttivät Egyptin pohjoisesta etelään asti. Ja kun ne kuolivat, tuli ilma pahalta haisevaksi. Kii ja hänen seuralaisensa tekivät myös sen ihmeen ja lähettivät sammakoita Gosheniin, jossa ne vaivasivat israelilaisia. Mutta miten olikaan, Setin palatsissa Memphiksessä ja mailla, jotka hän sen ympärillä omisti, ei ollut sammakoita, tai ainakin ainoastaan harvoja, vaikka öisin kuului ympärillä olevilta pelloilta niiden kurnutus, joka muistutti kuluneitten rumpujen räminää.

Sitten tulivat täiparvet, ja Kii seuralaisineen yritti saada niitä myös hebrealaisten vaivaksi, mutta he epäonnistuivat, eivätkä enää senjälkeen taistelleet israelilaisten noituutta vastaan. Sitten seurasivat suunnattomat joukot kärpäsiä niin, että ilma oli mustana niistä, ja ne pilasivat kaiken kasvullisuuden. Ainoastaan Setin palatsissa ei ollut kärpäsiä ja puutarhassakin oli vain muutamia. Senjälkeen alkoi hirveä ruttotauti karjassa niin, että niitä kuoli tuhansittain. Mutta Setin suuressa karjassa ei ainoakaan ollut edes sairaana, eikä, kuten kuulimme, Goshenissakaan eläimiä sairastunut ruttoon.

Tämä vaiva kohtasi Egyptiä vähän sen jälkeen kuin Merapi oli synnyttänyt pojan, suloisen lapsen, jolla oli äitinsä silmät, ja jonka nimeksi pantiin isänsä mukaan Seti. Tuo Setin, hänen huonekuntansa ja kaiken omaisuutensa ihmeellinen pelastuminen kirouksista levisi laajalti ja antoi niin paljon puheenaihetta, että monet lähettivät tarkemmin tiedustelemaan sitä.

Ensimmäinen tuollainen tiedustelija oli vanha Bakenkhonsu faraon lähettinä, ja eräs toinen prinsessa Usertin lähettämä minun luokseni, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen kysyä mitään Setiltä. Emme voineet Bakenkhonsulle kertoa muuta kuin sen, minkä olen tähän kirjoittanut, jota hän ei ensin uskonut. Mutta tultuaan varmaksi, että asia oli niin, sanoi hän olevansa niin sairas, ettei jaksanut mennä takaisin Tanikseen. Siksi hän pyysi luvan prinssiltä saada jonkun aikaa levätä tämän telessä, sillä hänhän oli ollut prinssin isän, isoisän ja isoisänisän ystävä. Seti nauroi, niinkuin vanha mies itsekin, ja niin jäi Bakenkhonsu meidän luoksemme loppuun saakka suureksi iloksemme, sillä hän oli hauskin ja oppinein seuralaisemme. Asiasta, jota hän oli tullut tiedustelemaan, vei vastauksen faraolle ja Usertille hänen palvelijansa, joka samalla ilmoitti isäntänsä vaikean sairauden.

Noin kahdeksan päivää myöhemmin, seistessäni eräänä aamuna auringon paahteessa puutarhan käytävällä, josta näkyi Ptahin temppeli, ja veltosti katsellessani pappien laulavaa juhlakulkuetta (näin sairaalloisena aikana poistuin linnasta ainoastaan harvoin) näin erään miehen lähestyvän minua vahvasti puettuna aamukylmää vastaan. Mies tuli aivan lähelle ja puhutellen minua vartioston päälliköksi, kysyi, voisiko hän saada tavata neiti Merapia. Vastasin kieltävästi, sillä hän oli hoitamassa poikaansa.

"Ja kenties on hänellä muitakin asioita, luulen minä", sanoi mies merkitsevästi äänellä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. "No, saanko sitten puhutella prinssi Setiä?" Ei, hän oli myöskin estetty.

"Hän on hoitamassa omaa sieluaan, tutkimassa neiti Merapin silmiä, lapsensa hymyä, kirjuri Anan viisautta ja hoitaa sadan yhden jumalan ominaisuuksia, jotka hän tuntee, ja erittäinkin Israelin Jumalan, luulen minä", sanoi tuo tuttu ääni, lisäten: "Sitten saan varmaan tavata kirjuri Anaa, joka pitää itseään oppineena?"

Suutuin tuosta muukalaisen pilkasta (vaikka koko ajan tunsin, että hän oli joku tuttu) ja vastasin, että kirjuri Ana yrittää tyydyttää onnenkaipuutaan ajamalla takaa tiedon jumalatarta.

"Antaa hänen yrittää", pilkkasi vieras, "sillä se onkin ainoa nainen, jonka hän kykenee vangitsemaan. On totta, että kerran eräs vangitsi hänet. Jos te olette hänen tuttavansa, kysykää häneltä, mitä hän keskusteli tuon naisen kanssa sfinksikäytävässä Teben suuren temppelin ulkopuolella, jolloin tuo keskustelu maksoi hänelle kultaa ja kyyneliä."

Kuullessani tuon, panin käden otsalleni ja hieroin silmiäni, sillä luulin vaipuneeni uneen auringonpaisteessa. Avatessani silmäni, oli kaikki, kuten ennenkin. Tuolla seisoi vartija välinpitämättömänä kaikesta, mikä ei hänelle kuulunut; kukko, joka oli luonut höyheniään, vieläkin kaapi tuossa liassa; pikkulintu istui vieläkin siipiään räpytellen suuren Rameses patsaan pään päällä; vesikauppias huusi yhä edelleen tavaroitaan, mutta muukalainen oli kadonnut. Silloin tiesin uneksineeni ja käännyin lähteäkseni, mutta jouduinkin kasvot vastakkain tuon miehen kanssa.

"Mies", sanoin närkästyneenä, "mitenkä Ptahin ja kaikkien hänen pappiensa nimessä voitte mennä tuon vartijan ohi ja kadun poikki minun huomaamattani?"

"Älkää vaivatko itseänne uudella arvoituksella, kun täällä jo on niin paljon selvitettävää, ystävä Ana. Sanokaas, oletteko jo ratkaissut sen, miten tällainen sauva voi itsestään muuttua kädessänne käärmeeksi?" ja hän veti päähineen syrjään paljastaen Kiin paljaaksi ajellun pään ja liekehtivät silmät.

"Ei, en ole", vastasin. "Kiitos", hän tarjosi minulle sauvaansa, "mutta en halua yrittää tuota temppua uudelleen. Ensi kerralla tuo peto voisi purra. No Kii, kun olette tullut tänne ilman minun lupaani, niin miksi kysytte sitä? Sanalla sanoen, mitä tahdotte minusta nyt, kun nuo hebrealaiset profeetat ovat saaneet teidän hartianne maahan?"

"Vaiti, Ana! Älkää milloinkaan vihastuko, sillä se kuluttaa voimia, joita meillä on niin vähän varastossa, sillä tiedättehän, niin viisas teki olette, tai kenties ette sitä tiedä, että jumalat syntyessämme antavat meille jonkun määrän voimia, ja kun ne olemme käyttäneet, kuolemme ja on meidän mentävä hakemaan jostakin lisää. Tämän mukaan on teidän elämänne lyhyt, Ana, sillä te tuhlaatte voimianne kiivaudella."

"Mitä haluatte?" toistin jälleen, sillä olin liian suuttunut väitelläkseni hänen kanssaan.

"Tahdon saada vastauksen tuohon kysymykseen, jonka te niin röyhkeästi teitte: Miksi hebrealaiset profeetat ovat, kuten sanotte, panneet minut selälleni?"

"Koska en ole tietäjä, kuten te olette olevinanne, en voi vastata siihen, Kii".

"En hetkeäkään luullut, että voisitte," vastasi hän hyvitellen, ojentaen kätensä ja jättäen sauvansa maahan seisomaan. (Vasta jälkeenpäin muistin, että tuo kirottu puunkappale seisoi siinä itsestään ilman näkyvää tukea, sillä se oli kiven päällä). "Mutta sattumalta teillä on tässä talossa kaikkien tietäjien hallitsija tai oikeammin hallitsijatar, kuten jokainen egyptiläinen tietää, neiti Merapi, ja minä haluaisin tavata häntä."

"Kuinka toinen lintu tuntee toisen omaa sukuaan olevan linnun? Miksi vesi täällä pysyy selkeänä, kun kaikki muut vedet muuttuvat vereksi? Miksi eivät sammakot kurnuta Setin linnassa ja miksi kärpäset karttavat hänen ruokiaan? Miksi Amonin patsas suli hänen silmäyksestään, minun noituuteni kimmahtaessa pois hänen kuolevaisesta rinnastaan, kuten nuolet rautahaarniskasta? Nämä ovat kysymyksiä, joita Egypti tekee, ja minä haluaisin saada niihin vastauksen häneltä, jota sanotaan Israelin kuuksi."

"Miksi ette sitten itse mene etsimään häntä, Kii? Teille, epäilemättä, olisi helppo asia muuttaa itsenne käärmeeksi, rotaksi tai linnuksi ja madella tai juosta tai lentää Merapin luo."

"Kenties se ei olisi vaikeata, Ana. Tai, vielä paremmin, voisin käydä tervehtimässä häntä unessa, kuten kävin teidän luonanne tuona yönä Tebessä, jolloin kerroitte minulle, mitä olitte puhellut erään naisen kanssa sfinksikäytävässä ja miten se maksoi teille kultaa ja kyyneliä. Mutta tällä kertaa haluan esiintyä miehenä ja ystävänä, ja viipyä hetkisen. Bakenkhonsu kertoi minulle, että hänestä elämä täällä Memphiksessä on hyvin suloista ja vielä lisäksi vapaata taudeista, jotka nyt juuri näyttävät olevan niin yleisiä Egyptissä; miksi en siis minäkin jäisi tänne, Ana?"

Katselin hänen pyöreitä, kypsyneitä kasvojaan, joilla oli muuttumaton hymy, kuten muumioitten arkkujen päälle maalatuilla kuvilla, ja kylmiä, syviä, vähän räpytteleviä silmiään. Totta puhuakseni pelkäsin tuota miestä, jonka tunsin olevan kosketuksissa asioiden ja olentojen kanssa, jotka eivät kuulu meidän maailmaamme, ja pidin viisaimpana olla enää kauempaa vastustamatta häntä.

"Se on kysymys, joka on tehtävä herralleni, Setille, joka omistaa tämän talon. Tulkaa, vien teidät hänen luoksensa", sanoin.

Kuljimme palatsin läpi palatsin suurta pylväskäytävää kohden. Aioin viedä Kiin omaan huoneeseeni, josta sitten olisin lähettänyt sanan prinssille. Mutta samassa näimmekin hänet istumassa tuella varjoisassa paikassa. Hänen vieressään istui Merapi ja heidän välissään paksulla kudotulla matolla nukkui heidän pienokaisensa, jota he kumpikin katselivat ihaillen.

"Kummallista, että tämän äidin sydämessä on enemmän voimaa kuin kaikilla Egyptin jumalilla! Kummallista, että nuo äidin silmät voivat painaa tomuun vanhan, loistavan Amonin!" sanoi Kii minulle niin hiljaisella äänellä, että tuntui melkein siltä kuin olisin kuullut hänen ajatuksensa enkä sanoja, niinkuin kenties kuulinkin.

Seisoimme noiden kolmen edessä. Aurinko paistoi meidän takanamme, sillä oli vielä aikaista. Kiistä, joka jälleen oli viitalla verhonnut itsensä, lankesi varjo lapsen päälle ja jäi siihen. Silloin tuli mieleeni inhoittava ajatus. Näytti aivan kuin balsamoitsijan haamu olisi kumartunut pienen kuolleen yli. Lapsi tunsi sen, avasi suuret silmänsä ja valitti. Merapi näki sen ja sieppasi lapsen syliinsä. Setikin nousi ylös huudahtaen: "Kuka tulee?"

Silloin minun hämmästyksekseni heittäytyi Kii maahan ja lausui tervehdyksen, jollaista käytettiin vain Egyptin hallitsijalle: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

"Kuka uskaltaa lausua minulle nuo sanat?" kysyi Seti. "Ana, minkä hullun tuotte tänne?"

"Silloin, mies, luulen, että jumalat kaipaavat seuraanne. Farao ei ole Memphiksessä ja jotta hän kuulisi nuo—"

He tuijottivat toisiaan. Sitten, aivankuin minä tein tuolla tiellä,
Seti hieroi silmiään ja sanoi:

"Jumalat voivat muuttaa lähettiläänsä muodon tuhannesti silmänräpäyksessä, jos niin haluavat, prinssi." Setin tuska katosi ja hän alkoi nauraa. "Kii, Kii", sanoi hän, "teidän pitäisi säästää nämä kepposet hoviin. Mutta, koska olette hyvällä päällä, miten tervehditte tätä naista vierelläni?"

Kii tuijotti Merapiin, kunnes tämä, joka aina pelkäsi ja vihasi
Kiitä, aivan vapisi.

"Hathorin kruunu, olkaa tervehditty. Isiksen rakastettu, loistakaa taivaalla levittäen valoa ja viisautta, ennen kuin painutte alas."

Tuollainen tervehdys hämmästytti minua. En oikein ymmärtänyt sitä, ennen kuin Bakenkhonsu muistutti minulle, että Merapin nimi oli Israelin kuu, että Hathorin, rakkauden jumalattaren kaikki patsaat on kruunattu kuulla, että Isis on salaperäisyyden ja viisauden kuningatar, ja että Kii, joka piti Merapia täydellisenä rakkaudessa ja kauneudessa sekä suurimpana kaikista velhottarista, vertasi häntä niihin.

"Niin," vastasin minä, "mutta mitä hän tarkoitti puhuessaan hänen alas painumisestaan?"

"Eikö kuukin laske ja eikö se toisinaan ole pimennossa?" kysyi
Bakenkhonsu lyhyesti.

"Niinhän tekee aurinkokin", vastasin. "Todellakin, niin tekee aurinko! Teistä on tullut viisas, niin, todellakin hyvin viisas, ystävä Ana. Ohoh-ho!"

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Kun Seti kuuli nuo sanat, nauroi hän jälleen ja sanoi:

"Minun täytyy miettiä noita sanoja, mutta selvää on, että tuolla ylistyksellänne on joku sukkela tarkoitus. Eikö totta, Merapi, Hathorin kruunu, Isiksen viisauden haltia?"

Mutta Merapi, joka luullakseni ymmärsi enemmän kuin kumpikaan meistä, vaaleni ja vetäytyi kauemmaksi.

Kii katseli pienokaista. "Nyt kun hän ei enää ole varjossa, näen, että tuo kuninkaallista sukua oleva lapsi kasvaa niin nopeasti ja suureksi, etten voi erottaa hänen kruunuaan. Hän on liian suuri tervehdittäväksi, prinssi."

"Hän pelkää tietäjiä ja heidän synkkiä ennustuksiaan", sanoi Seti katsellen hänen jälkeensä huolestuneesti hymyillen.

"Merapiko noita? Niin yhdessä suhteessa kylläkin — kun tulee kysymykseen miesten sydämet, eikö totta, Ana? Mutta puhukaa selvemmin, Kii. On vielä aikaista, ja pidän arvoituksista vain yöllä."

"Kuka toinen olisi voinut särkeä vahvan ja pyhän rakennuksen, jossa hallitsija Amon asustaa maan päällä? Eivät edes nuo hebrealaiset profeetat, luulen minä. Kuka muu voisi suojella tätä puutarhaa kiroukselta, joka on kohdannut Egyptiä?" kysyi Kii vakavana, sillä nyt oli koko hänen ivallinen sävynsä poissa.

"En luule, Kii, että hän siten tekee. Luulen, että joku voima tekee ne hänen avullaan, ja tiedän, että hän uskalsi asettua Amonia vastaan tämän temppelissä vain siksi, että hänen kansansa papit olivat pyytäneet häntä."

"Prinssi", vastasi hän naurahtaen lyhyesti, "joku aika sitten lähetin teille Anan mukana tervehdyksen, joka kenties on muitten ajatusten tähden unohtunut häneltä. Tuossa tervehdyksessä sanoin, että te olette viisas, mutta nyt huomaankin, että teiltä puuttuu viisautta, kuten meiltä muiltakin, sillä jos teillä olisi sitä, tietäisitte, että veitsi, joka leikkaa, ei ole sitä kuljettava käsi, eikä salama itsestään leimahtele. Samoin on teidän suloisen rakkautenne laita ja minun ja kaikkien, jotka tekevät ihmeitä, tai jotakin, mikä on jumalallista. Me emme tee sitä, mitä näytämme tekevän, me, jotka olemme vain veitsi ja salama. Mutta tahtoisin tietää, kuka tai mikä johtaa hänen kättään ja antaa hänelle vallan suojata tai hävittää."

"Kysymys on laaja, Kii, tai sellaiselta se ainakin näyttää minusta, jolla, kuten sanotte, on vähän viisautta, ja kuka hyvänsä voi sanoa sen sisältävän tiedon avaimen. Teidän taikanne on vain vähäpätöinen asia, joka näyttää suurelta siksi, että niin harvat voivat käyttää sitä. Mikä ihme se on, joka saa kukan kasvamaan, lapsen syntymään, Niilin tulvimaan ja auringon ja tähdet loistamaan taivaalla? Mikä vaikuttaa, että ihminen on puoleksi eläin ja puoleksi jumala, ja mikä kasvattaa häntä alaspäin eläimellisyyteen tai ylöspäin kohden jumalaa — tai kummaksikin? Mikä on usko ja mikä epäusko? Kuka kaikki nämä saa aikaan, niitten avulla selvittäen elämän, kuoleman ja iankaikkisuuden tarkoituksia? Pudistatte päätänne, ette tiedä. Kuinka sitten voin minä tietää, joka, kuten sanoitte, olen vain tyhmä? Pyytäkää vastaus Merapilta itseltään, häneltä kenties vain voitte saada selityksen."

"Tahdonpa koettaa. Kiitos Merapin herralle! Eräs pyyntö, oi prinssi, koska ette suvaitse tuota toista nimeä, joka helposti tulee sen huulille, jolle nykyisyys ja tulevaisuus ovat jotakin aivan yhtä."

Seti katsoi häneen terävästi, ja ensikerran oli jotakin pelon tapaista hänen silmissään.

"Jättäkää tulevaisuus sikseen, Kii", huudahti hän. "Mikä lieneekään Egyptin mielipide, minulle on nyt nykyisyys kylliksi", ja hän vilkaisi ensin tuoliin, jolla Merapi oli istunut ja sitten mattoon, jolla hänen poikansa oli maannut.

"Peruutan sanani. Prinssi on viisaampi kuin luulin. Tietäjät näkevät tulevaisuuden, koska se toisinaan hyökkää heidän päällensä ja heidän täytyy. Se, joka tekee heidät niin yksinäiseksi, on se, etteivät he voi sanoa kaikkea, mitä tietävät. Vain jotkut tyhmät haluavat tietää sen."

"Kuitenkin he silloin tällöin nostavat verhon nurkkaa, Kii. Muistan muutamia teidän omia sanojanne eräälle, joka löytäisi suuren aarteen Goshenista ja sen jälkeen kärsisi jonkun maallisen häviön ja — loput unohdan. Mies, lopettakaa tuo hymyilynne ja älkää lävistäkö minua noilla terävillä silmillänne. Tehän voitte määrätä kaikki asiat, mihin sitten minulta lupaa kysytte?"

"Saadakseni olla täällä jonkun aikaa, prinssi, Anan ja Bakenkhonsun seurassa. Kuulkaa, en ole enään Kherheb. Olen riidellyt Faraon kanssa kenties siksi, että sieluni läpi puhaltaa tuon suuren tulevaisuustuulen pieni henkäys, kenties siksi, ettei hän palkitse minua kykyjeni mukaan. Olen tullut tänne siksi, että olen samaa mieltä kanssanne yhdessä asiassa, prinssi, että farao tekisi hyvin päästäessään hebrealaiset menemään, ja siksi en enään kauemmin yritä vastustaa heidän loihtujaan. Mutta hän kieltäytyy ja niin olemme eronneet."

"Ehkä siksi, koska on kirjoitettu, että hänen on kieltäydyttävä. Tai kenties luulee hän olevansa mahtavin kaikista hallitsijoista sensijaan, että onkin vain jumalien leikkikalu. Nuo komeat lukot hänen sydämensä ovella tuhoavat talonkin, jonka ovella ne ovat, kun tulee tuo rajuilma, josta olen puhunut. En tiedä miksi hän kieltäytyy, mutta hänen korkeutensa Usertikin on samaa mieltä hänen kanssaan."

Sitten hän lopetti ja käveli edestakaisin käytävässä. Minä tiesin hänen ajatuksensa ja arvasin hänen tuumivan, tekisikö hän viisaasti, jos sallisi Kiin, jota hän toisinaan pelkäsi tämän salaperäisten puheitten tähden, jäädä taloonsa, vai lähettäisikö hänet pois. Kii myöskin vapisi hieman, aivan kuin olisi hänestä varjossa tuntunut kylmältä, ja siirtyi käytävästä auringon paisteeseen. Hän ojensi kätensä, jolloin suuri perhonen lensi katolta ja laskeutui sille. Hän nosti sen huulilleen, jotka liikkuivat aivan kuin hän olisi puhunut hyönteiselle.

"Minä en ainakaan pidä hänen seurastaan, eikä minun luullakseni rouva
Merapikaan, mutta on vaarallista loukata häntä, prinssi", vastasin.
"Katsokaa, hän puhelee tuttavansa kanssa."

Seti palasi paikalleen, ja pudistettuaan pois perhosen, joka vastahakoisesti näytti erkanevan hänestä, tuli Kii takaisin varjoon.

"Mitä hyötyä siitä on, Kii, että kyselette minulta, kun kuitenkin oman puheenne mukaan tiedätte minkä vastauksen annan? Mikä on vastaukseni?" kysyi prinssi.

"Tuo kirjava hyönteinen, joka istui kädelläni äsken, kuiskasi minulle, että te sanoisitte minulle: 'Jääkää Kii, olkaa uskollinen palvelijani ja käyttäkää vähäistä taitoanne, mikä teillä on, suojellaksenne taloani pahalta'."

"Olkoon niin, sillä on olemassa määräys, ettei kukaan kuninkaallista sukua oleva saa kieltää vieraanvaraisuuttaan niiltä, jotka sitä pyytävät ja ovat olleet hänen ystäviään. Enkä minä tahdo verrata teidän perhostanne siihen, mitä lepakko minun korvaani viime yönä kuiskasi. Ei, ei ainoatakaan teidän tervehdystänne ilmoittanut hyönteinen tai luonto", ja hän ojensi kätensä suudeltavaksi.

"Silloin puhuitte mielettömyyksiä, Ana. Viisautta, jonka Kii omaa, ei hän ole saanut perhosilta eikä kuoriaisilta. Mutta nyt, kun se on liian myöhäistä, toivon, että olisin kysynyt Merapilta, mikä hänen tahtonsa olisi ollut. Teidän olisi pitänyt ajatella sitä sen sijaan, että annoitte johtaa ajatuksenne harhaan tuon pienen hyönteisen tähden, joka istui hänen kädellään, vaikka sitähän Kii tarkoittikin. No, rangaistukseksi saatte joka päivä katsella miestä, jonka kasvot muistuttavat — muistuttavat, mitä?"

"Ne muistuttavat niitä, jotka näin hyvän jumalan, teidän jumalaisen isänne Meneptahin ruumisarkun yläpuolella, kun sitä valmistettiin hänelle vielä hänen eläessään balsamoitsijan luona Taniksessa", vastasin minä.

"Niin", sanoi prinssi, "kasvot, jotka alituisesti hymyilevät elämän ja kuoleman tyhjyyttä, mutta määrätyssä valossa katsottuina silmät tulta liekehtien."

Seuraavana päivänä kävelin rouva Merapin kanssa puutarhassa, kun hän pyysi minua mukaansa, ja ylimmäinen imettäjä seurasi meitä kantaen lasta sylissään.

"Haluan kysellä teiltä Kiistä, ystävä Ana", sanoi hän. "Te tiedätte, että hän on viholliseni, sillä te varmaankin kuulitte, mitä hän sanoi minulle Taniksessa, Amonin temppelissä. Näyttää siltä, että herrani on ottanut hänet vieraaksi taloonsa — oi, katsokaa!" ja hän osoitti kädellään eteensä.

Minä katsoin, ja tuolla muutaman askeleen päässä, missä riippuvat palmupuun oksat muodostivat pimeimmän varjon, seisoi Kii. Hän nojasi sauvaansa, tuohon samaan, joka oli muuttunut kädessäni käärmeeksi, ja tuijotti ylöspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena tai kuunnellen lintujen laulua. Merapi kääntyi aikoen paeta, mutta samassa Kii huomasi meidät, vaikka hän vielä näytti tuijottavan ylöspäin.

Merapi kumarsi takaisin ja pysähtyi kuin pikku lintu nähdessään käärmeen. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka Kii rikkoi kysymällä:

"Miksi etsitte sitä Analta, jonka Kii itse on halukas antamaan? Ana on oppinut, mutta onko hänen sydämensä Kiin sydän? Ja ennen kaikkea, miksi sanotte hänelle, että Kii, nöyrin palvelijanne, on vihollisenne?"

"Olenko kertonut Analle mitään, jota hän ei tietäisi? Eikö Ana kuullut, mitkä olivat viimeiset sananne minulle tuolla Amonin temppelissä Taniksessa?"

"Epäilemättä hän kuuli ne ja siksi olen iloinen, että hän on tässä kuulemassa niiden tarkoituksen. Rouva Merapi, tuona hetkenä minä, Amonin uhripappi, olin täynnä — en omaa henkeäni, vaan tuon jumalan kiivasta henkeä, jota te olitte häväissyt enemmän kuin häntä milloinkaan ennen oli häväisty Egyptissä. Minun avullani jumala vaati teiltä noituutenne salaisuutta ja uhkasi teitä vihallaan, jos kieltäytyisitte. Rouva, hän vihaa teitä, mutta en minä, sillä hän vihaa minuakin siksi, että teidän profeettanne ovat voittaneet minut ja hänet minun töissäni. Rouva, me olemme matkakumppaneita 'Vaivojen laaksossa'."

Merapi tuijotti häneen järkähtämättä ja minä näin, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä Kii puhui. Vastaamatta mitään Kiin puheeseen, kysyi hän ainoastaan:

"Miksi tulette tänne vahingoittamaan minua, joka en ole tehnyt teille mitään?"

"Te erehdytte, rouva", vastasi Kii. "Minä tulen tänne pakoon Amonia ja hänen palvelijataan faraota, jonka Amon ajaa perikatoon. Tiedän hyvin, että, jos tahdotte, voitte kuiskata prinssin korvaan, ja heti hän ajaa minut pois. Mutta silloin —" ja hän katseli Merapin pään yli tuonne, missä imettäjä seisoi tuuditellen nukkuvaa lasta.

Antamatta vastausta, kääntyi Kii minun puoleeni. "Oppinut Ana, muistatteko, kun kohtasitte minut eräänä yönä Taniksessa?"

"Teidän muistinne on huono, oppinut Ana, tai kenties se on hämmentynyt, sillä me tapasimme usein, eikö totta?"

Hän tuijotti sauvaa kädessään. Minäkin tuijotin siihen, koska en voinut olla sitä tekemättä, ja näin tai luulin näkeväni tuon kuolleen puun alkavan paisua ja köyristyä. Se oli kylliksi minulle ja sanoin nopeasti:

"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."

"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"

"Ei niin, oppinut Ana, sillä tiedättehän, ettemme milloinkaan ole aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on korvat."

"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis. Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä keskustelitte Jabezin kanssa."

"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin lausunut nuo sanat.

"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse, jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa, että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja — eräälle toiselle."

Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä, sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.

Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty, sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen
Jabez setäni."

"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen, jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat —"

"— Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla, lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät — ja paljon muuta."

"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi
Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.

Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi olivat kadonneet.

"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."

"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi, jota minun on velvollisuus totella."

"Pilkkaavatko kuun jumalattaren papit Isistä, tieteen äitiä, rukouksillaan ja uhreillaan? Ja minäkö, joka teen erään pyynnön ja tarjoan —"

"Pyyntöni on, että sallitte minun olla suojassa tässä talossa noilta monilta vaaroilta, jotka uhkaavat minua faraon ja kansanne profeettojen puolelta. Ja tarjoan sellaista apua kuin kykenen tiedoillani ja kyvyilläni antamaan noita hirveitä vaaroja vastaan, jotka uhkaavat — erästä."

Tässä hän jälleen tuijotti puunrunkoon, jonka takaa kuulin pienokaisen itkua.

"Silloin, rouva, yritän suojella erästä pienokaista kirousta vastaan, jonka Jabez sanoo odottavan häntä ja monia muita, joiden suonissa virtaa egyptiläistä verta. Tahdon yrittää, jos minun sallitaan olla täällä. En uskalla sanoa, jos onnistun, sillä kuten herranne muistutti minulle ja kuten te näytitte minulle Amonin temppelissä, on minun voimani heikompi kuin Israelin profeettojen."

"Silloin, rouva", vastasi Kii äänellä, joka kalskahti kuin rauta, "olen varma, että erään, jota rakastatte — äidin rakkaudella — ryöstää teiltä jumala, jota nimitämme Osirikseksi."

"Kas, Ana, hän meni", sanoi Kii, "ja ennen kuin ehdimme sopia asiasta. Kuinka kummallisia naiset ovat, Ana. Tässä on yksi suurimpia tuosta sukupuolesta, kuten näitte Amonin temppelissä. Ja kuitenkin hän aukeaa vain silloin, kun toivon aurinko paistaa, mutta kurtistuu pelon varjossa, aivankuin tuo heikko kasvi, joka kasvaa joen partaalla; hän, jonka silmät näkevät takana olevan salaisuuden, josta tuulet hänelle kuiskivat, voisi tallata sekä maallisen toivon että pelon jalkainsa alle tai tehdä niistä kiviä, joita myöten kulkisi loistoon. Jos hän olisi mies, tekisi hän niin, mutta hänen sukupuolensa vie hänet onnettomuuteen, hänet, joka ajattelee enemmän lapsen suuteloa kuin kaikkea sitä loistoa, mihin voisi sydämensä kohottaa. Niin, lapsi, yksinkertainen, pieni lapsi parka! Teilläkin oli kerran sellainen, vai mitä, Ana?"

"Oh! Set ja hänen tulensa periköön teidät ja ilkeän puheenne", sanoin ja poistuin hänen luotaan.

Kun olin mennyt vähän matkaa, katsoin taakseni ja näin Kiin nauravan, heittävän sauvansa ilmaan ja taas tarttuvan siihen kiinni.

"Set ja hänen tulensa", huusi hän jälkeeni. "Ihmettelen, mitä ne muistuttavat, Ana. Kenties jonakin päivänä saamme tietää sen, kirjuri Ana, me kumpikin, te ja minä."

Niin jäi Kii luoksemme ja asui yhdessä Bakenkhonsun kanssa. Melkein joka päivä näin heidät kävelemässä puutarhassa, sillä minä, joka istuin prinssin pöydässä, paitsi silloin kun rouva Merapi söi hänen kanssaan, en aterioinut heidän kanssaan. Silloin keskustelimme monista asioista. Niissä, jotka koskettelivat tiedettä tai vieläpä uskontoakin, olin minä etevämpi Kiitä, joka ei ollut mikään suuri oppinut eikä mestari jumaluusopissa. Mutta aina, ennen kuin erosimme, heitti hän jonkun nuolen minuun, jolle vanha Bakenkhonsu nauroi ja nauroi uudelleen, vetäen kuitenkin aina ylitseni suojuksen kunnioitusta herättävällä viisaudellaan, vain siksi, luulen, että hän rakasti minua. Juuri tämän jälkeen löi rutto Egyptin karjan niin, että tuhansittain eläimiä kuoli, vaikka eivät kaikki, kuten oli kerrottu. Mutta, kuten olen sanonut, prinssin karjasta ei kuollut ainoatakaan, eikä, niinkuin meille kerrottiin, israelilaisiltakaan Goshenin maassa. Nyt oli Egyptissä suuri hätä, mutta Kii hymyili ja sanoi, että hän tiesi niin käyvän ja vielä oli tulossa paljon pahempaa, jolloin olisin tahtonut iskeä häntä päähän hänen omalla sauvallaan, jollen olisi pelännyt sen vielä kerran muuttuvan kädessäni käärmeeksi.

Vanha Bakenkhonsu katseli tapahtumaa toisilla silmillä. Hän sanoi, että sen jälkeen kuin hänen viimeinen vaimonsa kuoli, luullakseni noin viisikymmentä vuotta sitten, oli elämä tuntunut hänestä hyvin yksitoikkoiselta. Mutta nyt se jälleen tuli mieltä kiinnittäväksi, koska nuo ihmeet, jotka Egyptissä tapahtuivat, ja jotka olivat aivan vastoin luonnonjärjestystä, muistuttivat hänelle hänen viimeistä puolisoaan ja tämän johtopäätöksiä. Ja hänen tapansa oli sanoa, että noina vuosina elimme ihmeitten maailmassa, jolloin egyptiläisillä näytti olevan hallitsijana paholainen Set.

Mutta vieläkään ei farao päästänyt hebrealaisia menemään, kenties siksi, että hän oli sen pyhästi luvannut Meneptahille, joka asetti hänet valtaistuimelle, tai kenties jostakin muusta syystä, ehkäpä niistä, joita Kii oli luetellut Setille.

Sitten tulivat paiseet, jotka vaivasivat miehiä, naisia ja lapsia kaikkialla maassa, paitsi niitä, jotka asuivat Setin talossa. Vartija ja tämän perhe, joiden mökki oli portin ulkopuolella, ei kahtakymmentä askeltakaan siitä, säästyivät. Ja tämä herätti katkeruutta perheiden naisten keskuudessa. Samoin Kii, joka oli prinssin vieraana Memphiksessä, säästyi paiseilta, jota vastoin hänen virkatoverinsa, jotka jäivät Tanikseen, saivat niitä enemmän kuin ketkään muut, jolloin jotkut heistä kuolivat.

Tämän kuullessaan Kii nauroi ja sanoi, että hän oli kertonut heille näin käyvän. Itse faraokin ja hänen korkeutensa Userti sairastivat, jälkimäinen leukaansa, joka teki hänet vallan vastenmielisen näköiseksi joksikin aikaa. Ja Bakenkhonsu oli kuullut, en tiedä miten, hänen olevan niin raivoissaan, että oli jo aikonut palata herransa Setin luo, jonka talossa hän oli kuullut ihmisten olevan turvassa. Vielä hän oli kuullut, että hänen seuraajansa Israelin kuun kauneus oli pysynyt vahingoittumattomana, jopa oli suurempikin kuin ennen, tieto, jonka luullakseni Bakenkhonsu itse ilmoitti hänelle. Mutta lopulta kuitenkin Usertin ylpeys ja kateus estivät hänet tulemasta.

Egyptiläisten sydämet alkoivat nyt täydellä todella kääntyä Setin puoleen. Prinssi, sanoivat he, oli vastustanut hebrealaisten sortamista, ja kun hän ei voittanut, riistettiin häneltä oikeus valtaistuimeen, jonka farao Amenmeses hankki sitten itselleen vastustamalla prinssin politiikkaa. Ja nyt nähtiin jo hänen hallituksensa hedelmät. Sentähden, päättelivät he, jos Amenmeses syöstäisiin valtaistuimelta ja prinssi hallitsisi, loppuisivat heidän vaivansa. Siksi he lähettivät sanansaattajia salaisesti hänen luokseen, pyytäen häntä nousemaan Amenmesesta vastaan ja luvaten hänelle apuaan. Mutta prinssi ei tahtonut kuulla ainoatakaan heistä, sillä, kuten hän sanoi heille, hän oli onnellinen ollessaan se, mikä hän oli, eikä halunnut mitään muuta asemaa. Kuitenkin tuli farao kateelliseksi, sillä hän sai kuulla kaiken tämän urkkijoiltaan, ja lähetti salamurhaajia ottamaan Setin hengiltä.

Userti varoitti minua erään lähettilään kautta ensimmäisestä murhaajasta, mutta toisen ja pahemman huomasi Kii jollakin kummallisella tavalla, joten vartijat saivat heidät kiinni porteilla ja tappoivat. Silloin Seti sanoi, että hän sittenkin oli tehnyt viisaasti osoittaessaan Kiille vieraanvaraisuutta, jos nimittäin elämän pitkittäminen oli viisautta.

Rouva Merapikin sanoi samaa, mutta minä huomasin, että hän aina karttoi Kiitä, jota hän epäili ja pelkäsi.

XV.

KAUHUJEN YÖ.

Sitten tuli rakeita ja muutama kuukausi sen jälkeen heinäsirkkoja, ja Egypti oli täynnä kauhua ja kärsimystä. Me olimme kuulleet, sillä Kiin ja Bakenkhonsun ollessa palatsissa tiesimme kaiken, että hebrealaiset profeetat olivat luvanneet lähettää rakeet, koska farao ei totellut heitä. Sentähden Seti lähetti sanan koko maahan, että egyptiläisten tulisi viedä karjansa suojaan, ne, mitkä heillä vielä oli jäljellä, heti myrskyn tehdessä tuloaan. Mutta farao sai kuulla siitä ja antoi julistaa, ettei sitä saanut tehdä, koska se olisi Egyptin jumalien häpäisemistä. Kuitenkin useat tekivät niin ja he pelastivat karjansa. Oli kummallista katsella tuota jäämuuria, joka ulottui maasta taivaaseen asti ja hävitti kaiken, minkä päälle se putosi. Mahtavat taatelipalmut olivat katkenneet aivan poikki; maa oli myllerretty aivan sekaisin; ihmiset ja eläimet, jotka olivat ulkona, oli lyöty kuoliaiksi tai kokonaan hävitetty.

Seisoin portilla ja katselin. Tuossa, noin kyynärän verran minusta, putosi valkeita rakeita tuhoten kaiken, ja tänne aidan sisäpuolelle ei tullut ainoatakaan. Merapikin katseli sitä ja samassa tuli Kiikin Bakenkhonsun kanssa, joka ei pitkän elämänsä aikana milloinkaan ollut nähnyt tällaista. Mutta Kii katseli enemmän Merapia kuin rakeita, sillä näin hänen yrittävän tunkeutua noilla julmilla silmillään tämän sydämeen asti.

"Rouva", sanoi hän viimein, "pyydän teitä, kertokaa palvelijallenne, miten saatte aikaan tämän?" ja hän osoitti ensin puita ja kukkia aidan sisäpuolella ja sitten tuota hävitystä ulkopuolella.

Luulin ensin, ettei Merapi ollut kuullut häntä rakeitten suhinan tähden, sillä hän kumartui ja avasi pienen sivuportin sakaaliparalle, joka raaputti sen takana. Mutta niin ei ollut, sillä hän kääntyi äkkiä ja sanoi:

"Pyytääkö Kherheb, Egyptin suurin tietäjä, oppimatonta naista opettamaan itselleen ihmeitä? Kii, sitä en voi, koska en tee enkä edes tiedä, miten tämä on tehty."

"Niin ei puhuta Goshenissa, rouva", vastasi Kii, "ja hebrealaiset naiset täällä Memphiksessä ovat samaa mieltä. Eivätkä Amonin papit sano sellaista. Nämä selittävät, että te olette taitavampi kuin kaikki muut noidat Niilin varrella. Tämä on todisteena siitä", ja hän osoitti ulkopuolella olevaa hävitystä ja sisäpuolella olevaa rauhaa, lisäten: "Rouva, jos te voitte suojella oman kotinne, miksi ette suojele Egyptin viatonta kansaa?"

"Koska en voi", vastasi hän vihaisesti. "Jos minulla joskus oli sellainen voima, on se lähtenyt minusta, joka nyt olen egyptiläisen lapsen äiti. Minulla ei ole mitään. Tuolla Amonin temppelissä joku voima teki työtään minun avullani, siinä kaikki, eikä se enään milloinkaan tule minuun rikokseni tähden."

"Rikoksen, jonka tein ottaessani prinssi Setin puolisokseni. Jos nyt joku jumala puhuisi kauttani, olisi se joku noista egyptiläisten jumalista, sillä Israelin Jumala on hylännyt minut."

Kii tuijotti aivan kuin hän olisi saanut jonkun uuden ajatuksen ja samassa kääntyi Merapi ja lähti pois.

"Jos hän olisi Isiksen papitar, silloin hän toimisi meidän puolellamme, eikä meitä vastaan", sanoi Kii.

"Antaa tuon asian olla", vastasi hän. "Olkaa kuitenkin varma, ettei koskaan israelilainen nainen rupea uhraamaan sellaiselle, jota hän sanoo egyptiläisten kauhistukseksi."

"Jollei hän tahdo uhrata pelastaakseen kansaa, olkoon silloin varuillaan, ettei kansa uhraa häntä pelastaakseen itsensä", sanoi Kii kylmästi.

"Luulen, että jos joskus sellainen hetki tulee, on Kii saava siitä myös osansa", nauroi Bakenkhonsu. "Mitä etua on paimenesta, joka oleskelee täällä suojassa tyytyväisenä sillä aikaa kuin tuolla ulkopuolella lauma kuolee, Ana?"

Sitten tulivat heinäsirkat, jotka söivät kaiken, mitä vielä oli jäljellä syötävää Egyptissä, niin tarkasti, että kansa parkaa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja jolla ei ollut mitään sanomista faraon ja israelilaisten välisiin asioihin, kuoli tuhansittain nälkään, ja samalla oli vielä suuri pimeys, jolloin Laban tuli. Tämä pimeys peitti maan kuin sankka pilvi kolme päivää ja kolme yötä. Siitä huolimatta, vaikka varjot olivat synkät, ei Setin talossa Memphiksessä ollut aivan pimeätä, sillä se oli aivan kuin valopatsaassa, joka ulottui maasta taivaaseen asti.

Kauhu oli nyt kymmenkertaisesti suurempi, ja minusta näytti kuin kaikki nuo sadat tuhannet Memphiksen asukkaat olisivat olleet koossa meidän muuriemme ulkopuolella, jotta voisivat edes katsella valoa, sellaisena kuin se oli, jolleivät muuta voisikaan. Seti olisi tahtonut päästää sisälle niin paljon kuin olisi mahtunut, mutta Kii ei sallinut sitä, sillä, hän sanoi, jos niin tehtäisiin, tulisi pimeys heidän mukanaan. Ainoastaan Merapi päästi sisälle muutamia israelilaisia naisia, jotka asuivat kaupungissa ja olivat egyptiläisten kanssa naimisissa. Mutta nämä tuottivat hänelle vain tuskaa nimittämällä häntä noidaksi. Sillä nyt olivat useimmat Memphiksen asukkaat varmoja, että se oli Merapi, joka oli tuottanut nämä onnettomuudet heille siksi, että hän palveli vieraan maan jumalaa.

"Jos hän, joka on Egyptin perillisen rakastettu, vain uhraisi Egyptin jumalille, otettaisiin nämä kärsimykset pois meiltä", sanoivat he. Luulen, että he olivat oppineet tämän Kiiltä. Tai ehkäpä Usertin vakoojat olivat neuvoneet heitä.

Seisoimme taas portin luona katsellen ihmisiä, jotka tuolla ulkopuolella pimeässä kulkivat edes takaisin, sillä tämä näky lumosi Merapin niin kuin käärme lumoaa linnun. Silloin ilmestyi Laban. Tunsin heti hänen kyömynenänsä ja haukansilmänsä, ja Merapikin huomasi hänet.

"Tule pois minun mukaani, Israelin kuu", huusi hän, "ja sinä saat kaikki anteeksi. Mutta jollet tule, paha sinut silloin perii."

Merapi tuijotti häneen vastaamatta sanaakaan. Juuri silloin tuli prinssi Seti luoksemme ja huomasi Labanin.

"Ottakaa kiinni tuo mies", käski hän punastuen vihasta, ja vartijat syöksyivät pimeyteen täyttääkseen hänen käskynsä. Mitta Laban oli kadonnut.

Pimeyden toisena päivänä oli meteli kova, kolmantena päivänä se oli hirveä. Eräs joukko heitti vartijat syrjään, mursi portit ja syöksyi palatsiin. He pyysivät nöyrästi, että rouva Merapi tulisi rukoilemaan heidän puolestaan; kuitenkin näkyi heidän katseistaan, että jollei hän tulisi, aikoivat he viedä hänet.

"Senhän saa prinssi määrätä", sanoi Kii, "vaikka en voi ymmärtää, mitä se vahingoittaisi rouva Merapia, jos hän rukoilikin puolestamme Memphiksen avonaisella torilla."

"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."

"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava ja miten."

"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli pienokaista hänen sylissään.

Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman suurimpaan.

Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus pienokainen.

"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut kummallisiin vaatteisiin."

Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:

Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi, joka oli puettu kuin Horus pienokainen.

"Rukoile puolestamme, Isis äiti", huusivat tuhannet äänet, "että tämä kirottu pimeys poistuisi."

"Oi, Jumalani, ota pois tämä pimeys tältä viattomalta kansalta", ja kaikki läsnäolijat toistivat hänen rukouksensa.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi taivas valeta ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa tuli aurinko näkyviin. Kun Merapi näki, miten hän ja lapsi oli puettu, repi hän pois nuo kallisarvoiset koristeet, huutaen:

Mutta riemuissaan jälleen saadusta valosta vain harvat kuuntelivat häntä, joka, kuten he varmasti luulivat, oli saattanut auringon jälleen esille. Laban ilmestyi taas hetkeksi näkyviin.

"Noita! Petturi!" huusi hän. "Sinä olet kantanut Isiksen vaatteita ja rukoillut egyptiläisten jumalien temppelissä. Israelin Jumalan kirous olkoon päälläsi ja hänen päällään, joka sinusta on syntynyt."

Minä juoksin hänen luokseen, mutta hän oli kadonnut. Sitten kannoimme
Merapin kotiin pyörtyneenä.

Niin tämäkin vaiva loppui, mutta sen jälkeen ei Merapi päästänyt poikaansa näkyvistään.

"Miksi niin huolehditte hänestä, rouva?" kysyin eräänä päivänä. Hän vastasi:

"Koska tahtoisin rakastaa häntä oikein, niin kauankuin hän on täällä, ystävä, mutta älkää sanoko tästä mitään hänen isälleen."

Kului taas joku aika, ja me kuulimme, ettei farao vieläkään tahtonut päästää israelilaisia menemään. Silloin lähetti prinssi Seti Bakenkhonsun ja minut Tanikseen faraon luo sanomaan hänelle:

"En etsi mitään itselleni ja unohdan kaiken sen pahan, mitä kateellisuudesta, yritit minulle tehdä. Mutta sanon sinulle, että jollet päästä noita muukalaisia menemään, suuret ja hirveät tapahtumat kohtaavat sinua ja koko Egyptiä. Kuule sentähden rukoukseni ja päästä heidät menemään."

Kun Bakenkhonsu ja minä tulimme faraon eteen, näimme, että hän oli kovasti vanhentunut, sillä hiukset ohimoilla olivat tulleet harmaiksi ja silmien alla riippui suuret pussit. Eikä hän voinut hetkeäkään seisoa hiljaa.

"Onko teidän herranne ja oletteko tekin noitten hebrealaisten profeettojen palvelijoita, joita egyptiläiset kunnioittavat kuin jumalaa, koska hän on tehnyt heille niin paljon pahaa?" kysyi hän. "Ja helpostihan se käykin, sillä olen kuullut, että serkkuni Seti pitää talossaan israelilaista noitaa, joka torjuu pois häneltä kaikki ne vaivat, jotka ovat kohdanneet muuta Egyptiä, ja hänen luokseen on myöskin paennut Kii, entinen Kherheb, tietäjäni. Sitäpaitsi olen kuullut, että jotkut kevytmieliset pelkurit ovat noitten loihtujen maksuksi luvanneet hänelle Egyptin valtaistuimen. Olkoon hän varuillaan, etten nosta häntä korkeammalle kuin hän haluaa, sillä olen jo tarpeekseni saanut pettureista tässä maassa, ja te myös saatte varoa!"

Minä en sanonut mitään, sillä näin, että mies oli hullu, mutta
Bakenkhonsu nauroi ääneen ja vastasi:

"Oi, farao, minä tiedän vähän, mutta tiedän kuitenkin tämän, vaikka olenkin vanha, nimittäin että, vaikka ihmiset ovatkin lakanneet puhumasta teistä, minä kuitenkin keskustelen Egyptin kaksinkertaisen kruunun kantajan kanssa. Tahdotteko nyt päästää hebrealaiset menemään, vai haluatteko tuottaa Egyptille kuoleman?"

"Siksi etten voi", vastasi hän huokaisten. "Koska joku minua väkevämpi pakottaa minut hylkäämään heidän pyyntönsä. Menkää!"

Niin lähdimme, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin Amenmeseksen
Taniksessa.

Kun me lähdimme huoneesta, näin hebrealaisen profeetan menevän sinne. Jälkeenpäin kertoi huhu, että hän oli uhannut tappaa koko Egyptin kansan, mutta sittenkään ei farao päästänyt israelilaisia menemään. Kerrottiin vielä, että hän oli sanonut profeetalle, että jos tämä vielä kerran tulisi hänen näkyviinsä, olisi hän kuoleman oma.

Me palasimme Memphikseen tietoinemme ja ilmoitimme ne Setille. Kun Merapi kuuli ne, joutui hän pois suunniltaan, itki ja väänteli käsiään. Kysyin häneltä, mitä hän pelkäsi. Hän vastasi pelkäävänsä kuolemaa, joka oli lähellä meitä kaikkia. Silloin sanoin:

"Kenties teille, jotka olette uskollisia ja hyviä omalla tavallanne, mutta ei minulle. Ettekö ymmärrä, Ana ystävä, että minä olen sellainen, joka olen rikkonut Jumalani lain, jota minua neuvottiin tottelemaan."

"Ja kukapa meistä ei olisi rikkonut sen jumalan lakia, jota meidän olisi pitänyt totella, rouva? Jos todellakin olette jotakin rikkonut pakenemalla jonkun murhamielisen ihmisen luota sellaisen turviin, joka teitä rakastaa paljon, niin varmasti sellaiset synnit kuin tämä annetaan anteeksi."

"Niin, kenties, mutta voi! Asiahan on paljon synkempi. Oletteko unohtanut, mitä tein? Puettuna Isiksen pukuun rukoilin Isiksen temppelissä, poikani näytellessä Horuksen osaa sylissäni. Se on rikos, jota ei milloinkaan anneta anteeksi hebrealaiselle naiselle, sillä Jumalani on kiivas Jumala. Vaikka onhan totta, että Kii väkisin puki minut."

"Jollei hän olisi pukenut, rouva, luulen, että jonkun toisen meistä olisi pitänyt se tehdä, sillä kansa oli vallan suunniltaan tuosta kauheasta pimeydestä; ja se uskoi, että te yksin voisitte sen poistaa, kuten todella tapahtuikin", lisäsin vähän epäillen.

"Se tapahtui enemmän Kiin juonilla. Oi, ettekö ymmärrä, että pimeyden poistuminen tuona hetkenä oli Kiin työtä sentähden, että hän halusi saada kansan uskomaan, että minä todellakin olen noita?"

"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli nukkuvaa lastansa.

"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut palatsista, ettekä te näe häntä enää."

"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden, mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen kanssa ja hävisi."

"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne olivat lähettäneet meille."

"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta maasta! Hiljaa! Hän herää."

Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä, että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä, ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.

Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään, että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.

"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?" pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä oli koonnut.

Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi vaiva oli lähellä.

"Ja kun olen tullut toimeen yhdeksän vaivan aikana," lisäsi hän, "en ymmärrä, miksi pelkäisin kymmenettä."

Kuitenkin hän pelkäsi sitä, ja niin paljon, että hän kysyi
Bakenkhonsulta, olisiko mitään keinoa lepyttää jumalien vihaa.

Bakenkhonsu nauroi ja sanoi, ettei hän luullut löytyvän, sillä jolleivät jumalat olleet vihaisia yhdestä asiasta, niin olivat ne toisesta. Luotuaan maailman, eivät he ole muuta tehneet kuin riidelleet sen kanssa, tai toisten jumalien kanssa, jotka myös olivat mukana sen muodostamisessa, ja heidän riidellessään joutuvat ihmiset uhreiksi.

"Kestäkää tuskanne, prinssi", lisäsi hän, "jos sellaisia tulee, sillä kun Niili on tulvinut korkeintaan viisikymmentä kertaa, on teille kaikki aivan yhdentekevää."

"Ajattelette siis, että joka tapauksessa kuolemme, ja että Osiris on vain toinen nimi auringonlaskulle, Bakenkhonsu."

"En. Jos joskus kadottaisitte jonkun, jota suuresti rakastatte, lohduttakaa itseänne, prinssi, sillä en usko, että elämä päättyy kuolemaan. Kuolema on vain hoitaja, joka panee hänet nukkumaan, ja aamulla herää hän uudelleen jatkaakseen matkaansa toisessa ajassa niitten kanssa, joitten seurassa hän on alusta alkaen ollut."

"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä, eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin kanssa piti huolta pojastaan.

"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen sillä Egyptin valtaistuimen."

Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli ruumisarkku.

Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan, rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa, ja kulki edelleen.

Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota. Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.

"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen, suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."

Prinssi ja minä katsoimme toisiimme, ja Merapi näytti olevan touhussa tuuditellen lasta uudelleen uneen. Keskiyö läheni, eikä vielä kukaan näyttänyt aikovan lähteä levolle. Vanha Bakenkhonsukin tuli luoksemme ja aikoi sanoa jotakin yöstä, joka oli niin outo ja levoton, kun äkkiä pieni yölepakko, joka oli lennellyt edestakaisin yläpuolellamme, putosi hänen päänsä päälle ja siitä maahan. Me tarkastimme sitä ja huomasimme, että se oli kuollut.

"Kummallista, että eläin kuoli tuolla lailla", sanoi Bakenkhonsu, kun samalla toinenkin putosi maahan aivan sen lähellä. Pikku Setin musta kissanpoikanen, joka makasi pojan vuoteen vieressä, näki sen putoavan ja hyökkäsi sinne. Mutta ennenkuin se ehti lepakon luo, pyörähti se ympäri, seisoi takajaloillaan kynsien ilmaa ympärillään, päästi sitten valittavan äänen ja kaatui kuolleena maahan.

Me tuijotimme siihen, kun äkkiä jostakin kaukaa kuului sydäntäsärkevää koiranulvontaa. Sitten alkoi joku lehmä valittavasti ammua, kuten nämä eläimet tekevät, kun niiltä ryöstetään vasikat. Ja samassa kuului aivan läheltä aidan toiselta puolen suuressa tuskassa olevan naisen korvia viiltävää huutoa, jollaista alkoi yhtä aikaa kuulua joka suunnalta, kunnes ilma oli täynnä valitusta.

"Oi, Seti, Seti", huudahti Merapi äänellä, joka pikemmin muistutti sihinää kuin kuiskausta, "katso poikaasi!"

Me juoksimme sinne, missä poika makasi. Hän oli herännyt ja tuijotti ylöspäin suurin silmin ja jäykin kasvoin. Pelko, jos se sitä oli, katosi hänen kasvoiltaan, mutta yhä hän tuijotti. Hän nousi pikku jaloilleen, yhä tuijottaen ylöspäin. Sitten kirkasti hymy, suloisin hymy hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen jotakuta, joka kumartui hänen puoleensa, ja kaatui taaksepäin — kuolleena.

Seti seisoi äänetönnä kuin kuvapatsas. Kaikki, jopa Merapikin, seisoivat liikahtamatta. Sitten hän kumartui ja otti syliinsä pojan ruumiin.

"Nyt, puolisoni", sanoi hän, "on sinua kohdannut se suru, josta Jabez setäni puhui sinulle, jos vähääkään seurustelisit kanssani. Nyt Israelin kirous on murtanut sydämeni ja nyt on lapsemme kasvanut liian suureksi maallisille onnentoivotuksille ja tervehdyksille, kuten ilkeä Kii ennusti."

Näin hän puhui kylmällä, hiljaisella äänellä, kuten sellainen, joka jo kauan on odottanut jotakin tai tiennyt sen tapahtuvaksi. Sitten hän kumarsi prinssille ja lähti kantaen lapsen ruumista. Ei milloinkaan, minun mielestäni, Merapi ollut ihanampi kuin tuona hetkenä, jolloin hän oli rakkaansa kadottanut, sillä nyt loisti hänen naisellisen rakastettavaisuutensa läpi vielä joitakin säteitä hänen sielustaan. Hänen silmänsä ja liikkeensä olivat todellakin sellaiset, että se olisi yhtä hyvin voinut olla aave kuin nainen, joka lähti luotamme sen kanssa, joka oli ollut hänen poikansa.

Seti nojasi olkapäähäni katsellen tyhjää vuodetta ja pelästynyttä hoitajaa, joka yhä istui sen vieressä, ja tunsin kyyneleen putoavan kädelleni. Vanha Bakenkhonsu kohotti ryppyiset kasvonsa ja katsoi prinssiin.

"Älkää surko liian paljon, prinssi", sanoi hän, "sillä ennen kuin niin monta vuotta kuin minä olen elänyt on kulunut, on tämä lapsi unohtunut, ja hänen äitinsä on unohtunut, ja teistäkin, prinssi, elää vain nimi, joka kerran oli suuri Egyptissä. Ja sitten, prinssi, alkaa jossakin ilo uudelleen, ja sen, minkä olette kadottaneet, löydätte jälleen. Kiin noituus ei kaikki ole valetta, ja kun hän sanoi teille tuolla Taniksessa, ettei teitä turhanpäiten nimitetty 'Uudestisyntymisen herraksi', puhui hän sanoja, joista tänä yönä voitte löytää lohdutusta."

"Luulen, että saamme enemmän kuolleita", huudahdin tuskin tietäen, mitä surussani sanoin.

"En luule, Ana", vastasi Bakenkhonsu, "sillä Jabezin tai hänen Jumalansa kilpi suojaa meitä. Alinomaa hän ennusti, että Merapille ja hänen tähtensä Setille tulisi surua, mutta siinä onkin kaikki."

"Se eksyi tänne kaupungista muutamia päiviä sitten, Ana. Ja yölepakotkin lensivät varmaan tuolta kaupungista. Kuulkaa tuota valitusta. Onko Egyptissä ennen kuultu sellaista ääntä?"

XVI.

JABEZ MYY HEVOSIA.

Bakenkhonsu oli oikeassa. Paitsi Setin poikaa, ei ketään niistä, jotka asuivat hänen talossaan tai sen lähellä, kuollut, vaikka kaikki Egyptin esikoiset kuolivat, vieläpä kaikkien eläinten esikoiset. Kun tämä tuli tiedoksi ympäri maata, valtasi egyptiläiset viha Merapia kohtaan, joka, he muistivat, oli huutanut kirousta Egyptille sen jälkeen kuin hänet oli pakotettu rukoilemaan temppelissä ja kuten he uskoivat poistamaan pimeyden Memphiksestä.

Bakenkhonsu, minä ja toiset, jotka rakastimme häntä, huomautimme, että hänen oma lapsensakin oli kuollut. Tähän vastattiin, ja siinä olin huomaavinani Usertin ja Kiin vaikutusta, ettei se ollut mitään, koska noidat eivät rakastaneet lapsia. Sitäpaitsi, sanoivat he, hän voisi hankkia niitä miten paljon häntä vain haluttaisi ja milloin haluaisi, muodostaen niiden savisen ruumiin lasten näköisiksi ja kasvattaen niitä ilkeähenkisiksi vahingoittamaan maata. Lisäksi kansa vannoi, että hänen oli kuultu sanovan, että vaikka hänen olisi surmattava oman miehensä poika, tahtoi hän kostaa egyptiläisille, jotka kerran olivat pitäneet häntä orjana ja murhanneet hänen isänsä. Vieläpä israelilaisetkin, tai muutamat heistä, kenties Laban muiden muassa, olivat kertoneet egyptiläisille, että tuo noita joka oli lumonnut prinssi Setinkin, tuotti heille sellaisia kärsimyksiä.

Siksi alkoivat egyptiläiset vihata Merapia, joka oli suloisin ja rakastettavin naisten joukossa. Ja toiset vielä syyttivät häntä siitäkin, että hän noituudellaan oli ryöstänyt Setin sydämen pois tämän lailliselta puolisolta ja saanut hänet käännyttämään tämän puolisonsa, Egyptin kuninkaallisen prinsessan, takaisin palatsinsa porteilta, joten hän oli pakotettu asustamaan yksin Taniksessa. Kukaan ei soimannut Setiä, jota kaikki Egyptissä rakastivat, koska tiedettiin, että hän olisi tahtonut kohdella israelilaisia vallan eri tavalla ja siten pelastaa Egyptin kaikilta kärsimyksiltä. Tuo hebrealainen suurisilmäinen tyttö, joka oli onnistunut loihtimaan hänet, oli hänen kova onnensa. Eihän ollut kummallista, jos yksi noista naisista, joita prinssillä oli talo täynnä, kuten he uskoivat ja kuten prinsseillä yleensä oli tapana, olisi ollutkin velho. Olen varma, että Merapi vain siksi, että prinssin tiedettiin rakastavan häntä, säästyi myrkytykseltä tai muulta salaiselta murhalta, joka tapauksessa ainakin vähäksi aikaa.

Nyt saatiin iloisia uutisia, että faraon ylpeys oli viimeinkin murtunut (sillä hänen esikoisensa oli kuollut toisten mukana), tai oli hänen järkensä selvinnyt, kummin nyt asia sitten mahtoi olla. Hän oli määrännyt, että Israelin lapset saivat lähteä milloin ja mihin halusivat. Silloin kansa hengitti uudelleen toivossa, että heidän kärsimyksensä loppuisivat.

Silloin ilmestyi Jabez vielä kerran Memphikseen mukanaan suuri joukko sotaratsuja. Hän sanoi haluavansa myydä ne prinssille, sillä hän ei halunnut jättää niitä kenenkään muiden käsiin. Hän oli laskenut ja määrännyt hevosien hinnan, jonka mukaan ne olivat äärettömän suuriarvoisia.

"Siksi, että menen kansani mukana paikkoihin, joissa on vähän vettä ja missä ne kuolisivat, oi prinssi."

"Minä ostan hevoset. Katsokaahan niitä, Ana", sanoi Seti, vaikka tiesin hyvin, että hänellä oli jo enemmän kuin mitä hän tarvitsi.

Prinssi nousi näyttääkseen, että keskustelu oli lopussa, kun Jabez kumarrellen kiitokseksi sanoi nopeasti.

"Iloitsen nähdessäni, oi prinssi, että on tapahtunut niinkuin minä ennustin, tai oikeammin niinkuin minua oli käsketty ennustamaan, nimittäin, että teidän kotinne on säästynyt kärsimyksiltä, jotka ovat kohdanneet Egyptiä."

"Silloin iloitsette väärin, hebrealainen, sillä vaikein noista kärsimyksistä on tullut tänne. Poikani on kuollut", ja hän kääntyi pois.

"Prinssi", sanoi hän, "tiedän sen ja olen pahoillani, että tämä tappio on haavoittanut sydäntänne. Kuitenkin ei se ollut minun eikä kansani syy. Jos tarkoin ajattelette, muistatte varmasti, että sekä silloin kun rakensin tämän paikan ympärille suojamuuria hyvien tekojenne tähden, joita olitte israelilaisille osoittaneet, oi prinssi, että jo ennen sitä varoitin ja annoin varoittaa teitä. Sanoinhan, että jos te ja veljentyttäreni, Israelin kuu, joutuisitte yhteen, kohtaisi teitä suuri suru hänen kauttaan, jonka, tultuaan egyptiläiseksi naiseksi, täytyy kantaa sama kohtalo kuin muillakin egyptiläisillä naisilla on."

"Voi olla niin", sanoi prinssi. "Asia on sellainen, josta en halua puhua. Jos tämä kuolema aiheutui teidän loihdustanne, on minulla vain sanottavana — että se oli huono palkka minulle kaikesta siitä, mitä olen yrittänyt tehdä hebrealaisten hyväksi. Niin, mitä muuta voisi toivoakaan sellaiselta kansalta sellaisessa maassa? Hyvästi."

"Yksi pyyntö, oi prinssi. Pyydän lupaanne saada puhella veljentyttäreni, Merapin kanssa."

"Hän ei ole tavattavissa. Sen jälkeen kuin hänen lapsensa noitakeinoilla murhattiin, ei hän ota vastaan ketään miestä."

"Oi, prinssi, faraon armeliaisuuden tähden saamme me orja raukat poistua Egyptistä, emmekä milloinkaan palaa takaisin. Sentähden, jos Merapi jää tänne, on luonnollista, että haluaisin sanoa hänelle jäähyväiset. Samalla uskoisin hänelle muutamia sukumme ja perheemme asioita, jotka hän kenties haluaisi taas siirtää lapsilleen."

"En luota teihin", sanoi hän. "Teillä on ehkä lisää noita hebrealaisia kirouksia Merapia varten, tai te voitte lausua sanoja, jotka tekevät hänet vielä onnettomammaksi kuin hän jo on. Mutta jos tahdotte tavata häntä minun läsnäollessani —"

"Herrani prinssi, en tahdo vaivata teitä niin paljon. Hyvästi. Olkaa hyvä ja viekää —"

"Tai jollei se miellytä teitä", keskeytti Seti, "voitte tehdä sen tämän Anan läsnäollessa, jollei Merapi kieltäydy ottamasta vastaan teitä."

"Tapahtukoon se sitten Anan läsnäollessa, sillä hän on mies, joka tietää, milloin pitää vaieta."

Jabez kumarsi ja lähti, ja prinssin viittauksesta minä seurasin häntä. Meidät vietiin heti rouva Merapin huoneeseen, jossa hän istui surullisena ja yksinään musta huntu päässään.

"Terve sinulle, setäni", sanoi hän vilkaistuaan minuun, jonka läsnäolon hän luullakseni ymmärsi. "Tuotko lisää ennustuksia? En tahdo kuulla niitä, koska viimekertaiset olivat liian tosia", ja hän kosketti kädellään mustaa huntua.

"Tuon uutisia ja erään pyynnön, veljentyttäreni. Uutiset ovat, että Israelin kansa on lähdössä Egyptistä. Pyyntö, joka myöskin on määräys, on — että valmistaudut seuraamaan heitä — —"

"Ei, veljentyttäreni, vaan elämään nöyränä kansasi keskuudessa. Laban ei halua puolisokseen sellaista, joka on ollut egyptiläisen vaimona."

"Olen iloinen, ettei Laban toivo sellaista, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, setäni. Pyydän, sanokaa, miksi minun pitäisi totella tätä pyyntöä tai tätä käskyä?"

"Tärkeästä syystä, Merapi — sillä elämäsi on kysymyksessä. Tähän asti on sinun annettu tehdä sydämesi halun mukaan. Mutta jos jäät Egyptiin, jossa sinulla ei enää ole mitään tehtävää, kun kaikki se on saavutettu, mitä haluttiinkin rakastajasi prinssi Setin avulla, kuolet varmasti."

Nyt Merapi nauroi. Se oli ensimmäinen kerta monien kuukausien jälkeen, kun näin hänen nauravan.

"Minä luulin, että sinä rakastaisit tuota egyptiläistä, joka todella on kenen naisen rakkauden arvoinen tahansa", mutisi hän partaansa.

"Kenties juuri siksi, että rakastan, haluan kuolla. Olen antanut hänelle kaiken, mitä minulla on annettavaa. Minulla ei ole enää muuta jäljellä vaivaisesta aarteestani kuin sellaista, mikä tuottaa hänelle kärsimystä ja onnettomuutta. Sentähden mitä suurempi rakkaus — ja se on suurempi kuin kaikki nuo pyramiidit yhteensä — sitä välttämättömämpää, että se tulee joksikin aikaa kokonaan maahan kätketyksi. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän vain sen, että sinä olet hyvin kummallinen nainen, erilainen kuin kaikki toiset, jotka olen tuntenut."

"Lapseni, joka surmattiin, oli minulle koko maailma, ja tahtoisin olla siellä, missä hän on. Ymmärrätkö nyt?"

"Tahtoisitko poistua elämästä maataksesi haudassa kuolleen poikasi kanssa, vaikka, kun vielä olet nuori, voisit kenties saada useamman tuon yhden sijaan?" kysyi Jabez hitaasti aivan kuin ihmetellen.

"Välitän elämästä vain niin kauan kuin voin sillä palvella häntä, jota rakastan. Ja jos tulee päivä, jolloin hän nousee valtaistuimelle, miten voi vihattu Israelin tytär silloin palvella häntä? Enkä tahdo enempää lapsia. Elävänä tai kuolleena hän, joka lähti täältä, omisti koko sydämeni, siellä ei ole enään sijaa muille. Se rakkaus on ainakin puhdas ja täydellinen, ja kun se on balsamoitu kuolemalla, ei se voi milloinkaan muuttua. Sitäpaitsi en makaa haudassa hänen kanssaan, niin ainakin uskon. Näitten egyptiläisten uskonto, jota me halveksimme, kertoo ikuisesta elämästä taivaassa, ja sinne tahtoisin mennä etsimään häntä, joka on kadonnut, ja odottamaan häntä, joka hetkeksi jää jälkeenpäin tänne."

"Ah!" sanoi Jabez. "Minä puolestani en vaivaa itseäni noilla arvoituksilla, sillä tämän maailman ajallinen elämä riittää täyttämään ajatukseni ja haluni. Mutta sinähän, Merapi, olet kapinoitsija, ja ollaanpa sitten taivaassa tai maan päällä, miten kuningas, jota vastaan niskoittelijat ovat kapinoineet, ottaa vastaan heidät?"

"Sinä sanot minua kapinoitsijaksi", sanoi Merapi kiinnittäen liekehtivät silmänsä häneen. "Miksi? Siksi, etten tahtonut häväistä itseäni menemällä naimisiin miehen kanssa, jota vihaan, ja lisäksi miehen, joka on murhaaja, ja siksi, etten niin kauan kuin elän tahdo erota miehestä, jota rakastan, palatakseni niitten luo, jotka eivät ole tehneet minulle muuta kuin pahaa. Tekikö Jumala sitten naiset myytäviksi kuin karjan sellaisen huviksi ja hyödyksi, joka voi eniten maksaa?"

"Näyttää, että sinä ajattelet niin, sinä, joka muodostat Jumalan sellaiseksi kuin haluaisit hänen olevan. Mutta minä puolestani en usko sitä, ja jos uskoisin, etsisin itselleni toisen hallitsijan. Setä, minä vetoan papeista ja vanhimmista Häneen, joka loi sekä heidät että minut, ja Hän saa päättää, seisonko vaiko kaadun."

"Joka tapauksessa on vaarallista tehdä niin", tuumi Jabez, "sillä papit ovat nopeita ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ennen kuin asiaa ehditään edes selittää missään. Mutta, mikä minä olen, että voisin neuvoa sellaista, joka voi musertaa Amonin tomuksi tämän omassa pyhäkössä, ja jolla ehkä siksi on oikeus tehdä kaikkea, mitä hän ajattelee ja tahtoo?"

"Tiedät hyvin, sinä itse toit minulle määräyksen vaatia Amon-jumala taisteluun temppelissään. Se en ollut minä —" hän alkoi.

"Tiedän", vastasi Jabez heilauttaen kättään. "Tiedän myöskin, että niin sanovat kaikki noidat, mikä kansallisuus tai jumala heillä sitten lieneekään, eikä sitä usko kukaan. Koska sinulla oli usko, tottelit määräystä ja sinun avullasi lyötiin Amon. Sekä israelilaiset että egyptiläiset pitävät sinua suurimpana velhona, mitä Niilin rannoilla on nähty, ja se on vaarallinen nimi, Merapi."

"Niin, niin, mutta joka tapauksessa on se annettu sinulle. Epäilemättä tiedät, mitä pian tapahtuu Egyptissä, ja nyt kun sinua on varoitettu, jos varoitusta tarvitset, siitä vaarasta, mikä sinua uhkaa, kieltäydytkö vieläkin tottelemasta tätä toista määräystä, jonka velvollisuuteni mukaan olen tuonut sinulle?"

"Silloin on se oma syysi, ja hyvästi. Ai, tahtoisin lisätä, että sinulla on vähän omaisuuttakin, karjaa ja maan hedelmiä, jotka perit isältäsi. Kun kuolet —"

"Jalo nainen, ystävä Ana, ja ihana", sanoi vanha hebrealainen sitten kuin Merapi oli mennyt. "Olen pahoillani, etten enään koskaan saa nähdä häntä, ja ettei kukaan näe häntä pitkiin aikoihin, sillä muistakaa, hän on veljentyttäreni, johon olen mielistynyt. Nyt minunkin on lähdettävä, koska olen toimittanut asiani. Kaikkea hyvää teille, Ana. Ettehän enään ole sotilas, vai miten? Ettekö? Uskokaa minua, olette näkevä, että se on hyvä. Tervehtikää prinssiä. Muistakaa minua ystävyydellä joskus, kun tulette vanhaksi, sillä minä olen palvellut teitä parhaani mukaan, ja myöskin herraanne, joka toivottavasti löytää jälleen sen, minkä hän joku aika sitten menetti."

"Prinsessa Usertin muitten muassa, Ana. Sanokaa prinssille, jos hän arvelisi niitä kalliiksi, että nuo hevoset, jotka myin hänelle, ovat todella hienointa syyrialaista rotua. Jos teillä sattuu olemaan ystävä, jonka haluaisitte menestyvän, älkää antako hänen mennä taistelemaan erämaahan nyt seuraavien muutamien kuukausien kuluessa, varsinkin jos farao on johtamassa. Ei, minä en tiedä mitään, mutta nyt on suurten myrskyjen aika. Hyvästi, ystävä Ana, ja vielä kerran hyvästi."

"Mitä hän tarkoitti tuolla?" ajattelin itsekseni lähtiessäni Setin luo kertomaan kuulemiani. Mutta en keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.

Mutta pian aloin ymmärtää. Näyttää siltä, että viimeinkin israelilaiset olivat lähdössä Egyptistä. Heitä oli mahdottoman suuret joukot ja lisäksi kymmeniin tuhansiin nousevat arabialaisheimot, jotka palvelivat israelilaisten Jumalaa ja joista muutamat olivat Hyksos kansan jälkeläisiä, tuon paimenkansan, joka kerran hallitsi Egyptiä. Että nuo huhut olivat tosia, näimme siitä, että kaikki hebrealaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, jopa nekin, jotka olivat egyptiläisten kanssa naimisissa, olivat lähteneet kaupungista, poistuen miestensä ja jotkut lastensakin luota. Muutamat heistä, jotka olivat olleet Merapin ystäviä, tulivat ennen lähtöään tervehtimään häntä ja kysymään, tulisiko hänkin mukaan. Hän pudisti päätään vastatessaan:

"Miksi lähdette? Oletteko mieltyneet niin kovin noihin erämaamatkoihin, että niiden vuoksi olette valmiit lähtemään, milloinkaan enään näkemättä miehiänne, joita rakastatte ja omia lapsianne?"

"Ei, rouva", vastasivat he itkien. "Me olemme onnellisia täällä valkomuurisessa Memphiksessä, ja täällä kuunnellen Niilin kohinaa tahtoisimme vanhentua ja kuolla mieluummin kuin asua tuolla jossakin erämaan teltassa vieraiden kanssa tai yksin. Mutta pelko ajaa meidät täältä."

"Egyptiläisiä, jotka, huomattuaan mitä kaikkea ovat meidän tähtemme saaneet kärsiä ja mitä rikkauksia ja aarteita ovat meille antaneet monien sukupolvien aikana, ja miten pienestä olemme kasvaneet suureksi kansaksi, varmasti tappavat jokaisen israelilaisen, jonka löytävät keskuudestaan. Myöskin pelkäämme pappiemme kirouksia, jollemme lähde täältä."

"Ei, rouva, tehän olette Egyptin prinssin ainoa rakastettu, prinssin, jonka huhutaan pian tulevan Egyptin faraoksi ja hänen avullaan te säästytte egyptiläisten vihalta. Ja lisäksi, kuten kaikki hyvin tietävät, te olette maailman suurin noita, mahtavan Amon-Raan kukistaja, ja sellainen, joka uhraamalla lapsensa kykeni suojelemaan talon, jossa hän asusti, kaikilta vaivoilta. Teidänhän ei tarvitse ollenkaan pelätä pappeja ja heidän taikojaan."

Silloin Merapi hypähti ylös pyytäen heitä poistumaan, jonka he nopeasti tekivätkin peläten, ettei hän vain loihtisi heitä. Ja niin kävi, ettei Egyptissä ollut jäljellä hebrealaista sukua muita kuin suloinen Israelin kuu ja joitakin puoleksi egyptiläisiä lapsia. Silloin, huolimatta vaivoista ja onnettomuuksista, jotka muutamien kuluneitten vuosien aikana olivat kauhun, kuoleman ja nälänhädän kestäessä hävittäneet kenties puolet kansasta, Egypti suuresti iloitsi.

Jokaisen jumalan kaikissa temppeleissä pidettiin juhlia, ja sellaiset, joilla oli vielä jotakin jäljellä, uhrasivat. Jumalien patsaat puettiin uusiin, hienoihin vaatteisiin ja koristettiin kukkaseppelillä. Sitäpaitsi Niilissä ja pyhissä lammikoissa lipuivat alukset edestakaisin kaunistettuina lyhdyillä, kuten mahtavan Osiriksen juhlassa. Prinssi Seti, joka oli Amonin nimellinen ylipappi, josta virasta ei hän eläissään voinut päästä, seurasi noita mielenosoittajia, sillä hänen oli pakko se tehdä, Memphiksen suureen temppeliin, johon minäkin menin hänen mukanaan. Kun monet juhlamenot olivat ohi, johti hän kulkuetta kauniissa, papillisessa puvussaan suuren kansanjoukon läpi, jolloin tuhansista suista kuului ukkosen jyrinää muistuttava tervehdys: "Farao!" tai ainakin "Faraon perillinen."

"Ystävät, jos tahdotte lähettää minut siihen seuraan, joka istuu Osiriksen pöydässä eikä faraon juhlissa, toistatte tuon tyhmän tervehdyksen, jota hallitsijamme Amenmeses ei ilolla kuuntele."

"Älkää pelätkö, prinssi, niin kauan kuin tuo hebrealainen velho nukkuu öisin rinnallanne. Hän, joka kykeni tuottamaan Egyptille niin paljon kärsimyksiä, voi varmasti varjella teitä vahingolta", jolloin valtaavat riemuhuudot kaikuivat jälleen.

Seuraavana päivänä palasi vanha Bakenkhonsu Taniksesta, jossa hän oli käynyt, tuoden paljon uutisia. Siellä oli pidetty iso kokous suurimman temppelin avarimmassa salissa. Tuossa kokouksessa, johon kaikki saivat ottaa osaa, oli Amenmeses kertonut, että israelilaiset olivat lähteneet tuhansittain. Siellä oli myöskin uhrattu, jotta saataisiin Egyptin suuttuneet jumalat lepytetyiksi. Kun juhlamenot olivat lopussa, mutta ennenkuin seura hajosi, — nousi hänen korkeutensa prinsessa Userti paikaltaan ja kääntyi faraoon päin sanoen:

"Isäimme henkien nimessä", hän huusi, "ja erittäinkin isäni, hyvän jumala Meneptahin nimessä, kysyn sinulta, farao, ja teiltä kansa, onko tuo vääryys, jonka israelilaiset orjat ja heidän noitansa ovat tuottaneet meille, sellaista, jota mahtavan Egyptin tulisi kärsiä? Jumalamme ovat lyödyt ja häväistyt, kauheat ja suuret kärsimykset, jollaisia ei historiassa kerrota, ovat kohdanneet meitä noituuden lähettäminä, kymmenet tuhannet, faraon esikoisesta alkaen, ovat kuolleet yhtenä ainoana yönä. Ja nyt nämä hebrealaiset, jotka ovat murhanneet heidät noituudellaan, sillä he ovat kaikki noitia, miehet ja naiset, varsinkin yksi heistä, joka on Memphiksessä, ja josta en tahdo puhua, hän kun on tuottanut minulle yksityistä pahaa, päästetään faraon luvalla lähtemään maasta. Vielä lisäksi, he ovat ottaneet mukaansa kaiken karjansa, kaiken puidun viljansa, kaikki kalliit koristeet ja rikkaudet, jotka he ovat kansaltamme kauhujen keskellä väkisin lainanneet, eivätkä aiokaan niitä milloinkaan takaisin antaa. Siksi minä, Egyptin kuninkaallinen prinsessa, kysyn faraolta, onko tämä faraon päätös?"

"Mutta", sanoi Bakenkhonsu, "farao istui pää riipuksissa valtaistuimellaan, eikä vastannut mitään."

"Farao ei puhu", jatkoi Userti. "Silloin kysyn, onko tämä faraon neuvoston ja Egyptin kansan päätös? Egyptissähän on vielä armeija, satoja sotavaunuja ja tuhansia jalkamiehiä. Onko tämä sotajoukko sitä varten, että se istuisi paikallaan silloin, kun nuo orjat pakenevat erämaahan kiihoittaakseen vihollisemme Syrian meitä vastaan ja palatakseen heidän kanssaan murhaamaan meitä?"

"Noihin sanoihin", jatkoi Bakenkhonsu, "vastasi koko kansanjoukko huutamalla: 'Ei.'"

"Kansa sanoo — ei. Mitä sanoo farao?" huusi Userti. Seurasi hiljaisuus, kunnes Amenmeses äkkiä nousi ja puhui: "Tapahtukoon, kuten haluat, prinsessa, mutta jos pahoin käy, kohdatkoon se sinua ja noita, jotka olet lainoittanut. Vaikka minun mielestäni olisi se paikka, jossa sinä seisot, puolisosi, prinssi Setin paikka, ja hänen olisi sinun sijastasi tehtävä tuo pyyntö."

"Puolisoni, prinssi Seti, on Memphiksessä sidottuna velhon hiusnauhalla, niin kerrotaan minulle", nauroi Userti pilkallisesti kansan hyväksyvästi säestäessä.

"En tiedä sitä", jatkoi Amenmeses, "mutta sen tiedän, että joka tapauksessa prinssi olisi päästänyt nämä hebrealaiset lähtemään täältä. Ja toisinaan, kun suru seurasi surua, ajattelin, että hän oli oikeassa. Totisesti useammin kuin kerran olisin päästänytkin heidät menemään, mutta aina joku voima, en tiedä mikä, laskeutui sydämeeni, muutti sen kivikovaksi ja riisti minulta sanat, etten ilmaisisi ajatustani. Nytkin tahtoisin antaa heidän mennä, mutta te kaikki olette minua vastaan, ja kenties, jos vastustan teitä, saan maksaa sen elämälläni ja valtaistuimellani. Päälliköt, käskekää, että armeijani on valmiina ja kootkaa se tänne Tanikseen, että itse voin johtaa sen Israelin kansaa takaa-ajamaan ja ottaa osaa sen kärsimyksiin."

Valtavasti huutaen hajosi kokous niin, että viimein kaikki olivat menneet ja ainoastaan farao jäi istumaan valtaistuimelleen tuijottaen eteensä. Hänen kasvonsa muistuttivat pikemmin kuollutta kuin elävää hallitsijaa, joka oli lähtemäisillään sotaan vihollisiaan vastaan.

Prinssi kuunteli kaikkea tätä äänetönnä, mutta kun Bakenkhonsu lopetti, katsoi hän ylös ja kysyi:

"Ajattelen, prinssi", vastasi tuo vanha ja viisas mies, "että hänen korkeutensa teki väärin kiihoittaessaan heitä, vaikka hän epäilemättä tulkitsi pappien ja sotajoukon ajatukset, joita vastaan farao ei ollut kyllin luja seisomaan."

"Olen kuullut, puolisoni", sanoi hän, "että farao aikoo ajaa sotajoukoilla Israelin kansaa takaa. Pyydän, ettei puolisoni yhtyisi faraon joukkoihin."

"Onhan luonnollista, ettet haluaisi minun taistelevan heimoasi vastaan, ja totta puhuakseni en ole sitä aikonutkaan", vastasi Seti ja lähti Merapin kanssa pois.

"Hän ei ajattele sukulaisiaan, vaan rakastettunsa henkeä", sanoi Bakenkhonsu. "Hän ei ole noita, kuten väitetään, mutta se on totta, että hän tietää sellaista, mitä me emme tiedä."

XVII.

MERAPIN UNI.

Kului joku aika, kenties noin neljätoista päivää siitä, jolloin israelilaiset olivat alkaneet matkansa. Se oli mahtava joukko, joka kantoi muassaan profeettansa ruumisarkkua ja muumiota. Tuo profeetta, niin kerrottiin, heidän heimolaisensa, oli ollut visiirinä sillä faraolla, joka ystävällisesti otti heidät vastaan Egyptiin satoja vuosia sitten. Toiset sanoivat heidän menneen sitä, toiset tätä tietä, mutta Bakenkhonsu, joka tiesi kaikki, selitti, että he kulkivat Krokotiili-järveä kohden, jota toiset nimittävät Punaiseksi mereksi, ja aikoivat sen poikki tuolla puolen olevaan korpeen ja sieltä Syriaan. Kysyin häneltä miten se olisi mahdollista, sillä tuo järvi on kapeimmasta paikasta kuusituhatta jalkaa leveä ja sen syvyys on mittaamaton. Hän vastasi, ettei hän tiennyt, mutta että voisin tiedustella sitä rouva Merapilta.

"Te olette siis muuttanut mielipiteenne ja pidätte häntä noitana", sanoin, johon hän vastasi:

"Jonkun täytyy panna tuuli puhaltamaan ja Egypti on niin täynnä noituutta, että sitä on vaikeata sanoa. Ja hänhän se oli eikä kukaan muu, joka hävitti Amonin ikivanhan patsaan. Oh, niin, noita tai ei noita, joka tapauksessa voi häneltä kysyä, miten hänen kansansa aikoo mennä Punaisen meren yli, varsinkin jos faraon sotavaunut sattuvat olemaan heidän takanaan."

Minä kysyin häneltä, mutta hän vastasi, ettei hän tiennyt mitään siitä asiasta, eikä tahtonut tietääkään mitään, koska hän oli eronnut kansastaan ja jäänyt Egyptiin.

Sitten tuli Kii, en tiedä mistä, ja tehtyään sovinnon prinssin kanssa vannottuaan, että papit olivat vastoin hänen tahtoaan pukeneet Merapin Isiksen pukuun, kertoi meille, että farao oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa ajamaan takaa israelilaisia. Prinssi kysyi häneltä, miksi ei hänkin ollut mennyt mukaan, johon hän vastasi, ettei hän ollut mikään sotilas, ja että farao vältti häntä. Hän puolestaan kysyi prinssiltä, miksi tämä ei ollut mennyt.

Seti vastasi, ettei häntä haluttanut ottaa siihen osaa yksityisenä kansalaisena, häneltä kun oli riistetty päällikkyys muissakin asioissa.

Seuraavana iltana, hyvin myöhään, kun prinssi, Kii, Bakenkhonsu ja minä, Ana, istuimme jutellen, syöksyi rouva Merapi äkkiä luoksemme. Hän tuli suoraan vuoteestaan, silmät palaen ja hiukset hajallaan.

"Olen nähnyt unen!" huusi hän. "Uneksin, että koko suurilukuinen kansani seurasi tulenliekkiä, joka ulottui maasta taivaaseen asti. He tulivat erään suuren veden rannalle ja heidän jäljessään kiiruhtivat farao ja koko Egyptin sotajoukko. Silloin kansani syöksyi veteen ja se kannatti heitä, niin kuin se olisi ollut lujaa maata. Faraon sotilaat aikoivat seurata heitä, mutta Egyptin jumalat ilmestyivät, Amon, Osiris, Isis, Hathor ja muut, ja tahtoivat käännyttää heidät takaisin. He eivät kuitenkaan totelleet heitä, vaan vetäen jumalat mukanaan syöksyivät veteen. Silloin tuli pimeys, ja pimeydestä kuului valitusta ja valtaavaa naurua. Se loppui ja kuu nousi valaisten tyhjyyden. Minä heräsin ja kaikki jäseneni vapisivat. Selittäkää minulle tämä uni, jos voitte, oi Kii, tietäjä."

"Miten se on tarpeellista, rouva", vastasi Kii aivan kuin unesta heräten, "kun uneksija itse on tietäjä? Uskaltaako oppilas neuvoa opettajaa, tai vasta-aloittelija selittää salaisuuksia temppelin ylipapille? Ei, rouva, minä ja kaikki Egyptin tietäjät olemme teidän jalkojenne juuressa."

"Miksi aina pilkkaatte minua?" sanoi Merapi ja vapisi puhuessaan.
Silloin Bakenkhonsu avasi suunsa sanoen:

"Kiin viisaus on kätketty eikä se anna mitään valoa meille, hänen oppilailleen. Kuitenkin tämän unen tarkoitus on selvä, vaikka en tiedä, onko se totta. Se tarkoittaa, että Egyptin sotajoukkoa ja sen mukana Egyptin jumalia uhkaa perikato israelilaisten tähden, jollei joku, jota he tottelevat, voi saada heitä luopumaan jostakin aikeesta, jota en tiedä. Mutta ketä hullu tottelee, niin, ketä hullu tottelee?" ja kohottaen harmaan päänsä katsoi suoraan prinssiin.

"Ei ainakaan minua, joka en nykyään merkitse mitään Egyptissä", sanoi
Seti.

"Miksi ei teitä, oi prinssi, joka huomenna voitte olla ken tahansa Egyptissä?" kysyi Bakenkhonsu. "Tehän olette aina puhunut noista hebrealaisista ja sanonut, ettei heistä koidu Egyptille muuta kuin pahaa, kuten on käynytkin. Ketä sitten kansa ja sotajoukko kuuntelisi hartaammin?"

"Sitäpaitsi, prinssi", keskeytti Kii, "eräs teidän huonekunnastanne on nähnyt ilkeän unen. Ehkä se ei olekaan uni, vaan joku noituus, joka on tähdätty Egyptin hallitsijaa vastaan. Samanlainen noitatemppu kuin se, joka heittää mahtavan Amonin valtaistuimelta ja rakentaa taika-aidan tämän talon ja puutarhan ympäri."

"Sanon taaskin teille, Kii, etten puno mitään taikatemppuja, minä, joka omalla lapsellani olen saanut maksaa ne."

"Mutta niissä oli taikuutta, rouva, ja kuten vanhastaan tiedetään, voima on täydellistä ainoastaan silloin, kun täytyy uhrata jotakin", sanoi Kii synkästi.

"Lakatkaa jo puhumasta noitatempuista, tietäjä", huudahti prinssi, "tai jos teidän täytyy niistä puhua, puhukaa omistanne, joita on paljon. Jabezhan se suojeli meitä täällä noita vaivoja vastaan ja Amonin patsaan murskasi joku jumala."

"Anteeksi, prinssi", sanoi Kii kumartaen, "se ei ollut tämä rouva, vaan hänen setänsä, joka rakensi aidan talonne ympäri suojatakseen teitä vaivoilta, jotka Egyptiä kohtasivat, ja se ei ollut tämän rouvan, vaan jonkun jumalan työtä hänen avullaan, joka löi Amonin Taniksessa. Prinssi sanoi sen. Kuitenkin tämä rouva on nähnyt kummallisen unen, jonka Bakenkhonsu on selittänyt, vaikka minä en osannut, ja minun mielestäni pitäisi faraon ja hänen päällikkönsä saada kuulla tämä uni, jotta he itse voisivat muodostaa siitä oman mielipiteensä."

"Farao on katsonut parhaaksi, prinssi, erottaa minut palveluksestaan ja antaa virkani toiselle. Jos menen faraon näkyviin, tappaa hän minut."

Sen kuullessani minä, Ana, toivoin, että Kii menisi faraon eteen, vaikka en uskonut, että hän tai kukaan muukaan voisi tappaa Kiitä, jolla oli suojeluskaluja kuolemaa vastaan. Sillä minä pelkäsin Kiitä ja tunsin, että hän jälleen mietti jotakin ilkeätä Merapia kohtaan, jonka tiesin olevan viattoman.

Prinssi kulki edestakaisin huoneessa, kuten hänen tapansa oli ollessaan ajatuksiin vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi eteeni ja sanoi:

"Ana ystävä, olkaa hyvä ja käskekää, että sotavaununi satamiehisen suojajoukon kanssa laitetaan kuntoon. Lähdemme päivän koittaessa, te ja minä, etsimään faraon armeijaa ja pyytämään puheille pääsöä."

"Herrani", sanoi Merapi rakastettavalla tavallaan, "pyydän, älä poistu luotani."

"En uskalla, prinssi, viimeisinä aikoina on tuntunut kuin joku lumous vetäisi minua kansani luo. Kahdesti yössä olen herännyt ja löytänyt itseni istumasta puutarhassa kasvot pohjoista kohden ja kuullut äänen korvissani, vieläpä kuolleen isänikin äänen, sanovan:

"Siksi olen varma, että jos joutuisin lähelle heitä, vedettäisiin minut väkisin mukaan, kuten puu vedetään vedestä, eikä Egypti enään näkisi minua."

"Silloin pyydän sinua olemaan siellä, missä olet, Merapi", sanoi prinssi vähän hymyillen, "sillä on varmaa, että minne sinä menet, sinne on minun seurattava, eikä minulla ole halua kulkea korvessa hebrealaisen kansasi kanssa. No, koska sinä et halua poistua Memphiksestä ja tulla kanssani, täytyy minun jäädä luoksesi."

Kii katsoi tuota paria läpitunkevilla silmillään. "Suokoon prinssi anteeksi", sanoi hän, "mutta vannon jumalien nimessä, etten koskaan luullut kuulevani, että prinssi Seti Meneptah asettaa naisen oikut yläpuolelle kunniataan."

"Te puhutte raa'asti", sanoi Seti nousten seisomaan, "ja jos olisitte sanonut noin jonakin toisena päivänä, kenties, Kii —"

"Oi. Herrani!" sanoi Kii heittäytyen maahan, painaen otsansa lattiaan asti, "ajatelkaa, miten suuri syy minulla täytyy olla, kun uskallan puhua siten. Kun ensimmäisen kerran tulin tänne Taniksesta, henki, joka on sisässäni, puhuen huulieni kautta antoi teidän korkeudellenne muutamia arvonimiä, joista teidän korkeutenne suvaitsi moittia minua. Mutta tuo henki sisässäni ei voi valehdella, ja minä tiedän varmasti ja pyydän kaikkia täällä painamaan mieleensä, että tänä yönä seison hänen lähellään, joka, ennen kuin kaksi kuukautta on kulunut, kruunataan faraoksi."

"Te olette totisesti aina ollut huonojen uutisten tuoja, Kii, mutta jos niin käykin, mitä sitten?"

"Tämä, teidän korkeutenne: Jolleivät totuuden ja oikeuden henget pakottaisi minua, uskaltaisinko minä, jolla on veri, joka voi juosta kuiviin, ja luut, jotka voivat murskaantua, puhua kovia sanoja hänelle, josta tulee farao? Uskaltaisinko vastustaa tuon suloisen kyyhkysen tahtoa, jonka pesä on tulevan faraon sydämessä, tuon viisaan valkoisen kyyhkysen, joka kuiskii salaisuuksia taivaasta, josta hän tuli, ja joka on voimakkaampi kuin Isiksen korppikotka ja nopeampi kuin Raan haukka, kyyhkysen, joka suuttuessaan voisi repiä minut useammaksi kappaleeksi kuin Set ja Osiris?"

Minä näin Bakenkhonsun paisuvan pidätetystä naurusta, kuten sammakko, joka on kurnuttamaisillaan, mutta Seti vastasi väsyneellä äänellä:

"Kaikkien Egyptin lintujen nimessä ja pyhät krokotiilit vielä kaupanpäällisiksi luettuina, en sitä tiedä, koska teidän ajatuksenne ei ole mikään avonainen kirjoitus, minkä ohikulkija voisi lukea. Mutta jos kertoisitte minulle, minkä vuoksi totuuden ja oikeuden jumalattaret ovat innostuttaneet teitä —"

"Syy on se, oi prinssi, että Egyptin armeijan kohtalo on teidän käsissänne. Aika on lyhyt ja minä tahdon olla rehellinen. Kieltäkää se, kuten hän tahtoo, mutta tämä rouva tässä, joka näyttää olevan täynnä vain rakkautta ja suloa, on suurin noita Egyptissä, kuten minä, jota hän on hallinnut, hyvin tiedän. Hän rupesi kilpailemaan Egyptin pääjumalan kanssa ja löi hänet tomuun, ja on maksanut takaisin hänelle, hänen profeetoilleen ja palvelijoilleen sen pahan, minkä Amon olisi tahtonut tehdä hänelle, kuten hänen sijassaan jokainen olisi tehnyt. Nyt hän on nähnyt unen, tai hänen henkensä on kertonut sen hänelle, että Egyptin sotajoukko on perikadon partaalla, ja minä tiedän, että tämä uni on tosi. Kiiruhtakaa siis, oi prinssi, pelastamaan Egyptin armeija, jota varmasti tarvitsette tullessanne valtaistuimelle."

"Minä en ole noita", huusi Merapi, "ja kuitenkin — voi! että minun täytyy se sanoa — tuon hymyilevän, kylmäsilmäisen velhon sanat ovat tosia. Kuolema uhkaa Egyptin sotajoukkoja!"

Oli kulunut kahdeksan päivää. Aurinko laski ja me ajoimme täyttä laukkaa Punaista merta kohti. Yötä päivää olimme seuranneet faraon armeijaa läpi erämaiden tietä pitkin, joka oli täynnä vaunujen pyörien ja sotilaiden sekä heitä ennen kulkeneiden kymmenien tuhansien israelilaisten jälkiä.

Nyt näimme kukkulalta, johon olimme saapuneet, tuon suuren armeijan leiriytyneen alapuolellemme. Ja muutamat kulkurit kertoivat meille, että sen takana, myöskin leiriytyneenä, olivat israelilaisten lukemattomat joukot ja heidän takanaan laaja Punainen meri, joka katkaisi heidän tiensä. Mutta me emme voineet nähdä israelilaisia emmekä vettä tuolla egyptiläisten takana kummallisesta syystä. Heidän ja faraon armeijan välissä oli musta pilvipatsas, joka ulottui maasta taivaaseen asti. Eräs kulkuri kertoi meille, että tuo pilvi kulki päivisin israelilaisten edellä, mutta öisin muuttui se tulipatsaaksi. Ainoastaan tänään, kun faraon armeija oli lähellä, oli se muuttanut paikkaansa ja tullut Israelin kansan ja sotajoukon väliin.

Kun prinssi, Bakenkhonsu ja minä kuulimme tuon, katsoimme toisiimme ja olimme ääneti. Mutta äkkiä prinssi naurahti hieman ja sanoi:

"Meidän olisi pitänyt tuoda Kii mukanamme, vaikkapa sitten sidottuna, että hän olisi selittänyt tämän ihmeen, sillä varmaa on, ettei kukaan muu osaa."

"Olisi vaikeata pitää Kiitä sidottuna, prinssi, jos hän haluaisi päästä vapaaksi", vastasi Bakenkhonsu. "Sitäpaitsi, ennen kuin astuimme vaunuihin Memphiksessä, oli hän lähtenyt etelään päin Tebeen. Minä näin hänen menevän."

"Ja minä määräsin, ettei hän saisi palata, sillä sekä minä että rouva
Merapi pidämme häntä pahana vieraana," sanoi Seti huoaten.

"Totisesti on herrallamme jalo sydän!" huudahti Bakenkhonsu, "ja vaikka tunnen itseni liian nuoreksi kuolemaan, olen halukas hänen kanssaan näkemään, miten tämä asia päättyy", ja hän nauroi äänekkäästi.

Mutta minusta, joka olin peloissani, kuulosti hänen hohotuksensa, joka kaikui päittemme yläpuolella, oudolta ja todella peloittavalta.

Sitten pukeuduimme juhlapukuihin, jotka olimme ottaneet mukaamme, mutta miekat ja kilvet jätimme pois. Ja vähän syötyämme lähdimme ajamaan, puolet vartijoistamme mukana, tuota paikkaa kohden, jossa näimme faraon lipun liehuvan. Loput vartijoistamme jätimme leiriimme kukkulalle pyytäen heitä, jos jotakin tapahtuisi meille, palaamaan takaisin ja ilmoittamaan siitä Memphikseen ja muihin suuriin kaupunkeihin. Kun lähestyimme leiriä, huomasi etuvartiosto meidät ja alkoi huutaa. Mutta tunnettuaan laskevan auringon valossa tulijat, kuului sieltä mutinaa:

"Egyptin prinssi! Egyptin prinssi!" sillä he eivät milloinkaan lakanneet nimittämästä Setiä sillä nimellä, ja he tekivät kunniaa keihäillään ja antoivat meidän mennä.

Niin saavuimme viimein faraon teltalle, jonka ympärillä kokonainen rykmentti oli vartioimassa. Teltan reunat oli nostettu ylös yön kuumuuden tähden, joka oli tavaton, ja siellä istui farao päällikköineen, neuvonantajineen, pappeineen, tietäjineen ja muine seuralaisineen syöden ja juoden. He istuivat pöydän ympärillä, joka oli taipunut kuin kaari, kasvot ovelle päin. Farao istui keskimmäisenä ja hänen takanaan seisoivat viuhkan kantajat ja juomanlaskijat.

Me astuimme telttaan, prinssi keskellä, Bakenkhonsu hänen oikealla puolellaan nojaten sauvaansa ja minä kantaen kultaisia ketjuja, jotka farao Meneptah oli antanut minulle, vasemmalla. Muut seuralaisemme jäivät ulkopuolelle vartijoiden joukkoon.

"Keitä ovat nämä?" kysyi Amenmeses katsoen ylös, "jotka tulevat tänne kutsumatta?"

"Kolme Egyptin kansalaista, joilla on sanoma faraolle", vastasi Seti hiljaisella äänellään, "ja olemme tulleet nopeasti ja kaukaa ilmoittaaksemme sen ajoissa."

"Nimemme ovat: Seti Meneptah, entinen Egyptin prinssi ja kruunun perillinen, vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, ja Ana, kuninkaan seurueen kirjuri, ja sanomamme on jumalilta."

"Olemme kuulleet nuo nimet jo ennenkin?" sanoi farao ja hänen puhuessaan koko seurue, tai melkein kaikki, nousi ylös, ainakin puoleksi ja kumarsivat prinssille. "Tahdotko sinä seuralaisinesi istuutua aterioimaan, prinssi Seti Meneptah?"

"Kiitämme jumalaista faraota, mutta me olemme jo aterioineet. Onko meillä faraon lupa ilmoittaa asiamme?"

"Oi farao, monta kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi katselimme toisiamme kasvoista kasvoihin, tuona päivänä, jolloin isäni, hyvä jumala Meneptah, teki minut perinnöttömäksi ja sen jälkeen muutti täältä Osiriksen luo. Farao muistaa, miksi minut silloin erotettiin Egyptin kuninkaallisesta suvusta. Se oli noitten israelilaisten tähden, joita minun mielestäni oli huonosti kohdeltu, ja jotka siksi olisi pitänyt päästää lähtemään Egyptistä. Hyvä jumala Meneptah olisi sinun, oi farao, ja muitten neuvosta tahtonut miekalla lyödä israelilaiset tehdäkseen lopun heistä ja siihen hän vaati minun suostumustani Egyptin perillisenä. Minä kieltäydyin, minut syrjäytettiin, ja siitä asti sinä, oi farao, olet kantanut kaksinkertaista kruunua ja minä olen ollut Memphiksen asukkaana eläen maillani ja perinnöilläni, jotka kuuluvat minulle. Sen ja tämän hetken välillä, oi farao, ovat monet vaivat kohdanneet Egyptiä ja viimeinen niistä maksoi sinulle esikoisesi ja minulle samoin. Huolimatta kaikesta tästä sinä, oi farao, kuitenkin olet kieltäytynyt päästämästä näitä hebrealaisia, jotka minun mielestäni olisi pitänyt päästää jo alussa. Viimein esikoisesi kuoltua päätit, että he saisivat lähteä. Nyt sinä kuitenkin seuraat heitä suuren sotajoukon kanssa ja aiot tehdä heille sen, minkä isäni, hyvä jumala Meneptah, olisi tehnyt, jos minä olisin suostunut, nimittäin — hävittää heidät miekalla. Kuule minua, farao!"

"Tätä, oi Farao. Pyydän, että palaisit sotajoukkosi kanssa takaisin ja lopettaisit noitten israelilaisten takaa-ajon, ei huomenna, eikä seuraavana päivänä, vaan heti — tänä yönä."

"Unen tähden, jonka eräs hebrealainen nainen talossani on nähnyt, ja unessa ennustetaan perikatoa sinulle ja Egyptin armeijalle, jollet tottele näitä sanojani."

"Luulen, että tunnemme tuon käärmeen, jonka sinä olet ottanut asumaan sydämeesi, josta se sylkee myrkkyä Egyptiin. Hänhän on nimeltään Merapi, Israelin kuu, eikö olekin?"

"Sellainen on unen näkijän nimi", vastasi Seti kylmällä äänellä, vaikka tunsin hänen vapisevan vihasta vierelläni, "ja jos Farao tahtoo, seuralaiseni tässä kertovat sen sanasta sanaan hänen tietäjilleen."

"Farao ei tahdo sitä", huusi Amenmeses lyöden nyrkillään pöytään, "koska Farao tietää, että se on vain juoni, jolla tahdotaan pelastaa nuo velhot ja varkaat siltä kohtalolta, jonka he ovat ansainneet."

"Olenko minä sitten juonien punoja, oi Farao? Jos olisin sellainen, miksi olisin matkustanut tänne varoittamaan, kun istumalla tuolla Memphiksessä minusta vielä kerran olisi tullut kaksinkertaisen kruununperillinen? Sillä, sanon sen sinulle, jollet tottele minua, olet hyvin pian kuolleena, kuten nämä muutkin" — ja hän osoitti kaikkia, jotka istuivat pöydässä — "ja tuo suuri armeija, joka on telttasi ulkopuolella. Ennen kuin puhut, sano minulle, mikä on tuo musta pilvi, joka seisoo hebrealaisten leirin edessä? Etkö vastaa? Silloin vastaan minä. Se on paarivaate, joka pian verhoaa jokaisen teidän luunne."

Koko seura vapisi pelosta, niin, vieläpä papit ja tietäjätkin vapisivat. Mutta farao raivostui vihasta. Hypäten paikaltaan tarttui hän kaksinkertaiseen kruunuun, jota hän kantoi päässään, ja heitti sen maahan. Minä huomasin kultaisen renkaan vierähtävän siitä ja pysähtyvän Setin sandaalin viereen. Amenmeses repi vaatteitaan ja huusi:

"Ainakin meidän turmiomme on sinunkin turmiosi, luopio, joka olet myynyt Egyptin tuolle hebrealaiselle hänen suutelojensa hinnasta. Sitokaa tuo mies ja hänen seuralaisensa, ja kun lähdemme taistelemaan israelilaisia vastaan huomenna pimeän haihduttua, pankaa heidät eturintamaan. Niin saamme viimeinkin tietää totuuden."

Näin määräsi farao, ja Seti, vastaamatta mitään, pani kädet ristiin rinnalleen ja odotti.

Miehet nousivat paikoiltaan ikäänkuin totellakseen faraota, mutta vaipuivat jälleen istumaan. Vartijat hypähtivät eteenpäin, mutta jäivät kuitenkin seisomaan paikoilleen. Silloin Bakenkhonsu purskahti suureen nauruun:

"O-ho-ho", nauroi hän, "olen nähnyt faraoita tulevan ja menevän, yksi ja kaksi ja kolme, ja neljä ja viisi, mutta en kumminkaan koskaan ole nähnyt faraota, jota ei kukaan hänen neuvonantajansa tai vartijansa voi totella, vaikka miten tahtoisivatkin. Kun teistä tulee farao, prinssi Seti, olkoon teillä parempi onni. Käsivartenne, Ana ystäväni, ja käykää edellä, Egyptin kuninkaallinen perillinen. Totuus on näytetty sokeille silmille, jotka eivät tahdo nähdä. On puhuttu kuuroille korville, jotka eivät tahdo kuulla, ja velvollisuus on täytetty. Yö joutuu. Nukkukaa hyvin, te Osiriin kutsutut, nukkukaa hyvin!"

Sitten käännyimme ja lähdimme teltasta. Sen ovella katsoin taakseni ja tuossa himmeässä valossa näytti minusta kuin nuo kaikki pöydän ympärillä istujat 30 olisivat kuolleet. Heidän kasvonsa olivat siniset ja silmät näyttivät kuopilta, eikä heidän huuliltaan tullut ainoatakaan sanaa. He vain tuijottivat meihin, tuijottivat ja taas tuijottivat.

Teltan oven ulkopuolella, prinssin käskystä, julistin kovalla äänellä Merapin unen pääsisällön ja pyysin kaikkia, jotka kuulivat, lopettamaan Israelin kansan takaa-ajon, jos he tahtoisivat jatkaa elämäänsä kirkkaan auringon alla. Eikä nytkään, vaikka tällainen puhe oli rikos Faraota vastaan, kukaan nostanut kättään prinssiä eikä minua, hänen palvelijaansa vastaan. Usein senjälkeen olen ihmetellyt, miksi näin oli, mutta en ole löytänyt vastausta kysymyksiini. Kenties se tapahtui korkean isäntäni tähden, jonka kaikki tiesivät olevan oikean Faraon ja jota he sydämestään rakastivat. Tai kenties siksi, että he olivat varmoja siitä, ettei hän olisi tullut näin kauaksi ja antautunut Amenmeseksen valtaan muuten kuin etsiäkseen Egyptin sotajoukon parasta ja tuodakseen heille sanoman, jonka itse jumalat olivat ilmoittaneet. Tai ehkä häntä ympäröi vielä se suoja, jonka hebrealaiset olivat luvanneet hänelle Jabezin kautta. Ainakin niin tapahtui. Farao käski, mutta hänen palvelijansa eivät totelleet. Tieto tuosta unesta levisi, ja sinä yönä useat erosivat faraon sotajoukosta ja kerääntyivät meidän ympärillemme tai pakenivat takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Ja näitten joukossa oli useita neuvonantajia ja pappejakin, jotka salaisesti olivat keskustelleet Bakenkhonsun kanssa. Ja jos farao halusikin tehdä lopun meistä, niinkuin hän kenties aikoi, piti hän kuitenkin viisaimpana siirtää sen siksi, kunnes selviytyisi Israelin kansasta.

Oli kummallinen yö. Ilma oli tyyni ja painostava. Tähtiä ei näkynyt, mutta tuossa mustassa, pilven muodostamassa esiripussa, joka oli egyptiläisten leirin takana, näkyi leimahduksia, joista muodostui ikäänkuin kirjoituksia, joita minä en osannut lukea.

"Katsokaa kohtalon kirjaa, jonka Jumalan käsi on tulella kirjoittanut!" sanoi Bakenkhonsu katsellessaan sitä. Keskiyön aikana alkoi puhaltaa voimakas itätuuli niin lujasti, että meidän oli maattava kasvoillamme sotavaunujemme pohjalla. Kun tuuli taukosi, kuulimme melua ja huutoja sekä egyptiläisten leiristä että pilven takana olevasta israelilaisten joukosta. Samassa tuntui sysäys niinkuin maanjäristyksessä, joka paiskasi ne meistä, jotka seisoivat, maahan, ja veripunaisen kuun tullessa esiin näimme, että koko faraon armeija oli lähdössä liikkeelle merta kohden.

"Turmioon, luullakseni", vastasi hän, "mutta millaiseen turmioon, sitä en tiedä."

Viimein päivä valkeni näyttäen hirveimmän näyn, mitä ihmissilmä on milloinkaan nähnyt.

Pilvimuuri oli kadonnut ja kirkkaassa aamuvalossa huomasimme, että Punainen meri oli jakautunut kahtia. Siihen keskelle jäi leveä ajotie, joka näytti ikäänkuin tuulen muodostamalta, tai kenties maanjäristys oli sen äkkiä rakentanut. Kukapa sen voi sanoa? En ainakaan minä, joka en koskaan astunut tuolle kuoleman polulle. Tätä polkua pitkin kiiruhtivat kymmenet tuhannet israelilaiset veden lainehtiessa kummallakin puolen, ja heitä seurasi koko faraon armeija, paitsi ne, jotka olivat eronneet siitä ja seisoivat tai makasivat ympärillämme katsellen. Näimmepä kultaiset vaunutkin, jotka ilmaisivat itse faraon ja hänen henkivartiostonsa läsnäolon, keskellä tuota hajaantunutta sotajoukkoa, joka pyrki eteenpäin ilman sotakuria ja järjestystä.

"Mitä nyt? Oi! Mitä nyt?" mumisi Seti, ja hänen puhuessaan järähti maa toisen kerran. Silloin meren länsiosassa nousi mahtava aalto, joka näytti olevan korkea kuin pyramiidi. Se vyöryi eteenpäin vaahtopäisenä ja vain hetken, ei enempää, näimme Egyptin armeijan. Tuona hetkenä olin kuitenkin näkevinäni mahtavia haamuja, jotka pakenivat maalle päin pitkin aallon harjaa. Minä pidin noita haamuja Egyptin jumalina, joita ajoi takaa kuin piiskalla kirkas ja loistava olento. He menivät ja tulivat surkeasti valitellen, ja aalto vyöryi alas.

Mutta sen takana marssivat israelilaisten joukot turvallisesti toiselle rannalle.

Tuli synkkä pimeys ja pimeyden läpi näin tai olin näkevinäni Merapin, Israelin kuun, seisovan edessämme pelästyneen näköisenä ja kuulin tai luulin kuulevani hänen huutonsa:

XVIII.

MERAPIN KRUUNAUS.

Vaikka kiiruhdimmekin hevosiamme, oli huhu tai oikeammin totuus levinnyt nopeammin. Sitä veivät eteenpäin ne, jotka olivat lähteneet ennen meitä. Oi, tämä matka oli kuin pahojen jumalien aikaansaamaa unta. Me nelistimme eteenpäin yötä päivää, ja katso, joka kaupungissa ja kylässä ryntäsivät naiset luoksemme huutaen:

"Onko totta, matkustajat, onko totta, että farao sotajoukkoineen on hukkunut mereen?"

Silloin vanha Bakenkhonsu huusi vastaan: "Totta on, että hän, joka oli farao, hukkui sotajoukkonsa kanssa mereen. Mutta katsokaa, tässä on hän, joka nyt on farao", ja hän osoitti prinssiä, joka ei huomannut sitä ollenkaan eikä sanonut mitään muuta kuin: "Eteenpäin! Eteenpäin!"

Oli auringonlaskun aika ja viimeinkin lähestyimme Memphiksen katuja. Prinssi kääntyi puoleeni ja puhui: "Tähän asti en ole uskaltanut kysyä", sanoi hän, "mutta kertokaa minulle, Ana. Sen jälkeen kuin vedet olivat vyöryneet paikoilleen, hirveät haamut kadonneet ja kun seurasi pimeys, olitteko silloin näkevinänne naisen edessämme ja kuulevinanne hänen puheensa?"

"Hän oli eräs, joka lahjoitti teille lapsen, jota lasta ei ole enää, ja hän sanoi; 'Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!'"

Hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaiksi tuon tomupeitteenkin alla ja hän voihki:

"Kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen nähnyt ja kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen kuullut. Ei ole epäilemistäkään, Ana, hän on kuollut!"

"Älkää rukoilko, sillä Egyptin jumalat ovat myös kuolleet. Israelin
Jumala on heidät surmannut. Ana, kuka on murhannut hänet?"

Minä, joka olen piirustaja, vedin sormellani paksuun tomuun, jota oli vaunujen pöydällä, miehen kulmakarvat ja niiden alapuolelle kaksi syvää silmää. Kun aurinko sattui kullattuun pöytään, näytti noissa silmissä olevan ikäänkuin tulta.

Prinssi nyökäytti päätään ja sanoi: "Nyt saamme nähdä, voivatko sellaiset suuret tietäjät, kuten Kii, kuolla samalla lailla kuin muut ihmiset. Niin, jos tarvitaan, näytän, että panen päähäni faraon kruunun."

Saavuimme Memphiksen porteille. Ne olivat kiinni ja suljettu salvalla, mutta sisäpuolelta tuosta suuresta kaupungista kuului hälinää.

"Kuka käskee avaamaan?" vastasi vartijoiden päällikkö tuijottaen meihin, sillä laskeva aurinko oli meidän takanamme.

"Farao!" sanoi mies. "Meille on juuri ilmoitettu, että farao sotajoukkoineen on hukkunut mereen."

"Hullu!" huusi prinssi. "Farao ei koskaan kuole. Farao Amenmeses on Osiriin luona, mutta hyvä jumala Seti Meneptah, joka on nyt farao, käskee sinua avaamaan."

"Herra", vastasi hän, "en tiedä, mutta minulle on kerrottu, että tuo noita, joka on tuottanut kärsimystä Egyptille ja noituudella aiheuttanut farao Amenmeseksen ja hänen armeijansa kuoleman, poltetaan temppelin edustalla."

"Kenen käskystä?" huusin minä taas ajajien lyödessä hevosia, mutta mitään vastausta ei kuulunut.

Me riensimme eteenpäin pitkin leveätä katua suurelle torille, joka oli ahdattu täyteen ihmisiä. Me ajoimme hevosilla heidän päälleen.

"Tietä faraolle! Tietä mahtavalle, hyvälle jumalalle Seti
Meneptahille, ylä- ja alamaan hallitsijalle!" huusi suojelussaatto.

Ihmiset kääntyivät ja näkivät prinssin hoikan vartalon tuossa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut käydessään Amenmeseksen luona teltassa meren rannalla.

"Farao! Farao! Terve Faraolle!" huusivat he ja heittäytyivät maahan.
Ja tuo huuto levisi kuin tuuli läpi Memphiksen.

Me olimme saapuneet torin keskelle ja tuolla temppelin suuren portin edustalla paloi valtaava rovio. Rovion edessä liikkui olentoja, joista yhden tunsin tietäjäpukuunsa pukeutuneeksi Kiiksi. Heidän ympärillään oli kaksinkertainen sotilasketju, joka pidätti kansaa paikoillaan.

Ja se olikin tarpeellista, sillä he raivosivat kuin mielipuolet ja heristelivät nyrkkejään. Rovion lähellä oli joukko pappeja, ja minä näin heidän keskellään miehen ja naisen, jälkimmäinen hiukset hajallaan ja revityissä vaatteissa, aivan kuin häntä olisi raa'asti kohdeltu. Samassa hänen voimansa näyttivät loppuvan ja hän vaipui maahan. Silloin näin hänen kasvonsa, ne olivat Merapin, Israelin kuun.

Hän ei siis ollut kuollut. Mies hänen vieressään kumartui nostaakseen hänet ylös, mutta varjosta lensi kivi hänen selkäänsä, joka pakoitti hänet suoristamaan itsensä, jonka hän teki kiroten heittäjää. Tunsin heti tuon äänen, vaikka puhuja olikin valepuvussa.

Se oli israeliitta Labanin ääni, hänen, joka oli Merapin kihlattu ja oli yrittänyt murhata meidät Goshenissa. Mitä, teki hän täällä? Se minua ihmetytti.

Kii puhui. "Kuulkaa, miten tuo hebrealainen kissa sylkee", sanoi hän. "No, asia on tutkittu ja päätös tehty, ja ajattelen, että noidan likeinen ystävä saa ensin tyydyttää liekkejä. Tarkatkaa häntä nyt, ehkä hän muuttuu joksikin."

Kaiken tämän hän puhui hymyillen tavalliseen, miellyttävään tapaansa vielä silloinkin, kun antoi merkin temppelin mustille orjille, jotka seisoivat siinä lähellä. Nämä juoksivat esiin ja tuli välkkyi heidän kuparisissa rannerenkaissaan, kun he tarttuivat Labaniin. Hän vastusti raivoissaan, huutaen:

"Missä teidän sotajoukkonne on, egyptiläiset, ja missä on koiranne, farao? Menkää kaivamaan heidät ylös Punaisesta merestä. Hyvästi, Israelin kuu. Katso, miten kuninkaallinen rakastajasi kruunaa sinut viimein, sinä uskoton —"

Hän ei sanonut enempää, sillä samassa orjat heittivät hänet pää edellä keskelle suurta roviota, joka hetkiseksi himmeni ja paloi jälleen kirkkaasti.

Silloin Merapi ponnisti itsensä seisomaan ja huusi kaikuvalla äänellä nuo sanat, jotka prinssi ja minä olimme jo kuulleet kaukana Punaisen meren rannalla —

"Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!" Niin, samat sanat, jotka olivat kaikuneet päiviä ennen meidän korvissamme, ennen kuin ne lähtivät hänen huuliltaan, kuten me ainakin uskoimme.

Kenties olisi ehditty laskea sataan, ei enempää, silloin kun meidän vaunumme vähän kerrallaan tunkeutuivat katsojamuurin läpi. Kun kaiku hänen huudostaan viimeinkin lakkasi, olimme me päässeet tungoksen läpi ja kiipesimme alas vaunuista.

"Noita kutsuu sellaista, joka tänä yönä aterioi faraon ja hänen armeijansa kanssa Osiriksen pöydässä", pilkkasi Kii. "No, menköön etsimään häntä, jos jumalien vartijat suovat sen", ja hän viittasi jälleen mustille orjille.

Mutta Merapi oli nähnyt tai tuntenut Setin lähestyvän tuolta pimeästä ja huomattuaan hänet heittäytynyt hänen rintaansa vasten. Seti suuteli häntä otsalle kaikkien heidän nähtensä, pyysi sitten minua tukemaan häntä ja kääntyi kansan puoleen.

"Kumartukaa! Kumartukaa! Kumartukaa!" huusi Bakenkhonsun voimakas ääni. "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja hänen sanojaan säestivät vartijamme.

Siinä samassa kansa ymmärsi. He painuivat polvilleen ja joka puolelta kohosi tuo ikivanha tervehdys. Seti kohotti kätensä ja siunasi heitä. Katsellessani näin Kiin hiipivän pimeätä kohden ja kuiskaavan sanan vartijoille, jotka karkasivat hänen kimppuunsa ja toivat hänet takaisin.

"Te nimitätte minua faraoksi, Memphiksen asukkaat, ja farao minä pelkään olevanikin sukuperäni mukaan tänäpäivänä, mutta suostunko ottamaan vastaan hallituksen rasittavia tehtäviä, jos Egypti sitä toivoo, en tiedä vielä. Joka tapauksessa hän, joka kantoi kaksinkertaista kruunua, on kuolleena keskellä merta, ainakin näin veden peittävän hänet ja hänen sotajoukkonsa. Sentähden, vaikka vain hetken, tahdon olla faraona, jotta faraona voin tuomita muutamia asioita. Rouva Merapi, pyydän, kerro minulle, miten jouduit tähän asemaan?"

"Herrani", vastasi hän hiljaisella äänellä, "sen jälkeen kuin sinä olit mennyt varoittamaan faraon armeijaa tuon unen käskystä, jonka näin, Kii, joka lähti samana päivänä, palasi takaisin. Erään hovikuntaan kuuluvan naisen välityksellä pääsi hän luokseni, kun olin yksin huoneessani. Siellä hän asetti minulle nämä ehdot:

"'Neuvokaa minulle', sanoi hän, 'salaisuutenne, jotta voin kostaa noille hebrealaisille velhoille, jotka ovat aiheuttaneet häviöni, ja koko Israelin kansalle ja kaikille muille vihollisilleni niin, että minusta vielä kerran tulee Egyptin mahtavin mies. Palkaksi täytän minä kaikki teidän toivonne ja teen teistä, enkä kenestäkään muusta, Egyptin kuningattaren. Olen teidän uskollinen palvelijanne ja myös prinssi Setin, josta tulee farao, elämäni loppuun saakka. Jos kieltäydytte, yllytän kansan teitä vastaan ja ennen kuin prinssi palaa, jos hän ollenkaan palaa, ne, jotka uskovat teidän olevan ilkeän velhon, määräävät teille noidan kohtalon.'

"Minä vastasin Kiille, kuten niin usein ennenkin olin sanonut hänelle, ettei minulla ollut mitään taikaa hänelle ilmoitettavana enkä tiennytkään mitään sellaisesta. Enhän minä hävittänyt Amonin patsasta Taniksen temppelissä, vaan tuo sama Voima, joka senjälkeen on Egyptille kärsimyksiä tuottanut. Sanoin hänelle vielä, etten välittänyt mistään hänen tarjoamistaan lahjoista, eikä minulla ollut vähääkään halua tulla Egyptin kuningattareksi. Hän nauroi vasten kasvojani sanoen, että saisin kokea, mitä merkitsee vastustaa häntä, kuten niin monet muutkin olivat kokeneet ennen minua. Sitten hän osoitti minua sauvallaan ja mutisi jonkun loihdun. Se lamaannutti jäseneni ja ääneni tehden minut aivan avuttomaksi pitkäksi aikaa, joten hän ehti mennä niin kauas, etteivät palvelijasi, joita sinun nimessäsi käskin ottamaan hänet kiinni ja pidättämään siksi, kunnes palaat, voineet häntä löytää.

"Siitä asti alkoi kansa uhkailla minua. Tuhannet kokoontuivat linnan porttien ulkopuolelle huutaen yöt päivät, että he aikoivat tappaa minut, noidan. Rukoilin apua, mutta minulta syntiseltä taivas oli paennut niin kauaksi, että rukoukseni näyttivät palaavan kuulemattomina takaisin. Linnan palvelijatkin kääntyivät minua vastaan, eivätkä tahtoneet edes nähdä minua. Viimein eräänä yönä, kun jo alkoi hämärtää, menin parvekkeelle ja koska ei mikään jumala tahtonut kuulla minua, käännyin pohjoiseen päin, jonne tiesin sinun menneen, ja huusin sinua avukseni noilla samoilla sanoilla, jotka huusin uudelleen juuri vähää ennen kuin saavuit." (Tässä prinssi ja minä katsoimme toisiimme.) "Silloin ilmestyi puutarhan pensaista mies. Hän oli puettu pitkään lampaannahkaiseen viittaan, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hän sanoi minulle.

"'Israelin kuu, hänen korkeutensa prinssi Seti on lähettänyt minut sanomaan teille, että elämänne on vaarassa, kuten hänen oma elämänsäkin, eikä hän voi tulla luoksenne. Hän käskee teitä tulemaan luoksensa, että yhdessä pakenisitte Egyptistä maahan, jossa kumpikin voitte olla turvassa siksi, kunnes kaikki nämä levottomuudet ovat lopussa.'

"'Mistä tiedän, että te, jonka kasvot on peitetty, olette oikea lähettiläs?' kysyin minä. 'Näyttäkää minulle joku merkki.'

"Silloin hän näytti minulle tuon lasurikivisen kuoriaisneulan, jonka teidän korkeutenne antoi minulle kaukana Goshenin maassa, saman, jonka pyysit minulta takaisin rakkauden merkiksi silloin kun vannoimme uskollisuutta, antaen minulle sijaan kuninkaallisen sormuksesi. Näin tuon neulan rinnassasi silloin, kun lähdit matkalle Anan kanssa."

"Pudotin sen matkallamme Punaiselle merelle, mutta en sanonut siitä mitään teille, Ana, koska pidin sitä enteenä, sillä uneksin yöllä, että Kii ilmestyi ja otti sen minulta", kuiskasi prinssi minulle.

"'Se ei riitä', vastasin minä! 'Tuo koristehan on voitu varastaa häneltä, tai ryöstää prinssin kuolleelta ruumiilta, tai noituudella ottaa häneltä!'

"Viittaan puettu mies arveli hetken ja sanoi: 'Tänä yönä, ei tuntiakaan sitten, farao ja hänen joukkonsa on peitetty Punaiseen mereen. Olkoon se merkkinä!'

"'Miten se voi olla mahdollista?' vastasin minä. 'Punainen merihän on kaukana täältä, eivätkä sellaiset sanomat voi tunnissa joutua tänne. Menkää matkoihinne petollinen viettelijä!'

"Seuraavana päivänä alkoi liikkua huhu, että tuo hirveä asia oli tapahtunut. Huhu tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi, kunnes kaikki vannoivat, että niin oli tapahtunut. Nyt kohdistui kansan raivo minuun. He raivosivat linnan ympärillä kuin jalopeurat erämaassa, huutaen vertani. Kuitenkaan eivät he päässeet sinne, sillä kun he hyökkäsivät portteja ja muureja vastaan, työnnettiin heidät takaisin. Joku henki näytti suojelevan linnaa. Kului päiviä ja tuli se yö, joka nyt on kulunut, ja vielä kerran sekoin parvekkeella, ja vielä kerran viittaan puettu mies ilmestyi puitten välistä.

"'Nyt olette kuullut, Israelin kuu, sanoi hän, 'ja nyt teidän on uskottava ja tultava, vaikka luulette olevanne turvassa, koska tämä Setin koti vaivojen alkaessa lumottiin pahaa vastaan niin, ettei ketään siellä olevaa voida vahingoittaa!'

"'Olen kuullut ja luulen, että uskon, vaikka en ymmärrä, miten tuo sanoma tunnissa saapui Memphikseen. Kuitenkin, muukalainen, sanon teille, ettei se riitä.'

"Silloin mies veti papyruskäärön povestaan ja heitti sen jalkojeni juureen. Avasin sen ja luin. Se oli kirjoitettu Anan käsialalla, jonka hyvin tunsin, ja alla oli sinun oma nimikirjoituksesi, herrani, ja se oli varustettu sinetilläsi ja Bakenkhonsun sinetti oli vielä todisteena. 'Tässä se on', ja hän veti esille povestaan kirjoituksen ja antoi sen minulle, johon hän koko tämän ajan oli nojannut.

"Minä avasin sen ja soihtujen valossa prinssi, Bakenkhonsu ja minä luimme sen. Se näytti olevan, niinkuin hän oli kertonut, minun käsialallani kirjoitettu ja todistettu ja sinetöity, kuten hän oli sanonut. Se kuului näin:

"Tule, rakkauden kukkanen, minun, herrasi luo. Tämän kantaja saattaa sinut turvallisesti luokseni. Tule heti paikalla, sillä olen suuressa vaarassa, kuten itsekin olet, ja ainoastaan yhdessä voimme olla turvassa".

"Ana, mitä tämä tarkoittaa!" kysyi prinssi peloittavana äänellä. "Jos olette pettänyt minut ja hänet —"

"Jumalien nimessä", aloin minä närkästyneenä, "olenko mies, koska teidän korkeutenne puhuttelee minua tuolla tavoin, vai olenko vain koira?"

Me katsoimme ja kas! Kirjaimet muuttuivat ensin veren värisiksi ja hävisivät sitten kokonaan, kunnes pidin kädessäni puhdasta papyruskappaletta.

"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Totisesti, ystävä Kii, olet ensimmäinen tietäjistä, lukuunottamatta noita israelilaisia profeettoja, jotka ovat saattaneet sinut — Mihin he ovat saattaneet sinut, ystävä Kii?"

Silloin ensimmäisen kerran katosi tuo liioiteltu hymyily Kiin kasvoilta, ja ne muuttuivat aivan kuin kivimöhkäleeksi, johon oli pantu kaksi kiiltävää jalokiveä. Ne olivat Kiin silmät.

"Tottelin kirjoitusta. Pakenin miehen kanssa, joka sanoi vaunujen odottavan meitä jossakin. Menimme ulos pienen portin kautta.

"'Menemme veneellä', vastasi hän ja suuntasi kulkunsa joelle päin. Kulkiessamme suurta palmukäytävää pitkin ilmestyi miehiä puitten takaa.

"'Tämä on se noita', sanoi hän, 'joka täytettyään ilkityönsä pakenee hebrealaisen rakastajansa kanssa, joka myös on osallinen noihin noitatemppuihin!'

"He repivät viitan ja tekoparran hänen yltään, ja edessäni seisoi
Laban. Kirosin hänet vasten kasvoja. Mutta hän vastasi vain:

"'Merapi, mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinuun. Aikomukseni oli viedä sinut kansamme luo, sillä tiesin, että täällä tahdottaisiin tappaa sinut. Tämä tietäjä lupasi sinut minulle palkaksi muutamista tiedonannoista, joita olen antanut hänelle, jos voisin houkutella sinut pois palatsin suojasta.'

"Nämä olivat ainoat sanat, jotka puhuimme koko aikana. He raahasivat meidät suuren temppelin salaiseen vankityrmään, jossa elimme erotettuina. Siellä Kii ja papit kiusasivat minua kaiken päivää kysymyksillään, joihin en vastannut mitään. Illan tullen toivat he minut ulos Labanin rinnalla. Kun kansa näki minut kuului sieltä huutoja: 'Velho! Hebrealainen noita!' He tunkeutuivat vartijoiden joukon läpi, tarttuivat minuun, heittivät minut maahan ja tallasivat minua. Laban yritti suojella minua, mutta hänet temmattiin pois. Viimein kansa saatiin ajetuksi tiehensä, ja oi, herrani, sinä tiedät lopun. Olen puhunut totta enkä voi muuta."

Sen sanottuaan hänen polvensa herpaantuivat ja hän pyörtyi. Me kannoimme hänet vaunuihin.

"En mitään, farao", vastasi Kii kylmästi, "sillä farao te olette, kuten arvasin teistä tulevan. Henkeni on jättänyt minut, nuo hebrealaiset ovat sen ryöstäneet. Tuon kirjoituksen olisi pitänyt hävitä papyrukselta heti, kun tuo nainen oli sen lukenut, ja sitten olisin kertonut teille jotakin muuta; olisin kertonut salaisesta rakkaudesta, petollisesta ja väkivaltaisesta paosta rakastajan kanssa. Mutta joku paha henki piti sen siinä siksi, kunnes tekin olitte sen lukeneet, te, joka tiesitte, ettette ollut kirjoittanut sitä, minkä näitte. Farao, minut on voitettu. Tehkää minulle tahtonne mukaan, ja hyvästi. Rakastettuna olette aina pysyvä, kuten aina olette ollutkin, mutta onnelliseksi ette tässä maailmassa tule."

"Oi kansa", huusi Seti, "en tahdo tuomita omassa asiassani. Te olette kuulleet, tuomitkaa te. Mikä palkka tälle noidalle annetaan?"

Silloin kohosi valtaava huuto: "Kuolema! Kuolema polttoroviolla! Kuolema, jonka hän oli valmistanut viattomalle!" Ja niin kävi. Mutta jälkeenpäin kerrottiin minulle, että kun tuo suuri nuotio oli palanut loppuun, löydettiin sieltä Kiin pää, joka oli kuin tulipunainen kivi. Kun sitten auringon valo lankesi siihen, meni se kappaleiksi ja hävisi, kuten kirjaimet häviävät tuosta kirjoituksesta. Onko tämä totta, en tiedä, sillä en silloin ollut siellä läsnä.

Me kannoimme Merapin linnaan. Hän eli ainoastaan kolme päivää, sillä hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet. Näin hänet viimeisen kerran tuntia ennen kuolemaansa, kun hän lähetti noutamaan minut. Hän makasi Setin sylissä jutellen heidän lapsestaan ja näyttäen suloiselta ja onnelliselta. Hän kiitti minua ystävyydestäni samalla hymyillen tavalla, josta huomasin, että hän tiesi sen olleen enemmän kuin ystävyyttä, ja pyysi minua hoitamaan hyvin isäntääni siksi, kunnes kaikki jälleen kohtaisimme jossakin toisemme. Sitten hän antoi minulle kätensä suudeltavaksi ja minä lähdin itkien pois.

Hänen kuoltuaan valtasi Setin kummallinen halu. Hän antoi tehdä palatsin suureen saliin kultaisen valtaistuimen, ja tuolle valtaistuimelle hän asetti Merapin kuninkaallisiin vaatteisiin ja kallisarvoisiin rinta- ja kaulakoristuksiin puettuna, kruunattuna, kuten Egyptin kuningatar. Ja tällä lailla näytti hän hänet Memphiksen ylimyksille. Sitten hän antoi balsamoida hänet ja viedä salaiseen hautakammioon, mutta ilman juhlamenoja, koska hän ei kuulunut Egyptin uskoon. Minä vannoin Setille, etten milloinkaan ilmaise tuota paikkaa, jossa Merapin hauta sijaitsee.

Siellä hän sitten lepää ikuisessa kodissaan ylösnousemuksen päivään saakka pienen poikansa kanssa.

Noin kuukauden kuluttua hautajaisista tulivat Egyptin ylhäiset miehet Memphikseen kruunaamaan prinssin faraoksi, ja heidän mukanaan tuli myös hänen korkeutensa kuningatar Userti. Olin läsnä noissa juhlamenoissa, jotka minun mielestäni olivat hyvin kummalliset. Siellä oli visiiri Nehesi, ylipappi Roi ja paljon muita pappeja, niin, ja vieläpä vanha kamariherra Pambasakin oli mukana samalla lailla madellen, kuten ennenkin, vaikka hän oli eronnut prinssin palveluksesta silloin, kun tämä oli tehty perinnöttömäksi, ja liittynyt farao Amenmeseksen huonekuntaan. Kun hän ilmestyi virkasauvoineen ja pitkine, valkeine partoineen, kuulin prinssin monen viikon kuluttua taas nauravan.

"Oi kaikkein pyhin, oi kaikkein kuninkaallisin", vastasi tuo vanha palvelija, "onko Pambasa, tomuhiukkanen teidän jalkojenne alla, koskaan lähtenytkään pois faraon hovista, tai hänen luotaan, josta tulee farao?"

"Ei", vastasi Seti, "se tapahtui vain siksi, ettet uskonut tulevan faraota hänestä, jonka luota lähdit. No, mene tehtäviisi, lurjus, joka kenties pohjaltasi olet yhtä rehellinen kuin muutkin."

Sitten seurasivat suuret tavanmukaiset juhlallisuudet, jolloin kruunu annettiin ja papit puhuivat puettuina jumaliksi ja toiset kuolleiksi mahtaviksi faraoiksi. Siellä puhuivat myös Egyptin korkeasäätyiset ja kaupunkien päämiehet. Kun kaikki olivat lopettaneet, vastasi Seti:

"Minä otan tämän, perintöni", ja hän tarttui kaksinkertaiseen kruunuun, "en siksi, että haluan sitä, vaan siksi, että se en perintöni ja tiedän, että niin kauan kuin elän en minun tehtävä velvollisuuteni, jonka vannoin tekeväni eräälle, joka on lähtenyt täältä. Isku toisensa jälkeen on kohdannut Egyptiä, mikä ei koskaan olisi tapahtunut, jos olisi toteltu varoitustani. Egypti makaa vertavuotavana ja kuolemaisillaan. Olkoon teidän ja minun tehtäväni koettaa hoitaa sitä saadaksemme sen jälleen elämään. En ole kauan luonanne, sillä minuakin on lyöty, mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon minä olla teidän ja Egyptin palvelija. Ja minun määräykseni on, ettei mitään juhlallisuuksia panna toimeen valtaistuimelle nousemiseni johdosta, ja että varat, jotka olisivat kuluneet niihin, en jaettava niiden leskille ja lapsille, jotka hukkuivat Punaiseen mereen. Lähtekää!"

Kaikki lähtivät nöyrinä, mutta onnellisina, sillä tässä oli farao, joka tiesi Egyptin tarpeet ja rakasti maataan, ja joka yksin oli näyttänyt olevan viisas toisten ollessa täynnä hulluutta. Silloin hänen korkeutensa Userti astui sisään komeasti puettuna ja kruunu päässään hovikuntansa seuraamana ja kumarsi.

Setin valtaistuimen vieressä oli toinen istuin, johon hän oli pannut kuolleen Merapin kruunatessaan hänet. Farao kääntyi ja katseli sitä hetken. Sitten hän sanoi:

"Näen, että tämä istuin on tyhjä. Ottakoon Egyptin kuningatar sen paikakseen, jos häntä haluttaa."

Userti tuijotti häneen aivan kuin luullen häntä hulluksi, vaikka hän epäilemättä oli kuullut jotakin tuosta kertomuksesta. Sitten nousi hän portaita ylös ja istuutui tuohen kuninkaalliseen tuoliin.

"Niin", vastasi tämä, "mutta kuten teidän korkeutenne lupasi, on hän palannut lailliselle paikalleen faraon viereen — milloinkaan enään poistumatta siitä."

Oli kulunut noin kuusi vuotta, kun eräänä yönä istuin farao Seti Meneptahin kanssa hänen palatsissaan Memphiksessä, sillä siellä hän aina oleskeli silloin, kun valtiolliset asiat sallivat.

Oli esikoisen kuoleman vuosipäivä ja siitä hän halusi puhua kanssani. Hän kulki edestakaisin huoneessaan ja tarkastellessani häntä lampun valossa huomasin, että hän äkkiä oli paljon vanhentunut ja hänen kasvonsa olivat tulleet vielä entistäkin suloisemmiksi. Hän oli myöskin laihempi kuin ennen, ja hänen silmissään oli katse, joka tuijotti etäisyyteen.

"Te muistatte tuon yön, ystävä, eikö totta", sanoi hän; "kenties hirmuisimman yön, mitä maailma on milloinkaan nähnyt." Hän pysähtyi, nosti erästä verhoa ja osoitti pientä syvennystä ulkopuolella olevassa pylväskäytävässä. "Tuolla istui Merapi," jatkoi hän; "tuolla seisoitte te. Tuella makasi poika ja tuossa istui kumarassa hänen hoitajansa — sivumennen sanoen, olen pahoillani kuullessani hänen olevan sairaana. Tehän pidätte huolta hänestä, Ana, pidättehän? Sanokaa hänelle, että farao tulee tervehtimään häntä — kun hän voi, kun hän voi."

"Niin tietysti muistatte, koska rakastitte häntä, eikö totta, sekä poikaa että vieläpä minuakin, isää. Ja samoin rakastatte meitä aina, kuten mekin rakastamme teitä, kun saavumme maahan, jossa sukupuoli ja sen tuottamat esteet ja kiihko unhotetaan."

"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."

"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta. Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata, jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan, että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet, eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein, sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät — ja ovat suopeita."

"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi. Voitteko te Ana?"

"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti ohimennessään."

"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana; seisokaamme ulkona.".

Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista — muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.

Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti. Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.

Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta. Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti. Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen, nyökkäsi ja katosi.

"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen, "ja oi! Ana, kuollut elää sittenkin!"

Samana yönä, ennen aamun koittoa, kaikui huuto läpi palatsin herättäen minut unestani. Siellä huudettiin:

Faraota haudatessa panin minä tuon pikarin puolikkaan hänen rintansa päälle, jotta hän voisi juoda siitä ylösnousemuspäivänä.

Tähän loppuu kertomus kirjuri Anasta, kuninkaan seuralaisesta ja hänen ystävästään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN KUU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.