The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen teatterin historia 4 Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri., by Eliel Aspelin-Haapkylä

         Alkulause.
   XXII. Kahdeskolmatta näytäntökausi, 1893-94.
  XXIII. Kolmaskolmatta näytäntökausi, 1894-95.
   XXIV. Neljäskolmatta näytäntökausi, 1895-96.
    XXV. Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.
   XXVI. Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.
  XXVII. Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.
XXVIII. Kahdeksaskolmatta näytäntökausi, 1899-1900.
   XXIX. Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.
    XXX. Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.
   XXXI. Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.
  XXXII. Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.
XXXIII. Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.
  XXXIV. Emilie ja Kaarlo Bergbomin viimeinen aika ja kuolema.
         Jälkilause.
         Lisäyksiä ja oikaisuja.
         Näytelmäluettelo.
         Viiteselitykset.

Neljä vuotta sitte kirjoittamissani tämän teoksen alkusanoissa olen jo Seuran ja omasta puolestani kiittäen maininnut useita kansalaisia, jotka tehokkaasti ovat työtäni edistäneet. Nyt kun olen lopussa, on mieluinen velvollisuuteni täydentää avustajieni luetteloa. Sillä itse työn aikanakin ovat paitse ennen mainituita useat muutkin, mitkä kirjallisia, mitkä suullisia tietoja antamalla, mitkä muulla tavoin suoneet minulle arvokasta apuansa. Näistä mainitsen ensiksi erinäiset teatterin entiset ja nykyiset jäsenet, nimittäin: Benjamin Leino, jolle ei oltu sallittu nähdä valmiina tätä teosta, jossa hänen nimellään on niin tärkeä sija, ja hänen vaimonsa rouva Mimmy Leino, neiti Kaarola Avellan, rouva vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, herra Evert ja rouva Kirsti Suonio, herrat Iisakki Lattu, Jalmari Finne ja Kaarlo Keihäs sekä nti Cecilia Silén. Edelleen merkitsen seuraavat kansalaiset: vapaaherra Seb. Gripenberg, jolle erittäin olen kiitollisuuden velassa Kansallisteatterin rakennushistorian täydellisyydestä, professori Onni Tarjanne, neidit Alma Birkman ja Aini Nevander sekä herrat metsäkonduktööri Väinö Jalava ja maisteri Reinhold Hirvensalo, joista kaksi viimemainittua ovat avustaneet minua teatterin taloudellisten olojen selvittämisessä, ja heistä jälkimäinen lopullisesti laatinut liitteenä painetun taulun, missä nähdään tulot ja menot vuosina 1879-1905, sekä vihdoin rouva Maiju Hakosalo, joka alusta alkaen on ollut minulle apuna tietojen keräämisessä sanomalehdistöstä ja näytelmäin ja niiden tekijäin luettelojen laatimisessa, ja maisteri Rafael Engelberg, joka on avustanut korjausluvussa. Kaikille näille ja monelle mainitsemattomallekin lausun täten vilpittömän kiitollisuuteni. Rauhalahdella, elokuussa 1910.

XXII.

Kesäkuun keskivaiheilla Kaarlo Bergbom, matkustettuansa (niinkuin Viipurista oli kirjoittanut, kts III, s. 485) Itämeren maakuntien halki, palasi Helsinkiin. Täältä hän jonkun päivän päästä lähti vierailemaan ystäviensä ja sukulaistensa luokse — käyden Rauhalahdella, tämän kirjan tekijän maalaiskodissa Vanajaveden rannalla Kalvolassa, Kuitiassa y.m. — ja asettui sitte heinäkuun alussa Heinolaan. Sinne saapui pari viikkoa myöhemmin Emiliekin, talvikaudesta kovin riutuneena, ja Betty Elfving, joka ihastuksella oli suostunut ehdotukseen yhdessä ystäviensä kanssa viettää sydänkesä Heinolassa. Heillä oli vuokrattuna yhteinen, 4-huoneinen asunto kansakoulunopettaja Ruokosen talossa. Jo ennen toisten tuloa Kaarlo oli ilmottanut ensimäisen vaikutelmansa: "Täällä on hiljaista, vihantaa, raitista, rauhallista — oikea Rauhala", ja arvatenkin ystävät siellä nauttivat monta mieltä-viihdyttävää hetkeä; mutta myöhemmistä kirjeistä huomaa, että Kaarlolla Heinolassa oli raskaitakin päiviä ja että hänen terveytensä kylpyajan päättyessä ei ollut erittäin tyydyttävä.

Eikä ole vaikeata arvata mikä Kaarloa ja luonnollisesti Emilietäkin painoi. Ensiksikin he tietenkään eivät vielä voineet tyynin mielin ajatella edellisen vuoden tapahtumia — yhtä vähän kuin olla niitä muistelematta, ja toiseksi he eivät saattaneet kuvitella tulevaakaan aikaa valoisaksi. Teatterin velat olivat jälleen nousseet arveluttavaan määrään, joten runsastuloinen näytäntökausi olisi ollut tarpeen; mutta ainakin alkupuoleen nähden Ida Aalbergin turnee esti tekemästä siihen suuntaan käyviä laskelmia. Näyttelijätär,[1] jossa luultavasti kauvan oli kytenyt ajatus Sarah Bernhardtin ja Eleonora Dusen tapaan oman seurueen kanssa toimeenpanna draamallinen kiertomatka, oli nimittäin keväällä ryhtynyt tuumaa toteuttamaan. Etevämpiä kykyjä hänen kyllä oli mahdoton saada, sillä semmoisia ei ollut vapaana, mutta silti hänen onnistui kerätä ympärilleen noin kymmenkunta mies- ja naispuolista näyttelijää, enimmäkseen Suomalaisen teatterin entisiä jäseniä, joilla oli siksi näyttämökokemusta, että kävivät mukiin. Heinäkuulla oli alotettu harjottaa ohjelmistoa, josta mainittakoon Noora, Sylvi, Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Fernande, ja avusti taiteilijatarta ohjaajana ensin Alex. Slotte ja myöhemmin Ad. Lindfors. Mitä matkasuunnitelmaan tulee, oli esiintyminen alkava Hämeenlinnassa, jatkuva Porissa, Turussa ja Tampereella, jonka jälkeen loka- ja marraskuulla näyteltäisiin Helsingissä; vuoden lopulla mentäisiin Viipuriin ja Pietariin ja sieltä vihdoin skandinavilaisiin maihin.[2] Kun valmistuspuuhiin myöskin kuului tilausten kerääminen Helsingissä tapahtuvia näytäntöjä varten, ja yritys siis siinä kohden tiesi suoraa kilpailua kansallisen näyttämön kanssa, niin ei ole ihme että moni tämän ystävä paheksui ja ankarasti arvosteli koko asiaa. Näiden mielestä olisi Ida Aalbergin luonnollinen velvollisuus ollut Suomalaisen teatterin jäsenenä palvella kansallista taidetta. Toiset taasen, jotka puolustivat hänen hankettaan, arvelivat hänellä, suurena taiteilijana, olevan oikeuden koettaa raivata itselleen tie maailman maineen huipuille. Niittäen kunniaa ulkomailla hän välillisesti hyödyttäisi kotimaistakin sivistyselämää, he lisäsivät, ja siihen katsoen Suomalaiselle teatterille ehkä koituva tilapäinen vahinko olisi vähän merkitsevä. Bergbom-sisarukset, jotka tietenkin ensikädessä arvostelivat yritystä teatterin kannalta, eivät voineet olla sille myötätuntoisia. Että he yhtä hyvin kuin muut, jopa paremminkin ymmärsivät, mitkä mietteet ja unelmat johtivat näyttelijätärtä, sitä tarvitsee tuskin mainitakaan; mutta toiselta puolen olivat he liian kokeneita luottaakseen syrjäisestä kansasta lähteneen nerokkaankin taiteilijattaren menestyksen pysyväisyyteen "suuressa maailmassa" ja vielä vähemmän asettaakseen sitä sen taiteellisen työn edelle taikka rinnalle, joka välittömästi tehtiin oman kansan keskellä ja hyväksi. Siitä huolimatta he eivät mitenkään vastustaneet yritystä. Kun Ida Aalberg kävi Kaarlon luona pyytämässä saada käyttää teatterin painamattomia suomennoksia, niin vastaus oli myöntävä, ja samoin, kun turnee oli saapunut Pietariin, ja näyttelijätär sieltäpäin (tammikuulla) anoi, että Axel Ahlberg saisi tulla sinne esiintyäkseen muutamissa näytännöissä, niin siihenkin suostuttiin.[3] Kaarlon ihmistuntemus oli niin suuri, ettei hänen mieleensä juolahtanut menetellä toisin, koettaa tyrkyttää vakaumustaan innostuneeseen taiteilijattareen. Kunkin täytyy itse käydä kokemuksensa koulu ja — maksaa sen hinta.[4]

Ennen kun puhumme teatterin toiminnasta alkavalla näytäntökaudella, panemme tähän jälleen seurueen jäsenluettelon, liittäen siihen tiedot tämänaikaisista palkoista:

Benj. Leino, 4,500:- ja iltama. Rva Katri Rautio 2,800:-
Axel Ahlberg 3,800:- " Olga Poppius 2,500:-
Knut Weckman 3,600:- " Mimmy Leino 2,000:-
Aleksis Rautio 3,300:- " Naimi Kahilainen 2,000:-
Taavi Pesonen 2,600:- " Olga Salo 1,600:-
Emil Falck 2,500:- Nti Emilie Stenberg 2,800:-
Anton Franck 2,400:- " Hanna Kunnas 1,900:-
Kaarlo Halme 2,200:- " Mimmi Lähteenoja 1,100:-
Iisakki Lattu 1,800:- " Kirsti Sainio 1,100:-
Otto Närhi 1,600:- " Helga Corander 960:-
Hemmo Kallio 1,600:- " Hilma Liiman 960:-
Oskari Salo[5] 1,500:- " Cecilia Silén 1,000:-
Niilo Stenbäck[6] 1,200:- " Anni Helin 1,000:-
Kaarlo K. Keihäs[7] 1,200:-

Näistä olivat Keihäs järjestäjä, Silén kuiskuttaja ja Helin puvustonhoitaja; muut kaikki näyttelijöitä. Sitä paitse kuului seurueeseen oppilaina: Konrad Tallroth,[8] Maiju Rängman,[9] Julius Sario[10] y.m.

Edellisenä näytäntökautena mukana olleista olivat eronneet: rva Saimi
Järnefelt ja nti Maria Salin, joista jälkimäinen oli liittynyt Ida
Aalbergin turneeseen.

Syyskauden toimi alkoi 3/9, ja annettiin kolmen viikon aikana kansannäytäntöjä (Uramon torppa, Aino, Wilhelm Tell y.m.), joista viimeisen ohjelma käsitti uuden kotimaisen alkuteoksen, E. F. Jahnssonin 3-näytöksisen näytelmän En ollenkaan muista. Tämä tarkotusperäinen, juoppouden seurauksia kuvaava kappale oli taiteellisesti vähäarvoinen eikä mennyt muuta kuin kaksi kertaa. Kumminkin olivat nämä kansannäytännöt ylipäätään tuottavammat kuin lähinnä seuraavat neljä näytäntöä, joissa esitettiin Niilo Salan suomentama V. Sardoun Femande — ensi-ilta 27/9. Jännittävä draama oli aikoinaan käännetty Ida Aalbergia varten, mutta nyt se näyteltiin rva Rautio Clotildena ja rva Poppius nimiroolissa. Ettei edellinen suorittanut tehtäväänsä niinkuin Ida Aalberg olisi sen tehnyt, on ymmärrettävää, mutta silti oli hänen ja muittenkin taiteellisella työllä arvonsa. Clotilden ja Fernanden esittäjät sekä Leino — Philippe de Pomerol, Ahlberg — André des Arcis ja nti Sainio — Georgette, muita mainitsematta, näyttelivät, niinkuin monesti ennen ranskalaisissa näytelmissä, puutteellisesti parisilaisina, mutta johdonmukaisesti ja vaikuttavasti silmällä pitäen luonteiden ja toiminnan ydinpiirteitä — ja se on kumminkin pääasia, sillä ovathan parisilaiset harvassa Parisin ulkopuolella!

Lokakuun 2 p. Kaarlo Bergbom täytti 50 vuotta, ja merkkipäivä muodostui juhlaksi, joka ilahduttavasti näytti kuinka hänen elämäntyönsä oli saavuttanut ymmärtämystä ja kuinka yleisesti sen arvo tunnustettiin. Ei ainoastaan huomattavana tapahtumana Bergbomin elämässä, vaan myöskin kansallisen eloisuuden ilmauksena kerromme tässä päivän vieton.

Jo klo 7 aamulla saapui Bergbomin asuntoon Robert Kajanus orkesterineen tervehtiäkseen päivän sankaria soittamalla Saeterjentens Söndag sekä Suomen- ja Maamme-laulun; kohta jälkeen tuli kolmattakymmentä nuorta tyttöä, nti Anna Sarlinin johtama kuoro, joka lauloi koraalin ja "Väinölän lapset" ja josta muuan jäsen (nti Aino Krohn) kaikkien puolesta runonmuodossa julkilausui kiitokset ja onnentoivotukset Suomen taiteen suosijalle, ja kolmanneksi "esiintyi näyttämölle" Richard Faltin 25-henkisen kuoron kanssa, entisiä Suomalaisen oopperan solisteja ja kuorolaulajia. Tämä tervehtijäjoukko lauloi Faltinin johdolla hänen säveltämänsä ja Bergbomille omistamansa kantaatin, jonka (Kaarle Krohnin sepittämät) sanat olivat seuraavat:

    Ei rakkaus etsi omaansa,
    Ei kunniaa, ei voittoa,
    Ei rakkaus vihaa, kadehdi,
    Ei ajattele pahasti.
    Kaikki hän peittää,
    Kaikki hän toivoo,
    Kaikki hän kärsii.
    Ei rakkaus koskaan väsy.

    Rakastit Suomen kansaa
    Nuoruuden innolla.
    Rakastit Suomen kieltä
    Ja Suomen taidetta.
    Tulevaisuuteen Suomesi
    Sä luottaa uskalsit
    Ja sille elämäsi
    Ja työsi pyhitit.

    Rakastit Suomen kansaa
    Miehuuden voimalla
    Keskellä taisteluja
    Ja vaikeuksia.
    Ja tämän kansan kielen
    Toit taiteen temppeliin
    Ja kasvatit sen siellä
    Yleviin tehtäviin.

    Rakastit Suomen kansaa,
    Rakastat vieläkin,
    On ensi lempes sinulle
    Yhä rakkahin;
    Niin myös Suomen kansa
    Sinua rakastaa
    Ja kiitollisna Sinut
    Ja työsi omistaa.

Näitä soitannollisia ja runollisia kunnianosotuksia seurasi toisia kunniatervehdyksiä, joita esittivät teatterin johtokunta (Antti Jalava puhujana), teatterihuoneen johtokunta ja koko teatteriseurue. Seurueen puolesta nti Emilie Stenberg antoi Bergbomille muistolahjana valokuvan, jossa teatterin kaikki jäsenet olivat yhdessä ryhmässä kuvattuna, sekä adressin, jossa muun muassa pyydettiin lupaa toimeenpanna juhlanäytäntö siinä tarkotuksessa, että sen tuloista perustettaisiin Bergbomin nimeä kantava rahasto, jonka korot käytettäisiin stipendeiksi näyttelijöille opintojen harjottamista varten ulkomailla. Tähän pyyntöön Bergbom suostui ehdottaen juhlanäytäntöpäiväksi toukokuun 10:nnen, jolloin 25 vuotta oli kulunut siitä kun Kiven Lea ensi kerran näyteltiin. — Viimeinen joukkotervehdys tapahtui klo 1 aikaan, jolloin Jalmari Hahlin johtamina ylioppilaskunnan laulajat tulivat Bergbomin asunnolle, niinkuin tavallista suuren kansalaispaljouden ympäröimänä. Laulettuaan "Jos sydän sulla puhdas on" laulajat kutsuttiin sisään, ja siellä he vielä lauloivat useita lauluja.

Kaiken edellisen aikana ilmestyi 50-vuotiaan luokse lukuisia yksityisiä onnittelijoita, ihailijoita, ystäviä, taiteilijoita, tuoden kukkia, laakeriseppeleitä y.m. tunteittensa ilmaisuksi. Maaseuduilta taasen tulvasi sähkösanomia ja kirjeitä, jopa tuli niitä ulkomailtakin, ja oli lähettäjäin joukossa monta työväenyhdistystäkin, joka osottaa miten juhla oli kaikkien kansalaisten juhla ilman luokkaerotusta. Yksityisistä tervehdyksistä otamme tähän kaksi. Betty Elfving kirjoitti Turusta: "Jumala siunatkoon Sinua tänä suurena juhlapäivänä, jolloin koko suomalainen kansasi yhteisesti iloitsee syntymäsi johdosta!" Z. Topelius puolestaan lähetti Koivuniemeltä seuraavan kirjeen:

"Hyvä Kaarlo veljeni! Minä yhdyn uskollisimpien ystäviesi kanssa muistamaan päivääsi ja koko puolivuosisataasi. Minun onnentoivotukseni sinä päivänä on, että saisit nähdä työsi täydentymisen tulevalla puolivuosisadalla.

"Kun katsahdan taakseni minun kolmeneljännes-vuosisataani, näyttää minusta, että kaikki, mitä olen saanut aikaan, on paikkatyötä ja kappaletyötä. Mutta onnellisempana ja pitemmälle näkevänä kuin minä olet sinä kohdistanut voimasi yhteen elämäntehtävään, ja minä onnittelen sinua siitä. Todennäköisesti tulet tästä lähtien kuten tähänkin asti kokemaan voittojen ja tappioiden vaihtelua, mutta lopullinen voitto on siinä, että se aate, jonka olet loihtinut elämään ja jolle olet voinut antaa todellisuutta, ei voi juosta hiekkaan. Suomalainen ooppera voi kukoistaa ja jälleen lakastua, mutta se ihanteellinen taide, joka asettaa näyttämölle oman kansan omin sydämin ja omien huulten elinvoimaisin kielin, ei voi Kaarlo Bergbomin jälkeen koskaan kuolla pois.

"Edessäni on päiväkirjani 2 pltä lokak. 1843. On merkitty: muutto ja sadesää. Bergbom-nimi on samana päivänä siihen pantu, mutta ei se tarkota sinua, vaan (luullakseni) setääsi, Oulun lääninsihteeriä, jonka luona kävin ennen hänen lähtöään. F. Deland (nyt 80-vuotias invaliidi) tuli juuri silloin ruotsalaisen teatterinsa kanssa. Ei kukaan nähnyt untakaan suomalaisesta näyttämöstä. K. B. katseli hämmästyneenä ympärilleen tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa.

"Hyvä Kaarlo veljeni, minä käytän tilaisuutta kiittääkseni sinua tosisuomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mikä koivunvitsa täytyykään sen olla, joka saa kärsiä alituista repimistä, joka näkee jalaksen alituisesti livahtavan pois raitiosta, mutta sittenkin kestää! Ja vielä kiitos siitä että olet kantanut korkealla ensimäistä suomalaista lippua näyttämöllä, ettet ole antanut sen laskea yleisösi tasolle, vaan tehnyt mitä olet voinut kohottaaksesi tämän kassakappalten ja myöskin tuon toisen näyttämön velttoutuneitten operettien yli. Mikä kehno talous! Eppur si muove, sittenkin se kulkee eteenpäin!

"Minä yhdistän tähän kiitokseen käytännöllisen sisaresi. Sinä olet aate, hän on todellisuus. Onnellisempi yhtymä on harvoin ohjannut korkeamastoista laivaa aalloilla.

"Ja nyt, Jumala siunatkoon toista puolivuosisataasi, päiviesi voimaa, öittesi rauhaa, ei-yksinäistä nuorenmiehen-kotoasi ja keveäjalkaista, toisinaan huimapäistä, mutta altista ja ahkeraa perhettäsi Arkadiassa sekä, sinun kauttasi, sitä ihanteellista taidetta, joka nyt on kotiristisi, mutta josta tulee muistopatsaasi!

Bergbom oli kutsunut kotiinsa (s.o. sisarusten yhteiseen asuntoon) päivällisille teatteriseurueen ja -johtokunnan sekä ystäviään ja tuttaviaan. Siinä tilaisuudessa lehtori B. F. Godenhjelm lämpimin sanoin esitti isännän maljan päättäen tähän tapaan: "Kiitos kaikesta kauneudesta, jonka olet lahjottanut meille ja koko Suomen kansalle! Kiitos siitä innosta ja rakkaudesta, jolla olet toiminut, — kiitos siitä isänmaallisesta hengestä, joka on työtäsi elähyttänyt, ja siitä puhtaasta, tositaiteellisesta aatteellisuudesta, joka on sitä kannattanut! Mitä pilviä nouseekin meidän taivaallemme ja mitkä ajan tuulet ohjannevatkin henkistä elämäämme, tosi taide on aina innostuttava ihmisen mieltä, ja siten on Kaarlo Bergbomin muisto aina säilyvä." — Illan kuluessa näyttelijä B. Leino vielä lausui seuraavan Paavo Cajanderin runon:

    Kun routa suli ja lämpeni maa
    Ja kun kevättoukoja tehtiin,
    Niin silloin Kaarlo Bergbomkin
    Hän kylväjämiehenä nähtiin.

    Mut muilla kun pellot on perkatut,
    Häll' auran koskematointa
    Ja kylmää korpimaat' oli vaan,
    Joka raatajan vaati tointa.

    Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.
    Siell' uutteraa oli työtä,
    Ja niinkuin ainakin viertomies
    Hän raateli päivää, yötä.

    Ja viesti tuosta kun kierteli maan,
    Oli arvelu kaikellainen:
    Ken ilkkui, ken taas kummastui,
    Hän uskoi ja toivoi vainen.

    Ja mustain kantojen keskeltä
    Oras nousikin, versoi kohta,
    Ja viljan kullan-karvaisen
    Nyt täysinä tähkät hohtaa.

    Sinä kylvösi hyvään maahan teit,
    Satakertainen siit' on jo sato;
    Sit' ei vihamies voi turmella
    Ja sitä ei kaada kato.

    Se rakkaudessa on kylvetty,
    Käden kautta on Kaikkivallan.
    Ja sen siemen se muruja Sammon on,
    Ja ne kestää hyyn sekä hallan.

Syyskauden kolmas uutuus (13/10) oli B. Leinon (Wienen saksalaisen ja Feilitzenin ruotsalaisen laitoksen mukaan) suomentama José Echegarayn 3-näytöksinen draama Pyhimys vaiko mielipuoli?, joka meni 3 kertaa. Melkein tuskallisen jännittävä kappale esitettiin päähenkilöiden puolesta sangen ansiokkaasti. Etenkin vaikutti Leino Don Lorenzona todellisuutensa kautta, osaten herättää katsojassa myötätuntoa ja sääliä ristiriitaisten velvollisuuksien repimää ja kiduttamaa kunnon miestä kohtaan. Kiitettävä oli niinikään nti Stenberg onnettomana äitinä, Juanana, Weckman Eduardona, rva Salo Angelana, Lorenzon rouvana j.n.e. — Suurempi menestys oli sentään Daniel Hjortilla, kun se pitkän ajan päästä näyteltiin uudestaan: se meni syksyllä 7 kertaa. Nimiroolissa esiintyi vastatullut Oskari Salo, joka solakalla vartalollaan, miellyttävällä ulkonäöllään ja äänellään herätti myötätuntoa, vaikka lausunta ja riittämätön luonteentutkimus aiheuttivat muistutuksia. Kaikissa tapauksissa arveltiin seurueen hänessä saaneen kehityskelpoisen voiman. Muista uusista on nti Lähteenoja mainittava, hän kun melko hyvästi suoriutui Katrin tehtävästä. — Toisia huomattavia uusintoja olivat Saituri, jossa Ad. Lindfors esiintyi vieraana (kahtena iltana), ja Elinan surma, joka näytäntökautena meni 11 kertaa. Kirstinä rva Salo uskaliaasti kilpaili vaikean roolin ensimäisen tulkitsijan kanssa, eikä oltu huomaamatta hänen esityksessään vakavaa itsenäistä työtä. Luonnekuvassa kyllä ei ollut sitä ylimyksellistä piirrettä, joka kuuluu ylpeälle Kirsti Flemingille, eikä myöskään sitä rikasta tunteenilmaisun vivahduttamista, jossa Ida Aalberg on niin suuri; mutta että rva Salo kumminkin kykeni tekemään porvarillisemman Kirstinsä vaikuttavaksi, oli itsessään hyvä näyte.

Neljäs uusi kappale, J. Sarion suomentama O. Blumenthalin ja G. Kadelburgin 3-näytöksinen huvinäytelmä Matka Konstantinopoliin, tuli 15/11. Weckman (Brückner), nti Sainio ja rva Poppius, Rautio, Pesonen, Halme y.m. naurattivat katsojia, mutta niitä oli vähän, ja kappaleen kolmas ilta oli viimeinen. — Viides, kuudes ja seitsemäs uutuus tulivat yhdellä kertaa 1/12, nimittäin 1-näytöksiset vähäpätöisyydet: Martti Vuoren Naimiskauppa ja Seinä väliä sekä Kaarle Halmeen Mallassaunalla, joista ei yksikään saanut pysyvämpää menestystä.[11] Niiden jälkeen esitettin uusintona m.m. Tietäjä, Axel Ahlberg nimiroolissa ja Kosbina nti Maiju Rängman, joka, syksyllä teatteriin tulleena, (kts ylemp. s. 5) näytteli jotenkin luontevasti ja osotti ehdotonta tunteenilmaisemiskykyä. —

Teatteri purjehti jälleen vastatuulessa. Edellisen vuoden kadon jälkimainingit olivat vielä tuntuvissa, tavallinen yleisö oli hidas käymään teatterissa, eikä tällä ollut mitään erinomaisempaa tarjottavana, joka olisi vetänyt vieraita aineksia. Lisäksi tuli moniviikkoinen kilpailu Aleksanterin teatterissa näyttelevän Ida Aalberg-turneen puolesta. Oli siis helppo päättää, että lopputulos olisi huono. Tämä uhka silmien edessä ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kääntyä kansalaisten puoleen avunpyynnöllä. Se tapahtui 29/11 päivätyn kehotuksen kautta, jonka allekirjoittajat olivat: K. A. Brander, Martha Eneberg, Hilda Enlund, Ida Godenhjelm, Hilma Gripenberg, Onni Hallsten, Augusta af Heurlin, John Höckert, A. Lilius, V. Löfgren, Kasimir Lönnbohm, Ellen Messman, Hilma Saarinen, K. G. Sivenius, Matilda von Troil ja Matti Äyräpää. Siinä sanottiin teatterilla jo olevan velkaa vähän päälle 23,000 mk ja arveltiin, että vajaus näytäntökauden lopussa nousisi vähintäin 30,000 markkaan. Sen johdosta ehdotettiin kaksi rahanhankkimiskeinoa: rengaskeräys, johon heti oli ryhdyttävä, ja ensi syksynä (1894) arpajaisten tai muitten tuloa tuottavien huvitilaisuuksien toimeenpaneminen, ja kehotettiin kansalaisia eri paikkakunnilla ryhtymään tarpeellisiin puuhiin.

Bergbom-sisaruksilta ei tältä ajalta ole kirjeitä, jotka antaisivat tietoja oloista, mutta nti Elfvingin kirjeistä näkyy, että Kaarlon terveys ei ollut kehuttava. Samat kirjeet sisältävät myöskin eräitä tähän aikaan Turussa esiintyvän, etevän ruotsalaisen näyttelijän Aug. Lindbergin lausumia sanoja Bergbom-sisaruksista, jotka ansaitsevat saada tässä sijan:

"Lindberg oli aivan innostuksissaan", nti Elfving kirjoittaa, "kun Kaarlo ja Emilie Bergbomista puhuttiin. Hän lausui muun muassa: 'Siitä päivästä kun opin käsittämään mitä Bergbom tahtoi ja mitä hän kykoni luomaan, olen minä tuntenut syvintä ihailua häntä kohtaan. Hänen elämäntyönsä on aivan kuulumaton kultuuriteko' — ja sitten molemmista yhdessä: 'Heillä on kummallakin ollut niin paljon tehtävää, niin paljon suurta ajateltavaa, että he ovat unohtaneet vihata toisia. He ovat edistyneet niin kauvas, että voivat rakastaa siinä missä muut kiroovat. Olen seurannut heidän tointaan ja nähnyt että heillä on paljon rakkautta.' — Vahinko, ettet sinä [Kaarlo] eikä Nya Pressenin yleisö ollut kuulemassa".[12]

Uusi vuosi alotettiin komedioilla — Kiven Nummisuutarit ja Holbergin Ei ole aikaa; Lindfors vieraili pari iltaa Vielgeschreinä. Loppiaisena annettiin ensimäinen uusi kappale, Goffredo Cognettin 2-näytöksinen kansanelämänkuvaus Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), joka intohimoisessa traagillisuudessa muistuttaa Cavalleria rusticanaa. Rva Rautio näytteli hehkuvasti päähenkilöä, onnetonta Rosellaa, joka hukuttamalla itsensä todistaa viattomuutensa; Oskari Salo oli Cicillo, rakastaja, joka ei tyytynyt vähempään. Italialaista tunnelmaa vahvisti Aleksis Rautio laulullaan ja nti Liiman tarantellatanssillaan.

Seuraava uutuus (17/1) oli eräs Saksan kirjallisuuden etevimpiä huvinäytelmiä, G. Freytagin 4-näytöksinen, A. Öhqvistin suomentama Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten). Näytelmä tarjoaa pitkän sarjan kiitollisia tehtäviä, ja siinä esiintyi Leino eversti Berginä, Salo professori Oldendorffina, Weckman Konrad Bolzina, Pesonen Piepenbrinckinä, rva Poppius Adelheid Runeckina, Franck lyyrillisenä ja Lattu rahasta kaikkeen valmiina, juutalaisena sanomalehtimiehenä. Kappale meni 3 kertaa, samoin kuin 28/1 ensi kerran näytelty, Kasimir Leinon suomentama Jean Jullienin draama Meri (La Mer). Tekijä — yksi niitä realistisia runoilijoita, jotka ensin esiintyivät Antoinen "Vapaassa teatterissa" (hänen oppilauseensa oli: "näytelmä on viipale elämää taiteellisesti asetettuna näyttämölle")[13] — on tässä esittänyt traagillisen tapausjakson bretagnelaisten kalastajain elämästä. Pääroolit olivat Rautiolla (François Kadik), Kalliolla (Yves Le Mell), Hanna Kunnaalla (Jeanne Marie) ja Katri Rautiolla (Elisabeth), ja esitettiin kyllä vaikuttavasti, vaikka tuskin täysin vieraan kansallisuuden mukaisesti; sivuosista on mainittava Närhen luontevasti kuvattu ukko Le Braz.

Syksyllä Kaarlo oli täyttänyt 50 vuotta, 7 p. helmik. Emilie Bergbom täytti 60, ja tuli nyt sisar vuorostaan samanlaisten kunnianosotusten esineeksi kuin ennen veli. Varhaisimmat tervehtijät olivat tällä kertaa Suomalaisen teatterin jäsenet, jotka laululla herättivät 60-vuotiaan unestaan, ja seurasi sitten muita laulajajoukkoja. Nti Sarlin tyttökuoroineen, Richard Faltin sekakuoron ja Jalmari Hahl ylioppilaslaulajain kanssa. Faltin oli nytkin säveltänyt kantaatin; sanat olivat Z. Topeliuksen kirjoittamat. Runoilijan sydämellinen tervehdys, joka viittaa toiselta puolen Emilie Bergbomin pitkään vaikutukseen rouvasyhdistyksen jäsenenä, toiselta puolen hänen työhönsä teatterin hyväksi, kuuluu näin:

    Vi komma från hyddornas arma och gömda,
    Från tysta och glömda.
    De minnas din möda
    Att trösta och stöda,
    De kransa med böner, som himlen förstår,
    Din grånande lock vid de sextio år.

    Vi komma från möten och bokslut och ronder
    Med sinande fonder, Från allt, som försakar.
    Arbetar och vakar
    För menniskolycka. Ditt fält var ju der.
    Det fältets arbeterskor helsa dig här.

    Vi komma från tiljan och diktarehärden,
    Som låts vara verlden,
    Från konsten, från kampen
    Vid gasen och rampen.
    De lätta gestalter, du fostrat för den,
    De helsa sin moderligt hägnande vän.

    Och vi, som nu viga de sextio åren
    Med toner från våren,
    Vi vilja ju sjunga
    Höstdimmorna unga:
    Men klar står din sol än vid himmelens rand,
    Var älskad, var lycklig, och lef för ditt land.[14]

Laulajien jälkeen tuli muita tervehtijöitä, Suomen naisyhdistyksen ja
Helsingin rouvasyhdistyksen lähetystöt, Suomalaisen teatterin
johtokunta j.n.e. Kauniimpia olivat uskollisen ystävättären, Betty
Elfvingin, kirjoittamat tervehdyssanat Turusta:

"Onneksi olkoon, että olet ehtinyt asteelle, jolla seisot, ja että sinulla on suuri elämäntyösi, jota ei kukaan voi kieltää eikä sinulta ottaa. Onnea edelleenkin! Ehkä olisit tänä myrskyisenä aikana halukas luovuttamaan lipun jollekin toiselle, mutta koeta vielä kestää, huolimatta kaikesta. Kansamme tarvitsee sinua, eikä kukaan kykene sijaasi täyttämään. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua! Antakoon Hän sinulle sen tulevaisuuteen tunkevan katseen, joka ajan pimeyden halki näkee vaivojesi hedelmät. Silloin on joka raskas työpäivä, joka hikihelmi ja kyynele vaihtuva lehdeksi siinä seppeleessä, jolla vielä syntymätön Suomi on kruunaava muistoasi. Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt!"

Ennen mainittua italialaista ja ranskalaista uutuutta seurasi 16/2 saksalainen, nimittäin B. Leinon suomentama Max Halben 3-näytöksinen näytelmä Nuoruus, mutta meni se vain kaksi kertaa, vaikka se samana talvena Berlinin Neues Theaterissa näyteltiin toistasataa iltaa peräkkäin. Eikä esitys ollut huono, sillä se oli näyttämön parhaimpien kykyjen käsissä: Leino — pastori Hoppe, rva Poppius — Annu, Närhi — mielipuoli Amandus, Weckman — Hannu ja Ahlberg — apulaispappi. Ei, kyllä kai syy oli tuo meillä tavallinen: se osa yleisöä, joka vaatii "modernia" kappaleita, ei pysty täyttämään teatteria; suuri yleisö ei niistä paljon välitä.

Keskellä tätä Sisyfustyötä, kun uusi ohjelma oli valmistettava joka kolmanneksi tai neljänneksi illaksi, saatiin apua rva Ida Basilier-Magelsenilta, joka tänä talvena oleskeli Suomessa. Jo Runebergin päivänä hän laulullaan rikastutti ohjelmaa, ja 21/2 hän esiintyi Mariena Donizettin Rykmentin tyttäressä, joka sitten annettiin kaikkiaan 9 kertaa. Muut osalliset olivat seurueen jäseniä: Rautio — Tonio, Närhi — Sulpice, nti Kunnas — markisitar. Melkoinen ansio oopperan harjottamisesta oli Karl Sjöblomilla, joka johti orkesteria. Yksistään näytäntöjen luku todistaa, että Ida Basilier vielä kykeni ihastuttamaan yleisöä. — Uutta tuli vasta maaliskuun loppupuolella, jolloin muun ohella 18/3 annettiin sarja Bergbomin sommittelemia hebrealaisia kuvaelmia (Jakobin uni, Abraham hylkää Hagarin, Faraon tytär löytää Moseslapsen, Babylonin virran varrella, Salomonin tuomio, Esther Ahasverus kuninkaan edessä) sekä 30/3 Kasimir Lönnbohmin suomentama Z. Topeliuksen 50 vuotta myöhemmin, Lindfors vieraillen Magnus Drakenhjelmina. Tämän näytelmän esittäminen oli kevätkauden taiteellinen merkkitapaus, joka varmaan tuotti Bergbomille suurta tyydytystä, sillä hän tahtoi, niinkuin ennestään tiedämme, ohjelmistoonsa liittää kaikki mitä kotimainen kirjallisuus arvokasta sisälsi, ja tätä draamaa hän piti Topeliuksen parhaimpana. Runoilija onkin siihen laskenut ne syvät vaikutelmat, jotka häneen olivat jättäneet nuoruudessa kuulemansa jutelmat Kustaa III:n ajoilta. Samoin kuin Regina von Emmeritziä näyttämölle pantaessa oli Topelius nytkin tehnyt pieniä muutoksia kappaleeseen sekä antanut määräyksiä teatterilaitoksiin nähden. Esitys olikin kiitettävä ja herätti vastaavaa mielenkiintoa. Pääansio menestyksestä oli, paitse Lindforsilla, Katri Rautiolla (Ebba Reuterkrona), Olga Poppiuksella (Lotten Ringius), Hemmo Kalliolla (Sebastian) ja rva Kahilaisella (Lisette), joka viimemainittu kuitenkin tapansa mukaan oli kovin karkeapiirteinen. Näytelmä meni 6 kertaa.

Huhtikuulta on mainittavana kolme uutta kappaletta, joista kaksi oli kotimaista alkuteosta — R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Kumarrusmatka (13/4) ja Minna Canthin 1-näytöksinen Spiritistinen istunto — ja kolmas italialainen, B. Leinon (saksalaisesta käännöksestä) suomentama G. Rovettan draama Epärehelliset (molemmat jälkimäiset 20/4). Ensin mainittu on tekijänsä onnistuneimpia ilveilyjä, täynnä viatonta leikillisyyttä ja huumoria. Lattu oli oivallinen lukkari Kekkonen, jolle kumarrusmatkalla sattuu niin odottamattomia seikkailuja, ja hyviä olivat myöskin nti Sainio maalaisena Viivi-neitinä, Pesonen hovineuvoksena, sekä nti Corander Selma-neitinä. Yleisö oli huvitettu, ja toisena iltana, kun tekijä oli saapuvilla, hänet suurella riemulla huudettiin esiin.[15] Spiritistinen istunto oli vähäpätöinen kyhäelmä, jossa yksi ajan muotihulluuksia tehtiin naurettavaksi. Kappaleen merkitys oli siinä, että Minna Canth sen kautta jälleen palasi Suomalaiseen teatteriin, josta hänen ei koskaan olisi pitänyt luopua — kuinka sovinto syntyi, siitä kohta alempana. Italialainen näytelmä vihdoin oli traagillinen kuvaus tosielämästä, aviovaimon petos johdonmukaisen tapausjakson alkuaiheena. Katri Rautio Elisa-rouvana näytteli älykkäästi, maltillisesti, luonnollisesti; sitä vastoin oli Weckmanilla, hänen miehenään, taiteilijaluonteelleen vieraanlainen tehtävä.

Toukokuun 10 p. oli teatterilla juhla: 25 vuotta oli silloin kulunut muistorikkaasta Lea-illasta 1869. Siksi oli rva Raa-Winterhjelmkin saapunut ja hänen esiintymisensä Leana tuli juhlanäytännön keskipisteeksi. Ohjelma alkoi Aleksis Kiven muiston kunnioittamisella: J. E. Stenbergin muovailema runoilijan marmorinen rintakuva oli asetettu näyttämölle, ylioppilaat lauloivat Suomen- ja Maamme-laulun, ja niiden välillä B. Leino lausui K. Suomalaisen sepittämän runon Kiven muistoksi. Sitten tuli Lea, jota seurasi suurenmoinen kunnianosotus rva Winterhjelmille. Hänelle kannettiin laakeriseppeleitä ja kukkalaitteita, ja lopuksi yleisö kutsui Kaarlo ja Emilie Bergbominkin saamaan osansa riemastuksesta. Viimein näyteltiin Nummisuutarien 1:nen ja 2:nen näytös. — Näytännön jälkeen kokoontui lukuisa joukko teatterin ystäviä näyttämölle maljan ympärille. Siinä lehtori Godenhjelm piti puheen rva Winterhjelmille, J. H. Erkko esitti maljan Kiven muistolle, ja rva Poppius luki julki Erkon sepittämän runon, jossa kuvattiin suomalaisen teatterin synty ja kehitys. Yhdessäolon ratoksi ylioppilaat lauloivat laulun toisensa jälkeen ja lopuksi mahtavan Herää Suomi-laulun. — Myöhemmin oli illalliset Seurahuoneella ja siellä tri F. J. Pätiälä puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin kunniaksi.

Kun rva Winterhjelm vielä oli kolmena iltana esiintynyt lady Macbethina, jakaantui seurue kahteen ryhmään, joista toinen jäi Helsinkiin ja toinen lähti kiertomatkalle näytelläkseen ensin teatterin puolesta Tampereella (21/5-31/5) ja sitte omaksi hyväkseen Raumalla (3/6-4/6), Porissa (6/6-11/6) Ja Vaasassa (15/6-20/6) kappaleet: Elinan surma, Uramon torppa, 50 vuotta myöhemmin, Kumarrusmatka ja Spiritistinen istunto. Bergbom seurasi mukana Tampereelle, mutta palasi sieltä Helsinkiin. Helsinkiin jäänyt osasto esitti 20/5 kansannäytäntönä Kuinka äkäpussi kesytetään (nti Sainio oiva äkäpussi) sekä kolmena viimeisenä iltana K. Halmeen suomentaman, Brandonin ja Thomasin hullunkurisen huvinäytelmän Charleyn täti, joka kuluneena näytäntökautena oli kierrellyt Euroopan näyttämöillä. Pääosan näytteli Weckman con amore.

Vähän ylempänä lupasimme kertoa, kuinka "sovinto" Minna Canthin ja Suomalaisen teatterin välillä jälleen syntyi. Tämä selviää eräistä käytettävissämme olevista kirjeistä. — Minna Canth oli 1893 kirjoittanut pikku näytelmän "Hän on Sysmästä" — mukaelma saksalaisesta alkuteoksesta — seuranäytäntöä varten Kuopion suomalaisen yhteiskoulun hyväksi. Kun se oli huvittanut katsojia, tekijä suostui, "jopa kehottikin", että joku toinen henkilö (mainitsematta mitään Minna Canthista), lähettäisi sen Bergbomille. Tämä kirjoitti 9/1 rva Canthille saaneensa näytelmän ja myöskin jälestäpäin kuulleensa, että se oli lähetetty hänen suostumuksellaan. Kumminkin oli lähetys saattanut hänet ristiriitaiseen asemaan. Toiselta puolen koskee teatterin arvoa, että Minna Canth lähettää sille pienen mukaelman, vaikka hän ei ole katsonut sitä kyllin arvokkaaksi näyttelemään Sylviä, toiselta puolen on tekijällä niin suuri ansio suomalaisesta teatterista, että tämän tulee ottaa lahja kiitollisuudella vastaan olkoon se minkälainen tahansa. Bergbom sanoo asettuneensa jälkimäisen vaihtopuolen kannalle ja kiittää kappaleesta sekä päättää: "Miksikä kaiken tämän Teille kirjoitan? Välistä ei voi olla samalla kertaa hienotunteinen ja suora — tahdon sentähden nyt olla suora." Vastatessaan (13/1) Minna Canth vapauttaa Bergbomin velvollisuudesta näytellä kappaletta sentähden että se oli hänen lähettämänsä ja vakuuttaa, että hänessä ei ole katkeria tunteita teatteria kohtaan — "paremmin, toivoakseni, voisi käyttää ne muutamat vuodet, jotka täällä mahdollisesti vielä on oltava, kuin moisten tunteitten hautomiseen". —

Pari viikkoa myöhemmin 28/1 päätti Längmanin kirjailijapalkkioiden jakamista varten asetettu lautakunta, jossa Bergbomkin oli jäsenenä, muun muassa, että Minna Canthille oli annettava 1000 markan palkinto Papin perhe ja Sylvi näytelmistä. Tästä kirjoitti rva Olga Salo Minna Canthille, ja jo 31/1 hän vastaa rva Salolle:

"Voi, kuinka se Tohtori sentään on herttainen ja hyvä, kun kaikki ympäri käy! Tulin niin iloiseksi sinun tiedonannostasi, enkä tiedä kumpasestako enemmän iloitsin, rahanko toivosta vai siitä todistuksesta, minkä tämä antoi Tohtorin jalomielisyydestä. Olen monesti sanonut ja sanon vieläkin, ettei opi ihmisiä tuntemaan, ennenkun on saanut kokea myöskin heidän vihaansa. Muutamat tuovat silloin esille erinomaisen halpoja puolia, toiset sitä vastaan eivät kadota mitään inhimillisyydestään siinäkään tilassa. — Mutta herranen aika, minua oikein pelottaa se velvollisuuden taakka, joka tulee painamaan hartioitani, jos minullekin tuommoinen stipendi määrätään. Minä nyt olen aina velvollisuuksien ihminen, ja kun mielestäni minua ei enää kaivattu kirjallisuuden alalla, johon viimeisinä aikoina on tullut niin paljon uusia voimia, ja perhe sitä vastoin kysyy paljon aineellista tukea — — niin ajattelin kokonaan antautua rahan orjaksi. Ajan vietteeksi ajattelin ainoastaan tekaista jonkun pikku näytelmän silloin tällöin. Mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa se uudelleen tosityöksi. Saako siihen voimia, saako inspirationia?" — —

Seuraavassa kirjoittaja sanoo "Sysmäläisen" jo tuottaneen yhteiskoululle 400 mk, ja toivoi hän sillä vielä saatavan 200 à 300, sillä sitä oli pyydetty moneen paikkaan ja siitä maksettiin 15-25 mk joka kerralta kun se näyteltiin. — "Tämä innostutti minua kirjoittamaan uutta pientä komediaa Pohjois-Savon kansanopiston hyväksi. Ei ne ota minulta paljon aikaa eikä voimaa — onpahan vaan kuin joku koruompelu arpajaisvoitoksi — ja paljon suurempi hyöty sentään asialle. Se on minulla nyt puolitiessä kirjoitettuna, ja nimi on hyvin moderni: 'Eräs spiritistinen seansi'. En tiedä vielä minkälainen siitä tulee. Ehkä lähetän sen sitten Tohtorille nähtäväksi, kun valmistuu." — —

Muutaman päivän päästä oli pikku näytelmä valmis, ja tekijätär lähetti sen (6/2) Bergbomille, pyytäen siitä 100 mk Pohjois-Savon kansanopistolle. Kirje päättyy hartaimmilla kiitoksilla Tohtorille, joka oli myötävaikuttanut siihen, että hänelle oli annettu kirjailijapalkkio — "kun nyt vaan saisi voimia — paljon voimia työhön, ja onnistuisi tarttumaan kiinni innostuttavaan aineeseen! Sillä kaiketi parhaiten kiitollisuuttani osottaisin."

Näin oli siis kaikki ainakin näennäisesti entisellään, ja kirjeenvaihto Minna Canthin ja Emilienkin välillä alkoi uudestaan. Täytettyään 19/3 viisikymmentä vuotta edellinen kirjoittaa 25/3:

"Rakas Emilie! Kuinka kovasti hauskaa, että Te, Tohtori ja Emilie, ette enää ole vihaisia! Sillä sen uskallan päättää sekä telegrammista että kukkaisvihosta, joista molemmista tuhannen tuhatta kiitosta! Saatte uskoa että valmistitte minulle suurimman ilon kaikista suurista iloista syntymäpäivänäni." — Muuten kirje sisältää tietoja kirjoittajan terveydentilasta, joka oli ollut huono, sekä mietteitä eikö voisi auttaa teatterioloja vakavammalle kannalle siten, että Suomalainen ja Kansanteatteri yhdistettäisiin, niin että olisi "kaksi rinnakkaisosastoa, jotka vuorottelisivat Helsingissä ja maaseudulla".

Moni muu kuin Minna Canth mietti tänä keväänä teatterin toimeentuloa. Kun syksyllä alkuunpantu rengaskeräys oli tuottanut ainoastaan 2,500 mk, johtokunta kehotti teatterin ystäviä ja suosijoita kokoontumaan 17/3 Arkadiaan neuvottelemaan, miten taidelaitoksen velat olivat maksettavat ja sen talous tulevaisuudessa turvattava. Sinne saapui kansalaisia puoli huonetta — helsinkiläisiä ja valtiopäivämiehiä — ja kun Bergbom oli alottanut kokouksen huomauttamalla, ettei johtokunta voinut teatteria ylläpitää ilman kansalaisten tehokasta apua, Almberg aseman valaisemiseksi loi katsauksen 8 viimeisen vuoden tuloihin ja menoihin. Hänen esittämänsä tiedot olivat seuraavat:

Ajanjaksolla 1885-1893 tekivät tulot kaikkiaan 838,128 mk 50 p. eli keskimäärin 104,738 mk 51 p. vuodessa. Näistä oli näytännöistä saatuja tuloja yhteensä 536,197 mk 33 p. eli vuosittain 67,024 mk 66 p. Menot olivat tehneet yhteensä 938,806 mk 36 p. eli keskimäärin 117,350 mk 80 p. vuosittain, ja oli niinmuodoin vajaus 100,623 mk 78 p. eli keskimäärin 12,577 mk 97 p. vuodessa. Tätä vajausta oli vuosina 1885-88 täytetty arpajaisten kautta saaduilla varoilla 26,367 mk 97 p. ja vuosina 1888-93 kannattajain rahoilla 47,549 mk sekä vuosina 1889-90 saaduilla rengaskeräyslahjoilla 5,652 mk. Nämä varat tekivät yhteensä 79,568 mk 97 p. eli 9,946 mk 12 p. yksityistä apua vuosittain. Velkoja oli siis tämän näytäntökauden alussa (100,623 mk 78 p. — 79,568 mk 97 p.) 21,054 mk 81 p. ja laskettiin niiden näytäntökauden kuluessa nousevan noin 31,000 markkaan.

Kokouksen päätös oli se, että teatterin velat olivat suoritettavat toimeenpanemalla yleinen rahankeräys sekä että uusi kannatuskirjoitus oli tapahtuva, joten saataisiin 12,500 mk vuotta kohti sen vajauksen täyttämiseksi, joka kokemuksen mukaan vuosittain oli odotettavissa. Toimikuntaan, jonka tehtäväksi annettiin koettaa toteuttaa tämä päätös, valittiin rvat M. Eneberg, H. Gripenberg, Th. Hahl, A. af Heurlin, S. Lindgren, A. Stenroth ja E. Wegelius, neidit Th. Göös ja H. Meurman sekä hrt K. A. Brander, J. H. Erkko, K. G. Göös, O. Hallsten, J. Höckert, P. Jamalainen, Kallio, V. Löfgren, K. Lönnbohm, W. Meurman ja W. Söderhjelm.

Uusi kokous samasta asiasta pidettiin 5/5 ja siinä ilmotettiin, että toivottu kannatus oli merkitty kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Seuraavana päivänä yllämainittu toimikunta oli kutsuttu ensimäiseen kokoukseensa ja valittiin siinä teatterin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin K. Bergbom, A. Almberg, Eliel Aspelin, O. E. Tudeer ja K. F. Wahlström, sekä varajäseniksi B. F. Godenhjelm, J. H. Erkko ja Emilie Bergbom, ja toiseksi neuvoskunnan jäseniksi, jonka tuli avustaa johtokuntaa taloudellisissa asioissa, prof. W. Söderhjelm, lakit. kand. P. Jamalainen, rvt Stenroth ja Wegelius, prof. E. N. Setälä ja rva Enlund, sekä varajäseniksi maisterit Kasimir Leino ja Hallsten ja lehtori K. G. Göös. — Rahankeräyspuuhaan velkojen maksamiseksi oli syksyllä ryhdyttävä.

Näin oli suomalainen yleisö uudestaan näyttänyt, että teatteri edelleen saattoi sen apuun turvautua. Näytäntöjen luku oli 117 ja esitettiin niissä: 11 kertaa Elinan surma; 9 Bykmentin tytär; 8 Daniel Hjort, Postikonttorissa; 7 50 vuotta myöhemmin; 6 Aino, Pappilan tuvassa, Mustalainen; 5 Kumarrusmatka, Wilhelm Tell; 4 Kihlaus, Spiritistinen istunto, Fernande, Ei olo aikaa; 3 Tietäjä, Kuopion takana, Nummisuutarit, Silmänkääntäjä, Naimiskauppa, Seinä väliä, Mallassaunalla, Pyhimys vaiko mielipuoli, Saituri, Matka Konstantinopeliin, Santa Lucian ruusu, Sanomalehtimiehiä, Meri, Macbeth, Charleyn täti; 2 Uramon torppa, En ollenkaan muista, Kevään oikkuja, Pukkisen pidot, Prinsessa Ruusunen, Ei voi, Yhteiskunnan tukeet, Nuoruus, Reviisori, 1 Tapanin päivänä, Lea, Hebrealaisia kuvaelmia, Isännätön talo, Jeannetten häät, Kuinka äkäpussi kesytetään, Liittolaiset.

Näistä 46 näytelmästä oli kotimaisia 24, ulkomaalaisia 22 sekä uusia 16 (7 kotimaista).

XXIII.

Bergbom lähti 29/5 Pietarin kautta Berliniin. Kuinka hän nytkin välttämättömästi tarvitsi lepoa ja virkistystä, näkyy seuraavista riveistä, jotka hän ennen lähtöään kirjoitti Minna Canthille:

(28/5) "Kunnioitettava Rouva. Olisin mielelläni laajemmin kirjoittanut Teille uudesta huvinäytelmästänne ja sen kohtalosta Helsingissä ja Tampereella, mutta, suoraan sanoen, en ole jaksanut — niin väsynyt, kyllästynyt, loppuun asti kyllästynyt olen ollut. Rauhattomuutta maassamme, epävarmuutta teatterin asemassa, eripuraisuutta niiden välillä, joiden pitäisi vaeltaa yhtä tietä. Spiritistinen istunto nauratti paljon ja innokkaasti taputettiin käsiä, mutta en voi salata, että samalla ilmestyi jonkunmoinen pettymys — Tampereella vielä suurempi kuin Helsingissä. Minna Canthilta oli odotettu toista. —

"Matkustan huomenna ulkomaille. Toivon että kun syksyllä palajan mieleni ja sydämeni ovat keveämmät. Nyt ne ovat kovasti masentuneet. Toivon Teille hauskaa kesää, työintoa ja työvoimaa, iloa ympäristöstänne ja tyydytystä sisässänne. Kaarlo Bergbom."

Vaikka matka, kirjeestä päättäen, oli aiottu pitemmäksi, ei se todellisuudessa kestänyt kuin noin kolme viikkoa. Tietoja siitä saamme kolmesta postikortista. Bergbom tuli Berliniin toukokuun viimeisenä päivänä ja oli jo silloin päässyt yskästään, joka kotona oli häntä vaivannut. Muutenkin hän menestyi hyvin ja oli tyytyväinen siihen, mitä teatterit tarjosivat. Erittäin hän mainitsee näytelmät Madame Sans-gêne ja Vasantasena, jotka molemmat sitte esitettiin meilläkin. Jo 13/6 hän sanoo olevansa valmis lähtemään kotiinpäin, sillä hän tiesi nyt, että Théâtre libre, jota hän väärän sanomalehtiuutisen johdosta oli odottanut, ei tulisikaan Berliniin. Paluumatkalla hän aikoi viipyä pari päivää Kööpenhaminassa ja samoin Tukholmassa; Helsingistä hän matkustaisi Kuopioon taikka Lappeenrantaan, riippuen siitä kumpaanko kylpypaikkaan Emilie jo ennen hänen tuloaan oli lähtenyt.

Kaarlo tapasi sisarensa vielä kotona, ja matkustivat he yhdessä Kuopioon, jossa oleskelivat heinäkuun loppupuoleen, se on siksi kun Emilien täytyi palata virkaansa Helsinkiin. Kaarlo puolestaan muutti silloin Marianhaminaan, missä hän "jatkoi samaa tyhjäntoimittajanelämää" kuin Kuopiossa. "Kuinpa siitä vain olisi hyötyä", hän lisää, "niin että voimani kestäisivät paremmin kuin viime talvena." Voimistelu ja kylvyt olivat hyviä, ja joka päivä hän oli mukana purjehdusretkillä. Emilie puolestaan kirjoittaa 13/8 ryhtyvänsä tarkastamaan teatterin kalustoa, ja hän luulee työn vaativan pari viikkoa. Ida Aalbergista hän oli kuullut, että tämä oli Hämeessä ja valmistautui skandinavilaiseen kiertomatkaansa. Tähän sopii lisätä, että taiteilijatar tänä vuonna meni uusiin naimisiin vapaaherra Alexander Uexkull-Güldenbandin kanssa, ja oli hänen oikea asuinpaikkansa sen jälkeen Pietari. Mitä turneeseen tulee, oli se tapahtuva entisen Ruotsalaisen teatterin taiteellisen johtajan, Harald Molanderin, ollessa inpresariona.

Kun seurue elokuun lopulla kokoontui, oli siitä eronnut J. Sario sekä sairauden tähden työstä estetty N. Stenbäck (joka sitte keväällä erosi), mutta sen sijaan oli Adolf Lindfors palannut teatteriin. — Näytännöt alkoivat 2/9 Murtovarkaudella. Se annettiin kansannäytäntönä niinkuin muutkin näytännöt kahtena ensimäisenä viikkona. Mitä ohjelmistoon tulee, näyteltiin lokakuun loppuun asti kevätkaudelta tunnettua taikka uusintoja, joista mainittakoon Setä Bräsig, Jeppe Niilonpoika, Kavaluus ja rakkaus, Papin perhe ja Kuninkaanalut. Näistä meni ensin- ja viimeksimainittu kumpikin 5 kertaa. Kappalten esittämisestä huomautamme vain, että Lindfors Jeppenä nähtävästi pyysi kohottaa luonnekuvausta farssin tasolta sekä että hän pani kaiken taiteensa alttiiksi kuvatessaan Nikolaus-piispaa Kuninkaanaluissa, joten hän ja Leino Skule-jaarlina oikeastaan antoivat mahtavan draaman esitykselle taiteellista ryhtiä. Kavaluudessa ja rakkaudessa oli Kunnas heikonlainen Louise, mutta nti Sainio kelpo lady Milford. Papin perheessä rva Olga Poppius esiintyi (ensi kerran palattuaan opintomatkaltaan Parisista) entisessä roolissaan, Maijuna.

Vaikkei oltukaan annettu uutta, oli ohjelmisto kuitenkin tarjonut mieltäkiinnittävää. "Teatteri on tänä syksynä menestynyt hyvänlaisesti", Emilie kirjoittaakin, "ei suinkaan loistavasti, mutta tyydyttävästi." Uusiin kappaleisiin nähden mainittakoon, että jälleen oli ruvettu puuhaamaan Sprengtportenin oppilaitten ottamista (kts III, s. 351). Kumminkaan ei yrityksestä nytkään tullut sen enempää. Syy oli eri tahoilla ilmaantunut arvelu, että näytelmä ei ollut otollinen puolue- ja valtiollisissa oloissamme. — Ensimäinen uutuus tuli näyttämölle vasta 31/10, ja se oli omituista kyllä Anni Levanderin suomentama Meilhac'in ja Halévyn 5-näytöksinen draama Frou-frou — suomeksi nimitetty Tuulispää — josta Bergbom aikaisemmin (kts III, s. 98) oli lausunut aivan hylkäävän tuomion. Syy miksi se sittenkin otettiin oli tietenkin se, että Olga Poppius tahtoi huikentelevan Gilberten, se on "Tuulispään", osassa näyttää mitä hän Parisissa oli oppinut. Varmaankaan Bergbom ei mielellään siihen suostunut, mutta missä on se teatterinjohtaja, joka ei joskus olisi taipunut primadonnien mielitekoja noudattamaan? Näyttelijätär osotti suuresti edistyneensä. Äänenkäytössä, liikkeissä, kasvojeneleissä sanottiin olevan toisenlainen luontevuus ja sulavuus kuin ennen hieman poikamaisessa Lillissä Kuopion takana. Ettei sentään liikuttava loppukohtaus taiteellisesti liittynyt edelliseen, oli enemmän näytelmän syy. Parisilaisin oli ehkä sentään Lindfors (Brigard), jota paitse onnistuneina ovat mainittavat Axel Ahlberg (Henri de Sartory) ja nti Sainio (paronitar de Cambri). —

Tuulispää oli mennyt ainoastaan yhden kerran, kun saapui sanoma keisari Aleksanteri III:n kuolemasta 1 p. marrask. Näytännöt olivat tietysti kohta lakkautettavat tietämättä kuinka pitkäksi ajaksi. Jo keisarin sairauden aikana oli levoton odotuksen tunnelma vallannut mielet, ja kun Nikolai II oli noussut hallitsijaistuimelle, se yhä jatkui, vaikka toiseen pulmaan kohdistuneena. Kolmannestakin Aleksanterista tiettiin, että hän oli Suomen ystävä, joten hänen poismenoansa peljättiin, ja kun se oli tapahtunut, vilpittömästi surtiin; mutta nyt kysyttiin, allekirjoittaako nuori keisari edelläkävijäinsä tapaan hallitsijavakuutuksen maamme oikeuksista? Syvällä helpotuksen huokauksella vastaanotettiin tieto, että hän oli sen tehnyt — sillä Suomessa ei vielä osattu epäillä hallitsijan sanan pyhyyttä. Mutta senkin jälkeen täyttivät tänä merkillisenä marraskuuna valtiolliset seikat kaikkien mielet: hautajaiset Pietarissa, Suomen edustaminen niissä, lähetystöt ja adressit uudelle hallitsijalle ja hänen korkealle morsiamelleen heidän häihinsä. Kuinka tämä kaikki koski ihmisiin ja erittäin semmoisiin kansalaisiin, jotka, niinkuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, koko sydämestään seurasivat kansamme elinkysymyksiä, siitä saamme aavistusta jälkimäisen kirjeestä Betty Elfvingille (28/11):

"Rakas Betty! Suuria asioita on tapahtunut sitte kun me viimeksi puhuimme toistemme kanssa, ja minusta se levottomuus ja pelko, joka täällä oli kestettävänä ennen kun nuori hallitsijamme lähetti meille hallitsijavakuutuksensa, on lisännyt useita vuosia ikäämme. Jumalan kiitos ja kunnia, että me nyt taas jonkun ajan eteenpäin voimme toivoa, että kaikki on jäävä entiselleen. — — Adressiriitakin on nyt loppuun taisteltu, ja kun joskus tapaamme toisemme, kerron siitä seikkaperäisemmin — kirjoittaa en jaksa. Sisässäni olen luopunut kaikesta yhteydestä tämän Helsingin 'sivistyneen' yhteiskunnan kanssa, joka, kun kysytään tahtooko se allekirjoittaa suomalaisen adressin, vastaa: 'venäläisen, ruotsalaisen, ranskalaisen, tanskalaisen, saksalaisen, latinalaisen — mielellämme, mutta ei suomalaista.' En voi sanoa kuinka syvästi ylenkatson koko tätä itsekästä, epäkansallista ja epäisänmaallista 'sivistynyttä' yleisöä.[16]

"Teatterin on kyllä ollut vaikea tulla toimeen niin kauvan ilman tuloja, mutta me toivomme saavamme jonkun korvauksen valtiolta, ja silloin me kai selviydymme. Ikävä oli olla näyttelemättä, ja me valmistauduimme kuuden viikon lepoon, kun lupa [näytellä 26 pstä alkaen] tuli salamankaltaisesti, niin että meidän on vähän vaikea saada valmiiksi uusi kappaleemme 'Madame Sans-gêne', jonka täytyy mennä perjantaina [30/11]. Et voi uskoa kuinka olemme väsyneet ja kuinka mielellämme luopuisimme teatterista, jos meillä vain olisi joku mahdollisuus." — [Ohimennen kirjeessä puhutaan Antti Jalavastakin ja sanotaan: "hän on nykyään niin väsynyt ja alakuloinen, että on oikein surkeaa: vaivaloinen ja alituinen taistelu kansallisten oikeuksiemme edestä on painanut meidät kaikki alas ennen aikojamme."] Vielä mainitaan kirjeessä, että Ida Aalberg oli luvannut tulla näyttelemään Reginaa Kustaa Aadolfin 300-vuotispäivänä, 9 p. jouluk., ja sittemmin helmikuulla kuukauden ajaksi.

Bergbom kävi marraskuulla Pietarissa sopiakseen Ida Aalbergin kanssa tämän vierailusta (aiottiin muun muassa ottaa Shakespearen Kleopatra, joka sentään jäi myöhemmäksi), neuvotellakseen Martti Wuoren kanssa hänen pian näyteltävästä uudesta kappaleestaan sekä vihdoin ostaakseen yhtä ja toista valmistuksenalaisina olevia näytelmiä varten.

Ensimäinen näytäntö pakollisen levon jälkeen oli 26/11, keisarillisena hääpäivänä, jolloin Aino esitettiin. Juhlailta alkoi Maamme-laululla, jonka torvisoittokunta esitti yleisön seisoessa. Sitten Olga Poppius lausui J. H. Erkon kauniin, korkealle morsiusparille omistetun runon, jota seurasi eläköönhuuto keisarille ja keisarinnalle sekä keisarihymni. Samanlainen juhla oli Ruotsalaisessakin teatterissa, mutta oli sillä virallisempi leima, syystä kun kuvernööri Palin esitti eläköönhuudon; ohjelmana oli Ulfåsan häät. — Kun sitte 28/11 Tuulispää oli vielä mennyt toisen kerran, annettiin 30/11 S. Sarion suomentama V. Sardoun 4-näytoksinen näytelmä Rouva Suorasuu (Madame Sans-gêne). Niinkuin muualla maailmassa, saavutti kappale meilläkin täyden menestyksen, ja hyvällä syyllä, koska pääosat suoritettiin erittäin kyvykkäästi. Nti Kirsti Sainio nimiroolissa onnistui paremmin kuin koskaan — hänen esityksessään oli reippautta, suoruutta ja sydäntä, niin että hän herätti vilpitöntä myötätuntoa; Ad. Lindfors oli erittäin karakteristinen Napoleonina, Leino todellisuudentuntoa herättävä Fouchér, ja Halmekin oli sangen hyvä Lefebvrenä. Edelleen oli näyttämöllepanossa taitavasti harrastettu historiallista ja tyylillistä todellisuutta. Näytelmä meni ennen vuoden loppua 7 ja keväällä vielä 9, se on kaikkiaan 16 kertaa. Joulukuun merkkitapahtuma oli Ida Aalbergin kolmen illan vierailu.[17] Hän esiintyi Reginana ensiksi 8/12 ja toisen kerran seuraavana päivänä, jolloin Topeliuksen näytelmä annettiin juhlanäytäntönä Kustaa Aadolfin 300-vuotismuiston kunnioittamiseksi. Näytäntö alkoi kuvaelmalla, jossa nähtiin sankarikuningas ruotsalaisten ja suomalaisten soturiensa ympäröimänä, ja jonka aikana soitettiin Jumala ompi linnamme. Sen jälkeen nti Sainio lausui Kaarle Krohnin sepittämän lennokkaan juhlarunon, ja sitä seurasi 30-vuotisen sodan marssi. Itse näytelmä — Ida Aalbergin ohella esiintyivät Leino Kustaa Aadolfina, Ahlberg Hieronymuksena ja Lindfors Larssonina — herätti niinkuin ainakin isänmaallisen tunnelman ja hehkuvan innostuksen yleisössä. — Näin otti teatterimme tehokkaasti osaa suuren muiston kunnioittamiseen, joka Helsingissä ja koko maassa oli monenlaisen juhlimisen aiheena. — Kolmannen kerran esiintyi vieraileva taiteilijatar Kirsti Fleminginä Elinan surmassa 12/12.

Puhumatta heidän toimeensa kuuluvista tavallisista huolista, oli tämä vuosi yksityisestikin raskaanlainen Bergbom-sisaruksille. Heidän sisarensa Augusta af Heurlin oli sairauden takia estetty huoneestaan liikkumasta, eikä Kaarlonkan terveys ollut hyvä, vaikka hän lakkaamatta oli työssä. Näistä seikoista Emilie puhuu miltei joka kirjeessään nti Elfvingille; itse hän kesti jotakuinkin, ollen toisia terveempi, joskin mieleltään alakuloinen.

"Teatterille", hän kirjoittaa 4/1, "tämä vuosi on ollut viimeistä valoisampi. Niinä kolmena iltana, jolloin Ida Aalberg esiintyi, väentulva oli kuulumaton, mutta niitä oli vain kolme. Paitse näitä iltoja 'Rouva Suorasuu' on ollut meidän paras succés sekä itse kappaleen että sen suuren menestyksen tähden, jonka Kirsti Sainio täydellä oikeudella siinä saavutti. Jollei hän pian mene naimisiin, vaan edistyy niinkuin tähän saakka, tulee hänestä luultavasti suuri taiteilija; personallisesti hän on hupainen, totuutta rakastava ja kelpo tyttö, josta me oikein pidämme." Sitten arpajaispuuhista Turussa ja Helsingissä: "Onhan ilahduttavaa että ystävät ovat toimeliaita, mutta en voi olla valittamatta, että asema on semmoinen että se on välttämätöntä." — Vähän myöhemmin Kaarlo kirjoittaa samasta asiasta. Hän on auttava toimikuntaa Turussa järjestämällä sikäläisiä arpajaisia varten keväällä esittämänsä hebrealaiset kuvaelmat ja luettelee kuinka monta ja minkälaisia henkilöitä kuhunkin kuvaelmaan tarvitaan. Hän lupaa tuoda muassaan tarpeellista apua teatterista.

Ohjelmistosta vuoden vaihteella mainitsemme, että Nummisuutarit esitettiin 18/12 Leinon hyväksi ja uudenvuodenpäivänä (Leino taas Eskona ja Lindfors Mikko Vilkastuksena), Tuulispää loppiaispäivänä Olga Poppiuksen lahjanäytäntönä sekä "50 vuotta myöhemmin" Topeliuksen päivänä. — Uusi kappale annettiin 18/1; nimittäin Vasantasena, kuningas Cudrakan muinaisintialainen näytelmä, jonka Irene Mendelin oli suomentanut E. Pohlin saksalaisesta, 5-näytöksisestä mukaelmasta, ja siitä tuli samanlainen kassakappale kuin Rouva Suorasuusta — sekin meni 16 kertaa. Tämän selittää toiselta puolen näytelmän runollisuus, toiselta esityksen etevyys itämaalaisesti värikkään näyttämöllepanon ohella. Päärooleissa esiintyivät: Katri Rautio, sangen viehättävä rakkauden jalostama Vasantasena, Axel Ahlberg — Tsharadutta, Leino — Samsthanaka, Salo — Ariaka.

Runebergin juhlanäytännössä oli järjestelyn puolesta uutta ensimäinen kuvaelma, jossa nähtiin runoilijan seppelöidyn kuvan ympärillä Suomen kansa eri kerroksineen; siitä astui vuorostaan esiin sivistyksen, maanviljelyksen, sodan ja rauhan, opin ja valistuksen edustajat lausuakseen kukin säejaksonsa Maamme-laulusta. — Näytäntökauden ainoa uusi kotimainen alkuteos tuli 15/2. Se oli Martti Wuoren 5-näytöksinen näytelmä Ryöstö.[18] Todellisesta elämästä (Itä-Suomesta) otettu aihe ja maalaistyypit — kauppias Sipi Rahikainen (Kallio), talollinen Antti Valkeapää (Rautio) ja hänen Sohvi-vaimonsa (nti Lähteenoja), jotka liian herkkäuskoisina joutuvat ensinmainitun, koronkiskurin kynsiin, vanhempiaan sivistyneempi ja hienotunteisempi talontytär Hilma (nti Rängman), kaupungissa uusia tapoja oppinut Siiri- neiti (nti Sainio), kauppias Loikkanen (Närhi), hullu Syrjälän Sanna (rva Kahilainen) y.m. — olivat tosin hyvin näyteltyinä omansa viehättämään, mutta heikonlaisesti sommiteltuna, ilman tarpeellista draamallista vauhtia ja jännittäväisyyttä kappale ei kumminkaan herättänyt suurempaa mielenkiintoa. Se meni vain kolme kertaa.

Joku aika myöhemmin oli samalla näytelmällä parempi menestys Helsingin Työväen teatterissa — sen yleisö näyttää paremmin oivaltaneen kuvauksen todellisuutta, samalla kun se kenties vähemmän välitti heikkouksista. — Toisiakin uusia näytelmiä oli tulossa, mutta ne valmistuivat vasta seuraavaksi näytäntökaudeksi. Siitä saamme tietoa parista Minna Canthin kirjeestä Emilie Bergbomille:

(22/2) "Rakas Emilie! — — Minä olen muuten ollut hyvällä kirjoitustuulella tämän vuoden alusta lähtien, vaikka olenkin influensaa potenut. Sanomalehdet ovat niin kärkkäät ottamaan selkoa asioista jo vähää ennen kuin ne tapahtuvatkaan. Niin tiedätte kai jo että minulla on tekeillä kolminäytöksinen kansannäytelmä. Tänä päivänä saan toisen näytöksen loppuun, ja toivoakseni ensi kuussa saan kolmannen kirjoitetuksi. Mutta sitten ehkä kirjoitan kaikki vielä uudestaan, ennenkuin lähetän sen tohtorille kesälektyyriksi. Kiitollinen olisin, jos saisin Tohtorilta taas neuvoja niinkuin ennenkin. Vielä minulla on semmoinenkin tuuma, että tämän näytelmän lopetettuani, tarttuisin heti käsiksi uuteen. Enkä antaisi sen ennakkoluulon tulla esteeksi, etten muka nyt kykenisi, koska juuri olen yhden kirjoittanut. Otan sen toisen sitten porvariselämästä, kun tämä on kansanelämästä.

"Muuten olen tätä kirjoittaessani tullut uudelleenkin siihen päätökseen, että kansan ihmiset ovat paljon draamallisempia kuin nykyaikaiset kultuuri-ihmiset. Luonteet ovat yksinkertaisemmat ja kokonaisemmat. Eikä niitä ehkäise mitkään reflektionit.

"Kyllä olisi hauskaa, jos pääsisin sitte heti kiinni semmoiseen aineeseen, joka innostuttaisi. Ehkä jos tämä tulisi syksyllä näyteltäväksi, se toinen sitten valmistuisi kevääksi." — —

(29/3) — — "Minä tässä juuri kirjoittelen näytelmääni. Arpajaishommat[19] veivät aikaa, mutta loppupuolessa kolmas näytös jo on. Se 'loppuklämmi' pitäisi saada hyväksi. En tiedä tuleeko tämä yleisöä miellyttämään, sillä se on raskaanlainen ja jotenkin synkkä. Riippuu paljon siitä, miten pääosa, Anna Liisa, esitetään. Erkon Kullervo kuuluu myöskin valmistuvan ensi vuodeksi. Kyllä kait tämä Anna Liisa pitäisi siinä tapauksessa mennä aikaisemmin, sillä Kullervon jälkeen se ei enää maistuisi miltään. Täälläkin näkee, että yleisön maku on järkiään muuttunut. Ei se enää rakasta realismia, kuta satumaisempaa ja kevyempää, sitä parempi."

Niinkuin jo tiedämme, oli Ida Aalberg luvannut kevättalvellakin tulla vierailemaan, ja vierailunäytännöt alkoivat 20/2[20] Schillerin Maria Stuartilla, joka meni kolme kertaa yhtä jaksoa (ja neljännen 15/3 kansannäytäntönä). Emme tarvitse sanoa, että taiteilijatar tässä suuressa roolissaan tyydytti korkeimpia vaatimuksia. Epäilemättä hän siinä näyttelikin, niinkuin arvostelijat sanoivat, paremmin kuin ennen taikka ainakin paremmin kuin kiertomatkallaan, sillä puhumatta siitä että turnee-ohjelmistossa ei ollut tätä eikä muita samanarvoisia klassillisia rooleja, esiintyi hän kotoisella näyttämöllä turvallisemmassa ympäristössä kuin matkoilla ollessaan, ja sentähden esityskin oli tyynempi, eheämpi. — Vierailu-ohjelmiston huomattavin numero oli uusi Ibsenin näytelmä Pikku Eyolf; ensi-ilta 1/3. Ida Aalberg oli Rita, onneton rouva, joka kärsii siitä että hän on ulkopuolella miehensä, Allmersin, sisimpiä ajatuksia ja harrastuksia. Näyttelijättären esitys oli nyt samoin kuin säännöllisesti Ibsenin naisrooleissa niin hienosti ja syvästi harkittua, että henkilön sisällinen elämä ja kehitys tuli havainnollisemmaksi ja kirkkaammaksi kuin lukiessa. Vaikuttavasti näyttelivät muutkin: Ahlberg Allmersina, Olga Poppius Astana, Salo Borgheimina ja nti Lähteenoja Rotta-Ullana. Näytelmä meni neljä kertaa. — Sen jälkeen Ida Aalberg vielä esiintyi kahtena iltana Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja niinikään kaksi kertaa toisessakin turnee-loistoroolissaan, jota ei ennen oltu Suomalaisessa teatterissa näytelty. Tarkotamme pääosaa A. Dumas nuor:n näytelmässä Kamelianainen, yksi niitä ranskalaisia draamoja, jotka olivat Bergbomille kovin vastenmielisiä. Ensi-ilta oli 19/3, toinen ja samalla viimeinen vierailunäytäntö 20/3. Marguerite Gautier'n rakastajaa, Armand Duvalia, näytteli Salo, ja hänen isäänsä Lindfors.

Juuri Ida Aalbergin vierailuaikana olivat arpajaiset Turussa ja Helsingissä. Mainitsemme molemmat yhdessä, koska Bergbom helmikuun lopulla kävi Turussa avustamassa arpajaistoimikuntaa. "Kaarlon matka", Emilie kirjoittaa 1/3, "ei tehnyt häntä huonommaksi, vaikka hän kyllä on sangen heikko; hänen pitäisi saada rauhassa maata muutamia päiviä, mutta mistä ottaa aikaa siihen? Viikon päästä on suuret arpajaiset täällä, ja työ niitä varten vaatii totta tosiaan sekä aikaa että voimia." Oli nimittäin niin että Bergbom-sisarustenkin, tavallisuuden mukaan, täytyi olla mukana valmistamassa rikasta iltamaohjelmaa, johon kuului draamallistakin: Miranda, draamallinen kuvaelma Z. Topeliuksen runon mukaan,[21] Nukkekaupassa (Puppenfée), 1-näytöksinen tanssinäytelmä. Arpajaisissa Seurahuoneella 9/3, joiden ohjelmasta vielä mainittakoon Jean Sibeliuksen uusi, kaunis orkesterisävellys Rydbergin runoon "Skogsrået", oli mahdottomasti väkeä ja ilta kaikin puolin onnistunut. Puhdasta voittoa saatiin 13,654 mk 8 p.; Turussa oli puhdas tulo 2,645 mk 84 p.

Näytäntöjä annettiin Helsingissä vielä lähes kuukauden ajan, mutta vähemmällä menestyksellä kuin ennen tänä vuonna. Parhaimmat huoneet saatiin, kun nuo arpajaisissa ensi kerran näytellyt Miranda ja Nukkekaupassa esitettiin neljä kertaa peräkkäin (27/3-31/3); mutta sitten seuraavat premiäärit eivät saavuttaneet yleisön myötätuntoa. Ne olivat Jalmari Finnen suomentama Molièren Naisten koulu (3/4) ja L. Fuldan 3-näytöksinen komedia Toverukset (5/4). Edellisessä Lindfors oli Arnolphe ja Olga Poppius Agnes, jälkimäisessä Olga Salo Thela Hildebrandt, Rautio hänen miehensä, Halme tohtori Wulff, nti Rängman Gertrud, nti Lähteenoja Babette Seiler, nti Stenberg rouva Möbius. Kritiikki ei kieltänyt tunnustustaan, mutta yleisö oli nähtävästi väsynyt paljon tarjonneen maaliskuun jälkeen. Viimeksi tuli kaksi kansannäytäntöä 15/4. Kuinka äkäpussi kesytetään ja Elämä on unelma.

Entiseen tapaan teatteri nyt koetti onneansa maaseuduilla. Jo ennen
Helsingistä lähtöä näyteltiin Tampereella (4/4-7/4) kaksi kertaa
Tuulispää ja kerran Naisten koulu. Sen jälkeen mentiin Turkuun, jossa
annettiin 14 näytäntöä (15/4-13/5).

Tuskin seurue Turussa oli alkanut työnsä, kun sinne Helsingistä saapui surusanoma, että yksi Suomalaisen teatterin hartaimpia ystäviä, Kaarle Fridolf Wahlström, oli kuollut 18 p. huhtik. Virkauraltaan Wahlstöm oli kameralisti ja v:sta 1890 lääninkamreeri — siis, niinkuin outo olisi arvostellut, "numerojen mies", jonka mieli tavallisesti ei ole muuhun kiintynyt kuin virkatehtäviin. Semmoinen Wahlström ei kuitenkaan ollut, joskin kyllä etevä virkamies. Samaan aikaan kuin hänen ystävänsä Antti Jalava hän oli nuorena ylioppilaana liittynyt niiden joukkoon, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat, ja hän pysyi yhä uskollisena nuoruuden ihanteilleen. Kaikkiin suomalaisiin pyrintöihin 1860-, 70- ja 80-luvuilla hän voimiensa mukaan otti osaa ja erittäinkin hän uhrasi aikaa ja työtä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Vaikka se ennenkin on mainittu, muistutamme tässä, että hän 14 vuotta oli teatterin rahastonhoitajana ja 18 vuotta, kuolemaansa asti, johtokunnan jäsenenä. Syystä kun ei ollut kirjailija enemmän kuin puhujakaan, hän ei julkisesti esiintynyt eikä siis tullut laajemmalti tunnetuksi, mutta ystäväpiirissä hän vaatimattomana, suorana, tulevaisuuteen luottavana miehenä oli arvossa pidetty. Mitä hän oli ollut Bergbom-sisaruksille, näkyy seuraavista sydämellisistä sanoista, jotka Bergbom, valittaen että teatteri esti häntä tulemasta hautajaisiin, Turusta sisarelleen kirjoitti: "Wahlströmin kuolema on aina mielessäni, niin etten juuri voi muuta ajatella. Kun muistelen kuinka uskollinen hän on ollut, kuinka monesta vaikeasta hetkestä me hänen avullaan olemme suoriutuneet, kuinka hän ei koskaan ollut vaativa, vaan aina antava, esiytyy hänen rehellinen, lämmin ja kärsivällinen luonteensa niin elävässä valossa kuin entisinä aikoina; sillä oikeassa olet, että me viime aikoina tulimme kauvemmas toisistamme kuin itse olisimme tahtoneet. Levätköön hän rauhassa." — Sanat "kauvemmas toisistamme" saavat selityksensä siitä tosiasiasta, että Wahlström jo useita vuosia ennen kuolemaansa kivuloisena vetäytyi pois ystävien seurapiiristä. — Seurueen jäsenetkin oivalsivat, että he Wahlströmissä olivat menettäneet, niinkuin B. Leino kirjoittaa, "rakkaan ystävän — yhden niistä vanhoista pylväistä", ja toimittivat haudalle seppeleen "kiitollisuudella Suomalaisen teatterin näyttelijäkunnalta". —

Menestys Turussa oli keskinkertainen. Vasantasena ja Suorasuu eivät herättäneet suurempaa suosiota. Sitä vastoin Nukkekaupassa, jota Bergbom sanoo "sietämättömäksi" ja jonka "sieluton heilunta" oli hänelle varsinkin vastenmielinen kuolemantapauksen tuottamassa tunnelmassa, viehätti Turkulaisia äärettömästi. Toukokuun alussa Ida Aalberg tuli vierailemaan ja esiintyi kaksi kertaa Kamelianaisena, kerran Maria Stuartina ja kerran Cypriennenä.

Mitä Turussa teatterista sanottiin, saadaan tietää nti Elfvingin kirjeestä Emilielle (18/5):

"Tiedät jo että viimeinen ilta oli loistava kaikkeen paitse tuloihin nähden. Paras vaikutelma ja rakkaimmat muistot näyttää sentään kaikissa kansankerroksissa säilyvän Maria Stuartista. Se näytäntö mainitaan yhä edelleen jonakin aivan extraerinomaisena, jota se itse asiassa olikin. Toisella rivillä aikamiehet olivat itkeneet kilpaa naisten kanssa. Yleisö oli kauttaaltaan hyvin liikutettu. Kamelianaisesta oli eri mieliä, mutta moni, ainakin naisista, näki Margueritessä ei ainoastaan martyyrin vaan suorastaan ihanteellisen olennon, kun hän kuolee. — Hyvin hauskaa oli nähdä, kuinka vähän Kaarlo pitää siitä kappaleesta. — — Yleisarvostelu sekä Idasta [Aalberg] että ylipäätään Suomalaisen teatterin näytännöistä näyttäytyy nyt niinkuin alussakin kahdenlaisena. Niin pian kun aletaan siitä puhua, huomaa kuka osaa suomea kuka ei. Ne, jotka täysin ymmärsivät kaikki, olivat, mikäli tiedän, aina tyytyväisiä, jota vastoin ne, jotka eivät osaa kieltä, tarttuivat joihinkin sivuseikkoihin nyppiäkseen niitä, niin että kokonaisvaikutelma hävisi. — Mutta miten lieneekään, joka taholta annetaan teatterille tunnustusta ja kunnioitusta — joskin eri määrässä, riippuen mielenlaadusta. Niin kauvas on päästy, että tohtori Hahlkin suuttuu, kun toinen tai toinen alkaa puhua, kuinka se taikka se näyteltiin Tukholmassa, ja sen luen hänelle kunniaksi. Kumminkin on Tukholma muutamille vielä sama Eldorado, joka se oli meille Kustaa III:n aikana. Eikö se ole käsittämätöntä!"

Turusta muutettiin Poriin, jossa Bergbom huhtikuun lopulla oli käynyt valmistamassa asioita. Siellä annettiin 7 näytäntöä 17/5-26/5. Porista taasen matkustettiin Tampereelle, jossa vielä näyteltiin 5 kertaa, 28/5-3/6. Kummassakin paikassa esitettiin Rouva Suorasuu (2 k.) ja Vasantasena pääkappaleina.

Kirjeessään Betty Elfvingille Emilie Bergbom (6/8) arvostelee näytäntökautta seuraavin sanoin:

"Teatteri päättyi tänä vuonna sangen hyvin, nimittäin taloudellisesti; taiteellisesti vuosi oli vähemmän onnellinen kuin useimmat muut. Meillä ei ollut ainoatakaan etevää kotimaista uutta kappaletta, eikä myöskin mitään ensi luokan ulkomaalaista. Suorasuu, Vasantasena ja Pikku Eyolf, ovathan ne kaikki melko hyviä, mutta ei sentään mestariteoksia." —

Vajaus alentui tänä näytäntökautena tuntuvasti, ja oli siitä kiittäminen ylempänä mainituita keräyspuuhia. Oltuaan edellisenä vuonna lähellä 30,000 teki se nyt noin 4,300 mk. — Muista seikoista merkittäköön seuraavaa. Niinkuin ennen on kerrottu oli Salan kuoleman jälkeen (1892) päätetty kysyä Kasimir Lönnbohmilta (Leino), olisiko hän halukas rupeamaan johtajan apulaiseksi. Lönnbohm, joka oli hoitanut teatteriarvostelijan virkaa Päivälehdessä, ei kuitenkaan antanut vastausta ennen kun maaliskuulla 1895. Se oli myöntävä, ja hänet otettiin 1 pstä kesäk. teatterin palvelukseen. — Seurueen jäsenistä erosivat nti Emilie Stenberg, jonka jäähyväisnäytäntö kuitenkin oli vasta syksyllä, nti Hilma Liiman ja Anton Franck; uusia vuoden alkupuolelta olivat Evert Suonio (Sutinen)[22] ja nti Sirkka Hertzberg.[23]

Vielä on muistettava, että teatteri 28 p. maalisk. menetti yhden hartaimpia suosijoitaan, Berndt Otto Schaumanin, joka silloin 74-vuotiaana vapautui armottoman taudin tuottamista kärsimyksistä. Schauman oli kyllä suvultaan ja kieleltään maamme ruotsalaisia, mutta hengeltään hän oli innokas suomalaisuuden ja kansallisen nousumme harrastaja. Ennen kaikkea hän oli taiteenystävä, ollen niin avaramielinen, että hän yhtä hehkuvasti rakasti kaikkia taidelajeja — itse tosin harjottamatta ainoatakaan, mutta kykynsä mukaan neuvoen, avustaen ja rohkaisten taiteilijanalkuja. Muun muassa hän oli Suomalaisen teatterin ystävä ja ensi vuosina johtokunnankin jäsen. Schaumanin ulkonaisessa olennossa ja tulisessa luonnonlaadussa oli jotain eriskummallista, joka ihmetytti outoja, mutta niille, jotka oppivat lähemmin tuntemaan tämän "originaalin", hän oli jalon idealistin, epäitsekkään, vaatimattoman yleisinhimillisten ja isänmaallisten sivistysrientojen puoltajan esikuva. Suomalaisen näyttämön puolesta Kaarlo Bergbom laski kunnioituksen seppeleen hänen hautakummulleen.

Näytäntöjä oli annettu 120 ja niissä: 16 kertaa Rouva Suorasuu, Vasantasena; 11 Nukkekaupassa; 7 Tuulispää; 5 Nummisuutarit, Pahassa pulassa, Setä Bräsig, Kuninkaanalut, Maria Stuart, Mustalainen; 4 Papin perhe, Miranda, Jeppe Niilonpoika, Pikku Eyolf, Porvari aatelismiehenä; 3 Kumarrusmatka, Amalia ystävämme, Kavaluus ja rakkaus, Charleyn täti, Toverukset, Erotaan pois, Kamelianainen, Saituri; 2 Murtovarkaus, Spiritistinen istunto, Regina von Emmeritz, Postikonttorissa, Ryöstö, Taistelujen väliajalla, Naisten koulu; 1 Pappilan tuvassa, Elinan surma, Aino, Naimiskauppa, 50 vuotta myöhemmin, Ei voi, Saimaan rannalla, Setä, Kuinka äkäpussi kesytetään, Elämä on unelma, Voimakkaita naisia.

XXIV.

Tavallisuuden mukaan Kaarlo keväällä oli hyvin rasittunut. Talven työ oli niinkuin ainakin voimia kysynyt, ja erittäin kovat pakkasetkin olivat ahdistaneet hänen terveyttään. Lääkärin tutkimuksen tulos oli: sydän kaipasi hoitoa, vaikkei se ollut vakavasti viottunut; enemmän pilalla oli hermosto, jota paitse vanhoja reumatismin jälkiä oli huomattavissa. Kaarlo lähti 8/6 yhdessä Emilien kanssa ulkomaille; Berlinissä heidät neuvottiin Marienbadiin. Sieltä Emilie 6/7 kirjoittaa nti Elfvingille:

"Tänne me jouduimme eikä Kuopioon, niinkuin toivoin, etkä, rakas Betty, voi uskoa, kuinka sanomattoman ikävä täällä on. Lääkärit katsoivat tätä paikkaa sopivaksi Kaarlolle; onko niin, on tulevaisuus näyttävä, vastaiseksi en voi huomata hyviä oireita, paitse että hän on laihtunut. Matkalla hän vilustui ja sai vaikean katarrin, joka itsepäisesti jatkuu. Tämmöinen joutilas kylpyläelämä on kerta kaikkiaan idioottista ja täällä kaksinkerroin. Tietysti on täälläkin paljo hyvää, kelpoa ja älykästä, mutta ei pääse siihen käsiksi. Itse paikka on erittäin kaunis. Marienbad sijaitsee laaksossa, jota korkeat metsäiset harjut ympäröivät kolmelta puolen. Kävelytiet mitä ihanimmat. Itse Marienbad on 680 metriä merenpinnasta, mutta eräs paikka, johon usein kävelemme, on 800 metrin korkeudella ja siellä on erittäin helppoa ja ihanaa hengittää. Vahinko vaan että ilma aina on rumaa: olemme täällä olleet 3 viikkoa, eikä meillä luullakseni ole ollut kolmeakaan poutapäivää. Luonnollisesti semmoinen ilma tekee ettei voi nauttia kävelyistä todella ihanissa metsissä, ja se on ainoa huvimme. Kylpypaikassa käy noin 12,000 vierasta vuosittain, lähes 5 kuukauden aikana. Nyt on sentään pääsesonki, ja yleisö on puolta lukuisampi kuin tullessamme. Se osa yleisöä, joka leimaa kokonaisuuden, muistuttaa ulkonäöltään suuresti 'Fliegende Blätterien' kuvia, mutta niin lienee laita useimmilla suuremmilla kylpypaikoilla. Vahvasti edustettu on israelilainen aines, siitä osasta saakka, joka kaupittelee vanhoja vaatteita, aina ylös paroni von Silbersteiniin, mutta kyllä eri luokat pysyttäytyvät tarkasti erillään toisistaan, vaikka vaeltavat ympäri ryhmittäin — aina monta yhdessä. Tiistaina 16 p. matkustamme täältä; ensin Nürnbergiin, koska Kaarlo tahtoo nähdä vanhaa, viehättävää kaupunkia. Siellä viivymme päivän, ja sitte minä lähden Berlinin ja Lyybekin kautta kotia: 24 p. aamulla on minun oltava virassani. Kaarlo ei ole vielä päättänyt mihin matkustaa: ehkä Schwarzwaldiin, ehkä Visbyhyn taikka johonkin toiseen kylpypaikkaan — 'jälkiparannusta' varten. Minä tahtoisin, että hän tulisi Hankoon, mutta hän ei ole huvitettu siitä. Hän pyytää olla niin kauvan kuin mahdollista erillään meidän eripuraisuuksista ja riidoista. Ikävä on kuitenkin tietää hänen olevan yksin vieraassa maassa, kaukana kotoa, niin heikkona kuin täällä; näillä kolmella viikolla hän on jo kaksi kertaa ollut niin raihnainen, että hänen on täytynyt maata pari kolme päivää. — — Kaarlo lähettää sinulle terveisiä. Jos hän palaa niin varhain, että hän ennättää käydä luonasi maalla, niin hän tulee päiväksi Turkuun. Nyt hänet on ankarasti kielletty työtä tekemästä, mutta 'jälkiparannuksilla' ollessaan hän aikoo olla ahkera. Oma rakas Bettyseni, en voi sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna saisimme esittää kenraalisi [Sprengtportenin oppilaat] näyttämöllä. Erkon Kullervo on valmis, niin että se varmaan näytellään, mutta onko se onnistuva niinkuin Aino? Ensimäinen teos jotakin laatua menestyy aina paremmin kuin toinen." —

Bergbom oli niin huvitettu vanhasta Nürnbergistä, että hän viipyi siellä muutamia päiviä sisarensa lähdettyäkin. Heidän erotessaan hänen mielensä oli tehnyt Schwarzwaldiin, mutta tuskin hän oli yksin, niin sisaren "sanat saivat kummallisen vallan". — "Minä ajattelin", hän kirjoittaa, "sinä tiedät kyllä parhaiten, mikä minua hyödyttää ja niin valitsin Visbyn." Ja sinne hän sitten matkusti Regensburgin, Berlinin ja Stettinin kautta. — Kumminkaan ei paikka näy olleen suotuisa. Kaarlo kiittää tosin Visbyn rauhallisuutta, että ilma oli "sanomattoman lempeä ja suloinen, vaikka kostea", mutta kylvyt olivat hänestä rasittavia. Hän päättikin sielläolonsa varhemmin kuin aikonut oli ja matkusti vielä teatteriasioissa pikimmältään Stettiniin ja Berliniin. — Ennen lähtöään hän oli mukana pidoissa, jotka eivät häntä miellyttäneet. "Täällä on ollut pidot suomalaisille isänmaallisine, veljellisine sanatulvineen. Minun täytyi vastata semmoiseen vrövliin (laverteluun). En viitsi kertoa koko tapausta. Se oli niin perin tyypillinen meikäläisten torpparikannalle. Suullisesti saat kuulla enemmän. Se on melkoisesti vähentänyt haluani vastedes käydä ruotsalaisissa kylpypaikoissa. Kyllä on surkeaa olla niin pieniä kuin me olemme." — Kaarlo ilmotti tulevansa kotia elokuun kolmannella viikolla.

"Minusta me nyt alamme vuotemme melkoista suuremmalla luottamuksella kuin edellisinä syksyinä. Että Jumala on siunannut maamme kerrassaan hyvällä ja runsaalla sadolla, on jo itsessään suuri kiitollisuuden ja ilon aihe, mutta meille se on sitä kaksinkertaisesti, sillä kaikki suomalaiset yritykset ovat äärimmäiseen saakka riippuvaiset vuodentulosta ja siitä johtuvasta kansan paremmasta varallisuudesta. Virkamiehillä on aina omansa, niin hyvinä kuin huonoina vuosina, mutta meidän yleisömme oikeastaan ei ollenkaan ole sitä luokkaa. En osaa sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna voisimme maksaa kaikki velkamme. Jos me nyt saamme kolme suurta kotimaista kappaletta ja yhden Shakespearen (Talvinen tarina), niin onhan kirjallinen ja taiteellinen puoli täysin pelastettu; jälellä on nyt, niinkuin useimmin muulloinkin — taloudellinen. Pyhänä 1/9 me alotamme. Me näyttelemme aina ensiksi kotimaisen kappaleen ja tällä kertaa Ainon; sitte tulee Vasantasena. Ensi viikkoina annamme ainoastaan kansannäytäntöjä; ensimäinen uusi kappale, 18/9, on Figaron häät, jos vain asianomaiset valmistuvat. Lindforsilla (Figaro) ja rva Poppiuksella (Susanne) on kummallakin noin 25 arkkia opittavana; jälkimäiseen nähden olen kyllä varma, mutta Lindfors! mitä häneen tulee, ei koskaan tiedä mistä tuuli käy. — Kaarlo on nyt Berlinissä — — hän toivoo vähän saavansa nähdä Talvisen tarinan, joka olisi hyvin edullista meidän laitoksillemme täällä. — — Kyllä hän erotessamme Nürnbergissä oli paljon parempi, mutta hän voi aina paremmin syksyllä ja kesällä; sitte tulee talvi pakkasineen, katarreineen ja influensoineen, Kaarlon leppymättömät viholliset." —

Minna Canthin kirjeistä Emilielle näemme, että hän kesällä vielä pani paljon työtä uuteen näytelmäänsä. Hän kirjoitti näet 10/7 Marienbadiin, että hän jo yhteen aikaan piti sitä valmiina, mutta kun hän oli lukenut sen muutamille ystävilleen, hän huomasi kolmannen näytöksen kelvottomaksi ja rupesi laatimaan sitä uudestaan. Kuukautta myöhemmin (15/8) hän sanoo kappaleen vihdoinkin monien korjausten jälkeen olevan valmiina, ja vähän sen päästä, 20/8, hän lisää:

"Nyt sen lähetin postiin, ja oikein tuntuu hyvälle, kun sai sen pois käsistään.

"Ei siihen välttämättä Leinoa[24] tarvita, siellä on kyllä muita, jotka voivat miesosat toimittaa. Anna Liisan osa on pääasia. Siitä riippuu koko kappaleen menestys. Olen arvellut, että rouva Rautio siihen ehkä parhaiten sopisi. Mutta kuinka olisi, jos neiti Sainio saisi hänen kanssaan vuorotella? Luultavasti lähtee joku osa teatteria maaseudullekin tänä vuonna, koska tulee kolme kotimaista kappaletta, niiden seassa Erkon suurenmoinen Kullervo. Keneltä on kolmas kappale,[25] vai onko se vielä salaisuus?

"Olisin hyvin utelias tietämään, mitä te nyt pidätte tästä Anna Liisasta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen ensimäiseen ja toiseen näytökseen. Ne ovat mielestäni oikein draamallisia. Kolmannen suhteen olen epäilevällä kannalla. Luulen kumminkin, että se näyttämöltä on parempi kuin lukien. Harjotuksissa on modifieerattava. Vaikkei yleensä ole hyvä, että puhelu varsinkin kansankappaleissa on liian kiireellinen, koska se silloin tuntuu luonnottomalta ja enemmän niinkuin ulkoläksyn lukemiselta, luulen että kolmannessa näytöksessä kumminkin täytyy forseerata niissä kohden, missä Anna Liisa ei ole näyttämöllä ja varsinkin hänen ensimäisen ja toisen esiintymisensä välillä, ja siinä kun vieraat tulevat. Mutta Anna Liisan esillä ollessa ei. Sillä tavoin tulevat hänen kohtauksensa ikäänkuin alleviivatuiksi, ja nehän ne juuri ovat pääasiana. En sitä saanut niin subliimiksi, kuin olisin tahtonut, se ei silloin olisi ollut niin todellinen. Ajattelin panna loppuun Ristolan emännän pyynnön Rovastille, että hän pitäisi heille raamatunselityksen, tanssi ja muu semmoinen huvitus heitä ei nyt kumminkaan haluttaisi, johon nuoret myöntyisivät. Rovasti sen johdosta kehottaisi laulamaan virren värssyn, ja sitä tehtäessä esirippu laskisi. Todellista se kyllä olisi, mutta pelkäsin, että kenties tuo ei kumminkaan soveltuisi. Vai kuinka? — Eikö toisekseen ole niin, että kappale on loppunut silloin kun Anna Liisa poistuu näyttämöltä?" —

Näytännöt alkoivat niinkuin Emilie kirjeessään oli suunnitellut. Kansannäytäntöinä annettiin Aino, Vasantasena ja Nummisuutarit viitenä iltana. Ensimäinen uusi kappale oli Niilo Salan suomentama Björnsonin 3-näytöksinen Sigurd Slembe 18/9. Näytelmä oli huolellisesti harjotettu, ja Ahlbergia nimiroolissa, Saloa Haraldina, nti Lähteenojaa Frakarkina, nti Rängmania Anghildina ynnä muitakin vähemmissä osissa kiitettiin heidän työstään, mutta kuitenkaan ei draama, joka on runoilijan nuoruudenteoksia (1862), saanut osakseen yleisömme suosiota. Se annettiin kolme kertaa. — Lähinnä sen jälkeen tuli ohjelmistolle uusi komedia, Anni Levanderin suomentama Marivaux'n 3-näytöksinen Lemmen leikki (Le jeu de l'amour et du hasard), Lääkäri vastoin tahtoansa jälkikappaleena. Ensimäisessä meillä esitetyssä oikean rokokooajan huvinäytelmässä olivat hra ja rva Suonio Dorante ja Silvia sekä Lindfors ja rva Kahilainen Arlequin ja Lisette; varsinkin kahta jälkimäistä mainittiin naurunsynnyttäjinä.

Sitte seurasi 27/9 Emilie Stenbergin lahja- ja hyvästijättönäytäntö — Kuopion takana ja Kyökissä — ja se muodostui sydämelliseksi juhlahetkeksi eroavalle näyttelijättärelle. Kun primadonnat tulevat ja menevät, ovat kunnianosotukset heidän mukaisensa, loistavat, mutta loiston takana on usein varta vasten tilattua, sillä tiedetäänhän että asianomaiset vaativat meluavaa tunnustusta. Toista on kun vaatimaton, hiljainen taiteen palvelijatar, niinkuin nyt nti Stenberg, saa odottamattoman suuren tunnustuksen, siinä ei voi olla mitään teennäistä, vaan lähtee se vilpittömästä myötätunnosta ja kiitollisuudesta. Miten näytelmät tänä iltana olivatkin iloisia, seurattiin nti Stenbergin näyttelemistä ruustinnana ja Kristiinana osanotolla, jossa nauru ei ollut kaukana liikutuksesta. Kukkalaitteita y.m. kunnialahjoja näyttelijättärelle antoivat Kaarlo ja Emilie Bergbom, teatterin johtokunta ja jäsenistö sekä yleisö, Ruotsalaisen teatterin jäsenistö, Suomalainen naisyhdistys j.n.e. Johtokunnan antaman kukkaislyyryn nauhoissa oli kirjoitus: "Emilie Stenberg 1875-1895. Kiitollisuudella hartaasta ja uskollisesta työstä suomalaisen näytelmätaiteen palveluksessa."

On jo ennen sanottu (kts. II. s. 195), mikä nti Stenbergin asema teatterissa oli. Siihen lisäämme vain seuraavan otteen Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (30/9):

"Hyvin ikävä on ollut sanoa hyvästi Emilie Stenbergille, mutta hupaista oli nähdä sitä erinomaista sydämellisyyttä, jota kaikki ilmitoivat näissä erojaisissa. Monena vuonna säästetty ystävyys ja kiintymys nyt purkautui. Hupaista on molemmin puolin voida näin erota ystävyydessä ja rakkaudessa. — — Kulukoon hänen jälellä olevat päivänsä ilossa ja levossa, lämpimimmät onnentoivotuksemme seuraavat häntä; hän on ollut meille uskollinen ystävä näinä 20 vuotena."

Samassa kirjeessä luetaan edelleen: "Teatterille syyskuu on ollut sangen hyvä. [Sittemmin huomattiin että se oli paras syyskuu, mikä teatterilla konsanaan oli ollut.] — — Ylihuomenna (keskiviikkona) menee rva Canthin uusi kappale, ja minä olen oikein levoton, ennen kun olen nähnyt, miten yleisö ja kritiikki vastaanottavat sen. Molemmat ensimäiset näytökset vaikuttavat välittömästi ja elävästi; viimeinen (kolmas) näytös ei ole yhtä voimakas. Jollei kappale menesty, niin hän tietysti syyttää teatteria ja esiintyjiä." [Näistä sanoista huomaa, että ystävyys ei ollut yhtä luottavainen kuin muinoin.]

Emilien pelko oli turha, sillä Anna Liisan menestys 2/10 oli täydellinen. Kiintyneenä, jännitettynä yleisö seurasi Anna Liisan tarinaa, ja lopussa, missä tyttöparka tunnustamalla rikoksensa vapautuu omantunnon taakastaan, katsojain myötätuntoisuus muuttui syväksi liikutukseksi, jossa heijastui se helpotus ja sielun kirkastus, mikä säteili Anna Liisasta itsestä. Katri Raution kuvaus päähenkilöstä oli kauttaaltaan todenperäinen. Muut esiintyjät, nekin eteviä, olivat: Halme Mikko, Rautio Anna Liisan isä, Olga Salo hänen äitinsä, Salo Johannes, rva Kahilainen Husso, Olga Poppius Pirkko-tyttö. — Kappale näyteltiin tänä näytäntökautena Helsingissä 10 ja maaseuduilla 16, se on yhteensä 26 kertaa. Miten tultiin näin korkeihin numeroihin, sen selittää se tavaton tarmo, jolla Bergbom ajoi teatterin asioita. Paitse ensi-iltana esiintyneitä näyttelijöitä, jotka jäivät Helsinkiin, hän antoi toisenkin näyttelijäryhmän harjottaa Anna Liisan, ja niin saatiin siitä "maaseutupainos", joka Bergbomin johtamana esiintyi eri paikkakunnilla neljällä pika-kiertomatkalla, joista kolme tehtiin syksyllä ja neljäs keväällä. Ensimäiselle lähdettiin jo 2/10, ja osanottajat olivat: rva Suonio, neidit Silén, Lähteenoja, Kunnas ja Sirkka Hertzberg sekä hrat Lattu, Kallio, Keihäs, Närhi, Suonio ja Tallroth, Paitse Anna Liisaa kuului ohjelmistoon Lemmen leikki ja Mustalainen, ja annettiin näytäntöjä — 12 neljässätoista päivässä (3/10-16/10) — Hämeenlinnassa. Tampereella, Kotkassa, Kuopiossa ja Mikkelissä. "Kaikkialla", Kaarlo kirjoittaa 18/10 Betty Elfvingille, "Anna Liisa on tehnyt voimakkaan vaikutuksen ja pusertanut esiin paljon kyyneleitä. — Sitä vastoin Lemmen leikki, hyvin hieno, jopa liian hieno komedia viime vuosisadalta, joka oli menestynyt Helsingissä, ei saavuttanut suosiota pikkukaupungeissa." Taloudellinen tulos oli niin hyvä, että se kehotti lähtemään uusille samanlaisille matkoille.

Bergbomin palattua esitettiin ensi kerran Jalmari Finnen suomentama Beaumarchais'n Figaron häät 18/10. Mestarikomedia teki tehtävänsä, huvitti ja nauratti täpötäyttä huonetta. Pääosat olivat mitä parhaimmissa käsissä: Lindfors oli Figaro, Olga Poppius Susanne, Katri Rautio kreivinna ja Axel Ahlberg kreivi Almaviva, eikä sivuosiakaan pilattu: Falck Bartholo, Pesonen Bridoison, Rautio Antonio, rva Kahilainen Marsellina, Olga Salo Chérubin, nti Hilma Tähtinen[26] Fanchette. Kappale meni 6 kertaa. — Sillä aikaa kun Figaron häitä näyteltiin, Bergbom joukkoineen teki toisen turneen. Hän kävi näet Turussa ja antoi siellä 26-27/10 sekä Anna Liisan että Lemmen leikin ja Mustalaisen, kohta kuitenkin palatakseen Helsinkiin, missä muun muassa oli harjotettavana Minna Canthin juuri kirjoittama pikku huvinäytelmä Kotoa pois. Tämä antaa taas aihetta vilkaista Minna rouvan kirjeisiin.

Kirjeessään Emilielle 3/10 Minna Canth tunnustaa kyynelsilmin lukeneensa sähkösanomat, jotka ilmottivat hänelle Anna Liisan menestyksen. "Kun nyt vaan onnistuisi tarttumaan kiinni taas uuteen innostuttavaan aineeseen", hän sitte jatkaa. "Ei se kirjoitus muuten suju ensinkään, ellei innostusta saa! — — Ei sillä että minä enää suuria toivon itsestäni, ikä kun alkaa liian paljon kallistua loppupuoleen. Tuntuu enemmän kuin armosta, jos vielä muutamia kelvollisia kappaleita saisin kynästäni. Mutta sitä suurempi syy iloon, kun se onnistuu —- ja kun — no niin, en huoli ruveta nyt sentimentaliseksi." — Teatterin tulosta Kuopioon näyttelemään Anna Liisaa Minna Canth oli kovin iloinen. Emilie Bergbom puolestaan oli lähettänyt Kaarlolle kauniin kukkavihon tekijälle annettavaksi, kun näytelmä ensi kerran esitettiin tämän kotikaupungissa. Sen jälkeen Minna Canth kirjoittaa Bergbomille: (10/10) "Kunnioitettava Tohtori! Hyvin on ollut hiljaista ja tyhjää sen jälkeen kun Tohtori täältä läksi teatterin kanssa. Moni on valittanut sitä ettei useampia näytäntöjä annettu, mutta minä olen lohdutellut heitä sillä, että Tohtori ensi keväänä tuo teatterin tänne uudelleen. Ja siitä toivosta minäkin elän koko ensi talven."

"Noin puoliväliin olen jo kirjoittanut 'Kotoa pois'. Viikon päästä sen saan valmiiksi, ja kun Elli kirjoittaa siitä otetta sitä mukaa kuin minun käsistäni joutuu manuskriptia, niin voin sen heti silloin lähettää Tohtorille. Kyllä se nyt tulee pitempi ja muutenkin parempi, Fanny miellyttävämmäksi ja niin poispäin. Postineiti on jo käynyt talossa ja tehnyt tehtävänsä. Kuudeksi päiväksi luulisin siinä olevan työtä." — Kirjeen loppupuolella mainitaan esteenä, miksi kirjoittaja ei voi noudattaa kehotusta tulla Helsinkiin, muun muassa "Agnes" näytelmä, "jos pääsisin innostumaan siihen, en muuta virkistystä kaipaisi". — Tästä päättäen Minna Canth oli Bergbomin kanssa neuvotellut toisestakin draamasta, joka samoin kuin Kotoa pois oli hänen ennen julkaisemaansa novelliin perustettu. — Vielä otamme seuraavat sanat kirjeestä Emilielle (25/10):

"Kun sanomalehdistä näin, että 'maaseutupainos' on matkoilla ja Tohtori luultavasti heidän mukanaan, lähetän tänään käsikirjoituksen 'Kotoa pois' näytelmään Emilien osotteella. Tohtori kirjoitti, että sillä oli tulinen kiire [jotta se ennätettäisiin näytellä ennen Erkon uutta draamaa] ja sen vuoksi sitä olen lykännytkin 'för pinkära lifvet'. Kaikkia Tohtorin antamia osviittoja otin varteen, ja puolta paremmaksi se mielestäni tuli." —

Kotoa pois näyteltiin ensi kerran 8/11 saamatta mainittavaa menestystä; kritiikki väitti, että kappaleen koomillinen ja vakava aines eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Se meni 5 kertaa. — Silloin Bergbom oli kolmannella kiertomatkallaan, jolloin Anna Liisa esitettiin Viipurissa, Lappeenrannassa ja Pietarissa 8/11-11/11. —

Uusi premiääri sattui jälleen 20/11, jolloin annettiin Yrjö Weijolan 2-näytöksinen "legenda" Haavoja.[27] Tämä näytelmä, jossa tunnelmien julkilausuminen on astunut toiminnan sijaan, näyteltiin kauniisti (rva Rautio — abbedissa, Axel Ahlberg — ritari) ja teki messujen säestämänä aika runollisen vaikutuksen, mutta ei pysynyt näyttämöllä enempää kuin kolme iltaa.

Edellisiä uutuuksia merkillisempi oli sekä aiheensa että ansioittensa puolesta 17/11 ensi kerran näytelty J. H. Erkon "runomuotoinen murhenäytelmä" Kullervo, jolla myöskin oli vastaava suuri menestys. Se meni näet kaikkiaan 11 kertaa. — Näyttämöllepanoon nähden ei oltu huolta eikä vaivaa säästetty. Muinaissuomalaisia pukuja ja koristuksia oli hankittu paljon uusia, ja harjotukseen oli tarpeellinen työ uhrattu. Kullervona esiintyi Halme, joka olennoltaan oli siihen sopivin, ja näyttäytyikin pääasiassa kypsyneeltä sankariroolia kannattamaan. Muut esiintyjät olivat: nti Rängman — Ilvo, Ilmarin emäntä; rva Rautio — Anja, Ilmarin sisar; nti Lähteenoja — Armi, Kullervon äiti; nti Kunnas — mieron tyttö; B. Leino — Väinö; A. Ahlberg — Ilmari; E. Falck — Untamo; A. Rautio — Kalervo; Närhi — Onervo-noita j.n.e. — Tekijän hyväksi annettiin aaterikas näytelmä 6/12, jolloin runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa teatterin johtokunnalta laakeriseppeleen. Sitä paitse ilmotettiin, että yleisön puolelta illan muistoksi lahjotettiin tekijälle kirjoituspöytä.

Näin oli siis kahden kuukauden kuluessa esitetty neljä uutta kotimaista
kappaletta, joista kaksi niin suuriarvoista kuin Anna Liisa ja
Kullervo. Kaikkia näitä, paitse Haavoja, koskee Bergbomin kirje Minna
Canthille (30/11), josta otamme seuraavat rivit:

"Raskas syntitaakka painaa minua, kun en vielä ole tehnyt selkoa kiertomatkastamme ja Teille tulevista prosenteista.[28] Lähetän ne tässä.

"Matka oli hyvin hauska, ja Anna Liisa otettiin kaikkialla suosiollisesti vastaan. Viipurissa se herätti kaikkein suurimman mieltymyksen; ihmiset tekivät oikein väkirynnäkön pilettiluukkua vastaan. Lappeenrannalla saimme rakentaa näyttämön samana päivänä kun näyteltiin ja lisäksi jotenkin kylmässä huoneessa (rakuunarykmentin suuressa maneesissa), mutta Anna Liisa kesti voimakkaasti taistelun — n.b. kuuman teeveden ja portviinin avulla. Rouva Rautio oli suuresti edistynyt Anna Liisan osassa siitä asti kun näin hänet Helsingissä harjotuksissa [Ennen oli Kirsti Suonio maaseuduilla näytellyt Anna Liisana]. Tuo laimea kiitos, jonka silloin hänelle annoin, ei nyt enään olisi paikallaan. — —

"Kotoa pois sai kritiikiltä hyvin ankaran tuomion. Minua se suuresti miellytti, n.b. niin paljon kuin 1-näytöksinen luonnos voi sitä tehdä. Jos niin ankaria vaatimuksia tehdään, niin kuka silloin hevosella kirkkoon pääsee. Se ei ollut vanhan mallin mukainen, vaan siinä oli omituista. Vieraat rouvat kuitenkin enemmän kaavamaisia kuin suotavaa olisi ollut. Valitettavasti näyttelijät eivät saaneet mitään rouvista. Sen sijaan rvt Kahilainen ja Rautio olivat hyvin hauskat.

"Kullervolla on ollut suuri ja odottamaton menestys. Kovasti iloitsen siitä Erkon tähden, hän kun tarvitsee kehotusta. Kuinka 'Agnesin' laita on?"

— — "Menihän se vähäisen niinkuin penkin alle tuo 'Kotoa pois'. Ei miellyttänyt oikein täälläkään Suom. seuran vuosijuhlassa. Lukien se tuntuu naurattavan ihmisiä paljon enemmän kuin näyttämöltä. Ei taida minusta olla semmoisten ilveilyjen kirjoittajaksi. — Eikä ole tahtonut 'Agneskaan' vielä sujua. Olen kyllä alkanut ja kirjoittanut: ensimäisen näytöksen alkua kolmeenkin kertaan, mutta en ole päässyt siihen vielä innostumaan. Ja siitä se juuri onnistuminen riippuu. Muuten en ole ensinkään ollut roveissani nyt kolmeen viikkoon. Minulla oli nim. silloin paha säikähdys, että makasin tainnoksissa ja olin vähällä saada sydänhalvauksen, enkä ole vielä sen jälkeen oikein tointunut." — —

Ennen joulua Bergbom vielä kävi Pietarissa antamassa kolme näytäntöä, joissa 17/12-20/12 esitettiin Aino ja Uramon torppa sekä pikku kappaleet: Naimiskauppa, Kumarrusmatka ja Pappilan tuvassa. Luultavasti tämä tapahtui yksityisten pietarilaisten ystävien kehotuksesta. "Pietarin matka", Emilie kirjoittaa 30/12 Betty Elfvingille, "oli kerrassaan epäonnistunut." Puhumatta rahallisesta tappiosta sattui Pietarissa sekin onnettomuus, että Kaarlo siellä taas sairastui influensaan, joka niin monta talvea oli häntä vaivannut. Yleensä oli syyskausi kuitenkin ollut hyvin edullinen teatterille — "jos edelleenkin käy yhtä hyvin", Emilie lausuu, "niin voimme varmaan toivoa, että päätämme tämän näytäntövuoden velattomina". Ja hän jatkaa: "Olisihan silloin meille tullut sovelias hetki vetäytyä pois ja jättää teatterin johto toisiin käsiin, mutta kenen?!" — Hän huudahtaa näin sentähden että nyt jo oli huomattu, että Kasimir Leino ei ollut tarpeeksi innostunut teatteritoimeen. Hän erosikin jo keväällä. —

Pietarissa Kaarlo jälleen kävi pyytämässä Ida Aalbergia vierailemaan kevättalvella. Myöntävä vastaus tuli myöhemmin, niinkuin näkyy Kaarlon vastauksesta (7/1):

"Arvoisa Rouva Paronitar, olen ollut jotenkin sairaana, vielä huonompi kuin miehenne luona käydessäni, mutta Teidän kirjeenne virkisti minua erinomaisesti. Se oli yhtä hyvä kuin koko joukko kiniinipulvereita. Siis Kleopatra nostetaan haudastaan! Hyvä! Minä olen valmis auttamaan häntä taas lumoamaan alhaisempia henkilöitä kuin Caesareja ja Antonioita. Teidän virkeytenne on ihmeteltävä. Se on vaikuttanut suggeroivasti minuunkin. Nyt en näe mitään esteitä. — — [Sitten muista kappaleista, joissa taiteilijatar olisi esiintyvä.] Minulla on ehdotettavana sopiva näytelmä — Sudermannin uusi draama, Das Glück im Winkel [Onnen sopukka]. Siinä on Teille kaunis tehtävä — ei niin meluavan kiitollinen kuin Magda, mutta hienompi ja syvempi. Olen varma että siihen miellytte, en ainakaan nyt tiedä mitään sopivampaa. Ei se ole pitkä, jotenkin rauhallinen, ei vaadi ääneltä erinomaisia ponnistuksia (eikä näyttelijättäreltä toaletteja). Lisäksi uusi ja tätä nykyä Euroopan huomattavin näytelmä." — —

Mitään uutta joulukuulla ei enää näytelty; merkillisimpiä uusintoja oli paitse Uramon torppaa Puolan juutalainen (B. Leino pääroolissa). Tammikuun muistopäivinä esitettiin Nummisuutarit ja Regina von Emmeritz, jossa jälkimäisessä nti Rängman näytteli nimiroolia sangen tyydyttävästi. Ensimäinen uusi kappale tuli 10/1 Jalmari Finnen suomentama Emile Augier'n 5-näytöksinen näytelmä Vanhoillisten leirissä (Le Fils de Giboyer). Lindforsia (Giboyer) pidettiin mestarillisena ja toisia hyvinä tehtävissään, mutta kappale meni vain kaksi kertaa. Niinkuin moni muu ranskalainen draama, tuntui tämäkin meikäläisestä yleisöstä vieraalta. — Vähän paremmin onnistui, vaikkei silti toivon mukaan, 26/1 ensi kerran esitetty Shakespearen Talvinen tarina. Näyttämöllepano oli kyllä etevästi toimitettu ja ensi-iltana oli täpötäysi huone innostunut, mutta kassakappaleeksi kaunis runollinen näytelmä ei tullut; se meni vain neljä kertaa. Esiintyjät eivät näy tällä kertaa oikein kohonneen tehtäväinsä tasalle, joskaan esim. rva Raution Hermionelta ei puuttunut jaloa ylevyyttä. Vai vaikuttiko yleisöön tieto siitä, että vielä mahtavampi Shakespearen draama oli tulossa?

Runebergin päivän ohjelmasta, jossa kyllä ei ollut mitään uutta, mainitsemme kuitenkin suomentajan muistoksi "Ei voi" kappaleen. Kolme päivää myöhemmin (8/2) muutti näet Antti Törneroos-Tuokko näiltä mailta. Niinkuin ennen on kerrottu (kts I, 44), oli Tuokko niitä runoilijoita, jotka 1860-luvulla tuotannollaan (Saul) herättivät luottamusta suomalaisen teatterin mahdollisuuteen, ja kun laitos oli perustettu, hän suomentajana uutterasti ja kauvan palveli sekä ooppera- että puhenäyttämöä. Asuen maaseudulla mitä ahtaimmissa oloissa hän 61-vuotiaana kuollessaan oli jo unohtunut. Niitä harvoja, jotka häntä muistivat, oli Bergbom, joka oli toimittanut hänelle käännöstyötä — hänen paras ja pitkinä aikoina ainoa toimeentulolähteensä. Kun vanha runoilija kätkettiin viimeiseen lepokammioonsa, Bergbom teatterin puolesta laski seppeleen hänen kummulleen, lausuen kiitoksen sanoja hyvästä yhteistyöstä.

Sitten oli vain yksi näytäntö, jossa esitettiin E. Littsonin järjestämä 4-kuvaelmainen tanssinäytelmä Vuodenajat, ennen kun Ida Aalbergin vierailu alkoi. Näyttelijätär esiintyi ensin lady Macbethina kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi kaksi huomattavaa uutta näytelmää. Toinen niistä oli B. Leinon suomentama H. Sudermannin Onnen sopukka (21/2), ja oli sillä, kiitos olkoon hyvän esityksen, kaunis menestys. Ida Aalberg kuvasi täysin kypsyneellä taiteella, ilman suuria temppuja, ylen vaikuttavasti Elisabet-rouvan tunteiden kehityksen alistuneesta tyyneydestä myrskyiseen kuohuntaan ja sitte taas epätoivoisen tuskan kautta avomieliseen tunnustukseen ja pysyvään onneen ja rauhaan. W. Söderhjelm, joka nyt Hufvudstadsbladetissa arvosteli teatteria, sanoo muun muassa taiteilijattaren kasvojeneleitä aivan mestarillisiksi, niin että häntä olisi voinut sanoittakin ymmärtää. Mutta ei siinä kylläksi, oli kuin hän olisi kohottanut muittenkin esityksen tavallista korkeammalle. Kaikissa havaittiin yhtä harras antauminen tehtäväänsä: Halme parooni Röcknitzinä, Leino Wiedemannina, Pesonen piiritarkastajana, Weckman aliopettajana, nti Kunnas rva Röcknitzinä. — Toinen uutuus oli Paavo Cajanderin[29] suomentama Shakespearen Antonius ja Kleopatra, jonka ensi-ilta (11/3) muodostui semmoiseksi voitoksi kuin Regina von Emmeritzin, Faustin, Elinan surman y.m. parhaimmin onnistuneiden suurdraamain premiäärit. Näyttämöllepanossa ei oltu mitään laiminlyöty, jotta maailmankuulu rakkaustragedia, missä länsimaiden ja itämaiden aikanaan loistavimmat edustajat omaksi tuhokseen kohtaavat toisensa, esiintyisi historiallisesti ja runollisesti oikeissa, tehokkaissa puitteissa. Etualalla oli itämaista upeutta ja roomalaista loistoa, taustalla Egyptin ikivanha kultuurimaailma. Ida Aalbergin Kleopatraa ihastuneet katsojat ylistivät parhaimmaksi hänen mestariluomiensa joukossa, luultavasti sentähden että se oli viimeksi nähty, mutta kenties todellisuudenkin mukaan, sillä sallihan itämainen kaunotar rajattomine intohimoineen ja oikkuineen taiteilijattaren käyttää koko alkuperäistä voimaansa vaihtelevien tunteitten välittömään esitykseen. Ja kieltämättä Ida Aalberg kuvasi yhtä mestarillisesti kuningattaren kuin naisen, joista toinen oli yhtä tottumaton kuin toinenkin itseänsä hillitsemään; mutta jos hän niin tehden oli enemmän uudenaikainen kuin shakespearemaisesti suuri ja muinaistyylinen, niin johtui se siitä ettei kukaan voi irtaantua luonnostaan. Antoniuksena Ahlbergkin kohosi ehkä korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta Lindforsin Octavius, sanotaan, muistutti liiaksi Napoleonia Rouva Suorasuussa. Leino täytti kunnollisesti Enobarbuksen osan, ja Katri Rautio oli viehättävä Octaviana; muut roolit olivat pieniä. Mahtavampi vaikutus kuin yksityisistä sivuosista, lähtikin yhteisnäyttelemisestä, johon johtaja oli osannut harjottaa lukuisat myötävaikuttajat. Niinkuin tavallisesti suurten näytelmäin onnistumisen jälkeen, huudettiin Bergbomkin esiin; ilman hänen suurenmoista tarmoaan ja nerollista kykyään ei meillä tämmöistä olisi saatu nähdä. — Kun näytelmä meni toisen kerran, sai vieraileva taiteilijatar vastaanottaa komean runsaudensarven ja sen ohella seuraavat säkeet:

        Omaksensa, Parhaaksensa
        Sinut Suomi ymmärtää.
        Meille harva vuosisata
        Vertaistasi, suurempata
        Näyttelijää synnyttää.
            Lumotuilta,
            Hurmatuilta
            Ota ylistykseksi
        Onnen runsaudensarvi,
        Jonka siskojesi parvi
        Hellin mielin tarjovi.

Kaikkiaan näyteltiin Antonius ja Kleopatra 9 kertaa; viimeinen näytäntö oli 29/3, johon loistava vierailu päättyi.

Huhtikuun 2 p. Bergbom lähti lyhyelle ulkomaanmatkalle, ei oman terveytensä takia, sillä tammikuun lopulta saakka hän oli ollut hyvissä voimissa, vaan seuratakseen sisartaan, Augusta af Heurliniä, jonka, lääkärin neuvosta, nuoren tyttärensä kanssa piti matkustaa parannuksille Wiesbadeniin. Kaarlo pysähtyi kuitenkin Berliniin, josta hän kirjoittaa Emilielle:

— — "Olen nyt ollut vapaa hengenahdistuksestani, sentähden että olen saanut riittävästi kävellä. Tunnen itseni toiseksi ihmiseksi. — Teatterissa olen nähnyt sangen paljon. Muun muassa 'Der Herr Direktor', joka oli aika hupainen, mutta valitettavasti liian vapaa yleisöllemme. Comtesse Guckerl, jota Finne suositteli, oli totta kyllä täysin säädyllinen, mutta niin peräti muistoperäinen ja 'ewiggestrig' (ikuisesti eilinen), että minua suututti. Mutta mistäpä niitä komedioja ottaa?" — —

Noin 25 p. Kaarlo tuli kotia. Hänen poissaollessaan oli teatterissa esitetty kaksi uutta draamaa. Ensimäinen oli Aino Malmbergin suomentama englantilaisen Arthur W. Pineron moderni, vaimon ja miehen puhtautta onnellisen avioliiton ehtona käsittelevä, 4-näytöksinen Tanquerayn toinen vaimo, joka meni ensi kerran 10/4 ja sen jälkeen toisenkin herättämättä yleisön suosiota. Pääosissa esiintyivät: Leino Tanquerayna, rva Suonio Paulana (toisena vaimona) ja nti Tähtinen Elleana (tytär ensimäisestä aviosta). Toinen uutuus oli Martti Wuoren kääntämä L. Tolstoin 5-näytöksinen näytelmä Pimeyden valta; ensi-ilta 22/4. Niin repäisevällä realismilla kuin merkillinen kuvaus venäläisestä maalaiselämästä näyteltiinkin, ei se luonnollisestikaan voinut saada suurta menestystä — siksi se on liian hermojakysyvä. Useat esiintyjät onnistuivat tehtävissään erittäin hyvin. Niin Weckman Nikiittana, rva Rautio Akuliinana, rva Kahilainen Matrionana, rva Olga Leino[30] Anjutkana, Närhi Mitritshinä j.n.e. Kappaleen oli harjottanut Kasimir Leino ja se annettiin 5 kertaa joista kaksi alennetuin hinnoin.

Tänäkin keväänä oli lähdettävä kiertomatkalle, sillä puhumatta vuodenajan tavallisesta epäsuotuisuudesta teki venäläisessä teatterissa esiintyvä italialainen ooppera hallaa kaikille teattereille. Aina syksystä saakka oli Bergbomia kehotettu tulemaan Kuopioon; Minna Canth kirjoitti siitä tavan takaa. Mutta kun ei siellä voitu hankkia 400 markan takausta iltaa kohti, suunniteltiin turnee toisin. Bergbom kävi näet joukkoineen Tampereella, Oulussa, Vaasassa ja Jyväskylässä, antaen yhteensä 12 näytäntöä 5/5-20/5. Ohjelmiston päänumerot olivat Anna Liisa, Uramon torppa ja Onnen sopukka. Helluntaiaattona oltiin jälleen Helsingissä. Kaarlo oli matkaan tyytyväinen, sillä puhdas voitto lähenteli 1,500 mk. — Samalla aikaa olivat pääkaupunkiin jääneet näyttelijät näytelleet enimmäkseen alennetuin hinnoin. Keisarillisten Majesteettien kruunauspäivänä 26/5 oli juhlanäytäntö, joka alotettiin soittamalla keisarihymni ja Maamme-laulu ja jossa sitten esitettiin Elämä on unelma. Viimeinen näytäntö (Rouva Suorasuu) oli 31/5.

Näytäntökausi oli jälleen sekä merkillisten — niin kotimaisten kuin vieraittenkin — uutuuksien että taiteellisen työn puolesta ollut huomattavimpia, mutta huolimatta kaikista ponnistuksista lopputulos ei kuitenkaan ollut niin suotuisa kuin Emilie Bergbom oli toivonut. Tulot näytännöistä olivat kyllä noin 21,000 mk suuremmat kuin edellisenä vuonna, mutta matkakustannusten y.m. kautta kohosivat menotkin samassa määrässä.

Syksyllä tapahtuneiden kiertomatkojen johdosta olivat varsinkin perheelliset näyttelijät valittaneet, että ne tuottivat heille vaikeuksia. Sentähden päätettiin, ettei ensi vuonna pitempiä turneita tehtäisi sekä että jos myöhemmin tarpeelliseksi katsottaisiin lähettää seurue pitemmäksi aikaa maaseuduille, niin olisi niille jäsenille, jotka siitä enimmin kärsivät, kohtuullinen korvaus annettava. — Kasimir Leinon sijaan, joka (niinkuin jo ylempänä on sanottu) erosi teatterista, otettiin ohjaajaksi Jalmari Finne.[31] Muutoin erosi tänä keväänä nti Hanna Kunnas ja tuli seurueen jäseneksi ylempänä mainittu rva Olga Leino. Uusia oppilaita oli Eino Salmela ja nti Helmi Talas.[32]

Näytäntöjen luku oli 144 ja esitettiin niissä: 26 kertaa Anna Liisa; 11 Kullervo; 10 Lemmen leikki, Onnen sopukka; 9 Antonius ja Kleopatra, Mustalainen; 7 Figaron häät; 5 Kotoa pois, Uramon torppa, Regina von Emmeritz, Pimeyden valta; 4 Nummisuutarit, Kumarrusmatka, Talvinen tarina; 3 Aino, Haavoja, Kyökissä, Lääkäri vastoin tahtoansa, Voimakkaita naisia, Yhdistysjuhla, Puolan juutalainen, Macbeth, Sigurd Slembe; 2 Pappilan tuvassa, Amalia ystävämme, Ei voi, Vasantasena, Rouva Suorasuu, Elämä on unelma, Reviisori, Wilhelm Tell, Setä Bräsig, Kotikahakka, Luulosairas, Kirjeen kujeet, Vanhoillisten leirissä, Tanquerayn toinen vaimo; 1 Kuopion takana, Naimiskauppa, Pahassa pulassa, Vuodenajat, Saituri, Jeppe Niilonpoika.

XXV.

Kaarlo Bergbom lähti jo ennen toukokuun loppua ulkomaille ja ensiksi Kööpenhaminaan. Viivyttyään siellä jonkun päivän oli hänen lähdettävä Berliniin, jossa hän odottaisi sisartaan ja josta he yhdessä matkustaisivat Marienbadiin. Oleskelu tällä kylpypaikalla oli näet edellisenä kesänä heistä tuntunut niin virkistävältä, että olivat päättäneet tänäkin vuonna palata sinne. Syy miksi Emilie ei kohta seurannut veljeänsä ei ollut ainoastaan se että pari näytäntöä oli vielä toimeenpantavana ennen seurueen hajaantumista, vaan myöskin kesäkuun 1 p. tapahtuva asunnon muutto. Koska asuminen neljännessä kerroksessa oli epämukava Augusta af Heurlinille, joka ei vieläkään ollut täysin toipunut pitkällisestä taudistaan, oli sovittu että he muuttaisivat saman talon kahteen toiseen, pienempään huoneustoon, joista rouva Heurlin ottaisi alimmassa kerroksessa olevan sekä Emilie ja Kaarlo toisessa kerroksessa olevan, ja yhdistettäisiin asunnot keskenään kiertoportailla. Näin muuttivat jälkimäiset niihin huoneisiin, joissa he sitten asuivat kuolemaansa saakka. Aivan suuri muutos edelliseen verraten tämä ei sentään ollut, sillä nytkin niinkuin ennen oli heidän silmiensä edessä Vanhan kirkon tuuhea puisto, läntiseltä taivaalta paistoi aurinko heidän huoneihinsa, ja vihdoin he entiseen tapaan elivät yhdessä vanhan tätinsä, rva Sanmarkin, ja sisaren perheen kanssa.

Matkalta ei ole ainoatakaan kirjettä. Luultavasti Emilie tapansa mukaan tuli kotia heinäkuun keskivaiheilla, jota vastoin Kaarlo viipyi myöhempään ulkomailla. Kumminkin hän jo elokuun alkupuolella oli Helsingissä, sillä silloin hän sieltäpäin tiedusteli sopisiko hänen käydä Kuopiossa tapaamassa Minna Canthia, jonka terveydentila oli muuttunut arveluttavaksi.

Jo keväällä 30/3 Minna Canth oli kirjoittanut itsestään: — "Minä tänä talvena en ole elänyt ensinkään. Paitse sydänvikaa, jonka sain viime syksynä, ja joka kuitenkin on vaarallisinta ja pahinta, olen kolme kuukautta potenut influensaa ja reumatismia, vuoteenomana melkein koko ajan. Nyt ne ovat niinkuin toivon minut heittäneet, muutamia päiviä olen jo ollut liikkeelläkin, mutta voimat ovat yhä vieläkin huonot." —

Alkukesästä hän sitte kylpi Naantalissa, mutta sai siellä "lievemmän" sydänkohtauksen — niinkuin luuli liiallisista kylvyistä — jonka tähden keskeytti kylpemisen ja matkusti kotiin. Siellä hän jonkun päivän päästä sai kahta kovemman kohtauksen, johon liittyi ankara hengenahdistus. Kun Elli tytär 13/8 vastasi Kaarlon kysymykseen, oli äiti jo viidettä viikkoa ollut vuoteenomana, ainoastaan välistä jaksaen pukea vaatteet päälleen maatakseen peitteen päällä. Lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt päästämästä vieraita sairaan luokse, mutta hän luuli, että "Tohtorin" käynti voisi vaikuttaa virkistävästi. Kun tytär tästä neuvotteli lääkärin kanssa, sai sairas vihiä ja sitte tietoakin mistä kysymys oli. Seuraavana päivänä Minna-rouva itse kirjoitti Bergbomille:

"Rakas Tohtori! Olipa se ilosanoma, Tohtori! Eivät yrittäneet minulle vielä mitään virkata, mutta illalla kuulin, kun lääkärini ja Elli keskustelivat jotain erikoisempaa toisessa huoneessa, ja sitten urkin sen tietooni. — — En voi sanoa, kuinka iloinen olen Tohtorin tulosta ja siitä ystävyydestä, jota se odottaa. Olenkin täällä niin paljon ajatellut Teitä sairauteni aikana. Sekä Teitä että Emielietä. — — Herttaisesti tervetullut, Tohtori! Meillä on huone Tohtorin varalta. Ystävänne Minna Canth."

Bergbom kävi siis Kuopiossa, ja silloin hän viimeisen kerran näki Minnan, sillä vaikka tämä syksympänä yhteen aikaan oli parempi, niin ei hänellä enään ollut vuottakaan jälellä. Mitään lähempiä tietoja käynnistä meillä ei ole, mutta ilmankin se osottaa Kaarlo Bergbomin sydämenlaatua, kuinka hän (niinkuin Minna Canth, ensi kerran tavattuansa hänet, kesällä 1882 oli kirjoittanut Olga Kiljanderille) oli "kaukana kaikesta pikkumielisyydestä", kuinka hän itse tahtoi unohtaa ja saada Minna-rouvankin unohtamaan mitä katkeraa heidän välillään oli ollut.

Syyskauden toimi alkoi taas kansannäytännöillä, joista ensimäinen, Anna Liisa, oli 30/8. Ohjelmistolle uusi kappale, Jalmari Finnen suomentama Alex. Bissonin ja Ferd. Carrén 3-näytöksinen huvinäytelmä Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), annettiin 18/9. Pääroolit tässä kevyessä — ehkä liiankin kevyessä — mutta hienossa ja hupaisessa näytelmässä olivat Lindforsilla ja Katri Rautiolla. Heidän oivallisen näyttelemisensä ansioksi on luettava, että kappale pääsi täyteen arvoonsa — se meni syksyllä 6 kertaa. Sitä vastoin voitiin vain 4 kertaa antaa Jalmari Finnen kääntämä Franz von Schönthanin ja Franz Koppel-Ellfeldin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kreivitär Kirkassilmä, jonka ensi-ilta oli 30/9. Senkään esitys ei ollut arvoton — opintomatkalta juuri palannut rva Suonio pääroolissa sekä rva Poppius, Rautio, Weckman, Salo, nti Lähteenoja j.n.e. toisissa — mutta koomillisuus oli jokapäiväisempää ja teennäisempää.

Lokakuun päävaltti oli Orleansin neitsyt, yhdeksän vuoden päästä uusittuna. Ensi-ilta oli 14/10, eikä Schillerin romanttinen draama ollut tehoomatta, joskaan ei Maiju Rängman nimiroolissa muuta kuin paikottain kohonnut tehtävän tasalle; se meni syksyllä 8 kertaa. Samalta kuukaudelta on mainittava Molière-ohjelma (28/10), joka käsitti huvinäytelmät George Dandin ja Sievistelevät hupsut, edellinen uusi, jälkimäinen uusinto. Kummassakin oli päätehtävä Lindforsilla, jonka George Dandin ei kuitenkaan luonteen varmassa käsittämisessä kohonnut hänen parhaimpien Molièrehahmojensa rinnalle.

Vihdoin voitiin tänäkin syksynä esittää kotimainen alkuteos, nimittäin A. B. Mäkelän 5-näytöksinen näytelmä Ruukin jaloissa (18/11). Vaikka kappale oli juoneltaan jotenkin sekava ja vailla selvää aatteellista pohjaa, oli sillä Karjalan murteella sepitetyn vuoropuhelun sekä yksityisten luonteiden ja kohtausten luontevuudessa siksi ansioita, että menestys varsinkin ensi-iltana oli sangen hyvä.[33] Näyttämöllä uutuus pysyi vain kolme iltaa. Esityksen ja yleisön suosion huippukohta oli neljännessä näytöksessä, missä Vallinkorva (Rautio) lauloi O. Merikannon säveltämän surunvoittoisen laulun.

Joulukuulla näyteltiin vielä yksi ohjelmistolle uusi kappale: A. Leinon suomentama A. Blanchen 2-näytöksinen ilveily Kuleksiva teatteriseura (2/12). Kumarrusmatkan jälkeen esitettynä vanha farssi hullunkurisine kohtauksineen teki toivotun vaikutuksen; Lindfors oli johtaja Sjövall, Falck nahkurimestari, joka tietämättään joutuu osalliseksi parhaillaan esitettyyn näytelmään. — Varsinaisen värinsä sai sentään joulukuun ja osaksi tammikuunkin ohjelmisto usein ennenkin annetun, mutta aina mieluisan Donizettin oopperan Rykmentin tyttären kautta, jossa tällä kertaa nimiroolissa esiintyi nti Ida Flodin, Ida Basilierin sisaren tytär. Nuori laulajatar, jonka laulua ja näyttelemistä arvosteltiin "sielukkaaksi ja viehättäväksi" menestyi oivallisesti, ja ooppera, jossa muut esiintyjät, samoin kuin kolme vuotta ennen, olivat seurueen jäseniä, esitettiin 10 kertaa (9/12-27/1).

Tänä syksynä Emilie vielä sai kolme kirjettä Minna Canthilta, kaikki marraskuulla. Enimmäkseen niissä puhutaan päällysvaatteesta, "kapasta", jonka Minna pyysi Emilien valita ja ostaa hänelle. Emilie suorittikin asian kirjoittajan täydelliseksi tyytymykseksi. Sen ohella saamme niistä tietää, miten hänen terveytensä oli vaihteleva ja yleensä huono. Syyskuulla hän oli ollut parempi, mutta lokakuulla taas huonompi; marraskuulla unettomuus oli käynyt kovin rasittavaksi. Ymmärrettävää on että semmoisissa oloissa ei ollut puhettakaan kirjailijatoimen jatkamisesta, mutta kuitenkin Minna näyttää seuranneen teatteri- ja kirjallista elämää. Hän lausuu tyytyväisyytensä A. B. Mäkelän kappaleen johdosta. "Hänen uusi kappaleensa oli minulle aivan yllätys. Uusihan tämä on, tietysti, eikä se vanha 'Lemminkäinen'.[34] Kunpa hänestä nyt vielä tulisi mies!" Hän on pahoillaan, että Kaarlo oli raihnainen. [Emilie oli kai kertonut sen]. "Hän näytti niin erinomaisen terveeltä syksyllä täällä käydessään." Hän on mielissään, että Bergbomit pitävät Teuvo Pakkalasta. "Hän on noita hiljaisia ja uskollisia, sen vuoksi niin sydämestäni soisin hänelle menestystä." Ja sitten Erkosta: "Onni ettei J. H. Erkko tullut valtiopäiville. Mitenkä hän olisi niihin toimiin soveltunut? Parasta kun pysyy omalla alallaan. Siellä hän voi pysyä eheänä ja saada jotain aikaan." Itsestään kirjoittaen hän valittaa, ettei jaksa työtä tehdä vaan täytyy maata, päivät ja yöt hautoen omia ajatuksiaan. Parempaa hän ei toivoisi kuin että voimat parantuisivat, niin että hän voisi oleskella Bergbom-sisarusten kanssa, nimittäin siten että nämä tulisivat Kuopioon kylpemään. Joulunaikana (26/12) Minnan tytär, Maiju Westerlund (Vuorisalo), ilmottaa äidin jo kaksi viikkoa maanneen lakanoiden välissä ja olevan kykenemätön itse kirjoittamaan.

Tammikuulla näyteltiin Kiven muistopäivänä Erkon Kullervo ja Topeliuksen syntymäpäivänä Regina von Emmeritz sekä niiden ohella Rykmentin tytär, Vasantasena ja kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta. Toinen oli Ibsenin uusi draama John Gabriel Borkman, 10/1. Nimiroolin Leino suoritti älykkäästi ja vaikuttavasti, niin kuvatessaan Borkmanin hermostunutta odotusta ja luottamusta uuteen tulevaisuuteen ja niin myöskin hänen murtumistaan, kun hän huomaa erehtyneensä. Gunhildina rva Salo oli ehkä liian tyly olemukseltaan, mutta rva Poppius oli onnistanut Ella Rentheiminä, samoin Lindfors kerrassaan etevä Foldalina sekä rva Rautio hyvä pienessä rva Wiltonin roolissa. Näyttämöllepanosta ansainnee viime näytöksen talvimaisema mainitsemista. — Toinen uutuus oli 29/1 ensi kerran näytelty Z. Topeliuksen kirjoittama, Tuokon suomentama ja Paciuksen säveltämä Kyypron prinsessa. Bergbom oli kauvan miettinyt tämän oopperamaisen satunäytelmän ottamista, se kuului, niin sanoaksemme, hänen isänmaalliseen ohjelmaansa. Syntyneenä sen isänmaallisen ja taiteellisen innostuksen aikana, joka sai Helsingin ensimäisen kiviteatterin muurit nousemaan, se oli esitetty ensi kerran saman teatterin vihkijäisissä 22/11 1860, roolit yksityisten taiteen- ja musiikinystäväin käsissä; nyt se ensi kerran liitettiin varsinaisen teatterin ohjelmistoon, samalla käännettynä "oikealle kielelleen". Jos näet Topelius nähtyään Ida Aalbergin suomalaisella näyttämöllä Reginana saattoi sanoa tämän "tulleen kotia", niin oli hänellä vielä suurempi syy sanoa sitä Kyypron prinsessasta, koska näytelmän aihe on Kalevalan Lemminkäistarina ja loistava prinsessa runojemme Kyllikki. Ettei kappale draamallisena taideteoksena vastaa Erkon Ainoa, on sillä puolustettu ettei se pyydäkään olla muuta kuin "satunäytelmä", ja että sen ansiot sen mukaan ovat vienossa lyriikassa ja satumaisessa loistossa, joiden lähtökohtana on runoilijan nerollinen rohkeus yhdistää suomalaisen muinaisuuden kreikkalaiseen, sekä Paciuksen sävelmissä, korvia hivelevissä kuoroissa ja lauluissa. Oivaltaen mitä näytelmä vaati, Bergbom oli tehnyt voitavansa saadakseen näyttämölaitokset sopusointuun sen kanssa, ja kritiikki tunnustikin, että teatteri tällä kertaa "voitti itsensä". Toinen kuvaelma oli toista kauniimpi, kreikkalaisia ja suomalaisia aiheita oli uskaliaasti yhdistetty (esim. Lemminkäisen palatsissa), mutta samalla niin aistikkaasti, että irvikuva vältettiin. — Esiintyjistä Katri Rautio nimiroolissa oli etevin, varsinkin viime näytöksessä kohoten suureen taiteelliseen voimaan. Muista mainittakoon Halme — Lemminkäinen, Ahlberg — Medon, Kallio — Tiera, vieraana esiintyvä Lilli Kajanus — Anemotis ja Olga Salo — Helka. Kuoroissa oli tietenkin avustajia teatterin ulkopuolelta; Robert Kajanus orkesterineen säesti. — Ensi-illalla oli oikea juhlaleima ja suosionosotukset olivat riemukkaita. Topeliusta, joka oli saapuvilla, tervehdittiin lopussa eläköönhuudoilla, jotka uudistuivat kahta innokkaammin kun esirippu uudestaan nousi ja näyttämölle oli asetettu runoilijan ja Paciuksen seppelöidyt rintakuvat. Sitte huudettiin Bergbomkin esiin, ja kaiken lopuksi laulettiin Maamme-laulu. Bergbom itse kirjoitti 31/1 Betty Elfvingille: "Prinsessa meni loistokkaasti. Topelius ja rouva Pacius itkivät." — Miten miellyttävä, joskus melkein häikäisevä, mutta aina tunnelmallinen kokonaisuuden vaikutus oli, todistaa parhaiten se, että Kyypron prinsessa näyteltiin yhtä mittaa 9 ja myöhemmin 6 (siis yhteensä 15) kertaa täysille huoneille.

"Kaarlo ystävä! Kotiintulleena kiitän sinua ja Emilietä teidän ystävyydestänne, 36 vuoden päästä, herättää Lemminkäinen Tuonelasta ja siitä erinomaisesta tarmosta, jolla te tässä jälleen olette voittaneet kaikki vaikeudet. Minulla on ainoastaan hyvää sanottavaa esityksestä ja koko näyttämöllepanosta. Kiitä puolestani kaikkia myötävaikuttavia, ja sano heille että olin onnellinen kuullessani kappaleen sen oikealla kielellä, suomeksi. Kuoro ja solistit lauloivat oivallisesti, orkesteri luultavasti paranee saatuansa enemmän rauhaa Schubertilta etc. Ne heikkoudet, joista voisi muistuttaa, ovat alkuteoksen, eikä näyttämön, niinkuin esim. Kyyprolaisten esiintyminen Tuonelassa. Auringonsäde on valaiseva Helkan tietä, eikä vaan hänen päätään. Maan henki on esiintyvä jättiläiskorkeana, hän ei näkynyt pimeässä. Tämä on vähäpätöisyyksiä, kiitos kokonaisuudesta, tuottakoon se suomalaiselle näyttämölle onnea! Z. T."

Juuri mainitusta Kaarlon kirjeestä Betty Elfvingille teemme vielä seuraavan otteen, joka koskee teatteriasioita: "Kenraalisi ovat sensuurin luona — kuinka kauvan, 'sen tietää vain Jumala'. Ensiksi koko sensuurihallitus tarkastaa kappaleen, sitte se on käännettävä venäjäksi ja annettava kenraalikuvernöörille. Kuitenkaan se ei tapahdu ennen kun uusi kenraalikuvernööri on nimitetty; Blumenthal (sensori) varottaa nimittäin antamasta asiaa Gontscharoffin ratkaistavaksi, 'sillä hän varmaan kieltää näyttelemisen'. Samoin hän varotti antamasta tietoja sanomiin. 'Se ainoastaan pahentaa asiaa.' Niinkuin näet eivät toiveet ole kovin loistavia, mutta silti ei ole syytä heittäytyä epätoivoon. Parasta lienee ettet puhu asiasta kenellekään, niin ettei se tarpeettomasti toista tai toista tietä tule sanomalehtiin. Jollemme ennen pääsiäistä saa varmaa vastausta sensuurilta, lykkään näyttelemisen tulevaan näytäntökauteen, sillä pääsiäisen jälkeen ei kannata antaa 5-näytöksisiä historiallisia draamoja. Kevättuulet ovat liian vaikeita kilpailijoita. —

"Alussa [syksyllä] teatteri menestyi huononlaisesti oopperan ja (sitäkin enemmän) sirkuksen kilpailun tähden, mutta asiat ovat parantuneet, kiitos olkoon loistavan tammikuun. Nyt on Ida Aalberg tuleva, niin että voimme odottaa hyviä huoneita. — — Minulla on ollut influensa, mutta voin taas paremmin. — — Santeri Ingman on kirjoittanut suuren historiallisen näytelmän 'Juho Vesainen'. Toinenkin kotimainen draama, nimeltä 'Mari', on tekeillä (aiheet venäläisestä Karjalasta.)" —

Niinkuin kirjeessä sanotaan, saapui Ida Aalberg tänäkin vuonna
helmikuulla vierailemaan, ja hänen esiintymisensä Magdana H.
Sudermannin näytelmässä Koti (4 kertaa 19/2-26/2) oli loistava alku.
"Hän on suurempi kuin koskaan", Bergbom kirjoitti nti Elfvingille.
W. Söderhjelm alkaa seikkaperäisen arvostelunsa sanoilla:

"Ida Aalbergin Magda oli elävä sormenpäihin asti ja pienimmässä äänenväreessä. En muista hänen yhdessäkään edellisessä roolissa antaneen niin vähän tilaisuutta muistuttaa manieroiduista elkeistä. Ylipäätään vaikutti hänen esityksensä todella virkistävästi raikkaudellaan ja välittömyydellään — jonka vaikutuksen suuressa määrässä vahvisti taiteilijattaren olennon hämmästyttävä verevyys sekä hänen erinomaisen kauniit pukunsa." Muutkin saivat ehdotonta kiitosta: Leino isänä, Ahlberg pastorina, Halme Kellerinä, rva Mimmy Leino äitipuolena j.n.e. "Esitys oli mitä parasta pitkään aikaan oli annettu." — Sen jälkeen Ida Aalberg näytteli kolme kertaa Cypriennenä (28/2-5/3) Erotaan pois ja kolme kertaa Kirsti Fleminginä (10/3-14/3) Elinan surma kappaleessa, mutta ei missään ohjelmistolle uudessa roolissa. Menestys oli koko ajan ollut hyvä; mutta sairauden tähden, sanottiin sanomalehdissä, taiteilijatar kesken lähti Pietariin.

Harjotettavana oli kuitenkin ollut E. Tammisen suomentama Schillerin Don Carlos, jossa Ida Aalberg oli luvannut näytellä Eboli-ruhtinattaren osaa, ja koska ei käynyt laatuun heittää työtä hukkaan, esitettiin se ilman häntä. Onneksi mainittu rooli ei olekaan määräävä draaman vaikutukseen nähden, vaikutus on enemmän näyttämöllesovittelussa ja -panossa sekä erinäisissä toisissa osissa joita varten oli olemassa sangen tyydyttäviä voimia. Ja kun Don Carlos meni ensi kerran 31/3, luettiinkin näytäntö teatterin kauneimpien iltojen sarjaan. Kaikkeen ulkonaiseen katsoen näyttämömme tarjosi "jotain aivan ihmeteltävää" W. Söderhjelm sanoo. Siinä kohden teatteri oli totuttanut yleisönsä huolelliseen ja oivalliseen, mutta viime aikoina oli vieläkin edistytty taiteellisuudessa ja vaihtelevaisuudessa. Kuninkaalliset huoneet ja henkilöitten puvut olivat hämmästyttävän kauniit ja sirot ja tyyliltään ajanmukaiset. Niinikään oli näytelmä taitavasti soviteltu näyttämölle, niin että se esiintyi melkein selvempänä kuin alkumuodossaan. — Pääroolit olivat seuraavasti edustetut: Leino — Filip-kuningas, Lindfors — kenraali-inkvisiittori, Katri Rautio — kuningatar, Axel Ahlberg — Posa, Weckman — don Carlos, nti Rängman — Eboli. Näytelmä kesti ensimäisenä iltana 5 tuntia, seuraavina vähän vähemmän. Kaikkiaan se annettiin 7 kertaa (sitä paitse Tampereella ja Viipurissa 3).

Näytäntökauden viime viikkoina ilmestyi näyttämölle vielä kolme kotimaista alkuteosta, jotka totta kyllä eivät saavuttaneet suurta menestystä, mutta kumminkin todistavat kuinka teatteri edelleen rohkaisi kirjailijoita yrittelemään. Ensimäinen niistä oli Santeri Ingmanin 4-näytöksinen historiallinen näytelmä Juho Vesainen, jonka ensi-ilta oli 22/4 ja joka kaikkiaan meni 4 kertaa. Huolimatta sujuvasta vuoropuhelusta ja erinäisistä draamallisista kohtauksista tuntui sommittelusta, että näytelmä oli tekijän samannimisen romaanin muunnos — ja kun lisäksi kertomus oli yleisölle hyvin tuttu, niin se tietenkin vähensi mielenkiintoa, jota muutoin yhtä hyvin aihe kuin kelpo esitys olisivat ansainneet. Esiintyjät olivat: B. Leino — Juho Vesainen, Halme — Ahma, Närhi — vanha Vesainen, rva Poppius — Helinä, rva Kahilainen — Martta-muori; rva Suonio — Anni. — Toinen alkuteos oli J. Sjöströmin 4-näytöksinen näytelmä Mari, ensi-ilta 5/5; kaikkiaan 4 kertaa. Tosin se oli sommittelultaan edellistä heikompi, mutta kuitenkin oli siinä kansankuvauksena jotain alkuperäisen raikasta. Näytteleminen oli sangen kiitettävä, eikä kumma kun roolit olivat mitä tottuneimmissa käsissä. Mari oli näet rva Poppius, Martta nti Lähteenoja, Niku H. Kallio, Matti A. Rautio, Iivana Falck, Lauri Lattu, Vaari Närhi. — Kolmas näitä uutuuksia oli vihdoin Matti Kurikan 4-näytöksinen "muinaistaru" Baabelin torni,[35] näytetty ensi kerran 18/3 ja kaikkiaan kolme kertaa. Tämä runoteos, jonka nimi todella tarkottaa raamatun Baabelin tornia, oli jonkinlainen itämaalainen satunäytelmä, joka teatterin koristusten sekä soiton avulla enemmän kuin toiminnallaan pyysi herättää tunnelmallista vaikutusta. Hajanaisuus ja selvien aatteiden puute esti sitä sentään syvemmin tehoamasta. — Näytännöt Helsingissä päättyivät 30/5 (Herra Ylitirehtööri). —

Näytäntöjen jatkuessa Helsingissä oli toukokuulla osa näyttelijöitä tehnyt kiertomatkan, jolla annettiin näytäntöjä Tampereella (4-5/5), Hämeenlinnassa (6/5) ja Viipurissa (7-9/5). Ohjelmisto käsitti Herra Ylitirehtöörin ja Don Carloksen, jota jälkimäistä ei kuitenkaan voitu näytellä Hämeenlinnassa.

Keskellä toukokuuta kohtasi teatteria suru. Kuopiosta saapui illalla 12/5 sanoma, että Minna Canth oli samana päivänä vaipunut kuoleman uneen. Se sydänvika, josta hän oli puhunut viimeisissä kirjeissään, vei hänet hautaan. Oliko hän vielä tänä vuonna jaksanut vaihtaa kirjeitä Bergbom-sisarusten kanssa, on epätietoista, ei niitä ainakaan ole säilynyt. Sen vain tiedämme, että Kaarlo lähti hautajaisiin, jotka olivat 15/5. Hän laski teatteriseurueen, johtokunnan sekä sisarensa ja omasta puolestaan seppeleitä haudalle. Ensimäisen nauhoissa oli kirjoitus: "Synnyinmaasi muistossa elät, niin kauvan kuin elää Suomen taide"; toisen: "Suomalaisen näyttämön tukipylväälle"; ja kolmannen: "Tarmokkaalle työtoverille, ylevälle ystävälle, nerokkaalle naiselle." —

Vahinko ettei ole säilynyt ainoatakaan riviä, jossa Kaarlo Bergbom olisi ilmaissut tunteensa Minna Canthin haudalla. Kumminkin aavistamme, että hänen surunsa oli tyynempi kuin se olisi ollut, jollei hän ennen olisi läpikäynyt sitä surua, jonka Minnan "luopuminen" viisi vuotta ennen aiheutti. Sen jälkeen ystävyys ei enää voinut tulla yhtä luottamukselliseksi, joskin ulkonaisesti täydellinen sovinto oli heidän välillään syntynyt. Kaikissa tapauksissa Minna Canthin poismeno tiesi, että yksi Bergbomin elämänhistorian sisältörikkaimpia lehtiä oli täyttynyt. Kerran muinoin, se oli samaan aikaan kun hän väitti ei koskaan olleensa lapsi, Bergbom lausui tämän kirjan tekijälle seuraavat oudot sanat: "Semmoiset kuin hän [eräs toinen vielä elävä henkilö] ja minä olemme aina isiä." Sanat, jotka lausuttiin melkein surunvoittoisesti, ilman vähintäkään kerskailun ilmettä, tarkottivat ymmärtääkseni että hän alkuperäisen, syvällisen ajatus- ja tunne-elämänsä kautta oli määrätty ohjaamaan ja kasvattamaan toisia, mutta harvoin mitään toisilta saamaan. Se, joka tarkkaavasti on lukenut otteemme Minna Canthin kirjeistä, on niistä nähnyt, kuinka tämä tunnusti "tohtorin" olleen hänen henkisen elämänsä herättäjä ja kehittäjä, ja toiselta puolen on enemmittä todistuksitta selvä että Bergbomilla ei ole nerokkaampaa oppilasta ollut. Kenties käsitämme oikein tuon "luopumisen" synnyttämän tuskallisen vaikutuksen Bergbomiin, jos oletamme hänen rakastaneen Minnaa kuin henkistä lastaan, jolle hän vuosien kuluessa oli parhaansa antanut. Nyt oli, niinkuin sanoimme, lehti täyttynyt, käännetty, ja jälkeenjäänyt muisteli mitä se sisälsi valoa ja onnea, unohtaen varjopuolet.

Mitä muutoin Minna Canthin personallisuuteen ja elämään tulee, niin ovat ne vielä kuvaamatta. Sen johdosta mitä tässä kirjassa on hänestä esiintuotu, tahdomme vain huomauttaa, että tehtävässä on kaksi yhtä mielenkiintoista puolta: toinen hänen kirjailija- ja muu julkinen toimintansa, toinen hänen luonnonlaatunsa ymmärtävä analysoiminen. Jälkimäisen suoritus on epäilemättä johtava siihen päätelmään, että hänen levoton, tarmokas, intohimoinen luontonsa oli välttämätön edellytys sille myrskyntapaiselle esiintymiselle, millä hän kuohutti seisahtuvia vesiämme, mutta että se myöskin vietteli hänet äkillisiin tekoihin, joista hän myöhemmin ehkä itse syvimmin kärsi. Omasta puolestamme olkoon lopuksi vielä julkilausuttu se vakaumus, että nerokkaalle "Kuopion rouvalle" — jonka puutteet ja erehdykset arvattavasti lähinnä johtuivat niistä pienistä oloista, siitä ahtaasta ympäristöstä, missä hän kaiken aikansa eli — kerran myönnetään kunniakkaampi sija sivistyshistoriassamme kuin vielä oikein arvataankaan.

Näytäntökausi oli tuloihin nähden jälleen huononlainen, vaikka Kyypron prinsessa ja Ida Aalbergin vierailu yhteen aikaan olivat saaneet toivomaan parempaa. Vajaus oli taas yli 8,000 markkaa. Kun sitä paitse 3-vuotiskausi, joksi kannatusta oli merkitty, oli loppuun kulunut, ryhdyttiin keväällä uutta kannatusta hankkimaan. — Lahjana on merkittävä 6,000 mk, jotka Bergbom-sisarusten täti, tohtorinrouva Sofie Sanmark (joka ennen oli lahjottanut 10,000 mk), antoi laitokselle sillä ehdolla että siitä hänelle hänen kuolemaansa saakka suoritettaisiin korot. — Sen ohella mainitsemme, että teatteriravintolan isäntä Kustaa Hagström, joka kuoli jo 1894, oli testamentannut teatterin stipendirahastoon 5,000 mk, mikä summa vasta tänä vuonna (1897) tuli sen haltuun.

Seurueesta oli jo syksyllä eronnut Konrad Tallroth. Tammikuulla liittyi teatteriin oppilaana nti Maria Wahlstedt, ja huhtikuulla nti Lilli Högdahl,[36] josta jälkimäisestä ennen pitkää oli kehittyvä huomattava kyky, sekä Pietari Alpo,[37] joka kirjailijanakin palveli taidelaitosta.

Näytäntöjä annettiin 125 ja niissä: 15 kertaa Kyypron prinsessa; 12 Herra ylitirehtööri; 10 Rykmentin tytär, Don Carlos; 8 Orleansin neitsyt; 6 Kreivitär Kirkassilmä; 4 Kullervo, Juho Vesainen, Mari, Koti; 3 Anna Liisa, Ruukin jaloissa, Regina von Emmeritz, Elinan surma, Kihlaus, Baabelin torni, Vasantasena, Setä Bräsig, Sievistelevät hupsut, George Dandin, Pimeyden valta, Talvinen tarina. Erotaan pois, Kuleksiva teatteriseura, John Gabriel Borkman; 2 Kumarrusmatka, Saimaan rannalla, Reviisori, Ultimo, Ei ole aikaa; 1 Sotavanhuksen joulu, Kuopion takana, Lääkäri vastoin tahtoansa.

XXVI.

Tänä kesänä kiertelivät näyttelijät maaseuduilla kahdessa eri joukossa.
Toiset antoivat näytäntöjä Jyväskylässä, Jämsänkoskella, Vääksyn
kanavalla ja Toijalassa, kaikkiaan 8 (2/6-7/7), toiset — rvat Rautio,
Leino ja Poppius, nti Tähtinen, hrt Leino, Ahlberg, Rautio ja Weckman
—, Jalmari Finne johtajana 7 Savonlinnassa (27/6-11/7).

Bergbom-sisarukset olivat alkukesällä parannuksilla Nauheimissa. Sen jälkeen Emilie palasi kotia, mutta Kaarlo asettui johonkin kylpypaikkaan Rügenin saarella. Ei kummaltakaan ole tältä kesäkaudelta kirjeitä säilynyt. Syyskausi alotettiin 29/8 Murtovarkaudella ja muilla kansannäytännöillä; 15/9 annettiin ensimäinen uusi kappale, B. Leinon suomentama, K. Niemannin 4-näytöksinen huvinäytelmä Vanha Dessaulainen (Wie die alten sungen). Menestyksestä ei kannata puhua; kappale oli kai liian saksalainen. Pääroolit olivat Leinolla (ruhtinas Leopold), rva Suoniolla (Anna Liisa) ja rva Kahilaisella (torikauppias Hanna). Se meni neljästi samoin kuin Olga Salon suomentama Ivan Turgeniewin 5-näytöksinen näytelmä Natalia Petrovna (28/9), joka kuitenkin aivan toisella tavalla kiinnitti katsojain mieltä. Nimiroolin esitti oivallisesti Katri Rautio, ja muutkin tärkeimmät osat olivat hyvissä käsissä: Leinon, Ahlbergin ja Olga Poppiuksen. Kolmas uutuus, Anni Levanderin kääntämä Meilhac'in ja Halévyn 1-näytöksinen huvinäytelmä Esimerkin voima, jonka näyttelivät hra ja rva Suonio, annettiin 8/10 esikappaleena yhdessä Shakespearen komedian kanssa Kuinka äkäpussi kesytetään.

Teatterin 25-vuotispäivä sattui 13/10 ja vietettiin sitä juhlallisesti. Itsestään ymmärrettävää on että Kaarlo ja Emilie Bergbom tulivat erikoisten kunnianosotusten esineeksi. Aamupäivällä kävi heidän luonaan Richard Faltin sekakuoron kanssa ja Ylioppilaskunnan laulajat maisteri A. Siegbergin johtamina laulutervehdyksillä, jota paitse teatterin johtokunta, seurueen jäsenet, Ruotsalaisen teatterin puolesta johtaja A. Arppe ja vielä lukuisat yksityiset kiittivät ja onnittelivat heitä kauniin elämäntyön johdosta. Aivan erikseen on mainittava ryhmä naisia, jotka paraikaa puuhasivat suuria arpajaisia hankkiakseen varoja uuden teatterirakennuksen sisustusta varten. Oli nimittäin niin että riemujuhlan tunnelmaa oli kohottamassa varma toivo, että ennen pitkää teatteri oli muuttava uuteen, sen arvoa ja merkitystä vastaavaan asuntoon. Emme ole tästä ennen puhuneet emmekä aio vieläkään kajota rakennusyrityksen historiaan, sillä se on parhaiten esitettävä yhdessä jaksossa; mutta tässä on kuitenkin ollut mainittava mitä tekeillä oli. No niin, arpajaistoimikunta toi Bergbom-sisaruksille juhlalahjana "kauniin kukkaiskorin, joka oli sommiteltu rakennuksen muotoon, missä kaksi uutteraa hämähäkkiä kutoi sisustuksia seinämiin".

Illalla komeasti liputettu teatteri — vanha Arkadia — täyttyi reunojaan myöten juhlapukuista yleisöä. Ohjelma oli sama kuin 25 vuotta ennen, paitse että Sotavanhuksen joulu oli jätetty pois ja sijaan pantu Paavo Cajanderin sepittämä juhlaruno, jonka B. Leino lausui. Se tuli Tuokon juhlanäytelmän (rva Poppius ja E. Falck) jälkeen toisena numerona; kolmas oli Pilven veikko (Olga Leino ja Pesonen) ja neljäs Z. Topeliuksen Saaristossa. Tavallisena teatteri-iltana ohjelma tuskin olisi kelvannut, mutta nyt se muistoineen ihmeesti lämmitti ja innostutti yleisöä. Kun sitten ohjelman jälkeen esirippu uudestaan nousi, oli koko teatteriväki kokoontunut näyttämölle, ja siinä näyttelijöistä vanhin, Benjamin Leino, sydämellisesti kiitti "rakasta johtajaa", Kaarlo Bergbomia, menneestä ajasta ja ojensi hänelle kunnioituksen osotukseksi hopeisen laakeriseppeleen, johon oli kaiverrettu omistussanat: "Kaarlo Bergbomille 18 13/X 72 — 18 13/X 97 Suomalaisen teatterin näyttelijöiltä." Sen jälkeen rva Katri Rautio antoi Emilie Bergbomille hopeisen lyyryn, joka oli samantapaisella kirjoituksella varustettu. Lopuksi Robert Kajanuksen orkesteri viritti Maamme-laulun, johon yleisö yhtyi.

Arkadiasta suuri osa yleisöä riensi Kaivohuoneelle, johon kansalaiset olivat kutsuneet Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä näyttelijäkunnan. Illallisen syötyä pidettiin puheita, joista mainittakoon Jalmari Hahlin kutsutuille vieraille, B. F. Godenhjelmin vainajien muistoksi, ja Antti Jalavan Hedvig-Charlotte Raa-Winterhjelmin kunniaksi. Bergbom, joka niin harvoin esiintyi puhujana, tällä kertaa kumminkin julkilausui sydämelliset kiitoksensa kaikille, jotka olivat häntä itseään ja hänen sisartaan auttaneet heidän työssään ja harrastuksissaan. Herttaisin sanoin hän muistutti runoilijoista ja kirjailijoista, säveltaiteilijoista, arvostelijoista, johtokunnan jäseninä toimineista ja vihdoin yleisöstä, rikkaista ja köyhistä, jotka olivat teatteria avustaneet, toiset kymmenillä tuhansilla, toiset pienellä, arvoltaan yhtä kalliilla rovolla. — Juhlaan saapui noin 60 sähkösanomaa koti- ja ulkomaalta, ja juuri nämä osottivat, että riemupäivä oli oikea kansallisjuhla, sillä monella paikkakunnalla olivat kansalaiset kokoontuneet iloitsemaan siitä kultuurisaavutuksesta, jota 25-vuotinen kansallinen näyttämö tiesi.

Vielä on mainittava riemujuhlan pysyväksi muistoksi tarkotettu julkaisu, Suomalainen Näyttämö 18 13/10 72 — 18 13/10 97 (196 sivua). Se sisältää viisi ennen julkaisematonta näytelmän katkelmaa — Z. Topelius: Sancta Maria, Minna Canth: Kauppaneuvos Toikka, Minna Canth: Agnes, Aleksis Kivi: Canzio, Gustaf von Numers: Elinan surma — J. H. Erkon runon "Suomalaisen teatterin sydän", Suomalaisen näyttämön ohjelmiston, se on K. Bergbomin laatiman luettelon kuluneena 25 vuotena näytellyistä kappaleista, johon liittyi tietoja ensimäisistä esiintyjistä y.m.s., sekä useita kymmeniä seurueen jäsenten muotokuvia. — Tähän otamme Erkon kauniin runon:

    Mehu elämästä puserrettiin,
    Näyttöpermannolle supistettiin.
    Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
    Että lattiat ja seinät ryski.
    Siinä perhe, yhteiskunta eli,
    Valtio ja kirkko toimiskeli,
    Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
    Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
    Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
    Hallittiin tai oltiin vallan alla.
    Siinä soitti, siinä lauloi kööri;
    Joukon johti jalo tirehtööri.

    Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
    Teki mieluiseksi vastuksenki?
    Kenen hymy joukon kesken hiipi,
    Että tuskin kuului kaino siipi?
    Kuka joukost' etsi yksinäiset,
    Eksyneet tai surren itkeväiset?
    Ken se heille lohdutusta antoi,
    Pulmapäivin kuka avun kantoi?
    Kuka, sekamelskan, hämmenyksen
    Uhatessa laittoi järjestyksen?
    Ken se riidan, eripuran tiesi
    Lauhdutella paremmin kuin miesi?
    Sitte, työn ja sovun vallitessa,
    Ken loi mielihyvän jokaisessa,
    Että into lensi ihanteihin,
    Taidetekoihln ja sankareihin?

    Moinen, näkymätön maailmalle,
    Käsi, joka joutuu kaikkialle,
    Silmä, joka unhotetut kaivaa,
    Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
    Nainen onpi, rikassielu nainen,
    Kaikki kerkiävä, huomaavainen.
    Emilie Bergbom, lämmin mieli,
    Hienosydän, hellä käskykieli,
    Aina nuori, hilpeäkin aina,
    Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
    Sydän teatterin suomalaisen,
    Kunnia ja kiitos Suomen naisen.

Jo ennen juhlaa oli osa seuruetta tehnyt turneen Mikkeliin ja Kuopioon ja kummassakin paikassa antanut kolme näytäntöä (5/10-10/10); juhlan jälkeen taasen näyteltiin yhtenä iltana Tampereella (17/10). Kiertomatkan ohjelmisto oli Kreivitär Kirkassilrnä, Tuulispää ja Irene Mendelinin suomentama Grillparzerin 5-näytöksinen murhenäytelmä Sappho, joista viimemainittu Helsingissä esitettiin ensi kerran 20/10. Nimiroolissa esiintyi nti Rängman, Salo oli Phaon, Olga Salo Melitta, E. Falck Rhamnes. Suurempaa menestystä tämä hieno ja kaunis neron tragedia ei saanut; se meni vain kolmena iltana. — Sitten tuli huomattava uusinto, Kuningas Lear (29/10), ja voitiin se antaa 8 kertaa. Esitys olikin oivallinen, sillä pääroolit olivat entisissä käsissä: Leino — Lear, Lindfors — narri, Katri Rautio — Cordelia j.n.e.

Marraskuun 6 p. näyttelijät olivat toimeenpanneet arpajaiset eläkelaitoksen hyväksi. Iltaman ohjelma esitettiin 14/11 näyttämölläkin, ja merkitsemme siitä Ahtolassa kuvaelman ohella 2-osaisen melodraaman Coelestinus, joka oli sommiteltu böhmiläisen legendan mukaan ja Axel Törnuddin säveltämä. — Varsinainen uusi ohjelma tuli 17/11, nimittäin kaksi Martti Wuoren kirjoittamaa uutta kappaletta: 3-näytöksinen huvinäytelmä Savon sydämessä ja 1-näytöksinen pilajuttu Korkea oikeus istuu.[38] Kummassakin ilmenevä tuore kansanomainen henki ja luonteva vuoropuhelu teki, että näytelmät vastaanotettiin sangen suosiollisesti. Ennen vuoden loppua ne esitettiin kuutena iltana. — Syyskauden merkillisin lisä ohjelmistoon oli 1/12 ensi kerran ja kaikkiaan 6 kertaa näytelty Shakespearen Kuningas Rikhard III. Suurenmoinen yritys kysyi teatterin kaikkia voimia, mutta Bergbom johti nytkin joukkonsa voittoon. Nimirooli oli uskottu Lindforsille, joka, pääasiassa käyttäen sisällisiä keinoja, kohosi melkoisen korkealle ja yleensä kykeni ylläpitämään illusionia. Heikonlainen hän kuitenkin oli loppukohtauksessa, mutta silti on hänen ansiokseen luettava, että kappale voitiin kunnialla esittää. Muista mainittakoon Leino Buckinhamin ja Ahlberg Clarencen herttuana, rva Suonio Elisabethina; nti Rängman Margaretana ja rva Rautio Annana. Yhteisnäytteleminen ja näyttämöllepano olivat tavan mukaan huolellisia ja yhtyivät eheäksi vaikutukseksi.

Päivänä sen jälkeen kun Rikhard III oli ensi kerran näytelty, Kaarlo lähti ulkomaille. Hän tahtoi käyttää joulun aikaa, jolloin teatteri säännöllisesti eli vanhalla, viettääkseen kolme viikkoa Lahmannin parantolassa Weisser Hirschissä lähellä Dresdeniä. Hänestä oli alkanut käydä yhä vaikeammaksi levähtämättä kestää koko näytäntökautta, sillä tämä talvimatka ei ollut ainoa laatuaan vaan ensimäinen useista samanlaisista.

Kaarlo kirjoitti ensi kerran vasta 19/12: "Olen läpikäynyt henkisen eristymisparannuksen, joka on tehnyt hyvää hermoille, mutta ei sentään ole ihmettä sattunut." Ensiksi hän oli tuntenut itsensä "niin kevyeksi kuin lintu", mutta nyt hän oli vain terveempi kuin lähtiessä, vaikkei sentään terve. Hän oli päässyt influensasta ja asthmakin oli paljon helpompi kuin Helsingissä, "mutta — mutta — lopussa kiitos seisoo". Berlinissä hän oli viipynyt vähän kauvemmin kuin aikomus oli. Hän oli näet astuessaan raitiovaunusta nyrjäyttänyt polvensa — "tiedäthän vanhan vammani" — ja sentähden muutamia päiviä saanut olla liikkumatta. "Kun minua hierottiin, kaipasin kovasti [Mauri] Hellsteniä (Hartea)." Lahmannilla hän oli ollut viikon päivät, ja "alles mitgemacht". Nukkunut akkunat auki, kävellyt avojaloin ja ottanut ilmakylpyjä j.n.e. "Se kuuluu sadulta, kun ajattelee että ollaan joulukuun lopussa. Mutta hyvältä se tuntuu. Erittäin ilmakylvyt ovat oivallisia. Hermoille ne ovat erinomaisen rauhottavia ja virkistäviä." — Dresdenissä hän ei vielä ollut käynyt, mutta oli juuri aikeissa mennä teatteriin katsomaan Talvista tarinaa.

"Berlinissä tutustuin kolmeen uutuuteen, jotka kaikki ovat mahdollisia, vaikkeivät suorastaan rikastuta ohjelmistoa. Max Dreyerin 'In Behandlung' (Hoidossa, meillä näytelty nimellä Tohtori tohtorin rouvana), on paras, aihe on sangen hupainen, mutta suoritus kuivanlainen. Nuori tyttö on lukenut itsensä 'tohtoriksi'. Siihen asti sukulaiset ovat mukautuneet, joskin ankarasti vastustaen. Nyt hän tahtoo myöskin toimia käytännöllisenä lääkärinä. Se on liikaa, epänaisellista, hävytöntä. Hänen tätinsä ja sulhasensakin rikkovat välinsä hänen kanssaan. Hän on masentunut, mutta päättää kuitenkin taistella yhteiskuntaa vastaan. Häntä nöyryytetään, loukataan. Silloin käy hänen luonaan eräs toveri, nuori lääkäri. Tällä ei ole potilaita, sillä naimaton naislääkäri on heidän pikku kaupungissaan 'mahdoton'. Puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella he menevät kihloihin — mutta ainoastaan 'tovereina'. Luonnollisesti he rakastuvat toisiinsa, niin että kolmannen näytöksen alussa saamme sen vakaumuksen, että 'Christian enon' ei enää tarvitse kovin kauvan odottaa niitä palleroisia, joita hän kaipaa nuorten kodissa. Viimeinen näytös on valitettavasti hyvin kaavamainen, niinkuin sanottu, kappale on sentään otollinen. Se on myöskin sopiva voimillemme, varsinkin naisille. — Deutsches Theater'issa näin (paitse Uponnutta kelloa) minulle tuntemattoman tekijän, Bernsteinin, kirjoittaman Mädchentraum (Tyttöunelma). Sointuvia säkeitä, sievänlaisia käänteitä, kiitollisia rooleja, paikottain vähän tunnelmaa, mutta kokonaan Moreton Donna Diana. — Hans Huckebein, Lessing teatterin valtti tällä hetkellä, on niin tyhjä kuin Blumenthalin farssi voi olla; mutta se on hyvin menestynyt. Vähän parempi kuin Die Orientreise, mutta jotenkin samansisältöinen, s.o. sisällyksetön. Luultavasti jätän sen arvoonsa. Sitä vastoin annan jäljentää 'In Behandlung'. — Uudenvuodenpäivänä olen täällä ollut kolme viikkoa; silloin laittaudun kotimatkalle. Berlinissä viivyn jonkun päivän, jos teatterit tarjoavat jotain houkuttelevaa." Hän päättää kirjeensä toivottamalla "kaikille rakkaille, jotka olette osottaneet niin paljon kärsivällisyyttä minulle" — kaikille omaisille ja teatteriväelle iloista joulua. "Teidän raihnainen Kaarlonne."

Emilie, joka levottomasti oli odottanut kirjettä veljeltään, kirjoitti puolestaan ensi kerran päivänä sen jälkeen kun Kaarlo oli sepittänyt kirjeensä. (Helsinki 20/12) — — "Lähtösi jälkeisenä päivänä vanha ystävämme ja suojelijamme [Clas Herman] Molander kaatui vahdissa, hän kuoli senaatissa, kirjoituspöytänsä ääressä! Hänen poismenonsa on meille suuri tappio — —. Onnellinen on Molanderin elämä ollut ja kadehdittavan onnellinen hänen kuolemansakin oli. Teatterin puolesta Almberg laski seppeleen hänen haudalleen." — Tähän Kaarlo vastaa: (Weisser Hirsch 30/12) "Rakas Sisar. Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Kuinpa sen sisällys vaan ei olisi ollut niin surullinen. Molanderin poismeno! Kelpo ihminen, väsymätön työmies, lämmin isänmaanystävä. Emmekä sentään saa valittaa. Onnellinen se, joka saa kuolla kun häntä vielä kaivataan."

"Emme saa oudoksua, että Rikhardilla ei ollut sama menestys kuin Learilla. Toiselta puolen Lear on kypsyneempi mestariteos, toiselta se on sopivampi voimillemme, puhumatta siitä että aika oli epäsuotuisampi. Saamme vaan olla tyytyväisiä, että Lindfors suoriutui niin hyvin. Minulle on hänen viime näytöksensä sentään aivan yhtä vastenmielinen kuin sinulle. — Saiko rva Suonio edes hyviä arvosteluja? Olisin tässä tilassa mielelläni suonut hänelle 'une bonne presse'. Hän tarvitsee nyt menestystä kehotukseksi."

[Sen johdosta että Emilie oli valittanut venäläisten kovasti vaivaavan häntä pyytämällä lainata nuotteja Aleksanterin teatterissa näyttelevälle oopperaseurueelle, koska muka Kaarlo on niitä luvannut, tämä lausuu:] "Italialaisille ei lainata mitään, ennen kun he ovat tuoneet takaisin taikka maksaneet Dinorahn, jonka he hukkasivat viime keväänä. Sen sanoin Milllerille, sen sanoin Tschepurnoffille, sen sanoin heidän ystävälleen, everstille, jonka nimeä en muista. Kaikki myönsivät — luonnollisesti. — Kaikissa tapauksissa ole taipumaton. Jos kysyvät mitä Dinorah maksaa, niin sanot 200 mk. Mutta oletan etteivät kysy."

"Eilispäivän lehdet Berlinistä sanovat Sudermannin Johanneksen harjotusten niin edistyneen, että ensi-ilta on määrätty tammikuun 8:ksi. Jos siinä on perää, viivyn luonnollisesti nähdäkseni niin mielenkiintoisen näytännön. Vaikeus on siinä, miten saada piletti." Viimeisessä tingassa hän on kääntyvä Sudermannin itsensä puoleen ja pyytää Emilien sentähden lähettämään Koti-, Kunnia- ja Onnen sopukka-näytäntöjä varten painetut ohjelmat, ne kun ehkä outoutensa tähden viehättäisivät tekijää. "Jos ajattelet ettemme missään tapauksessa ota kappaletta, koska aihe luultavasti loukkaa toista tai toista, niin asia raukeaa. Mutta — olemmepa esittäneet Lean. Tosin minun on vaikea kuvitella Sudermannia historiallisessa draamassa, mutta hän on merkillisen notkea ja kenties menestyy." — —

Kaarlolta ei ole useampia kirjeitä säilynyt; mutta Emilieltä hänelle on neljä kirjettä vuoden vaihteelta. Sisar epäilee, ovatko ilmakylvyt edullisia Kaarlolle, kenties kyllä hermoille, mutta hengenahdistukselle ja reumatismille? Enimmäkseen kirjeet koskevat teatteria, jolla oli hyvä menestys. Martti Wuoren huvinäytelmät sekä Vasantasena ja Ruusunen tuottivat täysiä huoneita. Viimemainittua, joka annettiin 27/12, oli muun muassa puoli ruotsalaista teatteria ollut katsomassa — niinkuin joku oli sanonut — "oppiakseen 14:ksi päiväksi", jolloin kappale annetaan siellä. "[Jalmari] Pinne oli ollut sangen hyvä, uuttera ja toimelias, niin että täytyy olla tyytyväinen häneen; niinikään oli Keihäs edelleen varsin paikallaan." — Learkin antoi 28/12 ihan täyden huoneen, mutta Leino vaivaantui niin, että hän yöllä sylki verta ja sitten täytyi pysyttäytyä kotona. — Kun Emilie ensi kerran kirjoittaa vuosiluvun 1898, hän huudahtaa: "mitähän tämä lapsi kantaa helmassaan! Jumala varjelkoon rakasta isänmaatamme ensiksi ja viimeiseksi — sitte suoriutuu kyllä kaikki muu." Oli kuin hän olisi aavistanut jotain tavatonta olevan tulossa, niinkuin todella olikin. — Veljelleen hän samoin sydämestään toivottaa menestystä. "Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia, niin että ilman vaikeutta kestät vaivaloisessa työssäsi". — Emilie on hyvin epäilevällä kannalla Sudermannin Johannekseen nähden. Ainakin on ensiksi nähtävä "mitä hurskaat sanovat Hannelesta. Meillä ollaan kovin arkoja uskonnollisissa asioissa". [Jalmari] Finne "haaveksii nykyään ainoastaan Viipurin tourneeta, joka on tapahtuva tammikuun lopulla — ainoa teatterille sopiva aika". — Muuten Helsingissä oli ruvettu puuhaamaan Topelius-juhlaa, runoilija kun oli täyttävä 80 vuotta. Edelfelt oli ohjelman päänumeroksi ehdottanut juhlakulkueen, jossa esiintyisi Topeliuksen kuvaamia henkilöitä. Ajatus oli Emiliestä hyvä, mutta hän epäili sen onnellista toteuttamista, kun ei kukaan ollut halukas rupeamaan toimeenpanon johtajaksi. Juhla oli vietettävä ylioppilastalolla 17/1, syystä että perhe tahtoi pitää vanhuksen kotonaan syntymäpäivänä. Therese Hahl alotti 2/1 harjottaa laulua juhlaa varten. — Kaarlo palasi tammikuun keskivaiheilla.

Uusi vuosi alkoi viehättävillä ohjelmilla: Nummisuutarit, Aino ja Figaron häät. Z. Topeliuksen 81:nä syntymäpäivänä annettiin Prinsessa Ruusunen, sitte kun tunnelma oli viritetty Irene Mendelinin sepittämällä lämpimällä alkajaisrunolla, jonka viimeinen säejakso kuului:

    Kaunis iltasi olkoon, kaunis ja rauhainen,
    Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
    Valoa lemmit ja valoa soitit,
    Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
    Sinulle kiitos ja siunaus,
    Valon laulaja, Zachris Topelius!

Nimiroolissa esiintyi nyt rva Salo. Että satunäytelmä miellytti, huomaa siitä että se tälläkin jaksolla meni 6 kertaa. — Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta, oikea kaksoispremiääri, oli 21/1, jolloin näyteltiin Yrjö Veijolan "ilmasta temmattu ilveily" Pater Paulus ja Gerhart Hauptmannin 2-osainen unelmadraama Hannele. Edellinen kappale ei saanut eikä vaatinutkaan erikoista huomiota osakseen; mutta psykologisesti hieno ja liikuttava Hannele teki sitä syvemmän vaikutuksen. Eikä kumma. Oli näet huolta pidetty, että realismi ja idealismi esiintyvissä hahmoissa, puvut, laulu, soitto ja valaistus yhtyivät soinnukkaaksi, taiteelliseksi kokonaisuudeksi, eheäksi tunnelmaksi. Tässäkin näytelmässä nimiosa oli rva Salolla, joka ei ainoastaan ulkonaisen olentonsa puolesta parhaiten siihen sopinut, vaan myöskin osasi havainnolliseksi luoda roolin sielullisen puolen. Kappale meni 7 kertaa.

Bergbom oli matkansa jälkeen hyvissä voimissa. Sen näkee kirjeestä, jonka hän 30/1 kirjoitti nti Elfvingille, tiedustellakseen sopisiko osan seuruetta käydä Turussa maaliskuun lopulla. Siitä saamme muitakin tietoja. Hän oli tyytyväinen kolmen viikon oloonsa Lahmannin sanatoriossa; "jotenkin kallista siellä oli, mutta vuosi vuodelta käy yhä selvemmäksi, että terveys on kallisarvoista tavaraa". — "Teatteri on menestynyt tänä vuonna hyvin sekä taloudellisesti että taiteellisesti. Ei mitään hyökkäyksiä lippuluukkua vastaan, niinkuin Elinan surman ja Kyypron prinsessan aikoina, mutta myöskin aniharvoin ammottavan tyhjiä huoneita. Loppuvuodeltakin toivon hyvää." — (Kerrottuaan sitte mitä kevätpuolella annettaisiin, kirjoittaja jatkaa:) "Entäs kenraalit? — kysyt kai. Niin ne on vielä sensuurin lukkojen takana, ja vähän on toivoa että pääsevät vapaaksi. Kun viattomin kuvaelma [kappaleesta] armottomasti pyyhittiin albumistamme, kuinka uskaltaisi silloin odottaa, että kokonaisuutta saisi näytellä! Ei ole muuta neuvoa kuin toivoa parempia aikoja." —

Samana päivänä kun Bergbom laati tämän kirjeen, näyteltiin Suomalaisessa teatterissa ensi kerran Minna Canthin Sylvi, tuo kappale, joka 1893 oli nähnyt oikean premiäärinsä Ruotsalaisessa teatterissa. Oliko syy näytelmässä vai siinä ettei se enään ollut uusi, jääköön ratkaisematta, mutta menestys oli huononlainen. Söderhjelm sanoo, että näytäntöä leimasi "voimakas post festum tunnelma". Olga Poppius nimiroolissa painosti, luontonsa mukaan, lapsellisen naivista piirrettä Sylvissä ja paljasti siten luonteen heikkouden, joka on juuri siinä, ettei sentapainen lapsellisuus ole todennäköinen; sitä vastoin Ahlberg miehen osassa oli parempi kuin toiset samassa roolissa. Neljän illan jälkeen Sylvi poistui näyttämöltä. —

Runebergin päiväksi oli Salamiin kuninkaat uudistettu, ja meni se kaikkiaan neljä kertaa, yhtä monta kuin 16/2 jälleen esille otettu Juho Vesainen. Uusi kappale tuli vasta 25/2, Jalmari Finnen suomentama itävaltalaisen kirjailijan Philip Langmannin 3-näytöksinen draama Bartel Turaser. Työväen- ja köyhälistön elämää kuvaava näytelmä tarjosi näyttelijöille otollisia rooleja, jotka esitettiin hyvin. Nimirooli oli Hemmo Kalliolla ja rva Salo oli hänen vaimonsa; Lattu, rvat Leino, Suonio ja Kahilainen esiintyivät sivuosissa. Kuitenkin kappale meni vain kaksi kertaa. — Maaliskuulla ei annettu mitään uutta, vaan näyteltiin paitse muuta Kyypron prinsessa kuusi kertaa, Anna Liisa ja Kansanvihaaja, joka viimemainittu — Leino niinkuin ennenkin pääroolissa — oli uudestaan harjotettu Henrik Ibsenin 71:ksi syntymäpäiväksi, 20/3.

Edellisestä päättäen luulisi teatteriväen ja muittenkin elämän olleen tähän aikaan hyvin hiljaista ja tasaista, mutta niin ei sentään ollut laita. Päin vastoin kaksi eri seikkaa kiinnitti mieliä tavattomassa määrässä. Toinen näistä oli Suomalaisen teatteritalon hyväksi toimeenpannut arpajaiset 5/3. Koko talven oli niitä valmistettu kiihkoisella innolla, ja tulos olikin sen mukainen. Ohjelman päänumero oli sarja kuvaelmia, jotka Bergbom järjesti näyttelijäinsä ja lukuisien yksityisten avulla. Yksistään aiheiden luetteleminen antaa aavistuksen siitä mitä puuhaa ne vaativat:

1. Kalidasan Sakuntalasta: Kuningas Dushmanta rakastuu metsästysretkellä kauniiseen Sakuntalaan ja antaa hänelle erotessaan sormuksen. Sakuntala kadottaa sen puroon, ja, sormuksen hävittyä, kuningas kirouksen vaikutuksesta ei tunne häntä. Samalla tuodaan kala, jonka sisältä tavataan kaivattu sormus.

2. Sofokleen Antigoneesta: Antigone menee vastoin kuninkaan käskyä hautaamaan kaupungin ulkopuolella olevan veljensä Polyneikeen ruumista. Ismene, hänen sisarensa, koettaa turhaan estää häntä siitä.

3. Shakespearen Kesäyön unelmasta: Keijukaisten kuningas Oberon ja hänen puolisonsa Titania, keijujen, kukkien, perhojen ja tonttujen ympäröimänä.

4. Molière luomiensa henkilöitten keskellä: Molière, Tartuffe, Elmire, Orgon, Mascarille, Cathos, Madelon, Jourdain, Harpagon, Argan, Diafoirus, Thomas Diafoirus, Toinette, Celimène, Don Juan.

5. Calderonin draamasta Ilman tytär: Semiramis on juuri pukeutumassa, kun hänelle ilmotetaan vihollisten hyökkäävän Babylonia vastaan, jolloin hän, keskeyttäen pukeutumisensa, lähtee taisteluun. Saatuaan loistavan voiton hän palaa jatkamaan "toalettiaan".

6. Schillerin Orleansin neitsyeestä: Neitsyt antaa uhkaavan vastauksen Englannin airueille, jotka vaativat ranskalaisia antautumaan.

7. Ibsenin Per Gyntistä: Peer Gynt on houkutellut Dovre-ukon tyttären omakseen, ja sentähden Dovre-ukon vuoriluolassa peikot häntä ahdistavat.

8. Suomalainen draama: Runebergin runotar, Sven Dufva ja Lotta Svärd;
Topeliuksen runotar, Kustaa II Adolf ja Regina von Emmeritz; Minna
Canthin runotar, Penttula ja Hoppulainen; Erkon runotar, Aino ja
Väinämöinen; Kiven runotar, Esko ja Kreeta.

Toinen seikka, joka maaliskuulla täytti kansalaisten mielet, oli rakkaan runoilijan Z. Topeliuksen kuolema. Pian sen jälkeen kun hän oli käynyt Helsingissä ollakseen saapuvilla juhlassa, joka oli toimeenpantu hänen 81:sen syntymäpäivänsä viettämiseksi, hän sairastui ja 12/3 hän iäksi ummisti silmänsä. Maahanpanijaiset, kenties suurimmat mitä Suomessa on nähty, olivat 21/3. Suomalaisen teatterin puolesta, jonka syntyä ja kehitystä vainaja sydämellisellä myötätunnolla oli seurannut, Kaarlo Bergbom laski seppeleen unohtumattoman suurmiehen, valon sankarin haudalle.

Sen lisäksi mitä ennen on kerrottu tammi-, helmi- ja maaliskuun toimesta, on vielä mainittava, että silloin taas tehtiin pari kiertomatkaa. Osa seuruetta lähti näet tammikuun lopulla Viipuriin ja antoi siellä 27/1-30/1 viisi (eräänä päivänä kaksi) näytäntöä sekä sitte Sortavalaan, missä 31-2/2 näyteltiin kolme kertaa. Toinen retki suunnattiin maaliskuun lopulla Turkuun, jossa 25/3-27/3 esiinnyttiin kolmena iltana.

Huhtikuun 13 p. oli 25 vuotta kulunut umpeen siitä kun Benjamin Leino tuli teatteriin, ja tietenkin päivää juhlallisesti vietettiin. Olihan tästä kiertokoulunopettajanpojasta ja kauppapalvelijasta kehittynyt yksi taidelaitoksen päävoimia, joka kunniakkaasti oli suorittanut vaikeimpia tehtäviä, ja jolla siis oli yleisesti tunnustettu merkkiosansa teatterin taiteellisessa työssä ja ansionsa sen menestyksessä. Juhlanäytäntöä varten oli Venetian kauppias uudestaan harjotettu, sillä Shylock oli Leinon mainehikkaimpia rooleja, ja koko illan taiteilija oli lämpimien suosionosotusten esineenä. Muun muassa hänelle ojennettiin kolme laakeriseppelettä (johtokunnalta, tovereilta ja Ruotsalaisen teatterin jäsenistöltä) sekä rahalahja (1,120 mk) Perkiön huvilaa varten Ruovedellä. Ahlberg ja Lindfors esiintyivät, niinkuin ennen, Antoniona ja Lancelot Gobbona; rva Rautio oli Portia, rva Poppius Nerissa ja nti Hertzberg Jessika. — Viikkoa myöhemmin, 20/4, liitettiin ohjelmistoon Ibsenin nuoruuden draama Päiväkummun pidot, jonka A. W. Forsman (Koskimies) oli suomentanut ja jonka pääroolin erittäin menestyksellisesti näytteli Katri Rautio. Signenä näyttäytyi ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä nti Lilli Högdahl, ja miellytti hän yleisöä edullisella ulkonäöllään, soinnukkaalla äänellään sekä selvällä lausumistavallaan. Jälkikappaleena annettiin Bergbomin järjestämä uusi laulukuvaelma Morsiamen tulo miehelään, joka herätti mieltymystä, niin että säveltäjä A. A. Liljeström huudettiin esiin.

Toukokuultakin on uutuus merkittävänä, nimittäin P. Alpon suomentama Max Dreyerin 3-näytöksinen komedia Tohtori tohtorin rouvana (4/5), jonka sisällyksen jo tunnemme Bergbomin kirjeestä (ks. ylemp. siv. 96). Pääroolit olivat Lindforsilla ja rva Poppiuksella, kumpikin esittäen hienoa taiteellista työtä. Kappale meni vain kolme kertaa, samoin kuin äsken mainittu Ibsenin näytelmä.

Valitettavasti oli Lisbeth-tohtori rva Olga Poppiuksen viimeinen tehtävä teatterin palveluksessa. Seurue oli näet tänä keväänä menettävä tämän lahjakkaan, taiteilijaksi kehittyneen jäsenensä, joka jo kauvan oli ollut yleisön erityisessä suosiossa. Samaan aikaan oli rva Naemi Kahilainenkin päättänyt erota, hänkin kokenut kyky, joskin ahtaalla alalla. Näiden eroavien jäsenten jäähyväisnäytäntö oli 22/5, jolloin he viimeisen kerran esiintyivät Erkon Aino-draamassa. Sitä ennen, 12/5, oli rva Poppiuksen sisar, nti Tyyne Finne,[40] ensi kerran näytellyt Maijuna Papin perheessä ja herättänyt toiveita, että hän ainakin osaksi kykenisi korvaamaan sisartaan. Samaan aikaan liittyi seurueeseen myöskin nti Elli Malm.[41] Viimeinen ilta oli 30/5 (Sota rauhan aikana).

Taloudelliselta kannalta arvostellen näytäntökausi oli menestyksellinen. Vajaus alentui jälleen tuntuvasti. Sitä vastoin ei se taiteellisesti — ei ainakaan uusiin näytelmiin katsoen — ollut yhtä huomattava. Kumminkin Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (30/1) oli täksi kevääksi suunnitellut kolme uutta kappaletta (muun muassa Teuvo Pakkalan Tukkijoella); mutta tuntemattomasta syystä jäivät ne myöhemmäksi.

Merkkitapauksena on mainittava, että johtokunta 29/11 1897 Martti Wuoren ehdotuksesta päätti, että 10 % tämän kirjailijan viimeisten näytelmien (Savon sydämessä ja Korkea oikeus istuu) tuottamista bruttotuloista annettaisiin Kaarlo Bergbomin nimeä kantavan rahaston pohjarahaksi, josta rahastosta vastedes palkintoja jaettaisiin parhaimmista, teatterissa näytellyistä alkuperäisistä suomalaisista näytelmistä. Näin sai alkunsa Kaarlo Bergbomin rahasto, johon seuraavana vuonna, niinkuin johtokunnan kokouksessa 2/9 ilmotettiin, eräs Bergbom-sisarusten ystävä lahjoitti 25,000 markkaa. Tämä summa ei kuitenkaan vielä ole yhdistetty rahastoon, vaan on se talletettuna Kansallispankissa ja lahjottaja kantaa korot kuolemaansa asti.

Näytäntöjen luku oli 141 ja niissä annettiin: 10 kertaa Savon
sydämessä; 9 Korkea oikeus istuu: 8 Kuningas Lear, Hannele; 7
Sappho; 6 Prinsessa Ruusunen, Kyypron prinsessa, Kuningas Rikhard III,
Kreivitär Kirkassilmä; 5 Pater Paulus, Figaron häät, Tuulispää,
Kuinka äkäpussi kesytetään; 4 Saaristossa, Salamiin kuninkaat, Juho
Vesainen, Sylvi, Venetian kauppias, Vanha Dessaulainen, Natalia
Petrovna; 3 Aino, Anna Liisa, Morsiamen tulo miehelään, Vasantasena,
Mustalainen, Jeppe Niilonpoika, Rouva Suorasuu, Päiväkummun pidot,
Tohtori tohtorin rouvana; 2 Murtovarkaus, Mari, Nummisuutarit,
Kullervo, Setä Bräsig, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kansanvihaaja, Sota
rauhan aikana, Esimerkin vuoksi, Bartel Turaser; 1 Prologi vlta 1872,
Pilven veikko, Kumarrusmatka, Setä, Coelestinus, Pahassa pulassa,
Kihlaus, Papin perhe, Reviisori.

XXVII.

Tänä vuonna Bergbom-sisarukset olivat päättäneet ei ainoastaan etsiä terveyttä parannuslaitoksista, vaan virkistää itseänsä Italianmatkalla, jommoista ei kumpikaan ennen ollut tehnyt, jollei lukuunoteta Kaarlon lyhyttä käyntiä Venetiassa 1870. Kaarlo lähti jo 28/4 ulkomaille, suunnaten matkansa Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Berliniin. Täällä Emilie toukokuun alussa hänet saavutti, ja yhdessä he sitte jatkoivat Wieniin, jossa heidän seuraansa oli liittyvä kolme nuorempaa matkustajaa, nimittäin sisarenlapset nti Paula ja maisteri Maunu af Heurlin sekä nti Aini Nevander. Nämä olivat matkustaneet sinne suoraa päätä Helsingistä.

Itse matkasta emme voi kertoa mitään kirjeitten mukaan, sillä semmoisia ei näy olevan olemassa, vaan on yksi mukana ollut käytettäväksemme antanut muutamia tietoja ja piirteitä.

Wienissä viivyttiin yhdessä noin 4 päivää, ja Bergbom-sisarukset nauttivat sillä aikaa etenkin oopperasta; muun muassa oli Lilli Lehmann esiintynyt Beethovenin Fideliossa. Siellä yhtä vähän kuin muissa kaupungeissa tarvitsi kenenkään seurueesta vaivata päätänsä miettimällä mihin teatteriin oli mentävä. Kaarlon ensi tehtävä, kun tultiin uuteen kaupunkiin, oli näet lukea ohjelmat ilmotuspylväistä, ja siinä hetkessä hän oli "au courant". Hän tunsi tekijät ja kappaleet ja näyttelijät, tiesi minkäarvoisia kykyjä taiteilijat olivat, mikä menestys taikka mitkä vastoinkäymiset heillä ennen oli ollut ja usein sen lisäksi kuvaavia, hupaisia piirteitä ja tapahtumia heidän yksityiselämästään, — Wienissä hän neuvoi nuoria menemään Wiener Volkstheater'ia katsomaan, sillä sentapaiseksi rakennukseltaan hän oli ajatellut tulevaa Kansallisteatteria. Se oli tilava ja yksinkertainen, permanto ilman aitioita ja kaksi riviä, joista toisella eli ylemmällä rivillä oli suurin luku istumasijoja.

Venetiaan tultiin 24/5 ja viivyttiin siellä 4 päivää. Kaarlo nautti suuresti kaupungin rauhaisesta elämästä, jota ei uudenaikaisten ajopelien hälinä häiritse. Erittäin hän rakasti Piazza San Marcoa iltavalaistuksessa konsertteineen ja ihmisjoukkoineen. Hän huomautti Venetian olevan ainoan paikan maan päällä, jossa meidän aikana saa käsitystä muinoisten roomalaisten elämästä. — Firenzestäkin tuli kiireinen lähtö, sillä Kaarlon mieli paloi Roomaan, ja vaikka hän ei koskaan ennen ollut "ikuisessa kaupungissa" käynyt, hän sinne tultuaan osottautui tuntevansa sen niinkuin Helsingin. Matkatoverien ei tarvinnut lukea Baedekeriä, sillä Kaarlo kertoi heille mitä oli tarpeen tietää muinoisista muistomerkeistä ja niiden raunioista; ja samoin hän taidekokoelmissa antoi tietoja taideteoksista, niiden aiheista ja mestareista, monesti lisäten jonkun aikakautta kuvaavan anekdootin. — Esimerkkinä Kaarlon leikillisyydestä olkoon seuraava pikku tapaus: Oli poikettu osteriaan Kapitoliumilla syömään päivällistä. — "Onko teillä hanhenpaistia?" Kaarlo kysyi vahtimestarilta. — "Ei ole", tämä vastasi. — "No, eikö teillä sitte olekaan hanhia täällä?" — Edeskäypä kielsi yhä, katsellen kummastellen kysyjää. Mutta Kaarlo kysyi edelleen, eikö hän tiennyt, että hanhet olivat pelastaneet Kapitoliumin herättämällä roomalaiset puolustautumaan gallialaisten rynnäkköä vastaan? Mies oli hämillään ja ääneti, hän nähtävästi luuli vierasta hulluksi. Kaarlo sitä vastoin jatkoi tyynesti, huomauttaen että merkillinen tapaus tosin sattui pari tuhatta vuotta sitten, mutta tulisihan sentään Kapitoliumilla olla hanhia sen muistoksi.[42]

Majataloista matkaseurueessa vallitsi eri mieliä. Kaarlo rakasti yksinkertaisia, italialaisia "albergoja", jotka olivat tarkotetut maan omia asujamia varten ja joissa sentähden elämä oli huokeampaa, mutta kun Venetiassa hänen neuvostaan oli menty majataloon, joka muitten mielestä oli oikea Kurjala, niin johto tässä kohden otettiin häneltä pois. Sen jälkeen, Roomassa ja muualla, asuttiin hienoissa hotelleissa, mutta Kaarlo vaan ei muuttanut mieltään, häntä kaiken maailman matkustajille valmistettu upeus ja ylellisyys kiusasi. Paitse välttämällä hotelleja ja ravintoloita, joissa "turistit" olivat ylinnä, Kaarlo toisinkin keinoin pyysi päästä maan elämää lähemmäksi. Tultuaan outoon kaupunkiin oli hänellä tapana astua raitiovaunuun ja ajaa sillä niin kauvas kuin pääsi, sitte hän palasi keskikaupungille ja muutti toiseen vaunuun, joka kulki toiseen suuntaan. Varsinkin iltapuolella hän nautti tästä huvista, ja kun hän jälleen tapasi matkatoverinsa, oli hän tehnyt paljon huomioita, joita hän humoristisesti ja henkevästi kertoi heille.

Roomasta jatkettiin jo viikon päästä Napoliin, johon nuoret ikävöivät. Sielläkin ja juuri siellä Kaarlo oli erittäin huvitettu kansanelämästä. Myöhään illoin hän käyskeli rantaravintoloissa Porta Bassolla ja Santa Lucialla, kalastajain ja työkansan huvittelupaikoissa katsellen pohjoismaalaiselle uutta ja outoa, värikästä, äänekästä elämää. — Napolissa matkaseurue jakaantui siten, että nuoret matkustivat meritse Genovaan, ja Bergbom-sisarukset palasivat Roomaan, missä heillä vielä oli nähtävää. Myöhemmin jälleen yhdyttiin Genovassa, ja olivat silloin jälkimäiset olleet entistä ihastuneemmat Roomaan ja myöskin rautatiematkaan, juna kun Pohjois-Italiassa kulkee niin lähellä merenrantaa, että vapaan ulapan näkö virkistää matkustajaa. — Genovasta matkustettiin vielä yhdessä Milanoon, mutta siellä Bergbom-sisarukset jälleen erosivat lähteäkseen Münchenin ja Nürnbergin kautta Berliniin.

Iloisen, onnistuneen huvimatkan jälkeen seurasi kesäohjelman vakavampi puoli. Vähän ennen juhannusta sisarukset — emme tiedä kenen neuvosta — asettuivat pienenlaiseen parantolaan, Inselbadiin, Paderbornin lähellä. Heidän aikomuksensa oli viipyä siellä 3-4 viikkoa, mutta aika supistuikin 2:een. Ilmat olivat nimittäin hyvin epäsuotuisat, satoi joka päivä, ja paikka oli muutenkin ikävistä ikävin. Kaarlo voi tosin sangen hyvin ja käveli pitkät matkat tuntematta hengenahdistusta, mutta silti hän niin kyllästyi oloonsa, että sisarukset päättivät lähteä tiehensä, Emilie kotia ja Kaarlo Kissingeniin.

Kissingenissä Kaarlo oleskeli useita viikkoja. Hänestä paikka oli verrattava Marienbadiin, elämä yksinkertaisempaa, mutta vierasten tulva yhtä suuri. Kävelypaikat olivat kauniita, vaikkei ollut semmoisia metsiä kuin Marienbadissa; ruoka halpaa ja huonoa — edellistä kuitenkin vähemmän kuin jälkimäistä. Tuttavia Kaarlo ei saanut paitse niitä, joiden kanssa hän yhdessä istui pneumaattisessa kellossa (hengenahdistuksen parantamiseksi joka päivä 3 tuntia — "kärsivällisyyttä kysyvää"!) — "hiljaista, rauhallista, vuosien painamaa väkeä sekä ihmeen kaunis, 13-vuotias Rautendelein-hahmo". Ilmat olivat enimmäkseen kauniita, jonka tähden aika kului nopeammin kuin Inselbadissa. Tietenkin oli Kissingenissäkin ikävää, mutta "ikävällä oli sentään rajansa, toisin kuin westfalilaisten sadekuurojen alla". — Teatterikin siellä oli, vaikkei sillä näy olleen tarjottavana mitään otollista Bergbomille. Hän mainitsee nähneensä Im weissen Rosse — "sanomattoman tyhjä, mutta raikkaammin kirjoitettu kuin Die Orientreise. Kelvannee hädässä, mutta ainoastaan hädässä. Vanhoja Fliegende Blätter-sukkeluuksia, joita varten miten kuten on laitettu situationeja, huolimatta siitä sopivatko ne toimintaan vai ei — yhtäkaikki." Vähän ennen kun Bergbom lähti kotimatkalle, hän eräänä päivänä Vossische Zeitungissa "äärimmäiseksi hämmästyksekseen" luki, että Suomen säädyt olivat kutsutut kokoontumaan ensi tammikuulla. "Miksi? Selitykseksi muutamia salaperäisiä viittauksia asevelvollisuutta koskeviin muutoksiin. Piileekö takana vielä laajempia suunnitelmia?" Näin Kaarlo levottomana kysyy ja pyytää sisareltaan tarkempia tietoja. Siihen Emilie vastaa 2/8:

"Kyllä käsky väliaikaisista valtiopäivistä täällä on herättänyt yleistä, suurta huolta ja surua. Onhan jo kauvan eräs venäläisistä ja suomalaisista kokoonpantu komitea tehnyt työtä saadakseen meidän asevelvollisuuslakimme suurempaan sopusointuun venäläisen asevelvollisuuslain kanssa, mutta asiaa on venytetty ja koetettu lykätä niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuuluu venäläinen sotaministeri selittäneen, että hänen kätensä ovat aivan sidotut, sillä mitä hän ehdottaakin, niin vastataan että se ei voi tapahtua, 'syystä kun se loukkaa sitä taikka sitä pykälää suomalaisessa asevelvollisuuslaissa', ja sen tähden tuli määräys väliaikaisista valtiopäivistä, niin että esitys on tuleva selväksi ja valmiiksi hyväksyttäväksi tulevilla lainmukaisilla valtiopäivillä. Hyvin alakuloisia ovat täällä kaikki, mutta toivotaan kuitenkin parasta. Jumala varjelkoon rakasta isänmaaparkaamme!"

Olemme ottaneet tähän tämän pienen kirovuosien esisoiton, vaikka tässä kertomuksessamme ei ole tilaa valtiollisten tapahtumain ääriviivoillekaan. Kumminkin oli se ajanjakso, jonka kynnykselle oli saavuttu, muodostuva niin mullistavaksi ja niin tuskalliseksi, ettei ainoakaan kansalainen eikä ainoakaan kansallinen yritys ollut siitä kärsimättä. Totta on että työ harvoin seisahtui, varsinkin missä päämäärä oli selvä ja työntekijät, niinkuin Bergbom-sisarukset, vain jatkoivat elämäntehtäväänsä; mutta elämä oli tästä lähtien synkän pilven varjostamaa.

Teatterin toimi alkoi 28/8 Murtovarkaudella. Ensimäinen uusinto, Zalamean tuomari, tuli 11/9 ja ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä, Jalmari Finnen suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Perhoiskuume (La papillonne), yhdessä näyttämömme ensi ajoilta tunnetun Gringoiren kanssa 21/9. Sardoun kappale oli hupainen, jollei muutakaan; pääosat olivat Weckmanilla ja rva Suoniolla. Gringoirena esiintyi Lindfors, jolle luonne sentään oli vieras; todellisempi oli Leino Ludvig XI:nä. Toinen ensi-ilta oli 2/10, jolloin annettiin unkarilainen kansannäytelmä, Jalmari Finnen kääntämä Ferencz Csepreghyn Punainen laukku, ja olivat sen jännittävä juoni, laulut ja tanssit omansa viehättämään katsojia. Päähenkilönä, iloisena, naivina kylätuomarin vaimona, Sohvina, esiintyi miellyttävällä virkeydellä Olga Leino; Rautio oli kylätuomari, Suonio husaari j.n.e. Kappale näyteltiin Helsingissä 10 kertaa. Lokakuun alkupuolella tehtiin kiertomatkakin, jolla 1/10-9/10 annettiin yhdeksän näytäntöä Viipurissa, Tampereella ja Porissa: Gringoire, Perhoiskuume, Saituri ja Jeppe Niilonpoika.

Eräässä kirjeessä syyskuulta, jossa Bergbom lähellä Poria asuville neideille Birkman ilmottaa teatterin tulon heidän kaupunkiinsa, tapaamme yhden kohdan, joka ilmaisee hänen kantansa muutamassa päivän kysymyksessä: "Olette kokonaan väärin käsittäneet minut, jos luulette minun olevan naisasian vastustajan. Päinvastoin näen tässä liikkeessä yhden mitä ilahduttavimpia ilmaisuja vuosisatamme kauniimmasta harrastuksesta, sidottujen ihmiskerrosten vapauttamisesta. Tässä suhteessa seuraan naisyhdistyksen pyrintöjä lämpimällä myötätunnolla. Sitä vastoin minä kylmästi ja iroonisesti katselen niitä naisliikkeen puolia, jossa aikakautemme varjopuoli, sen tasottamishurjuus ('nivelleringsraseri') niin räikeästi esiintyy. Että naiset esim. hankkivat itselleen korkeampaa sivistystä, tervehdin minä ilahduttavana tosiasiana, mutta se että naiset suorittavat ylioppilastutkinnon ei liikuta minua vähääkään. Olen nähnyt niin paljon tyhmiä miespuolisia ylioppilaita, etten minä laisinkaan ymmärrä miksi minä iloitsisin siitä ajatuksesta, että heidän joukkonsa kasvaa jollakin sadalla naisylioppilaalla."

Lokakuun loppupuolella 19/10 tuli edellisiä merkillisempi uutuus, Irene Mendelinin suomentama H. Sudermannin murhenäytelmä Johannes, josta teatteri sai oikean kassakappaleen. Suuriaiheinen draama, jossa loistavasti kuvataan semmoista turmeltunutta aikaa, missä kuultiin uuden ajan siipien suhinaa, tuntui erikoisesti sopivan ilmestymisajalleen ja avaavan sillekin tulevaisuuden näköaloja. Tämä tunto — joka tositeossa enemmän johtui aiheesta kuin runollisesta käsittelystä, sillä näytelmään on teatteritehoja liiaksi sälytetty — selittää osaksi kappaleen vaikutuksen. Toiseksi sitä selittää komea näyttämöllepano ja esitys, joka jälkimäinen ei sentään ollut runoilijan luomaa syvempi. Johanneksena esiytyi Halme (myöhemmin myöskin Salo); Katri Rautio oli Salome, Axel Ahlberg Herodes, Leino Vitellius, Lindfors luontehikas fariseus, nti Tyyne Finne Mirjam, muita mainitsematta. Yhteisnäytteleminen oli vilkasta, huolella harjotettua. Näytelmä meni syksyllä 14 ja kevätpuolella 8, siis kaikkiaan 22 kertaa.

Johanneksen menestys tuotti näyttelijöille helpotusta työssä. Ainoa uutuus, joka sen jälkeen ilmaantui ennen vuoden loppua, oli Hemmo Kallion laatima kansannäytelmä eli "kuvaelmasarja" Seitsemän veljestä, se on Aleksis Kiven samannimisen romaanin muodostelma näyttämöä varten. Pyytämättä painaa näytelmään itsenäistä kirjallista leimaa Kallio on mahdollisimman uskollisesti seurannut alkuteosta ja, vaikka siitä luonnollisesti paljo on ollut jätettävä, on hän toiselta puolen saanut siksi paljon alkuperäistä runoutta säilyneeksi, että Seitsemän veljestä näyttämölläkin on saavuttanut runsaasti suosiota. Ensi-ilta oli 26/11, ja kappale meni, vauhdikkaasti näyteltynä, yhtä mittaa 6 kertaa täysille huoneille, tullakseen myöhemminkin usein uudestaan esille.

Pietarista saapuneen kehotuksen johdosta osa seuruetta antoi siellä 9/12-12/12 kolme näytäntöä: Elämä on unelma, Punainen laukku sekä Saituri ja Mustalainen. — Bergbom oli mukana johtamassa retkeä; mutta hän ei palannut toisten kanssa kotia vaan matkusti taas kolmeksi viikoksi Saksaan. Berliniin saavuttuansa hän kirjekortissa sisarelleen sanoo tuloja Pietarissa hyviksi, vaikka toiselta puolen menot olivat "suorastaan kauheat". "Emme milloinkaan", hän lisää, "ole näytelleet niin huonossa teatterissa. Elämä on unelma tuli sen kautta melkein parodiaksi. Mutta siistiä siellä oli, jota ei aina voi sanoa Pietarin saleista."

Bergbomin matkasta on tuskin mitään tietoja. Muutamiksi päiviksi hän jäi Berliniin nähdäkseen Rostandin näytelmän Cyrano de Bergerac; mutta senjälkeen hän luultavasti matkusti Lahmannin parantolaan. Jo ennenkin hän oli kirjeissään puhunut Cyranosta ja ilmaissut aikeensa olevan ottaa se näyteltäväksi, mutta syystä tai toisesta siitä ei sen enempää tullut.

Koko tammikuu elettiin vielä vanhalla hyvällä: Seitsemän veljestä, Talvinen tarina, Punainen laukku, Regina ja Johannes; ohjelmistolle uutta tuli vasta 1/2 nimittäin Ibsenin Brand. Kun Kasimir Leino oli taitavasti suomentanut pitkän, runomittaisen, filosoofissymbolistisen draaman, ei Bergbom epäillyt toimittaa sitä näyttämölle, miten arveluttava yritys monessa kohden olikin. Näyttämölaitoksiin ja dekorationeihin nähden noudatettiin Tukholmasta saatuja Grabowin luonnoksia, joita muuallakin pohjoismaissa oli käytetty, ja muuten runoilijan itsensä Bergbomille antamia viittauksia, joista painavin oli, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut mitään "unikuvaa", vaan että siis toiminta oli kantava todellisuuden leimaa. Pahin oli että päähenkilöä varten ei ollut täysin sopivaa esittäjää, sillä jo yksistään ikänsä puolesta 47-vuotias Benjamin Leino ei enää vastannut Brandin nuorekasta intoilijahahmoa. Hänestä sanotaankin että hän parhaiten onnistui voimakohdissa, mutta ei ollut yhtä luonteva siinä, missä esitys olisi vaatinut pehmeämpää tunteenväreilyä. Sitä vastoin Katri Rautiossa oli korkeita vaatimuksia tyydyttävä Agneksen esittäjä, ja varsinkin jouluilta-kohtauksessa hän kohosi illusionia herättävään taiteellisuuteen. Tunnustusta saivat myöskin Ahlberg voutina ja nti Hertzberg Gerdinä. Yleensä on sanottava, että Ibsenin mahtava draama kyllä useissa kohdin kävi katsojalle selvemmäksi, vaikka sentään esitys täydellisempänäkään tuskin olisi voinut poistaa kysymystä, eikö Brand sittenkin ole enemmän luettava, yksinäisyydessä harkittava runoteos kuin näyteltävä? Että yleisömme osasi antaa arvoa tällekin teatterimme yritykselle, todistaa se että näytelmä kokosi viisi huonetta.

Tasan kuukautta myöhemmin, 1/3, tuli kaksoispremiääri: Nimettömän (E. Nervanderin) sepittämä 1-näytöksinen näytelmä Pikku poikani ja Juhani Sjöströmin 2-näytöksinen karjalaisten kansanelämän kuvaus Salmin tyttö. Edellinen, jossa Oskari Salo ja Katri Rautio esiintyivät, herätti etupäässä huomiota valtiollisen tendenssinsä tähden; jälkimäinen taasen todellisuudesta otettujen piirteiden runsauden sekä E. Sivorin musiikin kautta, joka niinikään (paitse yhtä hymnintapaista kuorolaulua) nojasi karjalaisiin kansansävelmiin. Ohjelma pysyi 5 iltaa näyttämöllä. —

Knut Weckmanin kunniailta oli 10/3: hän oli silloin ollut 20 vuotta teatterin palveluksessa, ja Sota rauhan aikana annettiin näyttelijän hyväksi, joka saatuaan valtion matkarahan oli lähtemäisillään opintomatkalle ulkomaille. Yhtenä enimmin käytetyistä näyttelijöistä (hänen rooliensa luku oli neljättä sataa) hän oli aikoja sitten tullut yleisön suosikiksi. Olematta mikään syväluontoinen taiteilija oli hänellä tavallista suuremmassa määrässä reipasta eloisuutta ja välittömyyttä varsinkin koomillisten ja humorististen luonteiden tulkinnassa, niin että oli totuttu sydämellisellä myötätunnolla seuraamaan hänen luomiaan ja niistä nauttimaan. Nytkin hänen Reif von Reiflingensä teki illan iloiseksi, ja näyttelijä itse sai vastaanottaa vilpittömiä suosionosotuksia sekä toverien että katsojain puolelta — muun muassa suuremman rahalahjan matkaa varten. — Tässä yhteydessä mainittakoon, että 29/3 oli toinen lahjanäytäntö, jossa esitettiin Figaron häät, Adolf Lindfors Figarona. Näyttelijä oli kihloissa Ruotsalaisen teatterin näyttelijättären nti Aina Bergrothin kanssa, ja todelliset häät olivat lähellä. Huone oli tietenkin täysi, ja taiteilija niitti runsaan sadon kukkia ja laakereita. Cherubinia näytteli nyt sangen miellyttävästi nti Högdahl. —

Viimeksi mainittuja kotimaisia alkuteoksia merkillisempi oli 15/3 ensi kerran ja sitte vielä kuudesti näytelty Arvid Järnefeltin 4-näytöksinen näytelmä Samuel Cröell, jossa tekijä huolimatta historiallisesta aiheesta vähemmän on pyytänyt psykologisesti valaista päähenkilöä todellisuudesta otettuna kuin symbolisesti esittää, miten idealistinen aatteenmies turhaan taisteltuaan tylyä maailmaa kohtaan alistumalla voi saavuttaa mielen rauhan ja tyyneyden. Cröellin luonteelta puuttuvaa eheyttä koetti Leino menestyksellä täydentää; muista esiintyjistä ansaitsevat mainitsemista Lindfors — Jordan, Ahlberg — Törnskjöld, Halme — Mörner. — Seuraava uutuus oli sekin symbolistinen näytelmä, jopa ehdottomammin kuin edelliset, nimittäin 12/4 ensi kerran esitetty Jalmari Finnen suomentama Gerhart Hauptmannin 5-näytöksinen satudraama Uponnut kello. Axel Ahlberg osotti hyvää, johdonmukaista käsitystä Heinrichin roolissa, rva Olga Leino oli viehkeä, miellyttävä Rautendelein, samoin kuin Adolf Lindfors ja Hemmo Kallio oivasti esittivät edellinen vesihiiden ja jälkimäinen metsäpeikon osaa. Vaikkei kappale ole juuri suuren yleisön tajuttavissa, oli se kuitenkin yksityisten tehokkaiden kohtausten ja oudon värikkään näyttämöllepanon kautta omansa viehättämään katsojia. — Viimeinen uusi kappale oli jälleen kotimainen alkuteos, Jalmari Finnen draamallinen esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä prologineen, Kaarina Maununtytär, jonka ensi-ilta oli 27/4. Sekä historialliselta että taiteelliselta kannalta antoi kappale aihetta muistutuksiin, mutta toiselta puolen oli siinä useita hyvin keksittyjä dramaattisia kohtauksia, joten se voitiin esittää neljä kertaa. Päärooleja näyttelivät Olga Salo — Kaarina, Leino — Klaus Fleming, Oskari Salo — Kustaa Eerikinpoika, Emil Falck — piispa.

Tänäkin keväänä tehtiin pari matkaa maaseudulle. Siten käytiin Viipurissa antamassa 14/4-16/4 Punainen laukku ja Samuel Cröell sekä Hämeenlinnassa 8/5-10/5 ja Turussa 11/5-14/5 samat näytelmät ja Kiven Kullervo. Tämä viimemainittu kappale oli uusittuna mennyt Helsingissä 3/5 Halmeen hyväksi. — Näytäntökauden viimeinen näytäntö (Setä Bräsig) Helsingissä oli 28/5, ja oli se samalla nti Hertzbergin jäähyväisilta.

Omituista kyllä, oli päättynyt toimintakausi taloudellisesti tavattoman edullinen, vaikka aika oli valtiollisesti levottomampi ja raskaampi kuin kansamme 1808-09 vuosien jälkeen oli kokenut. Syksyllä oli tullut uusi kenraalikuvernööri, Bobrikow, jonka ohjelman päämääränä muka oli "lähentää" Suomea ja Venäjää toisiinsa, helmikuulla tuli, odottamatta niinkuin salama kirkkaalta taivaalta, kuuluisa manifesti, joka tiesi ylhäältäpäin toimeenpannun vallankumouksen valtio-oikeudellisissa oloissamme ja jonka julistus väärin ja puolueellisesti kerrottuna muodostui mitä turmiollisimman kansallisen hajaannuksen perussyyksi, sitte seurasi kansan yhteinen, tarmokas yritys suurenmoisella mielenosotuksella — "suurella adressilla" — saada onnettomuus peruutetuksi ja sitte — mutta onko tarpeen lisätä enempää, jotta lukijat muistaisivat missä oloissa elettiin! Kuinka on selitettävissä, että tällainen aika muuttui teatterille niin myötäiseksi? Näyttää siltä että mielten levottomuus herätti ihmisissä tavallista suuremman tarpeen etsiä sitä hetkellistä mielen kevennystä, jonka teatteri on omansa tuottamaan. Varmaa on että tulot näytännöistä olivat entistä suuremmat, ja että tilinpäätös ensi kerran — totta kyllä ja tietenkin lukuun ottamalla valtioapu sekä kannatusrahat [10,643:33 mk.] — osotti teatteritoimen ei ainoastaan tuottaneen voittoa, vaan että kaikkien velkojen maksettuakin oli melkoinen ylijäämä rahastossa, nimittäin 8,472:27 mk!

Näytäntöjen luku oli 159 ja esitettiin niissä: 22 kertaa Johannes; 16 kertaa Punainen laukku; 12 Seitsemän veljestä; 10 Samuel Cröell, Perhoiskuume; 7 Regina von Emmeritz, Jeppe Niilonpoika, Saituri; 6 Salmin tyttö, Mustalainen, Gringoire; 5 Pikku poikani, Brand, Uponnut kello, Setä Bräsig, Henrik ja Pernilla; 4 Kullervo, Kaarina Maununtytär, Talvinen tarina, Laululintunen, Jeannetten häät; 3 Mestarin nuuskarasia, Pahassa pulassa, Elämä on unelma, Sota rauhan aikana, Figaron häät, Sirkka; 2 Murtovarkaus, Korkea oikeus istuu, Kumarrusmatka, Rouva Suorasuu, Zalamean tuomari; 1 Savon sydämessä, Postikonttorissa, Ei voi, Kihlaus, Kuopion takana, Valapatto, Sievistelevät hupsut, Erotaan pois.

Näistä 41 kappaleesta oli 17 kotimaista, ja ohjelmistolle uutta 10 (5 kotimaista).

XXVIII.

Kun näytännöt olivat päättyneet Turussa, matkusti Bergbom suoraa päätä ulkomaille, palaamatta Helsinkiin. Berlinistä hän kirjoittaa sisarelleen:

"Armahin! Tällä viikolla, jonka olen viettänyt Berlinissä, en oikeastaan ole mitään muuta tehnyt kuin — levähtänyt. Oikein levähtänyt pelottavan jännityksen jälkeen, joka oli yhtä sietämätön joko antautui sen valtaan taikka koetti sen voittaa. Onnekseni en Tukholmassa tavannut ketään enkä myöskään matkalla Berliniin. Täällä on minun luonnollisesti täytynyt repiä haavat auki ja kertoa mitä meillä on tapahtunut, mutta olen sen tehnyt mahdollisimman lyhyesti. En ole oikeastaan ollut sairas, mutta väsynyt, kauhean väsynyt. Mihin päivät ovat lentäneet, sitä en tiedä, sillä tuskin olen muuta kuin vegeteerannut. Sunnuntaina näen tulevan viikon ohjelmiston. Jos se tarjoaa jotakin mieltäkiinnittävää, järjestän matkani sen mukaan. Muuten matkustan Leipzigin, Dresdenin ja Münchenin kautta Kissingeniin. Mieluimmin — tulisin kotia, jos tietäisin jonkun luottamusta herättävän kylpylääkärin."

"Teatterin alalla olen saanut kokea tuota vanhaa: mikä on uutta ei ole hyvää ja mikä on hyvää ei ole uutta. Cyranon olen nähnyt uudestaan, ja vaikka se nyt viehätti minua enemmän, en tahdo päästä läheiseen suhteeseen teoksen kanssa. Se on kuitenkin tehtyä, tehtyä yleisön ja näyttelijäin imartelemiseksi. Totta on että tekijä on siinä onnistunut, mitä ei voida sanoa Sudermannin viimeisestä näytelmästä: 'Kolme haikaransulkaa'. Se on kuivan [nykter] luonnon yritys olla oikein 'syvämielinen' ja 'tunnelmallinen'. Sekamelska kaikista mahdollisista aiheista. Halbenkin viimeinen ei ole minkään arvoinen. Sanomista näen että Castegrén on [Ruotsalaiselle teatterille] hankkinut muutamia tusina-komedioja, joita näytellään Schauspielhausissa. 'Lykkyä tykö!' — La dame de cher Maxime, jota L. piti hupaisena — misericorde! mitä hävittömintä vielä on uskallettu." — —

(Kissingen 16/6) "Armahin! Ei mitään kirjeitä, ei Münchenissä eikä täällä Kissingenissä. On oikein 'unheimlich'. Se todistaa, että 'varmuus on aina varmuus', että näinä levottomina aikoina kirjeet aina ovat sisäänkirjoitettavat. Minun kirjeilläni on luultavasti ollut sama kohtalo. Olen lähettänyt yhden Weimarista ja yhden Münchenistä. Jollet ole niitä saanut, on niiden sisällys pääasiassa seuraava. Weimarissa oli Goethen 150-vuotismuiston johdosta riemusarja hänen dramojensa näytäntöjä. Minä näin Faustin, Ifigeneian ja Tasson. Valitettavasti en nähnyt Egmontia, sillä se oli jo mennyt, kun tulin Weimariin (joka ohimennen sanoen on jotenkin väritön kaupunki), Faust oli viehättävä, syystä että se annettiin täydellisenä (3 iltana). Toista osaa tulin nyt yhtä vähän kuin ennen lähelle. Tasso oli minulle uusi ja nautintorikas, mutta valitettavasti näyttelijät eivät tienneet, miten se oli esitettävä. Nämä intimit kohtaukset, joissa voimakas tunne vaikuttaa 'befremdend', pauhattiin esiin niinkuin kyseessä olisi ollut vapauttaa Sveitsi tiranneista. Saattaa sanoa, että saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä."

"Münchenissä kävin nähdäkseni Nibelungen. Wagnerin tetralogia annettiin näet täydellisenä. Mutta kohtalo tahtoi etten murtumattomin sielunvoimin nauttisi tästä sekulariteoksesta. Vilustuin matkalla, niin että olin melko raihnainen kahtena viimeisenä iltana. Matka tänne Kissingeniin teki luonnollisesti vointini vielä huonommaksi, niin että olin kaksi päivää vuoteenomana. Nyt olen täysin toipunut. Professori Dietz sanoo, että sydämeni toimii nyt paljon paremmin kuin viime vuonna. Arvattavasti [Mauri] Hellstenin ansio." — Lopuksi seuraa tietoja teatteritarpeitten tilaamisesta [Nürnbergissä, johon Bergbom siis myöskin oli poikennut] ja ostamisesta sekä siihen tarvittavista rahoista. Hän toivoo yhtyvänsä Emilien kanssa "Savonlinnassa vai missä?" "Sitten teemme kenties Karjalanmatkamme, käymme Punkaharjulla ja Valamossa."

Emilie oli ensiksi vanhaan tapaan lähettänyt kirjeensä vakuuttamatta, mutta ne hävisivät teille tietymättömille. Vasta neljäs tai viides, 17/6 päivätty, saapui Kaarlon käteen. Se sisältää tietoja, joita kirjoittaja sanoo jo kertoneensa edellisissäkin kirjeissä, nimittäin teatterin hyvästä lopputuloksesta, mutta myöskin kylmistä, epäsuotuisista ilmoista, vesitulvista, sekä valtiollisten olojen aiheuttamasta mielenmasennuksesta. Tulossa on huono vuosi — ainakin pohjoisessa — ja tuhoavia iskuja valtiollisella alalla. "Mitä onkaan tuleva rakkaasta maaraukastamme!" Emilie huudahtaa.

Kaarlolle oli tämä ja toinen, joku päivä myöhemmin lähetetty, kirje tervetullut, sillä hän ei ollut sitä ennen saanut mitään tietoja kotimaasta. Että tiedot olivat surullisia, "siihen", hän lausuu alistuvaisesti, "saamme nyt tottua". Kissingenissä oli alussa ollut kylmää ja sumuista, niin että katarri ei tahtonut lähteä; mutta sitten olivat ilmat muuttuneet ihaniksi. — Heinäkuun alussa (8/7) Emilie kirjoittaa lyhyesti "kaikkien maiden oppineiden ja etevien miesten suurenmoisesta hyväntahtoisuudesta maatamme kohtaan", se on europalaisten merkkimiesten lähetystön turhasta käynnistä Pietarissa, mainiten että arvellaan matkan itsessään ikävän päätöksen ehkä sittenkin olleen meille edullisimman, sillä jos lähetystö olisi vastaanotettu, olisi sitä ehkä tyydytetty muutamilla kauniilla korulauseilla, jota vastoin kohtaloamme nyt seurataan avoimin silmin. Muuten kirjoittaja postiolojen tähden välttää laajemmin puhua valtiollisista asioista. — Kumminkin hän, kerrottuaan ilmojen muuttuneen lämpimiksi sekä aikovansa 16/7 lähteä Savonlinnaan kylpemään, vielä palaa valtiollisiin taikka oikeammin puolueoloihimme:

— "Kenties koittaa meille vielä valoisampia aikoja, niin pimeältä kuin nyt näyttääkin. Kuinpa me vain olisimme yksi kansa, mutta kyllä ruotsinmieliset ovat yhtä sokeita ja ylimielisiä kuin ne aina ovat olleet, enkä minä ainakaan voi vähintäkään uskoa heidän teeskenneltyyn oikeamielisyyteensä: kyllä se nyt niinkuin ennen on siinä, että he ovat herroja ja me renkejä, kansakouluja ja hyväntekeväisyyttä he kyllä voivat meille suoda — mutta täyttä yhdenvertaisuutta yhteiskunnallisessa ja sivistyksellisessä suhteessa — ei koskaan vapaaehtoisesti." —

Kaarlolta on vielä kaksi päiväämätöntä kirjettä Kissingenistä. Kaunis ilma oli pian jälleen muuttunut sateiseksi ja koleaksi, niin että hänen täytyi olla paljon sisällä.

— "Lainaan kirjoja kahdesta lainakirjastosta ja ahmin päivässä kolme tai neljä nidosta![43] Enimmäkseen luen memoaareja, ne ovat mielilukemistani. On niin viehättävää muistelmantekijäin avulla oikaista historiaa ja historian avulla oikaista muistelmankirjoittajia.

"Saksalaisissa ja itävaltalaisissa lehdissä on sangen usein kirjoituksia Suomesta, mutta en voi käsittää, että nämä deklamationit venäläisestä raakalaisuudesta voivat olla meille hyödyksi. Pietarissa ollaan niin tottuneita semmoisiin. Ja sitten ne ovat, silloinkin kun ovat asiallisesti oikeita, hengeltään niin vihamielisiä, että sekin mikä on oikeaa näyttäytyy tendensimäisesti väritetyltä. Ei, ei meillä ole muuta keinoa kuin tehdä sopimus Venäjän kanssa, tapahtukoon millä ehdolla tahansa. Hedelmättömät protestit, olkoot tietoperäisesti vaikka kuinka oikeutettuja tahansa, eivät saavuta vastakaikua historiassa. Mitä merkitsevät muutamat vuosikymmenet kansan elämässä? Ja kahta vuosikymmentä kauvemmin tämä virtaus ei voi kestää. Kyseessä on vallankumous (vaikka ylhäältä päin) ja vallankumoukset ovat tavallisesti yhtä vähän kestäviä kuin ukkosilmat.

"Sinusta on tuleva vuosi pimeämpi kuin minusta. Minä uskon päin vastoin, että ihmiset nyt sitä innokkaammin huolehtivat kultuuritehtävistä kuin valtiollinen elämä on niin hedelmätön. Sillä en ole sanonut, että ensi vuosi juuri on taloudellisesti oleva yhtä edullinen kuin mennyt. Mutta eihän se ole tarpeenkaan. Kun emme vaan tee velkoja. Pääasia on että saamme eteviä kotimaisia näytelmiä. Ei ainoastaan puolihyviä niinkuin Cröell (ja arvattavasti Leinon Ilkkakin), vaan todellisia taideteoksia."

(Kirjeen lopulta, jossa puhutaan käytännöllisistä asioista, otamme näytteeksi seuraavan kohdan:) "Muuan kauppias, joka asui Bernhardtilla [Berlinissä, Kochstrassen varrella samassa paikassa kuin Bergbom][44] ja teki ostoksia suurempaa 'konfektioniliikettä' varten, varotti minua ostamasta mustaa samettia 'Ausverkaufista' (loppuunmyynnistä). Kaiken muun värillistä, vaan ei mustaa. Ei mustaa samettia eikä valkoista silkkikangasta. Luullakseni maksan sentähden mieluummin 50 mk enemmän Michelsillä taikka Cordsilla, niin että varmaan saan kestävää tavaraa kuin vähemmän Singerin rojusta. Värilliset kankaat ostan sitte Singeriltä. Mutta ei liian paljon, sillä katson viisaammaksi olla säästäväinen, kunnes näemme minkälaiseksi uusi vuosi muodostuu."

Viimeisessäkin kirjeessä Kissingenistä Kaarlo valittaa huonoja ilmoja. Hänen tunnelmansa olisi ollut "paderbornilainen", jollei hänellä olisi ollut niin runsaasti mieltäkiinnittävää kirjallisuutta. —

"Aikakauskirjassa 'Die Nation' on katsaus uusimpaan suomalaiseen kirjallisuuteen. Tärkeää ja ei-tärkeää sekaisin; aivan liiaksi nimiä ja liian vähän tärkeimmistä teoksista. Miten lukija on perehtyvä tähän paljouteen barbarisia nimiä, kun ei mitään ole tarjona niiden takana, sitä on mahdoton ymmärtää. Mutta hra Ernst Brausewetter on voinut näyttää kuinka oppinut hän on."

Noin heinäkuun keskivaiheilla Kaarlo muutti Berliniin, tehdäkseen siellä ostoksia, jotka etupäässä näyttävät tarkottaneen Antigone-tragedian näyttämöllepanoa, vaikkei siitä vielä tänä näytäntökautena mitään tullut. Kuitenkaan hän ei sieltä lähtenyt suoraan kotia, vaan asettui joksikin aikaa Berlinin lähellä sijaitsevaan Birkenwerderin parantolaan, jossa noudatettiin Lahmannin parannusmenettelyä. Siellä Bergbom vihdoin sai nauttia kaunista ilmaa, joten hän toipui Kissingenin kylmän ja sateen tuottamasta pahoinvoinnista. Kotimatkalle hän suoriutui vasta elokuun alkupuolella, mutta, totta puhuen, kovin vastahakoisesti. "Minua oikein kauhistuttaa", hän kirjoittaa, "kokea jotain sentapaista kuin viime talvella taikka oikeammin kevättalvella. Velvollisuus käskee joka miehen seisomaan paikallaan, nyt lujempana kuin koskaan, mutta voimat eivät tahdo aina kestää eikä hermot aina totella."

Emilien täytyi oleskella yksin Savonlinnassa, johon hän oli toivonut veljensäkin tulevan. Ajottain, varsinkin kun ilmat olivat koleat, hän oli niin raihnainen, että hän virui koko päivät vuoteellaan. Kumminkaan hän ei ollut aivan ylenannettuna, sillä kirjeissään hän mainitsee nti Lilli Munckin asuneen samassa talossa ja olleen hänelle erinomaisen rakastettava naapuri. Elokuun keskivaiheilla Kaarlo ja Emilie jälleen yhtyivät Helsingissä.

Syyskausi alkoi 27/8 Murtovarkaudella ja täydellä huoneella ja jatkui puolitoista kuukautta ilman että mitään ohjelmistolle uutta ilmestyi. Paitse valmiita vanhempia kappaleita, annettiin tällä ajalla niin tärkeitä uusintoja kuin Wilhelm Tell (13/9; 4 k.) ja Daniel Hjort (22/9; 6 k.). Viimemainitussa näytelmässä oli nimirooli Halmeen käsissä, ja sai hän suurta tunnustusta käsityksensä hienoudesta ja näyttelemisensä taiteellisuudesta, sitä paitse kiitettiin nti Högdahlin viehättävää Sigridiä ja nti Lähteenojan sydäntä kouristavaa Katria. — Taavi Pesosen 25-vuotinen näyttelijäjuhla oli 4/10, jolloin näyteltiin Kuopion takana ja Nyrnbergin nukki. Edellisessä kappaleessa kolme teatterista jo eronnutta näyttelijätärtä esitti kukin sen roolin, jonka hän oli "luonut", silloin kun huvinäytelmä ensi kerran annettiin, nimittäin nti Emilie Stenberg ruustinnan, rva Olga Poppius Lillin ja rva Saimi Järnefelt nimismiehen rouvan. Pesonen, jonka luontoperäinen, tasainen huumori oli sallinut hänen viehättävästi kuvata niin monta keskisäätyis- ja maalaistyyppiä, niitti lämpimiä myötätuntoisuuden ja kiitollisuuden osotuksia. — Ohjelmistolle uusi kappale tuli vihdoin 13/10, ja se oli nykyään jokaisen tuntema Teuvo Pakkalan 4-näytöksinen, laulunsekainen huvinäytelmä Tukkijoella, jonka laulut ovat O. Merikannon säveltämät. Tämän näytelmän juonesta taikka sommittelusta ei kannata puhua, mutta silti teatteri sai siitä "kassakappaleen", jonka vertaista sillä ei tähän saakka ollut ainoatakaan ollut. Arvostelijat ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä, ettemme sanoisi ylenkatseella, ja yleisöön on kohdistettu letkaus letkauksen perästä sentähden, että se on ollut niin mieltynyt näytelmään, mutta sittenkin Tukkijoella on pysynyt näyttämöllä. Syy kappaleen tavattomaan menestykseen on kaksinainen. Toiseksi on tässä kuvauksessa tukinuittajain vapaasta elämästä ja varsinkin vuoropuhelussa runsaasti välitöntä kansanomaisuutta ja huumoria, toiseksi on näyttämöllinen esitys ollut erinomaisen luontevaa, vilkasta, vauhdikasta. Ettei korkeampi taiteellisuus koskaan ole ollut "popularisuuden" (kansan suosion) ehto, sen todistaa kaikkien maiden teatterikokemus. Ensi illan esiintyjiä olivat: K. Halme — Turkka, T. Pesonen — Tolari, rva Suonio — Maija, E. Falck — Pietolan isäntä, Lilli Högdahl — Katri, E. Salmela — Rättäri, rva Olga Leino — Pölhö-Kustaa j.n.e. Kappale meni tällä näytäntökaudella Helsingissä ennen joulua 20 ja kevätpuolella 12, maaseuduilla 11 — siis kaikkiaan 43 kertaa!

— Sillä aikaa kun Helsingissä näyteltiin Tukkijoella, teki osa seuruetta pikaturneen, jolla 15/10-24/10 annettiin yhteensä 9 näytäntöä Hämeenlinnassa, Lahdessa, Mikkelissä ja Kuopiossa. Ohjelmistona olivat Saituri sekä Pikku poikani ja Henrik ja Pernilla.

Sen johdosta että valtiollinen taantumus kuulumattomalla tavalla raivosi maan sanomalehdistöä vastaan, jopa kokonaan lakkauttamalla useita lehtiä sai monta julkisen sanan palvelijaa huolestuttavaan taloudelliseen ahdinkoon, toimeenpantiin marraskuun alussa ympäri maan, mutta varsinkin Helsingissä tavattoman suuria rahankeräyshankkeita sanomalehdistön hyväksi. Tämä yritys oli viimeisiä, johon kansalaiset vielä yhtyivät, ennen kun kirovuosien synnyttämä hajaannus ja kansalaisvaino teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Muun muassa Suomalainen teatterikin puolestaan veti kortensa kekoon. Kolmenkymmenen vuoden päästä Kaarlo Bergbom jälleen kerran — ja viimeisen kerran — toimi johtajana Ruotsalaisen teatterin seinien sisällä. Hän näet järjesti juhlanäytännön loistonumeron Uudessa teatterissa, viisi kuvaelmaa Suomen muinaisuudesta, jotka näyteltiin Eino Leinon ja Jalmari Finnen sepittämien sanojen ja Jean Sibeliuksen säveltämän musiikin säestäminä. Tässä mainitsemme ainoastaan aiheet: Väinämöisen soitto, Suomalaisten kastaminen, Juhana herttuan hovista, suomalaiset 30-vuotisessa sodassa, Iso viha, Suomen herääminen; sitä vastoin jääköön kuvaamatta suurenmoisesti sommiteltujen, monihenkilöisten kuvaelmain värikkäisyys ja isänmaallista innostusta huokuva henki, joka ainakin hetkeksi mielistä hajotti ajan raskaan tunnelman. Kuvaelmissa myötävaikuttavien luku oli noin 150, "eikä koskaan oltu nähty niin suuria laitoksia ohjelmaa varten".

Lähes kolme vuotta oli siitä kulunut kun Ida Aalberg viimeksi vieraili Suomalaisessa teatterissa. Syy tähän ei suinkaan ollut siinä, ettei häntä olisi mielellään tahdottu nähdä, vaan näyttelijättären huono terveys, joka esti häntä esiintymästä ja pakotti hänet pitkällisiin oleskeluihin milloin missäkin Keski- tai Etelä-Euroopan parantolassa. Vihdoin hän kumminkin oli toipunut, niin että hän saattoi myöntäen vastata Bergbomin kehotukseen jälleen esiintyä näyttämöllämme. Taiteilijatar tuli marraskuulla, ja hän näytteli ensiksi Magdana Sudermannin Kodissa 24/11. Innostunut yleisö vastaanotti suosikkinsa runsaalla kukkasateella, joka muodosti mitä jyrkimmän vastakohdan ankaralle lumituiskulle ulkona, ja yhtä lämpimästi häntä kohdeltiin seuraavina iltoina. Koti näyteltiin kaksi kertaa, sitte tuli neljänä iltana peräkkäin Faust ja vihdoin (15/12-20/12) kolme kertaa ohjelmistolle uusi, Ida Aalbergin vierailua varten otettu V. Sardoun 4-näytöksinen näytelmä Fedora. Tässä kirjailijataiturin teoksessa näyttelijätär, esittäen pääosaa, näytti loistavinta teknillistä taitoaan, mutta kuinka täytyikin ihmetellä hänen kykyään tuoda näkyviin mitä kiihkoisimpia ja toisiaan vastakkaisimpia intohimoja, ei senlainen rooli voinut lämmittää sydäntä eikä tyydyttää inhimillisesti puhdasta kauneudenkaipuuta. Viimeisenä iltana olivat suosionosotukset yhtä innostuneita kuin ensimäisenä; erotus vain siinä että taiteilijatar nyt sai vastaanottaa useita laakeriseppeleitä sinivalkoisine nauhoineen ja että hänelle huudettiin: terve takaisin!

Joulun- ja uudenvuoden ajoilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana. Nummisuutarit meni 29/12 B. Leinon lahjanäytäntönä ja uudenvuoden päivänä. Herra ylitirehtööri 3/1 Katri Raution hyväksi ja Regina von Emmeritz, nti Rängman nimiroolissa, Topeliuksen päivänä. Calderonin syntymän 300-vuotismuistoksi oli 17/1 juhlanäytäntö, joka alkoi W. Söderhjelmin esitelmällä suuresta espanjalaisesta runoilijasta ja jossa näyteltiin Elämä on unelma. — Uuden vuoden ensimäinen uutuus näyteltiin 26/1: Aino Malmbergin suomentama Hall Cainen 4-näytöksinen näytelmä proloogineen Kristitty. Näytelmä oli eri syistä jo edeltäkäsin vetänyt yleisön huomion puoleensa. Ensiksikin oli aihe samannimisen romaanin suomennoksen kautta tullut tunnetuksi ja herättänyt suurta mielenkiintoa, toiseksi oli tekijä antanut näytelmänsä käsikirjoituksena teatterille käytettäväksi, niinkuin sanansa kuuluivat, todistukseksi siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän seurasi Suomen kansan taistelua valtiollisen olemassaolonsa puolesta. Ensi-iltana olikin huone täpösen täysi, ja kun kappale oli erinomaisella menestyksellä esitetty, lähetettiin yleisön puolelta tervehdyssähkösanoma tekijälle Roomaan, missä hän vietti talvea. Näyttelijöistä saivat enintä tunnustusta Kaarlo Halme, pääroolin, pastori John Stormin, ja Katri Rautio Glory Quaylen esittämisestä. Heidän rinnallaan olivat etevimpiä: B. Leino — isä Lamplugh ja Ad. Lindfors — arkidiakoni Wealthy. Näytelmä meni 11 kertaa, enimmäkseen aivan täysille huoneille.

Kun Kristitty annettiin ensi kerran, oli Kaarlo kiertomatkalla, jolla 25/1-31/1 näyteltiin Tukkijoella Lahdessa ja Pietarissa (kummassakin 1 k.) ja Viipurissa (4 k.) sekä sitä paitse viimemainitussa kaupungissa uusi kotimainen kappale, Juhani Sjöströmin 5-näytöksinen näytelmä Irja (2 k.). Tulot olivat hyvät, vaikka tosin Irja meni toisena iltana "melkein tyhjille seinille". Kiertomatkailijain palattua näyteltiin tämä kappale Helsingissä 16/2 ja sitte vielä kahtena iltana. Vaikka kansanelämästä otettu aihe oli laadultaan aitotraagillinen, oli sommittelu niin venytetty, ettei draamallista jännitystä syntynyt, vaan vaikutti kokonaisuus väsyttävästi. Pääroolia näytteli rva Rantanen, voimatta herättää myötätuntoa Irjaa kohtaan, joka petoksen avulla pyytää itseensä sitoa kylmenneen rakastajan. — Muuten on helmikuulta vain mainittava, että Runebergin päivää vietettiin tavanmukaisella sekaohjelmalla.

Olemme jo monestikin huomauttaneet siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla tavan takaa outoja oloja kuvaavat kappaleet meillä vastaanotetaan. Se nähtiin uudelleen kun Hauptmannin Majavannahkaturkki 7/3 esitettiin ensi kerran. Ei ainoastaan yleisö jäänyt välinpitämättömäksi, vaan arvostelijatkin osottivat täydellistä ymmärtämättömyyttä huvinäytelmää kohtaan, jota on sanottu "nerokkaimmaksi valtiolliseksi komediaksi Gogolin Reviisorin jälkeen". Rikkiviisaasti sanottiin näyttelemisen kohonneen "yläpuolelle kappaleen (!)". Epäilemättä se olikin sangen hyvä, sillä roolit oli jaettu parhaimmille koomillisille kyvyille: Kirsti Suoniolle (Wolffin muori), Lindforsille (von Wehrhahn), Pesoselle (Julius Wolff), Latulle (Kruger), Rautiolle (virastonpalvelija) j.n.e. — Suurta mielenkiintoa herätti sitä vastoin B. Leinon suomentama August Strindbergin historiallinen näytelmä Kustaa Vaasa, joka annettiin ensi kerran 16/3. Näyttämöllepano oli merkkiteoksen arvoinen, ja oli sitä varten Grabowilla (Tukholmassa) ja Vuoriolla teetetty uusia koristuksia. Niinikään oli esitys ainakin osittain sangen etevä. Erittäin kiitettiin Leinoa Kustaa Vaasana, Weckmania Erik prinssinä, Lindforsia Göran Perssonina, rva Suoniota kuningattarena ja Halmetta Herman Israelina. Kappale meni 10 kertaa.

Huhtikuu tarjosi teatterin ystäville vaihtelevaa ravintoa. Ensiksi on mainittava eläkelaitoksen hyväksi toimeenpannut arpajaiset 2/4, joiden ohjelman päänumero oli Weberin Noita-ampujan 2:nen näytös. Siinä esiintyi Agatana rva Maikki Järnefelt, joka ensi kerran lauloi kansallisella näyttämöllä ja teki sen, E. K(atilan) mukaan, "sanomattoman viehättävästi — luontehikkaalla, kaikesta kaavamaisuudesta vapaalla draamallisella käsityksellä", Annana Alma Auer,[45] joka "onnistui hämmästyttävän hyvin", sekä Maxina Aleksis Rautio. Sitten merkittäköön Anna Liisa -näytäntö 8/4, jossa nti Elli Tompuri, vasta-alkajana, näytteli nimiosaa, saaden tunnustusta hyvin vivahdetusta intohimon tulkitsemisesta, samalla kun hän äänensä lämpimän soinnun ja solakan, notkean vartalonsa kautta osotti olevansa varsin sopiva näyttämölle. — Kuukauden lopussa Ida Aalberg jälleen saapui vieraana, näytelläkseen (25/4-9/5) kolme kertaa (Schillerin) Maria Stuartina ja yhtä monta kertaa Camillena Musset'n draamassa Ei lempi leikin vuoksi. "Yleisön innostus rajaton" (Valvoja).

Viimeinen premiääri (16/5) oli näytäntökauden toinen kotimainen alkuteos, Alpo Noposen draamallinen esikoinen, 5-näytöksinen murhenäytelmä Ahab Israelin kuningas. Runollisesti kylläkin ansiokas, mutta draamallisesti heikonpuoleisesti sommiteltu, runomuotoinen näytelmä meni kolme kertaa. Halme oli Ahab ja nti Rängman Isebel; jälkimäisestä sanottiin että hänellä tässä kenties oli parhain roolinsa. — Viimeinen näytäntö (Kristitty) annettiin 30/5.

Ainoa kiertomatka kevätpuolella tapahtui 23/4-29/4, joina päivinä Lahdessa, Kouvolassa ja Kuopiossa toimeenpantiin 7 näytäntöä: Tukkijoella, Hannele ja Uunin takana, joka viimeinen oli 1-näytöksinen laulunäytelmä, A. Baumannin kirjoittama, Jalmari Finnen suomentama, Tuomas Koschatin säveltämä.

Tämäkin näytäntökausi oli rahallisesti sangen menestyksellinen. Ilman kannatusrahojakin [10,478:33 mk] olisi ylijäämä ollut 6,954:79; mutta niiden kanssa yhteenlaskettuna se teki 17,433:12 mk. Edellisen samoin kuin tämän tilivuoden hyvästä tilinpäätöksestä johtui, että näinä vuosina vihdoin kävi mahdolliseksi verraten tuntuvassa määrässä korottaa näyttelijäin palkkoja. Kuinka paljon paremmat ne nyt olivat kuin seitsemän vuotta ennen, huomaa kun verrataan seuraavassa luvussa luettavia tietoja niihin, jotka nähdään 22:ssa luvussa. — Entisten voimien lisänä merkittäköön: Otto Tuulos.[46]

Näytäntöjen luku nousi 176:een ja annettiin niissä: 43 kertaa Tukkijoella; 11 Kristitty; 10 Kustaa Vaasa; 9 Daniel Hjort; 7 Saituri; 6 Johannes; 5 Irja, Regina von Emmeritz, Henrik ja Pernilla, Nyrnbergin nukke; 4 Pikku poikani, Setä Bräsig, Wilhelm Tell, Faust, Nukkekaupassa; 3 Nummisuutarit, Roinilan talossa, Ahab Israelin kuningas, Michel Perrin, Mustalainen, Sota rauhan aikana, Punainen laukku, Laululintunen, Elämä on unelma, Fedora, Maria Stuart. Ei lempi leikin vuoksi, Majavannahkaturkki; 2 Murtovarkaus, Kaarina Maununtytär, Kullervo, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Koti, Noita-ampuja (II), Uunin takana, Hannele; 1 Samuel Cröell, Sylvi, Anna Liisa, Savon sydämessä, Kihlaus, Korkea oikeus istuu, Kuopion takana, Postikonttorissa, Ei voi, Pahassa pulassa, Kuvaelmia muinaisajoilta, Lääkäri vastoin tahtoansa, Herra ylitirehtööri, Valapatto, Ei ole aikaa, Taiteenharrastuksesta, Sabinitarten ryöstö.

XXIX.

Huolimatta tukalista valtiollisista oloista kesäkuu Helsingissä oli täynnä vilkasta, kansallista elämää. Silloin olivat suomalaiset lomakurssit ja niiden jälkeen 18, 19 ja 20 p. Kansanvalistusseuran toimeenpanema suuri laulu- ja soittojuhla, jommoista pääkaupungissa ei oltu ennen nähty ja johon läheltä ja kaukaa maan eri osista oli kerääntynyt tuhansia innostuneita kansalaisia. Ensimäinen mainituita juhlapäiviä on merkkipäivä Suomalaisen teatterin historiassakin. Päivä alkoi niin, että juhlayleisö varhain aamulla kokoontui senaatin torille, täyttäen sen reunasta reunaan. Laulu- ja soittokunnat järjestyivät Nikolainkirkon portaille, ja sitten tuhannet äänet soiton säestäminä lauloivat Jumala ompi linnamme, jota rukous seurasi. Sen jälkeen astuttiin juhlakulussa Kaisaniemen juhlakentälle, missä avajaispuhe pidettiin ja Maamme-laulu laulettiin. Niin oli juhla alotettu, ja näitä menoja lähinnä seurasi Suomalaisen teatteritalon peruskiven laskeminen sille paikalle, missä Suomen Kansallisteatteri nyt uljaana linnana suojaa ja turvaa kansallista näyttämötaidetta. — Seikkaperäisempiä tietoja tästä juhlallisuudesta annamme seuraavassa luvussa, kertoessamme teatterin rakennushistorian pääpiirteet.

Sille osalle yleisöä, joka maaseuduilta oli tullut lomakursseihin ja laulujuhlaan, Suomalaisen teatterin näyttelijätkin tahtoivat tarjota taiteellista nautintoa, ja siinä tarkotuksessa he 13/6-20/6 antoivat 12 näytäntöä, joiden menestys oli niin odottamattoman suuri, että kukin osakas sai 550 mk ja sitä paitse teatteri vuokraa 1,368 mk.

"Yleisö oli ihastunut ja kiitollinen", nti Silén kirjoittaa nti Bergbomille. "Salo varsinkin voitti paljon suosiota Kristityssä ja Johanneksessa [joissa hän täytti Halmeen sijan]. Lomakurssilaiset ihailivat Leaa ja Hannelea sekä Johannesta ja Tukkijokea. Samoin laulujuhlankin yleisö. Sitä vastoin Vasantasenasta ei erittäin pidetty, eikä Punaisesta laukusta ollenkaan."

Näinä muistorikkaina päivinä Bergbom-sisarukset olivat kaukana kotimaasta, Nauheimissa. Väsyneinä ja raihnaisina talven ponnistuksista he kesäkuun alussa olivat lähteneet ulkomaille. Berliniin he ensin olivat pysähtyneet ja siellä ollessaan Kaarlo oli sangen huonoissa voimissa, mutta kun he olivat päässeet Nauheimiin, Emilie ilmottaa hänen jo juhannuksen edellä melkoisesti virkistyneen.

Mitään merkillistä Emiliellä ei näy olleen kerrottavana Nauheimista, jossa sisarukset kylpivät ja joivat terveysvettä. Luonto rehevine kasvineen on kaunis, mutta he "kaipaavat vettä", se on merta taikka järveä. Hyvät tiedot laulujuhlasta ilahduttavat heitä, mutta enemmän he kuitenkin saavat surullisia uutisia, yksityisiä kuolemantapauksista y.m. ja yleisiä valtiollisista seikoista (asetukset julkisista kokouksista, venäläisten kaupankäynnistä ja venäjänkielen käytäntöönottamisesta virastoissa, useiden senaattorien eroamisesta ja kansalaisten kiihtyvästä eripuraisuudesta).

"Kyllä käsität", Emilie kirjoittaa nti Nevanderille, "kuinka vaikea minulla nyt on olla poissa kotoa. Eihän minun läsnäoloni mitään auta, mutta tuntuu ihan petokselta, kun nyt ollaan poissa. Kaarlo on siinä suhteessa levollisempi — hän on mielellään täällä, niin että hän pääsee kuulemasta kaikkia sekä tyhmiä että ilkeitä valituksia ja syytöksiä, jotka tietysti taas pääsevät lentoon."

Useimmat, jotka noina onnettomina vuosina matkustivat ulkomailla, ovat kai kokeneet sitä samaa mitä tässä kirjeenotteessa lausutaan. Toiselta puolen poissaolija tunsi sisässään jonkunlaista velvollisuudentuntoa olla mukana kansansa keskellä kärsimässä ajan onnettomuutta, toiselta puolen hän nautti siitä että oli kaukana surkeasta eripuraisuudesta. Omituista on että näistä tunteista, jotka eri aikoina saattoivat vallata samankin henkilön, edellinen oli pysyvämpi kiihkoluontoisessa sisaressa, jälkimäinen maltillisemmassa veljessä.

Heinäkuulla Emilie palasikin kotia, mutta Kaarlo asettui Birkenwerderiin. Sieltä hän kävi Berlinissä, johon Kansallisteatterin arkkitehti O. Törnqvist (Tarjanne) oli tullut teatterin konemestarin Jaatisen kanssa tilaamaan koneita uutta teatteria varten ja jossa tähän aikaan oli muitakin, opintomatkalle lähteneitä, teatterin jäseniä (Jalmari Finne ja rva Olga Salo). Näitä koskee Kaarlon päiväämätön kirje, josta otamme seuraavaa:

"Rakas sisar! Teatteriasiat ovat kehittyneet paremmin kuin toivoin, sillä Törnqvist oli paljon tarmokkaampi ja asioihin perehtyneempi kuin aavistinkaan. Hartwig huijasi kauheasti, ja jos olisin ollut yksin, olisi hän puhunut minut pussiin. Mutta Törnqvist oli luja. — — Jaatista seurasi eräs näyttelijä, joka oli riitaantunut [Kaivohuoneella esiintyvän saksalaisen seurueen johtajan] Klossin kanssa ja sentähden palasi Berliniin. Tämä on ollut meille oikea auttaja hädässä. Hän on hankkinut Jaatiselle pääsön teattereihin ja vienyt Törnqvistin toiminimen luokse, joka on parempi kuin Hartwig. — — Finne oli hyvin käyttänyt aikaansa ja tehnyt reippaasti työtä. Olkoon että hänellä on puutteensa, mutta minä pidän hänestä sen palavan rakkauden tähden, jolla hän antautuu tehtäväänsä. — — — Olen aikonut ottaa Probekandidatin [Koeopettajan] ensimäiseksi uudeksi kappaleeksi. Eihän se ole mikään mestariteos, mutta pitää sentään paikkansa. — — Finne ei ollut ihastunut [Rostandin] L'Aiglon draamaan, eikä rva Salokaan, joka myöskin on tullut tänne. Kuumuus Parisissa oli ollut murhaava. — Voin aika hyvin, kylven ja noudatan dieettiä. Kaarlosi."

Ennen kun alamme kertomuksemme syyskauden toimesta, annamme tässä taas luettelon seurueen jäsenistä sekä tietoja heidän palkoistaan:

  Adolf Lindfors 5,200:- + l.([47] Rva Katri Rautio 4,200:-
  Benj. Leino 4,800:- + l. " Kirsi Suonio 2,600:-
  Axel Ahlberg 4,400:- + l. " Olga Salo 2,500:-
  Aleksi Rautio 4,200:- " Olga Leino 2,200:-
  Knut Weckman 4,100:- + l. " Mimmy Leino 1,900:-
  Kaarlo Halme 4,000;- + l. " Hilma Rantanen 1,800:-
  Emil Falck 3,000:- Nti Maiju Rängman 2,400:-
  Taavi Pesonen 3,000:- " Mimmi Lähteenoja 2,200:-
  Iisakki Lattu 2,500:- " Maria Wahlstedt 1,800:-
  Oskari Salo 2,500:- " Lilli Högdahl 1,600:-
  Hemmo Kallio 2,400:- " Tyyne Finne 1,500:-
  Otto Närhi 2,300:- " Alma Auer 1,200:-
  Kaarlo Keihäs 2,200:- " Cecilia Silén 1,600:-
  Evert Suonio 2,000:- (kuisk.)
  Pietari Alpo 1,600:-
  Eino Salmela 1,600:-
  Uuno Salmela 1,200:-
  J. Finne (ohjaaja) 2,600:-

Syyskausi alkoi (26/8) Murtovarkaudella y.m. ennen tunnetuilla näytelmillä. Ensimäinen uusi ohjelma tuli 21/9: K. Halmeen suomentama Otto Benzonin 1-näytöksinen näytelmä Sattumia ja Jalmari Finnen suomentama E. Brieux'n 3-näytöksinen draama Lapsi, edellinen henkevä puhelukohtaus lääkärin ja nuoren tytön välillä, jonka Halme ja rva Rantanen luontevasti esittivät, jälkimäinen aviodraama. Sen jälkeen tuli huomattavampi premiääri: 29/9 näyteltiin näet Santeri Ingmanin 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Lahjotusmailla, jolla oli tavallista suurempi menestys, se näet esitettiin 12 kertaa. Yleisön mielenkiinnon kappale herätti vähemmän taiteellisena luomana — sillä tekijä osotti tässäkin että hän lahjoiltaan on kertoja eikä jännittävän näytelmän sommittelija — kuin historiallisena kuvauksena, joka tarjosi jokaisen huomattavissa olevia vertauskohtia nykyisiin oloihin. Lukuisista henkilöistä oli Lindforsin rappiolle joutunut herrasmies, Koironen, luontehikkaimmin esitetty.

Lokakuulta on ensin mainittava, että 10/10 Kiven syntymäpäivänä (jota teatteri ei ennen ollut viettänyt) muistettiin runoilijaa esittämällä Lea, jona ensi kerran ja menestyksellisesti nti Högdahl esiintyi; jälkikappaleet olivat Saimaan rannalla ja Helsingissä uusi laulunäytelmä Uunin takana. — Toinen merkillisempi uutuus ilmestyi ohjelmistoon 19/10, nimittäin Jalmari Hahlin suomentama Gabriele d'Annunzion 4-näytöksinen draama Gioconda, jolla siis kuuluisa italialainen runoilija esitettiin suomalaiselle yleisölle. Syy siihen että kappale ei mennyt enemmän kuin 4 kertaa, oli yhtä hyvin tekijän kuin näyttelijäin, joiden yleensä oli vaikea havainnollisesti esittää sairaloisesti hermostuneita luonteita. Salo oli Settala, Katri Rautio hänen vaimonsa Silvia, nti Rängman Gioconda, Weckman Cosimo Dalbo, Leino mestari Gaddi ja Olga Leino Sironetta. — Tässä kuussa tehtiin pari pikaturneeta, joilla näyteltiin Viipurissa (12/10-14/10) Syteen taikka saveen (josta alempana enemmän) ja Luulosairas sekä Kullervo, kumpikin ohjelma kaksi kertaa, ja Lahdessa (15/10) edellinen ohjelma yhden kerran, sekä Turussa (27/10-29/10) Tukkijoella 3 kertaa.

Syteen taikka saveen oli Santeri Alkion kirjoittama 1-näytöksinen huvinäytelmä, joka Helsingissä esitettiin ensi kerran 2/11, saaden tunnustusta eräistä sattuvasti kuvatuista luonteista. — Syyskauden arvokkain ensi-ilta oli 9/11, jolloin näyteltiin Jalmari Finnen suomentama Goethen murhenäytelmä Egmont. Näyttämöllepano oli kappaleen arvoinen, ja esityskin osotti tunnollista työtä. Halme oli olennoltaan ja näöltään, jollei juuri henkevyydeltään, oivallinen Egmont ja Leino ankaran jylhä Alba; Ahlberg näytteli Wilhelm Vaitolijaa ja Weckman Ferdinandia; vihdoin oli nti Högdahl sangen viehättävä iki-ihanassa Klaaran osassa, joskaan hän ei täydelleen kohonnut tehtävänsä tasalle. Kansankohtauksia oli hartaasti harjotettu, joten ne menivät sujuvasti, vaikkeivät saavuttaneetkaan korkeinta taiteellista loistoa. Yleisön innostuksen nosti huippuunsa loppukohtaus, jonka ihanteellista tunnelmaa Beethovenin musiikki, filharmonisen orkesterin esittämänä, vielä ylensi. Kappale annettiin 9 kertaa, mikä todistaa kunniakasta menestystä. — Marraskuun lopulta mainittakoon, että Talonpojan ritarillisuus silloin uusittiin, ja esiintyi siinä nti Tompuri Santuzzana, näyttäen intohimoisessa osassa odottamatonta voimaa ja varmuutta.

Lauantaina l/12 oli Seurahuoneella suuret arpajaiset Suomalaisen kansakoulun ystävien hyväksi. Ohjelman päänumero oli Mozartin Taikahuilu, jossa esiintyivät rva Adée Leander-Flodin, italialainen laulaja Gandolfi, Taavi Pesonen, nti Alma Auer, nuori laulun harrastaja Ilmari Florell[48] y.m. Sama ooppera esitettiin sitte 3/12 Arkadiankin näyttämöllä suureksi ihastukseksi yleisölle. Kohta sen jälkeen seurasi ensi-ilta (5/12), jolloin näyteltiin B. Leinon suomentama Max Dreyerin 4-näytöksinen näytelmä Koeopettaja. Tämä kuvaus saksalaisesta koulumaailmasta, jossa kirkollis-konservativisen hengen ahdasmielisyys paljastetaan, tarjosi näyttelijöille kiitollisia tehtäviä. Ansiokkaassa esityksessä osallisista mainittakoon Salo — Fritz Heitman, Lindfors — rehtori, Närhi — Störmer, Weckman Benefeldt, Leino — vanha Heitman, rva Olga Leino — Fritzin kihlattu. — Saksalaisen uutuuden jälkeen tuli 12/12, syyskauden viimeisenä, ranskalainenkin, E. Pailleronin 3-näytöksinen huvinäytelmä Hiiri. Sen esittivät Ahlberg, nti Tyyne Finne, rvat Rautio, Suonio, Salo ja Mimmy Leino sujuvasti ja luontevasti, vaikkei kappaleella ollut pysyvää menestystä enemmän kuin edelliselläkään. Sitä suurempaa riemua herätti Charleyn täti uusittuna.

Johtokunnan kokouksessa 10/12 Bergbom ilmotti haluavansa lähteä muutamiksi viikoiksi ulkomaille, osaksi levähtääkseen, osaksi hankkiakseen dekorationeja uutta teatteria varten. Luultavasti matkusti hän yhdessä niitten näyttelijäin kanssa, jotka 17/12 ja 18/12 Pietarissa antoivat kaksi näytäntöä: Uunin takana ja Luulosairas sekä Tukkijoella. Sittemmin hän jatkoi Berliniin, josta hän 30/12 kirjoittaa sisarelleen:

"Aiskyloksen Orestes-trilogia teki unohtumattoman vaikutuksen. Jättiläismäinen runoelma tuli inhimilliseksi, ja vaikka esityksessä paikottain havaittiin liiaksi inhimillistä heikkoutta, oli runouden mahti siksi suuri, että se sai unohtamaan puutteellisuuden. Luonnollisesti näyttelijät, joskin tekivät parastaan, eivät kohonneet runoelman korkeuksiin, mutta Louise Dumont oli kuitenkin traagillisen jalo Klytamnestra ja eräs pieni tuntematon nainen näytteli Elektraa semmoisella tuskan ja kostonhimon voimalla, että hänellä epäilemättä on tulevaisuus avoinna. Vahinko että näyttämöllepano oli niin köyhä ja, mikä on pahempi, niin tyylitön. Suurenmoinen loppu lähenteli sentähden parodiaa."

"Wilbrandtin tekemä Aristofaneksen Lysistratan laitos on sangen sukkela, mutta aivan liiaksi modernisoitu. Kun spartalaisten lähettiläät puhuivat Münchenin murretta erotakseen atenalaisista, oltiin jo hyvä matka Kauniin Helenan parodiamaailmassa."

"Olen nähnyt aika sievän 'Weihnachts-Märchen' (joulusadun). 'Miten pikku Elsa kävi hakemassa Jesuslasta'. Irene Mendelin on saava sen mukailtavakseen. Luonnollisesti vasta ensi jouluksi." — —.

Eräästä myöhemmästä, päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että Bergbom oli ajatellut käydä Parisissakin, mutta huomasi hän ajan siksi liian lyhyeksi. Hän oli sairastanut influensaa ja tahtoi parannuttuaan ainoastaan nähdä Björnsonin Yli voimain, ennen kun lähti paluumatkalle.

Tammikuulta, jolloin tavallisina päivinä Kiven muistoksi näyteltiin Kullervo ja Topeliuksen muistoksi Anna Skrifvars ja Saaristossa, on mainittava yksi uusinto nimittäin Elinan surma, jossa nyt Katri Rautio esiintyi Kirsti Fleminginä ja Tyyne Finne Elinana, sekä yksi ohjelmistolle uusi kappale, Shakespearen Loppiaisilta, jolle päähenkilön mukaan oli annettu nimi Viola. Somasti näyttämölle pantuna ja vilkkaasti esitettynä ikiviehättävä huvinäytelmä menestyi hyvin. Tärkeimpien roolien esittäjät olivat: Ahlberg — Orsino herttua, nti Malm — Olivia, nti Högdahl — Viola, Lindfors — Topias Räihä, Kallio — Antreas Kälppäinen, Eino Salmela — hovimestari, Rautio — narri. Viola meni 8 kertaa.

Helmikuulla oli kaksi ensi-iltaa, joista ensimäinen (13/2) oli ehdottomasti merkillisempi. Silloin näyteltiin näet Elvira Willmanin suomentama Guiseppe Giacosan 4-näytöksinen näytelmä Niinkuin lehdet tuulessa. Tämä tosielämästä otettu perhedraama tarjosi näyttelijöillemme verrattomasti otollisempia ja kiitollisempia tehtäviä kuin syksyllä annettu Gioconda, ja samassa määrässä näytteleminenkin oli mieltäkiinnittävämpi. Oivallinen oli nti Högdahl Nennelenä, rva Salo äitipuolena, Weckman Tommy-poikana, Lindfors perheenisänä ja Rautio Massimona. Että kappale voitiin näytellä 7 kertaa, todistaa että se viehätti yleisöä enemmän kuin tavallisesti vieraat, uudenaikaiset kappaleet. Toinen, 4 kertaa esitetty, uutuus oli Pietari Alpon suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Juhannustulet 22/2. Siinä esiintyivät pääosissa Oskari Salo ja Katri Rautio; Leino näytteli preussilaista maalaispatruunaa, Tyyne Finne Trude-neitiä, muita mainitsematta.

Tämän jälkeen tuli sarja kotimaisia alkuteoksia, joista ensimäinen oli Eino Leinon 5-näytöksinen näytelmä prologineen Sota valosta, ensi-ilta 6/3. Teatteri oli pannut paljon työtä tämän Kalevalan ja raamatun ja ties minkä pohjalla rakennetun symbolistisen draaman esittämiseen. Laitokset ja puvut olivat komeat (pedonnaamareita oli tuotettu Berlinistä saakka ja arvattavasti oli Kalevan itsesäihkyvä miekkakin ulkomailta) ja näyttelijätkin puolestaan tekivät mahdollisensa, mutta kaikesta huolimatta oli näytelmän vaikutus sekava niinkuin sen sommittelukin. Esiintyjistä mainittakoon Ahlberg — Väinö, Halme — Ilmarinen, rva Rantanen — Louhi, nti Högdahl — Marjatta, Leino — Ruotus, rva Suonio — Ruoja, Rautio — Tapani reppuri. Vilkkaan fantasian luomana, lyyrillisen lennon kannattama kuvaelmasarja esitettiin 6 kertaa. — Lähinnä seurasi 20/3 ohjelma, joka käsitti 1-näytöksiset kappaleet: Kaarle Halmeen Mestari Garp, Tuokon suomentama Philippe Gillen kirjoittama J. Castén säveltämä operetti Sysikauppiaat ja F. v. Suppén säveltämä Tusina tyttöjä. Mestari Garp, tekijänsä kolmas näyttämöllä esitetty näytelmä, osotti edistystä ja oli sangen vaikuttava. Siinä näet todellisesti kuvattiin päähenkilön (Lindfors) sieluntaistelua, kun hänen tuli ratkaista, kumpi oli uhrattava: oman poikansa onni vai työväen puolesta esitetty palkankorotusvaatimus. Muuten mainittakoon vain että edellisessä operetissa oli Närhi poliisitoimiston sihteeri sekä rva Olga Leino ja Suonio sysikauppiaita. — Lastennäytäntönä annettiin 23/2 Uunin takana ja Lumikki — 13 Jalmari Finnen järjestämää kuvaelmaa Grimmin sadun mukaan. — Kotimaisten uutuuksien joukkoon on myöskin luettava Aleksis Kiven murhenäytelmän katkelma Cansio, joka 27/3 näyteltiin yhden kerran. Tämä aiheutui siitä että Suomalainen kirjailijaliitto oli 23/3 viettänyt ylioppilastalolla runoilijan muistojuhlan, ja oli Jalmari Finne sitä varten harjottanut ennen esittämättömän kappaleen. Koska näyttelevät olivat teatterin jäseniä, on luonnollista että koetettiin Canzion vaikutusta oikealtakin näyttämöltä. Esiintyjistä mainitsemme Salon Canziona, Tyyne Finnen morsiamena, Kallion Claudion palvelijana. — Viimeinen kotimainen alkuteos oli Jalmari Finnen 4-näytöksinen "komediaharjotelma" Juhana herttuan hovissa, ensi kerran 10/4. Vaatimattomasti esiintyvä, muodoltaan runomittainen näytelmä ei tarkottanut historiallisen todellisuuden palauttamista, vaan kuvasi se usean rakastavan parin keskinäisiä tunneseikkailuja ja ristiriitaisia suhteita muinaisen komedian malliin. Esitys oli kyllä reipasta, mutta kappale meni vain kolme kertaa.

Kevätkauden loistavin premiääri tuli kaikkein viimeiseksi — yksi niitä, joita on ollut tapana sanoa virstapatsaiksi näyttämömme edistyksen tiellä. Sofokleen Antigone näyteltiin ensi kerran 17/4. Tri Kaarlo Forsman (Koskimies) oli jo vuosia ennen suomentanut iki-ihanan murhenäytelmän, mutta mitä sen esittämiseen tulee, oli Bergbom odottanut aikaansa. Hienotuntoisen tyylikkäästi näyttämöllepantuna ja kaikella huolella harjotettuna, vieläpä Saint-Saénsin kauniin musiikin säestämänä oli draama melkoiselle osalle yleisöä aavistamaton, syvätunnelmallinen ilmestys antiikkisesta kauneusmaailmasta. Katri Rautio onnistui erittäin hyvin jalona, ylevähenkisenä Antigonena, Axel Ahlberg niinikään Kreonina. Nti Högdahl oli oiva kainona Ismenenä, samoin kuin Leino oli mahtava sokeana Teiresias-tietäjänä; Kallio esiintyi vartijana ja sanansaattajana, Halme Haimonin osassa. Ihastunut yleisö huusi ensi-iltana Bergbominkin esiin ja täytti salongin kaikkiaan 10 kertaa. Lähinnä viimeinen näytäntö oli varta vasten koulunuorisolle tarkotettu, ja viimeinen annettiin alennetuin hinnoin. —

"Antigone oli ihana harjotettavaksi", Bergbom kirjoittaa 2/5 nti Hanna Birkmanille, "ja menee tavalla, joka tuottaa kunniaa teatterille. Rva Rautio on runoelmalta saanut siivet, jotka hän tarvitsee kohotakseen siitä ahtaasta sovinnaisuudesta, joka muuten niin usein sitoo hänet, kun on ylöspäin noustava. Ahlbergillakin on siinä hyvä, jotkut sanovat parhain päivänsä."

Huhtikuun lopulla, samalla aikaa kun Antigonea näyteltiin Helsingissä, tehtiin pikaturnee Tampereelle ja Poriin. Kummassakin kaupungissa annettiin kaksi näytäntöä: Niinkuin lehdet tuulessa ja Juhannustulet. — Työkauden viimeinen näytäntö oli 27/5 (Tukkijoella).

Tänä keväänä oli teatterissa jälleen rettelöitä, jotka osaksi tulivat yleisönkin kuuluville, kun näet niiden johdosta sanomiin ilmestyi kysymyksiä ja selityksiä. Katsoen seikkaperäisen esityksen turhaksi, mainitsemme vain, että rettelöiden aiheena oli kysymys erinäisistä pykälistä näyttelijäin ja teatterin välisissä välikirjoissa sekä siitä että johtokunta oli päättänyt olla uusimatta välikirjaa erään näyttelijättären kanssa. Kun johtokunta oli neuvoskunnan hyväksymällä tavalla myöntynyt muutamiin näyttelijäin vaatimuksiin (esim. että kesäloma oli luettava kesäkuun 1 pstä elokuun 30 pvään), rauha palasi. Ainoastaan osaksi nämä rettelöt olivat syynä siihen, että seurueesta tänä keväänä erosivat: Kaarlo Halme, rva Hilma Rantanen, Uuno Salmela, Pietari Alpo sekä nti Maiju Rängman.

Tänä tilivuonna olivat tulot näytännöistä jälleen paljon pienemmät kuin edellisenä, jota paitse ei mitään apua kannattajilta peritty. Siitä johtui että tappio nousi 13,265:50 markkaan, ja voitiin siis ylijäämänä enää merkitä ainoastaan 4,167:62 mk. Siinä kokouksessa, syyskaudella, jolloin tilinpäätös esitettiin, valittiin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin: Kaarlo Bergbom, A. Almberg, E. Aspelin, O. E. Tudeer ja B. F. Godenhjelm, sekä varajäseniksi nti Emilie Bergbom ja E. N. Setälä. — Kannattajayhdistyksen neuvoskunnan jäseniksi valittiin rvt M. Eneberg, A. Stenroth ja H. Lilius, hrat P. Jamalainen, A. Renqvist, O. Törnqvist ja Edvin Castrén, sekä varajäseniksi rva H. Snellman ja hra Matti Äyräpää.

Näytäntöjä annettiin 171 ja niissä: 25 kertaa Tukkijoella; 12 Lahjotusmailla; 10 Egmont, Niinkuin lehdet tuulessa, Antigone; 9 Elinan surma; 8 Charleyn täti, Viola; 7 Lea, Uunin takana, Juhannustulet; 6 Kullervo, Syteen taikka saveen, Sota valosta; 5 Saimaan rannalla, Luulosairas; 4 Gioconda, Koeopettaja; 3 Papin perhe, Saaristossa, Juhana herttuan hovissa, Sabinitarten ryöstö, Rouva Suorasuu, Jeppe Niilonpoika, Porvari aatelismiehenä; 2 Ahab Israelin kuningas, Anna Skrifvars, Mestari Garp, Kristitty, Telefonissa, Talonpojan ritarillisuus, Lapsi, Saituri, Hiiri, Tusina tyttöjä; 1 Murtovarkaus, Roinilan talossa, Kihlaus, Lumikki, Canzio, Kustaa Vaasa, Mustalainen, Taistelujen väliajalla, Laululintunen, Taikahuilu, Yhdistysjuhla, Sattumia.

XXX.

Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään Suomen Kansallisteatteriksi. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi "kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut. Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.

Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta (pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi, vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä. Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia, jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu, kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo; mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan, saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.

Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s. Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten, jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä mielellään Elias Lönnrot, kun hän — kuitenkin hyvin harvoin — tuli Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita potilaita.

Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa, mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg, joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom, Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti "Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S. Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta, 390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi: K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O. Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää, ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle, pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin valmiista rakennuksesta näkyy.

Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen. Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.

Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan, pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten asiantuntijain hyväksymisen.

Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander (Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman, Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V. Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898 jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma, 200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu, "Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7 ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja), Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A. Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. —

Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto, jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää, ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja, tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J. Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi. Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta, Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset — niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla, että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia määräyksiä.

Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta. Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra Seb. Gripenberg, korkeimpana teknillisenä johtajana arkkitehti Onni Törnqvist (Tarjanne), jonka myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat, sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari Nestor L. Eskola. — Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.

O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia, edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10 voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8 erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko tonttia.

Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa yritystä ja — tehdä kiusaa!

Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3 1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y. Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit, jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että yhtiö — syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski, ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä — ei voinut olla antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on, että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen kaksi kokonaista vuotta.

Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa: toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka — yhteiseltä alaltaan noin 6,000 neliömetriä — ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan. — Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.

Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus, mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista: 1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät, selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan, jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä saada se kokonaan kumotuksi.

Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus, jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan, kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus, johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y. Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3 suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät, jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli, puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu — 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta. Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8 220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000 markkaan.

Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia, sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä, olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5 metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa; pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P. Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät, sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80 sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa harmaakivistä perusmuuria.

Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900 (viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana, rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan — aamuauringon kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen vihannuus taustana — suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä, huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti seuraavin sanoin:

    "'Jossa Suomen suuret laulumiehet,
    Väinämöisen vöihin vyötettyinä,
    Näillä Suomen soivilla sanoilla
    Sulokanteleita soittelevat!'

"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja asukoon siinä aina Suomen mieli!"

Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:

"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa, laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p. kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla, pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."

Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist (Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle, arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.

Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö seisoi paljain päin.

Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki yleisön kuultavaksi:

(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."

(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi! Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."

Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:

Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan, sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."

Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja kiitollisen tervehdyksensä."

Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon, kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"

Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.

Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua. Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona, ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio, arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon, lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä; piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m. maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000 markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I. Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta, suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää. Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902 alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa, huhtikuussa.

Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa. Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.

Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y:llä oli alkuaan käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000 suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000 mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000 mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.

Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim. johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi, huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt. Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan) tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka" tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y:n puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000 mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että — senaatti hyväksyisi hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään, kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina — miksi hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta 15 ensimäisenä vuotena. — Mutta ei tälläkään päästy kaikista rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V. Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.

Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran avattiin yleisölle.

Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi. Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta — he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa, oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi yöksi!" — "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"

Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan — sillä viimeinen se tositeossa oli:

— "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"

Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa, vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme taikka uskallamme sanoa."

Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa. Emiliellä oli tavan mukaan — vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900] oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä — suurempi kiire kotiin, ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin, joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten "hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet "jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.

Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta, alkaa seuraavin sanoin:

"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään, ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin', kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä, joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla, mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme — siitä olen vakuutettu — tässäkin asiassa."

Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin (arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli "yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että äitinsä.[50]

Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen huvinäytelmä Historiallinen linna, joka Parisissa oli loistavasti menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman — Barrois, Kallio — Colombin, Närhi — Gabriac sekä nti Lähteenoja — Chloe, Olga Salo — rva Baudoin ja Olga Leino — Géneviève huvittivat katsojia. — Lähinnä sen jälkeen seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen "liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita vaatimuksia. — Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili muutamina iltoina rva Kahilainen, esiintyen muun muassa pastorin rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli ja Paavo Ahlman[51] pastori Jussilainen. — Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä, Scapinin vehkeilyt, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät myöskin Falck — Argante, Närhi — Geronte, Kallio — Octave, Suonio — Leander, Tyyne Finne — Hyacinthe ja Olga Leino — Zerbinette. — Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilija Erkki Melartin oli näet, vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S:ssa). Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.

Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kipinä ja kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmä Heinäkuun helteessä. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen[52] kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. — Paljon suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4 jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun toiminta — niinkuin varsinkin alkupuolella — tuntui pitkäveteiseltä. Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat, joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana. Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11 — kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt, mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. — Joulukuulla ei enää tullut uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyi Iivari Kainulainen.[53] —

"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä, mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun lopulla.

Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille 15/12:

— "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen; hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi. Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla [todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy lujana, täytyy meidän kai myöntyä. — Niin uusi talo! Se on nyt melkein valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa, mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa? Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin; päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. — Ja nyt, hyvä loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia, toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava, vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi Emilie Bergbom."

Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme seuraavat rivit:

"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja rauhottanut kiihottuneita hermojani — sehän olikin matkani tarkotus. Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s. Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin, sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea. Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin, sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen toivo), mutta kyllä Yli voimain. — — En ole saanut bysantilaisia reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin ne saa toivomuksensa mukaisiksi. — — Kaarlosi."

Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.

Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin taiteellisestikin. — Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1 näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. — Uuden vuoden ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Merimiehet (ensi-ilta 17/1), jonka monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. — Toisena uutuutena tuli Björnstjerne Björnsonin Yli voimain 1:nen osa, A. B. Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin — B. Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina — hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle osalle yleisöä.

Niinkuin ennen on mainittu, oli Ida Aalberg lupautunut vierailemaan tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän, Kauppaneuvoksen härkä, ja näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia, Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. — Sillä aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2 Hugon syntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo. Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. —

Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa, kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun 5-näytöksinen murhenäytelmä Theodora. Jännityksellä yleisö oli odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä näyttelemistä seurattiin — olihan taituri- jollei mestariteoksen tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa. — Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmä Hän on Sysmästä. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän (Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto Tuulos, Paavo Ahlman, Jussi Snellman[54] y.m. Yleisö oli iltaansa sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.

Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä — Suomalaisen teatterin viimeiset näytännöt Arkadiassa. Molemmat tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz (3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden. Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière, Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen, ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi 30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja ensimäisestä miehuuskaudestaan. — Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa teatterin työstä ja olemassaolosta. —

Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt, että uuden talon avajaisjuhla oli vietettävä huhtikuun 9, Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä. Kuumeentapaisella innolla työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat yritystä vaikeuttaneet. — Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin, poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä. Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan, syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin, että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin — laitos, jonka tapaista ei oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan! Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan neuvosmiehen[55] tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W. Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este voitettu.

Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten häväistysten jälkivaikutuksista — ja niin päätettiin olla kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla ehdoilla kuin muut kansalaiset.[56] Muutoin päätettiin — pääsylippujen kysyntä kun oli tavattoman suuri — että juhlallisuus oli jaettava kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen, ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.

Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen, sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä. Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:

Edellinen näytäntö klo 5: J. H. Erkon juhlaa varten kirjoittama
3-näytöksinen runonäytelmä Pohjolan häät, johon Erkki Melartin on
musiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö — Benjamin Leino,
Suurseppo — Emil Falck, Ilmari — Oskari Salo, Lemminkäinen — Aarne
Riddelin, Lokka — Olga Salo, Anja — Helmi Tähtinen, Pellervo —
Aleksis Rautio, Immo — Iisakki Lattu, Louhi — Mimmi Lähteenoja, Turjo
— Adolf Lindfors, Iivo — Lilli Högdahl, Terhi — Alli Hilden, Rutjo
— Evert Suonio, Paturi — Eino Salmela, Osmotar — Naemi Kahilainen,
Aila — Elli Tompuri, Kaaso — Olga Poppius, Kave (näkijänainen) —
Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, Paavo
Ahlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia
(Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio,
Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä
(Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt),
Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (Katri
Rautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus),
Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman),
Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria,
Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.

Jälkimäinen näytäntö klo 8.15: Armas Järnefeltin säveltämä alkusoitto; Maamme-laulu (lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga Leino); Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi (lausuu Katri Rautio); Aleksis Kiven Lea (henkilöt: Sakeus — Emil Falck, Lea — Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas — Benjamin Leino, Aram — Oskari Salo, Ruben — Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin yhdistetyt mieskuorot Jean Sibeliuksen sävellyksen Tulen synty (sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu; R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z. Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli (Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).[57] —

Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."

Aamupäivältä pari seikkaa. — Vuotta ennen talvella oli jonkun lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen, ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko, joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.

Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb. Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius, antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. — Samalla asialla, kiitosta lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu, Y. Ahnger ja J. Finne.

Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista, hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa. Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin) rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista, uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei sentään liian suuri — ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni", kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta lämmin, koristukset — lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa — somat kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät säteilivät voitonriemusta. —

Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.

Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön innostus oli perin valtava" (U. S.).

Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi. Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea, joka nyt — Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana — niinkuin 33 vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn, jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu. Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:

    Taivas reikihin repesi,
    Ilma kaikki ikkunoihin,
    Kirposi tulikipuna,
    Suikahti puna soronen,
    Läpi läikkyi taivosista,
    Puhki pilvistä pirisi,
    Läpi taivahan yheksän,
    Halki kuuen kirjokannen.

Kalevalan taru tulen, valon synnystä — se on suomalainen muunnos Prometeustarinaa — oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä. Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja seisomaan noussut yleisö yhtyivät. — Ei ollut muuta kuin yksi mieli siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin Kansallisteatterin avajaiset!

Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille, arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K. Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. — Mainiompi muita hetkiä tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle, kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli vietetty. —

Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa. Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. — Sitten Ida Aalberg[61] jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella näyttämöllä. — Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa (viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia, ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa, Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen taideteokseksi.

Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin, joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes 16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.

Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän satavuotispäivänä Eliel ja Ida Aspelin-Haapkylä antoivat ensi parven lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on maalannut luonnon mukaan. Viktor Lounasmaa taasen lahjotti Oskari Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin Falkmanilla. Emil Wikström lupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin muistopatsasta.[62] Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat, jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjotti Kaarle Piilonen[63] (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.

Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella 1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja toimeenpano oli uskottuna neideille Olga Nordensvan ja Lydia Helin (Heliä). Samaa tarkotusta varten Hämäläisosakunta 1903 lahjotti 492 mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rva Elise Heintze (o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk matkastipendirahastoon. Vihdoin nti Betty Elfving teatterin valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä "Kaarlo Bergbomin aitio" aina olisi varattomien henkilöitten käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä, Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa. Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.

Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja. Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma. Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neidit Helmi Helenius, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota kyvyllään, ja Hanna Granfelt, jolla olisi ollut tulevaisuutta puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää johtivat laulutaiteilijan uralle.

Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaa Tukkijoella; 14 Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet; 9 Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät; 7 Merimiehet, Scapinin vehkeilyt, Myrsky; 6 Regina von Emmeritz; 5 Nummisuutarit, Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4 Murtovarkaus, Yö ja päivä, Pormestarin vaali, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi kesytetään; 3 Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma, Kihlaus, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler, Historiallinen linna, Yli voimain I; 2 Anna Liisa, Pukkisen pidot, Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä, Juhannustulet, Luulosairas, Erotaan pois; 1 Daniel Hjort, Hän on Sysmästä, Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.

XXXI.

Jo olemme usein nähneet Bergbom-sisarusten kirjeissään mainitsevan, että heidän teki mieli luopua rasittavasta toimestaan. Joka vuosi lisää hartioille sai sen luonnollisemmaksi, ja kun heidän perustamansa ja johtamansa laitos nyt viimein uuden talon kautta oli tullut erikoisella tavalla vahvistetuksi, näytti hetki entistä sopivammalta eroamiselle. Kun Bergbom ensimäisenä uutena kappaleena uudelle näyttämölle asetti Shakespearen Myrskyn, suuren runoilijan viimeisen, vertauskuvallisen näytelmän, missä tämä Prosperona jättää hyvästi elämäntyölleen, on sangen luultavaa, että hän sydämessään itseensä sovitti kuuluisat säkeet:

    Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
    Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
    Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
    Ylevät templit, tämä maankin pallo
    Eloineen kaikkinensa kerran raukee
    Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
    Oleeton harhahurmos. Sama kude
    On meissä kuin mik' unelmissa on.
    Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —

Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este kuin ennenkin — ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille samoin kuin hänen sisarelleen — sillä eihän siitä enään olisi voinut olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä — kohtalo oli määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.

Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla. Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun lopulla tapaamme hänet Berlinissä.[64] Siellä hänet saavutti surusanoma, että hänen ystävänsä Otto Florell oli kuollut kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. — Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:

"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi. Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä — olet toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."

Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita, varsinkin Shakespearen Henrik IV:ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan. Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että "laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää näkemättä.

Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä yllin kyllin". — Nähtyään Henrik IV:n hän kirjoittaa: "Olen hyvin iloinen että olen nähnyt Henrik IV:n kahdessa osastossa. Nyt voin hyvällä omallatunnolla esittää sen yhdessä. Ei niin että toinen osa (joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä, joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff. Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella Riddeliniä? Halmetta kaivataan." — Se kappale, joka sai Bergbomin jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9." Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.

Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor:n Puoliylhäisöä (Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m:me d'Ange). — Toinen uusi kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sanny Kortmanin koulu. Pikkukaupunki- ja kouluelämää oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan, ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen. Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena, nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. — Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Vetten yli, joka ensiksi näyteltiin Tampereella (11-12/10) ja Hämeenlinnassa (30/10), mutta Helsingissä 7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). — Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama Björnstjerne Björnsonin Yli voimain, 2:nen osa, joka ensi kerran näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin mahtavan vaikutuksen — eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B. Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana, Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4 kertaa. — Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino (nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin, etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".

Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmä Hyrrä.

Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. Rva Therese Hahl täytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas, uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä luettavaksi — osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen, suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa, oliko hän mitään muuta?" — "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi, mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60 syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin oli kevät".[65]

Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan. Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat siitä lähempiä tietoja. — Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla, jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin täyttämättä.

Ennen kun jatkamme kertomustamme teatterin toiminnasta, on tässä puhuttava eräästä, varsinkin muodollisesti tärkeästä muutoksesta laitoksen elämässä, joka juuri tähän aikaan tapahtui, se on Suomen Kansallisteatterin Osakeyhtiön perustamisesta. —

Katsoen siihen että Suomalaisen teatterin puku-, kirja- ja nuottivarastolla ei ollut laillista omistajaa sekä muistakin syistä oli jo syksyllä 1899 johtokunta ryhtynyt valmistaviin puuhiin, jotka tarkottivat osakeyhtiön perustamista, ja oli sen pyynnöstä silloinen laamanni Ernesti Forsman laatinut ehdotuksen yhtiöjärjestykseksi. Kumminkin oli jo muutettu uuteen taloon, kun teatterin kannattajat päättivät perustaa yllämainitulla nimellä osakeyhtiön, jonka tarkotuksena olisi "voimassapitää teatteria suomenkielistä näytelmätaidetta varten", ja joka olisi aivan erillään teatteritaloyhtiöstä. A. Almbergin (Jalava), A. Liliuksen (Listo), B. F. Godenhjelmin, Ivar Wilskmanin ja Eliel Aspelinin(-Haapkylän) 20 p. toukok. 1902 allekirjoittamasta anomuksesta senaatti 4 p. kesäk. vahvisti uuden yhtiön yhtiöjärjestyksen. Mainitut yhtiön perustajat, merkittyään itselleen yhteensä 14 osaketta, tarjosivat sitte Kansallisteatterin ystävien ostettavaksi 236 osaketta ä 100 mk.

Yhtiöjärjestyksen mukaan on yhtiön osakepääoma 50,000 mk, mutta voidaan lisätä 500,000 mkaan asti. Yhtiöjärjestyksen 3 §:n mukaan Suomalaisen teatterin kannattajat sekä tri Kaarlo Bergbom ja nti Bergbom luovuttivat yhtiölle teatterin koko irtaimiston, jonka arvo oli 50,000 mk, ja antoi yhtiö siitä 250 osakettaan jaettaviksi luovuttajain kesken siten että kukin kannattajista [lukuunotettiin kaikki, jotka viimeisenä kymmenenä vuotena 1893-1903 olivat teatteria kannattajina avustaneet] sai yhden osakkeen sekä tri ja nti Bergbom loput tasajakoon heidän välillään [kummallekin tuli 25].

Kun kaikki osakkeet oli tällä tavoin jaettu ja merkitty, pidettiin yhtiön perustava kokous 29 p. tammik. 1903, ja valittiin siinä hallintoneuvoston jäseniksi: B. Leino, S. Ingman (Ivalo), A. Lilius (Listo), rvt I. Hallsten ja T. Palmén, K. A. Brander (Paloheimo), rva K. Renqvist, W. Meurman (Liuksiala), nti Aini Nevander, A. Wiksten, nti E. Bergbom ja Onni Törnqvist (Tarjanne).

Yhtiön hallinnosta määräävät säännöt pääasiassa seuraavaa: Yhtiön asioita hoitavat hallintoneuvosto ja johtokunta. Hallintoneuvostossa on 12 jäsentä, jotka varsinainen yhtiökokous valitsee neljäksi vuodeksi. Hallintoneuvosto valitsee keskuudestaan joka varsinaisen yhtiökokouksen jälkeen puheenjohtajan sekä kokoontuu niin usein kuin asiat vaativat tai johtokunta sitä pyytää. Hallintoneuvoston asiana on: 1) ottaa ja erottaa teatterin johtaja; 2) valita johtokunnan muut jäsenet; 3) valvoa että teatteria ja sen taloutta hyvin ja tarkotuksenmukaisesti hoidetaan, sekä aika-ajoin toimituttaa teatterin irtaimiston tarkastus ja arvioiminen; 4) johtokunnan ehdotuksesta määrätä yhtiön omaisuudesta tehtävät poistot; 5) olla johtokunnalle neuvonantajana milloin asianhaarat sitä vaativat; ja 6) yhdessä johtokunnan kanssa päättää opintostipendien ja palkintojen antamisesta sekä suurempia kustannuksia kysyvistä toimenpiteistä, jotka saattavat olla tarpeen yhtiön tarkotuksen toteuttamiseksi.

Johtokunta, johonka kuuluu teatterin johtaja ynnä hallintoneuvoston yhdeksi tilivuodeksi kerrallaan valitsema määrä jäseniä ja varajäseniä, johtaa yhtiön toimintaa ja taloutta, kantaa ja vastaa yhtiön puolesta sekä puheenjohtajansa tai määräämänsä jäsenen kautta kirjoittaa yhtiön toiminimen "Suomen Kansallisteatterin Osake-yhtiö". Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajansa. Johtokunnan tehtävänä on sitä paitse: 1) ottaa ja erottaa teatterin näyttelijät ja palveluskunta sekä tehdä heidän kanssaan palvelusvälipuheet; 2) ottaa ja erottaa yhtiön rahastonhoitaja sekä muut talouden hoitoa varten ehkä tarvittavat henkilöt; 3) teettää luettelo yhtiön omaisuudesta sekä tehdä siihen tarpeelliset lisäykset ja hallintoneuvoston hyväksymät poistot; 4) kutsua kokoon yhtiökokoukset; 5) antaa varsinaiselle yhtiökokoukselle kertomus yhtiön toiminnasta edellisenä tilivuotena sekä rahastonhoitajan laatima tilinpäätös samalta ajalta ynnä tilintarkastajain lausunto heidän toimittamastaan tarkastuksesta. Äänestyksessä on kullakin osakkaalla ääniä seuraavan asteikon mukaan:

       1 osake antaa 1 äänen
     2-3 osaketta " 2 ääntä
     4-6 " " 3 "
    7-10 " " 4 "
   11-16 " " 5 "
   17-25 " " 6 "

Jokaisesta sen yli menevästä täydestä kymmenestä osakkeesta tulee lisäksi yksi ääni, kuitenkin niin, että kukaan älköön äänestäkö enemmällä kuin yhdellä kymmenesosalla kokouksessa edustettujen äänten koko määrästä. Äänioikeutta ei saa valtuusmiehen kautta käyttää.[66]

Seuraavana päivänä (30/1) hallintoneuvosto piti ensimäisen kokouksensa.
Siinä määrättiin johtokunnan jäsenten luku, johtaja K. Bergbom siihen
luettuna, viideksi ja varajäsenten kahdeksi ja valittiin edellisiksi:
A. Almberg (Jalava), O. E. Tudeer, Eliel Aspelin(-Haapkylä) ja B. F.
Godenhjelm sekä jälkimäisiksi nti E. Bergbom ja S. Ingman (Ivalo).[67]
— Sittemmin valitsi johtokunta keskuudestaan puheenjohtajaksi
Almbergin, varapuheenjohtajaksi Aspelinin.

Tavallista varhemmin, 9/1, tuli uudella vuodella ensimäinen uutuus, V. Andelinin suomentama C. Haddon Chambers'in 4-näytöksinen huvinäytelmä Kyynelten hirmuvalta, joka hra ja rva Suonion, Olga Leinon, Weckmanin, Salmelan y.m. näyttelemänä, meni kolme kertaa. Toinen uusi kappale oli J. Snellmanin suomentama Holbergin huvinäytelmä Mestari Gert eli lörpöttelevä parturi, jonka pääroolin Knut Weckman esitti erittäin luontevasti. Sen ensi-ilta oli 23/1. Merkillisempi tuttavuus yleisölle oli kumminkin 28/1 ensi kerran näytelty E. Humperdinckin satuooppera Hänsel ja Gretel, jonka (A. Wetten sepittämät) sanat Irene Mendelin oli suomentanut. Arvokas, wagnerilaiseen tyyliin luotu sävelteos, joka kotimaassaan oli saavuttanut yleisen suosion, suoritettiin erittäin tyydyttävästi, vaikka esiintyjät enimmäkseen olivat puhenäyttämön jäseniä. Siten olivat sekä laulun että näyttelemisen puolesta hyvin viehättäviä Alma Auer — Hänsel ja Olga Leino — Gretel; ja kiitosta ansaitsivat myöskin Otto Närhi — isä Petter, nti Signe Liljeqvist — äiti, Hanna Granfelt — Nukkumatti ja päivän poika sekä Aleksis Rautio — noita. Orkesteria johti Juho Leino. Kappale meni kuusi kertaa.

Alkuvuoden tilapäänäytännöistä mainittakoon, että Topeliuksen päivänä 14/1 näyteltiin Regina von Emmeritz Lilli Högdahl nimiroolissa (samoin 13/4 näytelmän 50-vuotismuistoksi) ja Runebergin päivänä 5/2 Salamiin kuninkaat Kirsti Suonio Tekmessana sekä että 7/2 Axel Ahlbergin 25-vuotisen näyttelijänäolon muistoksi ja hänen hyväkseen annettiin Elämä on unelma ja 14/2 B. Leinon täyttäessä 50 vuotta Papin perhe Olga Poppius Hannana. — Muutoin on helmikuulta huomioonotettava kaksi kotimaista uutuutta: Toinen Santeri Ingmanin (Ivalo) historiallinen, 4-näytöksinen näytelmä Kustaa Eerikinpoika ja toinen nti Elvira Willmanin 5-näytöksinen näytelmä Lyyli. Kustaa Eerikinpoika, joka laadultaan enemmän oli sarja kuvaelmia kuin draamallisesti yhtenäisen, jännittävän toiminnan kuvaus, meni ensi kerran 11/2 herättämättä suurempaa mielenkiintoa. Nimiroolissa, prinssinä, Salo onnistui aika hyvin; rva Olga Salo oli Sigrid Vaasa, Lindfors Kustaan kansleri Lauri Olavinpoika, rva Olga Leino mierolaistyttö Anita, rva Katri Rautio Axinia, venäläisen ruhtinaan tytär, värikkäin kaikista esiintyjistä j.n.e. Näyttämöllepano oli komea ja pyysi korvata sisällisen viehätyksen puutetta. Aivan toisenlainen menestys oli Lyylillä, jonka ensi-ilta oli 25/2. Miten vanha ja usein käsitelty kappaleen aihe olikaan, oli nuori tekijä erittäin todellisin piirtein kuvannut alhaissäätyisen tytön joutumista onnettomuuteen kurjan viettelijän kautta, niin että näytelmä vaikutti elämän voimalla. Nimirooli oli nti Högdahlilla, Lyylin vanhemmat Olga Salo ja Lattu, perheen naapureita nti Lähteenoja, neidit Malm ja Auer y.m., Weckman oli Birger, viettelijä. Näiden näyttelijäin ansiokas esitys puolestaan selittää, että näytelmä meni 10 kertaa. Samassa kappaleessa esiintyi ensi kerran Eero Kilpi[68] (Allisena).

Maaliskuun alussa tuli kolmas kotimainen alkuteos, nimittäin Juhani Ahon Panu, jonka ensi-iltaa 6/3 oli uteliaasti odotettu. Samanniminen romaani oli kuitenkin saanut liian suuren menestyksen, että sen toiminta näyttämölle asetettuna olisi voinut täysin tyydyttää. Näytelmän suppeampi muoto oli tietenkin pakottanut jättämään pois niin paljo siitä, mikä romaanissa oli herättänyt suurinta mielenkiintoa ja viehätystä, ja toiselta puolen oli ollut mahdotonta muuttaa toiminta niin kiinteästi kehittyväksi kuin draama vaatii. Huolimatta yksityisistä erinomaisen vaikuttavista kohtauksista näytelmä siis ei ollut vapaa heikkouksista, jotka säännöllisesti huomataan eepillisten kertomusten "dramatiseerauksissa". Esityksellä oli osaksi suuriakin ansioita, ja mainittakoon, että B. Leino oli Panu, Närhi Reita, Kallio Jouko, Salo pappi. Näyttämöllepano oli erittäin huolellinen, ja oli muun muassa Eero Järnefelt viimeistä näytöstä varten maalannut suurenmoisen, savolaisen vaaramaiseman.

Näytelmäänsä sepittäessä Aho oli, niinkuin säilyneistä kirjeistä näkyy, neuvotellut Bergbomin kanssa, ja monessa kohden hän oli noudattanut tämän neuvoa. Koska siis Panu on jollei viimeinen niin ainakin viimeisiä kotimaisia draamoja, joiden syntyyn Bergbom on vaikuttanut, tahdomme kauniina todistuksena siitä tavasta, millä hän kohteli kirjailijoita, tähän ottaa seuraavat rivit 13/3 päivätystä kirjeestä, jossa Aho vaimonsa ja omasta puolestaan kiittää Bergbom-sisaruksia Panun harjotuksien ja näyttämöllepanon ajasta:

— — "Aulius, jolla olette toteuttanut tekijän ehkä monestikin vähäpätöisiä päähänpistoja, luottamus, jota olette meille rajattomasti osoittanut, on meitä sekä hämmästyttänyt että ihastuttanut.

"Kyllähän sen jo ennenkin tiesin, millä lämmöllä olette kotimaisia näytelmäkirjailijoita suosinut, heitä neuvoin ja töin avustaessanne, mutta en ole vielä tähän saakka näin silmästä silmään nähnyt sitä vaatimattomuutta ja epäitsekästä asiaan innostumista, jonka nyt olen nähnyt olevan johtavana voimana toiminnassanne.

"En uskalla 'Panun' merkitystä teatterin kannalta juuri miksikään arvostella. Mutta omaan itseeni, omaan kehitykseeni nähden en voi sen merkitystä kyllin suureksi arvata. Jos voin jatkaa nyt alottamaani suuntaan, niin voin sen tehdä ainoastaan sen opin nojalla, jossa olen saanut harjoituksien aikana Kaarlo Bergbomin luona olla. Tietämättään on hän antanut minulle neuvon toisensa perästä, terottanut silmääni ja aistiani kehittänyt.

"Eikähän koko tätä Panua olisi olemassa ilman häntä — en olisi uskaltanut sitä yrittääkään ilman sitä kehoitusta, jonka häneltä sain. Kaikesta tästä opista ja avustuksesta olen täydestä sydämestäni kiitollinen!

"Erityisesti pyytää vaimoni vielä esiintuoda neiti Emilie Bergbomille ilmauksen syvimmästä sympatiastaan.

Maaliskuun viimeinen uutuus oli I. Latun suomentama M. Gorkin 4-näytöksinen näytelmä Pikkuporvareita; ensi-ilta 18/3. Mieltäkiinnittävä kuvaus venäläisestä elämästä näyteltiin harvinaisen hyvin. Esiintyjät kilpailivat keskenään luodessaan kukin esitettävästään luonteesta mahdollisimman todellisen kuvan. Parhaiten onnistuivat Lindfors — Bessenjonov, Lattu — Petshinin, Närhi — Teterev ja Katri Rautio — Helena Nikolajevna, mutta kiitosta saivat ja ansaitsivat muutkin, niinkuin Olga Salo — Tatjana, Weckman — Pjotr, nti Tähtinen — Polja y.m. Ettei kappale kuitenkaan mennyt useammin kuin neljä kertaa, siihen oli kai syynä sen pessimistinen laatu ja tunnelma. Aika oli niin synkkä, ettei ollut halua enempään alakuloisuuteen. Muutoin on mainittava, että näytelmä oli jo syksyllä harjotettu, mutta oli esittäminen ollut lykättävä, syystä että sensuuri silloin kieltäytyi antamasta näyttelemislupaa.

Huhtikuulla lisääntyi ohjelmisto usealla uudella kappaleella. Ensimäinen niistä oli Hemmo Kallion tekemä, 2-osainen näytelmä Pärttylin yö, jossa esitettiin vanhoja itäsuomalaisia kansantapoja lauluineen, leikkeineen ja tansseineen. Tekijä oli saanut kyhäelmänsä ainekset J. Häyhän julkaisemasta kertomuksesta, miten Rautjärvellä ennen Pärttylin yötä vietettiin, ja oli viehätys siis enemmän etnografista kuin taiteellista laadultaan. Poikkeuksen siitä tekivät sentään Otto Kotilaisen laatimat sävelmät — yksin-, duetto- ja köörilauluja — joiden omintakeinen, voimakas luonne herätti asiantuntijainkin huomiota. — Toinen pikku uutuus oli Giacosan 1-näytöksinen, Elvira Willmanin suomentama näytelmä Sydämen oikeudet. Se annettiin yhdessä uusitun Lemmen leikin kanssa Adolf Lindforsin hyväksi 8/4. Lyhyen, tärisyttävän aviodraaman näyttelivät Lindfors ja rva Rautio vaikuttavasti, joskin toiminta itse asiassa on ehkä liian jännitetty ja hermostunut. — Jos Gorkin Pikkuporvareita oli synkkä kuvaus ihmiselämästä, niin oli sitä tuskin vähemmän 15/4 ensi kerran näytelty B. Leinon suomentama H. Heyermansin 4-näytöksinen näytelmä Siunauksen toivo, jossa kuvataan hollantilaista merimies- ja kalastajaelämää ja sen riippuvaisuutta sydämettömistä laivanvarustajista. Tässäkin oli esitys sangen hyvää taikka tyydyttävää. Siten oli nti Lähteenojan köyhä kalastajaleski erittäin todellinen alistuvassa vaatimattomuudessaan; hänen poikiaan Gertiä ja Barentia näyttivät Riddelin ja Mikko Gestrin, joista jälkimäinen ensi kerran esiintyi vaativammassa osassa. Muista mainitsemme nti Högdahlin Jonana sekä Raution, Pesosen ja Latun oivallisina kalastajatyyppeinä. — Viimeinen uutuus tässä kuussa oli Arvid Järnefeltin 5-näytöksinen näytelmä Orjan oppi, joka ensi kerran näyteltiin 22/4. Tämä draama on aiheeltaan ja tarkotusperältään sama kappale kuin seitsemän vuotta myöhemmin, keväällä 1910, nimellä Titus erittäin suuren menestyksen saanut näytelmä. Orjan opillakin oli melkoinen menestys, mutta ei läheskään samanlainen kuin mainitulla uudistuksella. Arvostelijasta (W. Söderhjelm Valvojassa) tendenssi siinä oli liiaksi esiintyvä, niin ettei katsoja ottanut uskoakseen Titus-keisarissa tapahtuvan muutoksen todellisuutta. Toiselta puolen oli teoksella hyviäkin draamallisia ominaisuuksia, vilkas vuoropuhelu ja jännittäviä kohtauksia, jotka aistikkaan näyttämöllepanon kanssa selittävät sen hetkellisen vaikutuksen. Titusta näytteli Axel Ahlberg, nti Högdahl Berenikeä, Kallio (niinkuin 7 vuotta myöhemminkin) Lysimakosta. Näytelmä meni neljä kertaa.

Toukokuultakin on vielä kolme uutta kappaletta merkittävänä. Vapunpäivänä annettiin näet ensi kerran B. Leinon suomentama Hedvig von Numersin 2-näytöksinen laulunäytelmä Vapunpäivänä (På gröna lund) ja Larin Kyöstin kirjoittama ja O. Merikannon säveltämä 1-näytöksinen laulunäytelmä Juhannustulilla, jotka molemmat varsinkin laulujen tähden herättivät mieltymystä. Esiintyjistä mainittakoon vain Suonio — Bellman, Weckman — Kustaa III ja B. Leino — Bengt Lidner. Viimeinen uutuus oli 20/5 ensi-iltansa nähnyt B. Leinon suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen huvinäytelmä Kylmää vettä, joka nauratti katsojia parina iltana. Pääroolissa esiintyivät hra ja rva Suonio ja nti Helenius. — Kevätkauden viimeinen näytäntö oli 1/6, toisena helluntaipäivänä, jolloin annettiin Tukkijoella "teatterista eroavien hyväksi".

Oli siis lopussa ensimäinen näytäntökausi, joka kokonaan oli kulunut uudessa talossa, mutta sen tulokset olivat kaikkea muuta kuin tyydyttävät. Tulot näytännöistä olivat tosin noin 5,000 mk suuremmat kuin edellisenä vuonna (jos näet luetaan pois avajaisjuhla) ja osakemaksuja oli sitä paitse kannettu 13,760 mk, mutta kuitenkin nousi vajaus 34,729:20 markkaan. Totta kyllä tämä ei ollut mikään yllätys johtokunnalle, mutta aseman arveluttavuus ei sentään ollut vähempi. Selittääksemme niitä oloja, joihin taidelaitos oli muutoksen kautta joutunut, otamme tähän pääosan siitä valtioavun hakemuksesta,[69] jonka esittäminen hallitukselle oli ollut "Kansallisteatterin Osakeyhtiön johtokunnan" ensimäinen tehtävä, kun se helmikuulla oli ottanut jatkaakseen "Suomalaisen teatterin johtokunnan" tointa.

[Kun anomuksen alussa oli kiitetty siitä runsaasta avustuksesta, joka oli tehnyt uuden talon rakentamisen ja siihen muuttamisen mahdolliseksi, jatkettiin:] "Se ilo ja tyydytys, jonka tämä tapahtuma — luottelematta uskallamme sen sanoa — on herättänyt koko kansassamme, ei kumminkaan ole voinut haihduttaa Teatterin johtavien henkilöitten ja lähimpäin ystäväin huolia laitoksen toimeentulosta uusissa oloissa. Päinvastoin on puolen vuoden kokemus osottanut, että laitosta ei voida ylläpitää niillä tuloilla, jotka tähän asti ovat olleet tarjona. Tämän selvittämiseksi pyydämme saada alamaisuudessa esiintuoda seuraavaa:

"Ensiksi on merkille pantava, että muutettaessa vanhasta talosta uuteen suurin osa koristuksia ja muutakin kalustoa on huomattu — syystä kun alkuaan ovat paljon pienempää näyttämöä varten valmistetut — joko tykkänään kelvottomiksi taikka mahdollisiksi käyttää vasta sitten kun ovat tarpeen mukaan korjatut ja uudistetut. Tästä johtuu, että vanhatkin, Teatterin pysyvään ohjelmistoon kuuluvat näytelmäkappaleet tullakseen uudella näyttämöllä esitellyiksi vaativat melkein yhtä suuria kustannuksia kuin aivan uudet. Täydestä syystä johtokuntaa voisi moittia, jos se viimeiseen hetkeen olisi jättänyt tästä asiasta huolehtimisen. Sitä se ei olekaan tehnyt, vaan oli kyllä uutta taloa suunniteltaessa huomioonotettu, että tarpeellisen runsas, eri aikakausia ja kansoja edustava koristusvarasto on luettava teatteritalon välttämättömään irtaimistoon ja sen nojassa myöskin, kun alamainen anomus rakennusta varten tehtiin, 60,000 mk arvioitu puheena olevaksi menoksi. Kumminkin on itse teatterirakennus vaatinut niin paljon, että mainitusta, kokonaisenaankin tarpeeseen katsoen liian alhaisesta määrästä todellisuudessa ainoastaan 27,000 mk on uusiin koristuksiin käytetty. Sen lisäksi on hankittu koristuksia 15,000 mkan edestä, josta summasta vastaiseksi yksityiset henkilöt ovat sitoutuneet takaamaan. Mutta niinkuin myötäseuraavasta liitteestä näkyy, tarvitsee Teatteri vieläkin melkoisen joukon koristuksia sekä muita näyttämöesineitä, ennen kun sen varasto on sillä kannalla, että se voi ei ainoastaan ylläpitää vanhaa klassillista ohjelmistoaan, vaan myöskin ilman tavattomia kustannuksia rikastuttaa sitä uusilla näytelmillä, ja on tämä tarve niin ahdistava, että pääasiassa sen syyksi on luettava, että Teatteri viime syyskaudella ei ole voinut ohjelmistoon nähden täysin täyttää tehtäväänsä.

"Toiseksi on toimeentulo uudessa talossa huolestuttava, jopa epätoivoinenkin sen kautta, että erinäiset välttämättömät kustannukset, joista tärkein ja tuntuvin on itse vuokra, siellä nousevat paljon isommiksi kuin vanhassa (vuokra tekee nyt 22,000 mk 6,000 vastaan Arkadiateatterissa) ilman että tulot voivat suhteellisesti kohota, ennen kun kentiesi pitkien aikojen päästä, jolloin kaupungin suomalainen väestö on niin karttunut, että se saattaa lakkaamatta täyttää avaran huoneen. Kun tämän ohella pidetään silmällä, että Suomen Kansallisteatterilla, niinkuin hyvin on tunnettu, ei ole läheskään samassa määrässä kuin esimerkiksi täkäläisellä ruotsalaisella mahdollisuutta saada uusia koulutettuja näyttelijöitä muualta, vaan että sen yhä täytyy alusta aikain kasvattaa taiteilijansa, niin on ymmärrettävissä, että siitäkin syntyvät menot, päinvastoin että ne uudessa talossa supistuisivat, osottavat taipumusta kasvamaan samassa määrässä kuin yleisön oikeutetut vaatimukset taiteelliseen koulutukseen nähden enenevät. Tähän saakka saadun kokemuksen perustuksella on, kuten tähän liitetty kuluvan näytäntövuoden tulo- ja menoarvio lähemmin osottaa, laskettu, että Teatteri, toimien nykyisissä uusissa oloissa ja edelleenkin nauttien sekä Teidän Keisarillisen Majesteettinne kerta kaikkiaan suomaa 24,000 markan suuruista vuotista valtioapua että sitä kolmeksi vuodeksi kerraltaan myönnettyä 8,000 markan lisäapua, joka loppuu tämän vuoden päättyessä, tulee tuottamaan vuotuista tappiota 40,000 markkaa, joiden korvaamiseksi laitoksella ei ole muuta tiedossa kuin vastaperustetun Suomen Kansallisteatterin osakeyhtiön tähän saakka merkitty osake-pääoma, joka on suoritettava tämän ja tulevan vuoden kuluessa ja tekee kummaltakin vuodelta 12,500 markkaa. Mitä seuraaviin vuosiin tulee, on vain olemassa hurskas toivo, että Teatterin suosijat eivät kieltäydy avustamasta laitosta merkitsemällä uusia osakkeita."

Näin esitettyjen perusteiden nojalla johtokunta pyysi, että laitokselle myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 markkaa niitä kustannuksia varten, jotka muutto uuteen taloon aiheutti, sekä 25,000 markan vuotuinen lisäys entiseen 32,000 markan valtioapuun, kumminkin niin, että tämä lisäys laskettaisiin kesäkuusta 1902.

Niinkuin tästä näkyy, oli jouduttu ojasta allikkoon, ja miltä tämä tuntui Bergbom-sisaruksista, on helppo arvata, kun ajattelee kuinka usein he olivat (Emilien kirjeet sen todistavat) valittaneet, että teatterin oli pakko yhä uudestaan vedota yleisön uhraavaisuuteen. Nykyään oli semmoinen turvautuminen kansalaisten auliuteen sitä vaikeampi, kun laitoksen suosijat ja ystävät juurikään olivat uhranneet melkoisia määriä itse rakennukseen ja sen sisustamiseen sekä Kansallisteatterin osakeyhtiön perustamiseen, ja nämä suosijat ja ystävät, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat ne samat, jotka jo kymmeniä vuosia ennen olivat avustuksellaan ylläpitäneet teatteria. Totta tosiaan olisi heidän jo pitänyt päästä vapaiksi tuosta verotuksesta, semminkin kun nuoremmissa huomattiin ylen vähän halua ottaa osaa rasitukseen. Sitä paitse täytyi tästä lähtien laskea vuotuinen vajaus niin suureksi, että avustus yleisön puolelta oli oleva entistä kolme kertaa suurempi, jos tahdottiin pelastaa laitos vararikosta.

Johtajan käsiä sitovan ja mieltä painavan taloudellisen ahdingon ohella oli vielä toinenkin seikka, joka teki Bergbomin ja hänen sisarensa aseman tuskalliseksi. Tarkotamme sitä että kirovuosien yleinen sekasorto ja haluttomuus pyytääkään ymmärtää, saatikka kunnioittaa toisin ajattelevia valtiolliselta alalta oli levinnyt kulkurielämäänkin ja saastuttanut sen pyyteillä, joiden perusaate oli tuo tunnettu itsekäs: otez vous en que je m'y mette (väistykää tieltä, että minä pääsen paikallenne)! Yhteisharrastuksen sijaan tuli parjaava, pahansuova, hajaannusta aikaansaava kritiikki ja vehkeileminen, jonka päämääränä oli, niinkuin tositapahtumat räikeästi osottivat, joko väkisin taikka salaa valmistetulla yllätyksellä syrjäyttää kansallisten sivistyslaitosten perustajat ja entiset johtomiehet ja asettaa omia puoluelaisia sijaan. Mitä Kansallisteatteriin tulee, ei se suinkaan saanut olla rauhotettu ala, jolle noita pyyteitä ei olisi ulotettu, eikä sen vanhaa johtajaa säästetty letkauksilta ja loukkauksilta, joilla tahdottiin saada hänet ymmärtämään, että hänen oli aika erota. Vähät siitä että hän oli teatterin perustanut ja luonut. Olihan ilmeistä, että hän ei enää pystynyt tehtäväänsä, ja koska hän ei tyydyttänyt "taiteellisen yleisön" vaatimuksia, tuli hänen pitemmittä mutkitta jättää paikkansa nuoremmille kyvyille!

Todistuksena mainitsemme muutamia piirteitä niistä arvosteluista, joita lähinnä tarkotamme. — Kun Lindfors oli harjottanut joitakin kappaleita, niin arvostelija kiittää niitä parhaiksi näytteiksi ohjaajataiteesta mitä hän oli teatterissa nähnyt. Kun nti Lilli Högdahlia ylistetään hänen ensimäisistä rooleistaan, lisätään että hänen valitettavasti on mahdoton kehittyä niin huonon johdon alla. Valitus ettei oppilaille anneta mitään opetusta uudistuu alituisesti. He eivät muka saa mitään muuta opetusta kuin "sen minkä stateeraaminen ja muutamille jo aika suurienkin osien näytteleminen tuottavat". Teatterikoulu on paikalla perustettava, muuten "ei Kansallisteatterille kunnian kukko laula" —- "onhan aivan absurdia että oppilaita on eikä heille anneta opetusta" — arvostelija ihailee "heidän tarmokkaisuuttaan, jonka avulla he näin epäsuotuisissa olosuhteissa työskennellen ovat niinkin korkean taiteellisen kannan saavuttaneet". Kun teatteri on muuttanut uuteen taloon, arvostelija ei voi ajatella onnellisempaa asemaa hyvien näytelmien esittämiselle, valtioapu on varsin tuntuva ja ellei se riitä, niin "ei liene mitään epäilystä etteikö saada lisää, jota paitse kansan käsi on aina karttuisa". "Kuitenkin on paljon arvokasta uudemmasta ohjelmistosta jäänyt esittämättä", ainoastaan vanhaa annetaan ja se ilman taiteellisuutta — "mitä taiteellisempaan yleisöön tulee, niin ei voi vaatia, että me ikämme voimme tulla toimeen Murtovarkaudella ja Kauppaneuvoksen härällä" (!). Teatterissa ei tehdä työtä, laitos on vajonnut työttömyyteen. Eikä teatteri tutustuta yleisöä suomalaisen draaman uutuuksiin, "mikä kuitenkin pitäisi olla sille mieluisa velvollisuus (!)".[70] Ei tehdä mitään kielen parantamiseksi j.n.e. Lopuksi merkittäköön, että teatterille uskollisen yleisön suosiota ivallisesti verrataan "laitosta ympäröiväksi uhrisavuksi" — arvostelija on siis sydämistynyt siitä, etteivät kaikki halveksineet kansallista näyttämöämme niinkuin hän itse.

Mutta kysyttänee: ilkeydet sikseen, eikö teatterilla ollut puutteita? Epäilemättä oli siinä paljon puutteellista — sen olisi Bergbom milloin tahansa tunnustanut. Mikä arvosteluissa oli loukkaava, oli kaiken selittäminen pahimpaan päin, silmien ummistaminen oloihin vaikuttaville tosiasioille, huonosti kätketty katkeruus. — Jos lyhyesti tarkastamme yllämainituita muistutuksia, niin tiedämme jo edellisestä, että puhe teatterin onnellisesta taloudellisesta tilasta oli aivan väärä ja että ahdingosta johtuva mahdottomuus hankkia tarpeellisia koristuksia esti erinäisten kappalten ottamista ohjelmistoon (niin esim. Shakespearen Henrik IV:n, jonka Bergbom kesällä oli näyteltäväksi valmistanut). Alituinen rahanpuute oli tietysti myöskin pääsyynä siihen, että teatterikoulu yhä oli perustamatta, mutta silti käytettiin opetukseen, jota etupäässä nti Kaarola Avellan sekä hänen ohellaan muutkin yksityisesti antoivat, vuosittain noin 3,000 (1901-02 yli 7,000, mutta 1902-03 — rahan puutteesta — taas alle 3,000) markkaa. Tätä opetusta oli kai kiittäminen oppilaiden edistyksestä (eikä vaan heidän "tarmokkaisuuttaan"), mutta siitä arvostelija ei ole mitään tietävinään. Entä ohjelmisto! Mikä on se teatteri, jolta ei monta ansiokasta näytelmää jää esittämättä? Suurissa maailmankaupungeissa saadaan kyllä useimmat nähdä, mutta niissä ne jakaantuvat eri teattereille, niin että toinen ottaa ohjelmistoonsa toisen, toinen toisen. Mitä ohjelmiston rikkauteen ja monipuolisuuteen tulee, ei Kansallisteatterilla Bergbomin aikana ollut syytä peljätä vertailua mihinkään yksityiseen teatteriin tahansa. Ja aina sitä olikin ennen kiitetty ahkerasta työstä. Ja nytkin näemme erään toisen arvostelijan (W. Söderhjelmin Valvojassa) kirjoittavan tähän tapaan: "Epäilemättä on syy siihen, että näytteleminen usein jättää toivomuksille niin paljon tilaa, etsittävä siitä valitettavasta seikasta, että aina täytyy harjottaa uusia kappaleita ja että samat näyttelijät hengästyksissään rientävät toisesta tehtävästä toiseen." Ja vihdoin kieli, jonka parantamiseksi muka ei tehty mitään! Eikö teatteri ollut eri aikoina palvelukseensa ottanut toisen toisensa jälkeen parhaimpia kielentuntijoita, kielimiehiä ja runoilijoita, mutta säännöllisesti he olivat luopuneet tehtävästään saamatta mitään mainittavaa aikaan. Mitä johtaja siihen voi, että teatteriin ei näyttelijöiksi ilmottaunut oppilaita, joiden kirjallinen sivistys olisi tehnyt opettajille mahdolliseksi kohottaa heidän kielenkäyttönsä mallikelpoiseksi!

Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan — vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut — tämä näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan! Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille tai sille — sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. — Kaarlo Bergbom jäi siis vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta, pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin, menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en minä voisi sitä tehdä."

Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin neitsyt; 12 Tukkijoella; 10 Sanny Kortmanin koulu, Lyyli; 8 Regina von Emmeritz; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5 Aino, Panu, Kuningas Lear; 4 Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin yö, Orjan oppi, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3 Hyrrä, Juhannustulilla, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma, Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2 Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin perhe Scapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki, Kylmää vettä; 1 Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa, Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen oikeudet.

XXXII.

Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan toukokuun alussa — luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä ("lauvantaina" — arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia, Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja Melisande". — (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) — — "Voit kirjoittaa Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä kirjoitan sitä ennen." —

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu ainoastaan näkemistään siellä:

"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä. Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla, niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.

"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta — emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä. Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.

"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra, Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain 'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?

"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa
Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa.
Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."

"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän [Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys, niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja — no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.

"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.

"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen. Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".

Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta: "Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole, mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.

"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin ilmottaa asian poliisille.

"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa. Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset. Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä. Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani olin hyvin ansainnut (!)" — "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p. olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin (hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p. Münchenissä. — Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä. Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. — Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p. kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen (verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina — siis kahden vuorokauden päästä! — kun vierasta ei alkanut näkyä, meni isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää, mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14 p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin, että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis saattamaan Emilietä, jolle — nyt jo 69 vuotta täyttäneelle — pitkä matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä Ospedale di Sant' Andrea.[71]

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille, joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi. Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka 85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi kestänyt — "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä, ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat, mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät. Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi). Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! — Sittemmin puhuminen kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt, että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria, Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati", Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona. Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna, kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä kohdannut.

Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat, ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa paikassa hyljätty — tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin "vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava. Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja. Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan, ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden loppuun asti teatteritoimen johtajaksi Jalmari Finnen, joka jo 7 vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet (30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen 4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi). Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa [opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin." Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin 5-näytöksinen huvinäytelmä Professori Crampton, 18/9 J. E. Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä Maria Magdalasta ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen Pohjalla. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin Kaarlo Bergbom täytti 60 vuotta, toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla, joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R. Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja Mariena esiintyi Ida Basilier-Magelsen, joka varta vasten oli juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57 vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta, jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. — Toinenkin muinoisia oopperatähtiämme, Alma Fohström-Rohde, oli kaukaisesta kodistaan tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä, vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan, Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen "Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". — Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". — Juhlasta lähetettiin tri Bergbomille seuraava sähkösanoma:

    "Hopeoita hapsillesi
    Kylväissä elosi illan
    Näät Sä kuinka työsi he'elmät
    Luonehet on suuren sillan,
    Joka yhdistävä kansan,
    Suomalaiset, vanhat, nuoret,
    Valonlieden ympärille
    Taiteen lämpölähtehille
    Asunnoihin, joista Sulle
    Monin kerroin kaivatulle
    Tänäpäivänä pyhänä
    Kiitos kaikuu kirkkahinna
    Syömmen pohjasta syvästä."

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A. Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä Onnen Pekan matka (28/10), joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11 kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O. Mannisen etevästi suomentama Molièren Oppineita naisia (11/11) sitä vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä. Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin 3-näytöksinen Kuolema (2/12), jota varten Jean Sibelius oli säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi. Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen 5-näytöksisen näytelmän, Hemming Gad, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen kelpo työtä. — Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt, huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli uskallettu toivoakaan. —

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. — Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri"; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi, että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä, mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista — muun muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni — ei heitä suuresti ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan. Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33 vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän viheliäisyyttä. — Itse he viettivät juhlapäivän pienillä kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat ja kirjeet kotimaasta.

Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. — Matkalla Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa, "hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas, että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim. 27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia, huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen; ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." — Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille [kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa hädässä ja surussa. — Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin. Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella. Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella; viime viikolla päinvastoin." — —

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk (tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu, siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan' nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on liian vanha — edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' — mutta se, joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana, kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti, että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. — — Erittäin näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten 'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta, että itse Eino Leino — joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan, vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria vastaan — antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin — 500 markkaa!" — —

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie 19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat — katkeraa ja raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella; lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen muistoansa." —

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon, joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen neuvottelun varaan — se on tammikuun loppuun. — — "Tahtoohan Finne olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

— "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä, kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa 'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada, että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.] Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L. ei pettänyt." — Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:

    "Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen,
    Mahtavan henkesi työstä on huomen
    Syntymämaallesi koituva kerran.
    Nukkuos rauhassa Herran."

Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia", niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat. Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia — ennen hän oli ollut sitä vastaan — ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen, jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:

"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä ollut sangen reipas. — Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon toisten puheesta, etten voi käsittää että saksalainen yleisö olisi siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään. Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä käynnillä." —

Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta 9 p. helmik.

Kaksi päivää ennen, 7/2, Emilie Bergbom oli täyttänyt 70 vuotta. Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:

    Olla mulla kultakannel hellä,
    Nyt sen kunniaksi Suomen naisen,
    jalon, uurastavan, uhraavaisen
    Kielin kaikin täytyis värähdellä.

    Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä?
    Mistä tapaa toisen hänen laisen:
    ilon valmisti — ja muut ne sai sen,
    toisten ratto ain' on sydämellä.

    Vuodet vierii, hän on silti sama.
    Parhaimpia harrastuksiamme
    empimättä tukevi hän aina;

    runotarten hengen nuorentama
    käsi hellä taiteen tarhassamme,
    taivaan lähettämä kallis laina.

Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat päätöksensä toukokuun lopussa.

Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle ikäviä vastoinkäymisiä. —

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat. Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli Runebergin 101:nen syntymäpäivä, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan. Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös, että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B. Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä entisissä rooleissaan. — Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä Sisar Beatrice, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin 8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen, Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän Paolo ja Francesca 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin näytelmän Rhodon valtias 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari Armas ja Maikki Järnefeltin toimeenpanemaa oopperanäytäntöä, joissa Wagnerin Tannhäuser esitettiin suurella menestyksellä. Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta — kevätlukukauden kolmas — nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A. Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä Avioeron selkkaukset. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. — Uusintona on samalta kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60 vuotta oli kulunut Minna Canthin syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se nyt herättänyt erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F. Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä Blanchette, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona oivallisia. — Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta. Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl — Oberon, nti Helenius — Titania, Olga Leino — Puck, Lindfors — Pulma. Merkittävä on, että kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin 2-näytöksinen huvinäytelmä Herra Valtuusmies, 6/5, ja Anni Levanderin suomentama J. Echegarayn Armoton arvostelija, 20/5. Edellisessä kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen, ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt. Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava — toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää esitystä kuin entiset samantapaiset.

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan. Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena (ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon) syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan, mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli sopivia opettajavoimia. — Jalmari Finnen eroamisen johdosta lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta", hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin 7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä — turhaan kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen — jo ennen toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa, Adolf Lindforsin ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen Anton Franckin. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se — kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk, laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

    164 näytäntöä à 1,000 …. 164,000
    Valtioapu ……………. 32,000
    Kenraalikuvernöörin kautta 4,000
    Osakemaksuja …………. 15,500 212,500
    Vajaus 27,500
                                 Summa 240,000

    Palkat ……….. 98,000
    Palkkiot ……… 18,000
    Opetus ……….. 8,000
    Tekijäpalkkiot … 7,000
    Suomennokset ….. 2,000
    Kirjasto ……… 3,000
    Puvusto ………. 5,000
    Dekorationit ….. 5,000
    Päiväkustannukset. 20,000
    Vuokra ……….. 22,000
    Valaistus ja lämpö 21,000
    Statistit …….. 6,000
    Musiikki ……… 8,000
    Ilmotukset ……. 5,000
    Huonekaluja …… 2,000
    Resetit ………. 6,000
    Korkoja ………. 1,000
    Kaikenlaisiin …. 3,000
                Summa 240,000

Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua, toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu, lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta, niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan luopuneet! — Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri Ivar Wilskman, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri Reinhold Lagus.

Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea, miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi, rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa. Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10 p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat, että mieltymys oopperaan oli entisellään — eikä kumma, sillä kovin vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa, kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset — joihin Kajanuksen puolelta vielä liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen puhekappaleita ja oopperoita) — saivat johtokunnan periaatteelliselta kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä. Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja 1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen, loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee, oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se, että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.

Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos, että Antti Jalava, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E. Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin näytäntöihin.

Näytäntöjä annettiin 154[76] ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen Pekan matka; 10 Tukkijoella; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7 Lyyli, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 Kuolema, Pohjalla; 5 Nummisuutarit, Hemming Gad, Hannele. Kesäyön unelma, Oppineita naisia; 4 Regina von Emmeritz, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3 Herra Valtuusmies, Rhodon valtias, Juhannustulilla, Professori Crampton; 2 Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa, Paolo ja Francesca, Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 Murtovarkaus, Salamiin kuninkaat, Kylmää vettä, Sirkka.

XXXIII.

Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie — miten olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin — ei epäillyt seurata häntä. Nti Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:

— "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna, mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. — Muuten mainitaan kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV:n esittämistä, jollei Ida Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli sovittu. — Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin uljaasti U. S:ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs, jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."

Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan, luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen, "ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." — Tuskin sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin; mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla on seurauksensa? — Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan salamurha."

Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa sisarukset viipyivät 18:een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti viehättäneen ainakaan Emilietä:

— "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa. Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei sovi tänne — siinä koko kaupunki!" — Seuraus olikin, että sisarukset pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti Kleopatraa varten."

Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."

Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen, joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa. Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan — tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä olisi saanut mitään aikaan.

Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus, Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin Eljas Erkon suomentama Ibsenin Kummittelijoita. Tämä kappale, joka 1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta näyttelijää, nti Hilda Martin[77] ja Aapo Pihlajamäki,[78] saisi ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. — Toisenlainen menestys oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa luonteen veitikkamaisuuteen.

Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20 ja 22 p. Mainio laulajattaremme Alma Fohström-Rohde oli näet tullut Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä, samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.

Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan 4-näytöksinen kansannäytelmä Nuori luotsi, joka esitettiin ensi kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono, vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina. Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä Kultainen talja.

Synkkä aviorikosdraama, jossa huomattiin toisiinsa sekaantuneena ranskalaisia ja Ibseniläisiä vaikutuksia, näyteltiin vain kahtena iltana. (Ohimennen huomautettakoon, että 17/10 näytettäessä Gorkin Pikkuporvareja oli runoilija itse saapuvilla.) — Viides uutuus oli sekin taas kotimainen ja niinkuin Nuori luotsi Yrjö Weijolan tekemä, 3-näytöksinen ilveily Nuoruus ja hulluus, ensi-ilta 28/10. Tämä vallaton, hyvin naturalistisilla piirteillä höystetty kuvaus ylioppilaselämästä näyteltiin 9 kertaa, jonka paremmin selittänee aiheen kotimaisuus kuin mikään taiteellinen ansiopuoli — ihme vain ettei tekijän esimerkkiä ole noudatettu. Tietysti oli esitys asianmukaisesti vilkas ja repäisevä. — Tämän ensi-illan jälkeen seurasi 29/10 Taavi Pesosen viime ilta, hän kun esiintyen rovastina Kuopion takana jätti hyvästi teatterille ja yleisölle. Pesonen oli seurueen vanhimpia jäseniä, joka kolmena vuosikymmenenä oli kestänyt kaikki tuulet ja tuiskut, joskin samalla nauttinut harvemmat päivänpaisteiset hetket. Suurta mainetta hän ei ollut saanut, mutta, vaatimaton kun oli, hän oli tyytynyt siihen vilpittömään myötätuntoon, jota häneltä ei milloinkaan oltu kielletty. Sillä sekä pienemmissä lauluosissa että koomillisissa tehtävissä hänen luontaiset lahjansa, miellyttävä lauluääni ja lystillinen huumori, aina vaikuttivat siihen osaan yleisöä, joka teatterilta pyytää enemmän hupia kuin korkeata taidetta. Jäähyväisiltana olivat suosionosotukset katsomon puolelta erittäin lämpimiä.

Kuudes uusi kappale esitettiin ensi kerran 10/11, nimittäin Irene Mendelinin suomentama Otto Ludwigin murhenäytelmä Makkabealaiset. Nerokkaan, aitodraamallisen runoilijan pääteoksena oli tämä näytelmä kauvan ollut Bergbomin mielessä ohjelmistoon otettavana. Näyttämöllepano olikin huolella toimitettu ja kaunis, niinikään harjotukseen työtä pantu; mutta vaikka esitys siten oli sangen tyydyttävä, ei draamalla ollut suurempaa menestystä — se meni vain 4 kertaa. Roolijaosta mainittakoon, että Salo oli Judah ja rva Rautio Lea. — Pääsyy siihen ettei etevä näytelmä täyttänyt useampia huoneita oli kai se, että juuri tähän aikaan (4:n ja 18:n päivän välillä) Ida Aalberg esiintyi Kansallisteatterissa sarjassa vierailunäytäntöjä saksalaisen näyttelijäseurueen kanssa, näytellen sitten myöskin kolmena iltana (23/11-27/11) kansallisen näyttämön vieraana Schillerin Maria Stuartissa. Emme tarvitse sanoa että taiteilijatar käyttäessään äidinkieltään oli tavallisten lämpimien suosionosotusten esineenä.

Joulukuulla ei tullut mitään uutuutta, mutta paitse Sudermannin Johannes-näytelmän esittämistä 2/12 rva Raution 25-vuotisen näyttelijäjuhlan johdosta, on erityisesti mainittava Daniel Hjortin uusinnos. Se näyteltiin ensi kerran 6/12 valtiopäivien avajaisten kunniaksi. Näyttämöllepanoa varten Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat koristusmaalaajan kanssa käyneet Turussa, saadakseen uusia aiheita koristuksiin, ja muutenkin oli esitys sekä ulkoasultaan että roolijaon puolesta uusittua. Nimiroolissa nähtiin nuori Kilpi, jonka tapa käsittää tehtävää sai täyden tunnustuksen, joskin hänen voimansa olivat riittämättömät; nti Lähteenoja oli kostonhimoinen Katri, nti Helenius Sigrid j.n.e. Näytelmä meni kaikkiaan 8 kertaa, ja esiintyi siinä helmikuulla Kaarle Halme vieraana.

Koska helposti saattaisi luulla, että Bergbom-sisarusten into oli laimentunut ja että he olivat väsyneet uutta ja entistä parempaa harrastamaan, otamme tähän yhden Emilien viimeisiä kirjeitä nti Elfvingille. Kirjoitettuna Daniel Hjortin johdosta se todistaa, että asianlaita oli päinvastainen, samalla kuin se muutenkin valaisee oloja:

(Helsingissä 16/10). "Rakas Betty! Jälleen minä tulen ja pyydän Sinua, Betty hyvä, tekemään meille palveluksen. Olemme ajatelleet nyt syksyllä ottaa esiin Daniel Hjortin ja hauskaa olisi voida sisustaa suuri sali tyylin puolesta niin uskollisesti kuin mahdollista. Tiedätkö onko nyt linnaa uudistettaessa löydetty joku piirustus vanhasta salista? Onko olemassa mitään kuvia muinoisen ajan huoneista? Onko kenties joku huone semmoiseksi uudistettu kuin se oli Juhana herttuan aikana? Jos muistat, niin tapahtuu kaksi näytöstä Turunlinnan isossa salissa, ja hupaista olisi, jos ilman liian suuria kustannuksia, voisi esiin loihtia [sen] kuvan menneiltä päiviltä. — Tuletkohan tänne, armahin ystävä? Hauskaa olisi, jos vielä kerran saisimme pitää sinut täällä pitemmän ajan. Kaarlo voi sangen hyvin, mutta terve hän ei sentään ole, sillä puhelukyky on vielä hyvin puutteellinen, usein kovin huono; hän tulee niin ylen helposti hämilleen, ja silloin hän ei tapaa sanoja, joita hän tahtoo lausua. Hän on kuitenkin voinut hoitaa teatteria — luonnollisesti ei niinkuin ennen, mutta sittekin niin että on toimeen tultu. Hyvin toivomme kumminkin, että tämä viimeinen vuotemme loppuisi; kuka sitten tulee johtoon, on vielä tietymätöntä. — Täällä kotona voimme jotenkin hyvin; Täti tulee tosin yhä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi, mutta kuitenkin hän jaksaa lukea ja tehdä työtä aamusta iltaan. Valtiollinen levottomuus tekee niin äärettömän surulliseksi ja masentuneeksi, ja minun on vaikea olla vieraitten ihmisten kanssa. Kaikki valheet, kaikki parjaus ja kaikki häväistys, jota luullaan oltavan oikeutetut heittämään lähimmäisiään kohtaan, tekee mielen katkeraksi ja äkäiseksi: en voi enkä tahdo olla yhdessä alhaisten, valheellisten parjaajain kanssa, ja sen tähden en mene mihinkään, vaan aika kuluu kotona ja teatterissa. Rakas Betty, mikä on tämän kaiken loppu oleva! Jumala auttakoon meitä ja antakoon rauhaa ja lepoa levottomille, taisteleville mielillemme; minusta kaikki nyt on epätoivoisempaa kuin koskaan, vaikka näyttääkin valoisammalta. Hyvästi, rakas ystävä! Tiedän kyllä että autat meitä Turunlinnan asiassa, jos taidat; jollet voi tietoja antaa, niin ilmota meille se. Kaikkien kotona olevien lämpimimmät terveiset toimittaa sinulle täten vanha ystäväsi Emilie."

Toisista kirjeistä nähdään, että nti Elfving antoikin tietoja, että sisarukset, niinkuin jo on mainittu, tekivät tutkimusmatkan Turkuun, että siellä teatteria varten jäljennettiin "Kurjen tuoli" y.m. Edelleen Betty Elfving marraskuulla kävi Helsingissä vanhojen ystäviensä luona, joihin myöskin 86-vuotias "Täti", rva Sanmark, kuului. Tämä joka myöskin, niinkuin Emilie, viimeiseen saakka oli kirjeenvaihdossa turkulaisen ystävänsä kanssa, mainitsee Kaarlon puhekyvystä, että hän ei voisi tulla toimeen, jollei hänellä olisi Emilie "tulkkina" — toisin sanoen: sisar ymmärsi hänen puhettaan paremmin kuin kukaan muu ja puhui tarpeen tullen hänen puolestaan. Mutta huolimatta siitä että miten kuten tultiin toimeen, oli selvä asia että tämä oli sisarusten viimeinen työkausi teatterissa, ja marraskuulla (6/11) he jo lopullisesti johtokunnalle ilmottivatkin, että he ensi keväänä, näytäntökauden päättyessä, eroaisivat. Ilmotus tehtiin niin varhain, jotta olisi aikaa tiedustella uutta johtajaa. Mihin päätökseen siinä kohden tultiin, on mainittava luvun lopussa. — Yhteydessä edellisen kanssa on sanottava, että Kaarlo loppukesästä alkaen myöskin puuhasi Johannes Linnankosken suurta huomiota herättäneen näytelmän, Ikuisen taistelun, esittämistä. Hän lyhenteli sitä näyttämöä varten ja vaihtoi kirjeitä tekijän kanssa tästä asiasta. Luultavasti yrityksen monet vaikeudet lopulta pakottivat hänet luopumaan aikeestaan.

Ennen kun jatketaan kertomusta teatterin toimesta, on tässä merkittävä, että teatterikoulu vihdoin avattiin tammikuun keskivaiheilla (16/1). Jo keväällä 1904 oli neuvottelu koulun järjestyksestä ja säännöistä vienyt siihen tulokseen, että laitos oli, niinkuin on tapa sanoa, olemassa paperilla, mutta sen toteuttaminen syksyllä kävi kuitenkin mahdottomaksi. Hallintoneuvosto hyväksyi tosin menosäännön, 7,000-8,000 markan muodossa; mutta opettajain saanti näyttäytyi kovin vaikeaksi. Lopulta sovittiin niin, että maisteri V. Tarkiainen, joka syksyllä oleskeli Kööpenhaminassa perehtyäkseen näyttelijänalkujen opetukseen sikäläisessä Kunink. teatterissa, otettiin koulun johtajaksi ja samalla fonetiikan, draamallisen kirjallisuuden ja näytelmätaiteen opettajaksi, sekä että Adolf Lindfors otettiin opettajaksi rooliharjotuksessa ja rva Katri Rautio plastiikassa. Näiden opettajien lisäksi tuli sittemmin vielä lehtori Emil Genetz lausunnossa ja maisteri Heikki Klemetti laulussa. Toiminnan alkaessa oli koulussa 6 oppilasta.

Alkuvuoden kansalliset muistopäivät vietettiin Nummisuutarien, Prinsessa Ruususen ja Ei voi näytelmäin esittämisellä. Keskimäinen näistä kappaleista, Helmi Helenius prinsessana, ilmestyi uusittuna ja tuli oikein kassakappaleeksi. Se meni 16 kertaa, mikä olisi omansa ihmetyttämään, jollei mainittaisi että Erkki Melartin oli säveltänyt uuden musiikin satunäytelmään sekä muistettaisi, että Helsinki on oikea koulujen kaupunki; 6 näytäntöä annettiin alennetuin hinnoin. — Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta oli 18/1, Irene Mendelinin suomentama Sudermannin 4-näytöksinen huvinäytelmä Perhostaistelu, jolla oli heikko menestys, ja toinen 27/1, Kaarlo Forsmanin (Koskimies) suomentama Sofokleen murhenäytelmä Kuningas Oidipos. Maailmankuulun draaman esittäminen suomalaisella näyttämöllä on, samoin kuin ennen Antigoneen, merkkitapauksena pidettävä. Näyttämöllepano ja näytteleminenkin oli sangen suuria vaatimuksia tyydyttävä. Axel Ahlberg oli arvokas, vaikuttava Oidipos, Katri Rautio niinikään onnistunut Jokaste, ja Adolf Lindfors oli muita taiteellisemmin muovaellut tietäjän, Teiresiaan hahmon; Falck sekä neidit Lilli Högdahl ja Helmi Helenius edustivat vuorolausunnallaan kuoroa. Näytelmä meni 4 kertaa. — Kolmas uutuus, J. Snellmanin suomentama Wilhelm Kragin 3-näytöksinen näytelmä Viimeinen päivä (8/2) ei menestynyt paremmin kuin Sudermannin äsken mainittu; sitä vastoin saavutti melkoisen suosion H. Weckmanin suomentama I. Potapenkon 4-näytöksinen, teräväpiirteinen, rappeutunutta venäläistä sukua kuvaava draama Pelastus, joka näyteltiin 6 kertaa, ensiksi 15/2. Esiintyjistä ovat ensi sijassa mainittavat Lindfors — Platon Platonovitsch, Lilli Högdahl — Marja, rva Salo — Julia Platonowna ja Knut Weckman — Rotislaw Sandalow.

Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion 3-näytöksinen näytelmä Kauppaneuvoksen kuoltua ja 31/3 Kasimir Leinon 5-näytöksinen näytelmä Lehtolapsi, joista ei toinen enemmän kuin toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen ei ollut vailla useita ansiopuolia.

Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille, joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle, joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme niihin sentään lähemmin kajoa.

Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta, sillä sen 30 p. teatteri vietti Kaarlo ja Emilie Bergbomin erojaisjuhlaa, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi, arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille luojille.[79] Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien kuvat. Juhla — päivä oli sunnuntai — oli alkava klo 2 i.p., ja silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat, Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle; neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. — Siinä juhlan ensimäinen osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa — josta näyttämön hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät — esiintyi ikäänkuin taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä, jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos, Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia, rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen, lapsineen — ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä, kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella. Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet. Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen runon — näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin — niin olivat säkeet soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen väreihin, eikä silloin

— ollut sitä urosta eikä kassan kantajata, kenen syäntä ei sulannut; itki nuoret, itki vanhat.

Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen "Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita — kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty 2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin historian aikaansaamiseksi. — Kaunis, sydämellinen juhla päättyi Maamme-lauluun.[80] —

Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell — ainoa kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco Pragan 3-näytöksinen näytelmä Halleluja ja 27/5 niinikään ainoan kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen perhenäytelmä Perheen toivo. Saman ajan varsinainen taiteellinen merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä) Ida Aalbergin vierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui, että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin. Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie — syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon seuraavaa. Se kesti klo 8:sta 1/2 12:een saakka. Teatteri oli täydempi kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina — Ida Aalberg, Kustaa Aadolf — Axel Ahlberg, Hieronymus — B. Leino, Larsson — Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman (Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta: "Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia, vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. — Kaarlo oli toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia, ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".

Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250 uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista, mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta seuraavana näytäntökautena.

Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että tri Jalmari Hahlin kanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1 pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijä Eino Salmela. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.

Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaa Prinsessa Ruusunen; 12 Nuoruus ja hulluus; 11 Romeo ja Julia; 8 Daniel Hjort; 6 Pelastus; 5 Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi: 4 Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi, Makkabealaiset, Kuningas Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3 Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen kuoltua, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt, Wilhelm Tell; 2 Lea, Ei voi, Kultainen talja, Viimeinen päivä, Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1 Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen toivo, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on unelma, Myrsky.

XXXIV.

Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä — tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa — niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ — jota kansa sanoo kovimmaksi — kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti — sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta — harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia — erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.

Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa, mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä, vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille. Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi, muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa. Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian, suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut, "ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä, että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään, ja jälleen — itse 70-vuotiaana — hoitanut häntä kovan taudin aikana. Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa, jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!

Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28 p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen hengähdyksensä.

Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka "Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen, Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z. Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen) muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta, kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle, missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin. Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui O. E. Tudeer sen puolesta:

"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat — niinkuin näytti tyhjästä — suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin. Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla; rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet, joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.

"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet, korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä kodin.

"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen kansallisen kehityksen syntysanat.

"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen välillä, — vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme, että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota Emilie Bergbom siinä piti vireillä.

Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja loppusäkeet:

Tuvastamme tuohus sammui, päivä pirtistä pakeni! — Ei nyt ukset ulvahtele, siltalaudat lausahtele tuon on tuttumme tulosta, emon kultaisen kulusta. — — — — — — — — — — Kiitos sulle neuvoistasi, kiitos kasvatuksestasi, kiitos uhrauksistasi, kiitos kaikesta hyvästä, kaunihista, kallihista, mit olet meille antanunna, emomme jalo, ylevä, tytär suuri Suomi-äidin!

Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa — "Heitä onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. — Heissä oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. — Heitä onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta voittajina!"

Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär "nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".

Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää, että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.

Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava, että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p. Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset: rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen tekijälle".[82] — Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]

Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko, tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden, kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan marseljeesia." — Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen, että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa, mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell' taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"

Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista, eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille. Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen kaupunkia.

Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan teatterista? — "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.

Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa, mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos. Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja oli, siitä ei ole tietoa saatu.

Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan, joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman uneksi.

Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin. Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A. Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti, sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:

"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse ei enää koskaan ole meitä kohtaava.

"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen suurtyön ensimäisiä ehtoja. — Kansallinen näyttämö on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.

"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää. Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi valo.

"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi. Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin, jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton — ja tämä puute painoi häntä, hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa — ja ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin sujuvasti ja vaivatta.

"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille, pysyvään voittoon.

"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. — Mutta toisellakin tavalla hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset turhat ja usein turmelevat huvituksensa.

"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana — se oli hänen runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä päämäärän, totta kyllä — niinkuin jo on sanottu — nerollisella kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.

"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän, jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä, kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt kansalleen.

"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]

Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen. Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:

"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.

"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan sydämissä.

"'Ja tämän maineen kirkkahan sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaalleen armaalle kuin morsiolle, äidille hän kaikki uhriks' kantoi; näin saavutti hän suuruuden.'"

Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin
Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:

    Päivän kirkkautena paistoit
    Isänmaalle, taiteen teille
    Suuren sielus aarteet annoit,
    Herkän henkes lahjat meille.

Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit, suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on kunnioittaminen.

Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.

Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa graniittia, ja on siinä kirjoitus: Kaarlo ja Emilie Bergbom. Jalustalla luetaan: Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta kansalaisilta.[85]

Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia — Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! — en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että joku mukana ollut siihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." — "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" — Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka — kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.

Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus — joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt — on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.

Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat — niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.

Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin ohjelmisto. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman kansallinen, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille — ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli kirjallisesti arvokas, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. — Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään — he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän — ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni — tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta — niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) — jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte taiteelliseen työhön, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, totuuden etsintää ja taiteen kunnioitusta. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] — Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten, runoilijan kunnioittamisena sekä historiallisen värin ja yleensä oikean tyylin tavottelemisena, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu hänen (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta — sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi olla kulttuurielämäämme edustava laitos. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. — Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että uhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista — pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta — se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'

— "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'

— "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös — ja hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'

"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut turhaan mennyt."

Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo 1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan — minkä asian muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää osottaneet samanlaista nousua kuin ennen — niin oli kuitenkin erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana — niin yksityiset kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet — olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin, että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen avustajansa ansioksi luettava.

Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin työn historiakin on arvosteltava samalta — rajotetun päämäärän — kannalta kuin hänen teatterinsa. — Jos tehtävää olisi siten käsitetty, että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa, Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos, niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti — suuri esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! — osottamaan mitenkä Kaarlo ja Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.

Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita, kyllä kritiikki ne paljastaa — ja jollei paljasta, kenen vahinko? Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan. Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. — Edelleen olen tahallani jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki, Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien, jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.). Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli meillä kokonaan viljelemätön.

Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi. Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella — totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan — on täytynyt jäädä syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään. Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa, mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.

Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat: miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään, jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10 rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista, statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista, koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä, miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo — — — Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa, mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa, jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen, herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. — Mutta nähtäisiin levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia, joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin, joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta puolen silloin Emilie — kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken — näöltään kuin päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön. Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille), jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet — — —

Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää. Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä, kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa, terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.

Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa — milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta, joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.

I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.

s. 35. Seuranäytännössä 22/6 1866 esiintyi myöskin sen ajan taide-elämästä suuresti viehättynyt, Bergbom-sisarusten silloiseen ystäväpiiriin kuuluva nti Marie Kuhlman (sittemmin naimisissa August Schaumanin kanssa). Hän näytteli Pernillaa Holbergin komediassa Katsokaa peiliin.

s. 59. "Oelzen salonki" oli sen kivirakennuksen yläkerrassa, joka on lähinnä keisarillista palatsia, Mariankadun varrella, vastapäätä nykyistä päävahtia.

s. 84. Neiti Betty Elfving on muistiinpannut erään kaamean tapauksen, joka oli Kaarlo Bergbomia kohdannut luultavasti juuri Saarijärvellä-olon lopulla. Kertomus on seuraava: Eräällä pitkällä jalkamatkalla, jommoisia hän mielellään teki, hän väsymyksestä poikkesi muutamaan taloon pyytääkseen hevosta. Hän tahtoi näet päästä yöksi kotia, mutta isäntä sanoi sitä mahdottomaksi, sillä ilta oli jo myöhäinen ja hevoset olivat kaukana niityllä. Saattoihan vieras, hän arveli, jäädä yöksi taloon, ja seuraavana aamuna hän saisi hevosen ja miehen kotimatkaa varten.

Tämä ehdotus ei ollut Kaarlon mieleen, semminkään kun isäntä ei näyttänyt luotettavalta, mutta oli syksy ja sadekin uhkasi. Hän päätti siis jäädä, ja, tekemättä lähempää tuttavuutta talonväen kanssa, hän pian meni huoneeseen, jossa hänelle osotettiin vuode. Yksi talon miehiä nukkui rahilla toisella puolen huonetta, mikä tietysti ei estänyt tarjoamasta vieraalle yösijaa samassa suojassa. Kaarlosta tämä tosin ei ollut hauskaa, mutta väsynyt kun oli, hän heittäytyi vuoteelle ja nukahti siihen.

Yöllä hänet herätti kuutamo, joka valaisi huoneen, ja silmät puoleksi avattuina hän näki miehen vastapäätä olevalta rahilta tuijottavan häneen. Katse ei ennustanut hyvää, sillä miehen silmissä näyttäytyi jotain salakavalaa, mutta kun hän pysyttäytyi liikkumatta, Kaarlo katsoi parhaaksi menetellä samoin, ja hän vaipui jälleen unenhorrokseen. Siitä hän sentään pian havahtui uudestaan, ja nyt hän melkein suljetuin silmin huomasi yötoverinsa seisovan edessään käsi koholla, iso, välkkyvä puukko kädessä. Henki oli kyseessä, mutta pako oli mahdoton ja silmää räpäyttämättä Kaarlo pysyi liikkumattomana, ollen nukkuvinaan.

Niin kului muutama hetki, kenties minuutteja. Vihdoin uhkaava käsi laskeutui alas, ja mies meni takaisin rahilleen ja nukkui siihen. Kun Kaarlo hänen raskaasta hengenvedostaan päätti, että uni ei ollut teeskenneltyä, hän nousi, meni ulos ja jatkoi jalkamatkaansa siksi kun saapui taloon, jossa hänet tunnettiin ja ystävänä vastaanotettiin. Siellä hän myöskin sai tietää, että mies, joka oli uhannut hänen henkeänsä, oli mielipuoli.

s. 134. Pilven veikossa ei esiintynyt isänä F. H. Alopaeus, vaan hänen nuorempi veljensä O. G. Alopaeus.

s. 137. Säilyneestä keräyslistasta päättäen Yrjö Koskinen oli se, jonka alkuunpanosta rva Raalle Lea-iltana lahjotettiin kultainen rannerengas.

s. 165. Preciosa-näytelmän esittämiseen nähden (1870) on lisättävä, että nti Therese Decker kulissien takana lauloi mitä Preciosalla on laulettavaa. Preciosa näytteli kuitenkin niin hyvin, että yleisö ei sitä huomannut. Niiden kanssa, jotka sanoivat nti Deckerin laulavan, toiset löivät vetoa että nti Meurman (Preciosa) itse lauloi!

II, s. 225. Nti Maria Grape on nykyisin ilmottanut (ks Aika 1910, s. 191 ss.), että pohjaraha kultaisen laakeriseppeleen hankkimiseksi, joka 12/12 1875 Arkadiateatterissa laskettiin rva Winterhjelmin päähän, oli Viipurin hovioikeudenneuvos-vainaja Niilo Peranderin antama. Perander, joka 1869 oli näytellyt Aramin osaa Leassa, oli näet rva Winterhjelmin hyvälle ystävälle nti Grapelle lähettänyt 100 mk pyynnöllä että se käytettäisiin pohjarahana lahjaa varten, joka olisi taiteilijattaren "arvoa täysin vastaava", mutta että hänen (Peranderin) nimi jätettäisiin mainitsematta. Pienessä ryhmässä (Bergbom-sisarukset, nti Hanna Snellman, Julius Krohn, August Hagman ja nti Grape) sovittiin minkälainen kunnialahja annettaisiin, ja pian merkittiin tarvittavat 500 mk. Keräyksen toimittivat pääasiassa pohjalaiset (ylioppilailta otettiin vain 1 mk mieheltä). — Nti Grape oli 1903 taiteilijattaressa herättänyt ajatuksen, että kallis lahja hänen kuolemansa jälkeen oli tuleva Kansallisteatterin omaksi, niinkuin sitten onkin tapahtunut.

Samana vuonna (1875) K. A. Winterhjelm julkaisi teatterihistoriallisen teoksen "Af Kristiania Teaterliv i den seneste tid", jossa tavataan Kaarlo Bergbomin kirjoittama lyhyt, mutta silti täydellinen kuvaus rva Winterhjelmin taiteilijakehityksestä, -luonteesta ja ohjelmistosta.

III, s. 423. Pääsiäisviikolla 1892 kävi mainio Coquelin ainé ensi kerran Helsingissä. Esiintyen omalla joukollaan Uudessa teatterissa ja seurustellen enimmäkseen täkäläisissä ruotsalaisissa piireissä kuuli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan Suomalaisesta teatterista, Elinan surmasta ja Ida Aalbergista (jonka hän jo Parisissa oli oppinut tuntemaan), että hän tunnusti halunsa saada nähdä kansallista näyttämöämme. Bergbom toimeenpani silloin kiristorstaina 14/4 klo 2 p:llä erikoisnäytännön, jossa esitettiin näytöksiä Elinan surmasta. Näytäntöön ei myyty lippuja, vaan kutsuttiin paitse ranskalaista taiteilijaa ja hänen lähimpiä tuttaviaan teatterin takaajia. Harvinainen vieras oli erittäin tyytyväinen siihen mitä sai nähdä. Teatteri, hän muun muassa sanoi, ei lainkaan näyttänyt nuorelta, vastaperustetulta laitokselta, vaan vakaantuneelta, vanhoihin hyviin traditioneihin nojaavalta näyttämöltä. Eräässä kirjeessä 15 pltä huhtik. Albert Edelfelt, kiitettyään Emilie Bergbomia puvuista, jotka hän maalauksiaan varten oli saanut lainata Suomalaiselta teatterilta, lausuu tuon näytännön johdosta: "Pyydän neitiä tri Bergbomille esittämään vaimoni, sisarieni ja oman kiitollisuuteni lipuista erinomaisen mieltäkiinnittävään erikoisnäytäntöön Coquelinia varten. Hän on lakkaamatta sen jälkeen suurimmalla ihastuksella puhunut sekä näyttämöllepanosta ja ohjauksesta että rouva Ida Aalbergin taiteesta." Tähän liitettäköön, että Coquelin käydessään Arkadian näyttämöllä oli erittäin myöskin kiittänyt rva Katri Rautiota Elinan roolissa.

IV, s. 138. Emilie Bergbom erosi virastaan hypoteekkiyhdistyksessä 1 p. syysk. 1900. Edellisenä päivänä hän sai K. Antellin hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan ja yhdistyksen puolesta allekirjoittaman kirjeen, jossa hänelle julkilausutaan syvä kiitollisuus 29 vuoden "erinomaisen hartaasta ja tunnollisesta toimesta" yhdistyksen hyväksi sekä ilmotetaan, että hänelle oli määrätty 1,200 mkan vuotuinen eläke.

Suomalaisessa teatterissa 1872-1905 esitettyjen puhe- ja laulunäytelmäin luettelo.

Huom.! Ensimäinen päivämäärä kappaleen nimen jälkeen osottaa milloin se on ensi kerran näytelty, seuraavat milloin sama kappale on uusittu.

1. Adelaida, laulunäytelmä, 1 n., kirj. H. Müller, suom. T. Hagman, 15/9 1881.

2. Adrienne Lecouvreur, näytelmä, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. J. Legouvé, suom. K. Rauta. 11/5 1883.

3. Ahab Israelin kuningas, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen. 16/5 1900.

4. Ainamo, satunäytelmä, 4 n., kirj, K. Rosendahl, suom. A. Rahkonen, sävelt. F. von Schantz. 9/2 1873; 2/5 1888.

7. Aksel ja Walpuri (Axel og Walborg), murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Oehlenschläger, suom. J. Enlund 1/9 1876; 14/10 1879; 26/10 1883.

8. Alessandro Stradella, ooppera, 3 n., kirj. W. Friedrich, suom. Tuokko; sävelt. F. von Flotow. 21/10 1875.

9. Alppimaja (Le Ohalet), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Schribe ja Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam 31/5 1889.

10. Amalia ystävämme, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 20/5 1881; 11/6 1884; 29/5 1895.

13. Anna Skrifvars (Brita Skrifvars), näytelmä, 1 n., kirj. Z. Topelius, suom. Suonio. 28/11 1874; 14/1 1880; 14/1 1885; 14/1 1892; 14/1 1901.

14. Antigone, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman, sävelt. C. de Saint-Saëns. 17/4 1901.

15. Antonius ja Kleopatra, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 11/3 1896.

16. Antonius Putronius (Erasmus Montanus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. N. Sala. 2/3 1887.

17. Armeliaita rouvia (Wohlthätige Frauen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. Anni Levander. 15/1 1893.

18. Armoton arvostelija (Un critico incipiente), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. Echegaray, suom. Anni Levander. 20/5 1904.

19. Avioeron selkkaukset (Les surprises de divorce), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Brisson ja A. Mars, suom. A. Pihlajamäki. 12/3 1904.

21. Bartel Turaser, näytelmä, 3 n., kirj. Ph. Langmann, suom. J. Finne. 25/2 1898.

24. Blanchette, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. F. Brofeldt ja Eero Alpi. 7/4 1904.

25. Brand, draamallinen runoelma, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. K. Leino. 1/2 1899.

27. Charleyn täti, (Charley's aunt), huvinäytelmä, 3 n. kirj. Brandon ja T. Thomas, suom. K. Halme. 23/5 1894; 14/12 1900.

28 b. Coelestinus, melodraama, 2-osainen, böhmiläisen legendan mukaan, A. Törnuddin säveltämä. 11/11 1897.

29. Daniel Hjort, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. J. Wecksell, suom. P. Cajander. 16/4 1877; 21/9 1881; 20/10 1893; 22/9 1899; 6/12 1904.

31. Dinorah, ooppera kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko, sävelt. G. Meyerbeer. 27/2 1878.

32. Don Carlos, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 31/3 1897.

33. Don Cesar de Bazan, näytelmä, 5 n., kirj. Ph. Dumanoir ja A. Dennory, suom. 17/9 1880; 29/5 1885.

34. Don Juan, ooppera, 4 n., kirj. L. da Ponte, suom. Tuokko, sävelt. W. A. Mozart. 27/3 1878.

35. Don Pasquale, ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko, sävelt. G. Donizetti. 22/5 1878.

36. Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja ylpeys (Don Ranudo de Colibrados eller Fattigdom og Hoffaerdighed), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Hoiberg, suom. K. J. Gummerus, 18/10 1872; 20/7 1877.

37. Eerikki Puke, Korsholman herra, näytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 10/2 1888.

38. Egmont, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. W. Goethe, suom. J. Finne. 9/11 1900.

39. Ei lempi leikin vuoksi (On ne badine pas avec l'amour), näytelmä, 4 n., kirj. A. de Musset, suom. N. Sala. 15/2 1887; r/5 1900.

40. Ei ole aikaa (Den Stundeslöse), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Bäckvall. 3/12 1884; 3/1 1894; 8/4 1900.

41. Ei ollenkaan mustasukkainen (Pas jaloux), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Laurencin ja Lubize, suom. A. Elz'in mukaelmasta (Er ist nicht eifersüchtig) A. Jalava. 30/10 1872; 9/5 1873, 22/4 1887.

42. Elinan surma, murhenäytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 30/10 1891; 8/11 1893; 10/3 1897; 4/1 1901; 17/5 1905.

43. Elämä on unelma (La vida es sueño), näytelmä, 5 n., kirj. P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 13/5 1890; 17/1 1900.

45. Enon rahat (L'heritage de monsieur Plumet), huvinäytelmä, 3 n,, kirj. Th. Barrière ja Copender, suom. F. Holstin tansk. mukaelmasta (Onkels penge) E. Törmänen. 7/2 1877.

46. Ensi lempi (Jugendliebe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. S. Suomalainen. 14/4 1874; 16/10 1879; 12/3 1882; 21/4 1885; 15/3 1902.

47. Ei voi (Kan ej), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L. Runeberg, suom. Tuokko. 5/2 1880; 5/2 1894; 5/2 1905.

48. Epärehelliset (Dishonesti), näytelmä, 3 n., kirj. G. Rovella, suom. O. Eisenschützin saks. käännöksestä B. Leino. 20/4 1894.

49. Erehdykset eli Promotionimuistoja, laulunäytelmä, 1 n.,kirj. S. Suomalainen, sävelt. A. Tavaststjerna. 29/5 1873.

50. Ernani, ooppera, 4 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 4/1 1876.

51. Eroamattomat (De Uadskillige), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L. Heiberg, suom. N. Kari. 23/5 1875.

52. Erotaan pois (Divorçons), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. N. Sala. 30/1 1889; 10/3 1895; 2/3 1902.

53. Esimerkin voima (Les brebis de Panurge), huvinäytelmä, 1 n., kirj. H. Meilhac ja L. Halévy, suom. Anni Levander. 8/10 1897.

54. Farinelli (Farinelli, ou le Bouffe du roi), laulunäytelmä, 3 n., kirj. De Forges ja A de Leuven, suom. N. Sala, sävelmät eri sävelteoksista. 4/1 1888.

55. Faust, murhenäytelmä, 5 n., kirj, J. W. Goethe, suom. K. Forsman, 15/4 1885; 4/3 1891; 29/11 1899.

56. Faust, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko, sävelt. C. Gounod. 10/2 1876; 20/1 1878.

59. Fidelio (Leonore ou l'Amour conjugal), ooppera, 2 n., kirj. J. N. Bouilly, suom. sävelt L. van Beethoven. 13/10 1876.

60. Figaron häät (Le mariage de Figaro) huvinäytelmä, 5 n., kirj. C. de Beaumarchais, suom. J. Finne. 18/10 1895.

61. Fra Diavolo, ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. P. Cajander ja Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. 29/5 1874.

62. Fritz ystävämme (L'Ami Fritz), huvinäytelmä, 3 n., kirj. E. Erckmann ja A. Chatrian, suom. N. Sala, sävelt, H. Marechal. 25/11 1887.

63. George Dandin, huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 28/10 1896.

65. Gringoire, näytelmä, 1 n., kirj. Th. de Banville, suom. Hanna Asp. 26/3 1874; 21/9 1898.

66. Haapaniemen hanhenpoika (Le Niaise de S:t Flour), huvinäytelmä, 1 n., kirj. J. F. Bayard, suom. E. Törmänen. 26/11 1874; 30/11 1883.

69. Hamlet, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 31/10 1884; 26/5 1886; 5/11 1890.

70. Hannele (Hanneles Himmelfahrt), unelmaruno, 2 n., kirj. G. Hauptmann, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 21/1 1898; 16/10 1901.

71. Hansikas (En Handske), näytelmä 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Hilda Asp. 27/1 1885.

72. Hans Lange, näytelmä, 5 n., kirj. P. Heyse, suom. E. Törmänen. 16/2 1879.

73. Hardangerin harjulla (Til Saeters), laulunäytelmä, 1 n., kirj. C. Riis, suom. E. Törmänen, 5/S 1879; 7/12 1883; 26/3 1886; 12/1 1890.

74. Hedda Gabler, näytelmä 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Anni Levander. 4/2 1891; 14/2 1902.

76. Helgelannin sankarit (Haermaendene paa Helgeland), näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. E. Törmänen ja P. Cajander, 18/3 1888.

77. Hellät sukulaiset (Die zärtlichen Verwandten), huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Benedix, suom. E. Törmänen. 18/1 1878; 28/12 1889.

79. Henrik ja Pernilla, huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom. Hilda Asp. 3/12 1884; 10/12 1898.

80. Herkules (Monsieur Herkules), ilveily, 1 n., kirj. G. Belly, suom. K. Hämäläinen. 18/4 1876; 7/9 1883.

82. Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Bisson ja F. Carré, suom. J. Finne. 16/9 1896; 3/1 1900.

83. Hiiri (Le souris), näytelmä, 3 n., kirj. E. Pailleron, suom. J. Finne, 12/12 1900.

84. Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne), kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia sovittanut S. Falkman. 5/2 1880.

85. Historiallinen linna (Chateau historique), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Bisson ja B. de Turique, suom. J. Finne. 18/9 1901.

86. Hugenotit (Les Huguenots), ooppera, 4 n., kirj. E. Scribe ja E. Deschamps, suom. Tuokko, sävelt. O. Meyerbeer. 8/12 1876.

87. Hullunkurinen temppu (Ein toller Einfall), ilveily, 4 n., kirj. C. Laufs, suom. Anni Levander. 24/1 1892.

88. Hyrrä (Snurran), satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. A. Suppanen. 30/12 1902.

89. Hyväntekeväisyyttä (Hur man gör godt), näytelmä, 4 n., kirj. A. Ch. Edgren, suom. Hilda Asp. 3/5 1885.

91. Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Hahn, suom. 21/3 1876.

93. Hänsel ja Gretel, satunäytelmä, 3 n., kirj. A. Wette, suom. Irene Mendelin, sävelt. E. Humperdinck. 28/1 1903.

94. Hävyttömät (Les effrontés), huvinäytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. Anni Levander. 24/9 1890.

95. Hää-ilta, laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Jacobson, suom. Sävelt. A. Conradi. 23/10 1872.

96. Hölmölän maailmanparantajat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman, 10/11 1872; 16/12 1874.

100. Iso kello (Die grosse Glocke), huvinäytelmä, 4 n., kirj. O. Blumenthal, suom. Hilda Asp. 12/11 1886.

101. Isä ja tytär (Die Tochter des Herrn Fabricius), näytelmä 4 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. Gr. I. von Fieandt. 4/12 1885.

102. Isännätön talo (Der ledige Hof), näytelmä, 4 n., kirj. L. Anzengruber, suom. F. H. B. Lagus. 27/2 1881; 25/4 1894.

103. Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming: I osa Jaakko Ilkka, näytelmä, 5 n., kirj. K. Leino. 15/11 1901. II osa Klaus Fleming, näytelmä, 9 kuv., 20/11 1901.

104. Jane Eyre (Die Waise aus Lowood), näytelmä, 5 n., kirj. Ch. Birch-Pfeiffer, suom. 20/5 1879; 27/5 1884; 29/8 1887.

105. Jacques Damour, näytelmä, 1 n., kirj. E. Zola ja L. Hennique, suom. N. Sala. 11/1 1891.

106. Jeannetten häät (Les noces de Jeannette), laulunäytelmä, 1 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré suom. A. Rahkonen, sävelt. V. Massé. 1/2 1876; 3/11 1886; 14/3 1894; 13/11 1898.

107. Jeppe Niilonpoika (Jeppe paa Bierget eller Den forwandlede Bonde), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. K. J. Gummerus. 3/11 1872; 6/1 1879; 19/9 1894.

108. Johannes, murhenäytelmä, 5 n., kirj. H. Sudermann, suom. Irene Mendelin. 19/10 1898; 2/12 1904.

110. John Gabriel Borkman, näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. J. Finne. 10/1 1897.

112. Juhannustulet (Johannisfeuer), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. Pietari Alpo. 22/2 1901; 1/5 1903; 16/4 1905.

112 b. Juhannustulilla, laulunäytelmä, 1 n., kirj. Larin Kyösti, sävelt. O. Merikanto. 1/5 1903.

114. Julius Cesar, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander, 13/11 1889; 27/1 1904.

115. Juutalaistyttö (La juive), ooppera, 5 n., kirj. E. Scribe, suom. Tuokko, sävelt. F. Halévy. 14/12 1877.

117. Kahden kesken (Unter vier Augen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Fulda, suom. E. Salenius. 12/3 1890.

119. Kallaveden rannalla, laulunäytelmä, 2 n., mukaillut Edv. Törmänen Aug. Korhosen Orpo kappaleesta. 31/7 1878.

120. Kamelianainen (La dame aux camélias), näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas nuor., suom. M. Wuori. 19/3 1895.

121. Kansanedustaja Leveau (Le député Leveau), huvinäytelmä, 4 n., kirj. J. Lemaître suom. N. Sala, 21/9 1892.

122. Kansanvihaaja (En folkefiende), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. N. Sala. 25/9 1889; 20/3 1898.

124. Kassan avain (Der Kassenschlüssel), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Benedix, suom. Teno Heimo. 13/8 1875.

125. Kastilian Juanna (La locura per amor), näytelmä, 5 n., kirj. M. Tamayo y Bans, suom. I. Idström. 25/10 1882.

126. Katarina Howard, näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas vanh., suom. Tuokko. 3/8 1877.

127. Katsokaa peiliin (Ser Jer i Speilen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Heiberg, suom. K. J. Gummerus. 1/6 1873.

128. Kauppaneuvoksen härkä, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala. 21/2 1902.

131. Kavaluus ja rakkaus (Kabale und Liebe), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. A. Oksanen. 25/2 1874; 19/1 1879; 9/12 1880; 26/9 1894.

132. Keijukainen (Elfvan), näytelmä, 3 n., kirj, A. Ch. Edgren, suom. N. Sala. 14/2 1883.

133. Kesäyön unelma (A midsummer night's Dream), satunäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander, sävelt. F. Mendelssohn-Bartholdy. 20/10 1891; 15/4 1904.

134. Kevään oikkuja, huvinäytelmä, 1 n., kirj. W. Soini. 13/12 1877; 3/3 1886; 6/10 1893.

135. Kihlaus, ilveily, 1 n., kirj. A. Kivi. 25/10 1872; 14/12 1884; 3/1 1894; 6/4 1902.

136. Kipinä (L'étincelle), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Pailleron, suom. J. Finne. 1/11 1901.

137. Kirjeen kujeet (Les pattes de mouche), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. K. Rauta. 17/3 1881; 14/5 1895.

138. Koeopettaja (Der Probekandidat), näytelmä, 4 n., kirj. M. Dreyer, suom. B. Leino. 5/12 1900.

139. Koetusten ahjossa (La pierre de touche), näytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. Anni Levander. 30/3 1892.

140. Koira ja kissa (Hund und Katze), huvinäytelmä, 1 n., sov. ransk. kielestä Th. Piening, suom. J. A. Malmgren. 20/11 1872.

141. Konkurssi (En fallit), näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. E. Törmänen. 8/8 1877; 28/10 1881; 4/12 1889.

143. Korttiin katsoja (La tireuse de cartes), näytelmä, 5 n., kirj. A. Mocquard ja V. Sejour, suom. S. K. Hämäläinen. 25/4 1879.

145. Koti (Heimath), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. 15/3 1893; 19/2 1897.

146. Kotikahakka (Eigensinn), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Benedix, suom. Hilda Asp. 14/5 1886; 6/5 1896.

147. Kotimatkalla (Paa hjemvejen), näytelmä, 1 n., kirj. A. Kjelland, suom. Wäinö. 27/9 1881.

149. Kovan onnen lapsia, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 8/11 1888; 19/3 1904.

150. Kreivitär Kirkassilmä (Comtesse Guckerl), huvinäytelmä, 3 n., kirj. F. Schönthan ja F. Koppel-Ellfeld, suom. J. Finne. 30/9 1896.

151. Kristitty (The Christian), näytelmä, 4 n., kirj. Hall Caine, suom. Aino Malmberg. 26/1 1900.

152. Kuinka anopeista päästään, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Don Juan M. Diana, suom. A(bel) N(yholm). 25/10 1872.

153. Kuinka äkäpussi kesytetään (Taming of the Shrew), huvinäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. K. Kramsu. 19/10 1883; 9/4 1890; 6/10 1897; 26/3 1902.

154. Kukkaistuhlari (Der Veilchenfresser), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. Alli Nissinen. 6/1 1891.

155. Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt), näytelmä 1 n., kirj. W. Müller von Konigsvinter, suom. A. Kähkönen. 16/10 1872; 1/8 1877.

156. Kuleksiva teatteriseura (Ett resande teatersällskap), huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Blanche, suom. B. Leino. 2/12 1896.

157. Kullervo, murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Kivi. 27/2 1885; 1/1 1897; 3/3 1905.

159. Kultainen talja (Zlote), näytelmä, 3 n., kirj. S. Przybyszevski, suom. Maila Talvio. 12/10 1904.

160. Kultaristi (La croix d'or), laulunäytelmä, 2 n., kirj. Mélesville ja N. Brazier, suom. E. Törmänen, sävelt. D. F. E. Auber, G. Donizetti y.m. 16/12 1874; 6/1 1885; 11/12 1901.

161. Kumarrusmatka, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander. 13/4 1894; 7/10 1904.

162. Kummittelijoita (Gengangere), perhenäytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. Eljas Erkko. 7/9 1904.

163. Kuningas Fjalar, kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia siitä sovittanut Eino Leino. 5/2 1889.

164. Kuningas ja katulaulajatar, katso Don Cesar de Bazan, jolla nimellä kappale ensin esitettiin.

164. Kuningas Lear, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 12/3 1886; 16/10 1889; 29/10 1897; 17/10 1902.

165. Kuningas Oidipos, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman. 27/1 1905.

166. Kuningas Renén tytär (Kong Renés Datter), näytelmä, 1 n., kirj. H. Hertz, suom. J. Enlund. 5/3 1879.

167. Kuningas Richard III, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 1/12 1897.

168. Kuninkaanalut (Kongsemnerne), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Ellei. 14/3 1882; 17/10 1894.

169. Kunnia (Die Ehre), huvinäytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. N. Sala. 26/11 1890.

170. Kuolema, näytelmä, 3 n., kirj. A. Järnefelt, sävelt. J. Sibelius. 2/12 1903.

171. Kuopion takana (Bakom Kuopio), huvinäytelmä. 3 n., kirj. G. von Numers, suom. Anni Levander, Alli Nissinen ja N. Sala. 28/2 1890; 15/9 1893; 5/10 1901; 29/10 1904.

173. Kustaa Vaasa, näytelmä 5 n., kirj. A. Strindberg, suom. B. Leino. 16/3 1900.

174. Kuuluisia naisia (Die Berühmten Frauen), huvinäytelmä, 3 n., kirj. F. Schönthan, suom. Anni Levander. 18/9 1889.

175. Kuvaelmia muinaisajoilta, 6 osassa, kirj. E. Leino ja J. Finne, järj. K. Bergbom, 11/11 1899.

177. Kylmää vettä (Kaltwasser), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. B. Leino. 20/5 1903.

178. Kylänheittiö (A falu rószsza), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Tóth, suom. A. Jalava. 5/12 1877; 20/11 1885.

179. Kyynelten hirmuvalta (The tyranny of tears), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. Haddon Chambers, suom. V. Andelin. 9/1 1903.

180. Kyypron prinsessa, satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko, sävelt. F. Pacius, 19/1 1897; 11/3 1898.

181. Kyökissä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman. 3/2 1882; 1/2 1888; 27/12 1895.

184. Lapsi (Le berceau), näytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. J. Finne. 21/9 1900.

185. Lapsuuden ystävät, huvinäytelmä, 2 n., kirj. P. Hannikainen. 2/12 1873.

186. Laululintunen (Singvögelchen), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Jacobson, suom. K. Suomalainen, sävelt. T. Hauptner. 16/10 1872; 23/11 1876; 8/9 1880; 25/6 1886; 30/12 1892; 13/11 1898; 6/10 1901.

187. Lea, näytelmä., 1 n., kirj. A. Kivi. 12/9 1873; 10/12 1880; 1/6 1886; 1/1 1892; 10/10 1900; 9/4 1902. [Ennen Suom. teatterin perustamista näytelty ensi kerran 10/5 1869.]

189. Leivonen (Die Haubenlerche), näytelmä, 4 n., kirj. E. Wildenbruch, suom. Anni Levander. 16/9 1891.

190. Lemmenjuoma (Le philtre champenois), laulunäytelmä, 1 n., kirj. Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. F. Gumbert, 19/9 1873; 16/10 1879; 23/4 1884.

191. Lemmen leikki (Le jeu de l'amour et de l'hasard) huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. C. de Marivaux, suom. Anni Levander, 25/9 1895; 8/4 1903.

192. Lemun rannalla (På Lemos strand), laulunäytelmä, 2 n., kirj. K. Rosendahl, suom. Tuokko; eri tekijäin sävelmiä. 30/10 1872.

193. Leonarda, näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. J. Enlund. 6/9 1882.

194. Leskirouva Grapin (La veuve Grapin), laulunäytelmä, 1 n., kirj. De Forges, suom. 27/3 1879.

195. Levoton yö (Den oroliga natten), huvinäytelmä, 1 n., kirj. C. G. Nordfors, suom. A. Öhqvist, 20/11 1872.

196. Liittolaiset (Nos, alliées), huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Moreau, suom. Hilda Asp. 14/9 1892.

197. Linda (Linda di Chamonix), ooppera, 3 n., kirj. G. Rossi, suom. P. Cajander y.m., sävelt. G. Donizetti. 21/11 1878.

198. Lucia, Lammermoorin morsian (Lucia di Lammermoor), ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. P. Cajander, sävelt. G. Donizetti. 21/11 1873.

199. Lucrezia Borgia, ooppera, 3 n., kirj. F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. G. Donizetti. 26/2 1875.

201. Luulosairas (Le malade imaginaire), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Wilho. 30/5 1883; 12/10 1900.

203. Lääkäri vastoin tahtoansa (Le medicin malgré lui), ilveily, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Wilho. 2/2 1877; 28/3 1888, 25/9 1895.

204. Maalarit (Die Maler), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. N. Sala. 14/2 1890.

205. Maantien varrella (Eventyr paa Fodreisen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. Hostrup, suom. E. Törmänen. 7/5 1878.

206. Macbeth, murhenäytelmä, 5 n., kirj, W. Shakespeare, suom. Santala, 11/3 1887; 14/5 1894.

207. Majavannahkaturkki (Der Biberpeltz), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G. Hauptmann, suom. P. Alpo. 7/3 1900.

208. Makkabealaiset (Die Makkabäer), murhenäytelmä, 5 n., kirj. O. Ludwig, suom. Irene Mendelin. 10/11 1904.

212. Maria Magdalasta (Maria von Magdala), näytelmä, 5 n., kirj. P. Heyse, suom. J. E. Lagerstedt. 18/9 1903.

213. Maria Magdalena, murhenäytelmä, 3 n., kirj. F. Hebbel, suom. N. Sala. 15/4 1887.

214. Marianne eli Ylhäiset ja alhaiset (Marie Jeanne, la femme du peuple), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A. Dennéry ja J. Mallian, suom. J. R. Danielson. 14/11 1873.

215. Maria Stuart, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. Tuokko. 12/11 1880; 28/3 1884; 9/3 1892; 20/2 1895; 25/4 1900; 23/11 1904.

216. Maria Stuart Skotlannissa (Maria Stuart i Skottland), murhenäytelmä, 5 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Elisabeth Löfgren. 27/1 1880; 27/11 1888.

217. Maria Tudor, murhenäytelmä, 4 n., kirj. V. Hugo, suom. Tuokko. 4/9 1873; 25/7 1877.

218. Marin rukkaset (Malins korgar), laulunäytelmä, 1 n., kirj. A. Säfström, suom. A. Korhonen. 18/10 1872.

219. Marta, ooppera. 4 n., kirj. W. Friedrich, suom. sävelt. F. Flotov. 27/4 1876.

220. Matka Konstantinopoliin (Die Orientreise), huvinäytelmä, 3 n., kirj. O. Blumenthal ja G. Kadelburg, suom. J. Sario. 15/11 1893.

221. Meren tytär (Fruen fra Havet), näytelmä, 4 n., kirj, H. Ibsen, suom. Hilda Asp. 22/2 1889.

222. Meri (La mer), näytelmä, 3 n., kirj. J. Jullien, suom. K. Leino. 28/1 1894.

223. Merimiehet, näytelmä, 3 n., kirj. V. Andelin, sävelt; O. Merikanto. 17/1 1902.

225. Mestari Gert eli Lörpöttelevä parturi (Mester Gert Westphaler), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Snellman. 23/1 1903.

226. Mestarin nuuskarasia, huvinäytelmä. 1 n., kirj. R. Kiljander. 4/1 1881; 15/10 1890, 10/12 1898.

227. Mestari Pathelin (Maître Pathelin), näytelmä, 3 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko. 14/5 1886.

228. Michel Perrin eli Vakoilija vasten mieltänsä (Michel Perrin, ou l'Espion sans le savoir), huvinäytelmä, 3 n., kirj. Mélesville ja Ch. Duveyrier, suom. Vilho. 10/6 1874; 6/10 1899.

229. Miranda, draamallinen kuvaelma, kirj. Z. Topelius, sov. J. Finne. 27/3 1895.

230. Morsiamen tulo miehelään, laulukuvaelma, järj. K. Bergbom, sävelt. A. Liljeström. 20/4 1898.

231. Murtovarkaus, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 23/2 1882; 29/8 1897; 31/8 1902.

232. Musta Domino (Le Domino noir), ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. l/11 1876.

233. Mustalainen (A szigany), laulunäytelmä, 1 n., kirj. K. Tóth, suom. A. Jalava, sävelt. A. Conradi. 8/11 1874; 14/9 1892; 27/3 1895; 6/101901.

234. Mustalaiset (A szigany), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Szigligeti, suom. J. Szinnyei. 4/5 1880; 15/10 1884.

235. Myrsky (The tempest), näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 11/5 1902.

236. Naimapuuhat, ilveily, 3 n., kirj. N. Gogol, suom. A. Rauta. 18/5 1882; 29/3 1887; 7/12 1901.

238. Naiset sotasilla (La bataille des dames), huvinäytelmä, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. N. Sala. 29/6 1885.

239. Naiset valtioelämässä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. K. Tóth, suom. A. Jalava. 16/12 1881.

240. Naisten koulu (L'école des femmes), näytelmä, 5 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 3/4 1895.

241. Narcisse Rameau, murhenäytelmä, 5 n., kirj. E. Brachvogel, suom. P. Cajander. 5/2 1875.

242. Natalia ja Nadeschda (Rosa og Rosita), huvinäytelmä. 2 n., kirj. Clara Andersen, suom. E. Törmänen. 7/4 1875.

243. Natalia Petrovna, näytelmä, 5 n., kirj. I. Turgenjev, suom. Olga Salo. 22/9 1897.

244. Neiti Elisabeth (Fröken Elisabeth), kuvaus, 2 n., kirj. A. Börjesson, suom. A. Jalava. 23/10 1879; 15/8 1883.

246. Niinkuin lehdet tuulessa (Come le fogiie —), näytelmä, 4 n., kirj. G. Giacosa, suom. Elvira Willman. 13/2 1901.

247. Noita-ampuja (Der Freischütz), ooppera, 4 n., kirj. F. Kind, suom. Tuokko, sävelt. C. M. von Weber. 30/12 1873 (toinen näytös); 27/10 1878 (toinen ja neljäs näytös).

248. Nora (Et Dukkehjem), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. Santala. 25/1 1880; 19/3 1885; 29/1 1892.

249. Norma, ooppera, 3 n., kirj, F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. V. Bellini. 16/12 1874.

250. Nukkekaupassa, tanssinäytelmä, 1 n., vuoropuhelun kirj. J. Finne, järj. E. Littson. 27/3 1895; 2/4 1900.

251. Nummisuutarit komedia, 5 n., kirj. A. Kivi. 24/9 1875; 4/11 1884; 10/2 1892; 24/4 1902.

252. Nuoren aatelismiehen vaiheet (Le roman d'un jeune homme pauvre), näytelmä, 5 n., kirj. O. Feuillet, suom. Elisabeth Löfgren. 5/11 1880.

254. Nuorten liitto (De Unges Förbund), huvinäytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hilda Asp. 30/9 1885.

255. Nuoruus (Jugend), näytelmä, 3 n., kirj. M. Halbe, suom. B. Leino. 16/2 1894.

257. Nyrnbergin nukke (La poupée de Nuremberg), ooppera, 1 n., kirj. A. de Leuven ja A. de Beauplan, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam. 4/1 1880; 4/10 1899.

258. Ohdakkeet ja laakeri (Le chef-d'oeuvre inconnu), näytelmä, 2 n., kirj. C. Lafont, suom. 2/5 1876.

259. Ole armelias köyhille (Var god mot de fattiga) lastennäytelmä, 3 n., kirj. Z. Topelius, suom. Hilda Asp. 13/12. 1884.

260. Oma toivoni (Mein Leopold), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. U. von Schrowe. 16/4 1876.

261. Onhan pappa sen sallinut (Papa hat's erlaubt), ilveily, 1 n., kirj. G. von Moser ja A. L'Arronge, suom. 19/12 1875; 9/4 1886.

262. Onnen Pekan matka (Lycko-Pers resa), satunäytelmä, 5 n., kirj. A. Strindberg, suom. J. Snellman. 28/10 1903.

263. Onnen sopukka (Das Glück im Winkel), näytelmä. 3 n., kirj. H. Sudermann, suom. B. Leino ja Y. Weijola. 21/2 1896.

264. Oppineita naisia (Les femmes savantes), huvinäytelmä. 5 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Manninen. 11/11 1903.

266. Orleansin neitsyt (Die Jungfrau von Orleans), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 2/11 1887; 14/10 1896; 22/11 1902; 22/3 1905.

267. Orposisarukset (Cristophe et Renée), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Auvray, suom. Tuokko. 6/6 1875.

268. Othello, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 5/4 1889.

269. Pahassa pulassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 31/3 1889; 3/10 1894.

270. Paholaisen voittaja (Fandens Ofvermand), kansannäytelmä, 5 n., kirj. Th. Överskou, suom. E. Törmänen. 30/4 1890.

272. Paolo ja Francesca, murhenäytelmä, 5 n., kirj. S. Phillips, suom. J. Finne. 12/2 1904.

273. Papin perhe, näytelmä, 4 n., kirj. M. Canth. 23/1 1891; 12/5 1898; 19/3 1901.

274. Pappilan tuvassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 18/1 1893; 22/9 1901.

275. Paratiisi ullakossa (Amuletten eller Ett paradis på vinden), laulunäytelmä. 1 n., kirj. A. Säfström, suom. 30/10 1872.

276. Pariisin veitikka (Le gamin de Paris), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. F. Bayard ja E. Vanderburch, suom. E. Törmänen. 13/12 1878; 9/8 1882; 17/12 1891.

277. Parjauksen kirous (El gran Galeotto), näytelmä, 4 n., kirj. J. Echegaray, suom. Hilda Asp. 15/6 1887.

278. Parjauspesä (The school for scandal) huvinäytelmä, 5 n., kirj. R. Sheridan, suom. O. Vilho. 12/12 1879; 30/10 1889; 24/5 1893.

280. Pekka Patelin eli Sukkela asianajaja (L'avocat Patelin), huvinäytelmä, 3 n., kirj D. Brueys ja J. Palaprat; suom. P. Hannikainen. 20/9 1874.

281. Pelastus, näytelmä, 4 n., kirj. I. Potapenko, suom. H. Weckman. 15/2 1905.

283. Perhoskuume (La papillonne), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. J. Finne. 21/9 1898.

284. Perhostaistelu (Die Schmetterlingsschlacht), huvinäytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. Irene Mendelin. 18/1 1905.

285. Perrichonin huvimatka (Le voyage de Mr Perrichon), huvinäytelmä, 4 n., kirj. Labiche ja E. Martin, suom. N. Sala, 7/5 1886.

286. Pianon ääressä (Le piano de Berthe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Th. Barrière, suom. Hilda Asp, 29/3 1887.

287. Pikku eversti (Un colonel d'autrefois), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Mélesville, suom. E. Salenius. 28/3 1882, 14/6 1886.

288. Pikku Eyolf (Lille Eyolf), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. T. Pakkala. 1/3 1895.

289. Pikku poikani, näytelmä, 1 n., kirj. E. Nervander, (painettu ilman tek:n nimeä) suom. A. Noponen. 1/3 1899.

290. Pikku porvareja, näytelmä, 4 n., kirj. M. Gorki, suom. I. Lattu y.m. 18/3 1903.

291. Pikku sisko (La petite soeur), huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Barbier, suom. Anni Levander. 17/12 1891.

293. Pilven veikko, kirj. J. L. Runeberg, suom. A. Oksanen, sävelt. A. Lindblad. 13/10 1872; 5/2 1891; 13/10 1897.

294. Pimeyden valta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. L. Tolstoy, suom. M. Wuori. 11/4 1896.

296. Pohjolan häät, runonäytelmä, 3 n., kirj. J. H. Erkko, sävelt. E. Melartin. 9/4 1902.

299. Porvari aatelismiehenä (Le bourgeois gentilhomme), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Vilho. 19/2 1880; 16/5 1888; 3/4 1901; 17/ 1905.

300. Postikonttoorissa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 26/10 1887; 20/9 1893.

301. Preciosa, laulunäytelmä, 4 n., kirj. P. A. Wolff, suom. P. Cajander, sävelt. C. M. von Weber. 6/11 1872; 25/2 1879; 24/8 1883, 18/12 1886. [Jo ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 12/8 1870.]

302. Prinsessa Ruusunen, (Prinsessan Törnrosa), satunäytelmä, 5 n., kirj. Z. Topelius, suom. A. Suppanen, sävelt. E. Melartin v. 1905. 30/12 1892; 14/1 1898; 4/1 1905.

303. Professori Crampton (College Crampton), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. Hauptmann, suom. B. Leino. 9/9 1903.

304. Pukkisen pidot, huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Kiljander. 14/12 1884; 3/1 1890; 13/4 1894; 9/10 1901.

305. Punainen laukku (A piros bugyéllaris), kansannäytelmä, 4 n., kirj. Ferencz Csepreghy, suom. J. Finne saks. käännöksestä. 5/10 1898.

306. Puolan Juutalainen (Le juif polonais), näytelmä, 3 n., kirj. E. Erckmann ja A. Chatrian, suom. B. F. Salonen. 17/9 1875; 20/11 1895.

307. Puoliylhäisöä (Le Demi-Monde), näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas nuor., suom. T. Pakkala. 19/9 1902.

308. Puolueiden keskellä (Redaktören), näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. N. Sala. 12/3 1884.

310. Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. N. Sala. 4/4 1888.

311. Pyhimys vaiko mielipuoli (O locura o Santidad), näytelmä. 3 n., kirj. J. Echegaray, suom. B. Leino. 13/10 1893, 14/11 1903.

312. Päiväkummun pidot (Gildet paa Solhaug), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. A. W. Forsman. 20/4 1898.

313. Päivölä (Sonnwendhof), näytelmä, 5 n., kirj. S. H. Mosenthal, suom. Tuokko. 21/2 1873.

314. Pärttylin yö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. H. Kallio J. Häihän kokoelmain mukaan, sävelt. O. Kotilainen. 3/4 1903.

316. Raju-ilma (Une tempête sous un crane), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Dreyfus, suom. Saimi Järnefelt. 11/1 1891.

317. Rautatehtailija (Le maître de forges), näytelmä, 4 n., kirj. G. Ohnet, suom. Hilda Asp. 24/10 1884.

318. Ravennan miekkailija (Der Fechter von Ravenna), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Halm, suom. F. H. B. Lagus, y.m. 3/12 1880.

319. Regina von Emmeritz, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko. 4/5 1882; 29/9 1886; 4/1 1892; 12/1 1900; 26/5 1905.

320. Remusen kotiripitykset (Herr Kaudels Gardinenpredigten), huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Kari. 24/10 1873; 30/5 1883; 30/11 1892. Ensiksi esitettiin tämä kappale nimellä "Ämmän toruja".

321. Reviisori, huvinäytelmä, 5 n., kirj. N. Gogol, suom. Aug. Hjelt. 19/1 1887; 21/3 1894.

323. Riita-asia (Der Prozess), huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Benedix, suom. A. Oksanen, 1/6 1873; 6/2 1883.

324. Robert Paholainen (Robert le Diable), ooppera, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. Delavigne, suom. Tuokko. 4/5 1877.

325. Roinilan talossa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 14/3 1883; 6/12 1891; 19/3 1900.

326. Roistoväkeä (Pak), huvinäytelmä, 5 n., kirj. T h. Överskou, suom. E. Törmänen. 24/6 1876.

327. Romeo ja Juha, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom., sävelt. C. Gounod, 31/1 1879.

328. Romeo ja Juha, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 3/5 1881; 28/5 1886; 14/9 1904.

330. Rosvot (Die Räuber), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Törmänen. 6/9 1878.

331. Rouget de Lisle, näytelmä, 1 n., kirj. R. Gottschall, suom. Tuokko. 13/2 1873.

332. Rouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne), huvinäytelmä, 4 n., kirj. Sardou, suom. S. Sario. 30/11 1894; 6/4 1898; 29/12 1900.

333. Runebergiana, lauselmia, kuvaelmia ja lauluja J. L. Runebergin mukaan. 5/2 1900, 1891, 1902, 1893.

335. Rykmentin tytär (Marie, la fille du régiment), ooppera, 2 n., kirj. J. Bayard ja St. Georges, suom. Tuokko ja K. Bergbom, myöhemmin K. Halme, sävelt. G. Donizetti. 14/3 1876; 21/2 1894; 9/12 1896; 2/10 1903.

337. Saaristossa (Ett skärgårdsäfventyr), huvinäytelmä. 2 n., kirj. Z. Topelius, suom. K. J. Gummerus. 13/10 1872; 14/1 1881; 13/10 1897; 14/1 1901.

338. Sabiinitarten ryöstö (Der Raub der Sabinerinnen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. F. ja P. Schönthan, suom. N. Sala. 25/5 1888; 25/5 1900.

339. Saimaan rannalla, laulunäytelmä, 2 n., muod. K. Bergbom ja E. Törmänen. 2/3 1880; 12/12 1889; 19/10 1900; 19/12 1902.

340. Saituri (L'avare), huvinäytelmä, 5 n., kirj. J. B. Molière, Suom. S. Suomalainen. 17/4 1879; 25/11 1885; 1/6 1891; 1/11 1893; 30/9 1898.

341. Sala-ampuja ja karjatyttö, laulunäytelmä, 1 n., kirj. L. von Saville, suom. Tuokko, sävelt. A. Conradi. 4/4 1873.

342. Salakuljettaja (Une nuit blanche), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Plouvier, suom. sävelt. J. Offenbach. 16/2 1873.

343. Salamiin kuninkaat, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. L. Runeberg, suom. K. Kiljander. 5/2 1884; 5/2 1898; 5/2 1903.

344. Salmin tyttö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. J. Sjöström, sävelt. E. Sivori. 1/3 1899.

346. Sanny Kortmanin koulu, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander. 1/10 1902.

347. Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G. Freytag, suom. A. Öhqvist. 17/1 1894.

348. Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), näytelmä, 2 n., kirj. G. Cognetti, suom. 6/1 1894.

349. Sappho, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Grillparzer, suom. Irene Mendelin. 7/10 1897.

350. Sarah Multon (Miss Multon), näytelmä, 3 n., kirj. A. Belot ja E. Nus, suom. 29/11 1878.

351. Sattumia (Tilfaeldigheter), näytelmä, 1 n., kirj. O. Benzon, suom. K. Halme. 21/9 1900.

353. Scapinin vehkeilyt (Les fourberies de Scapin), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 9/10 1901.

355. Seitsemän veljestä, 6 kuv., muk. H. Kallio A. Kiven romaanista. 23/11 1898.

356. Setä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. S. Suomalainen. 16/12 1877; 6/2 1883; 3/4 1905.

357. Setä Bräsig, huvinäytelmä F. Reuterin romaanin mukaan. 5 n., suom. N. Sala ja Hilda Asp. 26/4 1884; 12/9 1894; 26/5 1898.

358. Sevillan parturi, ooppera, 4 n., kirj. P. Sterbini, suom. Tuokko, sävelt. G. Rossini. 29/9 1874.

359. Sevillan parturi eli Turha varovaisuus (Le barbier de Saville, ou la précaution inutile), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. de Beaumarchais, suom. K. Cronstedt. 9/4 1880; 14/12 1904.

360. Sievistelevät hupsut (Les précieuses ridicules), huvinäytelmä, 1 n., kirj. J. B. Molière, suom. Anni Levander, 12/3 1890; 28/10 1896.

361. Sigurd Slembe, näytelmä, 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. N. Sala. 18/9 1895.

362. Silmänkääntäjä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Hannikainen. 20/10 1872; 16/10 1879; 6/10 1893.

363. Sinua vaan, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. Tuokko, sävelt. A. Conradi. 20/10 1875.

364. Sirkka eli Pikku Fadette (Die Grille) näytelmä, 5 n., kirj. Ch. Birch-Pfeiffer G. Sandin novellin mukaan, suom. E. Törmänen. 8/6 1875; 26/12 1880; 22/8 1883; 30/12 1888; 21/11 1890.

365. Sisar Beatrice, (La soeur Beatrice), näytelmä, 3 n., kirj. M. Maeterlinck, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 15/1 1904.

366. Sisarukset (Die Geschwister), näytelmä, 1 n., kirj. J. W. Goethe, suom. F. W. Rothsten. 13/11 1872.

367. Siunauksen toivo (Op Hoop van zegen), näytelmä, 4 n. kirj. H. Heyermans; suom. B. Leino. 15/4 1903.

368. Sorrentossa (Fra Sorrento), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Bögh, suom. Tuokko, eri tekijäin sävelmiä. 7/12 1888.

369. Sota rauhan aikana (Krieg im Frieden), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. Santala (K. Slöör). 15/2 1881; 8/1 1888; 15/5 1898, 11/10 1902.

371. Sotavanhuksen joulu (Veteranens jul), näytelmä, 1 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko. 30/10 1872; 11/9 1880: 27/12 1896.

373. Sumua silmiin (Poudre aux yeux), huvinäytelmä, 2 n., kirj. E. Labiche, suom. F. F. Serenius. 18/1 1881.

374. Suorin tie paras (Der gerade Weg der beste), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. von Kotzebue, suom. N. Hauvonen. 16/10 1872.

375. Suuria vieraita (Hohe Gäste), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Henrion, suom. T. Hagman. 2/12 1873.

376. Svend Dyringin koti (Svend Dyrings Huus), murhenäytelmä, 4 n., kirj. H. Hertz, suom. Tuokko, sävelt. H. Pung. 12/6 1874.

379. Sysikauppiaat, (Les Charbonniers), operetti, 1 n., kirj. Ph. Gille, suom. Tuokko, sävelt. J. Costé. 20/3 1901.

381. Taikahuilu (Die Zauberflöte), ooppera, 4 n., kirj. J. E. Schikaneder, suom. Tuokko, sävelt. J. W. Mozart. 12/1 1877.

382. Taistelujen väliajalla (Mellem Slagene), näytelmä, 1 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Rauta (Järnefelt). 25/5 1880; 5/2 1886; 21/9 1894; 24/11 1900.

383. Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), laulunäytelmä, 1 n., kirj. G. von Moser, suom. K. Raitio, sävelt. A. Conradi. 7/11 1879; 2/4 1900.

384. Talonpojan ritarillisuus (Cavalleria rusticana), kansankuvaelma, 1 n., kirj. G. Verga, suom. Ellei. 11/1 1891; 24/11 1900.

385. Talvinen tarina, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare; suom. P. Cajander. 26/1 1896; 4/1 1899.

386. Tanquerayn toinen vaimo (The second mrs Tanqueray), näytelmä, 4 n., kirj. A. von Pinero, suom. Aino Malmberg. 10/4 1896.

387. Tanssikengät (Les souliers de bal), huvinäytelmä, 1 n., kirj. O. Gastineau, suom. A. Jalava. 30/8 1876; 13/7 1880.

388. Tapanin päivänä, laulunäytelmä, 1 n. kirj. N. Sala. 26/12 1891; 6/1 1894.

389. Telefoonissa (I telefon), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Ahlgren, suom. E. Salenius. 18/4 1888; 23/9 1900.

390. Theodora, murhenäytelmä, 5 n., kirj. V. Sardou, suom. Irene Mendelin. 5/3 1902.

391. Thérèse Raquin, näytelmä, 4 n., kirj. E. Zola, suom. Hanna Asp. 29/1 1890; 8/4 1892.

392. Thora (Ensam), näytelmä, 3 n., kirj. A. Agrell, suom. Hilda Asp. 9/4 1886.

394. Todelliset naiset (Sanna qvinnor), näytelmä, 3 n., kirj. A. Ch. Edgren, suom. E. Löfgren. 30/11 1883.

395. Tohtori Klaus (Doctor Klaus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A. L'Arronge, suom. E. Törmänen. 10/10 1888.

396. Tohtori tohtorin rouvana (In Behandlung), huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Dreyer, suom. P. Alpo. 4/5 1898.

398. Toinen tai toinen naimaan (Einer muss heirathen), ilveily, 1 n., kirj. A. Wilhelmi, suom. S. K. Hämäläinen. 26/11 1874; 11/6 1884.

399. Torpan tyttö, kirj. J. L. Runeberg, suom. Tuokko, sävelt. F. v. Schantz. 5/2 1874.

400. Toverukset (Die Kameraden), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. Maila Mikkola. 5/4 1895.

401. Trubaduri (Il Trovatore), ooppera, 4 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 19/12 1873. [Jo ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 25/11 1870.]

402. Tsaari ja työmies (Czaar und Zimmennann), ooppera, 3 n., kirj. A. G. Lortzing, suom. U. von Schrowe y.m., sävelt, A. G. Lortzing. 23/9 1877.

403. Tuhkimo (Aschenbrödel), huvinäytelmä, 4 n., kirj. R. Benedix, suom. J. Reijonen. 21/4 1880.

404. Tuittupää (Un monsieur, qui prend la mouche), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Labiche, suom. E. Salenius. 7/12 1888.

405. Tukkijoella, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala, sävelt. O. Merikanto. 13/10 1899; 13/10 1901.

406. Tusina tyttöjä, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. J. Finne, sävelt. F. von Suppé, 20/3 1901.

407. Tuukkalan tappelu, näytelmä, 4 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala, 15/3 1889; 24/5 1902.

408. Tuulispää (Froufrou), näytelmä. 5 n., kirj. H. Meilhac ja L. Halévy, suom. Anni Levander. 31/10 1894.

409. Työlakko (Das verlorene Paradies), näytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. Anni Levander. 1/10 1891.

410. Työmiehen vaimo, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 28/1 1885; 23/5 1886; 24/2 1892.

411. Työväen elämästä (Les ouvriers), näytelmä, 1 n., kirj. Manuel, suom. P. Hannikainen. 20/10 1872; 19/9 1882; 17/9 1890.

412. Tätä nykyä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Pio Talmaa (E. Stenius). 4/4 1883.

413. Ukkosilma, näytelmä, 5 n., kirj. A. N. Ostrovski, suom. I. Lattu ja N. Sala. 5/10 1892.

414. Ulos ikkunasta (Une femme, qui se jette par la fenêtre), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Scribe ja G. Lemoine, suom. E. Törmänen. 7/11 1877.

415. Ultimo, huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Sala. 18/6 1884; 18/12 1896.

416. Unissakävijä (La sonnambula), ooppera, 2 n., kirj. F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. V. Bellini. 8/2 1878.

417. Uponnut kello (Die versunkene Glocke), satunäytelmä, 5 n., kirj. G. Hauptmann, suom. J. Finne. 12/4 1899.

418. Uramon torppa (Hårda tider), näytelmä, 4 n,, kirj. K. A. Tavaststjerna, suom. J. Aho. 9/11 1892.

419. Uriel Acosta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. K. Gutzkow, suom. Tuokko, 1/2 1893.

420. Uunin takana (Das Versprechen hinter'm Heerd), laulunäytelmä, 1 n., kirj. A. Baumann, suom. J. Finne, sävelt. Th. Koschat. 24/4 1900.

421. Uusi apulainen (Den nye adjunkten), näytelmä, 4 n., kirj. G. Lagus, suom. Hanna Asp. 14/11 1890.

422. Uusi pirtti (Nystu'dansen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von Numers, suom. A—q—t. 27/1 1893.

423. Vaasan poikia (En Nylands dragon), laulunäytelmä, 1 n., kirj. N. H. Pinello, suom. Tuokko, sävelt. K. Greve. 4/2 1889.

424. Vaimojen kyyneleet (Les femmes qui pleurent), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Siraudin, suom. E. Törmänen. 25/8 1880.

427. Valapatto (Der Meineidbauer), näytelmä, 3 n., kirj, L. Anzengruber, suom. Törmänen. 30/10 1879; 30/12 1898.

428. Valérie, näytelmä, 3 n., kirj. E. Sribe ja Mélesville, suom. Hilda Asp. 23/5 1884.

429. Valtioviisas kylänräätäli, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Bauerle, suom. A. Öhqvist. 27/10 1872.

430. Vangin pidot (Le bal de prisonnier), huvinäytelmä. 1 n., kirj., suom. 29/3 1875.

431. Vanha Dessaulainen (Wie die Alten sungen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. K. Niemann, suom. B. Leino. 15/9 1897.

432. Vanhan viuluniekan lempi (Les papillotes de Mr Benoist), laulunäytelmä, 1 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. K. Raitio, sävelt. H. Reber. 25/11 1879.

433. Vanhoillisten leirissä (Le fils de Giboyer), näytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. J. Finne. 10/1 1896.

434. Vapunpäivänä (På gröna lund), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Hedvig C. F. von Numers, suom. B. Leino. 1/5 1903.

435. Vasantasena, näytelmä, 5 n., muk. E. Pohl kuningas Cudrakan muinaisintialaisesta näytelmästä (Mritschakatika, savivaunu), suom. Irene Mendelin. 18/1 1895, 16/10 1903.

436. Vastanaineet (De nygifte), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Santala. 25/11 1879.

437. Velhovuorella (Huldrebakken), laulunäytelmä, 1 n., kirj, E. Bögh, suom. N. Sala, sävelt. J. W. Söderman. 18/5 1882.

438. Veljesten kesken (Unter Brüder), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Heyse, suom. Hilda Asp. 18/4 1888.

439. Venetian kauppias, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 1/12 1882; 13/4 1898, 6/4 1902.

440. Vetten yli (Ueber den Wassern), näytelmä, 3 n., kirj. G. Engel, suom. P. Alpo. 11/10 1902. 441. Viuluniekka (Die Lieder des Musikanten), näytelmä, 5 n., kirj. R. Kneisel, suom. T. J. Dahlberg. 29/11 1872.

444. Viimeinen päivä (Den sidste Dag), näytelmä, 3 n., kirj. W. Krag, suom. J. Snellman. 8/2 1905.

445. 50 vuotta myöhemmin (Efter 50 år), näytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. K. Leino. 30/3 1894.

446. Wilhelm Tell, näytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. Tuokko ja E. Tamminen. 19/10 1892; 13/9 1899; 9/5 1905.

447. Villisorsa (Vildanden), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hanna Asp. 9/12 1892.

448. Viola eli Loppiaisaatto, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 23/1 1901.

449. Violetta, ooppera, 3 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 21/8 1876.

450. Voimakkaita naisia (Les femmes fortes), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. Hilda Asp. 12/4 1891; 26/5 1895.

452. Vänrikki Stoolin tarinoita, eri kuvaelmia, J. L. Runeberg. 5/2 1874; usein uusitut.

453. Yhdistysjuhla (Das Stiftungs fest), huvinäytelmä, 3 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Kari. 26/8 1874; 27/4 1887, 13/11 1895.

454. Yhteiskunnan tukeet (Samfundets stotter), näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Pio Talmaa, (E. Stenius), 7/11 1883; 24/11 1893.

455. Yksi ainoa tytär, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Fredro, suom. T. Hagman. 29/8 1883.

456. Yli voimain (Over aevne), I osa, näytelmä, 2 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 29/1 1902.

457. Yli voimain (Over aevne), II osa, näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 8/12 1902.

458. Yö ja päivä, näytelmä, 1 n., kirj. A. Kivi. 23/7 1875; 4/1 1881; 1/1 1891; 16/10 1901; 16/10 1904.

459. Yökausi Lahdella (Une chambre à deux lits), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Labiche, suom. P. Cajander. 23/10 1872. [Ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 4/4 1870.]

460. Zalamean tuomari (El Alcalde de Zalamea), näytelmä, 5 n., kirj. P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 23/1 1889; 14/9 1898.

461. Äiti parat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. H. Chivot ja A. Duru, suom. E. Sarlin. 27/5 1990.

462. Älä istu toisen rekeen, näytelmä, 3 n., kirj. A. N. Ostrovski, suom. I. Lattu. 10/10 1890.

[1] Ida Aalbergin yksityisessä elämässä oli kevättalvella se muutos tapahtunut, että hänen miehensä, Lauri Kivekäs, oli kuollut 26 p. maalisk.

[2] Seuraavassa emme aio huomioon ottaa missä määrin suunnitelma toteutettiin taikka kertoa kiertomatkan vaiheita. Se muodostaa näet luvun taiteilijattaren elämäkerrassa eikä Suomalaisen teatterin historiassa.

[3] Tosin kyllä sillä ehdolla että Ida Aalberg huhtikuulla näyttelisi Suomalaisessa teatterissa. Taiteilijatar myöntyikin siihen, mutta jostakin syystä koko vaihtotuuma sittemmin raukesi.

[4] Tämä luku oli jo valmis, kun meille lähetettiin seuraava ote eräästä Bergbomin kirjeestä, jossa hän 11/10 näin lausuu mielensä Ida Aalbergista ja hänen turneestaan: "Se mitä kerroitte Ida Aalbergista sai minut oikein alakuloiseksi. Ida raukka, niinkö pian hänen toiveensa raukesivat. Minä olen ylipäätään tuominnut häntä lempeämmin kuin ihmiset yleensä, sillä minä tiedän että supattajat paraasta päästä ovat johtaneet hänet ajattelemattomaan yritykseen. Tällä en tarkota hänen ulkomaanmatkaansa ylimalkaan, sillä minusta hänen pyyntinsä näytellä suuremmalle yleisölle on täysin oikeutettu. Tarkotan hänen päätöstään omin voimin ja jonkunlaisella uhalla Suomalaista teatteria kohtaan toimeenpanna suunnitelmansa. En tarvitse vakuuttaa, että hänellä on aina sijansa meillä; meillä on yhtä vaikea ilman häntä kuin hänellä ilman meitä. Se päivä, jona hän palaa, on oleva ilon päivä sekä minulle että hänen entisille tovereilleen."

[5] Oskari Salo, s. 1869 Porissa, työnjohtaja J. G. Petterssonin poika, erosi 1887 Porin lyseestä mennäkseen Aspegrenin kansanteatteriin, josta hän kuuden vuoden päästä muutti Suomalaiseen teatteriin.

[6] Niilo Stenbäck (sittemmin Kivekäs), s. Rautalammilla 1864 (Naimi Kahilaisen veli, kts III, s. 277), oltuaan neljä vuotta Mikkelin lääninhallituksen konttoristina mennyt 1890 Aspegrenin teatteriin, josta 1892 muuttanut Suomalaiseen. Eronnut heikontuneen terveytensä tähden 1895.

[7] Kaarlo Kustaa Keihäs, s. 1868 Limingassa, maanviljelysneuvojan John Spjutin poika, ollut maalari, Helsingin taideteollisuusyhdistyksen keskuskoulussa suorittanut käsityöläiskoulujen opettajakurssin ja nauttinut yksityistä opetusta piirustuksessa, opettaja Helsingin räätäliopistossa, tullut teatteriin 1892.

[8] Konrad Tallroth, s. Nurmossa 1872; vanhemmat rovasti A. E. Tallroth ja Cecilia Forsman; teatterin jäsenenä 1893-97.

[9] Maria Alexandra Rängman, s. 7/8 1870 Ylistarossa; vanhemmat kauppias Joh. Rängman ja Emilia Alexandra Molin. Nti K. Avellanin oppilaana nti Rängman tuli teatteriin syksyllä 1893 ja käytettiin erinäisissä vaativissa roolissa.

[10] Julius Sario (Lindroos, vasta myöhemmin ottanut varsinaiseksi nimekseen Sario), s. 1872 Tampereella, kansakoulunopettajan poika; ylioppilas 1890, teatterin jäsen 1893-94.

[12] Aug. Lindberg oli sama näyttelijä, jonka ansiopuolet Bergbom oli oivaltanut jo 21 vuotta sitten, aikana jolloin Ruotsalaisen teatterin yleisö ei vielä aavistanutkaan hänen tulevaisuuttaan (kts II, s. 23).

[14] Tulemme mökkien köyhäin ja kätkettyjen, hiljaisten ja unohdettujen luota. Ne muistavat miten näit vaivaa tuodaksesi lohdutusta ja tukea, ne seppelöivät rukouksilla, jotka taivas kuulee, 60-vuotiaan harmenevat kiharat..

Tulemme kokouksista, tilinpäätöksistä ja tarkastuskäynneistä rahastojen ehtyessä, kaikesta, joka kieltäytyy, ahertaa ja valvoo ihmisten onneksi Siinähän oli toimialasi. Sen toimialan työntekijät tervehtivät sinua.

Tulemme runoilijalieden, palkeitten luota, jotka ovat olevinaan maailma, taiteen ja taistelun luota teatterissa. Kevyet olennot, jotka sille olet kasvattanut, tervehtivät äidillisesti vaalivaa ystäväänsä.

Ja me, jotka juhlimme keväisillä sävelillä kuuttakymmentä vuotta, tahdomme laulullamme nuorentaa syksynsumut; mutta kirkkaana paistaa aurinkosi taivaanrannalla, ole rakastettu, ole onnellinen, ja elä maasi edestä.

[16] "Adressiriita" tarkotti onnentoivotusadressin lähettämistä nuoren keisarin morsiamelle. Se päättyi niin, että kaksi adressia lähetettiin, toinen suomenkielinen, kansallismielisten naisten allekirjoittama, toinen saksankielinen niiden puolesta, jotka eivät katsoneet mahdolliseksi panna nimeään edellisen alle.

[17] Aikaisemmin oli Ida Aalbergille hänen vieraillessaan suoritettu 150 mk näytännöstä; nyt hänelle maksettiin 300 mk illasta. Tämän muutoksen johdosta ei enään annettu lahjanäytäntöä, jolla ennen oli hänen tulojaan lisätty.

[18] Martti Wuori on hyväntahtoisesti käytettäväksemme antanut muistoonpanoja suhteestaan Suomalaiseen teatteriin ja Bergbomiin. Niistä otamme seuraavat kohdat, jotka koskevat hänen ensimäistä näytelmäänsä, Ihmisten tähden (kts III, s. 403), sekä tässä puheena olevaa Ryöstöä. — Keväällä 1891 tekijä oli lähettänyt edellisen kappaleen käsikirjoituksen Bergbomille, ja oli tämä luettuaan sen ilmottanut tulevansa tapaamaan häntä Pietarissa. "Myöhemmin samana keväänä", kertomus jatkuu, "sainkin eräänä päivänä, kotiin tultuani, Bergbomin käymäkortin, jossa hän pyysi minua iltasella tulemaan luokseen 'puhumaan yhteisestä asiastamme'. Pietarissa käydessään hän tavallisesti asui n.s. 'Suomalaisessa kortteerissa' Gontsharnajakadun varrella. Se on sama tonttipaikka, joka luultavasti vieläkin kuuluu Suomen kruunulle ja jossa, paitse ulkohuonerakennuksia, ei ollut muuta kuin jotensakin rappeutunut, pihan oikealle syrjälle rakennettu kaksikerroksinen kartano. Siinä muudan suomalais-venäläinen Abramov piti huokeahintaista majataloa suomalaisille. Koko laitos (muistaakseni on kartanon numero 20), joka ei ole kaukana Nikolain (s.o. Moskovan) rautatien asemalta, mutta kuitenkin jotensakin syrjässä keskikaupungista, ei tee tahi ei ainakaan silloin tehnyt miellyttävää vaikutusta. Mutta tohtorihan ei ollut vaativainen elantotavoissaankaan. 'Suomalaisessa kortteerissa' tuli toimeen suomenkielellä, kaikenlaisten Venäjällä vallitsevien muodollisuuksien suhteen (niinkuin esim. passiin nähden) siellä ei oltu kovin ankaroita, ja kun Bergbom ateriansa luultavasti söi muualla, niin ei hän suurempaa mukavuutta kaivannut, mihin päänsä kallistaa. Niinpä nyt huone, johon hänen luokseen astuin, oli yksi-ikkunainen, kapea, pienehkö kamari, jossa seisoi pöytä ikkunan edessä, pari tuolia, sänky, piironki ja pesulaitos. Piirongin laatikosta, johon matkatavarat olivat sekaisin sullotut, veti tohtori esille sukkaparin, jotka pani jalkaansa, jääden sukkasilleen tallustelemaan, ja käsikirjoitukseni, jota pyysi minun ääneen lukemaan."

"Ajan vähyyden vuoksi jätettiin luku kuitenkin kesken ja keskusteltiin näytelmäni aiheesta ja henkilöiden luonteesta ylimalkaisesti. Se oli tavallaan tutkintoa. Tohtori kyseli, miksi se ja se siinä ja siinä kohdassa puhui niin ja niin ja viittasi sinne ja sinne, johon minä puolestani annoin selityksiä, osaksi häntä tyydyttäviä, osaksi aiheuttaen häntä neuvomaan kirjoittamaan esim. niin ja niin. Muistan hänen huomauttaneen, että kappaleeni muistutti paljon Strindbergiä, ja että hän kysyi, olinko lukenut Emile Augier'n näytelmän 'Les lionnes pauvres'. Sitä en ollut silloin lukenut. Hän kehotti sitä lukemaan, sanoi käsittelemäni aiheen muistuttavan tätä Augier'n näytelmää, huomautti aineen käsittelyä siinä ja Augier'n teknillistä mestaruutta. Suuremmiksi 'sepiksi' arveli hän kuitenkin Scribeä ja Kotzebueta." — Viimeisten harjotusten aikana tekijä oli Helsingissä; mutta, sanoo hän, "harjotuksissa minulla, kokematon kun niissä asioissa olin, ei ollut juuri muuta tekemistä, kuin oppia ja ihmetellä sitä huolta ja tunnollisuutta ja rakkautta, millä tohtori harjotusta johti, ja sekä hän että nti Bergbom näytelmääni näyttämölle asettivat". — — Ryöstö- näytelmäänkin Bergbom vaikutti: Aiheen oli tekijä saanut viettäessään virkalomaansa Parikkalassa. Sittemmin hän Bergbomin käydessä Pietarissa neuvotteli tämän kanssa näytelmästään. "Olin suunnitellut näytelmäni alkuaan nelinäytöksiseksi, vaan siinä keskustellessa esitti tohtori, että siihen olisi saatava vielä viideskin. Lupasin tarkemmin miettiä asiaa, ja sitte syntyikin näytös, joka tuli olemaan näytelmän kolmas."

[19] Kuopiossa oli ollut arpajaiset suomalaista yhteiskoulua varten. Tulot tekivät 4,500 mk, josta "sveesit ovat harmissaan. Heidän arpajaisensa yhteiskoulunsa hyväksi ei tuottanut kuin 1.800 mk."

[20] Samana iltana tapahtui Alexander Slotten "uloskatsominen" Arkadiasta, joka antoi sanomalehdille aihetta tuhlata niin paljon painomustetta. Slotte, joka aikoinaan itse oli yrittänyt näyttelijäksi sekä sitte myöskin näytelmänkirjoittajaksi, mutta nyt oli Hufvudstadsbladetin teatteriarvostelija, oli ruotsalaiseen aikakauskirjaan "Nordisk revy" sepittänyt yleisarvostelun Suomalaisesta teatterista ja tietenkin asettunut sille tunnetulle ylemmyyden kannalle, jolta meidän ruotsalaisemme vanhastaan olivat katselleet tätä taidelaitosta. Päivälehti julkaisi arvostelun arvostelusta ja teki suomalaisillekin lukijoille tunnetuksi, mitä Slotte oli kertonut ulkomaalaisille, että teatteri "tapansa mukaan" oli näytellyt vanhaa käännettyä [ikäänkuin ei teatterimme monta vuotta olisi ollut ruotsalaisten näyttämöjen rinnalla, jopa edelläkin mitä alkuteosten lukuisuuteen tulee], että näyttelijät ja yleisökin oli alhaisella sivistyskannalla y.m.s. Ymmärrettävästi tämä herätti suuttumusta varsinkin nuoremmissa, jotka olivat niin kokemattomia, että olivat odottaneet parempaa. Kun Slotte sitte Ida Aalbergin ensimäisenä vierailu-iltana viimeisellä väliajalla tuli teatteriin, kokoontui eteisessä joukko ylioppilaita hänen ympärilleen 'katsomaan' häntä. Joku lausui ensin tyynesti, ettei häntä mielellään nähty teatterissa, ja kun hän ei kohta mennyt, kuului joitakuita "ulos!" huutoja, joita asianomainen totteli. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, mutta olihan siinäkin tekstiä ruotsalaisille kynäilijöille. — Pari päivää myöhemmin Hufvudstadsbladetin päätoimittaja kirjoitti Bergbomille kuulleensa, että johtokunta ei ollut pahoillaan tapahtumasta, ja pyysi saada tietää mikä johtokunnan kanta oikeastaan oli! Johtokunta päätti yksimielisesti olla kirjeeseen vastaamatta, jota Hbl rankaisi sillä että arvostelijan vapaapiletti lähetettiin takaisin. — Helmikuulla 1906 lehti leppyneenä jälleen alkoi arvostella teatterin näytäntöjä.

[21] Tämän kuvaelman on Jalmari Finne laatinut suomalaiseen asuun; mutta säilyneistä käsikirjoituskatkelmista päättäen Kaarlo Bergbom on sen sommitellut taikka ollut siinä osallinen.

[22] Evert Suonio (Sutinen), s. 26/10 1871 Leppävirran Sorsakoskella, sahanhoitajan poika, käynyt Viipurin kl. lyseetä sekä Helsingin kauppaopiston, ollut puoli vuotta Aspegrenin teatterissa; jo 1892 keväällä tullut oppilaaksi Suomalaiseen teatteriin, mutta syystä kun liittyi Ida Aalhergin turneeseen vasta vsta 1895 seurueen varsinainen jäsen. S.v. mennyt naimisiin nti Kirsti Sainion kanssa.

[23] Sirkka Hertzberg, s. 2/1 1877 Joensuussa, merikapteeni Verner H:n ja Brita Parviaisen tytär. Käynyt Helsingin tyttökoulun. Mentyään naimisiin maist. Samuli Sarion kanssa eronnut keväällä 1899.

[26] Hilma Tähtinen (rva Rantanen), s. 1875, kansakoulunopettajan tytär, tullut teatteriin 1894, eronnut 1901.

[27] Tekijäpalkkiona maksettiin Minna Canthille Kotoa pois kappaleesta 150 mk. ja Yrjö Weijolalle hänen näytelmästään 100 mk.

[28] Välikirja oli semmoinen, että teatteri oikeudesta 5 vuoden aikana saada yksin näytellä Anna Liisaa suomenkielellä Helsingissä ja yhden vuoden maaseuduilla suorittaisi 500 mk ensi-illan jälkeen ja jokaisesta 20:stä ensimäisestä näytännöstä 10 prosenttia bruttotuloista. Kuinka paljon tekijä lopulta sai, sitä emme ole tavannut muistoon merkittynä.

[29] Syystä kun Cajander sovitusta maksusta oli luovuttanut Shakespearen draamojen suomennoksensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, teatteri sai niitä vapaasti käyttää. Kumminkin johtokunta päätti 15/3 1896, jolloin 10 näitä suomennoksia oli näytelty, lahjottaa kääntäjälle kiitollisuuden osotteeksi 400 mk maksavan Eero Järnefeltin maalaaman maiseman.

[30] Olga Leino (o.s. Kosonen), s. 17/6 1871 Pietarissa, kauppiaan tytär, käynyt Pietarin P. Maarian kirkkokoulun ja yksityisessä pensionissa, ollut Aspegrenin seurueessa 5:ttä vuotta, tullut Suom. teatteriin 1896. Naimisissa kapellimestari Juho Leinon kanssa.

[31] Adolf Jalmari Finne, s. 11/8 1874 Kangasalla, Olga Finne-Poppiuksen veli (ks III, s. 232), käynyt Helsingin suom. alkeiskoulun, tullut ylioppilaaksi 1894, ulkomailla kieliopintoja varten 1895-96. Pysyi ohjaajana v:een 1904, Maaseututeatterin johtaja 1904-07. Tehnyt opintomatkoja useihin Euroopan maihin (1900 valtion matkarahalla). Teatteriaikanaan rikastuttanut ohjelmistoa suomennoksilla sekä sommitellut alkuperäisiäkin näytelmiä ja myöhemmin yksinomaisesti toiminut kirjailijana.

[32] Helmi Talas (Gratschoff), s. 1871 Helsingissä, kauppiaan tytär, oli teatterissa kevääseen 1898.

[33] Pöytäkirjoista (15/9 ja 5/11) näkyy, että tekijä "Bergbomin avulla" oli korjannut kappalettaan, ennen kun se lopullisesti hyväksyttiin näyteltäväksi.

[34] Lemminkäisnimisen kappaleen Mäkelä oli joku vuosi ennen tarjonut teatterille, mutta jäi se esittämättä.

[35] Tekijäpalkkiona maksettiin Juho Vesaisesta 600, Marista 400 ja Baabelin tornista 300 mk.

[36] Lilli Högdahl, (sittemmin ottanut nimen Horsma), s. 22/6 1880 Helsingissä, rakennusmestarin tytär, käynyt Helsingin suom. tyttökoulun. Mennyt naimisiin lakit. kand. Antti Tulenheimon kanssa 1909.

[37] Pietari Alpo, s 26/2 1878 Heinävedellä, maanviljelijän poika, ylioppilas 1896. Eronnut teatterista 1901, jonka jälkeen tehnyt ulkomaalaisen opintomatkan, toiminut maaseututeattereissa ja vsta 1907 ollut Tampereen teatterin johtaja.

[39] Summaan on luettu puhtaat rahalahjatkin, joita tuli eri taholta, siten Savokarjalainen osakunta lähetti 400 mk; Tampereelta tuli 1,145; Mustialasta (oppilailta) 100; "Kontion" työmiehiltä 100; Rautatien tehtaan työmiehiltä 27; "Kilpi nuoremmalta" 25; eräältä täkäläiseltä raittiusyhdistykseltä 28; Suom. sivistysseuralta 114 mk. — Arpajaistoimikunnan puheenjohtaja oli rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), rahastonhoitaja rva Anna Stenroth ja sihteeri nti Aini Nevander.

[40] Tyyne Finne (rva Vuorenjuuri), s. 13/3 1881 Kangasalla, käynyt 6 luokkaa Helsingin Suom. yhteiskoulua, eronnut teatterista lokak. 1902, mentyään vuotta ennen naimisiin.

[41] Elli Malm, s. 17/9 1881, työnjohtajan tytär, eronnut 1903 ollakseen Suom. maaseututeatterin jäsen 1903-1908, v:sta 1905 naimisissa laulaja Väinö Solan kanssa.

[42] Niitä varten, jotka eivät ole Roomassa käyneet, lienee paikallaan huomautus, että Kapitoliumin rinteellä aina pidetään elävää sutta rautahäkissä, muistona kaupungin perustamissadusta. Luultavasti tämä sai Bergbomin kaipaamaan hanhia.

[43] Bergbomin kyky "ahmia" kirjallisuutta oli ihmeteltävä. Hänen silmänsä eivät seuranneet rivejä laidasta laitaan vaan ottivat sivun kerrallaan yläreunasta alareunaan — ja kumminkin hän käsitti ja omisti kaiken sisällyksen, niin että hän voi seikkaperäisesti selostaa mitä oli lukenut. Kun kuuli Bergbomin kertovan jonkun sattumalta puheeksi tulleen draaman taikka romaanin sisällyksen, ei voinut kyllin ihmetellä hänen muistiaan.

[44] Hra Bernhardt, jonka luona Bergbom Berlinissä käydessään 1890-luvun viime vuosina ja myöhemmin asui, ei ollut mikään tavallinen ravintoloitsija taikka pensionin isäntä, vaan entinen laulaja, joka jollakin tavoin oli menettänyt äänensä. Hän oli hienosti sivistynyt mies ja Bergbomin parhaimpia ulkomaalaisia ystäviä. Ensi tuttavuus oli syntynyt aivan sattumalta. Kerran 90-luvun keskivaiheilla oli näet Bergbom ravintolassa kuullut muutamien herrojen läheisessä pöydässä puhuvan Elis Duncker vainajasta tavalla, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Hän esitti itsensä Dunckerin maanmiehenä, ja oli yksi herroista ollut Bernhardt ja toinen oopperalaulaja Reichmann. Näiden molempain kanssa tuli Bergbom mitä ystävällisimpiin väleihin, ja hänen ollessaan Berlinissä he halusta etsivät hänen seuraansa. — Kun Bergbom syksyllä 1903 oli Wiesbadenissa parannuksilla, hän eräänä päivänä näki kirjakaupan akkunassa Reichmannin ristillä merkityn valokuvan. Tämä ilmotus ystävän kuolemasta oli häneen syvästi koskenut. Bernhardt, jota hän sairaana myöskin oli usein muistellut, lienee vielä elossa. Erinäisissä tiloissa hän oli Bergbomille osottanut harvinaista myötätuntoisuutta ja avuliaisuutta.

[45] Alma Auer, s. 12/12 1880 Viipurissa, ajuri Aug. Härkösen tytär, läpikäynyt Viipurin suom. tyttökoulun, tullut teatteriin 1898, eronnut keväällä 1904, mennyt 1905 naimisiin Paavo Ahlmanin kanssa.

[46] Otto Tuulos, s. 1876 Nurmijärvellä, vouti Edv. Nybergin ja hänen vaimonsa Auroran poika, eronnut 1903.

[47] l. = labjanäytäntö taikka oikeus saada itse toimeenpanna iltama hyväkseen.

[49] Merkki "Anno 1899", Joel Eklund, sai 1:sen palkinnon Smk. 1,000; merkki "Stella", Gesellius, Lindgren ja Saarinen. 2:sen, Smk. 750; merkki "Naamari", Grahn, Hedman ja Wasastjerna 3:nen, Smk. 500; merkki "Ars longa". — kunnialla mainittiin.

[50] Bergbom itse ei koskaan saanut esittää Sprengtportenin oppilaita näyttämöllä, mutta suurlakon jälkeen Jalmari Finne otti sen Maaseututeatterin ohjelmistoon, ja kappale näyteltiin useissa pienemmissä kaupungeissa, joissa se ei kuitenkaan näy herättäneen suurta huomiota.

[51] Paavo Ahlman, s. 26/5 Helsingissä, senaatin kielenkääntäjän, maisteri F. F. Ahlmanin poika, ylioppilas 1893, tullut teatteriin syksyllä 1901, eronnut 1904, nyk. Tampereen teatterin jäsen.

[52] Helmi Tähtinen s. 7/12 Ilmajoella, kansakoulunopettajan tytär. Ollut teatterissa v:een 1908, jolloin mennyt naimisiin varatuomari Mauri Honkajuuren kanssa.

[53] Iivari Kainulainen 27/3 1874 Käkisalmessa, suutarimestarin poika, ollut räätäli ennen kuin liittyi teatteriin, opinnoinut teatterin kustannuksella A. v. Kothenin johdolla; ensi kerran esiintynyt Huotarina Tukkijoella 13/10 1901.

[54] Jussi Snellman, s. 28/6 1879 Oulussa, kauppakirjuri Viktor Snellmanin poika, ylioppilas 1900, tullut teatteriin syksyllä 1901.

[55] Sama mies, joka valtiopäivillä 1872, talollissäädyn jäsenenä, oli loistavasti todistanut Suomalaisen teatterin mahdottomuuden.

[56] Mainita ansainnee että tästä huolimatta eräissä ruotsinmielisissä lehdissä, arvatenkin parempaa tietoa vastaan, kerrottiin että senaattoreja oli kutsuttu! Tahdottiin kai yllyttää yleisöä olemaan menemättä juhlaan — mikä yritys ei kuitenkaan onnistunut.

[57] Juhlaksi ilmestyi pikku vihkonen: Suomen Kansallisteatterin Avajaiset, joka paitse ohjelmaa sisältää täydellisen "avustajain" luettelon, alkaen johtokunnasta ja päättyen juhla-airueisiin, mainiten noin 500 nimeä!

[58] Tämän puuhan alkuaiheesta y.m. olemme viime hetkessä saaneet seuraavat yksityistiedot. — Kälynsä, rva Agnes Vuorenheimon syntymäpäivänä (3/2) 1901 Emilie oli ystäville, kahvivieraille, kertonut kuinka Kaarlo ja hän pitkät ajat vasta klo 12 jälkeen yöllä olivat päässeet kotia teatterista. Tästä oli Kaarlo ollut niin väsynyt, että hän aina väliin lepäsi sohvallaan teatterissa; mutta eräänä päivänä oli sattunut että sohva yks kaks tarvittiin näyttämöllä ja kannettiin sinne. Mitään sanomatta Kaarlo oli siepannut päänaluksensa, mennyt "verstas"-huoneeseen ja pannut pitkälleen höyläpenkille ja nukahtanut siihen. Tämä juttu liikutti kovasti rouvien sydämiä, ja Emilien mentyä tehtiin salaliitto: sohva oli hankittava Kaarlon huoneeseen uudessa teatterissa, mitä mukavin ja niin jykevä, ettei sitä voitaisi laahata näyttämölle! Toimikunnan jäsenet olivat rvat Elin Rönnholm, Anna Stenroth, Iina Tarjanne ja Edith Wegelius sekä nti Aini Nevander. Paitse Helsingistä saatiin apua muualtakin: Tampereen naiset esim. lahjoittivat ryijyn lattialle, nti Oker-Blom Itä-Suomesta kaksi paria uutimia. j.n.e. Ja kaikki pidettiin todellakin niin salassa, että Bergbom-sisarukset ja heidän lähimmät omaisensa eivät saaneet asiasta vihiä ennen kuin juhlapäivänä.

[59] Uuden talon mukana otettiin käytäntöön uudet sanat: permanto (parterre), aitio (looshi), parvi (rivi) etuparvi (balkongi) j.n.e.

[60] Sangen luultavaa on, että Bergbom sai Erkon käsittelemään juuri tätä aihetta. Ainakin tiedämme hänen jo 1887 ajatelleen, miten Pohjolan häät voitaisiin näyttämöllä esittää. Silloin näet Bergbom auttoi nti Aini Nevanderia, joka oli tyttökoulun 7:llä luokalla, tekemään siitä näytelmän. "Hän viivotti Kalevalassa ne paikat, jotka olivat otettavat ja neuvoi miten ne oli yhdistettävä kokonaisuudeksi." Näytelmä esitettiin saman koulun lussijuhlassa mainittuna vuonna.

[61] Taiteilijattarelle maksettiin näinä aikoina 600 mk kustakin näytännöstä, jossa hän esiintyi; mutta hän ei ottanut mitään viimeisestä illasta Arkadiassa eikä (kahdesta ensimäisestä) Leana-esiintymisestään uudessa talossa. Vastalahjaksi johtokunta Teatterin puolesta myöhemmin antoi Y. Westerholmin maalaaman taulun, jonka kehykseen kiinnitetyssä hopealevyssä oli kirjoitus: "Ida Aalhergille muistoksi Kansallisteatterin vihkiäisistä huhtik. 9 p. 1902."

[62] Lähettäessään kauniin ja kallisarvoisen lahjan taiteilija kirjoitti: "Samalla pyytäisin asianomaisille sanomaan, että tämä pieni teos olkoon osaltani roponen teatterimme alttarille. Minä en ole koskaan niinkuin tuhannet muut ollut tilaisuudessa rahallisesti kannattamaan Suomalaista teatteria ja olen sentähden ajatellut kaikessa vaatimattomuudessa voivani tällä tavalla velkani sovittaa."

[63] Sahanomistaja ja maanviljelijä Laukaalla, synt. 1844. Oli valtiopäivämies 1888 (Laukaan tuomiokunnan edustajana) sekä 1894, 1899, 1900 ja 1904-05 (jälkimäisillä kerroilla Saarijärven tuomiokunnan edustajana — tuomiokunta jaettiin 1889).

[64] Tässä sopinee ehkä mainita syy, miksi noin v:n 1900 jälkeen Bergbom-sisarusten kirjeitä on vähemmän olemassa kuin ennen. Kirjan tekijä muistaa nti Bergbomin kertoneen hänellä ja hänen veljellään olleen tapana ennen kotia tuloansa hävittää matkalla saamansa kirjeet, jotta he siten välttäisivät rettelöitä matkakapineita nuuskivien santarmien kanssa.

Ett qvinnohjärta, som förstod Att foga samman frid och mod; En hand, som vänskapsbanden knöt Så fast, att döden blott dem bröt; Ett sinne, som till ett förent De två begreppen skönt och rent; En ton, som slägt med himlens ljus, Flög bort från hvardagslifvets grus; Ett skimmer utaf glädjens sol, Så sällspord här vid frusen pol; Som hemmets gran finsk hennes håg, Men utåt fri som Finlands våg; En hvit konvalj, som blommar än Fast sexti höstar stormat hän; En ljusbild från den tid i går, Då äfven Finland hade vår.

[66] Johtokunta oli alkuaan ehdottanut, että kullakin osakkaalla olisi yksi ääni; kannattajain kokouksessa enemmistö kuitenkin puolsi ääniasteikkoa, joka otettiin sääntöihin. Perusteena oli tietysti se, että katsottiin oikeaksi ja kohtuulliseksi, että Bergbom-sisaruksilla ja entisillä kannattajilla olisi enemmän sanottavaa teatterin asioissa kuin uusilla osakkailla, semminkin kun sisaruksille annettu suurempi määrä osakkeita olisi ollut kerrassaan arvoton, jos jokaisella yhdenkin osakkeen omistajalla olisi ollut sama äänivalta kuin heillä ja muilla enemmän uhranneilla.

[67] Todellisuudessa ei eroa ollut varsinaisten ja varajäsenten välillä, sillä vanhastaan oli tapana ollut kokouksiin kutsua sekä toiset että toiset.

[68] Eero Kilpi, s. 23/3 1882 Kustavissa, merikapteeni David Erikssonin poika, ylioppilas, tullut teatteriin 1902.

[70] Syynä siihen että arvostelija nuhtelee Bergbomia (!) suomalaisen draaman laiminlyömisestä oli se, että häneltä itseltään oli vastaanotettu näytelmä, mutta oli se (samoin kuin muka jotkut muutkin alkuteokset) jäänyt esittämättä. Loukatun päähän ei näy pälkähtäneen se ajatus, että Bergbom, vaikka hän oli kappaleesta palkkion suorittanut, joko piti sitä ala-arvoisena, taikka mieluimmin vetäytyi yhteistyöstä tekijän kanssa, joka oli asiakseen ottanut tyrkyttää yleisöön sitä käsitystä, että hän oli kelvoton teatteria johtamaan.

[71] Tämä suuri, seitsemällä kylkirakennuksella varustettu sairaala kuuluu olevan yksityisen kansalaisen kaupungille lahjottama, ja kaikille genovalaisille annetaan siinä maksuton hoito. Kumminkin on yksi osasto varattu vieraillekin, jotka maksavat edestään. Suurenmoinen laitos avattiin 1888.

[72] Otto Närhi, joka viime näytäntökautena vielä oli ollut mukana — hänen viimeinen roolinsa lienee ollut Reita Panussa —, oli ankaran hermotaudin tähden joutunut sairaalaan, josta hän ei enää palannut. Hänen kärsimyksensä päättyivät 7 p. toukok. 1904. Hänessä menetti Teatteri yhden lahjakkaimpia näyttelijöitään, ja tappio oli sitä suurempi kun hän jo oli näyttämöllisenä luonnekuvaajana taiteilijaksi kehittynyt.

[73] Tänä syksynä tuli teatteriin: Teppo Raikas (Durchman), s. 9/10 1883 Viipurissa, sahanhoitaja A. G. Durchmanin poika, ylioppilas. Esiintyi ensi kerran eräässä "Onnen Pekan" sivuosassa.

[74] Helmikuuhun — sentähden että silloin aina ryhdyttiin neuvottelemaan ja päättämään seuraavan vuoden "engagemangeista".

[75] Esimerkkinä perin vastakkaisista arvosteluista mainittakoon, että Eino Leino (Valvojassa) kirjoitti: Julius Caesar joutui erityisesti päiväjärjestykseen sen mielettömän statistiryminän takia, mitä tähän näytelmään oli tuhlattu. Ulkonainen paraadikomeus oli omiaan tukahduttamaan sisäisen puolen — — Sitä vastoin sanottiin ruotsinkielisessä Euterpessä: Kolmannen näytöksen suuri kansankohtaus teki kenties ennen kaikkea ratkaisevan vaikutelman. Mahtava joukko kohisi kuin meri myrskyssä. Kuvaelma värisi eloisuudesta, ja katsoja sai sen meidän teatterissa ylipäätään niin harvinaisen tunteen, että statistijoukko oli tietoinen siitä, mitä esitettiin. Järjestely tarkotti mahtivaikutusta, loistava ja värillinen oli etusijalla. Ryhmittely saattoi joskus tuntua raskaalta ja väri kirkaisevalta. Mutta eteviä puolia ei suinkaan puuttunut, ja läpikäyvä taiteellinen sävy leimasi kokonaisuuden.

[77] Hilda Johanna Martin (Pihlajamäki), s. 12/11 1866 Kangasalla, puusepän tytär, ollut vsta 1887 eri teattereissa maaseuduilla, tehnyt opintomatkoja ulkomailla, ollut rva Raa-Winterhjelmin oppilas, tullut Kansallisteatteriin syksyllä 1904, mennyt naimisiin Aapo Pihlajamäen kanssa.

[78] Aapo Pihlajamäki s. 1/6 1861 Kiuruvedellä, puusepän poika, kuusi vuotta Kuopion pataljoonassa soittaja-aliupseerina, toiminut vsta 1887 eri teattereissa näyttelijänä, ohjaajana ja johtajanakin (Kansanteatterissa, Uudessa teatterissa, Maaseututeatterissa, Suomen näyttämössä), tehnyt pari pitempää ulkomaanmatkaa, tullut Kansallisteatteriin syksyllä 1904.

[79] Juhlatoimikunnan jäsenet olivat: rvt vapaaherratar Ida Palmén (puheenjohtaja), Therese Hahl ja Lilli Kajanus, nti Anna Sarlin, sekä hrt A. Jalava, J. Hahl, A. Lindfors, W. Liuksiala ja Y. Weijola.

[80] Kun juhla oli loppunut ja yleisö poistunut, tehtiin magnesiumvalolla kuva, jossa nähdään näyttämöllä sekä Bergbom-sisarukset että heidän ympärillään koko teatteriväki.

[81] Ennen juhlaa he kuitenkin olivat olleet niin levottomia ja hermostuneita, että Emilie varta vasten kävi vapaaherratar Ida Palménin luona ja pyysi, että koko tuumasta luovuttaisiin. Arvatenkaan he eivät aavistaneet, millä hartaudella yleisö ottaisi heidän kunnioittamiseensa osaa.

[82] Bergbomin testamentin kautta tullut lisä rahastoon nousi noin 5,000:een markkaan, joten rahasto hänen kuolinvuotenaan (1906) 31/5 oli jo yli Smk 10,000 ja 30/5 1910 Smk 16,779:03. Ensi kerran annettiin "Kaarlo Bergbomin palkinto" (à 1,000 mk) 4/2 1908 (Larin Kyöstille) ja toisen kerran 16/2 1910 (Kaarlo Atralle).

[83] Irtonaiseen omaisuuteen kuului myöskin jälkeenjääneet käsikirjoitukset sekä omistusoikeus Bergbomin painettuihin kirjoituksiin, jotka nti af Heurlin sittemmin lahjotti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Seuran toimesta ne jo ovat ilmestyneet julkisuuteen nimellä: Kaarlo Bergbomin kirjoitukset, I. Näytelmät ja kertomukset; sekä II. Tutkimukset ja arvostelut. Helsingissä 1907 ja 1908.

[84] Olen tähän ottanut nämä jäähyväissanat ei ainoastaan historiallisena todistuskappaleena, vaan sentähden että en nytkään, kun olen vainajan elämänvaiheet tutkinut, näe niissä mitään, joka mielestäni kaipaisi korjausta. Toisin sanoen, ne vastaavat vieläkin täydellisesti käsitystäni Bergbomista ja hänen elämäntyöstään.

[85] Alotteen hautapatsaan pystyttämispuuhaan teki rva Ottilia Silfverstolpe (o.s. Meurman) lähettäen helmikuulla 1906 Antti Jalavan kautta 10 mk pohjarahaksi. Muut varat saatiin kansalaisten kesken ympäri maan toimeenpannulla (yksityisellä) keräyksellä. Hautapatsaan piirustuksen laati arkkitehti Armas Lindgren. Yrityksen ajajana oli teatterin johtokunnan ja hallintoneuvoston asettama toimikunta.

[86] Eräs henkilö, joka usein oli nähnyt Bergbomin näyttämötyössä, lausui kerran: "Jospa näkisitte hänet kun hän harjottaa näyttelijöitään. Hän puhuu, hän kävelee, hän heittäytyy maahan, jos on tarpeen, hän tekee kaikki näyttääkseen, kuinka rooli on käsitettävä."

[87] Varhaisimpia muistojani Bergbomista on se, että hän minulta kysyi, mikä maailmanhistorian aikakausi minua enimmin viehätti. Kysymys asetettiin minulle niin varhain, etten vielä yliopistollisissa historianluvuissani ollut ehtinyt vanhaa ja keskiaikaa etemmäs. Sentähden vastasin mainitsemalla, mikä näissä aikakausissa oli etupäässä kiinnittänyt mieltäni. Bergbom puolestaan sanoi olevansa ehdottomasti enimmän viehättänyt uuden ajan historiasta, mikäli hän siinä tapasi nykyaikaisten rientojen edellytyksiä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 4 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.