The Project Gutenberg eBook of Mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro: Raumlaissi jaarituksi, by Hjalmar Nortamo

Antonim bäev
Tasala Vilkun berindraha
Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä
Kui Hakkri Iiro meijän belast saksan giälen daidollas
Kuit Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro viäkottliiva mnuu uude veisun dekemä
Tasala Vilkk pauha meillp pyssyist

Mnää muista viäl valla hyvin dämäm bäevä, Antonim bäevä, nelikymmend aastaikka takasi. Sillo el viäl — helkkris nii — ja elä viäläkki Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isollp Poikkiskadull vastpäät Simeli ja ol hausk miäs, vaikk olikin givuloine. Antonim bäev ol sinä vuank keskviikko päevän. Tiista ehtost tlee Tasala Vilkk mnuun dyän ja sano: "Kuulestis, niingos tiädä o huame Antonim bäev ja Kringelinin darvittis herättä huameltta vähä juhlalisemin gon davalist."

— Tarvittis mar niingi, — oleks ajatell, millaills se tapaduis. — Soittas semsis toimituksis pruukata ja jos Hakkri Iiro puhalais klanettias ja snää krahnaisif fiooli, niin gyll mar siit jo koko juhl tliis.

Mutt ei mnuum duuman Vilkullk kelvann. Se poik pan ai asjak kunttohon doisellt tavallk kon davalise ihmse, ja tuski mnää oli saanns sanotuks, millaill mnää ajattlin Gringelini herättämist, ennengo hän rupes kattlema mnuu niingon girko vaevast ja sanos: "Soitta! — soiteta oikke semsis menois; soiteta ja päristellä. Mutt tykkäks snää, ett se o juhlalist. Ei yhtikäm behu. Toist se on go ammuta ja mnää olengi ajatell, ett Kringelin herätetäm barill laukauksell huame aamust."

— No niin, gyll se vaam bäis käy. Ammuta vaa. Mutt mistäst mek kaikk saam byssy? Em mnää vaa sunkkan dulf föleihi, jos snää yksnäs päräyttlep pyssyines, mnää tahdo amppuk kans ja kyll mnää sengin diädä, ett Hakkri Iiro ja ampput tahto, kon gerra ambumisen doimeis olla.

— Ol vai olk, kukast täsä pyssyst om buhell ja pyssyj ajatell. Tykkäks snää, ett se olis juhlalist, jos joku snuu nimipäevälläs tliis akknas allp pyssyllp paukuttleema? Takkaks, ettäs heräisi haulpyssym bräiskäyksest?

— Engöst mahdais sendä herät? Mutt Herra nimes, milläst mes sitt ammu, josei pyssyill?

— Mill me ammu? — Kanuunallt tiätyste; eik siint tarvita Iiroj eik Aaroj; mes saa sen gahden doime valla hyvi. Snää laita Minervan ganuuna huameltta aikasin dänn ja ko mnää se lada, ni mnää takka, ett se käy kolmest pyssyst ja ussemastakkin, go se lauasta. Tiädäks se om boikka se Minervan ganuun; mnää ole sill ennengi jyräytell.

— No om mar snuull vaan goeran guri, mutt ei snuu meiningis hulluma ol. Ja kyll mnää kanuunan dännt toimita hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuarm mene haminaha huame aamust, ni mnää hyppän guarmam bääll, mene Minervaham, bistän ganuuna säkkihi ja pääsen dalomboja heosell haminast kotti jällk kanuunoinen. Se käy niingo äksäst vaa.

Ja nii mnää teingi. Minervan ganuun ol meill jo enne viitt seoravan aamun ja Vilkk rupes koht ladamisen doimeihi. Kruutti se poik ajo sinnp piolissi, ni ett mnää jo pakkasin dyyreksymän goko juhlalisutt ja kruutim bäälls se hakkas ja mänttäs rohtmi, nii ettei sill oli mittä määrä. Kyll mnää händ koiti hillitäkki, mutt luulettak, ett se mittä autt. Ei maare; se hakkas vaa vasarall ja puumbalikallt topningeitas kanuunaha ja sylk ai joukko, ett kummingim biukka olis menn. — Em mnää olp pali kanuuna ladamisen doimeis oll, mutt kyll mnää se sendä ymmärsi, ett siit juhlalinem baukaus pit tleeman, go se lauasti, se Vilku lading. Sill ett kruutti siin ol, niingo sanott, oikkem Borvo mitall ja topningeit Vilkk ol hakanns se juur jämt täytte suuhu saakk. Olsitt nähnk, kuit tytyväise näköne Vilkk ol, ko hän ol saannt tyäs valmiks. Häne silmäs kiilsiväp pääs juur niingon dinaknapik, ko hän viäl kerran goitt sormellas, ett olik rohtmep piukas. Ja sitt hän siäppas koko rustingin gainlohos ja me läksin dosa pual kuude aikka aamustem bainaman Gringelinin dyä. Hissuksis me liikusi ja pääsin göökkihi, nii ettei Anton tiätänn mistä. Kuultti vaan, gom boik kuarsas toises huanes. Koko talos ei oli liikkell viäl kukka muu kom biik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siink kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ: "Kuulestis flikk, menestis hiukam bois tiäld siitt muuri viärest, meill on däsä kans piänd toimitust."

Kyll piik meit vähäm bitkäst katos, mutt men se sitt sendäm bois muuri viärest, nii ett Vilkk pääs kanuunatas panema laillsse asenttoho siihen dakall. Kaua hän stää siins sovitteli ja justeeras, mutt viime se ol häne miälestäs hyvim baikallas ja mnää sano se, ett se näytt oikke juhlaliseld, ko se siin makas takalls suu päi Antoni huanett. Eik nys sitt tarvitt enä muut ko ruvet laukasemisen doimeihi. Mnää ajattli itteksen, ett kyll mar Vilkk sen gunnjan dahto ittelles, ko hän se ol ladannukki ja muutongi ol semnem byssmiäs. Eng mnää tahdk kiälttä, ett mnää hiukam belkäsingi stää kanuunam bahust ja siirsingi ittiän vähitelle ovem bualehem biika seljän daa. Mutt em mnää siälls saannk kaua seisso. Vilkk ott pärehe valu, tul mnuun dyän ja sanos: "Jaaha, Kalkke, snää joudak kyll nähds sem biäne vaeva, ettäs laukaset tuan, go mnää ole se ladinkkin doimittan."

Mnää ymmärsin gyll, ettei täsä ollk kysymyst vaevoist, muttko ett Vilkk pelkäs ja, niingo sanott, pelkäsi mnää, pahus soikko, ittekkin goko rustinkki. Mutt samas silmäräpäykses mnää muistin, gui mnää oli maistraati edes saannk kehumist rohkeudestan, gon oli oli valu samottamas, sillon go engelsman Rauma haminam boltt. Ja ko mnää se muisti, ni mnää puri hammastan, graappasim bäresoito Vilkun gädest ja sohasi sillf fänkpannuhu. — —

Sillo se paukatt! — Jumalist, ko se paukatt! — Kyll se ol juhlalinen däräys! Kaffepann lens, jumal tiäs, mihi, piik seisos silmä riipi raapim bääs eik saanns sanaka ulos suustas ja kaikk akknat talos krapisivap palasiks. Mutt Vilkk siäppas vähä äkkin ganuunan gainlohos ja kas näi lykkämäm bakko, Vilkk edell ja mnää peräs. Ja ko me olim bääs ulos portist, ni me huamasi, ett naaprisakki oliva akkna rikk. Ko mes se näi, ni meillt tul viäl suureve kiiru. Mnää katosi sendän daanen ja sillo mnää näin Gringelinim bistäväm bääs ulos tyhjist akkumboogist ja mek kuulin go hän huus: "Kyll mnää teijä vaa nää, junkkri." — Em mes sendä ollk kuulevannas, kon garasim Balotondi makasiinetten daam biiloho.

Mutt kyll se Vilkk ol aika poik! Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakkam buuttunn, vaikkan se itt sano. — Arvakkast mitä met tei? Jiiu, ladattin ganuun uudestas ja ko se ol saatt kunttoho — se Vilkk ol siint toimes koko mestar — ni menttin doinen gert Gringelinin dyäm, banttin ganuun vanhallp paikalles ja jyskäytetti uus kert. Mutt se jälkke em me enä lykänn liässuhun go meni sisäll Anttonin gousill. Ja hyvin Gringelin meit trahteeras ja kiit meit vähä mond kertta juhlalisest herätyksest. Ja juhlaliset täräykse ne olivakki. Niin gaikk tykkäsiväk, ko olivak kuuli ne.

Nii händ, muista mar mnää sem bäeva. Se ol siihe aikkan, go viäl sai vähä lystiäkkim bittä. Mutt menkkäst tähä aikka mailma panema jotta juhlalisemppa toime, ni ovaf fiskaali ja poliisik koht kimbusan.

Siit om bali vuassi, kon gaikk tämä tapadus. — Tasala Vilku isä ol kuall ja Vilkk jäi kottit talvreisust. Hakkri Iiro ja mnää tuumali sillo, että soveis mar meijängi jääd yhdeks talveks kotti Vilkull niingo seora pitämä häne murhesas. Ja nii met teingi. — Ja se mnuun däyty sanno, ett Vilkk, vaikk se ylipäätäs ol semne velikuld, sur ja kaippas issätäs ja puhel siit mond kertta vedes silmis. Mutt kaippas ai se isäs perinöijäkki. Asi ol, näättäk, semne, ett Tasala äijäst kohisti ja ol aina gohist, ett sillp pit rahoj olema, mutt ko äijä ol kuall ja ruvettin gattlema sen davaroit, ni ei löydett penniäkkä. Vilkk meinas, niingo Hakkri Iiro ja mnääki, ett vissi ne raha jossam baikka piilos ova ja kas nii mes sitt rupesi niit hakema oikkem berimpohjasest. Jaa-a, mnää takka se, ettei koko Tasalan dalos olis semmost paikka, kon em me olis koperoinn läpi ja mnää mainitten däsä vaa yhdeks esimerkiks, ett met tallim barsild löysin Dasala muari äitvainajan guldsormuksen, go se ol flikkan olles kadottans sinns saman vuank, ko ryss maahan dul. Mutt rahoj em me vaa löytänn mistä. — Pahukse hyvi se äijän gränä ne ol lymyttänn. Ja lymyttänns se ne ol, ko se ol semne vähä klookk ja koerangurine äij. Toises sanosivas stää kaahoks, mutt ei siinp pahas kaaho vikka ollp, päivasto se ol viissave ko moni muu, kon däsä mailmas viissan girjois pidetä.

No nii, me oli aikan hakenn ja vihdo viime hakemast lakannukki ja Vilkum berinö oliva hipunn hyvi vähihi. Timberkistus ol pari vaatekertta, vanha-aikkane hoppikuarinem blakkarkell, semne mullisilm, ja äijän girkkhatt, oikken gorkki, juhlalise näköne silkkhatt, ko ol juur jämt niingon göyhän dalon gorsteen. Siin ol kaikk. — Se hatt niist perindtavaroist meijä miälestän sendän gaikkjast muhkeve ol, ja stää ai äijäki ol vaijell juur niingo silmterätäs. Stää pidetti ai lukun dakan ja Vilkk o meil mond kertta jutellk, kumse selksauna hän sai, ko hän gerra ol pistänns sem bäähäs, ko äij ol unhottann harkkus auk. Eik stää sitt ihmettlemist ol, ettei koko talos oli, niingo Vilkk sanos, yhtä semmost kalu, ko hän olis katells semsellk kunnjotuksellk ko stää silkkhattu. — Ja komjas silkkhatt se olikin, gyll mnuu se sannot täyty.

Nii oikke; me oli jättännk kaiken doevo niitte rahatte löytämisest ja lakann niit hakemast. Kappal aik sitt jälkkembäi mnää meni yhten ehtont Tasalaha Vilkun gans juttlema, niingo mnuun dapan ol. Vilkk ol koton ja täödes toimes. Tasala muar ol pann hänem blattingmatast tekemä ja poik vääns matast kokko, ni ett hiki tukas ol. Mnää istusi häne viärehes ja rupesi hand auttaman, go oli saannp piippum balama ja klossi suuhun. No, mitäst täst; me istusi siins sitt ja juttli muinassi ja löi matast kokko. Mutt ei ollk kulunn monttaka minuutti, ennengo ovi aukes ja Hakkri Iiro pyäräytt sisäll. Ja me näin goht Iirom bääld, ett sill ol jotta erinomast tiädos. Ei se lakki pois päästäs ottann eik hyvä päevä sanonnk, kon giäppas tooli ittelles ja istus käde houssuim blakkris ja kondi harillas ja kärytt sikarim bahat, ko sill ol toises suupiäles, juur niingo se olis olls siihe naulatt. Semne se ol se Iiro, se poik tais sitt kiusat toist syndist juur niingo matto, ko se ol saannt tiättä jotta semmost, ko mekki olsin dahtonnt tiättä.

Mnää vilkauti silmätän Vilkull ja Vilkk nyäkkäs päätäs merkiks, ett hän diätä, kuit täsä ny menetellä. Näättäk, ei siin olis auttann ruvet kyselemä Iirold, mitä ny ol tapattunn, ei maarenga, em mes sillaill olis saann mittän diättä. Sentähde me olingi vaa niingo muin miähin ja väänsim blattingmatast kokko, nii ett vähä henkki ol. Iiro istus toolillas, kärytt sikarias ja ol ittiäs täynn niingom Binomäe saavas.

Käryttel nys siin aikas, mnää ajattlin, gylläs itt kärsi juttlemise halust yht pali ko mekkin guulemisen doevost. Ja nii mes siins sitt istusi ja kattiin doissian juur niingon giukkusek kukose. Vihdo viime mnuun dul valla huamattemat kysytyks: "Misäst asjoisas snää ny liikkeell ole?"

Jos luulett, ett Iiro vastas siihen gysymyksehe, ni ett tet tunn Iirot yhtikäm behu. — Ei maare; ei se poik oli mnuu kuulevannas; mutt se verra se sendä muutus, ett se rupes puhelema ja sanos:

Sitt istutti jälls sanakam buhumat ja jumal tiäs kuik kauva olis istutt, jos ei Vilkk olis konstit tiätänn. Se poik nous seisomalla, oijens kätens päin gatto, haukottel oikke miähen davall, läks menemäm beräkamari kohde ja sanos: "Hyväst nyp poja; ny o maat meno aik käsis."

Siilo Iirollt tuliki hätä kässihi ja poik sanos vähä nässist: "Kuulestis Vilkk, lainaks mnuull isä-vainajas silkkhattu huamseks päeväks?"

Jos salav olis lyänn alas siihe meijän geskellen, ni mnää luule, etten me olis nii hämmästynnk, ko me ny hämmästysi Iiron gysymyksest. Mes seisosi suu auk ja silmäs seljälläs pääs ja siink kulus kappal aik aikka, ennengo Vilkk sai sanotuks: "En diäd, ole meinann itt ruvet täsä vähä niingo herrastleema."

— Ol verka — sanos Iiro — ei se sov millaillakka, ett snää ruppet täsä knallis pökkäilemä.

— Sopik se snuulls sitt sem baremi; oleks snää miälestäs suureve herr ko mnää?

— Stää asja em mnää viit ruvet täsä ny määräskleemä, mutt eks snää kuuli, ett mnää pyydängi snuu hattuas vaa yhdeks päeväks.

Tätä ei Vilkk olis saannk kysy. Iiro nokk lens koht jällp pystöhö ja se vanh koppelemine algo uudestas. Ei se sanaka sanonnk, kon gopist tuhgam bois sikaristas ja rupes vetelemä saujas. Ja nii se olis meit taas kiusann, Jumal tiäs, kuik kauva, jos ei Vilkk uudestas olis uhann menn maat. Sillo ei auttanukka vikuroittemine, muttkom boik jouduski vähä äkki viljelemäni buhelahjatas.

— No, odotast nys sendä, Vilkk! Asja lait o nääks semne, ett mnää olen gäskett — lapsen gummiks.

Siins se sitt ol se Iiro suur salasus ja suur se oliki. Me oli viäl
enemä hämmästynnyk ko sillon, go hän gnalli lainaks pyys. Vihdo viime
Vilkk pääst pitkä vihelykse ja sanos: "Vai kummiks snää olek käskett.
No, kaikki täsä mailmas kuule, ennengon guale."

— Kummiks oikke mnää olen gäskett ja tahdoisi menns semssen doimituksehe vähä niingon girkktamineis. — Näättäk, ko stää tlee vanhemaks ja arvokkamaks ja elä ihmsiks, ni uskota miäst semssingin doimeihi, puhel Iiro ja silmä vilasivap pääs ja suu ol messingis, nii ett hyvi näys, ett se nautes meijä hämmästyksestän.

Mutt meijä miälestän hän ol liia ylppi ja ko hän siink kehtas ruvet puhelema sinnp päi, ettem me oli elänn ihmsiks, ni mek karasi molema hänen graivärkeihis kii ja sillo Iiro huamasiki, ett hänell ol tosi käsis ja hänen däydys nöyrtty. Mutt vaikk mek kuing olsin gysynn, ett kene lapsen gummiks hän ol käskett, ni em mes saanns siit seikko. Eng mes sill juur pali väliäkkäm bitänn. — Vihdo viime Vilkk sitt men harkustas ottama sen gnalli, anno se Iiroll ja sanos: "Kas se, otny, muttkat ettes, kuis snuun gäy, joses tuas stää samas reedas takasi."

Ei Iiro puhunns sanaka, ei luvanns stää eik tätä, mutt ko ott plakkarpeilis kättehes, paino knallim bäähäs, ott sem bois taas, kamppas hiukses hiuka otalls, sovitt uudestas knallim bäähäs ja vahtas ai joukkom blakkarpeilihis. Sitt hän rupes sikarias sovittleema; ens se pistettin doisse suupiälehe, mutt ko hän ol aikas peilihis kattonn, nii se jätettingin geskells suut, peil pistettim blakkrihi ja knallill annettim biäm buff, ni ett se men hiukan gallellas. Sitt hän men menoijas ja jahnas mennesäs ittekselles: "Mnää olen gäskett lapsen gummiks; mnää olen gäskett lapsen gummiks." — — —

Vilkk ja mnää kattli niit Iiro vehkeit ja istusi niingo nuijall lyädy. Mutt ko Iiro ol menn, ni Vilkk sanos: "No ol mar siin Iiros ny äijä, mutt annast katto, eik ylppeys nykkin gäy langemukse edell."

Seoravam bäevä ehtost mnää jäll istusin Dasala Vilkun dykön samois toimeis ko edelisen ehtonakki. Ulkons sado niingo saavist kaattai ja kura ol kaduillp polvihi astikk. Juur ko mes siins sitt istusi ja ihmettli viäläkki stää Hakkri Iiro ylppelemist eilä, ni mek kuule, ett joku kola porstos ja haparoitte ove avand. Vihdo viime se sai ove auk, ja jos uskott taikk ei, ni se ol Hakkri Iiro, ko siäld kiipust yli kynnykse. — Mutt mimses ruakos! — Se ol kuras silmihi astikk, vaattes se oliva revityp pahom bäevi, lakki ei sill oli lainkka, mutt se sija sill ol pääs hirmuse suur haav, ni että päänahk roikus valla silmill eik taulvärkist näkynn muut ko aline osa ja töine silm. Ja vert se spruuttas niingo häijän gurkust Päälsem bäätteks hän ol — niingo me merimiähes sano — niin "duu blokk" kom bääsiki.

— Mist mnää tlee? Ristjäisist mnää tlee. Näättäk, ko stää elä ihmsiks, ni uskota semssin doimeihingi, uskotan gummiksikki — uskota oikke — mutt en san vaa, mikä lapse nimeks pantti, en san vaa. — — —

— Ol ny vai, Jumala lahi, ja pidäst vähä vaari, ettes tahr kaikki paikoj, kos siint trasikoittep pisi laattja ja spruutta vert ja jätak kura ymbrilles.

Mutt ei siinp pali torumise ja riitlemise aikka oli. Vilkk ja mnää saim bistä äkki jaku yllen ja kas näin dohtrin dyä Iiron gans. Kaikeks onneks tohtor ol koton ja ko Vilkk men gysymä, jos hän otta vasta yhden gambraatin, go o saannp päänguares kamffiilatuks, niin dohtor käsk meijän goht tuad Iiro sisäll. Mutt ennengo mes sen dei, ni me anno Iirollk kova varotukse, ettei hän sais puhelit turhi ja suututtat tohtri. Ja Iiro lupas oli ihmsiks. Mutt luulettak, ett se pit puhes. Ei maaren, go rupes koht pauhama ja praakkaman dohtrin gans, juur niingo he olsiva oli vanhat tutu, ja mes sai istus siin ja hävet silmän däytte hänen dähtes. — Ja mond kertta jälkkembäi me ole ihmeteli, ettei se tohtor suuttunnk, ko Iiro siinp puhel, niingo hän olis olis skansis toiste merimiästen gans. Mutt eikä suuttunn vaan, gon geris ens hiuksep pois Iirom bääst juur puhtaks ja ajo viimem bartveitell viäl hiusten dröndikki helkkrihi.

— Kas nii, ny om bää sili ko muna, tuumal Iiro ja kiikkaskel meit se nahafliitin dakka toisells silmälläs.

— Ol vai, ol, mnää sanosi. Josas tiädäisik kuik kalppjald snää näytäk, kos siin vauhkottle ymbrilles yhdells silmäll!

— Yhdells silmäll! Kyll mar stää siin vaan darppeks on, gon dätä mailma yhdelläkki silmällk kattle. Vai tykkäks snää, ett se ansatte kahdells silmällk kattlemist?

Mutt tohtor ol toist miäld. Se nost se nahafliiti ylös, sovitt sem baikoilles ja rupes neuloma stää kii. Mnää sanosi sillo Iiroll: "Pur nyh hammastas ja ol miäs!"

— Paneks sormes rakko, ni mnää pure, mutt em mnää täsä tyhjä purema rupp — meinas Iiro, eik tiättos pistännk, kon dohtor neulos ensmäitten diki. Mutt kon dohtor rupes toist tikki tekemä, ni Iiro karas tohtrin gätten gii ja sanos: "Andakka antteks, tohtor hyvä, vaikk mnää kysy yht asja."

— Kuulkkast, tohtor, panittakost te lainkka solmu langam bäähä? Josett stää tehn, niin däsä taita Yrjö Sukasen davallt tuli mond turha tikki tehty ja tikette lu'u jälkken gaiketakkin däst lystist maksama joutu.

— Pid nys suus kii! huusi Vilkk ja mnää niingo yhdest suust ja häpesi. — Ja mnää sanosi Vilkull: "Kaikk hulttemes se Iiro tundeki. Mikä pohilaine lumppäij mahta semne Yijö Sukanengi oll?" Mutt Vilkk sanos, ett se o joku kiri, ko o semne nimeldäs. Ja olkko mnuum bualestan mikä hyvänäs, mutt stää tohtri mnää vaa ihmettli. Ei se suuttunnk, ko nauro vaa ja krymös haava kii, nii ett sau neulas käve. Ja ko hän ol neulonn haavan gii, nii häm ban duko ja sittep pääll ja rupes selittleemän, gosk tikip pois oteta. Viimeseks hän sitt viäl varott Iirot ja sanos: "Jos tahdott, ett tämä parene hyvi ja pia, ni ett tes saa juad viina, eik olutt, eik punssi, eik konjakki."

— Jaa-hah, kyll mnää ymmärrä, ei sitt mittä muut ko romtodi vaa, tuumal Iiro.

Ei meijä auttann muu ko ruvet naurama stää Iirot, vaikk mek kyll pelkäsi, ett mitä tohtor mahta sanno. Mutt tohtor nauro viäl makkjamin go me ja käsk meijä menn menoijan. Me rupesingin goht säälimä ittiän gottippäi, muttko Iiro lakki ruvetti hakema, ni me muistingi, ettei Iiroll lakki pääs ollukkan, go se Vilkun dyän dul.

— Mnuu lakkin, en sunkka mnää lakk pääs ristjäissihi men. Kys snää vaa, misä se isävainajas silkkhatt o, niis ole laillsill jäljill.

— Pahukse muatt, oleks snää mnuu isävainan girkkhatt pääs tapplukses oli?

— Ole oikke, mutt kyll mar se löydetä. Älä yhtä hual, Vilkk, mennän Kitukränttihi hakema stää, sinns se vissi o jäänn. Siäll mnuu kuransatti. Eng mnää ny lakki tarvitt, kon dohtor mnuum bään dämssen gnyyttihim bist.

Mitäst täst, meijän däydys kaikin golmem bäälsem bäätteks mennk Kirukränttihi Vilku hattu hakema ja matkall Iiro selitt, kui hän ol joutunnk kiikkihi.

— Mnää kulji näättäk hissuksis kottippäi ristjäisist ja ajattli, mikä edesvastaus kummills sendä oikkeutt myäde o. Mutt ko mnää pääsen Gitukrännin duam buallssem bäähä, ni mnuu vastan dlee kolmk kisälli ja yks heist sano: "Katost meripurakka! Ong vast-tuul vai, kosk krysät täyty?"

— O oikke, mutt kosk teili o myät-tuul, ni lisätäst vähä faartti, mnää meinasi ja tainauti nyrkillän likimäist niskaha. Se ol oikkjastas vähän dyhmäst teht; mutt em mnää siink kiiruisan muistannk, kui mond heit ol lukkuas ja sentähde mnuun gäveki hullust, niingon diädätt. Kaht vasta mnää ai olsim bualiam bitänn, mutt kolm yht vasta o liiaks, ja selkkän mnää sai oikken darppeksen. Viime yks niist pahuksist löys puumbalika ja vet mnuu päähä, ni ett kaikk taevan dähde leiskusiva mnuu silmisän ja jumal tiäs, olisik mnuum bäärustingin gestännykkä, josei mnuull olis ollu snuu isäs knalli pääsän, Vilkk. Se o sendä yks siunatt parsel, se knall, älä hukk stää koska. — Mutt paho mnää pelkkä, ettei se enä ol niin gorkki ja muhki ko enne, ei maare sunkka olekka. Mutt sitt se nähdän, ko se löydetä, — nii oikke, sitt se nähdä, mimseks nek kati ovas se naha repinn, niingo sanalaskus sanota.

Semssi se Iiro pauhas, ko mes siink keskells syysyät painsin Gitukräntti kohde Vilku isävainajan gnalli hakema. Ja ko mep pääsi sinn, ni Iiro näytt meills sem baika, misä händ ol kuritett, mek kraappasin dulitikkuhu valkkja ja hai stää siunattu hattu niingon gooho. Vilkk tarkast Hauenguanombualmaise siu ja mnää Marelambualmaise. Iiro park ol semses reedas, ett Kitukräntt ol valla liia soukk hänell ja hän poukkroitt seinäst seinähä. — Kyll Vilkk ja mnää siin oikke iso roukkjon dulitikuj haaskasi, mutt em me vaa löytänn hattu. Mes siirsi sitt ittiän vähitelle Marelan gulma kohde, mutt ko Iiro äkkäs se, ni hän sanos: "Ei sunkka se vastvirtta menn ol, sengim böhköse!"

Ny vast me huamasi, ett ol satann niim bali, ett kesk-koht Kitukräntti ol yhten joken ja me ymmärsi, ett Iiros ol oikkeus. Mep paningi sitt vähitellen gursin Guninkkangattu kohde ja siäldpäi mes se hatu sitt viime löysingi sem borttam bääs, ko mene poikin Guninkkangadu. Siälls se kiärtel vedes kuatotte joukos ja yritt ai joukkom bääst portta ali, mutt ei mahtunn.

Iiro huus ja hurras niingo riivatt, ko hän äkkäs hatun dulitiku valos ja jahnas ai joukko, ett hän se vaan diäs, ettei semne hattuka sendä vastvirtta kuli, vaikk hän gomjambiki olis.

Vilkk ol kiukkune, nii ett kihis, ja sanos Iirot "Pahustaks siin ny viäl mäikkämä ruppek keskell yät ja herätäk koko korttelkunna! Kat ettes, ettes joudk kistuhum bäälsem bäätteks."

— No mutt ann ny mnuu ilot ja riämut, ko mek kummingi löysi isä-vainas kirkkhatu. — Usk pois vaa, Vilkk, ett stää viäläkkin darvita; ei stää tiäd, vaikk tekkin gäsketäis joskus kummiks, ko vaa elätt ihmsiks. — Nii oikke — ja sillo se o hyvä olemas.

Meit ol jo nii mond kertta suututett sinä ehton ett me oli oikken dylsistynny eng enä hualinnt tippaka Iirom bistlemisist.

Hiljaksis siit sitt lähdettin Dasalat kohde ja matkall mep pääti, ett Iiro jää Vilkun dyä yässeks ja mnää meni heit saattama. Ko mep pääsin Dasalaha, ni Iiro pan koht maat ja nukus niingon dorrakas. Mnää rupesi sitt Vilkull hyväst sanoma, mutt Vilkk sanos: "Äläst hual menn ny viäl; katotast kumses reedas tua hattuki o."

Ja sitt hän doi sen gnallim böydän dyä ja me rupesi stää tutkiman gynttlä valos. — Jaa-a! Mnää, ko oli sen girkkhatu nähn, ennengo se Iiroll annetti, rupesi oikke saama vedes silmihin, go mnää ajattlin, guip pian dämä mailman gomeus sendä muuttu viheljäisydeks. Em mar mnää olis ikänäs luuli, ett semne muhki silkkhatt olis saatt nii lussuhun, go se Vilku isä hatt ny ol, ja se sija ett se enne ol sili ja kiils ja loist ja välkys, ni seisosivak karvas siin ny riipi raapi ja pystös niingo vanhan giukkusen gati seljäs. Ja märk se ol, ni ett siit laist autt. Vilkk ol vähä surulise näkönen, go hän stää siink kattel ja hän ott ajatuksisas ai joukko sem bäälystähän gii, vet se suaraks ja paino se lussuhu jäll. Mutt mnää sanosi: "Pahustaks stää siin ny venuttle niingo mitäki vanha harmonikka, ei se siit sunkkam baran. Annast se tänn, ni mnää kato, mimseld se paikk näyttä, ko Iirom bäät suajel, sillongo händ kalautetti."

Ja kyll se paikk huakkjast löydetti. Siin ol hatum bäälystäs pualen gorttli mittane läpi. Vilkk pist sormes siit sisäll, mutt sillon dulikin doinem bohi vasta ja ko mek kattli stää toist pohja siit aukost, ni me näi, ett molemittem bohjitte välis ol papereit. Met tarkastleema, mitä papereit ne oikke oliva ja nii siin vaa viimen gäve, ett me vedi ulos hatust seittmä läpikastunutt sada marka sedeli. Sillo meijä silmän vast pystöhö lensivä ja Vilkk meinas: "Nääks stää äijä, ol mar se vaan glookk äij!"

— Ol oikke, mutt ol mar seki sendä yks siunatt asi ett Iirot lyättim bäähä.

Ja sitt me hurrasi ja tansasi, nii ett olis hulluiks luultt, jos vaa olis satutt näkemä. Iiroki heräs semsse elämähän, gääns kylkkiäs ja sanos: "Kosk te olett ai oli hyvi kambraatei, ni mnää sano sitt teill, ett lapse nimeks pantti: Josefiina Eufrosiina."

Mutt Vilkk ja mnää pisti sedelik kuivama ja puhe ainett meill olis piisanns siin vaikk kuik kaua. Vilkk tuumal enemäst pääst, mitä kaikki hän nyt teke, ko hänell niim bali raha tul juur niingon daevam bilvist, mutt viime häm bäätt, ett me lähden gaikin golmen Durkkuhu viämä niit rahoj pankkihi ja Vilkk maksa reisu ja ylöspido Iiroll ja mnuull. Raumall ei oli näättäk pankki viäl sillo. — Siihem päätöksehe Vilkk sitt jäi ja mnää läksin gotti. Mutt Vilkk sanos, ett hän valvo viäläkki ja kuiva sedeleitäs.

III

Niingo mnää sanosin, dul Vilkk viime siihen bäätöksehe, ett me läksisi viämä niit hänem berindrahoijas Turkkuhu. Mutt jos mnää tode sano, ni em mnää odottann mittä hyvä siit Turureisust. En sendähde, ettän olsi eppäll, ett siit tliis ikäv reis, ei maare, muttko sendähde, ett mnää tunsi Vilku ja tiäsi, ett jos se poik oikke lyä ittes löysäks, ni ei niist rahoist monttakam benni pankkihin darvinn viäd. Ja mnää sanosingi Vilkulls suara mnuu ajatuksen asjast. Mutt ei Vilkk, ko nauro vaa ja valmistel Turu reissuas. Iiroll em mep puhunns sanaka niitte rahatte löytämisest. Hän ol semne, ettei hän daitann mittäm bittäs salas, ja hän olis koht jutell ymbärs kaupunkki, ett Vilkk on dull rikkaks miäheks, eng me olis saann mittä rauha. Viäl vähemä mes stää uskalsi sanno Iiroll, ett ne rahak kukatiäs olsiva jäänn löytämät, jos ei händ olis kopautett päähä. Iiro olis sillo vaatinnk kummingim bualen goko summast löytjäissi ja ilma stää kehunn ja kerskaills siit, ett hän ne raha oikkjastas löytänn oliki, nii etem me olis oli enä ihmissi eng mittä häne rinnallas. Mutt Turureissuhu mes sendäm bääti otta häne fölisän. Sendähde Vilkk sanosikin, go me yhten ehtonk kaikin golme istusin Dasala salis: "Pahus soikkon, go aik tlee pitkäks tääll mais; mnää lähde vissi lysti vuaks ja ajan guluks täst Turkuhu."

— Aik tlee pitkäks — sanos Iiro — oles snää sendä jumalatone. Mikäst hätä snuu o? Kulkroittep pyss kädes, niim bitkäk kom bäevä ovap, pisi metti, väänäp plattingmatast ehtosi, eik ol syämsest eik juamsest eik säädylisest seorast puutett, niin gauan go Anundilan Galkke ja mnää mais ole. Jas kehta viäl välittä, ett aika tlee pitkäks. — Ajattlest vähän, gui mnuu laitan o. En olp, peevele viäkkö, siit saakk, kom bään gnyyttihim banttin, gehdann nokkatan ulos portiaukost pistä, ennengom bimi on dull. Ole saann istu juur niingo fang päevkauttek koton. Josas tiädäisik, kummost se on, go joutu odottama ehtot juur niingom bäevä valknemist, ett pääsis tänn jäll juttleman deijän gansan, ni es siin valittlis, ett aik pitkäks tlee. Ja jos snää ny viäl Turkkuhu lähde ja narrat tiätystengin duan Galkke fölisäs, ni millaillast mnää sitt aikan guluma saa. Älkkä, velikulla, ajatelk semssi, kom bysykkän goton.

— Nii mutt mnää olengin duumall, ett Kalkke ja snää tleett fölis
Turkkuhu.

— Älä tee, Vilkk, pilkka miähest. Kyllmares sen diädä, ettei mnuullt täll haava varoj ols semssi reisuihi. Täsä ovat tohtrim balka ja muu maksamises ennem bitkä.

— Kyll mnää sen diädä, mutt mnää ajattlin däsä harmeisan, gon en löyd niit isävainan rahoja, ettäm bane lopukki, mitä mnuull o, menemä ja maksan deijä reisun ja kaikk lystit Turus. Ja oikke lysti sitt pidetängim, boja. Eiköst nii? Kyll mar me merell olen gulkennt tarppeks, mutt tehdäst nyk kerrangi semnem bidemb maamatk ja katota, mild tämä mailm sild kandild näyttä.

— Snää oles siunatt miäs, Vilkk! — sanos Iiro. — Ja ny lähdetängi huamispäevän! Mnuull o sukulaissi siällt Turus, se Skrama-Noorlund, mnuu enon. Kyll mar häne muistatt? Siäll mes saan gortteeri, ettei siit tarvitt raha maksa.

Ja Iiro ol ilone niingon golme marka heone. Mutt mnää sanosi: "Ei sinns sendä nii mennä. Koitast ny vähä muistutellk, kui snuum bäärustingis lait o. Sanotan gyll, ett koer haavas nuale, mutt snuum bääsäs ongin däll haava semne aukk, ettei se paranukka ilma lailsen dohtri appu. Ja siks toiseks em mnää sunkkan gehtaiskan gävellp pisin Durun gaduj snuun gansas, niingauan go snuull nuat tollo ja alstandit topisas ova."

— No, no, kuulkkast Anundila viisast, kuis saarna. Eks annais sendä antteks, ettän däsä kiiruisan unhotin, gumne mnuum bään lait o? — Mutt se mnää sano, ett koht kon dohtor o ottant nämät tukop pois, ni me lähde. Eiköst nii, Vilkk?

— Ei sinns sendä sittengä viäl nii lähdet — sanosi mnää. — Kyllkaiket mek kummingin guukaude aja viäl sengi jälkke Iirot odottas saa.

— Hulluijan! Em mnää puhel mittä hullutuksi. Ajatelkkast ny vaa, ett Iirom bä keritti juur paljaks ja ajettim bartveittellp pois kaikk hiusten dröndikki. Ja mnää takka se, ett hän viäl pari viikkom bääst o juur niingo hän olis vesikopist karann. Ei hiukse niim bian kasv, eng mää sunkkan duls semse miähen gans Turkkuhun, gon ei tukka oi; en dul ihmistem bilkaks kävelemä sinns semsen gans, ko luulla vesikopis ollu. — Siihe aikka mailma pruukatti, näättäk, pitkä tukka, mutt ny on gaikkette hiuksek kerity niingo vesikopplaiste.

— Jumal siunakko — huakkal Iiro. — Mimmost näitten dollotten dakan oikke olleka?

— Kylläs nääs sitt. Pahom belkkä, ettäs lykkä ittiäs pakkon, gos peilihin gato.

Kyll Iiro park sillk kertta tuumalemist sai juur tarppekses. Ja nolo näköne hän olikin, go hän joku päev sen jälkken dul ensmäitten gerran dohtrild ja ol saann nähd ittes peilis. — Ihmelisem pia se haav sendäm baranus, mutt niist hiuksist meill ol vastust, kotei net tahtonnk kasot niim bian, go meijä miälen dek. Hädisän me rupesi ajama Iirom bäähän gaiken galdassi tropej, mitä kukin kullongi neuvos. Mutt hylkkerasv meijä miälestän sendäm barhate hiuksi kasott ja stää met tahkosingi Iirom bäänahkaha, nii ett häne olis löytännt traanihaju myäde, vaikk hän olis ittes mihim biilotann. Tiätystengi meill ai vaa ettippäi neuvotti viäl paremmppi lääkkeit, yks yht ja toinen doist, mutt met tiäsi jo kuip pali heijä sanoistas ol appu eng luapunnt traanistan go yhde ainoan gerra ja stääkin gertta me olem beräspäi saannk kattu. — Se käve näättäk sillaill, ett yks ehto, ko me jällt tahkosi hylkkerasva Iiron duka alkkuhu, niin dlee suutar-Jokko siihe ja ruppe meit neuvoma.

— Kyll traan o erinomast lääkett hiuksi kasottama, o oikkem, boja, mutt ei se sendä mittä olk keevede rinnall. Se vast poikka on. Mnää luule, että sills sais vanhak kulunuf fällykkin gasvama uutt karva, se o niin glookku lääkett ja siin o voima.

Nii, semssi se Jokko puhel ja kehuskel stää keevettäs, nii ett mes seoravallk kerrallp päätin goittas stää. Mnää käve ostamas apteekist kymmnem bennin geevede ja sitt ruvettin doimeihi. Kaikeks onneks me oli jo niim bali nähn, ettei nek kaikk lääkke olekka nii hyvi ko sanota ja sendähde mep päätingi ny, ett vedetä stää keevett ens vaam biänemäll alall Iirom bäänguarehe. Vilkk hak sulgan, gast se siihe lääkkesse ja voitel sitt sill yhden gohdan geskellp päälakki. Ja runssast hän voitliki. Mutt ei oli monttaka minutti kulunns se jälkke, ennengo Iiro hyppä ylös ja ruppe kiilimä ymbärs huanett ja huuta ett poltta. Mnää karasin göökkihi, sai vesiämbrin gättehen ja pisti Iirom bää siihe. Iiro kimaroitt niingo mato, hyppäs vooro toisellk kondillas ja vooro toisell, valel päätäs ja kiros, nii ett välikato nousemam bakkas.

— Annast katto mitä tämä tekke. Kyll siin voima vissi o siin lääkkes, tuumal Vilkk.

— Kodei siin vaa olis liiaks. Mnää pelkkän, diädäks, ett tämä teke roineit, sanosi mnää siihe.

Ja liiaks kyll siin voima ol, sill ett siihem baikkahan go stää keevett ol voideltt, tul sitt perästpäi rupi ja se ruve ali ol haav ja mes sai oli ilossi, ko se haav jongu viikkon dakka men gii. Eik siihem baikkaha ikänäs enä ol hiuskarva kasvann, niingon gaikk tiätäväk, kon dundeva Iiro.

Em mes se eräm beräst enä muut lääkett käyttännk ko hylkkerasva, eng mnää neuvois kenenkkä muunga muut lääkett semssin darkotuksihin gäyttämä.

Mutt aik kulus ja Iiro hiukseks kasvova, nii ett krahis. Jämt pualtoist kuukautt niitte ristjäiste jälkke mes sitt pidi hänen gansas oikken genraalsyyni ja pääti, ett hän ol semses kunnos, ett häne gansas kehtas kulkkit Turus niingo muallakki, vaikk hän haisikin draanild niingo julmett. Iiro ol ilone ja lupas meill, ettei hän enän goskan goppels siit, ett hän ol kummiksi kelvann.

Kyll meills sitt prässi tul sen Duru-reisu valmistuksis. Kaikk mitä heossehe ja heosvärkeihin guulus, jätetti Iiro halttuhu. Se ol tottunns semssi asjoihi, mutt Vilkk ja mnää en diätänn juur mittä ajopeleist. Ja kyll Iiro toimeks pan, mitä häneld vaaditti. Vilkk ott provjandi osalles ja mnuu ei tarvinnt tehd muut, kom bittä vaari, ett kaikk tul lailssehe reedaha.

Yks ehto muutman bäeväm beräst Iiro sitt tuli Tasalaha ja sanos: "Jaha, pojak, Knapi Valkoll mes sitt lähde. Se on davalises lihas eik valla huan menemänkkä, vaikk se o laiskandotkone. Ja o siin vähä vikurivikkaki, mutt se ei tee mittän; gyll mes sillk kauniste vaan guljen, go mnää prasseis ole."

— Snää prasseis! — sanos Vilkk — mnää ajat meinan, goskan reisungi maksa.

Iiro katos vähäm bitkäst Vilkku, mutt viime hän vet suutas nauruhu ja sanos: "Kyll mar se vaa sopiki, ett snää Vilkk, kos ole niingo isänä räkningis, aja ja istu edes styyrbuurim bualell ja Kalkke snuu viäresäs baabuurim bualell. Mnää istun dakan."

Ja nii se sitt sovitti, se asi. Mutt mnuu miälestän se Iiro näytt nii velikuldmaiseld, ko se meill istumbaika määräs, etten mnää odottanns siit mittä hyvä. Eritotte mnää eppäli, ettei Vilkk oli oikke sopev kuskivirkkaha. — Mutt anda ny oli niingi, mnää ajattli — sitt se nähdän, go liikkell lähdetä.

Pari päevä se jälkke Iiro ajoki, niingo me oli sopinnt, Tasalam bihallk Knapi linjaaleis ja Knapi Valkoll. Valko näytt oikke muhkjald, ko se oodoksest ol krapatt ja haijatt.

Mnää ja Iiro olin duanns sänttin Dasalaha, nii ett meill oliva ne yks kaks rattaill ja ko ol juatt kupp kaffett suurukseni bääll, ni me oli valmi lähtemä. Tasala muar seiso kuistill ja itk nii harttast, ko mes siin lähtöän valmistli, etten mnää ol nähn hänen goska nii itkeväs, ko Vilkk talvreissuhu ol lähtenn. Mutt mnää ajattle, ett muar ol tulls siihem bäähä, ett maamatka ova vaaralisemppi ko merimatka. Ja ol hän gummingi enemän dottunns siihe, ett merimatkoill lähdetti.

Vaikk kyll hän meijäm bualestan itkis sai. Em me händ lohduttaman gerjenn. Vilkk pit kova meno siit, ett se knall ny ol semses reedas, ettei hän taitanns stää ottaf fölihis ja herrastells sillt Turus. Mutt isävainas kepi hän ol ottannk kättehes, vaikk mnää ja Iiro sanosi, ett kepp kädes on gamal hoitta ohjaksi. Niin, kyll mes stää hoilasi, mutt ko Vilkk kerra ol saannp päähäs, ett hän darvitte keppi fölisäs, ni ei siit mihinkkäm bääss. Vihdo viime ol kaikk saatt klaariks. Vilkk istus, niingo sovitt ol, edes styyrbuurim bualell ja hoit prassei, mnää istusi häne viäresäs ja Iiro takan. Ja ko Vilkk sitt taanes kattamat ol kysynn Iirold, ett ong hän fölis, ni hän löi Valkot selkkähä ja nii mes sitt läksi ulos portist Turkku kohdem bainama.

Mutt ko ol pääst Luistingaljon gohdall, ni Vilkk pysättä Valko ja sano: "Katost pahust, ko unhotin gummingin giikri ja kompassi."

— Älä nys siin iisuttel, mes sanosi — mitä snää niill vehkeillt teksit tämsell matkall.

— Älkkäst mittäm buhukk. Ei stää tiäd, kosk net tarvita. — Ol hän nys sendä harmi, ett mnuu nep pit unhottama, vaikkan juur pani nep peräkamarini biirongim bääll. — Karast snää Iiro nuaremakses ne ottama! Me odotan däsä.

— Kaikki hulutuksi ny viäl pitä kuulema. Em mnää viit, eng keht Ihmsekki nauraisivak, ko mnää kiikri roikotaisin dännt Turu reissu varte.

— No olkko menneks sitt ett kiikar jätetä, mutt ilman gomppassi em mnää lähdt tämssi reisuihi eng mihinkkä reissuhu ylipäätäs, se o vale se. — Ja koskes snää, Iiro, viit karat takaisin Dasalaha, ni mnää mene itt.

Mutt sillo Iiro jo ol kerjennp pualtiäst Tasalaha ja mes sai istuk kaunist rattaill, Vilkk ja mnää. Kateltti siin Luistingalljo ja muistelttin gui mond pari housuj me mukulan olles olin grahnann rikk siin. Ny ol joku pahailkinen dervannk koko se liukkain baika ja Vilkk tykkäs niingo mnääki, ett se ol häppemätön deko. Vilku miälest olis oli maistraati velvollisus panns se kunttoho jäll.

Mutt em mes siink kauan gerjenn maistraatti moittima, ennengo Iiro oli palannt takasi ja toi komppassi Vilkull. Me läksin daas menemä hiljast hyrrytyst ettippäi ja mnää tykkäsi, ett Vilkk ol oikke hyvä kusk ja Valko heostem barhait. Yht ja toist mes siins sitt juttli ja viime Vilkk sanos Iiroll: "Vai om maar niill maamiähill jotta räkninkki kans, kui näis komeis istuta. Snää sanosi, että isänäm baikk on däsä edes, styyrbuurim bualellk, ko mnää ny istu."

— Sillaill oikke, ja täällt takan istuva vaimihmse ja trengpoja. — Ja ko joku vastan dlee, nii se jätetä aim baabuurdihi juur niingo merelläkki. Mutt ko joku ämm taikk vaimihmne ylipäätäs om brasseis, nii se pakka niingo noidutt hulluld pualeld siutte.

— Älä nyt koohoijas! Vai om maar niill semne järjestys maisakki. — Meild merimiähild hes se ova ovenn. Mutt luuvartist ja leest ei täällk kumminga ol mittän diätto. Sillo me olin gerjenn Vermundilaha vähä tois puallp Perkon dorpa ja konei Valko sunkka isso aikka ollk käynns sen gaukemban, nii hän meinas vissingi, ett ny o sendäm baras ett mennän gotti jäll ja kiäpautt nii äkki ymbärs, ett ratta oliva yks kaks kumos ja me lensi ojaha niingo yks tuaksaus. Em mek kaikk sendä ojaha lendänn muttko Vilkk ja mnää. Iiro tiäs kaiketakki Valkon gonstik, kosk se hyppäs vähä käppjäst pois rattaild, ennengo nek kerkesiväk kaatuma ja huus: "Kyll oikken dääll mais kans luuvarti ja lee ovak, ko niiks tlee. Ja ko liiaks kallistle, ni om baras, ett hyppä yli buuri, mutt luuvartim bualeld, Vilkk; ai luuvartim bualeld, niingo mnää nykkin dei."

— Pids suus kiis, sengi julmett ja tul auttama meit tääld ylös — kihis Vilkk, ko ol joutunn rattatte ali ja makas niingo jänes loukkas.

Kyll Iirolls siins sitt taksvärkki ol, ennengo hän sai Valko ja Vilku ja mnuun gondeillen jäll ja kaiki neljä mes sitt viimeseks haalasi ratta ylös maandiäll. Sitt rupes Iiro kattlema, ett olik mittä vikka tuli heosvärkeihi ja ol oikken, guingast muuto sitt. Vattvyä ol katkenn.

— Älä yhtä hual, sanos Iiro. — Mnää ole sem Bolttlam bapa su'u haaroj eng äijän davall lähdk koska reissuhu ilmam bikilankka ja naskli ja naham balassi. Kyll met tämse vahingop piam barana.

Eik oll aikkaka, ni Iiro ol hakenns satulmaakri vehkes esill, jumal tiäs mist, ja istus maandiä ojam barttall ja vet pikilankkatas, nii ett sau käve. Met tuumali Vilkun gans, ett me ruppe ajan guluks syämä ja Vilkk sanos: "Syämä oikke me rupe, ni ihmsekki luuleva, ett me olen dähä lystiksem bysänn."

Ja sitt mes söi ja hyväld ruak maistuski vaikk me niingo sanott enne lähtöän oli syänns suurust, ja juannk kaffet pääll. Ko Iiro ol tehnt tyäs, ni hängi haukkas eine ja sitt mentti rattaill jäll. Mutt Vilkk ei tahtonn enä ajat; ei vaikk olis raha maksett siit toimest. Sentähde mes sovesingi nii, ett Iiro istus Vilkuin baikall ja Vilkk mnuum haikailen. Mnää meni istuman daa ja huamasim bia, ett siälls sendäm baras oliki istuk, ko vaa uskals luattas siihe, ett ol miäs ohjaksis. Ja Iiro ol semne heosmiäs, ettei siit friskat. Nii ett kyll mnuull olivap päeväs siällt takan niingon guninkkan gissall. Nii mes sitt taas kulji ilma mittän gommeluksi Laitlaha saakk. Mutt siin Laitlan girkkmaan gulmas tul Valko ja meijä välillän riit tiähaaroist. Valko tahdos vasemallk kädell ja Iiro oikkjall. Kotei muu auttann, nii Iiro ott viimem biiska ja nappas Valkot pisi selkruatto oikkem bahan gerra. Mutt ei Valko vaa mennk, ko heitt takapualdas ilmoihi ja potke ko riivatt. Iiro nappas jäll piiskallas, mutt Valko tarjos takavasara joka kert, ko Iiro löi. Sillo Vilkk sanos: "Tiädäks Iiro, mnuu miälestän Valko pitä nii lujasten gii meiningeistäs, ett mnää ruppe eppälemä, ett hän ongi oikkjas ja ett tämä vase tiähaar on Durun diä."

Kaikeks onneks siint tul yks miäs meit vasta ja ko mek kysysi, mikä tiä Turkkuhu mene, ni se sanos koht, ett se tiähaar oikki on, go Valko ol valikoinn, ja ett se toinen diähaar mene Uuttengaupunkkihi. Ei Iiro stää oikken dahtonn sittekkä usko, mutt kyll hän vähitelle sendä huamas, ett hän ol erhettynn. Valko karas hyrryttel jäll oikke ilosest, ko hän sai pittä omam bääs niis tiähaarariidois ja juur ko hämyttämä rupes, ni mep pääsi Nästihi ja pääti jääds sinn yhten daloho yässeks, vaikk ei keli oll viäl kuuttakka.

— Millaillast me nys saa aikan guluma, siks ett maat meno aik tlee? tuumal Vilkk. Mutt ei häne stää olis tarvinns surrs, sill ett kyll meills siällt toimitust tuli vallan darppeks, niingo saatt kuuli.

Vilkk ol näihi saakk oll nii hissuksis, ett me luuli häne olevas kippjän, gonei hän mittän goerangurej keksinn. Mutt kaiketakki hän ol vähäm belgo hallus, ko hän joudus niin gaua rattaill istuma ja oll ajannk kumohongi viäl. Stää paitt händ tiätystengi harmitt ne Iiro nälkkimise ja pistlemise. Se Iiro ol, niingon diädätt, vähä pahailkinem buheisas. — Nii händ, ei Vilkk oll oll oikken galdases näihi saakk, mutt tuski hän ol pääss rattaild alas, ni hän ol niingon doine miäs ja tek meillk kaikengaldast jekku.

Iiro hak ittelles lyhdy ja men Valkot tallihi viämä. Mutt ennengo me viäl oli sisällk kerjenn, ni hän jo tlee takasi silmäs seljälläs ja sano: "Kattokkast poja, mitä mnää löysin dalli nurkast, ko mnää meinasin gätki ohjakse heinätte ali."

Ja, jos uskott taikk ei, ni hänell ol kädes semne vanhaaikkane hoppitoopp, ko enne gäytetti juamisastjanp pidois ja välist arkkjanakki. Mek kattli stää siin joka pualeld, mutt viime Vilkk sanos: "Älä nyp puh yhtikä sana, Iiro, täst asjast, ko viäs se toopp vähä äkkin dakasi samam baikkaha, mistäs se löysikki." — Mitä snää ny meina, sanosi mnää, ei sunkka stää sinn viädäk, kon dalo isännälls se viädä ja ilmoteta asi, niingo se o.

— Ilmoteta ja ilmoteta, tiuskas Vilkk, kyll mar se ilmotetangi, mutt sill o iso ero, millt tavalls se tehdä se ilmotus. Andakka ny mnuun doimittat tämä asi, ni mes saa aikam baremin guluma ja tees snää Iiro, niingo mnää sano. Viäs se toopp takasi samam baikkaha, mistäs se löysikki.

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja ko hän ol aikas askroinns siällt tallis, ni hän dul sisäll.

Talo emändäkim bist ittes siihe meijän gansam buhelema ja kysy:
"Mistäst kaukka olla?"

Nii, ei hän se enemppä sendäm buhellukka, mutt ko istus toolillas käde ristis ja kattel pää kallallas oikkjam bualist kengänirkkoas. Joukko hän siins sitt vet syvä huakkaukse ja keinuttel koko aikka ruumistas kahtikkässi, niingo ämmäp pruukkava. — Mnää näin gyll, ett Vilkk istus niingon dulisill hiilill ja viime hän gysys: "Kyll mar mek kaikk komppen ja kamsum borstoho uskala jättä, ei sunkkan dääll varkkaist peikko ol?"

— O hän ny harmi, tiuskas Vilkk, ei se toopp olekkan däst talost kadonn. Mitäst nyt tehdäm boja?

Mutt ei meijä stää tarvinnf fundeerat. Emänd tul vähä äkkin dakasi ja sanos: "Taita sendä ollp paras, ett nostatt sänttin sisällk, kosk naapri emänd on dääll ja sano, ett heild o eilä varastett hoppitoopp."

— Vai nii, sanos Vilkk, ja ol vähä turkase ilose näköne, vai nii.
Eik hes saas seikko siit, kuka se o viänn.

— Ee-ei. — O isänd sendän, guulem, lähtennp Parknoho, sinnp Porin daa; siällp pidäis olema semne noit, kon doimitta varastetun galun dakasi vähä nässist.

— Ei semsist mittä ol, sanos Vilkk, ei täsä Parknolaissi velhoj tarvita. Käskekkäst, ett se naaprin dalo emänd tua kaiken dalo väkes tänn ja toimittakkan dämän dalo väkik kans kokko.

— Se om baha kyll, mutt se ole juur mnää. Pankkast pian gäymä ny, emänd! Mnää ruppe sill aikka valmistuksihi!

No, emänd men niingon duulispää ulos ovest ja kyll Vilkk ny ol endselläs jällk, ko hän ol saann miälulist toimitust. Komppassis hän goht koperoitt esill ja harmittel, ettei hänell ollk kiikri kans fölis. — "Siins se ny näätt, ett stää vaa olis tarvitt. Se jolda näytäis, ko mnää kiikrillän gattlisi, misä se toopp o, mutt ny ei aut muu kon dullp paljallk kompassillt toime ja kyll siit tällaillakki sendä juhlalinen doimitus tlee."

Mek koitim buhell, ett o synd ja häppi, ett Vilkk sillaill villitte yksingertast kanssa, mutt Vilkk sanos: "Ong se sitt sem bareve, ett se Parknolaine villitte heit ja otta makso viäl tyästäs. Mnää en gumminga mein ottap penniäkkän däst toimituksest."

— No, stää ny viäl tarvitais. Mutt mitästis sanoisi, jos ei varas oliska näitten dalotte väkki?

— Se o mnuu asjan; kyll mnää semsist selkken, go mnää kerran diädä, misä toopp o. Ja stää paitt niin gyll se ittekki ymmärätt, ett varas hyvi luuldvast o jommangumman dalo väkki.

Semne se Vilkk ol. Kyll se asjas päällp pit, ko se ol kerra jottam bäähäs saann. Ja ny hän dahdos välttämättömäst noittu. Hän men duppaham, byys piilkirve ja koittel sen derä. Mutt ei se oll häne miälestäs tarppeks teräv ja sentähde häm ban yhde miähe hioma stää. Sillaikka kokkonusiva vähitelle naapurtalo ja oman dalo väki ja kattlivas silmä ymbyijäisin Vilkku ja häne vehkeitäs. Kon girves sitt Vilku miälest ol tarppeks teräv, ni häm ban se laattjallk, karas se ymbärs ens seittmän gertta vastombäevä ja sitt seittmän gertta myätpäevä ja koko aikka hän höpis ittekses stää englandilaist merimiähe veissu, ko loppu: "ai dont tu seil ow wee." Ko se ol teht, ni hän sidos vahva, hiäno langan girven derä ja varre ymbärs, löi naulan gattoho ja pan girves siihen gilluman derä alaspäin. Sitt hän määräs, ett jokattem bit vooros jälkke menemä seisoma sen girve ali ja lukema siins seittmänen gäsky. Ja viimeseks hän sanos kamalan goljall äänell, ettei hän sunkka varkka sijas tahdois seissos siins, sill ett sillo se kirves tlee siäld alas ja halase varkkam bää, nii ett siit tlee kaks kissanguppi niingo yks kihaus vaa.

Siilo yks ja toinen vaimihmsist rupes itkemä ja vaalen siin jongu miähengi nokam bää. Vilkk pitkitt toimitustas ja sinnk kirve ali hän sitt käsk heijä seisoma voorotelle niingo ryssä ripell. Moni ei taitann ulkko seittmätt käsky ja niill Vilkk anno oikke aika nuhte ja kysys, kui he lukuvooroill ovap pärjänn ittes.

Nii siins sitt käytti molematten dalotte väki läpi eik varast vaa löytynn. Vilkk rupes jo käymä hyvi nolo näköseks, mutt sillo avasiki joku kaappsängy ove — siällppäim bruukata semssi kaappsängyj — ja huus, ett siäll o viäl yks miäs. Ja nii siäll oliki yks trengpoik. Mutt siinäköst ol prässi, ennengo se saatti liikkell. Ja ko se vihdo viime siäld saatti ulos, ni se ol valkone niingo lakan, hiki juaks pisin gasvoj ja se väris, nii ett hamppa helisiväs suus. Kuka hyvänäs olis ilma noidalahjoj taitanns sanno, ett siins se syyline ol, mutt Vilkk pit asjastas kii ja sanos: "Tleestis tänn, junkkar, seisoman dämän girve all!"

Mutt ei se vaa lähtenn liikkeell. Vilkus ol äijä, se vilkautt meihi suu messingis, kaevo esillk komppassis liivim blakkrist, naputtel stää vähä aikka, viittas sinnt talli päi ja sanos: "Tualls se toopp pidäis olema."

Siilo sillt trengpojall vast hätä kässihin dul. Se katos Vilkku niingo mitäki ihmett ja sanos: "Saang mnää puhutellp provissjooni kahdekkeske."

— No, tleestis sitt tänns salim bualell, sanos Vilkk ja nii hes sitt menivä. Mutt kyll se kaappsängy miäs vähä kaukka kaaritelle Vilku alstandik kiärs mennesäs.

Se ol sitt vähä juhlaline hetk, ko Vilkk ja se töine siälls salim bualellp praakkasiva. Kaikk oliva nii hissuksis, ett valla hyvin guulus, ko unengörtynnyk kärväse istahdivap paperim bäällp pöödäll.

Ko mes sitt oli jongu aikka siin odottann ja vauhkotellt toissian, nin dlee Vilkk takasi hoppitoopp kädes, viä se naapurtalo emänäll ja sano: "Pitäkkä vast'edes paremi vaari kapenoistan; em mnää kuli nii usse näit teit, ettän ain doimitaisi net takasin go nek kattova ja nep Parkno velho, luule mnää, ei kelpp mihinkkä."

Kaikk ihmettlivä ja mitäst muut he olsivat taitannt tehd. — Emänd kiitt Vilkku, ja notkistel polveijas häne edesäs, nii ettei ruvenn enä seisalles pääsemä. — Ol se vaa aika peli! Iirot ja mnuu pakkas jo harmittama. Viime emänd sitt kysys Vilkuld, kuip pali hän dahto vaevastas.

— Ei se vaev mikkä ol, vastas Vilkk, — — konst se on, go raha maksa. Mutt em mnää tämsist piänist toimist mittäm balkka tahd. Niit mnää tee vaa aikan guluks.

Emänd olis kaikellakki muatto tahtonn maksa Vilkull häne vaevastas, mutt ei Vilkk vaa suastunns siihe ja nii se asi sitt jäi. — Mutt kyll ehto kulunn ol ja ko emänd men doopeines, ni ol meill maat meno aik käsis.

Seoravan aamun Vilkk meinas, ett meijän darvittis jääds sinn odottama stää Parkno-noitta, nii ett saadais nähd, kuis se stää tooppi noitu takasi, vaikk se jo o löydett Mutt em mes suastunns siihen, go vaadesi ett lähdetäis Turkku kohden goht ja Vilkun däydys anttap perä vihdo viime. Kyll händ sendä harmitt ja hän meinas, ett siit olis tuli hyvingi lysti, ko hän olis saannp pelat sem Barknolaisen gans. Mutt Iiro sanos, ettei muitte ol mittä hausk katellk, kon gaks velhot yhten dörmävä. — Me rupesi sitt säälimä lähtöän, mutt ko me oli siint toimes, niin dlee naapri emänd ja tua meill aika knyytilise juustoj ja kakoj ja panngakoj ja sanos, ett hän dahdos tuli viäl kerran giittämä Vilkku. Vilkk ott kiitokse ja panngako hyväll miälell vasta ja sitt me läksi. Eik meill juur pali mittän dapattunns sitt enä matkall. — Vaikk tapadus kylläkki, mutt en diäd, viitingön jutell niit kaikki, ko niist voi tulls siihen gäsityksehe, ett me oli niit kaikkjam bahimppi tappelpässej mailmas siihe aikka. Mutt em mes sendä semssi ollp, päivasto me oli hyvingi lakkjoi poikki, ko meijä vaa annetti rauhas oll, mutt ko meit härnätti ja suututetti, ni vois kyll tapattu, ett mekki näyti voimian. — Mihistis ihmne luanostas pääse? — Nii händ. Asja lait ol näättäk semne, ett ko mep pääsi Mynämäen gankkall, ni mes sautin golm heost miähines, kon gulkivat Turkku kohde niingo mekki. Mutt he menivä nii vendavast, ett Vilkk sanos Iirot: "Nappastas stää Valkot selkkä, ett päästä siutte!"

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja Valko pist parast travias, ett hari vingus. Mutt juur ko meijäm bit pääsemä sem berämäise siutte, ni rupesivakkin gaikk kolm ajama niim bali ko heijän gaakkis pääsivä ettippäi. Ja me jäim berä, ei siin mikkä auttann.

— No nii, meinas Vilkk, sama se o, ajetang edellt taikk peräs, ko vaa ettippäi mennä eik annet heoste unisas kondeijas siirell.

Mutt ei ol aikkaka, ennengo ne edellmenijä annoiva heostes jäll ruvet venuttleema ettippäi ittiäs nii vendavast, ett tuski huamas, ett liikkell oltti. Iiro rupes koittamani bann asjak kuntto sovinoll ja sanos: "Mistäs kaukka olla?"

— Hiljaksis oikken dek kuljett, mutt meijä olis vähä niingon giiru, tehkäst hiukan diät, ni me aja siutte.

— Tee oikkem; bual tiät ja korttel kappatte väli o maandiä laki. Andakka luista vaa! — Ja kyll se väistiki ja väistivä ne muukki, mutt ko mep pääsi se etumaise rinnall, ni algo sama peli jäll ja kaikk kolm uuskaupungilaist pysysivä meijä edellän.

— O hän nys sendä harmin gappal, sanos Vilkk ja silmäk kipenöittiväk kiukust.

— Älä yhtä hual, tuumal Iiro, ensmäises ylösmäes met täst harmist pääse.

Pia siins sitt tulttingi yhde ahte ali, uuskaupungilaise hyppäsivä alas rattaildas kävelemä, mutt Iiro löi Valkot selkkä, nii ett me yks kaks oli etumaisin. Ja kaikk olis päättynn hyvi, jos ei se uuskaupungilainen, go etumaisen ol ajann, olis huutann meill: "Ongost teillp pitsei myyd, Raumam boja?"

Siilo meijän gärsvälisyten ol lopp. Vilkk hyppäs niingo syästäv alas rattaild, rupes sill isävainajas kepillk kurittama uuskaupungilaist ja sanos: "O oikke meillp pitsei myyd ja runssall mitali me niit annangi. Niingos nää ja tunne, ni on dämä vähä pitk kyynärpuu, mutt em me tämsis kaupois niin duumam bääll räkn."

Mutt ko net toise uuskaupungilaise huamasiva Vilku vehke, ni hek karasiva Vilkum bääll. Sillo mnää tiätystengi menin gans lengeihi ja huusi Vilkull: "Ann snää sill vaa oikke miähen gädest, kyll Iiro ja mnää näit kaht sillaikka pysyttle."

Mutt liiaks mnää siin luppaili, sillett Iiro ei tullukka alas rattaild, ko ajo aika kyytti mäem bääll ja katos sitt sen daam bois näkyvist Nek kaks uuskaupungilaist, ko mnuum bit hoitaman, garasiva molema mnuun gimppuhun ja selkkän mnää rupesi saama, niingo hyvi ymmärätt. — Ei yks sendän gaht vastan gest, vaikk vahvembiki olis. Nii oikke, nii mnuu rupes käymä eik stää Iirom bahust vaa näkynn eik kuulunn. Hädisän mnää huusi jo Vilkullekki, ett hän dliis appuhu, mutt Vilkk ol täödes touhus sen gans, jong kraissuhu hän ol karannk kii. Se ol vahv klupu, ja vaikk Vilkk ol vahveve, ni ei hän sills sendäm bali saannk kepilläs pitsei mitat, ennengo hän joudus paindlema. — Sillaill oikke, eik mnuull Vilkust mittä appu oll. Ne mnuun gaks viholistan saivakki viime mnuu nokillen maandiäll ja sitt istus töine muu selkäm bääll ja töine rupes kurittama mnuu Vilkun gepillk, ko ol pudonns siihe meijän gondeihin. Mutt em mnää sendä muut kerjenns saaman gom bari oikken gippjä naskaust, ennengo Iiro tlee joukkoho hirmuse iso kuusengarakk kädes ja ruppe sipelemä niit kaikki uuskaupunkilaissi.

— Vai pitsej tet tahdott, sanos Iiro. — Näättäk, täsä o "blondervalakka", ja täsä "viidem bari utti", ja tämä o "Muuri mummu laj". Händäst tämä sitt, se o stää "min sortti".

Ja ain go hän sanos yhdem bitsi nime, ni hän löi niit uuskaupungilaissi, nii ett ryhä komis. Eik niitte sitt enä mikkä muu auttannk, ko lähtip pakko, niim bali kom bääsivä.

Se ol kova tyät oli, ja me oli valla hengästynnyk, ko mes siit selkesi. Mutt mnää oli viäläkkin giukkune siit, ettei Iiro oli aikanas tuli appuhu ja sanosingin goht, ko oli saann hengen dakka: "Helkkrisäk snää klekkroittik, kos jäti mnuu noittem behmitettäväks."

— Niin gaiketakki! Mnuu olis pitänn jättämä heose siihem baikkaha ja ruvet tapplema. Ei poja! — Mnuu isävainan sanos ai: "Muist se, Iiro, ettäs pane heoses ja paattis lailes kii, vaikk kumnen giiru olis." Nii oikke mnuu isän sanos ja stää neovo mnää ole seorann ja meina vastakki seorat. Sendähde mnää nykki vei Valkon donn ahten daa yhtem buuhun giip, pani heini ette ja leikkasi ittellen hyvän garaka, ennengo mnää teili appuhun dlii. Muuto meijä olis käynn niingo uuskaupungilaisten; "gattokast nyt, tuall maka yks heone väärim buali ojas ja nek kaks muut ova Uuttkaupunkki päi menos, niim bali, kom bääsevä!"

Ja Iiro oliki oikkjas. Em mes siink kohinas oli lainkka huamann, ett uuskaupungilaiste heose olivak kiärtänn ymbärs ja lähtennt toissippäi. — Sitt me rupesin gattlema vaatteitan ja totisestakko, ni me häpesi ittiän, go mes siit toimest olim bääss. Vilkk meinas: "Kyll se sendä on glookku, ko ihmsem bitä suuttuman gaikist piänist."

— On gyll vaa, sanosi mnää, — mutt pahustak heijän gans tarvitte ai hirvitell ja härnät meit raumlaissi siit, ett meillp pitsej tehdä. Ong se mikkä häppi? Mnää ole itt saann mukulan hakat pitsi sisarten gans ja tiädä sanno, ett siins saa hikkoll, ennengo siin leipäs ansatte, eik stää kaikk taulpääp pyst tekemänkkä. Sendähde em mnää suutukka mistä, niingo siit, ett raumlaisist tehdäm bilkka pitsetten dähde.

— Nii händ, ja se sitt vast mahta suututtak, ko ruveta niit mittama omallk kyynärpuull oma selkkähä, sanos Iiro, mutt siihe hänem buhes sillk kertta lopusikin, go hän näk mnuum bääldän, ett siit olis tuli uus hiistlemine.

Ko mes sitt viäl olim bess itten ja juann joest, ko juaks siit ahte ald, ni me meni Valkon dyä. Valko hirnautt kerran, go näk meijä ja Vilkk sanos, ett se meinas stää, ett Valkongi miälest ol oikke, ett uuskaupungilaises saivaf fliiteihis.

— Nii oikke, hes saiva ja annova, tuumal Iiro, mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: — Joses, pahus soikkon, daed ollp pistlemät, niim bids suus kiis sitt valla.

Ja sitt Vilkk ott ruakvaka rattaild ja me istusin gaikin kolme ojam barttall ja söi oikke vahva aterja. Ja kyll kestkeevri emänäm banngako nyk kiärus saiva. Ko ol syätt, ni lähdetti jällp painaman Durkku kohde ja ilma erinomasemppi kommeluksi mes sitt pääsingi sinnt tosa vähä ennem bualdpäevä.

VII

Ko me ajon Durun dullist sisäll, ni Vilkk kysys Iirold: "Tiädäks snää sitt, misä se snuu enos asu?"

— O se sendä sikses iso, ettei hyädyt ruvet stää snuu enotas hakeman, go ajeta oitis kestkeevrihi vaa.

— No ajeta vaa, josei mnuu enotan löydet. Mutt sopi mar meijä sendän goitak kysells stää. Taedeta löyttäp piangi. Kysytäst told koht.

Siins seiso yks nuarem bualne miäs kadull. Iiro pysätt Valko ja kysys: "Tiädäks snää sanno, misä se Noorlund asu, kon gymmne vuatt takasi Raumald tänn muut? — Skrama-Noorlundiks händ Raumalls sanotti?"

Se nuarembualne miäs fundeeras tryki aikka, mutt sitt se sanos: "Juu, kyll mnää vaan diädä. Ajakka nyt tämän gadun doissem bäähä ja käändäkkä sitt vasemall ja ko olett ajannk kuus kadungulma vasemall, niim boikett jäll vasemall, ja ko sitt olett ajannk kaks kadungulma ettippäi, niin giärätt jäll vasemall ja ko se jälkke olett pääss kuus kadungulma ettippäi, nii — — —"

— Nii oikke, ni mnää väänä snuu niskluus suuhu oikkjallk kädell, sanos Vilkk ja rupes kiippemä alas rattaild. Mutt ei se nuarembualne miäs odottannukka siks, ett Vilkk olis pääss alas rattaild, ko lykkäs liässuhu ja nauro mennesäs.

— Siinäs ny nää, sanos Vilkk ja nous rattaill jäll. — Rupp viäl kyselemä, misä enos asu!

— Nii, sanosi mnää, — jos me ruppen däsä tomstenoitte neuvoj seorama, niin gyll mes sitt kanastem bolkuj joudun dekemä.

— No, no, ei kaikist piänistvastongäymsist suuttus saa, tuumal Iiro, ja kom bäästin dorill, niin dämä pahus ruppe jällk kyselemä niild muijild, ko siin myysivä lihoj ja muni ja kaikki sengaldast, ett tiätäväk he, misä Noorlund asu.

— Se Noorlund, ko Raumald tänn muuttann o, se o mnuu enon ja stää sanotti Raumalls Skrama-Noorlundiks.

— Skrama-Noorlund, huusivak kaikk ämmä. — Kyll me vaa miähen dunnen, go sanott täödelise nime. Tualls se seiso toispuallt tori ja myy piänd tavara: rihmoj ja neuloj ja pitsei.

Met tlii oikke ilosiks, ko me vihdo viime sai nähds se Skrama-Noorlundi. Se ol lyhkäne, valkotukkane, silileukane äijängränä, sininem, bitk ponksuun ja nuuskuruskja housu yli, must filtt-hatt pääs ja koukkpäinen gepp kädes. Mutt jos me oli ilossi, ni ol Skarama-Noorlund viäl iloseve.

— No, om mar ny juhla, ko näke jäll raumlaissiakki! — Jaa-a, Raum o sendä Raum, ei niist muist kaupungeist mittä ol! — Kuingast siäll Raumall ny jakseta? Kumsis voimisast om Bolttlam bapa ja Patola Vilkk ja Sipin Gaapo ja provast sitt? Viäläk kalastle niingo ennengi?

Semssi äij puhel ja kysel, eik kerjenn vastaust odottama. Ja ai joukko hän ott meit kätten gii ja pudist oikke aika tavall. Viime hän sanos: "Meillt tet tiätystengi asuman dleet. Kyll meill o vähä ahdast, mutt semse nuarep pojak kon det, tleett kyll ahtaisakki olois toime. Teijä ijällän mnää nukusi vaikk kyntten nokas, niingon guko orsill."

Mutt mnuu miälestän se kyntte nokas nukkumine olis sendä oli vähä ikävä toimistust ja Vilkk ajattel vissingi samallt tavallk, kosk hän sanos: "Kiitoksi pali, mutt kyll mes sendän gestkeevri mene."

— Ett mar menekkän, go meill mennä. — Ja me olsin gukatiäs joutunn elämä hyvi ahtais olois Turus ollesan, vaikk mek kuing olsi vastan ginann, josei Valko olis tuli meill appuhu. Me oli siint touhusan unhottannk koko Valko, mutt kyll häm bit murhe siit, ett händäkki muistetti. Juur ko äij siins selittle meill, ettei sov lainkka, ett me menen gestkeevrihi asuma, ni Valko lykkä händ selkkähä, nii ett hatt lens pois pääst ja äij meinas menn nokilles. Äij ott hattus ylös maast ja pyäräytt vähä äkki ymbärs. Mutt ko hän näk Valko, ni hän huus: "Jeskandeerakast poja, eiköst tämä olk Knapi Valko?"

— Nii händ, mitäst mnää stää kysyngä. Kattokast, tosa o viäl arp se haava jälkken, go susi repel Lajo niitull. — Jaa-a, sillo olis Valkon gäynn huanost, josen mnää olis tuli appuhu. Näättäk poja, Valko o vanh raumlaine, ja me ole vanhat tutu. Mnää olen dätä heost ruakkinn ja ajann nelitoist vuatt, se o meills syndynn ja kasvann ja mnää ole muistells stää täällt Turus yht ussen go muittakki vanhoj tutuijan siäll Raumall. Eng mnää luuli enän goska näkevän stää. — Se täyttä 26 ensmäis suve. Kattokast vaan, guis se muista kaikk vanhak kuris — sanos äij viimen, go Valko nost voorotelle etujaloijas, niingo olis tahtonnk kopat kätt äijän gans ja hirnauttel ai joukko. — Nii händ, muista maar snää viäl vanha isändäs ja kyll mnääkin diädä, mitäs tahdo.

Ja vaikk äij nilkatt klengautt joka kert, ko hän astus, ni hän läks vähä viäkkast likimäisimppäm buadihi ja Valko ja me menim beräs puadin draputte ette. Eik oli aikkaka ni äij tlee takasi fjäändel sokeri kädes ja ruppe syättämä stää Valkoll. Ja ko hes siins sitt viäl oliva aikas hyvällt toinen doistas — äij ja Valko — ni äij sanos: "No niim, boja, jos ett tet tahdt tuli meillk kortteeriin, ni Valko mnää kummingin dahdom bittä, niin gauan gon det Turus olett. Meijän dalo isänäll on dyhi tali ja mnää saa se sinn. Ja stää ei teijän darvitt eppäll, etten mnää hoids stää hyvi."

— Ei mar sunkka stää tarvitt eppäll, vastasi me, anno ruakvakkan ja
Valkon gärryines päevines Iiro eno halttuhu ja läksi itt kestkeevrihi.

VIII

Ko mes sitt olim bess ja kambann itten ja ruakonn vähä vaatteitan siällk kestkeevris, ni mnää rupesim buhelema, ett keitosruakaki maistuis oodoksest taas hyväld, kon doist voorkautt o oltt vallan guivallp provjandill.

— Nii se ongi, meinasiva net toise ja Vilkk sanos, ett hän viä meijä oikkem barhamppan drahtöörihin, gon Durus o.

Matkalls sinn mes sai yhden gambraati lissä. Se ol Kuapukse isänd Eorast, ko mek kaikk hyvin dunsi. Äij tul meit vasta majavanahkasep pälsy yli, ja huus jo kaukka. "Kattokast vaa Raumam boikki, olettak tekkin Durus!" — Ole oikke ja ny mennäm bualpäevä syämä johonkkin drahtöörihi.

— No, mutt sitt mnää tleengi fölis. Kyll mnää tänäpä jo kerra ole syännp pualpäevä, mutt näi reisus on gaksikki aterja peräsim baikallas.

Ei meill mittä stää vasta oli ja sitt lähdetti. Ko me olin gulgennk kapple matka, ni met tlii semssen dregoolindapasse aittauksehe. Keskells stää tregooli ol äijän guva hirmuse ison givem bääll ja tregoolim beräll ol piäm, bahambäevänen dorprakenus. Sinn mes sitt meni sisäll, vaikk Kuapaukse isänd eppäl, ettei semses talos ruakka saadais, ko niin göyhäld näytt ulkkopäin gattoingi. Mutt Vilkk pit pääs ja sisäll me meni ja pyysi ruakka yhdeld herrald, kon dul meit vasta. Mutt ei se mihinkkän doimeihi ruvennk kon gattel vauhkottel vaa meit niingo me olsi jottam bahandekkjöit oli. Vilkk meinas, ett se o vissin guuro ja men stää oikke liki ja huus sen gorvaha: "Toimittakkast meill ruakka ja vähä liukkast!"

Mutt se paha suutus siit ja rupes haukkuma meit ja tuuppima ulospäi.
Mutt em mep paikaldan liikattann.

— On gyll vaa, sanosi mnää, ko huamasi, ett se ol ruattlaine.
Koetast engelskat sen gans.

Mutt sillo siihen duliki yks flikk, kon dais suami ja se käsk meijä menns sisällt toisist trapuist ja nii me joudusi jongungaldassen göökk-kamarihi ja siäll ol yht ruakotond, ko siällt toisellp puall ol fiini ja komjat. Kuapukse isänd ol vähä kovast suuttunn, ett mes semssem borssan goppim bistetti, vaikk me raha ruastan maksa niingo muukki. Mutt met toise meinasi, ett sama se o, misä syädän, go vaa hyvä ruakka saada. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett niill ruakka ol montta laij pait leippä, stää ei oll. Taikk kyll stää ol, mutt se ol semmost ohkast klettu, ett Kuapukse isänd sanos koht, ettei sen dähde viit hamppaitas ruveta vaevama. Ja met tykkäsi juur niingon Guapukse isändäki.

Juur ko meijä sitt pit ruppema syämä, niin dlee se herr sisällk, kon ei puhhu taitann meijän gansan ja sano jotta sillf flikallk, ko meit pasas. Flikk muutus vähä nolonäköseks, mutt viime hän dul meijäm böydä viäre ja sanos, ett meijän däyty maksa edeldkätt ruakan. Se mar meit vast suututt ja Vilkk huus kiukuisas: "Mitäst tämä nys sitt maksa?"

Mutt Kuapukse isänd talutt se ruattlaise herram böydä viäre, ott sada marka sedeli flombuukistas, kääre sem biff-steeki ymbärs, leikkas palasiks ja söi kronttmenttines piff-steeki ja sedeli. Sitt hän joi olutt pääll ja kysys sild ruattlaiseld herrald: "Ymmärräks?"

Ja kyll se näys se ymmärtäväs. — Iiro ja mnää tykkäsi, ett se ol sendä vähä liialoist ylppelemiseks ja liian dyyrist opetukseks, mutt Vilkk sanos, ettei semssi herroj paranet sanoillk kon deoill.

Ja sitt mes söi oikke miähen davall, vaikkei niill vaevasill ollk kyrsleippä meill antta. Se heijä ohkanen glettus ei maistunn hongald eik haavald, mutt ko stää pan kuus pala päälisi ja voit rakko, ni men se sendäm piäneks. Ja nii mes sitt pani sem böydä niim buhtaks, ett tuski siin enä kärväsell aterja olis ollk, ko me lakasin doimeistan. Se flikk, ko meit pasas, rupes saama slaagin, go se näk, ett kaikk astja oliva niingon guivamast otetu, ja ko se ruattlaine herr näk se hävityksen, go me olim bannt toime hänem brovjantvaroisas, ni se rupes jäll äkseerama ja vaades kuutt markka lissä. Mutt Vilkk selitt, ett kaupp ol teht, ennengo syämä ruvettinga, ja jos hän o hävjöllt tuli, ni se o häne asjas, ja sitt me läksi. — Mutt oves se flikk tul meild kysymä, ett mist Jumala nimes me olengan, go me niin gauhjoit syämä ole.

Ny olis kaikk oli hyvi, jos ei se Kuapuksem baha olis ruvenns synnindunnustuksill. Se sanos, ett siällp pöydäll ol olis semmost kala, ettei hän sem baremppa ollp piänell ijälläs syänn. Hän sanos, ett ne olivas semssi piäni kaloi pläkk-toosas ja nii rasvassi, ett ne uisiva rasvasas. Ja sitt hän sanos, ett hän olis andann meijängi niit maista, mutt ko niit ol oli nii hiuka siint toosas, ni ei hän malttannp puhhu mittän, gom bist yksnäs kaikk liiveihi. "Ne oliva vissi niit muikuj, mnää olen guull, ett ne o nii äärest hyvi kaloj."

Ja niingaua hän niist kaloistas puhel, ett vesi rupes meill heruma suuhu ja Vilkk sanos: "Mikäst täsä nys sitt muu autta, pojak, ko mennän dakasi ja kysytä, ong heil enemä niit Kuapukse muikuj, ja jos niit o, nii syädä heit toosalinen daikk pari miäst pääll."

Se ol meijä miälestän viisas puhe ja nii mes sitt käänsin dakasi sinnt trahtöörihi. Kyll me nyt toisemi vasta otetti ja ko mek kysysi sild flikald, ong heili niit rasvassi kaloj pläkktoosis enemppä ko nek, kon Guapus ol syänn, ni se sanos niit olevas vaikk kuip pali.

— Kyll mnää ota heit sendäm bari toossa osallen, vaikkan jo olen gaks pualpäevä syänn, sanos Kuapus.

Eik oli aikkaka, ennengo me istusin gaiki neljän doos noka ali ja Kuapuksellk kaks ja söi niit muikuj. Ja hyvi kaloj ne olivakki; oikke raarej kaloj ne oliva. Ja ko se flikk sitt viäl toi meill siihe lissä semmost engelska olutt, ko ol mustis korttlim botuis ja potu suu hoppjoitt ja rautlangallk korkk kiis sidott, ni me joi stää ai joukko ja oli niingon dregoolis.

— Vai saradiinej; no, olkko nimi mikä hyvänäs, kalas ei ol muut vikka, ko se, ettei niit koska olt tuli mnuu onkkehen, tuumal Iiro.

— Hyvä on gala, sanos Vilkk, ja huamattak poja, ettei niis ol ruadoj lainkka; ova vissi nahkjaise sukku.

Mutt tuski hän ol se sanonn, ni ruppe Kuapukse isänd yskimä ja krakistama vähä kamalast ja hyppämäm bisi laattjat eik tahtonn millän davalls saad henkkiäs takka. Jaa-a, se ol vähä surkkja näköne se Kuapukse isänd sillo. Kasvo oliva vallam bunase ja silmäs seisosiva ulkonp pääst niingon grau. Viime se sai sendä se verra sanotuks, ett hänell ol menn ruat kurkkuhu. Mutt sitt hän rupes krakistama jäll nii gauhjast, ett me ymmärsi, ett ny ei aut muu ko lähti viämän Guapust tohtrin dyyijö. Ja mnuu ja Vilku siihen doimehen däydys ruvet. Iiro söi rauhas sardiineijas ja sanos: "Nii, menkkän dep poja vaan, de olett vähä niingon dottunns semssi reisuihi, mnää en jät aterjatan keske."

Mitäs täst, me läksi sitt aika kyytti tohtrill. Ei se asunn, jumalan giitos, kaukan ja kotons se kans osas oli. Mutt ei se oli niin dalonpoikkane miäs, ko meijä oma tohtor siäll Raumall. Ko Vilkk men sisäll ja sanos, ett meill o fölisän yks kambraatt ko o saanns sardiini ruadon gurkkuhus, ni se suutus ja rupes huanolls suamen giälells sanoma, ettei hänestä saat tullp pilkka tekemän goskanga ja viäl vähemä semsell aikka, ko ei ol vastaotoaik. Mutt em mes siit hualinnk, kon duuppasin Guapukse isänän dohtri noka all, ja kyll hän sillo huamas, ett miäs ol kualeman giälis. Hän ott sitt semsem bitkän deräksisen grääki ja rupes sillk kronaman Guapuksen gurkurustingeit. Ja ko hän aikas siin ol kronann, ni sai niingo saiki se poik siäld mutkase rautlangam balase ulos ja Kuapus ol paikall niingon doine ihmne. Tohtor ol ittekki jo paremallp pääll ja nauro oikke makkjast, ko hän anno se rautlangan Guapuksell ja sanos: "Tosa on deijä sardiini ruaton."

— No, mutt o hän nys sendän glookku, mistäst mnää rautlangoj olen gurkkuhun saann?

— Kylläs sen diädä, mnää sanosi, snää olep pudottanns semse rautlangan, go olupotun gorki ymbärs ol, klassihis ja juann olu ja rautlanga, niingos piff-steeki ja sadamarka sedelingi niäli.

— Jaa, mutt nii se on gäynykki, meinas Kuapus ja kysys tohtorild, mitä hän ol velkka.

Sillo mnää suutusin, gon diäsi valla hyvi, ett meijä oma tohtor olis sen dehnk kahdell markka, ja mnää sanosingi: "Kuulkkast ny, hyvä tohtor, eiköst siins sendä olis vähä tinkkamise vara; meijä oma tohtor teke semsen dyän gahdell markall, ja itt mnää ole mond kertta oli melkke samangaldases tyäs, ko ole joutunn laevam bumppu perkkama, eng mnää ols saannk koskam bäällk kahde ja viidengymmene, vaikkan olen goko päevä vähdänn."

Ei tohtori sendä mnuum buhettan ottannk kuulevin gorvis, katos luinauttel mnuu vaam bahaste. Mutt Kuapukse isänd suutus ja sanos: "Tiäds se, Anundilam boik, ett snuum bumbuillas ja mnuun gurkuillan ongim biän ero ja josas olsip pääss semsest tuskast ko mnää, niis maksaisi miälelläs kymmnengi markka ja se mnää teengi. — Täsä on, dohtor hyvä, ja pali kiitoksi. Se ruattlaine herr tämä viäl maksas saa; pahustak hänen darvitte sitto rautlangkrääkei olupotutten gurkuihi."

Ko mep pääsi ulos, ni Vilkk anno sitte viäl mnuull aika pyhkes siit, ett mnää olin dinkkama ruvenn, mutt mnää sanosi, ettem mnää olekka mikkän duhlajapoik, ko heittle rahoj hukkaha niingon Guapus ja hänen galdases. — Ja kyll Vilkk se vaa ymmärs, ett mnää Kuapuksen galdasill meinasi händ.

Em mes siins sendän gauva nokk norollas viitinn ollk, ko meni juaman gaffett yhte semssem buadihi, misä stää sai, ja istutti siällk kummingin doist tiima ja praakkaskeltti muinassi. Kuapukse isänd selitt meille vähä nuugast, mimseld tundu, ko ihmsell o mutkane rautlang kurkus, ja Vilkk sanos, ett hän o oikke ilone, ettei sardiin olekka ruadottes pualest nii vaaralinen gala, ko hän jo o luull.

Ko siins sitt istutti ja juteltti, ni Vilkk hyppä yhtäkkim bystöhö ja sano: "Helkkris sendäm boja, me ole unhottann Iiro!"

— Kyll mar se siäld kotti löytä, sanos Kuapus, — ole mnää häne muistann, mutt ole ajatell, ettei häne ole hätä eik mikkä.

— Hätä! Om mar häne olos vissi vähä nii ja näi, mnää sanosi. — Ajatelkkast vaa, ettei hänell ol raha ko joku markk, ja kyll meijä sardiiniaterjan sendä enemä maksa.

No niin, gyll Kuapuski se siit jo ymmärs ett meijä ol kiiru Iirot pelastama, eik siink kauva viivyttykkän, go maksettin gaffe ja nisuse ja lähdetti sinn vanhan drahtöörihi.

— Pahukse junkkrik, ko jätätt mnuun dänn raham bandiks, mutt kyll nys saatt maksak kans, mitä mnää olen dilann! Luulettak, ett mnää täsä kuivi sui ole istunn? Ei maarem, bojak; kon dua ruattlainen dosa o ruvenn eppälemä, ett mnuu o rahan lopp, ni mnää ole ai vähä ylppjäst käskenn hänen duad jotta uutt sortti pöydäll ja sendähde näit potuj ja klasej on garttunnukkin dähän dämne roukki. Olsim, bahus soikko, jo lykänn liässuhungi, mutt kyll tua ruattlaine siit o murhem bitänn, etten olp pääss. Se o seorann mnuu juur jämt niingo villkoer isänttätäs.

Ja kyll se tosi oliki, ett Iiro ol pöydän gorjaks panns sillaikka, ko hän raham banttin ol istunn. Mutt ei Vilkk eik Kuapus tiättos pistännk, ko hep pualiks maksovak koko lysti. — Eik Kuapus muistannk kaikeks onneks vettäs stää tohtrimbalkkaka räkningist pois. Mnää sanon gaikeks onneks, sill ett mnää tiädä, ett siit vast upra olis tuli. Ruattlaine hiäros kässiäs ja ol tytyväinen, go hän ott raha vasta, ja kyll ol syytäkki olit tyytyväine, sill ett kyll hän ny ott makso viäl kerra siit edelisest ateijastakki.

Ko mes sitt oli saann Iiro ulos lunastetuks, ni mep pääti menn vähän huilaman gestkeevrihi ja Kuapus läks kortteerihis. Mutt Kuapukse miälest häne ol oli nii hyvä meijä seorasan, ett häm byys pääst meijäm bareihin, jos me ehtost läksisi johonkkin gaupunkki kattlema. Ja sillo mep pääti, ett mennän deaattrihi. Vilkk ja Iiro, ko semsi lysteis oliva ennengi oli, sanosiva, ett se o hauskimppa, mitä he oliva reissuillas nähn, ja sendähde Vilkk oliki ottanns selgo, ett olik Turus teaattri. Ja hänell ol sanott, ett o oikken Durus semnengi ja ett se aika keli kahdeksa ehtost. Sinn mes sitt pääti menn ja asi sovitti nii, ett mek kokkonuisi hiuka ennen gahdeksa teaattri ove ette.

Harvo mnuu miälestän uni o nii hyväld maistunnk ko sinä ehtopualen ja liki käve, ett koko teaatterreis olis jäänn meild tekemät, nii raskast me nukusi. Mutt kyll turklaisep pitivä murhett siit, ett me heräsi vähä ennengon darvittinga. Yhtäkki ruvetti meijä akknan ali ajelema ettit-takasi ja trumbu ja pilli ja torves soisiva ja ai joukkon guulus vähä kamala mölinä, juur niingo joku kauhja iso sonn olis uhann ruvet ihmisten gimppun gäymä. Kyll mes semsse elämähä heräsi vähä äkki ja Vilkk sanos: "Annast kattot, tleek täst mailma loppu, vai kuik käyne."

Mutt ko mes siin oli aikan stää kamala meno kuulustell, ni me ymmärsi, ett ol valuvaar meijä naaprisan ja Hakkri Iiro rupes pitelemä, jos välisein tunnus kuumald meijä huanesan. Vilkk ja mnää hai ittellen vesiämbri, niingo Raumallp pruukata, ja läksi appuhu. Mutt Iiro sanos, ettei hän lähd mihinkkä, ennengo seinäk kuumald tunduva. Mek karasi vähä äkki jokiranttaha ja ko me oli saann vett ämbreihin, ni me meni siihen dalohon, gom balo. — Ja aika liäsk siäll oliki. Se ol yks rautpuad, kom balo ja ko siäll ol myytt kruutti ja ladatuj patruunoj, ni sild liäkketten geskeld kuulus ai joukko semssi paukauksi, ko olis kymmengund pyssy samall aikka lauast. — Rikkeme harkum bäällp portimbiäles istus yks vanh juudlaisäij ja valittel sekanaisellk kiälelläs: "Voi, voi, kaikki palamaks — — allt brinner — — Iisaki vaatte palamaks — — Saaras nya palttoo brinner, hunda marks koftan" — — — Mutt kesken kaike hän huus: "Vem syytter, kuka ambuu — —" ja kimmatt pelgo hallus pystöhö joka kert kom batruunap paukusiva liäkketten geskell. Mnää rupesi äijä parkka lohduttama, mutt Vilkk anno turklaisill oikke aika kyytti. Ja kyll ol syytäkki. — Ajatelkkast, ko nek klaakkri — en daedp parempi sanno — kattliva vauhkottliivas siin eik pannt tikku risti valkkjat samottakses. Siin ol vaimihmssi ja miähi, nuari ja vanhoj, eik yhdelläkkä oli ämbri kädes, muttkon gateltti vahdatti vaa niingo valuvaar olis jotta lysti oli. Mutt kyll hes saivak kans kunnjas kuull Vilkuld. Viime Vilkk sanos: "Tulkkast Raumallk kattoman, gui valuvaar samoteta; ei siällt tarvitt peljät, ett o vedest puutett, siällk kandava vaimihmse ja mukula ja vanhema miähe vett ja nuarema miähes samottava, eik siäll vaan gukka uskalais tuli valuvaaraha ilma vesiämbri. Mutt Raum ongin Raum ja siäll on gomend, mutt tääll ei ol mittä reglemendej ja kosk ett tet teet tyät, ni em mnääkä viit teijä rytisköijäm bärjät, muutko anda ryähät vaa! Mnää lähdem bois! — Hyväst ny! — Snää, Kalkke, tleef fölis." — Ja me meningi molemat tiähen ämbreinen.

Vilkk ol suuttunnk koko ehto, mutt Iiro sanos: "Pahustak teijän darvitte pistä nokkatan joka paikkaha, olsitt huilann niingo mnääki, ni olsitt paremmallp pääll ny!"

Teaattri edes Kuapus odott meit majavanahkasisas, niingo sovitt ol. Vilkk ost meillk kaikillp piljeti, ja sitt me läksi hakemani baikkatan. Ovells seiso yks miäs, kon gysys meijäm biljettiän. Ja ko me näyti se, ni se olis tahtonn ottas sem bois meild. Mutt Iiro sanos: "Älkkä andakk kekat ittiäm, boja! — Nuujorkis mnuun gansan dehti semmost ja ko mnää pisti itten vähäks aikka ulos teattrist, ni em bääss enä sisällk, konei mnuullt tiketti oli." — Iiro ol, näättäk, oli Ammeriikkas ja puhel vallan diketeist.

Meijä miälestän Iiro ol oikkjas, ja Vilkk sanos sill vahtmestarill: "Jät snää, poik, vaan gaikk prakin guri ja tiäds se, ett täsäs nääkki semssi poikki, konei ol ensmäist kertta pappi kyytis." Mutt äkseerama se pakkas, ennengo mes sisällp pääsi, ja ko hän ol lakannp piljeteist meno pitämäst, ni hän rupes Kuapukse majavannahkassi pälsyj tahtoman bois. Se ol sitt yks kamal miäs. — Kuapuksem bälsyj, kodei se oli jättännp pois niskoildas koko aikank, ko me oli yhdess oli. Niis se poik ol hikkoillt trahtööris ja tohtrill ja nisupuadis; ei mar se niist olis luapunn. "Varastetais viäl", sanos se, ain go mek koiti saad häne jättämä ne vähäksikki aikka. Ja ny ne olis viätt, jumal tiäs, kuik kauas meist. Ei mar jätettykkä niit ny enemppä ko ennengä, vaikk siin vähä riideltti, ennengon Guapus pääs sisällt täödes mundeeringisas. Mutt voitoll me viimengi oli, niingo sanott, ja kaunisse isso salihi mep pääsingi. Kados palo hirmuse iso kruun ja siuill ol stää paitt kynttli vaikk kuip pali. Sali ol väkki täynn niingon girkos ja Kuapus kumars ittes joka haarall, ennengo hän istus ja sanos: "Hyvä ehtopäevä kans, väki hyvä." Mutt Vilkk ol kiukkune ja meinas, ett niillt tarvittis sanno, ett hek kyll ova hartait lysteis istuskleema, mutt ruti laiskoj valu samottama.

Em mnää oli ikänäs enne olit teaattris, vaikkan gans ole ulkmaillp pali oleskeli, mutt Vilkk ja Iiro tunsivas semsekki lysti ja Vilkk sanos, ett hän ol kerra Londos nähnt teaattris semsem bojan, go ol heittän ittes yndkonde ilmoihi, kiärtänn ittes siällk kerra yli niskas ja tuli alas taas seisvaltta. Ja notki se ol oli. Se ol taitann ittes taappäi niim bali, ett se sai pääs kondettes väli ja sitt se ol ruvenns seisoman gättettes nokas ja ko se viäl ol pistännk konttis ylöspäi, niin goko miähe ruumis ol olis sekasi niingon Dolvi housu.

Mutt em me lainkka semmost saann nähd. Kon deaatter algo, ni siihen dul meijä ettem bari vaimihmist ja yks herr ja puheliva ja naurovak krikotiva, eik se mittä lysti oli. Nep puhusivas sitt viäl ruatti, ko em me ymmärtännp pali lainkka. Mutt kyll turklaise niist tykkäsivä. Ja ko nek komeljanttri meniväp pois ja salin dakasein panttim baikoilles jälle, niin durklaise hakkasivak kässiäs yhte niingon gahko! Kuapus kysys Iirold, mitä se merkitte, ko nek kässiäs paukuttleeva.

— Het tykkäävä ett heill o lysti ja tahtova näyttäs se. — Ammeriikkas viheletä, sillon go lysti o ja mnää tykkängi, ett se o vähemä vaevaloist. — No niin, gukin deke miäles jälkke, mutt viheläisi mnää jos täsä vaan dliis jotta hauskemppa.

— Nii mnääki, sanos Kuapus ja Vilkk tykkäs kans, ett semnen gättettem baukuttlemine o lapselist.

Mutt ei siäld mittäm baremppa kuulunn ja me haukottiin gilppa ikävöisän. Vihdo viimen Guapus rupes nuakkuma ja kuarsas ai joukko. Mutt sillon duliki siihe meijä etten vähä lystelinem boik. Se hiistel tapplust yhde herran gans, ko ol iso aikka puhutells siin yht flikka ja lauleskeli ja iisutells sen gans. Ja tapplus siit tuliki. Kuapuski heräs siihe hälinähä ja ol koht asjois kii. Meill ol täys tyä saad häne olema verkalles, ko hän dykkäs, ett se ilonem boik ol ottann huanombualsest kiis siihe herraha. "Tott mar mnää händ neuvos saas", meinas Kuapus, "kyll häne vissi muuto huanost käy tuam bruurin gans." Mutt ei mar käynykkän, go se ilonem boik krottasiki vähä nässist se herra laattjaha ja sillongost turklaise hakkaman gässiäs ja me viheldämä. Kuapus ol nii miälisäs, ett hän dek molemppi, hakkas kässiäs ja vihels. — Ihmelisem bitkäst net turklaise sendä rupesiva meit kattleman, go me näyti elomerkej ja komeljanttrikki lakasivap puhelemast ja vauhkottliiva meit. Eik oli aikkakka, niin dlee se vahtmestrim bahus ja sano, ett meijän däyty lähtip pois.

— Kyllkaiketakki snää meijäm bois ajaisi, mutt eks muist, ett meill ongim biljeti jälill, sanos Vilkk ja pist klappus vahtmestri noka ette. Ja me muukki hain glappun gäsill. Mutt ei se pahailkine miäs vaa lakann jahnamast, ett meijän däyty mennp pois. Sillo Vilkk riisus jakkus, sylk piohos ja sanos: "Jos täsä joku pois mene, ni mnää pelkkä, ett se oles snää, kos vaa sanok, kumppa tiätäs tahdo menn, ovest vai akknast." Ei Vilkk kiukuisas huamann, ett se ol nii erinomane sali, ettei siin oli akknoj lainkka.

Olsitt kuull, mimne upra siins sillon dul. Vahtmestar huus appu ja korjas luus vähä äkkin, go hän huamas, ett hänellt tosi etten dul ja vaimihmses siunasiva ja kläppäsivä. Viimen dlee yks vanha, hyvälaitase näköne herr siihe meijän dyän ja kysy: "Ming tähden de vihelätt; ong tämä teaatter ni huan deijä miälestän?"

— Ei se hyväkä ol, ikävät meillt tääll ol oli. Mutt em mes sendähde viheldänn, mutt ko sendähde, ett täsä äskö ol vähä hauskemppaki joukos — selittel Vilkk.

— Pruukata mar, kuingastetei pruukatais. Menkkäst Ammeriikkaha vaa, nii saatt kuuli, eik viheletä, sanos Iiro. — Me olengi meripoikki ja ole mailma nähn vähä enemän go moni näist turkulaisist Me ole raumlaissi.

— Vai nii, vai nii, sanos se vanha herr ja rupes naurama ja sitt hän julist kovall äänell jottan goko seorkunnall ja sillongost niill lysti tul niillt turklaisill. Ja kyll mes sitt rauhas istus sai ja vihelttäk kans ja ain go me vihelsi, niin gaikk naurova. Em mnää niit turklaissi oikke ymmär, mutt mnää luule, ett Kuapukses ol oikkeus, ko hän jälkkembäi sanos, ett turklaisill ol oli enemä lysti meist kon gomeljanttreist.

Sitt me menin gaikin gestkeevrihi ja syätti ehtot ja ko ol syätt, nin Guapus men gortteerihis ja mep pani maat. Mutt ennengo nukutti, niim bäätetti, ett huame lähdetän gottik, koht kom banki o avatt ja Vilkk o saann asjas reedaha. Asja lait ol näättäk semne, ett siit saakk, ko me Nästist läksi, ol ruvennk kylmättämä ja ko met tliin deaattrist, ni ol oikkem bakase haju ulkon. Mes sanosingin doinen doisellen, ett jos ei ny vaam bannak kiirusten gäymä, ni mes saan dalve, ennengon gottip päästä. Ja rattaill o vähä surkki kulkkik, ko o rekikeli maas. Sillaill oikke mep pääti. Iiro lupas lähti aamust aikasi Skrama-Noorlundin dyä Valkot ja rattait hakema.

Seoravan aamun mnää heräsi jo neljä aigois eng saann enä und. Mnää käändli ja väändli ittiän sängys, mutt kotei siit appu tuli, ni mnää pääti, ett mnää menen gävelemän gaupunkkihi, siks kom bäev tlee. Ja nii mnää teingi. Ilm ol käynn ai vaan gylmemäks ja ko mnää tlii ulos, ni mnää näi, ett yäll ol oli aika pakane. No, ko mnää siins sitt käveli suattan, ni mnuum bist miälehen, ett mnää teem biäne veisu ja veissa se sitt Vilkull ja Iirollk, ko matkall olla. Mnuus o näättäk ai olis semmost piänd vikka, ett mnää sillo dällön dee veisu. Ei semne halu usse mnuum bäällen dul, mutt sitt ko se tlee, ni se o niingon daut ja sillon däyty tehd veisu, ei siin mikkän guri aut. Ja ny mnää oli semsell humöörill. Mnää kävelin goko aamuskautte yht kattu ylös ja toist alas ja löi riimei kokko. — Ei se ol niingä huakkja tyät, ko moni luulis, siins saa sovittas sanoijas sendä vähä monellk kandill, ennengo nep paikkas hakeva. — Mutt olkkon gui hyvänäs, nin dosa vähä enne yhdeksät mnuull ol yks "meripoikkatte veis" valmis ja mnää läksin gestkeevrihi. Ko mnää tlee sinn, ni mnää nää Vilku ja Iiro ja Kuapukse istuvas isos salis pöydä ymbärs todiklasi noka ali. Ilosellp päällp poja oliva ja niin därkkjä pauhamist heill ol, ettei he mnuust mittän diätänn, ennengo mnää sanosi: "On dämäkin gaunist toimitust, ko juadan dodi aamust aikasi."

— Ei tämä todi ol, sanos Kuapus ja siirs sikaris toisse suupiälehe, — tämä on duutninkki. Ja täsä o snuullekki yks, ettes siink kiukuttel.

Mnää istusi sitt heijä joukkohos ja tein glasi ittellen. Mutt ko mnää sai se valmiks, ni mnää kysysi Iirot: "Jokos käve Valkot hakemas?"

— En gäynn viäl, katost, ko asja lait o semne, ett Kuapus toimitta meill vaunu ja kaks heost ette ja sitt mennängi herroiks. — Kuapus tlee Rauman gautt kotti.

— Valko saa karat vaunuttem beräs ja ratta jätetän dänn. Mitäst Knappika niillt talvellt teke ja kyll nes sitt tääld ain gulkevak, ko marknoillt tulla. — Nii händ ja Vilkk osta kolmengymmne marka harmoniikka ja mnää, ko soittat taeda, vetelen gaike mailma marsi ja valsik, ko mep paina Rauma kohde.

Kyll nep poja asjak kunttoho olivaf fundeerann. Mutt mnuu harmitt koko jutt ja mnä sanosi Iiroll: "Tiädäks, ko mek kerra ole lainannk Knapi Valko ja linjaali, ni me viä nek kottik kans lailes. Linjaaleit ei jätetät tänn ja Valkot ei pannak karama vaunutten dakan; ei maaren, gom bannangin gulkema edell, ni löydetän gummingi laillset tiähaara. Mnää en dult teijä vaunuihin, go aja vaikk yksnäs linjaaleis Raumall. — Tehkän dek kuit tahdott."

Kyll mnää se näi, ett Iiro omatund rupes händ hiuka vaevama, mutt Vilkk ei muuttann lainkka miäldäs. Se ol semne, ett mitä se kerra sai päähäs, ni stää ei saanns siäld pihdeilläkkä. Ja konei Vilkum bää käändynn, ni ei Iiroka oli haluline jättämä vaunuis ajelemistas. Mutt se verra Iiros sendä ol miäst ett hän lupas koht lähti Valkot hakema.

— Se sopiki hyvi, mens snää, Kalkke, fölis, niin des saatt mennes kahde ostas se harmoniikka. Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi flombuukkis pöyttähä.

Sillo mnää äkkäsingi, mitä mnuum bit tekemä. Mnää tunsin, diädättäk, Vilku ja olin goko ajam beljänn, ett se yhtäkkin duhla kaike rahas. Ja ko mnää nys sai häne flombuukkis kässihin, ni mnää päätingi itteksen, ett ko harmoniikk o ostett, ni mnää viä lopu Vilku rahoist pankkihi.

Ei siink kaua viivytt, ennengo Iiro ol löytänn yhdest puadist oikken gomja harmoniika. En mnää semsist ylipäätäs juur mittä ymmär eng olk koska semsest kopast mittä nuatti ulos saann, vaikkan diädä, ett semses ovak kaike mailma laulu ja marsi ja tansik, ko o vaa miäs repelemäs stää. Mutt kyll Iiro tuns semse vehke. Se poik tais soitta ja ko se ott harmoniikan gässihis, ni se sorme vilasiva, nii ettei niit tahtonnt toinen doisestas erotta ja kyll nuati liikkell läksivä, oliva hes sitt mitä sortti hyvänäs. Kyllkaiket niit o harmoniikasoittaji joka kyläsäkki, mutt ei tarvitt koittas sannoakka ett näillk kulmkunnill olis toist semmost poikka siihen doimehen go Iiro. Vaikkei se kuul ny oikkjastas tähä, mutt kuulu se sendä se verra, ett ymmärrätt, ett se ol kelvollinen galu, ko mes siit puadist osti. Siin ol vähä heli, kaunis ään ja kaikengaldasek klaffi ja rustingi joka kantill. Kolmkkymmend markka siit pyydetti, mutt mnää tinkkasi sen gahtengymmenttengahdeksaha ja Iiro ol vähä ilonen, go häm bist sen gainlohos ja läks enos tyyijö Valkot hakema. Mutt mnää menim bankkihi ja pani sinn Vilku nimehe 400 markka. Enemppä em mnää uskaldannp pankk, ko Vilku raha olivah hipunn nii vähihi, ettei jäänn enä ko 50 markka flombuukkihi. — Kyll semse reissu vaan dyyriks tleeva. — Vaikk em mnää viäl tänä päeväns saap päähän, kui me oli saann 250 markka menemä juur niingo me olsi ne jokkem baiskann. Mutt nii se vaa ol.

Ko mnää tliin gestkeevrihi, ni ol Hakkri Iiro juur pääss sinn Valkoines ja Skrama-Noorlund ol tulls saattama. Poja jatkovas sama tyätäs ko ennengi ja Skrama-Noorlundillekki ol toimitett yks niit heijän duutningeijas. Mutt mnää rupesi säälimä ittiän gottippäi vähä jouttu. Ja ko mnää oli saannk kaikk reeda, ni mnää kysysi heild kerra viäl: "Mitäst nyt teett, pojat; tleettak kotti mnuun gansan vai jäättäk tänn?"

— Kyll maare mek kottit tlee, mutt em me rattaill rönkkämä rupp. Tämsellk kelill o rattaillk kulkemine juur niingom bohtmes istuis, sanos Vilkk.

— Ni oikke, sendähde met tleengi vaunuis, lisäs Iiro siihem buhesse ja rupes soittamam Borilaiste marssi harmoniikall.

Em mnää sitt enä viivytellk kauan, go oti Vilku fölisän gestkeevri emänän dyä ett saatti maksak kortteer. Se makso 10 markka. Ja 50 penni mep pääti anttaf flikall, ko ol meijä huanestan murhem bitänn. — Mnää makson gaiken dämä Vilku rahoist oikke häne nähdes ja anno sitt flombuuki hänellt takasi. Vilkk pist flombuukkis poviplakkrihis, ja mnää oli vähä ilone, ettei hän kattonns siihe. Jos se poik olis huamann, ett siit ol raha pois, ja saannk kuuli, ett mnää oli viänn nep pankkihi, niin gyllän olsi saannk kuullk kunnjan. Mutt eikä huamann mittä ja mnää ajattli: "Pid vaa meno kuip pali hyvänäs, ko mnää kerra olem bääss menemä; ei se mittän dee." — Eik siins sitt enä muut tarvitt, ko mnää kanno sänttin rattaill ja läksi. Mutt ko Skrama-Noorlund kuul rattatten grapina, ni äij tlee heng kurkus ulos ja sano, ett hän dahto tuli Valkot saattama. Mitäst täst, mnää oti äijä rattaillen ja sitt mentti. Hiljaksis kuljettiin bisin gaduj ja kon dullihin bäästi, ni Skrama-Noorlund käsk mnuum bysättä ja kiipust alas rattaild. Mutt ei hän goht meit jättännk, ko rupes Valkot silittämä ja taputtama ja puhuttel stää niingo se olis oli ihmne. Viime hän sitt sanos vedes silmis hyväst ens mnuull ja sitt Valkoll ja läks menemä. Mnää nytkäsi ohjaksist, nii ett Valko olis ymmärtänn lähti liikkell, mutt ei se vaa lähtennk, kon gatos taanes äijäm beräs ja hirnautt hiljaksis. Äij kuul se ja huus: "Hyväst ny Valko!" Mutt sillo Valko käänsiki ymbärs eik totell vaikkan olsin guik koittan nytki ohjaksist. Mnää rupesingi jo itteksen siin ajattleema, ett ong hän ny niin gamal, ett mnuun däyty jättä Valkon Durkkuhu daikk otta Skrama-Noorlundi Raumall. Mutt kyll äij asjak kunttohom ban. Hän gääns Valko jäll laillssen gurssihin, daputtel ja silittel stää ja sanos sill, ett sen däyty menn Raumall mnuun gansan. Sitt hän gäsk mnuun dull alas rattaild ja talutta Valkot suupiälist kapple matka ettippäi. Mnää tein dyät käsketty, astusi alas rattaild, oti Valko suupiälihin gii ja rupesin gävelemä. Mutt sillo äijä sanos: "No, no, ei nii sendä mennäp, pyssäst nyt viäl hiuka!" Ja ko mnää olim bysänn, ni hän ott lakkis pois päästäs ja luk Herra siunaukse. Sitt vast, ko se ol luett, ni hän viäl kerra sanos meill hyväst, kääns ittes ymbärs ja läks kävelemän glongauttaman Durkku kohde. Mnää seisosi lakk kouras ja vedes silmis, nii oikke, vedes silmis oikke — em mnää häpp stää sannoaksen — eng vähäld aikka ymmärtänn, misä mnää oikke olinga. Mutt kyll mnää siit sitt sendä vähitelle virkosi ja rupesin daluttama Valkot Rauma kohde. Taluttli händ siin virsta verra ja meni sitt vasta rattaill. Valko kävel hiljaksis ettippäi eng mnää malttann vaatti händ karaman, go ajattli ett kyll mar hän sitt ittelläskin garama ruppe, ko hän o ikäväs voittann. Ja nii se olikin; go ol kuljett viäl runsas virst, ni Valko huakkas yhden kerra, nost korvas pystöhö ja pist oikken gaunist hyrrytyst kottippäi.

Nii mes sitt kulji tytyväisint toinen doissehen. Mutt ko mep pääsi sen gorkkja alasahtem bäällk, kon Durust päin dulles o hiuka enne Humikkalan gestkeevri, ni mnää kuuli vähä kamala elämä takapualellan ja tuski olin gerjennk käändämäm bään sinnppäi, ni vaunuk, kaks heost edes, ajava mnuu siutten niingon duli ja leimaus. Se verra mnää vaan gerkesi näkemä, ett Kuapus ja Vilkk ja Iiro istusiva vaunuttem beräpuales, Kuapus ja Vilkk rinnasi ja Iiro vastpäät heit. Iiro soitt harmoniikka, niim bali ko henkki ol, Vilkk heilutt porokello ja Kuapus huus yhtmitta: "Pelakkam boja!"

"Terveksi Teiskost", sanos Vilkk ja nost lakkias, ko he mnuu siutten menivä. Enempä en mnää kerjennk kuulema, sill'ett he olivas samas silmäräpäykses kaukan mnuust ja ko mnää tliin gestkeevrihi, ni oliva heose jo saann vett ja söiväk kauroijas. Mnää pani heini Valko ette ja menin gans sisäll, mutt siäläköst vast upra ol. Kuapus ol hukannf flombuukkis ja äkseeras vähä kamalast sendähde. Eik oli ihmettäkkä, ko siin ol oli raha oikke vähä isoma jouko. Mnää meinasim bittä heillk kova saarnan, gom bääti heijä hurjast menostas, ett he olivap pöhnäs, mutt ny mnää näingi, ettei niis pahois stää vikka oll; ei Vilkus eik Iiros kumminga. Kuapuksem buhe tais fiirat yhde eine. Mutt Vilkk ja Iiro oliva ai semse ylönannetu, ett ihmse luuliva niist pahemppa, ko olis saanukka luull. — No, mitäst tästä, me hai sitt stää Kuapukse flombuukki, käänetti äijäm blakkrik kaikk väärim buali ja köljätti vaunum berä läpitte. Mutt ei stää vaa löytynn. Me rupesi siins sitt fundeerama, ett mitä nyp pidäis tehtämä, mutt sillon Guapus nouseki ylös ja sano: "Helkkris sendä, mnää unhotingi sem bääalusen allk kortteerihi." Nii händ, sinn oikke hän se ol unhottannk, kyll hän se ny muist. Eik siins sitt muu auttannk, kon Guapuksen däydys lähtit Turkuhun dakasi rahoijas hakema ja vaunuis hän dahdos menn. Kyll häm byys, että Iiro ja Vilkk jäisivä odottama händ Humikkalaha, siks ko häm bala, mutt kon Guapus ol lähtenn, ni Vilkk sanos: "Kyll se o semnem baikk, Kalkke, ettei Kuapuksest olt tiätto, kosk hän Durust selkke, ko hän sinnk kerran daas om bääss, ja mnää tleengi snuu fölisäs kotti."

— No nii, sanosi mnää, tulkka vaam, boja, mutt kyllkaiketakkin deijä nyt tlee vähä surkkjangaldane istu rattaillk, ko olett vaunuis tottunn herrastleema.

Ei pojas sanaka vastanns siihem buhessen, go hakivas sänttis ja veivä ne Valko rattaill. Iiro ei soittann enä harmoniikka ja Vilkk käsk mnuu sittop porokello linjaalette aissaha. Ja ko sitt Valko ol tarppeks puhaldann, ni me läksi jällk kottippäim bainama. Nörköksis poja istusiva omis ajatuksisas ja Valkokin garas huanomin, go hän ol saanns semse synnin daaka lissä. — Ei siin vaa monttaka sana puhutt. Kaikk ol nii ykstoikkost ja hiljast. Porokellokim baukus vaa sillon dällö ja muistutt mnuu miälestän lapsehoittajat, ko nuakku kehdo viäres ja tarttu kii vanhan drallituksehes ain go hän hetkeks pääse unevärppeistäs. — Ko näi sitt ol kuljett iso aik ja pääst Nästin gankkall, ni mnää ajattli, ett nyt taedais ollp paras aik ruveta veissama stää veissu, ko mnää oli laittannt Turus. Mnää rupesin goittama, mitä het tykkäisivä, jos pistetäis lauluks ja sanosi: "Tiädättäk poja, mnää olen dehn uude veisu."

Jos mnää tode sano, ni mnuu harmitt semne vastaus. Kon doine vaeva ajatuksias koko aamuskautte saadakses veisun gokko — eik se olekka mikkäm biän dyä — ni odotais sendä, ett toiset tahdoisivak kuuli, mimseld se tyä näyttä, ko se o valmistunn. — Mutt sama se, ajattli mnää, koskett tahdk kuuli, ni olkka ilma, ja rupesi itteksen hyräyttlemä stää uutt veissuan. Kuljetti sitt sillaill jäll virst ja pariki, ni Vilkk räyhäse: "Pahusikost siin nys sitt o, ettes snää veiss niit uusi virssiäs?"

— Vai ittekses snää täsä veissama ruppe, mutt mnää tykkä, ett om bareve, ettäs ole juur verkalles, ko ettäs siinp pörisek ko mikäkin gorro. — Anns snää, Kalkke, iloll äänes kuulut vaa.

— Kaunist snää pyydäkki, mnää meinasi sanno, mutt ajattli, ett jos mnää se sano, ni ei siit sunkka se hauskemppa tul ja sendähde mnää pääti, ett mnää veissa sittengi se veisu, vaikk mnuu kylläkkin gismitt. Nii händ, kismitt oikke. Mutt mnää olen gaiketakki niingo muukki värs- ja veismaakri, ett ko nek kerra ovas saann jotta valmiks, ni ei mar nes stää ittekses pidäis, ei maaren, gon guuluiks sen dullt täyty. Sillaill oikke. Ja nii se asi päätys, ett mnää kröhäsim bari kertta kurkkum buhtaks, sanosi: — Tämä o yks "Meripoikkatte veis" — ja algo:

    Meripoikki meit varjelkkon daevas!
    Vaevaloine o elämän dääll,
    Ko me ansatte leippätän laevas,
    Kaukans seilaile valdmerem bääll.

Mnää oti uudestas siit: "Ko me ansatte leippätän laevas" j.n.e. ja odoti, ett het tapas jälkke olsiva veisann mnuun gansan. Mutt ei mittän guulunn. Mitäs täst, mnää veisasin doise värsy:

    Kon duul puhku ja aallo nep pauha,
    Sillo meill aika armoton dyä,
    Sillo miähill ei suadakka rauha
    Olkkom bäev sitt taikk syyspimi yä.

Ja sitt mnää otti jäll uudestas se lopumbuale, mutt konei hes sillonga ruvenn veissama mnuun gansan, ni mnää sanosi: "Ei tämä veis näy olevas se väärtt, ett te viiteisit stää trallitta. Ja koten mnää viit yksnäs koko aikka veisat, ni mnää lakka valla."

— Ol ny vai, sanos Vilkk, luuleks snää ett mes se nuati nii oppe.
Siin on gaunis nuatt siins snuu veisusas. Mistäs se olek keksinn?

— Huals snää siit, mnää sanosi, ja mnuu harmitt jäll, ettei hän veisust mittäm buhunnk, ko nuatist vaa. Mutt mnää voiti vanha Aadami ja veisasi:

    Siilon gokkiki märsraagall huakka
    Eik pääs piilohom bannuttes taa.
    Sillo ei kerjet laittama ruakka,
    Mutt ko vyätän mep piukota vaa.

Kyll hes sillo sitt jo veisasivat toissen gertta se lopumbuale mnuun gansan, mutt ko se ol teht, ni he rupesiva mnuu haukkuma ja Vilkk sanos: "Ain helkkrisäk snää olek kulkennk, kos ole nähnk koki märsraagall." Se o nys sendä vallam bilivinnihi semnem buhe. Pahus soikko, jos niis laevois, ko mnää olen gulkennk, kokk olis tuli märsraagall, sillongo mnää oli reivamas, ni mnää olsi sanonn: "Men helvettin, gokk!" Nii, sillaill oikke mnää olsi sanonn, ja sillaill jokane vanhemb merimiäs sanois. — Kokk märsraagall! Kyll mares sen diädä, ett kokk saa kiittä Jumala, ko häne anneta näö vuaks täkill haalat jongum brassi viimesest nipust — Pahus soikko, enne snää nääk kalkaksen guuse ladvas, kon goki märsraagall, jos vaa jomnengin gomend laevas o.

Semssi he oliva, Vilkk ja Iiro. Ei net tiätänn yhtikäm behu, kuip pali siin on dyät, ko sovitta sanas veisuks ja ett sendähde värsmaakreill ongi lupa pistä hiuka muinassi, ett sana vaa saada sopimam baikoilles. — Mutt mnää suutusi viime heijä nälkkimisestäs ja sanosi: "Kosk tämä veis o nii huan, ni ei teijä stää kuulit tarvitt, mnää veissa se itteksen daikk ole valla verka." Ja nii mnää teingi, mnää istusi valla mykkän. Mutt luulettak, ett mnää sai oli rauhas. Ei maaren, gyll nep poja mnuu veissamam baniva jäll, ens moittimall ja sitt rukkolemall. Ja mnää veisasi sitt:

    Vede vallas o skändäkk ja reeling
    Ja mek kiipusta reivaman gaikk,
    Kapteen huuta: "Hei, haala po jeeling!"
    Se on dylkki ja totinem baikk.

— Se on dosi puhe, lisäs Iiro siihe, totine ja tylkki paikk se o, mutt ole mnää enne siinp paikka, ko näis Valko ohjaksis. Vaikk näist kui vedäis, ni ei siit sem baremppa tul.

Ja kyll se tosi oliki, ett Valko men huanost ettippäi, mutt mnää luule, ett hangin dahdos kuull mnuu veissuan ja mnää kiiti Jumala, ettei hänell ollp puhelahja suatt. Hän olis, tiämäs, kans tehn mnuu veisun gunkkan gelppamattomaks. — No nii, mnää oli sendä ilone, ett yksiki värs ol heijä miälestäs osannp paikall ja veisasi ettippäi.

    Hän saa miälelläs huutta ja käski,
    Kyll hän leppy, kon gaikk o "ol reitt".
    Ja meills syätetäm bauj, voit ja fläski
    Ja meill annetan dyyny ja peitt.

— Annetan dyyny ja peitt! huus Vilkk. — Oles snää sendä aika halju, kuka niit meill annais. Kodes viäl pann, ett kyyppär tlee meijä sänkkyn viäre ja mes sano: "Tuastis yks tuutning!" taikk: "Ryypp ja voileip ja pual pottu olutt, mutt liukkast!" — Ei, Kalkke, kyll snää ole vähä hössättännk, kos semssi veissaile.

Nii händ, mitäst maare Iiro olis muut sanonn. Hänen däydyis ai appleerat Vilku sanoihi. Kuingast muuto. Mutt mnää suutusi ja sanosi: "Se o nys semnem baikk, poja, ett ko mnää kerra ole ruvenn veissaman dämä veisu, ni mnää veissa sem bäähä saakk sill ehdoll, ett te annatt mnuu oli rauhas niin gaua, ett mnää olen doimeistam bääss. Sitt saatt moitti ja haukku, niim bali kon dahdott. Millä muull ehdoll em mnää enä ruppet täsä lukkri virkka teillp pitämä."

No, mitäst täst, poja huamasiva, ett mnää oli sanonn heilit totude ja lupasiva oli ihmsiks. Mnää krakistin gurkkum buhtaks ja veisasin daas:

    Ja ko haminam bäästä sitt kerra
    Ja saatt ranttaha astia nokk,
    Ni me itten dee fiiniks ko herra,
    Mennä maihi ja ollan "duu blokk".

    Meill o hentt joka mailma loukos,
    Niingo hyvi se ymmärät kyll.
    Niit o musti ja kredliinej joukos,
    Semssi konei olp paittaka yli.

    Paras hentt meill o Suamemaas sendä,
    Händ en goska me unhotta voi,
    Hänellp preivej meild yhtmitta lendä,
    Hänells silkki ja kultta met toi.

    Meripoikki meit varjelkkon daevas!
    Vaevaloine o elämän dääll,
    Paras sendä o ollaksem laevas,
    Ko mes seilaile valdmerem bääll.

Ko se lopposa siit värssyst ol veisatt toissen gertta ja mnää oli oli verkalles isoma aikka, ni Vilkk kysys: "Siiheng se ny lopus?"

— Vai nii. Siin on gaunis nuatt siin veisus. Mutt kuulestis, snää es oikke ymmärk, kui veisuj tehdä. Tiädäks, se kuulu vähä kamalald, ko snää veissa niist meijä henduistan, go meill o joka mailma loukos. Ensiksikki, ei snuun darvittis kohist semsist sanaka. Nääks, ei stää tiäd, vaikkas joskus viäl mensi naimissi, ja jos snuu vaimos saa kuuli, ettäs olet tehn tämssi tunnustuksi, niin gat ettes, kuis snuun gäy. — Nii händ ja töine asi o se, ett snää sano, ettei niill olp paittakka yli. Se on gyll tosi, mutt snuu olis tarvinns sannok kans, ett siäll o niin guum siäll ulkmaill, ettei siällp pidet paitta; ett siäll o niingo muudis ett olla ilman baitta. Ja sitt snuu olis tarvinns sanno, ettei siälls sembualest ilkialasten gäyd. — Nääks, ei nes stää ymmärt täälls Suames, jos ei stää selitet. Ja sendähde se kuulu kamalald heijän gorvisas.

— Nii oikke, sanos Iiro, — ja färeis es snää Kalkke park olk kii yhtikäm behu. Misä Jumala nimes snää olek kredliinej ihmissi nähn?

Nii, niingon guulett, ei Vilkk ja Iiro ymmär yhtikämittä semsest, ko veisundekkohon guulu. Eng mnää stää ihmettel, ettei he mnuulls suurkiitost sanonn. Mutt se mnuu kismitt, ko he yhtmitta siin vaa moitesiva ja nälkesivä ja mnää sanosingi viime. "Ett te mnuu veisustan mittä maksama ol joutunn eik teijä stää kuuli olis tarvinn, josett olis mnuum bakottans se veissama." Sillom boja häpesivä ja lakasiva hollamast siit asjast. Hiljaksis kuljetti sitt jäll, mutt kyll kaikist merkeist näys, ett poja olivat tullp paremallp pääll. Ja ko Nästihim bäästi, ni Vilkk ol niingo ennengi ja tek emänä valla hulluks jaarituksillas. Se ol näättäk sillaill, ett ko mep pääsi sisäll Nästihi, nii dlee emänd ja sano Vilkull: "Mnää olen deit sitt odottann niingom bäevä valknemist. Asi o näättäk semne, ett pyydetäis teijän boikkema mennesän Laitlan Gatihännän gylähä — siäll o semne lysteliseniminen gylä — ko siäld o varastett pali davara. Ja Virilähän, guulem, kans teit tarvitais."

— Em mnää kerkk ny, vastas Vilkk, — mnuun däyty kiirustem bainttat täst Konstantinoopelihi.

— Se on Durkim pääkaupung. — Turkin geisrild o yhten yänk karann ykstoist frouva ja mnuum bidäis net takasin doimittama.

— Vai niim bruukata. Kyll mnää ole siit hiuka juttu kuull. — No, kyll keisar park kans nyt tuskas on gon gaikk frouva menivä menoijas.

— Kaikk frouva! Älkkä luulk, emänd hyvä. Hänell o jälill viäl — andakkast mnää kato hänem breivistäs (Vilkk vet paperim boviplakkaristas) — nii, hänell o jälill viäl kolmsstaseittmängymmendkuus.

— Jeskandeerakast! Mitä hän sills sitt väli pitä, vaikk ykstoist meniki hukka. Pahustak hän niit takka aja?

— Rangastakses tiätystengim, bistä säkkihi ja kivej säkkihi ja upotta niingom gatimboja.

— Niin gyll ongi, mutt semne o laki siäll ja met tiätäjä ole ai laim bualell.

— Nii oikke, nii oikke, huakkal emänd. — Mutt Rauman gauttakost tiä sinnk Konstumbaabelihi mene?

— No, ei se juur Rauman gautt men, mutt ei siäld kautt mennem bali vääräkän dul. Ja stää paitt kaikk mnuum barhama vehken ova Raumall, ni ett mnuu sengin dähden däyty mennk kodon gautt.

Ja sillaill mep pääsim boikkemast Laitlan Gatihänttähä. Ilm ol tuli aikatavallk kylmäks ja me joingi siäll Nästis kuuma riäksa lämmetäksen. Ja ko ol lämmiteltt tarppeks ja Valko syänn, ni lähdetti jällk kulkema. — Juteltti sitt kaikki mailmattomi ajan guluks. Ja ko Laitla aukki rupes häämöttämä, ni Vilkk näyttä päi yht kylä vasemallk kädell ja sano "Kattokkast pojat, tosa nua ova jäll!" Se ol, näättäk, sillaill, ett jo tulles sen gylän duulmylly oliva harmittann meitt. Niit ol kummingin gymmengund ja kaikk olivas siivettömi paitt yks. Ja Vilkk ol sillo jo sanonn meill: "Taidattakkost tep pojas selittä, mingtähden duulmylly ei revit alas, ko stää kerra o lakatt käyttämäst ja siippe ovap pudonns siit helkkrihi? Mnuu miälestän domses siivettömät tuulmylly näyttävä kamalild, ova juur niingo handel ihmne."

— Kamalild oikke ne näyttävä, mes sanosi -. Ja ko ne nähti ny jäll, ni ne harmittiva uudestas Vilkku. Ko mes sitt kulji sen gylä siutte, ni siins seisos yhden dalom bortim biäles keskikäne miäs ja poltt piippuas. Hän ol vissingi lopettannt tyäs aikasemin gon davalisest, ko ol lauanda päev. No niin, go me hänen gohdalles tlii, ni Vilkk käsk Iirom bysäyttä heose ja sanos sill miähell: "Hyvä ehtopäevä."

— Vai nii, vai nii. Kyll mar isänd tiätä, kenen dua myll on, go siippe ova.

— No mutt kuningast isänd sitt nii ruakoton o, ett jättä siippep paikalles sunnundaks? Kattokast, kui net toisten dalotte isänä ovak kaunist ottann myllysiippep pois pyhäks.

Olsitt nähn, kuis se miäs suutus ja rupes meit haukkuma. Mutt Vilkk ei olit tiätvännäs, ko sanos: "Kamalan guum veri teill ongi, andakka Herran dähden gupat taikk lyäds suand, kosk o lauanda ehto ja tiätystengi saun lämmi."

Mutt enemä se miähe veri siit puhest kiähuma rupes ja ko me näi, ett se rupes haparoitteman givi kättehes, ni Iiro löi Valkot selkkähä ja me meni menoijan.

— Oi voi sendän, gui vähäst ihmne suuttu, tuumal Vilkk, ko me olim bääss niin gauas, ettei tarvinnp peljät saadk kivej päähäs.

Laitla aukkjall Iiro sitt heitt ohjakse Vilkull, hak harmoniikkas ja rupes pelama. — — Ja arvakkast, mitä se poik vetel? — Stää mnuu meripoikkatte veissuan. Se ol sitt semnem boik nuati oppema, ett siit ei friskat. Ja vähä korjast se stää soittiki, vaikk kynne vissin gondas oliva. — Eik ol aikkaka, ni Vilkk sanos: "No, Kalkke, veissast sana, ni mnääki auta!" Ja vois suas jukopere, ko mes sitt veteli stää veissu, nii ett koko mailm kajatt. Ja ko ol laulett se viiminem baikk: "Paras sendä o ollaksem laevas, ko mes seilaile valdmerem bääll", ni Vilkk sano: "Jaa-a, poja, ajatelkkast, kon däst taas tlee kevä ja vede aukkeva ja me lähde. Muistattak, kuip peli kalattle, ko ankkur hiivata? — Se o musiikki, poja! — Ja seilip pullistuva — ja laev lähte hiljaksis pois haminast — ja flika itkevä rannall. Se on doist pojak kon grapistellt tämsis vehkeis."

— Älä mittäm buh, sanos Iiro, pyhkes silmiäs ja niist nokkas. Ja karhjald rupes mnuungin gurkusan dunduma.

Niingo vahvistukseks Vilkum buhessen, gui ilkkjä mais kulkemine sendä o, Jumal anno meill oikke aika lumipyry, ja pimi ol niingom bussis. Valko-park ei jaksann enä karatakkan, go lumi ott pyärihin gii ja nii mes sitt sain gulkki hiljaksis ettippäi. Ihodes me jo meinasi jättä ratta ja pyyttä ree lainaks, mutt Iiro sanos: "Mennä nys sendä Unajan Dupalaha astikk; siäll o faar meijä vanh tuttun ja siäld kulkeva linjaalikkin gottip paremi."

Sillaill oikke se oliki meijä miälestän ja 10 aikan ehtost mes sitt viimem bääsin Dupalaha. Herätetti faar ja muar ja pantti vesi lämppemä. Meijä ol niin gova vilu, ett Vilkk meinas, ettei ny aut mikkä muu kon dodi, ja se o samas niingon Durun duljaissi Dupala faarill. Vilkk hakiki sitt rommpotu vakastas, eik oli aikkaka, ni me istusin Dupala faarin gans, join dodi ja praakkaskli muinassi. Ja mitä kauema mes siin jaarittli ja maistlin glaseistan, stää lämbeve meijän dul ollaksen ja stää hauskemald rupes mailm jälle näyttämä. No ko mes siins sitt istu ja juttle, ni Iiro heittä ittes oikkjaks Tupala faari sänkkyhy ja saa unem bäähän gii. Nii oikkem, boik nukus siihe niingon dorrakas, ja ko Vilkk huamas se, ni hän ol koht valmis koerangureines. Hän nyhjäs mnuu kylkke ja sanos: "Kuulestis, Kalkke, eks snääkin dykk, ett olis oikke synd herättä Iirot, ko hän noi makkjast nukku, muttkon guljeta me nyt tämä loppmatk kahde. — Kyll Iiro huamen girkklaistengin gans kottip pääse. — Hän on nääks reisust rähjändynn ja nukkumine hänell nyp parast teke."

Semne se Vilkk ol. — Niingo hän olis pitänns sill väli, jos töine ol rähjändynnt taikk ei. Mitäst maaren, gon goko asi ol ny vaa se, ett hän dahdos laitta Iiroll ihmettlemist, ko hän herä. — Vaikk em mnää sais Vilkku moittis, sill ett em mnää olit tippaka händ pareve. Mikäst mnuu olis olis sannoisan: "Ei maare jätettäkä Iirot tänn ihmistem bilkaks ja kukatiäs jalkasin gottit tleeman Duru reisust." — Nii, miksen mnää sillaill olis saanns sanno, mutt luulettak, ett mnää sen dei, muttko nyäkkäsim bäätän ja meinasi, ett kyll mar se vaam barast o, ett Iiro nukkus saa. Nii oikke mes se asjan gunttom bani ja Tupala faar pist yks kaks heose ree ette, eik oli aikkaka, ni me jo oli matkall. — Taevas ol ny valla selkki ja tähde loistiva nii ihanan gaunist, go ne ainakki loistavak, ko on gova pakane. Vilkk, ko semnen girimies o, rupes mnuulls selittleemän gaike mailman blaneeti ja komeeti, ko mes siink kulji. Mutt em mnää kaua viittinns semmost kuulustellk, ko rupesi veissama "Arvon mekin ansaitsemme" ja Vilkk sekös vähä äkkin daevan dähdistäs mnuu nuattihin. Nii mes sitt painsin gottippäi. Valko karas hyrryttel oikke nätist ja met tykkäsi, ett tämä ny vast ongi oikke lystreis, tämä. Mutt ko me olim bääss pualväli Unajan gylä ja Siärstan dorppa, ni meillt tapaduski vähä harmiloinen glumm. Vilkk ol juur pääss juttlemast ja hirvittleemäst, kui hän huame aamust mene Iirot vasta Unaja kohden, go mek kuulim biänem byräykse ilmoist, aisak krapisiva maaha ja Valko pysäs ja kääns pääs päi meit, niingo olis tahtonns sanno: "Tott mar tes se huamasitt." Vilkk karas koht ulos reest, men heosem bääm bualehe ja ennengo mnää olin gerjenn noo sanoma, ni hänell jo ol asi selkki ja hän huus mnuull: "Oi nyk koohot sendän, go luakk putos."

— Vai niin, vai ei sem bahemppa tapattunn, vastasi mnää ja läksin gattlema vahinkko.

Niingo mnää jo enne ole sanonn, ni em me oli mittä heosmiähi, mnää ja Vilkk. Ei meijä vanhemillan ollk koska heost oli, ja stää paitt me olim biänest mukulast saakk laahanns Saksa ja Rauma väli joka ikine suvi, eng oli oli mais pali muut kon gäymälttä sill aikka vuatt, ko lapset tavalisest karava elukkatte ja heoste hännäs. — Nii, ett me olin davalisen gehnoj poikki heosvärkkette asjois. Sendähde em me ymmärtännykkä, ett siit semmost vähti pit tleeman, go siit tul, siit meijä luakam buttomisest. Nii händ, em mes semssi aavistannk, ko Vilkk sanos vähä nässist: "Jaahah, ja nys se luakk pistetängim baikalles jäll."

— Paikalles oikke se panna, mnää meinasi ja sitt me rupesi sen gans pelama. Vilkk ott luaka ja aisa ylös maast, kiärs ruama hänembualmaises aisa ymbärs, pist luakam bää ruamalenkkihi ja käsk mnuun giärttäs samallt tavall ruama mnuumbualmaise aisa ymbärs ja sitt paintta luakka niim bali enemä väärä, ett sem bit menemä ruamalenkkihi aisa sisäpualell. Mnää tykkäsi, ett sillaill oikke se asi reedaha saada ja dein dyät käsketty. Mutt siinäköst vast olikim brässi! Vaikk mnää se itt sano, ni mnää oli siihen aikkan davalise frisk poik ja ko mnää otin gii johonkki, ni mnää takka, ett se tunnus. Mutt kyll mnää siin luakam bahukses ny vastuksen löysi. Mnää painsi ja painsi stää riivattu, mutt en saanns stää vaa niim bali enemä väärähä, ett se olis menn aisa sisäpualell. Eng kehdannp, pahus soikko, sanno Vilkull, ettei mnuull olit tarppeks voimi siihen doimehe, muttko vähtäsi vähtämistän, ett hiki tukas ol. Ja Jumal tiätä, kuingan gaua olsi siin askroinn, jos ei Vilkk olis huutanns siäld tois puald heost: "Eks snää stää ny jo saa?" Sillo mnuu pist harmiks, mnää puri hammastan ja painsi viäl yhdem bahan gerra ja sillo se mem baikalles, men niingo meniki, mutt samas huus Vilkk: "Pahustaks niin gamalast siäll nyhji, nys se lens ulos tällp puald jäll."

Ja kas näi Vilkk vähtämä, se poik pains ja ähkys ja puhkus, mutt ei siit se enemppä tuli. Mnuu ol miälen oikke hyvä, ett hängi sai hikkol voorostas. Mutt viime mnuu rupes tleema vilu ja ko mnää muutongi vähitelle väsysin durha odottamissehen, ni mnää huusi vihdo viime: "Eks snää stää jo saas sengi rääpäkäs."

— Rääpäkäs, ittes rääpäkäs ole! Kihisi Vilkk ja kimmatt nyrkis sojos mnuu etten. Ja nii häppi ko stää ongi sanno, ni sillaills siin vaan gäve, ett me heiti luakan diä viärehe ja karasin doinen doisen graivärkeihin gii oikken giukum bääll. Mnää, ko vahveve oli, rupesi juur saama Vilku hankkehen, go Valko lähte karama hölköttämä Rauma kohde. Hän dykkäs vissingi, ettei meist isso aikka mittä valmist tliis. Mutt se hyät niist Valko meiningeist ol, ett me huamasi, ettei ny ollukka aik tapell, ja läksi molemak karama Valkot kii ottama. Pia mes se sauti, talutetti se takasi ja ruvetti jäll voorotelle painama luakka paikalles. Mutt ei se vaa menn.

— Om mar tämä nys sendä oikken gamal paikk — sanos Vilkk vihdo viime — mnää tiädä juur vissi ett piänet trengpoja maillp paneva heose luakkvärkeihi. Ongost niills sitt enemä voimi ko meill?

— Em mnää händ ymmär, vastasi mnää. Ja sitt mef fundeerasi iso aikka ja pääti viimen dehd nii, että Valko ajetti ojaha, nii ett saatti luakan doinem bää päi yht suurt mäntty kon gasvo ojam barttall, ja sitt me molemap painsin doist päät paikalles. Mutt ei se sillaillakka luanistann meills, se tyä. Kyll mes se nyt tarppeks väärähä sai, mutt juur ko sem bit menemä siihe ruama lenkkihi, ni se flengatt kyljelles taikk lens pois paikoild toiseld pualeld, kodei siäll mittä sem baremppa toperholtti oli. Viime rupes päälsem bäätteks Valkokin dleema levottomaks. Kerrangin go me oli juur ja juur saamaisillas sen girotu luakam baikalles, ni Valko nytkäs sama ja siin oltti sitt jäll.

— Rupp nys snääki, sengi raat, siin viäl äkseerama, huus Vilkk kuikuisas ja vetel Valkot piiskallp pitki ja poiki. Mutt ei se siit viissamaks tullp, pikemi hullumaks.

Ja siin mes sitt präsäsi, siks ett Vilkk vihdo viimem bist luakan gainlohos, ott ohjaksek kättes ja rupes taluttama Valkot päin gaupunkki. Mnää meni aisoihi ja vedi rekki peräsän. - Se ol surkkja kulkko.

Kaikeks onneks ei meill ollp pitkä matka Siärstan dorppaha. Sinn mep poikkesi ja kolkuti ovem bääll, siks ett ihmse heräsivä, ja rupesi selittämän gui meijä ol käyn.

Mutt ko Vilkk sanos ett meijä luakkan ol lendännp pois paikoildas ja ettem mes saanns stää sijalles jäll, ni sillo lyättingi ovi kii meijä nokkan ette ja mek kuuli vaan go isänd sanos: "Pahukse hirvhamppak, kon dleevak keskell yät ihmsist pilkka tekemä. Korjakka ny luunn vähä äkki!" Ja siihe me jätetti eik ny auttann muu, ko lähti jällt tramppaman gottippäi sill erotuksell vaa ett ny men Vilkk aisoihi ja mnää kanno luakka kainlosan ja taluti Valkot. — Jaa-a, ko mnää se reisu muista, ni ei mnuu enängä mikkä nii harmitt, ko se, etten mnää stää luakka rekkem bannk, ko roikoti stää, niingo se olis raarikin gapen oli. Mutt ko Vilkk kiukuisas kerra ol ruvenns stää kandama, ni häm bist se mnuun gainlohon, go hän aisoihi men ja mnää, kahko, kanna stää huamattemat jäll voorostan. — No niin, sillaills sitt menttin gottippäi. Ei Vilkk enä komeeteist eik planeeteist olis hualinn, vaikk ne olis meijä niskaham budonn, eng me enä lauleskell: "Arvon mekin ansaitsemme", kon dravasi hiki tukas Rauma kohde.

Mutt ko mep pääsim Bitkjärve ahte ali, ni meijän däydys huilat ja vettä henkkiän. Mnää sanosingi siins sitt Vilkku: "Nääks nyk, kumnen dämä mailm o; vaunuis snää algo reisus ja rekki peräsäs traaksite snää kottit tlee" — Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go möris vaa niingon vanh kahlkoer.

Mutt mnää olingim bäättännk kiusat händ yhde eine ja sanosi hänelle: "Turh reis tämä oikkjastas oliki; niit snuum berindrahoijas me läksim bankkihi viämä, mutt käveikköstis snää lainkkam bangis."

— Vai nii, mutt mitästis sanoisi, jos ne olsivakki sendä siällt
Turum bankis.

— Kui mitä? sanos Vilkk ja rupes kuuvalos flombuukkias syynämä. Ja ko hän löys siäld vaa hiuka viidettkymmend markka, ni hän gysy, mihi lopp raha o joutunn, ja mnää sanosi niingon dosi ol, ett mnää oli viänn nelisata markka pankkihi.

Mutt kaunik kiitokse mnää siit sai. Vilkk huus: "Oleks snää mnuu foormyndrin" ja karas päällen niingom beto. — Nii oikke, semnen dulikiukkune miäs se Vilkk o ja vaikk stää o häppi sanno, nin gyll mnuu se sendä sannot täyty, ett oikken dodem bääll me jälls siint tappli, rytistli. Mutt kesken gaike joku huuta meijän dakanan: "Lämmetäksennek siin vänkkröittett, poja?"

Me helliti vähä äkkin doinen doisen graivärkeist ja ko me näi, ett se oliki Hakkri Iiro, ko meit puhuttel, ni met tlii vähä ilosiks. Ja se ol sendän gaikkja ihmelisemppä, ettei Iiro olis suuttunn meijäm bäällen, go sanos vaa: "Sengi junkkrik, ko jätitt mnuun Dupalaha, mutt mnää heräsingim bikemin, gon de olitt luull ja läksi jalkasin gottippäi. Ja ny mnää sautan deijä. Misäst tes sitt oikke olett viivytell?"

Mnää meinasi juur ruvet selittämä hänellk, kui meijä ol käynn, mutt Vilkk, ko ai ymmärs päijät ittes, vastasikin goht: "Tuall me oli Siärstalls sisäll ja sovesin deerejahtist ensmäis keskviikko aamust ja ny juur lens meijä luakkan däsä ah te allp pois paikoildas; pistäst snää se ruamihi jäll."

Sillo mnää ymmärsingi, ett Vilkk koitt salat kui meijä laitan oikke ol ja mnää ajattli itteksen, ett om mar se Vilkk sendä vähä järkeväs poik. — Mutt ei meill oli onni sillk kertta.

Iiro vastas, näättäk, ett hänen gätes oliva niin gondas, ettei hän rupp yrittämänkkä semssin doimeihi.

Sillo ei auttann muu kun dotus ja Vilkun däydys sanno, ett Tupala luakk ol niin gankki, ettem me jaksannp paintta stää paikalles ja ko hän gerra ol alkkum bääss, ni hän lopett: "Luuleks, pahus soikko ett me muuto olsin dranunn rekki peräsän ja taluttann Valkot toispuald Siästan dorpan dähä saakk."

Olsitt sillo nähn Iiro! Se rupes naurama; se nauro nii ett se vallan giärittel lumihanges ja Jumal tiätä, kosk se olis lakann, jos em me olis viime uhann anttas sillk kölilöyly. Semnem buhe meild vaikutt sendä se verra, ett hän sai sanotuks meill, ett me avaisi rinnustime auk. Ja ko Vilkk se ol tehn, ni luakk meniki vähä nässist paikalles ja sitt Vilkk vet rinnustimen gii jäll eik ol viäläkkä lakann ihmettleemäst, ett hän se sai kii nii hiukall venuttamisell.

Kyll mes sitt pani jala Valko ali. Mutt synd olis sanno, ett me oli hyvällp pääll. Vilkk syljeskel pitki syljelj ja mnuu kismitt koko jutt. Mutt Iiroll ol lysti, eppäle mnää, kosk sen goko ruumis pudauttel ai joukko, eng mää usk, ett sillp pahall vilu ol. — Nii händ, sillaill meijän gäve, ett ko meijäm bit Iirost jekku tekemä, ni me joudusi itt naurualaseks. Ja ko sitt viimem bäästin Dasalam bortill, ni Vilkk sai ruvet puhuma hyvä-kaunist Iiron gans, ettei hän olis jutellk kaupungis siit luakam buttomisest. Mutt luulettak, ett Iiro tais pittäs suus kii. Ei maaren daitannukka, vaikk hän lupas oli hissuksis. Kyll meijä luakastam bian goko kaupungis nauretti ja hirviteltti semsten gesken go luakkvärkim bääll ymmärtävä.

Nii ett pali meill ol harmi siit Turu-reisust Mutt ol meill sendä lystiki oli ja miälelläs mnää ylipäätäs muistle stää kertta, ko met Turkkuhun guljeti net Tasala Vilkum berindraha.

Yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä samant talvenk, ko me niitte Vilkum berindrahatten gans vähtäsi, mnää meni jällt Tasalaha Vilkku kattoma, niingo mnuun dapan ol ain go aik pakkas pitkäks tleema. Ja pitkäks kyll se käveki, nii ett me vähä mond kertta kadusi, ett me olin dalvreisust kotti jäänn. Se o näättäk semnem baikk, ettei merimiäs kuukausräkningillt tult toime semsell alustallk, kodei lainkkan geinauttel. — Vilkk sai sendä joingim bäeväs kuluma. Siin ol vähä semmost pyssmiähe vikka ja se fliitos yhtmitta pyssyines Nanus ja Lonsis ja Isollmetäll ja Jumala tiätä misä. Eik sillp pahall valla huano onniakka oli. Välist joku kahko jänes anno sen dappa ittes ja sai se joukkon getungi sakseihis, ko se niit virittel pisi niituj ja mäej metäelävätte ja ihmisten durmlukseks. Nii juur, ihmisten durmlukseks, sano mnää, koskan itt kerra joudusi Vilku sakseihin, go läksi händ jälkki myäde metäst hakema. Ko mnää sillo hyppii siinp pisi hankki Vilkun geturaudak kondisan ja Vilkk sitt viäl, ko hän vihdo viime löys mnuun, gehtas ruvet klummima mnuu sendähde, ett mnää oli häne viritykseks tärveli, ni mnää pääti miälesän, ett em mar mnää ikänäs enä rupp pyssmiähe jälkki seorama. — Mutt ny mnää sekkongi vallan doissi asjoihi. — — Nii händ, mnää menin Dasalaha ja se ol yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä.

Ko mnää pääsi sinn, nin Dasala muar, Vilku äit, istus kuistill ja itk. Mnää ymmärsin goht, ett ny ol Vilkk jällt tehn jongun goeranguri. Se ol sitt ai semne ylöannett. Mnuun dul oikke surk stää Tasala muari ja mnää rupesingin goht lohduttama händ ja koiti saad muari hyvällp pääl jäll.

— Mitäst te muar siin ny itkett niiskuttleett, mnää kysysi, — ong kiss kuall vai?

Mutt ei muar tiättos pistännk, ko itk kollot vaa ja pyhkes nokkatas esiliinahas.

— Älkkä yhtä itkekk, muar kuld, kyll mnää se Vilku opeta vanha äittiäs kiussama.

— Snää opeta, sanos muar ja nous ylös niingo yks tuaksaus, — snää opeta! Tiädäks jos snuu äitilläs olis yksiki semnem boik ko meijä Vilkk, ni ei täsä mailmas mittä hättä oliska. Älä snää puhels semssi, ett snää opeta Vilkku, mutt kon goit vaa otta esimerkki hänest, niim bali ko snuun durmeldunn luandos myäde anda.

— Vai nii, vai nii, änkkäsi mnää, kon em, bahus soikko, enä ymmärtänn, mitä mnuum bit sanoma. Mutt vähitelle muari sanas sendä rupesiva mnuu kismittämä. — Vai Vilkk täsä ny ruppe esimerkiks toisillk kelppama, Vilkk, ko ain gaikk juanek kekses ja ol pann meijä huano huuttohon goko kaupungis ja viäl ulkmaillakki! Vai Vilkk täsä oikke säädylise nuare miähe esikuva o muari miälest! Semnem buhe harmitt mnuu sendä vähä kamalast ja mnää sanosingi muarillk, ko olin gerjenn hiuka virkkoma hämmästyksestän: "Ei mar meijä äit nykkä vaa sunkka itk poikas tähde niingon de."

— Ei sunkka itkekkä, harvon gaiketakki hän ilon gyynli mukulattes tähde vuadattas saa.

Ei muar puhunns sanaka, mutt ko itk, tillitt vaa ja vede juaksivas silmist niingo rännist. Mnää pakkasi jo oikke sekkoman gaikest tämsest, mutt viime mnää pääti, ett mene mar mnää sendän gattoma, mimne se Vilkk sillo on, go hänen dähtes ilost itketä. Ja mnuun däyty sanno, ett ko mnää oti ove lippahan gii ja pyäräyti itten sisällt Tasala salihi, ni mnuu sisikunnasan tunnus juur samallt tavallk, ko enne mailmas lukuvooroll mennes. Mutt sisäll mnää meni ja istusi sali ovipiälehe. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett mailm näytt muuttunnuld mnuu silmisän, go mnää hetke aikka siin istunn oli. Salim beräll istus Vilkk pöydän dakan hirmuse iso postill ja Tasala muari virskiij noka ali ja luk kovall äänellp päevä evangeeljumi. Kyll mnää se näi, että hän mnuu huamatt, ko mnää sisällt tlii, mut ei se poik vaa oli mnuu näkevännäs eik hyvä päevä sanonnk, ko luk ettippäi. Mnää kopistim biippun saappangorkkoan vastan dyhjäks, pisti sem blakkrihin ja ajattli itteksen: "Ova maaren däsä oikke niingon girko meno, annast katto, mitä täst lopuks tleeka."

Mutt Vilkk pit harttast vaa asjas pääll ja luk sem bäevän deksti selitykse loppuhu astikk. Ja ko hän se ol lukenn, ni hän ott virskirjan gättehes ja rupes veissama se numron 254, ko aika: "Valitan vaikkiast kans kuningas Davidin". Ko mnää valla hyvin daisi se virre ja nuati eik mnuu äänenikkä niit kaikkjan goohomppi ol, vaikkan se itt sano, ni mnää oti nuattihin gii ja rupesi hurauttlema joukko. Muarikim bist ittes sisälls salihi ja yhdys kimjäll äänelläs ja semsill värisevill, vanha-aikkasillk kruussauksill veissuhu, nii ett kuulus oikke juhlaliseld, ko mes siink kaikin golme veteli stää virtt, nii ett Tasala sali akknat tärisivä. Ja muari silmist juaks vesi koko aikka. Ko sitt nek kuus värssy oliva veisatu ja Vilkk ol lukenn Herra siunaukse ni hän dul mnuu tervettämä ja rupes pauhama mnuun gansan niingo ennengi. Tasala muar toi meillk kaffett; auringokin dirkistel hetke aikka sisäll ruudust, katava oksat tuaksusiva laattjal ja meill ol oike lysti, ko mes siin istusi ja join gaffettan.

Viime em mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Kyl mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks".

— Em mnää mikkä hurskas ol, mutt sapati mnää pidän gunnjas, vastas
Vilkk.

— Nii oikke, mnää nää se ja meinangi vaa, ett näi se parast ongi. O oikke, mutt mnää tahdoisi vaa vähä niingo muistuttas snuu, ettes snää enne niim bali väli pitänn, mikä päev viikkos me hulluttli.

— Engän daitannp pittä, mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy muutta elämätän.

— No, se o viss se. — Mnää tahdoisi vaan diättä, mikä kamal snuull on dapattunnk, ko snää semssem bäätöksehen dull ole. — Kyll mnääki ole mond kertta ajatell, ett meijän darvittis ruvet elämätäm barandama, mutt ei mar siit vaa ol valmist tull.

— Nii händ, ei olt tull valmist eik tleekka ennengos saas semse varotuksen go mnääki. — Kuulestis, uskoks snää, ett o synd tehdt tyät pyhäpäevän?

— Eskä snää tiäd, mutt mnää tiädä. Istust nyt hilja, ni mnää juttlen goko asja. — Tiädäks, mnää sain getu eilä.

— Op perhan, vai luanist snuu jäll! Sitt pidetängi juhla tänäp ehtost, ko se kiskota. — Mep pruukkasi näättäk kiskot yhdes kaikk ketuk, ko Vilkk sai, ja sillo Vilkk pist ain dodiks.

— Älä kir, sanos Vilkk. — Stää ei nyljetäkkän dänäpä eik todiakka juad. Tänäp o sunnunda, tiäds se.

— Älä kir! Nääks, siit ketust ei saa nahka pois pyhäpäevän, vaikkas kuik koitaisi.

— Siin o ny vaa semne este, ett selväst näke, ettei pyhäpäeväns saas semssi turhi toimitta. — Ko mnää se sai eilä, ni se kerkes jäätymä, ennengon gottip pääsi. Se ol juur jämt niingo yks jäänglimpp. Mnää olsingi muuton dulls snuu eilä ehtost hakema ja me olsi yhdes kiskonns se. Mutt ei jäätynny kettu kukka rupp nylkemä ja sendähde mnää pistingi sem bakartuppaha sulama ja ajattli itteksen, ett tänäp aamust mnää se nylje yks kaks. No niin, dänäp aamust se kyll ol sula ja notki ja mnää rupesin goht toimeihi. Ja kaikki käveki hyvi, siks ett mnää pääsin geskkohta kaula, mutt sillo oliki juur jämt stopp. Sen gauemaks ei nahk lähtenn. Mnää vedi ja nytkesi, auti veitellän ja ähkysi ja hikkoli, mutt ei nahk vaa ottann lähtiäkses, ei vaikk piru — — —

— Älä kir! sanosi mnää, näyttäksen, ettei Vilkk ollk kalljollk kylvänn jumala sanatas.

Mutt ei Vilkk siit oikken dykännk, kosk hän gatos luinautt mnuu yhdem bahan gerra. Viime hän sendä voitt luandos ja sanos: "Nii oikke, eikä saak kirot pyhäpäevän."

Mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: "Joses snää ny vaa ol hilja ja kuulustel, mitä mnää sano, ni mnää jätän goko asja selittämät. — — Nii oikken, gaulan geskpaikoills saakk nahk läks hyvi, mutt siit ei ettippäi ei vaikka pi — — nii, vaikk pimjähä astikk olsi rehkinn."

— Älä nyk koohoijas, se sitt vast klookk kett ongi, mennästis kattoma stää. — Kyll kait stää sendän gattos saa, vaikk ongim byhäpäev.

No, me läksi sitt Tasalam bakartuppaha ja kyll kaikk näytt olevas, niingo Vilkk ol selittänn. Siällk killus kett kados kinnerpuus ja pualväli kaulaha saakk nyljett nahk hipas tuva laatijat.

— Kas nii, sanos Vilkk, — tosa o varotus. Rupp toimeihi vaa, jos miäles teke, niis lakka maalissi pyhäpäevän ajattlemast.

Mnuun däyty sanno, etten mnää sillonga viäl luull muut, ko ett Vilkull ol jäll jotta jekku miäles. Mutt olkkon guit tahanas, tuumali mnää itteksen, heiti jakum bois yld, kiversim baeda hia ylös ja rupesin dyähö. Mnää ole eläisän mond elukka ulos heijä nahastas ajann ja mond kettuakki, ni ett mnää luule vähä ymmärtävän näit asjoit ja tiädä se, ett kon gerra vaa saa käpälä ja saparak klaariks, ni ei mittä muut kon griuskuvee vaa, kyll nahk vissi lähte niingon dyhjä tehde. Mutt tämä nahk ei lähtenn, jos uskott taikk ei. Mnää vedi ja vedi ja mnuu harmitt ja pelguttiki jo viimeseks, mutt nii se vaa ol, ko olis koittannk kaljot traaksip paikoildas.

— Reppi rikk! Pahustak sills sitt väli on, guit tämse nahan gäy! Es sunkka snää tätä myyd mein. Eik tämä mikkän gett olk, kyll maares se ymmäräk, kos nääk, kui mnää täsä vähtä ja hikkole, eng vaa saa nahka lähtemä. — Vanh-faar tämä o eik mikkän gett.

— Olkko sitt Belsebuub itt, mutt ko arkki tlee, ni vissi mnää häneld naha ota ja myyn gahdellttoist markall.

Sillo mnuu rupesiva Vilkum buhek kammottama ja mnää pisti jakkun yllen ja läksim bois. Vilkk tul peräs, me meni salihi jäll, veisasi yhde ehtovirre ja joim bari kuppi teet. Ja ko mnää läksi, nin Dasala muar itk jällp piäne loraukse.

Seoravanp päevän Vilkk tul meill ja vihels tullesas, nii ett mnää jo aikka, ennengo hän ove avo, tiäsin, guka siält tulos ol. Kyll se poika ny jäll ol endselläs, lakk ol toisellk korvall ja silmä vilasivap pääs niingon gärpp kiviroukkjos.

— Tomsellp päälläk snää ny jäll ole, vaikkas eilä sais semse varotukse? kysysi mnää.

— Älä kohis, sanos Vilkk, ei ny ols sunnunda. — Ja siit ketust ei puhut enä mittä. Se pahus ol nääks joskus joutunn jäneksem baulaha. Lang ol katkenn ja jäännp piukka ymbärs kaula. Sendähde ei nahk lähtenn. Mnää olen dänäp tutkinnas se asja. Arkkipäevän o miäs sendäm bali rohkeve ko sunnundan.

Nii, semne se asi ol. Mutt Tasala muar sure viäl nykki, ett Vilku elämäm baranus kest vaa yhde voorkaude. Ja mnää, ko joudum bitämä Vilkku esikuvanan, dykkä, ett kyll o syyt surrakki.

Ko Raumall ol saatt merikoul ja ruvettin dekemän gapteenej ja styyrmannej siäll Vänni sillan gorvas, nin gukast mar sinn olis mennk koulum bengill istuma jos ei Tasala Villk. Nii händ, hän go semnen girimiäs ol, hän ol tiätystengi ensmäine miäs pistämä nimes sen goulun girjoihi. Kyll me hänest koitim bilkka tehd ja kysysi häneld, eik hänehe jo tarppeks järkki ajett siäll Heurthenin goulus.

— Ei maarenga, ei stää piom bohjan gautt pali päähä menn; olett kaiketakkin des se ittestänn huamann, vastas Vilkk, niingo hän olis oli viissave ko me ja niingo siäll Heurthenin goulus olis koitett klopoll mändät järkki meijäm bäähän. Kyll Vilkk se vaa hyvin diäs, ett stää muist syist käytetti ja ett stää Jumala lahja hyvin dasasest tul jaettu mnuu ja Vilku ja Iiron geske. Eng mnää ol viss, vaikk se olis hyväki meillt tehn.

Mutt olkko se asja lait kuit tahanas, summ se vaa ol, ett Vilkk käve yhden dalven girja ja kartak kainlos Vännin goulus ja ko suvi tul, ni hän seilas styyrmannist Saksareisuill. Sillo mnää vast äkkäsi, ettei se Vännin goul ollukka niit kaikkja hullumppi alstandej ja seoravans syksyn istusi mnää jo itt Vänni sillan gorvas. Ja ko mnää talve oli siäll hikkoll ja ajannk kaike mailma viissaudek knuppihin, ni sillt tavalls se jutt lopus, ett ko vede aukesivak keväll, nin Dasala Vilkk ol vanha Minervan gapteenin ja mnää styyrin. Hakkri Iiro me otin gonstaapliks, se ol luanoline asi. Stää poikka ei saatt, näättäk, kouluhu, vaikk olis ihmeit teht.

— Ei sinns sendä jokane järjestäs mennä, sanos Iiro, — kukast sitt enä mastohon giippe, jos mek kaikk täsä kapteeneiks ja styyrmanneiks ruppe ja kävele sikar hamppais ja käde houssuim blakkreis. Ei pojak, kyll niit merimiähi sendän gans tarvita ja pikioravan mnää ole meinann elä ja kuall.

Siihe se asi jäi. Mutt vaikk meist ny ol tullp päälysmiähi, ni em mes sendä Iirot vasta mittä ylppeytt osottannk, kom bidi händ kambraattinan niingo ennengi. Vilkus pakkas kyll asuma vähä semmost herrastlemise henkki, mutt se tul esill vaa sillo harvon, go hän ol saann jongun glasi liiveihis. Sillo ei hän enä sanonnukka, niingon davalisest: "Kuulestis Iiro", muttkon gäytt ain garahtääri ja sanos: "Kuulkkast konstaapel, nyt teijän däyty tehds se ja se", taikk: "Tiätäköst konst, kuis se asja lait o", j.n.e.

Nii händ, semne oikke hän ol ja — niingo sanott — ny olttin gaikin golme Minervas ja painetti Saksa kohde, nii ett rytis. Olitt yks lauanda ehto, ko mes siink kryssäili Ryygeni saarem baikoill. Meill ol kaunist ilma ja Vilkk käsk mnuun gajuttihi; met tei ittellem biänen glasi ja istutti sikari suus ja pauhatti muinassi. No, ko siins sitt istutti ja voitti hyvin gaikin davo, ni Vilku silmäk kiäpautiva yhtäkkin gajuutin gattoho, ja ko hän näk siälls signaalrakettkimbu, ni hän ol koht valmis vehkeines.

— Jaaha, Kalkke, kosk täsä muutongi lysti pidetä, niim bäästetäst yks rakett.

— Ei mar päästetäkkä, sanosi mnää, kyll maares sen diädä, ett semne rakett merkitte, ett me ole henge hädäs; pelastuspaatt tliis tänn ja mes saisi jongun duhane sakko, ko ole heit narrann; nii ett ann ollp päästämät vaa.

— Jaa-a, snuu jutuisas taitaki ollp perä niingo Järmberi valheis. Mutt otetast sendän dua kimpp alas ja katota heit. Tiädäks, nii vanh merimiäs ko mnää olengi, niim, beevele viäkkö, mnää en diäd, kui raketej ilmaham bäästetä. Ja mnuu miälestän jokatte merimiähe sendän darvittis taittak kaks konsti, uid ja raketej päästä. Mutt kui moni meist niihin doimeihin bysty?

— Kyll snuus o oikkeus. Em mar mnääkä sunkka vaan diäd, kui raketej ilmoihi lennätetä.

Sillaikka Vilkk ol siäpann rakettkimbu alas ja ottanns siit erinäs yhde oikke aika junkkri. — Siin mes sitt syynäili stää kaikim buali. Sikari mep pidi seikan dakan, sill ett me ymmärsim beljät stää pahust, ko se siin makas pöydällp pirun gurej täynn. Viime Vilkk sanos mnuu: "Käskest se konst sisälls, se o seilann ammeriikkalaisis manuuareis, kyll mar se nämäkki vehket tunde."

Mnää käski Hakkri Iiron gajuuttihi. Vilkk tarjos hänells sikari ja kysys sitt "Tietäkös konst, kui raketej päästetä?"

— Tiädä oikke. Kuingasten diädäis, vaikken olekkan dalvkaussi Vänni sillan gorvas istunn, sanos Iiro, sytytt sikaris ja vet semssi sauj ko heinleivisköit. "Kattokast, tosa papertollo alapääs on dämä langambätk ja toho noim bistetä valu", lisäs Iiro ja sojott sikaris päi stää langam bäät. Mutt stää ei hän oliska saannt tehd. Se langam bahus rupes, tiädättäk, pihisemä ja kipenöittemä vähä jumalattomast, ja sillo em me ymmärtänn enä muut, ko ett ny om bako paras. Ensmäiseks pyäräytt Iiro ulos, sitt mnää ja viimeseks Vilkk, niingon gapteeni velvolisus ongin, go merell hädäs olla. Eik Vilkk enä kerjenn ovi peräsäs kiip panema.

Me lyyhistysi sitt hissuksis kajuuti seinän daa ja odoti, mitä pit tleema. Eik meijän gaua odottat tarvinn, ennengon gajuutt ol niingon ilmvalus. Ja voi tuhane juhanest stää jytinä ja prätinä, stää paukkna ja puskomist, ko siäld kuulus. Kaikist merkeist me ymmärsi, ett se raketim bahus nyk koitt ylös ilmoihi, niingo semste luand o. Mutt ny ei häm bäässykkä ja kotei häm bääss, ni hän lens, niingo mek kropinoist ymmärsi, seinäst seinähä ja laattjast kattoho ja kadost laattjaha ja koperoitt kaikk nurka läpitt niingom baha tullvahtmestar. Mnää ajattli siins suutuksisan itteksen, ett koit ny vaam boik, koit parastas, kyll se turha olit taita. — Mutt Vilkk väris mnuu viäresän niingo langvyht. Mnää lohduti händ ja sanosi: "Älä yhtä hual, anda häne ny aikas pyristellk, kyll häne viime vissi leppyt täyty?"

Enemppä ei Vilkk keijenns suustas saama, ennengo eläm siällk kajuutis muutus juur hiljaseks ja me näim biäne välädykse ilmois ja kuuli hetkem bääst oikke lujam baukaukse. Vilkk konttas laevam beräbualehe ja kysys Savilan Gyärild, ko seiso ruaris: "Näiks mittä?"

— Jo se men, sanos Kyär ja haukkas aika palase leipkyrsästäs. Sill ol, aingo se ruaris seisos, naru kaulas ja narus killus leipkyrs.

Ny me ymmärsi, ett rakett ol löytänn ulos ovest ja meild pääs helpotukse huakkaus. Mentti siit sitt kajuuttihin gattlema ja siälläköst vast sekasotku ol. Kyll se rakett ol kaunistengi siäll askroinn. Ei viikko enne joulu ol missän gaikk nii riipi raapin go Minervan gajuutis sillo. Siäll oliva merikorti ja talriiki, leivämbalase ja rommi, jaku ja liivi, ja kiikri ja värki yhdes rymssys, ni etten me luuli niistkoskan dolkku saavan. — Kamal sisu semses raketis sendä on, gyll sen däydy jokatte sannok, ko o olls semsten gans tekemisis.

Me rupesi sitt vähitellen goittama siivot siällk kajuutis ja kyll siin — niingo sanott — siivomist oliki. Hiki tukas siint tyät tehti. Mutt juur ko me oli saamaisillas kaikk vähä sinnppäin go ennengi, ni mek kuuli ett täkillk karatti ja mäikätti. Vilkk pist pääs ulos kajuuti ovest ja huus: "Mitäst tes siäll ny äkseeratt, poja!"

Mutt ei siin ollp pali huakkamise ja fundeeramise aikka. Vilkk ja mnää meni ulos kajuutist ja samall hetkell astus pelastuspaatim bäämiäs yli reelingi ja rupes saksatas sopottama. Mutt em mes saksa osann, Vilkk eng mnää. Ei stää kiäld kukka merimiäs op, vaikk olis kui mond kertta Rauma ja Saksa väli laahann; toist se o, se engelskan giäl, stää merellp puhuta ja osata. No, nii, mitäst täst, mes seisosin dotisin niingo Laustim bundar ja sakslainen giros ja pärmänttäs. Mutt sillon duliki Iiro kajuutist ja sakslaine hyppäs koht häne ettes. Se luul häne vissin gapteeniks, ko hän viimeseks tul. Ja vähä aika ramariika Iiro siins saiki osalles. Mutt Iiro kuulusteli vaa niingo muin miähin, ja ko sakslaine lopett puhes, ni Iiro vastas selvälls saksan giälell: "Niks". Saksalaine jälls sopottama, nii ett vähä henkki ol, muttko Iiro sai suuvooro, ni hän sanos taas saksaks: "Niks". Sakslaine suutus ja hyppäs paattihis, mutt Iiro kiukustus kans ja saikim bittä viimese sana siin riidas. Kom belastuspaatt tek lähtö meijä laevastan, ni hän huus niills sakslaisill viäl kerra: "Niks!"

Me oli vähä turkase ilossi, ett mes sillaills selkesi siit jutust, ja ko me juttli Iirollk, kui nolost meijä meinas käöds se sakslaisen gans, ni Iiro meinas: "Kodett mnuu koht hakeman dull, vaikk se hyvin diädätt, ett mnää saksa taeda."

Ja nii se kyll oliki. Se Iiro ol vähä taetav miäs, vaikk ei se ollp pali koulu käynn. Se uis niingon gala, tais päästä raketej ja osas päälsem bäätteks vielä saksaki. Eik stää lainkka sitt ol ihmettlemist, ett meijä laeva väkiki meinas, ettei jokattes astjas olekka semmost konsti ko vanhas Minervas.

Siit on gymmengund aastaikka takasin, gon Dasala Vilkk ja Hakkri Iiro tliiva meill ja kekkasiva mnuu oikkem bahom bäevi. Hetke aikka he istuskliiva ens ja juttlivak kaike mailmattoma, mutt viime Vilkk sanos: "Kuulestis, Kalkke, nys snuun däyty tehd meillp piäne veissumbätkä siit meijäm brankkoorilaiste reisust Turkkuhu."

— Eks snää mittän diäd? vastas Vilkk. — Koko kaupung siit juttle. Nääks, eiläm balo yks talo Turus ja Nuurberillt telefornatti siit koht, ko valuvaar algo. Hän ilmott se meijäm balokunna varusmestrill ja tämä lähte koht kokkoman gymmengund miäst, lainata Östmannild heonem, banna yks pruutt lammuskoill ja lähdetän Durkkuhu valuappu. Mnää näi itt, ko nep poja läksivä, ja kysysi heild, mihi he ny menos ova. "Turun gaupung palaja me lähde appuhu", sanos varusmestar ja löi heost selkkä. — Mutt Ottla ahte all he olivat tulls siihem bäähä, ett kyll mar Turk palaman gerkke, ennengo hes sinnp pääseväkkä ja tliivakkin gotti jäll. — Eks snääkin dykk, ett se ol vähä liia hättänen deko?

— En diäd, mnuu miälestän o ai hyvä, ko olla auttamisen doimeis täsä mailmas.

— No nii, olkko nys sitt niingi, mutt soveis mar snuu siit sendäm biäne veisun dehd?

— Soveis oikke snuu siit veisun dehd, sanos Iiroki, — ja sen darvittis olls semne, se veis, ett se menis tämä nuati jälkke.

— Ol ny verka, sanosi mnää, — em mnää teill mittä veisuj rupp tekemä, en ainakka, ennengo saan guull, mitä tet teett semsell.

Sillo Vilkk rupes selittämä, ett palokund teke piäne retke ensmäis sunnundan ja ett hän ja Iiro sillo neljä viide muu miähen gans olis olevannas nek, kon Durkkuhu läksivä ja ett he veissaisiva ne värsyk, ko mnää tee.

— Om mar teill vaan guri, sanosi mnää, — ja kyll mnää teills se veisungin dehdt taedaisin, gosk teill o ni sopev nuatt. Mut sill ehdoll mnää se sitt tee, ettett saas stää levittä ymbärs mailma mnuu ja palokunna harmiks.

— Mitäst mes stää levittämä ruppeisi, em mar ruppekka. — No, se asi o sitt sovitt! Rupp koht toimeihi vaa. Kyll Iiro ja mnää auta snuu, ett siit kelvolinen galu tlee.

— Ol vai ol, Vilkk, sanosi mnää. — Ei siit mittän dul, jos te mnuu auttama ruppett, eik semssi veisuj sendä niim bian dehd, kon de luulett. Mutt jos tleett huamen dännt tälls samall aikka, ni saada nähd, jos se olis sattunn valmistuma. — Kyll sen guule kaikist, ettett te ymmärrt tämsist asjoist mittä.

Mnuu ol oikke miälen hyvä, ko mnää sai heit vähä kolhit tällk kertta. Mnää tiäsi, ettei nep pojak kahde olis saann minkkälaist veissu kokko, vaikk hek kyll oliva valmi nälkkimä ja korjaleman doisen dyät sill alall, niingo stää mnuu meripoikkatte veissuangi esimerkiks. Eik he uskaldannp puhhu mnuu vastangan, go he ymmärsivä, ett, jos mnää suutuisi, ni ei heijä juanistas olis tull mittä.

Nii händ, pojas saiva niäll harmis ja ko Iiro ol trallittann viäl stää nuatti, siks ett mnää se opesi, ni mnää käski heijä men menoijas ett mnää saisi ruvet tyähö rauhas.

— Kyll me vaa mene, sanosivap poja ja oliva nii nöyrä, ett mnuu jo pakkas tleema oikke surk heit. Mutt hetkem beräst tlee Iiro takasi ja sano: "Muist panns se asi ja siihe veissuhu, ett Palokunnam bäälysmiäs suutus heijä hättälemisestäs nii, ett hän anno heill apskeedi. Ei sendä ainaseks muttko yhdeks pualtiimaks. Ja sitt siihem bannais viäl seki, ett —"

— Ja mitä sitt viäl, tiuskasi mnää, ja sillo Iiro korjasiki luus vähä äkki.

Kyll mnää siin vähä hikkolls sitt sai, ennengo se heijän dilaukses valmistus, mutt mnää pääti, ett sem bit olema valmis seoravanp päevän ja valmiks se tuliki. Ja ko hes sitt tliivas stää hakema, ni mnää veisasi se heill ja näi se kuulus:

Nämäp poikki o vast, meit en lakk kehumast, valuvaara me huakkiast voita. Janon duska, ne vaa, ei niit samoma saa, vaikk mek kyll stää ni ahkerast koita.

Mutt se Nuurber ol miäs, ko se ilmottat tiäs, ett Turun gaupung ol palamaisillas. Se ol perhanam baikk, vesikopp, talok kaikk palo ryähäsi juur parhamillas.

Em mef fundeeranns stää, nämäp poja ja mnää hääräs juur, niingon doukk häärä kingus. Saatti Östmannild kaakk ja sitt pruutti yks taakk ja mentti appu, ett haijakse vingus.

Ko mep pääsi sinns sitt, ni me huamasi itt, ett Turun gaupung ol juur vanhas paikas. Se ol meill aika fomm ja met teingin "grugom", ko meijä Ruskon ol huilanns siäll aikas.

Ny o lopp tämä veis, se ol surkki se reis, mes sai apskeedin goht, ko siäld tilitti, yhdeks pualtiimaks vaa, sill ett prankkoor ei saa mistän dämmössinäi velikultti.

— Kyll se kelppa, sanos Vilkk, ko mnää oli lopettann, ja sitt he läksivä eik niim bali, ett olis "suurkiitost" sanott. — Mnuu harmitt sendä vähä kamalast, ettän oli heit auttama ruvenn.

Seoravans sunnundan ehtopäevällk, konei mnuull oli muutakkan doimitust, ni mnää pääti lystiksen mennk kaupungindalohon, go siäll olivas semsep palokundlaiste naamjohuvit, taikk miks heit sanota. Ja hausk siäll olikin gatellk kaike mailma hullutuksi, ko he olivak keksinn lystikseks. — No, ko mnää siins sitt kävele ja kattle ymbrillen, ni vedetä se vaate siälls salim beräll ylös ja kymmengund palokundlaist tlee naamris silmill ja pruuttak kädes sinns salim berällk, kon deaattri näytetä, ja heijäm bäämiähes ruppe veissama niit värsyj, ko mnää olin dehn. Ja joka värsy jälkke he ottiva uudestas se lopposa ja marsesiva ymbärs salim berä. Kyll mnää koht tunsi, ett se ol Hakkri Iiro, ko siinp päämiäs ol, ja ymmärsi sen gans, ett he oliva jällp pelannp prakimbeli mnuun gansan. Mutt em mnää kerjenns siink kaua fundeeraama ja suututtleema, sillett yks ja toinen, go se veisun guul, meinas, ett tomne ei olk kenenkkä muun go Anundilan Galkken dyät, ja sillo mnää rupesim belkkämä ett palokundlaise näytäisivä mnuull, mist seittmä hirtt poikk ol siint talos. — Nii händ, liässuhu mnää lykkäsi ja vähä nässist.

Jälkkembäi mnää sai sitt kuuli, ettei mnuu olis tarvinnp pakkoho lähti. Palokundlaise olivak kaikk ymmärtänn, ettei sill veisull mittäm baha meinatt.

Mutt aika kiäru mnää anno Vilkull ja Iiroll, ja se mnää sano, ettem mnää enä ikänäs rupp heilli veisuj tekemä.

Siink koht jälkken Gynttlä samant talvenk, ko met Turusakkin gäve, Vilkku luanist nii erinomasest, ett hän sai ammutuks sude. Ja sillongost hänes vast äijä ol. Eik ol ihmekä. Ei sendähde, ett sudeist siihe aikka mailma puutett oli olis, ei maare. Kaupungi nurkis nes sillon garaliva, mutt harvo heit sembualest tapettu saatti, ja ko Vilkk ny ol ambunns semsem bedo, nin goko kaupung meinas, ett se vast pyssmiäs ongi, se Tasala Vilkk. Ja Vilkk ol nii ylppi, ett valla syljeskel pisi rinnoijas.

Yks ehto mes sitt kaikin golmen giskosi se suden Dasalam bakartuvas ja ko se tyä ol teht, ni mentti salihi istuma ja juhla pitämä. Iiro ol ollk koko ehto nii hissuksis, ett mnää valla hyvi ymmärsi, ett hänell ol jotta erinomast tuumalemist, ja ko siin nys sitt istuttim böydä ymbärs, ni hän jua klasis tyhjäks, lyä sen böyttähä ett yks helin vaa o ja sano: "Jaa-a, ny ongi asi semme, ett tämä poik osta ja pyssy ja ruppe kans sussi ampuma. Ko sais vaa josta semsem byssy ett käy hyvi."

Meijä lensiväs silmä ens vähäm bystö, mutt sitt me rupesi naurama ja Vilkk sanos: "Oi voi sendän, gumssi snääkim bauha. Niingon gaikk olis valmist kos vaa saisis semsem byssyn, gon gäy hyvi. Ei, Iiro, ei se sendä vallam byssym bääll ol. Nääks pyssyn dakant tarvita ja jotta; siällt tarvitam byssmiäst ja ongost se sanott, ett snää oles siks luatt. Mnää ole syndynnp pyssmiäheks, mutt siit ei tiäd mittä, ett ong snuus stää vikka. Se on gans, nääks, yks Jumala lahi, ko anneta synttyis, eik saada oppemall."

— Nii händ, niingo se ittiäs kehumisen daitoki, mörätt Iiro pöydän dakka, ko Vilkk saarnama rupes.

Anda tullt tommost vaa, ni yks kaks nua miähe ovat tukast yhdes mnää ajattli ja tei ittellen uuden glasi.

Mutt Vilkk ol nii hyväll miälells sinä ehton, ettei Iiroka saann händ suuttuma ja hän jatko vaa saarnatas, niingo hän ei olis lainkkan guullukka Iirom buhett.

— Nii oikke, erityine Jumala lahi oikke se pyssmiähe luand o, mutt ymmärrettävästengi siin harjandumist kans tarvita. Ja hyvä pyss kans tarvita, jos jotta saada meinata. Mutt ei siinäkkä sendä viäl olk kylliks, ett pyss käy hyvi ja ett se on daitava miähen gynsis.

— No, mitäst siins sitt muut viäl tarvitais? kysysi mnää, ko rupesi jo kans tykkämä, ett Vilkk pan omias.

— Jaa, ett mitä siin viäl tarvita, snää kysy, niingo semnen gysy, kodei tiäd näist asjoist juur mittä. — Näättäk, poja, ei siin olt tarppeks ett pyss käy hyvi. Sen däyty tappak kans hyvi, sillett surkkjamppa parselli ei olt täsä mailmas, ko semnem byss kon gäy, mutt ei tap. Jos snuus olis hiukangi mettmiähe vikka, ni snää tiädäisis se. Sen diätä jokanen go vaa haulpyssylläkim bräiskyttle. Mutt ei monika heist tiäds stää, että hyväkim byss saada muuttuma semseks, ettei se tap ja hyvi harv tiätä, kuit tämne vika paraneta. — Mutt mnää tiädä sengin, go olen goko piäne ikän semste vehketten gans pelann, ja kosk meillt täsä ny o aikka ja Iiroki meina pyssy rustat ittelles, ni mnää juttlen deill niingo esimerkiks yhde jutun, go olishyväks opetukseks monell vanhemmallekkim byssmiähell. — Mutt maistetast ens näist klaseist yks tilkaus.

— Nii, näättäk, sillo alkvuasink ko mnää tähäm byssmiähe virkkaha rupesi, mnää pääti osta ittellen uudem byssy. Eik mnuu lainkkan darvinnf fundeerat, mist mnää se ostaisi. Lapi Ylikeeren Gniht o semnem byss-sepp, ettei niit ol monttaka semmost koko Suame maas, ja hänen dyyijös mnää sitt läksingin gauppa tekemä. Hänell osasiki oli valmin yks oikkem bahukse nätt ja sopev luadpyss, ja kodei siin oli hinttaka liiaks, ni mes sovesi yks kaks kaupoist. Mutt tiätystengi stää ens koitetti, mimne se ol käymä, vaikk se oikkjastas olikin durha, sill ett sen diätä koko mailm, ettei Lapin Gniht päästä kelvotond kalu pois kynsistäs. Mutt se o nyk kerra nii, ett pyssy koiteta juur niingo heostakki, ennengo se osteta. Ja nii mekkin dei. Kniht pan neli halstoopimbotum gorkki kive nokkaha, astus kuuskymmend askeld pois kivest — eik se poik astunnukka mittä mamsälli askleit — ladas pyssys ja ammus täräytt ensmäisen gorki mäsäks. Sitt hän anno pyssy mnuull ja sanos: "Ny o snuu vooros". Ja mnuun däyty sanno, ett mnää hiukam belkäsi, ettän häpäsisi itten, go mnää niim biänehe maalihi ambumam bantti. Mutt mnää sihtasingi vähä nuugaste ja flättäsi, niingo flättäsingin gorki säpäleiks. Ja kuingasteten olis flätänns, sill ett konei pyssys vaa vikka ol, ni ei olp pyssyn dakanakka, sillon go se tämsem bojan gäsis o, vaikkan se itt sano. — Nii händ, ja sitt ammus Kniht kolmanen gorki rikk ja käsk mnuu sitt amppus se neljäne. Se olis ollk kylläkki huakki tyä mnuull, mutt em mnää viittinn enä semssen doimehe ruvet, ko sanosin Gnihti, ett "Pahustak met täsä korkej palottlen, gyll mar niit vaa huushollisakkin darvita. Eik stää ny enä eppällt tarvitt, ettei tämä pyss käy. Ei maaren, gon gäyki niingo ihmse miäl."

Mnää koperoitti sitt rahap plakkristan, mutt ennengo mnää nek Knihtill anno, ni mnää kysysi sendä vissemäks vahvudeks: "Mutt tappakost tämä ja hyvi?"

Siilon Gniht katos luinautt mnuu vähä kiukkusest ja sanos: "Ei semmost tarvitt lainkkan gyssykkä mnuun dekosist pyssyistäni sen diätä koko mailm, ett ko niist vaa o luad sattunn lailssem baikkaha, nin gyll siins sitt kans o viimenem bapuruak edes, olkko elukk sitt suureve taikka piäneve. Mutt koskas eppäle, ni mnää anna snuull muutma luadi ja hiukan gruutti, niis saak kotti mennes pistä ittes mettähä ja nähd, ett se pyss tappa yht hyvin go se käyki." Nii oikken Gniht sanos ja anno mnuull viis luadi ja bualem biolist kruutti.

Mnää oikke häpesi, ettän oli semmost kysynnykkän Gnihtild, mutt oli ai mnää samas miälisänikkin, go hän mnuullk kruutti ja luadej anno, ja mnää ajattli itteksen ett kosk mnuull o viis luadi, ni mnuull o sitt viis linttuakkin, go mnää pyssyinen gottit tlee. Nii mnää tuumali, ladasim byssyn ja läksin gruunusarkka tramppaman gottippäi. Mutt ko mnää pääsi sinn Vuatla Vahtriston gohdall, ni mnää poikkesi mettähä vasemallk kädell ja rupesi linnuj vahtama. No, ko mnää siins sitt kävele, nin dlee se Häpplämberä Viku, yks niit oikke mailma lopu miähi, mnuu vasta ja kysy: "Oleks linnustusreisull?"

— Ole oikke, mnää vastasi, — osti uudem byssy ittellen ja ole stää ny vähä niingo freistamas.

Ja mnää hull annom byssyn Vikun gässihi. Se kattel stää ens joka kandild, sihtaskel sillk kolmell eri haarall, ja ko se ruakoton viime ol pannp piipum bää suuhus ja puhaldanns siihe, ni se anno se mnuullt takasi ja sanos: "Kyll se hyvi henges pitä, mutt käyköst se ja?"

— Ei, kyll stää pahust roikottat täyty, vastasi mnää, kon diäsi, ettei Häpplämberä Viku ymmärtänp pyssyst enemppä kon Diilvuaren damm taevan dähdist, vaikk hän ny ol nii viissa ja ymmärtäväise näköne. Ja nii me erosi.

Ko mnää sitt hetke aikka oli siink käveli, ni mnää vihdo viime näim byy yhdellp puuoksall, oijensim byssyn ja täräyti stää koht. Mutt jos uskott taikk ei, ni ei se paha pudonn, eikän, go lens toissem buuhu ja vahtas mnuu siäld puun dyven dakka, niingo olis tahtonns sanno: "Katost tota, ko o saannp pyssyn grapan gättehes ja sojottle ja paukuttle niingo mikäki." Mnuu harmitt vähä kamalaste se lind. Mutt älästis hual, mnää ajattli, älästis hualk, kyll snää ny luulek korjus olevas, kodei snuust näyk kom bää, mutt tiäds se, ett täsä ongi semnem boik, kon goppa luadillp pyyt päähän gosk hyvänäs. Ja sitt mnää paningim byssyn oikken duell, sihtasi stää linttu raatto päähä ja laukasi. Mutt ei pyy ko lensi pyräytt jällk kapple matka ja piilott ittes, niingom byy pruukka. Ja sinns se jäi mnuust ja siälls se o viäläkki mnuum bualestan. — Kyll se ymmärätt, kuis suuttunn mnää oli, ja se mnuu viäl enemä suututt, koden enä nähn mitta muutakka linttu taikk metäelävä, ettän olsi saann uudestas onnian goitta. Engä nähnykkän, gon durham bäite mnää siink käveli. En löytänn Äöhö-järvest suarssiakka, vaikkan giärsi melkken goko järve ja meni viäl Lensum baikoill yli joengi. Mutt semne se pyssmiähe onn o, ja kon gerra yks klumm tlee, ni niit tlee ussemangi, ajattli mnää ja rupesi odottama ett mikä harm mnuull ny viäl tulleka. Eik mnuun gaua odottat tarvinnukka.

Ko mnää olim bääss siihe Mälikän danhua suum baikkoill, ni mnää näi orava yhden goivu ladvas. Hyvi se siin näysikin, go ol Mikom bäevä aik, ettei oli lehdeijäkkä enä puis, ko joku aino siällt tääll. Mnää pysäsin gattlema stää, ko se siin istus kuusemommone etukondettes välis. Ja ko mnää stää siink kattli, ni mnuum bist päähän, ett mnää ammu sengin, gosken muutakka ols saann. Mnää sihtasi sitt stää keskellk kroppa, sanosi itteksen, ett "Kyll snääki elukk park nys siins sendä viimest kuusemommost sortteera", ja ammusin däräyti. Mutt ei orav juur pali tiättos pistänn. Eikän, gom ban vaam bari kertta: Tjukk, tjukk, ja rupes jällk kuusemommostas kiärittleemän gäpälättes välis. — No, mutt ny ova vissin gaikk metä-elävä noidutu, ajattli mnää, ladasi uudestas pyssyn ja ammusi jäll. Mutt ei siit sem baremppa tuli, siäll orav vaa istus koivus niingo muin miähin, eik muut tehnk kon gääns selkäs päi mnuu niingo olis meinann ett "Koitastis kert täldäkkin gandild, taita luanistap paremi."

— Vai pilkka snää mnuust ruppet tekemä — ajattli mnää, ladasi jällp pyssyn ja ammusi uuden gerra, vaikkan oli niin suuttunn, ett koko ruumin väris kiukust. Orav kimmat vähä äkki ylös, heitt kuusemommoses menemä ja kas näim bainaman goivuladva ylimäisse nippuhu. "Vai ylöspäi snää pakka, ko mnää snuu alas koita" — kihisi mnää kiukuisan ja rupesim banema uutt ladinkki pyssyhyn. Mutt sillo mnää huamasingi, ettei mnuull oli enä yhtikä luadi jälill. Se mnuu vast kismitt, eng mnää harmeisan taitannt tehd muut ko heriti nyrkkiän sill oravam bahall ja sanosi: "Nääks, semssi puffej tääld annetam, berhanam bihknokk." — Kyll mnää ny ymmärsi, ett mnää oli saanns semsem byssyn, gonei tap, ja semne o, niingot sanott, viheljäinen galu. — Mnää läksingi sitt kotti oikke aika kiäru. Ja ko mnää pääsi sinn, ni mnää pani sem byssym bahukse naulaha ja pääti, ett ko mnää saan Gnihtin kässihin, ni mnää sano hänell oitis päi silmi, ett hän o mnuun gekann.

Eik ollk kulunn kom bari päevä se jälkke, nin Gniht tul meill ja mnää anno hänell oikke aika pyhkes siit pyssyn gaupast. Mutt ei Gniht ko nauro vaa, ja ko mnää oli saarnan lopettann, ni hän gysys: "Ekköstis snää andanns stää pyssy viärän gässihi, ennengos sill rupesi linnuj ambuma."

— Viärän gässi! — mnää sanosi — kene viäran gässihi mnää se andann olsin, godei mnuu vastangan tuli yhtä ihmist, mutt ko se Häpplämberä Viku, ja se ei ole mnuull mikkä viäras enemppä kon deillekkä.

— No, annon gaiketakkin, go häm byys kattos stää — ja nuugaste hän stää syynäliki ja sihtas sillk kolmell eri haarall.

— Siin oltti, sanos Kniht. — Vai kolmell haaralls se sihtaskel. Oles snääki sendä aika viti, kodes tiäd, kuip pyssy hoideta. No annast kuuli, mitä hän viäl tek sillp pyssyll?

— Mitä hän dek? Ei hän mittä muut sitt enä tehnykkän, gom buhals siihem biipu suust ja sanos, ett "kyll se vaa hyvi henges pitä." Pahukse halju, pit kaiketakki se henges, ko se täödes ladingis ol.

— Aim baremppa ja paremppa, sanos Kniht ja nauro nii ett ol vallan gaksingerro.

— Eks snää ymmär, ett Viku o noitunns snuum byssys. Nääks, se ei olis tehn mittä, jos snää olsi andann hänen kattos stää, muttko snää anno hänem bidells stää, ni sillo hän sai sen durmelluks. — Se verram bidäis sendä jokattem byssmiähen diätämä.

— No, om mar hän nyk klookku sendä. Vai siinäk sitt vika ongi, ett mnää vallan dyhjä paukuttli? — Saadang semne vika enä paranettukka?

— Saada händ, kon gonstit tiädetä. Ja kyll ne myäs tiädetä. — Se pyss ei tarvitt ny mittä muut, ko ett se panna maantiändrumbu ali, vähä ennengo joku ruumis se ylitten guljetetan, daikk ettäs ammu hoppikuulallk, kos ensmäitten gerra ny jäll linnustama menes sillt, taikk ladas se eläväll hoppjall ja ammus se ladingim bäim bohjast. Sitt se tappa niingo ennengi, mutt älä vaa anns stää toist kertta turmell, muist se ja hyväst ny.

Seoravanp päevän mnuull ja Tiula Fretull ol sitt vähä kamala vähti, ko stää pyssy huussama ruvetti. Mnää oli ostann apteekist elävähoppja, ja Fretu ol oikken gompassi jälkke hakennp pohjose, ja kon gaikk sitt ol saatt klaariks, ni mnää ammusi se elävähoppja Staketintaustan galljoihi, nii ett yks tömäys ol vaa.

Mutt ko se ol teht, ni Fretu meinas, ett olis mar oikke lyst nähd, ett paranusikost se nys siit kuurist.

— Lysti oikke stää nähd olis, tuumali mnääki, — kodei ny ol yhtä varestakkan duallk kalljoill ett sais freistat.

— Ei maare niit sillo olk, ko niit tarvitais, vaikk he muuton dosa rääkyväp päevkautte, ettei heild leppo tahds saad, vastas Fretu ja kattel ulos akknast. Muttko hän siin hetke aikka ol vahdann ymbrilles, ni hän nous vähä äkki ylös, nyhjäs mnuu kyynärpäälläs ja sanos: "Katostis pahust, tuall naapurtalo navetan gadom bääll makka Korpplaiste muarin gollkatt, amms se, niis tee hyvän dyä samas, sill ett nii saastast elukka ei olt toist täsä mailmas ko se katt. Se on, diädäks, niin gamal tapplema, ett kaikkitte muitte ihmisten gateild se repele silmä ja korvap pois pääst, ja tosa se nauku ja parku yäkautte nurkis, niingo Jumal olis andanns sen doime hänell oikke urakall. Ja niin gamal se o sitt viäl varastamangi, ett se viä lihap padast kuumald hellaldakki. Se katt on, diädäks, koko korttelkunnam bainajaine."

Semssi oikke Fretu pauhas ja mättäs semse synnindaaka sen Korpplaiste muarin gollkati niskaha, ett mnää tykkäsi, ettän teksi oikke hyvän dyän koko meijän gristelisells seorkunnallen, go mnää se elukam bäästäisim bois päevild. Ja nii mnää sitt ladasim byssyn, avo akkna, sihtasi stää kauhja elukka siinnätte väli ja ammusi flajauti. Mutt ei koll jäsenem bäätäs värkättännk, ko makas auringom baistes juur niingo ennengin kondi oikkjan.

— Ei kureist ols, sanos Hull-Reikk, mnää tuumali ja Fretuki meinas, että kyllkaiketakki se pyss pysy semsenk, ko Häpplämberä Viku ol se laittann.

Mutt juur ko mes siink kiukuttli ja kattli stää katti, ni me näin, gon Gorpplaiste muar tlee pihallt tass kädes ja riäska tassis ja ruppe haukuttleeman gattias alas kadom bääld. Mutt ei se paha vaan dull. Fretu kattel ihmeisäs stää peli vähä aikka, mutt yhtäkki hän ol asjois kii ja sanos: "Kyll snuum byssys ny jäll o reedas; tiädäks, tua katt on guall; mnää tunne sem bruuri ja tiädä, ett se tliis alas niingo yks kihaus riäskatas syämä, jos se olis hengis."

Ja nii se oliki. Korpplaiste muarin gatt ol pois hengild ja se olikin guall nii äkki, ettei kerjenn häälättämängä, ennengo hän ol unhottannt tapplukses ja parkumises ja varastamises. — Kyll se Kniht vaan diäs, kuip pyss paranetan, go se o noidutt, ja nys sen diädätt tekki. Eik teijä lainkkan darvitt ruvet toiste ihmisten gatej ambuma uskon vahvistukseks. Eikän darvittekka, ja hyvä ongi, ettei tarvitt, sillett mnää tiädä sanno, ettei semsest saa mittän giitost, ko valla harmi. Vaikk sama se o; ne harmi ova oll ja menn, eik nek kuult tähä juttuhu. Mnää olengi vaan goittanns selittät teill, ettei siinn olk kyll, ett pyss käy. — Kyll se käymäst pia lakka jos ei stää hoittat taed, — Kas niim, boja maistetast jäll!

Ja ko mes sitt oli maistann ja hetke aikka fundeerannk kuki omias, ni Iiro sano: "Saamare säseräk kapena nep pyssys sitt sendä ovakkin, guulem. Mnää anna vissin goko kauppan lahot paljaihi meiningeihi."

Ja silles ai se Iiron gaupp jäiki. Kyll sude hänem bualestas saiva loikkroit vaikk pisin gaupungin gaduj.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MNÄÄ JA TASALA VILKK JA HAKKRI IIRO: RAUMLAISSI JAARITUKSI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro: Raumlaissi jaarituksi

MNÄÄ JA TASALA VILKK JA HAKKRI IIRO

SISÄLLYS:

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE