Produced by Tapio Riikonen

PYHÄN JULIANUKSEN LEGENDA

Kirj.

Gustave Flaubert

Suom. Maija Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1911.

I.

Julianuksen isä ja äiti asuivat linnassa, joka oli rakennettu keskelle metsää, kukkulan rinteelle.

Lyijysuomukset peittivät kulmissa olevain neljän tornin suippoja kattoja ja muurit nojasivat kalliopohjaan, joka laskeutui jyrkästi vallihautaan.

Pihan kivitys oli siloinen kuin kirkon laattia. Pitkistä, lohikäärmeenkidan muotoisista räystäskouruista syöksyi sadevesi säiliöitä kohti, ja ikkunalaitteilla kukkivat joka kerroksessa basilika ja heliotrooppi maalatuissa saviruukuissaan.

Seipäillä eristetyn aitauksen sisäpuolella oli ensin hedelmäpuutarha, sitten kenttä, jossa oli erilaatuisten kuvioiden muodossa kukka-istutuksia, lisäksi varjoisia viiniköynnosmajoja ja leikkirata linnan poikia varten. Toisella puolella oli koirakoppi, tallit, leipomatupa, viininpuserrushuone ja vilja-aitat. Viheriä laidunnurmi levisi ympärillä, sekin vahvan orjantappura-aidan ympäröimänä.

Oli eletty rauhan aikoja niin kauan, että nostoristikko ei enää laskeutunut; vallihaudat olivat täynnä vettä; pääskyset tekivät pesiään rintasuojuksen ampumaloviin; ja jousimies, joka päivät päästään kulki valleilla, palasi vahtitorniin niin pian kun aurinko paahtoi liian kuumasti, ja torkahti uneen kuin luostariveli.

Sisällä kiiltelivät joka suunnalla rautakiskoitukset; seinäverhot suojelivat huoneita kylmältä, kaapit olivat täyteen sullotut liinavaatteita, viinitynnyreitä oli kellarissa rivi rivin päällä ja tammiarkut rutisivat rahasäkkien painosta. Asesalissa nähtiin lippujen ja jalojen eläinkallojen keskellä aseita eri ajoilta ja eri kansoilta, alkaen Amalekitien lingoista ja Garamanttien heittokeihäistä Saraseenien miekkoihin ja Norrmannien panssaripaitoihin saakka.

Keittiön vanttera emäntä sai härjän padassa kääntymään. Kappeli taas oli komea kuin kuninkaan rukoushuone. Olipa eräässä kolkassa roomalainen saunakin, mutta linnanherra kieltäytyi sitä käyttämästä pitäen sitä pakanallisena tapana.

Kääriytyneenä ketunnahkaturkkiinsa hän kuljeskeli talossaan, jakoi oikeutta vasalleilleen ja sovitteli naapuriensa riitoja. Talvella seuraili hän lumihiutaleiden putoamista tai luetutti itselleen vanhoja tarinoita. Ensimäisenä kauniina päivänä teki hän muulillaan pieniä retkiä vihertäville viljavainioille ja antautui juttuun maamiesten kanssa sekä jakoi heille neuvoja. Monen seikkailun jälkeen oli hän ottanut vaimokseen erään ylhäissukuisen neidon.

Tämä oli hyvin vaalea, ylpeäluontoinen ja vakava. Hänen päähineensä heltat hipoivat ovien kamanoita, hänen pukunsa laahustin viisti maata kolme askelta hänen perässään. Palveluskuntaansa piti hän luostarimaisessa järjestyksessä; joka aamu määräsi hän palvelijoille heidän tehtävänsä, piti itse huolta hilloista sekä lääkkeistä ja voiteista, kehräsi ja ompeli koruneulouksia alttariliinoihin. Hartaasti Jumalaa rukoiltuaan sai hän pojan.

Silloin syntyi linnassa suuri ilo, ja tapahtuman johdosta pantiin toimeen pidot, joita kesti kolme päivää ja neljä yötä ilotulien valaistuksessa, harppujen soidessa, vihreissä lehmustoissa. Siellä syötiin mitä harvinaisimpien maustimien ohella kanoja, jotka olivat suuria kuin lampaat, vieraille huviksi oli kääpiö sotkettu leivokseen ja sukelsi siitä juhlan aikana esiin; ja kun kivivadit vierasjoukon alati kasvaessa eivät enää riittäneet, juotiin norsunluusarvista ja kypäristä.

Nuori äiti ei ollut läsnä näissä juhlissa. Hän pysyi rauhallisena vuoteessaan. Eräänä iltana heräsi hän ja huomasi ikkunasta sisään katsovan kuun valossa varjon liikkuvan. Se oli munkkikaapuun puettu vanhus, köysi vyöllä, kerjäläisreppu olalla, ulkomuodoltansa täydellisesti erakkoa muistuttava. Hän lähestyi nuoren äidin vuoteen pääpuolta ja sanoi hänelle liikkumattomin huulin: "Iloitse, oi äiti, pojastasi on tuleva pyhimys!" Linnanrouva oli huutaa, mutta kuun juovaa myöten varjo kohosi hiljaa ilmaan ja katosi. Ilolaulut pidoista kaikuivat entistä kovemmin. Hän kuuli kuin enkelien ääniä ja hänen päänsä vaipui päänalukselle, jonka yläpuolella riippui marttyyrin luu kiiltokivikehyksessä.

Seuraavana päivänä kysyttiin palvelijoilta, olivatko he nähneet erakkoa, mutta he vastasivat kaikki kieltävästi. Olipa se unta tai todellisuutta, sen täytyi olla taivaan ilmestys; mutta rouva varoi kertomasta siitä kenellekään, sillä hän pelkäsi, että häntä syytettäisiin ylpeydestä. Päivän valjetessa lähtivät vieraat pois; mutta juuri kun Julianuksen isä ulkoportin luona saatteli viimeistä vierastaan, nousi hänen eteensä yht'äkkiä aamusumusta kerjäläinen. Se oli mustalainen, jolla oli letitetty parta, hopeiset renkaat käsivarsissa ja kiiluvat silmäterät. Hän sammalsi haltioituneen näköisenä yhteen menoon seuraavat sanat:

"Ah, sinun poikaasi! … Paljon verta! … Paljon kunniaa!… Aina onnellinen! Valtijaan sukua!"

Ja kumartuessaan ottamaan hänelle heitettyä almua, katosi hän ruohistoon.

Linnanherra katseli oikealle ja vasemmalle ja huusi häntä kiihkeästi palaamaan takaisin. Turhaan! Tuuli heräsi, aamun sumut hälvenivät.

Hän arveli tämän näyn johtuneen väsymyksestä, koska oli nukkunut liian vähän. Jos puhun siitä muille, pilkkaavat he minua, arveli hän.

Kuitenkin hänen pojalleen ennustettu kuuluisuus häikäisi häntä, vaikkakaan tuo lupaus ei ollut selvä, ja hänen täytyi epäillä, ettei ollut sitä oikein ymmärtänyt.

Aviopuolisot kätkivät kumpikin toisiltaan salaisuutensa. Mutta molemmat hoitelivat lasta samalla rakkaudella ja kunnioittaen häntä Jumalan valittuna osottivat he rajatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan. Hänen vuoteensa oli hienointa untuvaa; kyyhkysen muotoinen lamppu paloi alituisesti hänen vuoteensa yläpuolella; kolme imettäjää tuuditti häntä käsivarsillaan, ja käärittynä kapaloihinsa punakkana ja sinisilmäisenä, kirjailtuine peitteineen ja helmillä koristettuine myssyineen, muistutti hän Jeesus-lasta. Hänen hampaansa puhkesivat hänen kertaakaan itkemättä.

Kun hän oli seitsemän vuotias, opetti äiti häntä laulamaan. Jotta hän tulisi rohkeaksi, nosti isä hänet suuren hevosen selkään. Lapsi hymyili mielissään, ja oppi näin jo varhain käsittelemään ratsua.

Eräs vanha viisas munkki opetti hänelle Pyhää Sanaa, arabialaisen laskutavan, latinalaiset kirjaimet ja taidon maalata pergamentille pieniä sieviä kuvia. He työskentelivät tornihuoneessa, kaukana kaikesta melusta.

Tunnin loputtua menivät he yhdessä puutarhaan, jossa he kuljeskelivat edestakaisin, tutkien kasveja.

Joskus nähtiin laaksossa vaeltava juhtajono, jota saattoi jalkamies puettuna itämaiseen tapaan. Linnanherra, joka tunsi hänet kauppiaaksi, lähetti palvelijan hänen luokseen. Muukalainen poikkesi kutsun saatuaan tieltään ja saatettuna vierastupaan hän otti arkustaan silkki- ja samettiesineitä, jalokiviä, maustimia, omituisia kauppatavaroita, joiden käyttöä ei tunnettu. Lopuksi kelpo kauppias poistui saatuaan runsaan korvauksen tavaroistaan, ilman että hänelle oli tehty minkäänmoista väkivaltaa linnassa. Toisinaan taas joukko pyhiinvaeltajia kolkutti linnan portille.

He kuivasivat vaatteitaan lieden edessä; ja kun he olivat syöneet, kertoivat he matkoistaan, haaksirikoista vaahtoavalla merellä, jalkamatkoista polttavilla hiekka-aroilla, pakanoiden julmuudesta, Syyrian luolista, Seimestä ja Pyhästä Haudasta. Sitten antoivat he nuorelle linnanherralle näkinkenkiä kaapujensa laskoksista.

Usein pani linnanherra toimeen juhlia vanhoille asetovereilleen. Juoden muistelivat he sotiaan, muurinmurtajilla suunnattuja rynnäkköjään linnoituksia vastaan ja lukuisia haavojaan. Julianus kuunteli heitä ihastuksesta huudahdellen; silloin ei hänen isänsä epäillyt, ettei hänestä kerran tulisi valloittaja. Mutta illalla messusta tullessaan, kun Julianus kulki köyhien anojien ohitse, tyhjensi hän heille kukkaronsa sellaisella kainolla hienotunteisuudella, että hänen äidissään syntyi varma toivo nähdä hänet kerran arkkipiispana.

Hänen paikkansa kappelissa oli vanhempiensa vieressä; ja olivatpa jumalanpalvelukset kuinka pitkiä tahansa, koko ajan seisoi hän polvillaan rukousjakkarallaan, lakki maassa ja kädet ristissä.

Eräänä päivänä huomasi hän messun aikana kohottaessaan päätään pienen valkean hiiren, joka hiipi esiin seinässä olevasta reiästä. Se hyppäsi alttarin ensimäiselle portaalle, ja tehtyään pari kolme kierrosta oikealle ja vasemmalle, pakeni se samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Seuraavana sunnuntaina se ajatus, että hän voisi nähdä sen uudelleen, häiritsi häntä. Se palasi; ja joka sunnuntai odotti hän sitä, se vaivasi häntä, hän rupesi vihaamaan sitä ja päätti tappaa sen.

Suljettuaan siis oven ja siroteltuaan leivoksenpalasia portaille asettui hän reiän eteen, keppi kädessään.

Pitkän ajan kuluttua tuli näkyviin punainen turpa, sitten itse hiiri.

Hän löi keveästi ja hämmästyi, kun huomasi, ettei tämä pieni ruumis enää liikkunut.

Veripisara tahrasi kiveä. Hän pyyhki sen pois nopeasti hihallaan, heitti hiiren ulos, eikä puhunut asiasta mitään kenellekään.

Kaikellaiset linnunpojat nokkivat siemeniä puutarhassa. Hän keksi panna herneitä onttoon ruo'onkorteen. Kun hän kuuli viserrystä eräästä puusta, lähestyi hän sitä hiljaa, sitten kohotti hän ruo'on, pullisti poskensa ja lintusia putoili hänen hartioilleen niin runsaasti, ettei hän voinut olla nauramatta, onnellisena kepposestaan. Eräänä aamuna, kun hän palasi linnanpihan kautta, näki hän vallituksen harjalla suuren kyyhkysen, joka pöyhisteli auringossa. Julianus pysähtyi katselemaan sitä, ja koska muuri oli tältä kohdalta rikkoutunut, sai hän käsiinsä kiven sirpaleen. Hän heitti sen, ja se osui lintuun, joka putosi vallilta linnanhautaan.

Hän syöksyi sinne alas repien itseään pensaikossa ja haeskellen joka paikasta, ketterämpänä kuin nuori koira.

Kyyhkynen, murtunein siivin, värisi kuusaman oksilla.

Sen sitkeähenkisyys kiusasi lasta. Hän rupesi kuristamaan sitä, ja linnun kouristukset saivat hänen sydämensä sykkimään, herättivät hänessä hurjaa, raakaa nautintoa. Kun se vihdoin heitti henkensä, tunsi poika omituista voimattomuutta.

Illallista syödessä selitti isä, että poika oli jo siinä iässä, että hänen pitäisi oppia metsästämään, ja hän meni hakemaan vanhan vihon, joka sisälsi kysymysten ja vastausten muodossa kaikki metsästyksen salaisuudet. Opettaja neuvoi oppilastaan harjoittamaan koiria ja kesyttämään haukkoja, virittämään ansoja; kuinka saattoi eroittaa hirven sen jätteistä, ketun sen jäljistä, suden sen kuopista, keinon löytää niiden tiet, millä tavalla niitä ahdistella, missä niiden suojapaikat tavallisesti ovat ja mitkä ovat suotuisimmat tuulet. Vielä hän antoi oppilaalleen luettelon eläinten huutotavoista ja osotti mikä osa saaliista oli annettava koirille.

Kun Julianus osasi luetella ulkoa kaikki nuo asiat, lahjotti isä hänelle koiratarhan.

Ensiksikin kuului siihen 24 berberiläistä vinttikoiraa, jotka olivat nopsempia kuin gasellit, mutta kiivaita raivostumaan; sitten 17 paria bretagnelaisia koiria, valkea- ja punatäpläisiä, horjumattomia urhoollisuudessaan, vahvarintaisia ja kovia ulvomaan. Ahdistamaan villisikoja ja etsimään eläinten vaarallisia piilopaikkoja sai hän 40 verikoiraa, karvaisia kuin kontiot.

Tartasolaisten kahlekoirien, jotka olivat aasin korkuisia, tulen värisiä, leveäselkäisiä ja suorakoipisia, oli määrä ahdistaa bisonihärkiä. Viiriäiskoirien mustat karvat kiilsivät kuin satiini; sitä paitsi oli laumassa koiria, joiden haukunta muistutti laulua. Sivupihalla ulvoi kahleita puistaen ja silmiä muljautellen kahdeksan alanilaista verikoiraa, hirvittäviä eläimiä, jotka repivät vihamieheltä vatsan, eivätkä peljänneet edes jalopeuroja.

Kaikki söivät komeasti juustoleipää, joivat kivipurtiloista, ja kaikilla oli sointuvat nimet. Haukkapiha vei ehkä vielä voiton koiratarhasta; linnanherra oli rikkauksillaan hankkinut itselleen petolintuja Kaukasiasta, sinihaukkoja Babyloniasta, korppikotkia Saksanmaalta ja leivohaukkoja, jotka olivat pyydystetyt kallioilta, kylmien merten rannoilta, etäisistä maista. Ne asuivat olkipeitteisessä vajassa, missä ne olivat kiinnitettyinä riviin orrelle; edessään oli niillä kenttä, jonne ne päästettiin toisinaan oikomaan jäseniään.

Kaniininsatimia, onkikoukkuja, ketunloukkuja ja kaikenlaisia pyydysneuvoja valmistettiin talossa.

Usein vietiin lintukoirat kentälle, missä ne opetettuina pysähtyivät alalleen. Silloin metsämiehet lähestyivät niitä hiipien ja levittivät varovaisesti niiden vankkojen ruumiiden ylitse suunnattoman suuren verkon. Käskystä rupesivat koirat haukkumaan, viiriäiset lensivät hajalle, ja naiset, joita oli kutsuttu lähiseuduilta puolisoineen, lapsineen ja palvelijattarineen, kiiruhtivat esiin ja saivat linnut helposti käsin kiinni.

Toisen kerran taas karkotettiin rummun pärinällä jänikset ulos pesistään. Ketut putoilivat niitä varten kaivettuihin kuoppiin, ja ansan laukeava jänne kävi kiinni suden jalkaan.

Mutta Julianus halveksi tällaisia metsästystapoja; hän metsästi mieluimmin hevosineen ja haukkoineen kaukana ihmisasunnoista. Melkein aina oli hänellä mukanaan suuri skyyttalainen haukka, valkea kuin lumi. Sillä oli höyhentöyhtö päässä ja kultakulkuset helisivät sen sinisissä jaloissa. Se istui jäykkänä herransa käsivarrella hevosen laskiessa täyttä laukkaa ja maisemien ympärillä vaihdellessa. Julianus hellittäen juoksunuoraa päästi sen äkkiä irti; haukka kohosi rohkeasti suoraan ilmaan kuin nuoli ja kohta nähtiin ilmassa kahden erilaisen täplän kaareilevan, käyvän yhteen ja katoavan sinisiin korkeuksiin.

Ei viipynyt kauvan ennenkuin haukka laskeutui alas rikkirevitty lintu mukanaan ja palasi istumaan värisevin siivin herransa metsästyskintaalle.

Tällä tavalla saavutti Julianus lennossa haikaran, haarahaukan, variksen ja korppikotkan. Jahtitorvella soittaen seurasi hän mielellään koiria, jotka juoksivat pitkin kukkuloiden rinteitä, hyppivät ojien ylitse ja tunkeutuivat metsään. Kun hirvi alkoi vaikeroida koirain puremien tuottamista tuskista, löi hän sen reippaasti kuoliaaksi; sitten nautti hän nähdessään sitä raivoa, millä verikoirat kävivät sen kimppuun ja repivät sen vielä lämpimänä palasiksi.

Sumuisina päivinä lähti hän suomaille vaanimaan hanhia, saukkoja ja sorsanpoikia.

Aamun valjetessa odotti häntä kolme asemiestä hänen porttinsa edustalla; turhaan linnan vanha munkki nojautuen ulos ikkunastaan pyysi häntä palaamaan; Julianusta ei mikään pidättänyt. Hän lähti polttavassa auringon paahteessa, sateessa, myrskyssä; hän joi kädestään lähdevettä, söi samoillessaan metsän hedelmiä, ja jos hän oli väsynyt, lepäsi hän tammen alla. Hän palasi kotiin keskellä yötä verisenä ja likaisena, okaita hiuksissa ja tuoden mukanaan villipetojen tuoksun. Hän tuli niiden kaltaiseksi. Kun hänen äitinsä suuteli häntä, otti hän kylmästi vastaan hänen syleilynsä ja näytti siltä kuin olisi hän ajatellut syvällisiä asioita.

Hän tappoi karhuja veitsellään, härkiä kirveellään, villisikoja heittokeihäillä, ja kerran kun hänellä ei enää ollut muuta asetta kuin keppi, puolusti hän itseään sillä susia vastaan, jotka jyrsivät ruumiita erään hirttopaikan luona.

Eräänä talvipäivänä lähti hän matkalle ennen päivän nousua, hyvin varustettuna, jousi olalla ja viini satulassa.

Hänen tanskalainen ratsunsa, astuen tasaisessa tahdissa kahden mäyräkoiran seuraamana, tömisteli maata kavioillaan.

Jääriite tarttui hänen vaippaansa, ankara pohjoistuuli puhalsi.

Osa taivaanrantaa kirkastui, ja hämärässä valossa näki hän kaniinien hyppivän pesänsä laidalla. Mäyräkoirat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja pian olivat ne repineet useita niistä. Sitten saapui hän metsään. Kylmästä kankea teiri nukkui oksalla, pää piilossa siiven alla. Julianus löi siltä jalat poikki miekallaan, jätti sen siihen ja jatkoi matkaansa.

Kolme tuntia matkustettuaan saapui hän korkean vuoren huipulle. Sieltä näytti taivas melkein mustalta. Hänen edessään oli pitkän muurin kaltainen kalliorinne, joka vietti jyrkästi syvään rotkoon; ja kallion äärimmäisellä kielellä kaksi villiä pukkia katseli syvyyteen.

Koska Julianuksella ei ollut nuolia mukanaan, sillä hän oli jättänyt hevosensa, päätti hän hiipiä niiden luo; kyyryssä, avojaloin lähestyi hän ensimäistä pukkia ja iski väkipuukkonsa sen kylkeen. Toinen hypähti säikähtyneenä ilmaan. Julianus karkasi sen kimppuun, mutta silloin oikea jalka luiskahti ja hän lankesi kuolleen pukin ylitse, kasvot vasten kuilua, käsivarret levällään.

Laskeuduttuaan tasangolle, seurasi hän pajujen reunustamaa rantaa. Kurjet lentelivät hyvin alhaalla hänen päänsä ylitse. Julianus tappoi niitä piiskallaan eikä ollut yhtään, jota hän ei olisi satuttanut.

Sillä välin oli lämmennyt ilma sulattanut kuuran, laajat usvapilvet hajaantuivat ja aurinko pisti esiin. Hän näki etäällä kimmeltävän lyijynvärisen hyytyneen järven. Keskellä sitä oli eläin, jota Julianus ei tuntenut, mustaturpainen majava. Huolimatta etäisyydestä, sattui hänen nuolensa siihen, ja hän oli pahoillaan, ettei voinut ottaa mukaansa sen nahkaa.

Sitten ratsasti hän eteenpäin suurien puiden välitse, joiden latvat muodostivat ikäänkuin kunniaportin metsään tullessa. Metsäkauris hypähti esiin pensaikosta, kuusipeura näkyi tienristeyksessä, metsäsika tuli esiin kuopastaan, riikinkukko levitteli pyrstöään nurmella; ja kun hän oli tappanut kaikki nämä, tuli uusia metsäkauriita esille, uusia kuusipeuroja, uusia metsäsikoja, uusia riikinkukkoja ja rastaita, närhiä, hillerejä, kettuja, siiliä, ilveksiä, suunnaton joukko eläimiä, jotka lisääntyivät joka askeleella. Ne kiertelivät hänen ympärillään, vapisten, lempeä ja rukoileva ilme katseessaan.

Mutta Julianus oli väsymätön tappamaan, vuoroin jännittäen joustaan, paljastaen miekkaansa ja pistäen säilällään ei hän ajatellut mitään eikä muistanut mitään. Kun hän oli metsästämässä, eivät aika ja paikka merkinneet hänelle mitään, ja kaiken toimitti hän niin helposti kuin unessa. Omituinen näky sai hänet pysähtymään. Laakso oli täynnä hirviä, jotka olivat asettuneet ympyrän muotoiseen kehään, ja näin rivissä toinen toisensa vieressä lämmittelivät ne toisiaan hengityksellään, mikä näkyi sumussa.

Hetken ajan näin runsaan saaliin toivo herätti hänessä iloa. Sitten laskeutui hän alas hevosen selästä, kääri ylös hihansa ja rupesi ampumaan.

Ensimäinen nuoli singahti, ja kaikki hirvet käänsivät yhdellä kertaa päätään. Aukkoja muodostui laumaan, valittavia ääniä kuului ja hirvien seassa syntyi suuri liike.

Laaksoa ympäröivät kalliot olivat liian korkeat, jotta niiden yli olisi voinut päästä. Hirvet hyppelehtivät sinne tänne tuolla ahtaalla alalla koettaen päästä pakoon. Julianus tähtäsi, ampui, ja nuolet putoilivat kuin rankkasade. Hirvet tappelivat raivoissaan keskenään, nousivat takajaloilleen toinen toisensa päälle, ja niiden ruumiit sarvineen muodostivat korkean kasan, joka liikkui ja siirtyili, kukistuen ja kohoten taas uudelleen.

Pian makasivat ne kuolleina, hajallaan kentällä, vaahto suussa, sisälmykset ulkona ruumiista ja niiden vatsojen aaltomainen liike heikkeni vähitellen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Yö saapui, ja metsän takaa oksien lomitse punoitti taivas kuin veriliina.

Julianus nojautui puuta vasten. Hän katseli avoimin silmin tuota veristä ruumiskasaa eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut sen tehdä. Laakson toisella puolella, metsän reunassa näki hän uros- ja naarashirven sekä hirvenvasikan.

Uroshirvellä, joka oli musta ja suunnattoman suuri kooltaan, oli haaraiset sarvet ja valkea parta. Naarashirvi, vaalea kuin kellastunut lehti, söi ruohoa, ja täplikäs hirvenvasikka imi äitinsä nisiä seuraten mukana tämän kulkiessa.

Vielä kerran jousi singahti ja tappoi heti hirven vasikan. Silloin sen äiti katsoen taivasta kohti kiljahti syvällä, sydäntä vihlovalla äänellä.

Julianus tähtäsi kiukustuneena suoraan sen rintaan ja kaatoi sen maahan.

Kun uroshirvi näki tämän, hypähti se ilmaan. Julianus ampui siihen viimeisen nuolensa. Se sattui hirven otsaan ja jäi siihen.

Mutta hirvi ei näyttänyt sitä tuntevan; hyppien kuolleiden ylitse, läheni se yhä Julianusta ja aikoi karata hänen kimppuunsa, raadella hänet, mutta Julianus peräytyi sanomattoman kauhun vallassa. Silloin tuo suunnaton eläin äkkiä pysähtyi ja silmät säkenöivinä, juhlallisena kuin patriarkka tai tuomari lausui se kolmeen kertaan, kellojen soidessa etäällä, seuraavat sanat:

"Kirottu! kirottu! kirottu! Se päivä on koittava, julma sydän, jolloin sinä tapat isäsi ja äitisi!" Sitten horjahti se, sulki hiljaa silmänsä ja heitti henkensä.

Julianus hämmästyi ensin, sitten valtasi hänet äkillinen raukeus, ja kyllästymisen ja surumielisyyden tunne lamauttivat hänet. Nojaten päätään molempiin käsiinsä itki hän kauvan aikaa.

Hän oli kadottanut hevosensa; hänen koiransa olivat jättäneet hänet; yksinäisyys, joka ympäröi häntä, tuntui hänestä ennustavan lukemattomia vaaroja. Kauhun takaa-ajamana suuntasi hän silloin kulkunsa kentän halki, valitsi umpimähkää erään polun ja pian oli hän linnan portilla.

Yöllä ei hän nukkunut. Lampun lekottavassa valossa näki hän aina uudelleen ja uudelleen tuon suuren mustan hirven. Sen ennustus kiusasi häntä; hän koetti taistella sitä vastaan. "Ei! ei! ei! minä en voi tappaa heitä!" sitten ajatteli hän: "Jos minä kumminkin tahtoisin sen tehdä?"… ja hän pelkäsi, että paholainen herättäisi hänessä tuon halun.

Kolmen kuukauden ajan äiti rukoili tuskissaan poikansa vuoteen ääressä, ja isä kulki huoaten lakkaamatta edestakaisin käytävässä. Isä kutsui linnaan mainioimmat lääkärit, jotka määräsivät joukon rohtoja. Syynä Julianuksen tautiin sanoivat he olevan vaarallisen sään tai rakkauden ikävän. Mutta nuorukainen pudisti vain päätään kaikkiin kysymyksiin.

Hänen voimansa palasivat vähitellen; vanhan munkin ja linnanherran tukemana käveli hän pihalla.

Kun hän oli täydellisesti toipunut, kieltäytyi hän jyrkästi enää metsästämästä.

Isä, tahtoen ilahuttaa poikaansa, lahjoitti hänelle suuren saraseeniläisen miekan.

Se riippui pylväästä asehuoneessa. Tarvittiin tikapuut sen alasottamista varten. Julianus nousi niille. Ylen raskas miekka putosi hänen kädestään ja hipaisi linnanherraa niin läheltä, että hänen takkinsa sai läven. Julianus luuli tappaneensa isänsä ja pyörtyi.

Siitä saakka pelkäsi hän aseita. Paljaan miekanterän näky sai hänet kalpenemaan. Tämä hänen heikkoutensa tuotti suurta surua hänen vanhemmilleen.

Vihdoin vanha munkki Jumalan kunnian ja esi-isien nimessä kehoitti häntä ryhtymään aatelismiehelle kuuluviin aseharjoituksiin.

Joka päivä harjoittelivat aseenkantajat huvikseen keihäänheittoa. Julianus osoittautui siinä pian taitavaksi. Hän heitti keihäänsä pullon suihin, rikkoi tuuliviirien hampaat ja osasi sadan askeleen päästä oven nauloihin.

Eräänä kesäiltana niin myöhään, että sumu teki esineet epäselviksi, huomasi hän ollessaan puutarhan lehtimajassa kaukaa kaksi valkeaa siipeä liitelevän sälehäkin korkeudella. Hän luuli varmaan tuntevansa linnun haikaraksi ja heitti siihen keihäänsä.

Vihlova huuto kuului.

Se oli hänen äitinsä, jonka päähineen pitkät heltat jäivät kiinninaulituiksi seinään. Julianus pakeni linnasta, eikä häntä enää siellä näkynyt.

II.

Hän liittyi erääseen ohikulkevaan seikkailijajoukkueeseen.

Hän sai kärsiä nälkää, janoa, kuumetta ja syöpäläisiä. Hän tottui taistelujen melskeeseen ja näkemään kuolevia. Tuuli karkaisi hänen ihonsa. Hänen jäsenensä kovenivat alituisessa aseiden käyttämisessä, ja koska hän oli hyvin vahva, rohkea, hillitty ja neuvokas, sai hän helposti johtajan aseman joukkueessa.

Taistelun alkaessa tempasi hän sotilaansa mukaansa rohkeasti heiluttamalla miekkaansa. Myrskyn heilutteleman köyden varassa kiipesi hän öisin linnoitusten muureja pitkin, sillä aikaa kun kreikkalaisen tulen liekit tarttuivat hänen haarniskaansa ja kiehuva pihka ja sulatettu lyijy virtasi ampumareijistä. Usein kivi pudotessaan särki häneltä kilven. Liian täyteen ahdetut sillat sortuivat hänen allaan. Voimakkain miekan sivalluksin vapautti hän itsensä kahdestatoista ritarista. Kaksintaistelussa voitti hän kaikki, jotka uskalsivat ryhtyä siihen hänen kanssaan. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa luultiin häntä kuolleeksi.

Kuin Jumalan erikoisesta armosta suoriutui hän kaikesta, sillä hän suojeli papistoa, orpoja, leskiä ja ennen kaikkea vanhoja. Kun hän näki vanhuksen kulkevan edessään, niin huusi hän hänelle, jotta saisi nähdä hänen kasvonsa, ikäänkuin olisi peljännyt, että tappaisi hänet vahingossa.

Karanneet vangit, kapinalliset talonpojat, hurjat rosvot ynnä muut maankiertäjät kerääntyivät hänen lippunsa alle ja hän muodosti heistä armeijan.

Se kasvoi. Julianus tuli kuuluisaksi. Hänen apuansa etsittiin.

Milloin auttoi hän Ranskan perintöruhtinasta, milloin Englannin kuningasta, Jerusalemin temppeliherroja, Parttien valtijasta, Abessinian negusta ja Kalikutin keisaria.

Hän taisteli voitokkaasti suomupanssareihin puettuja skandinaavialaisia vastaan, neekereitä vastaan, joiden pyöreät kilvet olivat virtahevon nahasta ja jotka ratsastivat punaisten aasien selässä, sekä ruskeaihoisia intialaisia vastaan, jotka väläyttelivät otsakoristeensa ylitse suuria peilikirkkaita sapeleitaan, Hän voitti niin hyvin luolalaiset kuin ihmissyöjätkin. Hän kulki niin kuumien seutujen lävitse, että auringon paahtaessa hiukset syttyivät itsestään palamaan kuin liekit, ja niin kylmien, että käsivarret irtautuen ruumiista putoilivat maahan, sekä seutujen, joissa oli niin paksulta sumua, että kuljettiin kuin aaveiden ympäröiminä.

Ahdingossa olevat tasavallat kysyivät häneltä neuvoa. Valtojen lähetit antoivat hänelle odottamattomia tehtäviä. Jos jokin hallitsija käyttäytyi liian yksinvaltiaasti, tuli Julianus häntä varoittamaan. Hän vapautti kansoja. Torneihin suljetut kuningattaret pääsivät vapaaksi hänen avullaan. Hänpä tappoi Milanon jättiläisen ja Oberbirbachin lohikäärmeenkin.

Mutta tapahtuipa, että Lännen Keisari, taisteltuaan Espanjan mahomettilaisia vastaan, oli ottanut rakastetukseen Kordovan kalifin sisaren; heidän tytärtään piti keisari luonaan ja kasvatti hänet kristityksi. Mutta kalifi, tekeytyen halukkaaksi kääntymään kristinuskoon, tuli suuren turvajoukon seuraamana hänen luokseen, löi kuoliaaksi koko hänen linnanväkensä ja sulki hänet ahtaaseen vankikoppiin, jossa kidutti häntä toivossa saada tietoja hänen aarteistaan.

Julianus kiiruhti hänen avukseen, tuhosi uskottomien armeijan, piiritti kaupungin, tappoi kalifin, leikkasi irti hänen päänsä ja heitti sen kuin pallon vallituksen ylitse. Sitten vapautti hän keisarin vankilasta ja nostatti hänet koko hovin läsnäollessa jälleen valtaistuimelle.

Palkinnoksi tällaisesta palveluksesta tarjosi keisari hänelle suuria rahasummia; Julianus ei niistä välittänyt. Luullen, että hän halusi enemmän, tarjosi keisari hänelle kolme neljäsosaa rikkauksistaan; uusi kielto; sitten lupasi hän jakaa valtakunnan hänen kanssaan, mutta Julianus ei suostunut siihenkään. Keisari suri tätä salaa, tietämättä millä tavalla osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, kunnes hän äkkiä näytti muistavan jotain ja sanoi sanan hovimiehensä korvaan. Seinäverhot avautuivat ja nuori tyttö tuli näkyviin.

Hänen suuret mustat silmänsä paloivat kuin kaksi tyynesti loistavaa lamppua. Hänen huulillaan oli ihastuttava hymy. Hänen hiuskoristeensa ja avokaulaisen pukunsa jalokivet kimaltelivat ja ohuen harson alta saattoi aavistaa hänen ruumiinsa nuoren sulon. Hän seisoi siinä niin suloisena, kainona ja solakkana.

Julianuksessa syttyi heti rakkaus, joka oli sitä valtavampi, kun hän tähän saakka oli viettänyt hyvin siveää elämää.

Hän sai puolisokseen keisarin tyttären; tytön äiti lahjoitti heille linnan ja häiden päätyttyä lähtivät nuoret matkaan kohteliaiden juhlamenojen jälkeen.

Äidin lahjoittama linna oli valkeata marmoria. Se oli maurilaiseen tyyliin rakennettu ja sijaitsi järveen pistävällä niemellä, oranssimetsässä. Kukkapenkereet laskeutuivat järven rantaan saakka, jossa punaiset näkinkengät murskautuivat askelten alla.

Linnan takana levisi päivänviuhkon muotoinen metsä. Taivas oli alati sininen ja puut taipuivat vuoroin mereltä, vuoroin vuorilta puhaltavan tuulen alla ja etäämpänä sulkivat vuoret taivaanrannan.

Hämäriä huoneita valaisivat seinien syvennyksissä olevat soihdut. Korkeat pylväät, hennot kuin ruo'on korret, kannattivat kupoolien holvia, joita koristivat korkokuvat jäljitellen luolien vuotokiviä.

Saleissa oli vesisuihkuja, mosaikkeja; pihoilla koristettuja väliseiniä, tuhansia rakennustaiteen hienouksia, ja kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla liinan kahinan tai huokauksen kaiun.

Julianus ei käynyt enää sotaa. Hän lepäili rauhallisen kansan ympäröimänä, ja joka päivä kansanjoukko kulki hänen ohitsensa osoittaen hänelle kunniaa polvien notkistamisella ja kätten suutelemisella itämaiseen tapaan.

Purppuraan puettuna makasi hän kyynäspäähän nojaten ikkunakomerossa muistellen muinoisia metsästyksiään; hän olisi tahtonut ajaa takaa gaselleja ja kamelikurkia aavikolla, kätkeytyä bamburuovostoon vaanimaan leopardeja, kulkea metsien halki, jotka olivat täynnä sarvikuonoja, kiivetä vaikeapääsyisimpien vuorten huipuille tähtäämään kotkia ja pyydystämään jääkarhuja meren jäätiköillä.

Joskus unissaan näki hän itsensä kuten isämme Aatami keskellä Paratiisia, kaikkien eläinten ympäröimänä; oikaisemalla käsivarttaan tappoi hän ne; tai kulkivat ne hänen ohitsensa parittain suuruuden mukaan elefanteista ja leijonista aina kärppiin ja sorsiin saakka aivan niinkuin sinä päivänä, jolloin ne astuivat Noakin arkkiin. Pimeässä luolassa heitti hän niitä keihäillään, jotka sattuivat maaliin; toisten kimppuun kävi hän salaa; hänen metsästyksellään ei ollut mitään loppua ja hän heräsi silmissä hurja intohimo.

Hänen prinssi-ystävänsä kutsuivat häntä metsästysretkille. Hän kieltäytyi aina, luullen tällaisella katumuksenteolla voivansa välttää onnettomuuttaan, sillä hänestä tuntui kuin eläinten tappamisesta riippuisi hänen vanhempainsa kohtalo. Mutta hän kärsi siitä, ettei voinut nähdä noita eläimiä, ja tämä hänen mielihalunsa kävi sietämättömäksi.

Hänen vaimonsa kutsui laulajia ja tanssijattaria viihdyttelemään häntä.

Hän teki puolisonsa kanssa retkiä maalle avonaisessa kantotuolissa; toisin vuoroin taas katselivat he, nojautuen purren laidan ylitse, kalojen sukeltelua vedessä, joka oli kirkas kuin taivas. Usein hänen vaimonsa heitti kukkia hänen kasvoilleen; maaten hänen jalkainsa juuressa soitteli hän kolmikielisellä mandoliinillaan; sitten pannen molemmat kätensä hänen olkapäilleen kysyi hän ujolla äänellä: — "Mikä teidän on, rakas herra?"

Julianus ei vastannut tai puhkesi hän nyyhkytyksiin; vihdoin uskoi hän eräänä päivänä vaimolleen tuon hirveän ajatuksensa.

Mutta hänen vaimonsa ei voinut sitä uskoa ja selitteli asian näin: hänen isänsä ja äitinsä olivat luultavasti kuolleet; jos hän joskus näkisi ne jälleen, niin mikä sattuma tai mikä tarkoitus veisi hänet tuohon hirveään tekoon? Siis ei hänen pelollaan ollut mitään syytä, eikä mikään estänyt häntä rupeamasta uudestaan metsästämään.

Julianus hymyili tätä kuunnellessaan, mutta ei päättänyt tyydyttää mielihaluaan.

Eräänä elokuun iltana, kun he olivat huoneessaan ja hänen vaimonsa oli juuri mennyt levolle sekä hän itse polvistui rukoukseen, kuuli hän ketun haukahtelua, sitten keveitä askeleita ikkunansa takaa ja hän näki vilahdukselta varjossa ikäänkuin eläinten hahmoja. Kiusaus oli liian suuri. Hän otti viinensä naulasta. Hänen vaimonsa hämmästyi. "Seuratakseni sinun tahtoasi teen tämän", sanoi Julianus, "mutta auringon noustessa palaan".

Hänen vaimonsa pelkäsi onnettomuutta tuottavaa seikkailua.

Julianus rauhoitti häntä; sitten lähti hän itsekin kummastellen epäjohdonmukaista menettelyään.

Hetken kuluttua linnan poika tuli ilmoittamaan, että kaksi tuntematonta tahtoi tavata linnan rouvaa, koska herra oli poissa.

Ja kohta astui huoneeseen vanha mies ja vanha vaimo, kyyryisinä, pölyisinä, pellavapukimissa, kumpikin keppiinsä nojautuen.

He rohkaisivat itseään ja selittivät, että toivat Julianukselle tietoja hänen vanhemmistaan.

Linnanrouva kumartui kuuntelemaan heitä.

Mutta neuvoteltuaan toistensa kanssa katseillaan, kysyivät he häneltä rakastiko Julianus vielä vanhempiaan ja puhuiko hän heistä joskus.

"Ah, kyllä!" sanoi hän.

Silloin huudahtivat he:

"Niinpä, me olemme hänen vanhempansa!" Ja he istahtivat kovasti uupuneina ponnistuksistaan.

Ei mikään todistanut nuorelle vaimolle, että hänen puolisonsa olisi heidän poikansa.

He antoivat siitä todistuskappaleita selittämällä muutamia omituisia merkkejä, joita Julianuksella oli ihossaan. Silloin hyppäsi linnanrouva vuoteestaan, kutsui palvelijansa, ja heille tarjottiin ateria.

Vaikkakin heillä oli kova nälkä, eivät he voineet syödä, ja linnanrouva huomasi syrjästä kuinka heidän luisevat kätensä vapisivat, kun he tarttuivat pikariinsa.

He kyselivät lukemattomia asioita Julianuksesta. Linnanrouva vastasi kaikkiin, mutta varoi mainitsemasta mitään siitä surullisesta asiasta, joka koski heitä.

He olivat lähteneet linnastaan, koska heidän poikansa ei ollut palannut; ja he olivat kulkeneet useita vuosia hämärien viittauksien mukaan kadottamatta toivoaan. Niin paljon rahaa oli kulunut jokien ylikulkuihin ja majataloihin, ruhtinasten veroituksiin ja vorojen anastuksiin, että heidän kukkaronsa oli tyhjä ja että heidän nyt täytyi kerjätä. Mutta vähät siitä, kun nyt pian saivat tilaisuuden syleillä poikaansa. He ylistivät onnelliseksi häntä, jolla oli niin hyvä vaimo, eivätkä lakanneet tätä katselemasta ja suutelemasta.

Huoneiston rikkaus kummastutti heitä suuresti; ja vanhus kysyi tarkasteltuaan seiniä, minkätähden heillä oli Lännen keisarin vaakuna. Linnanrouva vastasi: "Hän on minun isäni." Silloin säpsähti vanhus muistaen maankiertäjän ennustuksen, ja vanha äiti ajatteli erakon sanoja. Epäilemättä hänen poikansa kunnia ei ollut muuta kuin ikuisen kirkkauden aamuruskoa; ja molemmat jäivät sanattomina seisomaan pöydällä palavien kynttiläin valossa.

He olivat varmaankin olleet hyvin kauniita nuoruudessaan. Äidillä oli vielä paksu tukka, jonka hienot suortuvat putoilivat kuin lumi poskille; isä komeine ryhtineen ja suurine partoineen muistutti kirkon kuvapatsasta. Julianuksen vaimo kehoitti heitä menemään levolle eikä odottamaan poikaansa. Hän jätti heille oman vuoteensa; sitten sulki hän ikkunaristikon; he vaipuivat uneen. Päivä alkoi jo valjeta, ja ikkunan takana pienet linnut rupesivat laulamaan.

Julianus oli jättänyt linnan puiston ja kuljeskeli nyt metsässä kevein askelin nauttien nurmen pehmeydestä ja ilman lauhkeudesta.

Puiden varjot laskeutuivat sammalille. Toisinaan muodosti kuu valkeita täpliään aukeisiin paikkoihin ja hän epäröi kulkea eteenpäin luullen näkevänsä vesilammikon tai tyynten merten pinnan sekaantuvan ruohon väriin. Kaikkialla vallitsi suuri hiljaisuus, eikä hän nähnyt yhtään niistä eläimistä, jotka joku hetki sitten olivat harhailleet hänen linnansa ympärillä.

Metsä tiheni, pimeys kasvoi yhä. Lämpimät tuulenpuuskat puhaltelivat täynnä mietoa tuoksua. Hän syventyi kuolleiden lehtien kasaan ja nojautui tammea vasten hengäistäkseen hiukan.

Äkkiä hyppäsi hänen selkänsä takaa jotain mustaa, villisika. Julianus ei ehtinyt tarttua jouseensa ja suri sitä kuin onnettomuutta.

Sitten huomasi hän tultuaan ulos metsästä suden, joka livahti pitkin pensasaitaa.

Julianus ampui sitä kohti nuolen. Susi pysähtyi, käänsi päätään katsellakseen häntä ja jatkoi matkaansa. Se kulki eteenpäin aina samalla etäisyydellä hänestä, pysähtyi tuon tuostakin, ja niin pian kuin hän tähtäsi, rupesi se pakenemaan.

Julianus kulki tällä tavalla loppumattomien tasankojen halki, sitten santaröykkiöiden ylitse ja saapui vihdoin laajalle ylätasangolle. Siellä täällä oli litteitä kiviä hautakammioiden raunioiden välissä. Hän kompastui kuolleiden luihin; sammaltuneet ristit kallistuivat surullisen näköisinä. Mutta hautakumpujen epäselvässä varjossa liikkui hahmoja ja tuli esiin hyenoja kauhistuneina ja läähättävinä. Iskien kynsillään hautakiviin tulivat ne yhä lähemmäksi häntä ja haistelivat häntä kita auki niin että ikenet näkyivät. Hän veti miekkansa tupesta. Ne hajaantuivat heti joka suunnalle ja katosivat taas etäälle tomupilveen.

Tunnin kuluttua tapasi hän rotkelmassa raivostuneen härän, joka sarvet etukumarassa kuopi maata jalallaan. Julianus tähtäsi keihäänsä sen rintaan. Se kumahti ikäänkuin eläin olisi ollut pronssista; hän sulki silmänsä odottaen kuolemaa. Kun hän avasi ne jälleen, oli härkä kadonnut.

Silloin hänen sielunsa lamautui häpeästä. Jokin salaperäinen mahti lannisti hänen voimansa, ja päästäkseen jälleen entiselleen palasi hän metsään.

Köynnöskasvit sulkivat häneltä tien; kun hän iski niitä poikki miekallaan, puikahti äkkiä näätä hänen jalkojensa välistä, pantteri hypähti hänen olkansa ylitse ja käärme kiemurteli pitkin saarnipuun oksia.

Lehdikössä oli naakka, joka katseli Julianusta, ja siellä täällä tuikki oksien välissä säihkyviä pilkkuja, ikäänkuin taivaankansi olisi pudotellut metsään kaikki tähtensä. Ne olivat metsäkissojen, oravien, pöllöjen, papukaijojen ja apinain silmiä.

Julianus tähtäsi niitä kohti nuolensa, jotka sulkineen tarttuivat oksiin kuin valkeat perhoset. Hän heitti niitä kivillä, mutta kivet putoilivat maahan koskematta niihin. Hän sadatteli itseään, olisi tahtonut tapella, kiroili ja oli pakahtua raivosta.

Ja kaikki eläimet, joita hän oli ahdistanut, tulivat esiin muodostaen ahtaan piirin hänen ympärilleen. Toiset olivat istuvassa asennossa, toiset taas seisoivat takajaloillaan. Hän jäi seisomaan niiden keskelle, kivettyneenä kauhistuksesta, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Mitä suurimmalla voiman ponnistuksella sai hän ottaneeksi askeleen; ne, jotka istuivat puissa, avasivat siipensä; ne, jotka olivat maassa, liikahuttivat jäseniään ja kaikki seurasivat häntä.

Hyenat kulkivat hänen edellään, susi ja villisika hänen perässään. Härkä hänen oikealla puolellaan pyöritteli päätään, ja vasemmalla puolella käärme kiemurteli ruohistossa, sillävälin kuin pantteri selkäänsä käyristäen seurasi sametin-pehmein askelin ja pitkin hyppäyksin. Hän kulki niin hitaasti kuin mahdollista, jottei ärsyttäisi niitä, ja hän näki pensaikon syvyydestä tulevan esille piikkisikoja, kettuja, kyykäärmeitä, sakaaleja ja karhuja.

Julianus rupesi juoksemaan; eläimet juoksivat myös. Käärme sähisi, pahanhajuinen kuola valui eläinten kidoista. Villisika hipaisi hänen kantapäitään torahampaillaan, ja susi hänen kämmentään turpakarvoillaan. Apinat nipistelivät häntä irvistellen, ja näätä pyöriskeli hänen jaloissaan. Karhu löi häneltä lakin päästä käpälällään ja pantteri tempasi nuolen hänen viinestään.

Eläinten röyhkeä käytös oli täynnä ivaa. Koko ajan pitäen häntä silmillä, näyttivät ne miettivän kostontuumaa, ja kuurona hyönteisten surinasta, linnun pyrstöjen pieksemänä, hengitysten tukahuttamana kulki hän käsivarret ojennettuina, silmäluomet suljettuina kuin sokea, eikä hänellä ollut edes voimaa huutaa "armoa!"

Kaukaisuudesta kuului kukon laulu. Toiset vastasivat siihen; päivä oli valjennut, ja hän huomasi oranssien takaa palatsinsa katon harjan.

Sitten näki hän pellon pientareella, aina kolmen askeleen päässä toisistaan, punaisia peltopyitä, jotka lentelivät sänkipellossa. Hän irroitti vaippansa ja heitti sen niiden päälle kuin verkon.

Kun hän taas otti pois vaippansa, ei hän löytänyt kuin yhden ainoan peltopyyn ja sekin oli kuollut jo aikoja sitten ja mädännyt.

Tämä aistimien petos saattoi hänet suunniltaan. Saaliinhimo sai hänessä uudelleen vallan ja eläinten puutteessa olisi hän tahtonut tappaa ihmisiä.

Hän kiipesi kolmen penkereen ylitse, löi auki portin nyrkin iskulla, mutta portaita noustessaan muisto rakkaasta puolisosta lauhdutti hänen sydäntään. Hän nukkui varmaankin, ja Julianus tahtoi yllättää hänet.

Riisuttuaan jaloistaan sandaalinsa, väänsi hän hiljaa lukkoa ja astui sisään.

Lyijyristikolla varustetut ikkunat lisäsivät aamuhämärää. Julianuksen jalat tarttuivat vaatteisiin, jotka olivat maassa ja vähän etempänä kompastui hän tarjoilupöytään, jolla oli astioita. "Hän on varmaankin syönyt", ajatteli Julianus ja meni vuoteen luo, joka oli pimeässä huoneen perällä. Kun hän tuli vuoteen laidalle, suudellakseen vaimoaan, kumartui hän päänaluksen ylitse, jossa kaksi päätä lepäsi vierekkäin. Silloin tunsi hän parran karkeuden suutaan vasten. Hän peräytyi luullen tulleensa hulluksi; mutta hän palasi vuoteen luo ja hänen vapiseviin käsiinsä sattuivat pitkät hiukset. Tullakseen vakuutetuksi erehdyksestään, vei hän uudelleen hiljaa kätensä päänalukselle. Tälläkin kertaa oli se todella parta ja mies! mies hänen vaimonsa kanssa!

Puhjeten hillittömään raivoon, iski hän heihin tikarillaan, polki jalkaa ja kuohuili villipedon tavoin ulvoen. Sitten lakkasi hän äkkiä. Kuolleet, sydämet lävistettyinä, eivät olleet edes liikahtaneet. Hän kuunteli tarkkaavaisesti heidän melkein samanlaisia kuolinkorahduksiaan ja sitä myöten kuin ne heikkenivät, kuuli hän jonkun kaukaisuudessa niihin yhtyvän. Tämä valittava, pitkä ääni oli ensin epäselvä, läheni sitten, koveni ja tuli peloittavaksi ja hän tunsi kauhistuneena sen suuren mustan hirven huudoksi.

Ja kun hän kääntyi, luuli hän näkevänsä oven aukeamassa vaimonsa hahmon, kynttilä kädessä.

Murhan tuottama melu oli hälyyttänyt hänet sinne. Kerran silmäiltyään ymmärsi hän kaiken ja paeten kauhuissaan pudotti hän kynttilänsä.

Julianus otti sen ylös.

Hänen isänsä ja äitinsä makasivat siinä hänen edessään seljällään tikarin haava rinnassaan, ja heidän kasvonsa, joissa kuvastui ylevä lempeys, näyttivät säilyttävän ikuisen salaisuuden. Lika- ja veritahrat levisivät heidän valkealle iholleen, vuoteen lakanoille, maahan ja pitkin norsunluista Kristuskuvaa, joka riippui vuodekomerossa. Ikkunasta tuleva päivänvalo sai nuo punaiset täplät hehkumaan ja niitä ilmestyi yhä useampia ja useampia. Julianus lähestyi molempia kuolleita koettaen uskotella itselleen, ettei tämä kaikki voinut olla mahdollista; hän oli erehtynyt, toisinaan sattuu selittämättömiä yhdennäköisyyksiä. Sitten kumartui hän hiljaa katselemaan läheltä vanhusta ja hän huomasi hänen puoliavoimien silmäluomiensa välitse sammuneen silmäterän, joka poltti häntä kuin tuli. Senjälkeen meni hän vuoteen toisella puolella olevan ruumiin luo, jonka valkeat hiukset peittivät osan kasvoja. Julianus pisti sormensa hänen suortuviensa alle, kohotti hänen päätään; — ja hän katseli häntä pitäen häntä jäykällä käsivarrellaan sillävälin kun hän toisella kädellään valaisi kasvoja kynttilällä. Veripisarat putoilivat patjoilta yksitellen permannolle.

Illalla astui hän vaimonsa eteen ja muuttuneella äänellä kielsi hän vaimoaan ensiksikin vastaamasta hänelle tai lähestymästä häntä tai edes katselemasta häneen ja määräsi, että hänen oli seurattava perikadon uhalla kaikkia hänen käskyjään, jotka olivat peruuttamattomia. Hautajaiset olivat pidettävät niiden määräysten mukaan, jotka hän oli kirjoittanut rukoustuoliin, kuolleiden huoneeseen. Julianus jätti vaimolleen palatsinsa, vasallinsa, kaiken omaisuutensa eikä ottanut edes mukaansa vaatteitaan tai sandaalejaan, jotka löydettiin portailta.

Linnanrouva alistui Jumalan tahtoon, ja miehensä rikoksen johdosta alkoi hän rukoilla hänen sielunsa pelastukseksi, koska linnanherraa ei enää ollut olemassa.

Kuolleet haudattiin suurella loistolla luostarin kirkkoon, joka sijaitsi kolmen päivämatkan päässä linnasta.

Kaapuun puettu munkki seurasi ruumissaattoa kaukana kaikista muista ilman, että kukaan uskalsi puhutella häntä.

Messun ajan makasi hän vatsallaan kirkon pääoven edessä kädet levällään ja otsa hiekkaa vasten.

Hautauksen jälkeen nähtiin hänen menevän vuoristoon vievää tietä pitkin. Hän kääntyi useita kertoja ja katosi lopulta.

III.

Hän lähti kerjäämään maailmalle.

Hän ojensi kätensä ritareja kohti teiden varsilla, lähestyi polvia notkistaen elonleikkaajia tai jäi liikkumattomana seisomaan pihojen aitauksien taa, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset, ettei kukaan voinut kieltää häneltä almua. Nöyryyden tunnosta kertoi hän heille elämänsä tarinan; silloin kaikki pakenivat hänen luotaan tehden ristinmerkkejä. Niin pian kuin hänet tunnettiin niissä kylissä, joissa hän jo oli kulkenut, suljettiin ovet, huudettiin hänelle uhkauksia ja heitettiin häntä kivillä. Armeliaimmat asettivat kivivadin ikkunansa reunalle, sitten sulkivat he luukut, jotteivät näkisi häntä. Joka paikasta karkoitettuna vältti hän ihmisiä, ja hän ruokki itseään juurilla, kasveilla, puista pudonneilla hedelmillä ja näkinkengillä, joita hän etsi pitkin rantoja.

Joskus näki hän mäkien rinteillä silmiensä edessä sekaisin ahtaaseen sullottuja kattoja kivisine torninhuippuineen, siltoja, torneja, pimeitä katuja ja hän kuuli tuolta alhaalta lakkaamatonta melua.

Tarve sekaantua muitten elämään sai hänet lähtemään kaupunkiin. Mutta ihmiskasvojen eläimellinen ilme, työn melske ja puheen sorinan mitättömyys kylmäsivät hänen sydäntään. Juhlapäivinä, kun tuomiokirkkojen kellot saattoivat jo aamun noususta saakka koko kansan ilon valtaan, katseli hän asukkaiden lähtöä taloistaan, sitten tanssia torilla, suihkulähteitä katujen kulmissa, kirjosilkkisiä mattoja ylimystön asuntojen edessä ja illoilla pohjakerrosten ikkunoista pitkiä perhepöytiä, joiden ympärillä isovanhemmat pitelivät lapsenlapsiaan polvillaan. Nyyhkytykset tukahuttivat hänet, ja hän palasi takaisin metsiin.

Hän katseli rakkauden kivulla varsoja ruohikossa, lintuja pesissään, hyönteisiä kukilla; kaikki juoksivat pois, kun hän lähestyi, piiloutuivat kauhistuneina, lensivät pois.

Hän etsi yksinäisiä seutuja. Mutta tuuli toi hänen korviinsa ikäänkuin ahdistuksen huutoja; kastepisarat, jotka putoilivat maahan, muistuttivat hänelle toisia, raskaampia pisaroita. Joka ilta levitti aurinko verta pilviin ja joka yö toimitti hän unissaan uudelleen vanhempien murhansa.

Hän teki itselleen rautapiikkisen jouhipaidan. Hän ryömi kaikille niille kukkuloille, joiden huipulla oli kappeli. Mutta hellittämätön ajatus synkensi tabernaakelin loistoa ja kiusasi häntä, kun hän lihankidutuksessa koetti tehdä parannusta.

Hän ei kapinoinut Jumalaa vastaan, joka oli sallinut hänen tehdä tämän murhatyön, ja kuitenkin oli hän epätoivoissaan siitä, että oli voinut sen tehdä.

Hänen oma itsensä kauhistutti häntä siihen määrin, että hän, päästäkseen hengestään, antautui mitä vaarallisimpiin seikkailuihin. Hän pelasti rampoja tulipaloista, lapsia kuiluista. Syvyys ei häntä niellyt ja liekitkin säästivät häntä.

Aika ei vähentänyt hänen kärsimystään, vaan tuli se yhä sietämättömämmäksi. Hän päätti kuolla.

Kun hän eräänä päivänä seisoessaan kaivon reunalla kumartui sen ylitse mittaamaan veden syvyyttä, ilmestyi hänen eteensä riutunut vanhus, valkopartainen ja niin surkean näköinen, että hänen oli mahdotonta pidättää kyyneliään. Toinen itki myös. Tuntematta omaa kuvaansa Julianus hämärästi muisteli nähneensä samanlaiset kasvot. Hän huudahti; se oli hänen isänsä eikä Julianus sen koommin ajatellut tappaa itseään.

Näin kulki hän useiden maiden halki, kantaen muistonsa taakkaa, ja saapui kerran erään joen luo, jonka ylitsekulku oli vaarallinen, koska virta oli hyvin vuolas ja sen rannoilla oli leveälti liejua. Pitkiin aikoihin ei kukaan ollut uskaltanut sen ylitse.

Vanha vene, perä syvälle liejuun painuneena, kohotti kaislikon seasta keulaansa. Julianus tarkasti sitä, löysi airoparin ja hänessä heräsi ajatus ruveta käyttämään itseään toisten palvelukseen.

Hän valmisti ensiksi rannalle tien joen uomaan saakka. Hän murskasi kyntensä liikutellessaan suunnattomia kiviharkkoja, painoi niitä vatsaansa vasten voidakseen niitä kuljettaa, liukui saveen, upposi siihen ja oli monta kertaa hukkumaisillaan.

Vihdoin korjasi hän ruuhen sekä teki itselleen kojun savesta ja puiden rungoista.

Kun ylimenopaikka tuli tunnetuksi, ilmestyi matkustavia. Kun he kutsuivat häntä toiselta rannalta heiluttamalla liinojaan, niin hyppäsi Julianus heti ruuheensa. Se oli hyvin raskas ja siihen ahdettiin kaikenlaisia matkatavaroita ja taakkoja, vieläpä vetojuhtiakin, jotka ulvoen pelosta, lisäsivät ahdinkoa. Hän ei pyytänyt mitään vaivoistaan; toiset antoivat hänelle ruuan tähteitä laukuistaan, toiset taas jättivät hänelle kuluneet vaatteensa, joita eivät enää voineet käyttää. Raa'at ihmiset heittivät hänelle herjaussanoja. Julianus otti ne lempeästi vastaan ja heidän herjaustulvansa kasvoi yhä. Julianus puolestaan heitä vain siunasi.

Pieni pöytä, jakkara, vuode kuolleista lehdistä ja kolme savikuppia, siinä koko hänen huonekalustonsa. Kaksi reikää seinässä oli ikkunoina. Toisella puolella ulottuivat silmänkantamattomiin hedelmättömät tasangot, joissa näkyi siellä täällä vaaleita lammikoita, ja suuri joki hänen edessään vyöritteli vihertäviä laineitaan. Keväällä oli kostealla maalla mädänneen haju. Toisinaan taas raju tuuli kohotti ilmaan tomupilven. Pöly tunkeutui joka paikkaan, sekoitti veden, ratisi ikenissä. Myöhemmin taas tuli pilvi sääskiä, joiden surina ja pistokset eivät lakanneet yöllä eikä päivällä. Vihdoin tuli äkkiarvaamatta kovia pakkasia, jotka tekivät esineet koviksi kuin kivi ja herättivät hänessä hurjan himon syödä lihaa.

Kului kuukausia, jolloin Julianus ei nähnyt ketään. Usein sulki hän silmänsä koettaen muistissa palata takaisin nuoruuteensa; ja hänen eteensä tuli linnan piha portailla loikovine vinttikoirineen, palvelijoineen, asesaleineen, ja hän näki viinilehdossa vaaleatukkaisen nuorukaisen, nahkoihin puetun vanhuksen ja naisen pitkine laahustimineen. Yhtäkkiä sukelsivat esiin hänen mielikuvituksessaan molemmat ruumiit. Hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle ja toisti itkien:

"Oi! isä parka! äiti parka! äiti parka!" ja vaipui horrostilaan, jossa kauheat unet jatkuivat.

Eräänä yönä, kun hän nukkui, luuli hän kuulevansa, että joku kutsui häntä. Hän teroitti korvaansa, mutta ei eroittanut muuta kuin aaltojen loiskinaa.

Mutta sama ääni toisti:

"Julianus!"

Se tuli toiselta rannalta, mikä seikka tuntui hänestä omituiselta katsoen virran leveyteen.

Kolmas kerta kuului:

"Julianus!"

Ja tällä äänellä oli kirkon kellojen kaiku.

Sytytettyään kynttilänsä lähti hän ulos kojustaan. Raivoisa myrsky puhalsi yössä. Syvää pimeyttä rikkoi siellä täällä kuohuvien aaltojen valkea vaahto.

Hetkisen epäröityään Julianus irroitti veneen köyden. Vesi rauhoittui heti, vene liukui joen ylitse ja saapui toiseen rantaan, jossa mies odotti.

Hän oli kietoutunut repaleisiin; kasvot olivat kuin kipsinaamio ja silmät punaisemmat kuin hiilet. Läheten häntä lyhtyineen Julianus huomasi, että inhoittava spitaalitauti peitti hänet; mutta koko hänen olennossaan oli ikäänkuin kuninkaallinen majesteettisuus.

Heti kun hän astui veneeseen, painui se syvään hänen painostaan; tuulenpuuska nosti sen taas ylös, ja Julianus rupesi soutamaan.

Joka airon vedolta kohottivat aallot veneen keulaa. Vesi, tummempaa kuin muste, virtasi kuohuten laitojen molemmin puolin. Se muodosti syvänteitä ja harjoja, ja pursi nousi ja laski kääntyen, ajelehtien tuulessa.

Julianus jännitti vartalonsa, koukisti käsivarsiaan ja vastaten jaloillaan ponnisteli hän koko ruumiillaan saadakseen enemmän voimaa. Rakeet pieksivät hänen käsiään, sade virtasi hänen selkäänsä, tuulen voima oli hänet tukahuttaa; hän pysähtyi. Silloin vene ajelehti virran mukana. Mutta ymmärtäen, että oli kysymyksessä tärkeä asia, käsky, jota täytyi totella, tarttui hän uudelleen airoihinsa; ja hankasien vingunta kuului myrskyn ulvonnan välistä.

Pieni lyhty paloi hänen edessään. Linnut peittivät sen lentäessään vähän väliä. Mutta aina näki Julianus miehen silmäterät, spitaalitautisen, joka seisoi veneen perässä liikkumattomana kuin pylväs. Ja tätä kesti kauvan, kauvan aikaa! Kun he olivat saapuneet kojuun, sulki Julianus oven ja hän näki kuinka mies istuutui jakkaralle. Eräänlainen käärinliina, joka peitti hänet, oli valunut alas lanteille saakka ja hänen olkapäitään, rintaansa ja laihoja käsivarsiaan peittivät hilseiset rakkulapinnat. Hänen otsansa oli täynnä syviä ryppyjä. Kuten luurangolla oli hänellä reikä nenän paikalla, ja hengitys, joka kulki hänen sinertävien huultensa kautta, oli paksu ja ilettävä. "Minun on nälkä!" sanoi hän. Julianus antoi hänelle mitä hänellä oli, palasen vanhaa sianlihaa ja mustan leivän kannikoita. Kun hän oli ne ahmien syönyt, oli pöydässä, kupissa ja veitsen varressa samanlaisia täpliä kuin hänen ruumiissaan. Sitten sanoi hän: "Minun on jano!" Julianus meni hakemaan ruukkunsa, ja kun hän otti sen, tunsi hän tuoksun, joka sai hänen sydämensä ja sieramensa laajenemaan. Se oli viiniä; mikä löytö! mutta spitaalinen ojensi käsivartensa ja tyhjensi yhdellä kulauksella koko ruukun. Sitten sanoi hän: "Minun on kylmä!" Julianus sytytti kynttilällään kimpun sanajalkoja keskelle kojua.

Spitaalinen tuli lämmittelemään, kyyristyi kantapäilleen, alkoi vapista kaikissa jäsenissään sekä kävi hyvin voimattomaksi. Hänen silmänsä paloivat kiihkeämmin, hänen mätähaavansa valuivat ja melkein sammuneella äänellä kuiskasi hän: "Vuoteesi!"

Julianus auttoi häntä varovaisesti laahautumaan sinne ja levitti vielä hänen ylitsensä venekankaan.

Spitaalinen vaikeroi. Hänen suupielensä paljastivat hänen hampaansa, äkillinen korahdus puistatti hänen rintaansa ja hänen vatsansa painui joka kerta hänen hengittäessään selkärankaa vasten.

Sitten sulki hän silmäluomensa.

"On kuin olisi jäätä minun luissani! Tule minun vierelleni!"

Ja Julianus pani maata kuolleille lehdille aivan hänen viereensä.

Spitaalinen käänsi päätään.

"Riisuudu, jotta saisin lämpöä sinun ruumiistasi!"

Julianus riisui vaatteensa; sitten alastomana kuin syntyessään asettui hän uudelleen vuoteeseen ja hän tunsi reittään vasten spitaalisen ihon, joka oli kylmempi kuin käärme ja karkeampi kuin viila.

Julianus koetti lohduttaa häntä, mutta tämä vastasi huokaisten:

"Oi! minä kuolen!… Tule lähemmäksi, lämmitä minua! Ei käsilläsi! ei! koko olennollasi." Julianus heittäytyi kokonaan hänen päälleen, suu suuta ja rinta rintaa vasten.

Silloin spitaalinen sulki hänet syliinsä ja hänen silmänsä saivat äkkiä tähtien kirkkauden; hänen hiuksensa levittäytyivät kuin auringon säteet; hänen sieraintensa henkäyksellä oli ruusujen tuoksu; suitsutuspilvi kohosi liedestä; laineet lauloivat. Mutta nautinnon runsaus, yli-inhimillinen ilo laskeutui kuin tulva tainnoksissa olevan Julianuksen sieluun; ja hän, jonka käsivarsilla Julianus lepäsi, kasvoi ja kasvoi, koskettaen päällään ja jaloillaan kojun molempia seiniä.

Katto kohosi, taivaanlaki aukeni; — ja Julianus nousi kohti sinisiä avaruuksia Meidän Herramme Jeesuksen sylissä, joka vei hänet taivaisiin.

Tämä on kertomus pyhästä Julianuksesta, sellaisena kuin se tavataan kirkon ikkunassa minun kotiseudullani.

End of Project Gutenberg's Pyhän Julianuksen legenda, by Gustave Flaubert