The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala, by Julius Krohn

Esipuhe.
Johdanto.
   I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
        I. Kalevalan yhtenäisyys.
       II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.
      III. Väinämöinen.
       IV. Ilmarinen.
        V. Pohjan neito.
       VI. Lemminkäinen.
      VII. Aino.
  II. Kalevalan runoin löytöpaikat.
       I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella.
      II. Kalevalan runot Vironmaalla.
III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
       I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
           a. Lappalaisissa.
           b. Volgan ryhmässä.
           c. Perman ryhmässä.
           d. Ugrilais-ryhmässä.
      II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan
          muissa heimoissa.
           a. Samodejeissa.
           b. Tatareissa.
           c. Mongoleissa.
     III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa
          heimokunnassa.
      IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.
  IV. Kalevalan synty.
       I. Missä Kalevala on syntynyt?
      II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
             I. Sampojakso liitteineen.
            II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.
           III. Lemminkäis-runot.
            IV. Kullervon runot.
             V. Aino-jakso.
     III. Milloin syntyi Kalevala?
      IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai
          jumalaistarullinen?
       V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.
Oikaistavia.
Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta, rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen tähän saakka.

Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa. Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.

Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle. Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa — annas olla että siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut — jo niin vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan, järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.

Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen, pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa — jäähän uutismaahan aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.

Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta. Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti A. Winter.

JOHDATUS.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties pikemmin kurjallisuuden historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? — Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan laulu-runojemme ihana kukkasketo.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri luokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. — Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. — Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. — Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja" (vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta; kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta".[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen itse vastaa,

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko on, kertoma-runon luonteen vaatimuksesta, tapahtunut teko, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä — semmoinenhan on silminnähtävästi Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan omaisuudeksi. Alkuna tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne — kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:

    Mik' on Pohjolan eleä,
    Kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
    Siin' on kasvu kaikellainen,
    Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen keskustaan, käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä Sammon ryöstölle. Loppuna on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.

Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta, täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret kertomarunoelmat oikeastaan sankarirunoelmia. Useammissa (Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille. Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu, koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi. Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville, takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. — Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros, jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin saattavat meidät kohta in medias res, keskelle niitä oloja, joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta ennen kertomuksen varsinaista alkua. — Samoin myös ei ole Kalevalan loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim. Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.

Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa. Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin, taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. — Mitä taas Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän pahanteko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.

Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä toiminnan kulkua, jälkimmäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas enemmän kuin mikään muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta, hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma ilmautuu koko kirjavassa loistossansa — tuo jumalais-maailma, jonka oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen kaikkivaltiaasen voimaan?

Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon, jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepittäessä on samassa ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot "kudotut toisiinsa", Castrénin sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy se yhteys, jota yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansanepoksessa löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä viittauksista.

Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimen-omaan osallisuudestansa luomisessa:

    Omat on meret kyntämäni,
    Kalahauat kaivamani,
    Mäet mullermoittamani,
    Kivet luomani kokohon.
    Olin ma miesnä kolmantena
    Ilman pieltä pistämässä,
    Taivon kaarta kantamassa,
    Taivoa tähittämässä.[15]

Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi täten osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli jättänyt yhden koivun

Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille, jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus, jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen ylpeästi:

    "Saattanen Sammon takoa,
    Kun olen taivoa takonut,
    Ilman kantta kalkutellut!"[18]

Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.

Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: "Aika on Ahtia sanoa". Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi, vaan keskeyttävät suurempaa kokonaisuutta, jossa ne sivutapauksena ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen hyökkäävälle Lemminkäiselle:

    "Oi sie lieto Lemminkäinen!
    Pettelit oman emosi:
    Sanoit et käyväsi sotia
    Kuunna kymmennä kesänä
    Kullankana tarpehella,
    Hopeankana halulla".[19]

Tämä nuhde viittaa sitä ehtoa, jonka Lemminkäisen äiti pani pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi turvapaikkaa; näin muodoin näkyy että toinen käynti Saaressa ei ole erinäinen katkelma.

Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemista; sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runoin kanssa.

Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siihen, että Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkia sivutapauksia läpi käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus. Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä kieltävät läpikäyvää aatetta, koossa-pitävää yhteyttä. Nämät puutteet toimeenpanossa ovat kolmea laatua: ristiriitaisuuksia, samojen asiain kertominen pari kertaa ja viimein osien liika paisuminen kokonaisuuden suhteen.

Ristiriitaisuuksista ovat useammat sangen tuntuvat ja haitalliset. Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi, jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa lepäävältä äidiltänsä; ja 47:sä runossa taas tulee hänelle Ilman impi vastaan, ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän sukulais-suhteensa, eipä edes jonkunlainen tuttavuus heidän välillänsä. — Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa. Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole tapahtunut.

Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa, reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä, oraa noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim. Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21] silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.[22] Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään käen hyväksi.[23] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla, itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[24] sillä melkein aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun tahtoo Sammon ryöstää.[25] Likeistä sukua niinikään ovat toisella kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan vaskivuoreen.[26] Nämät jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.

Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus. Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista, tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös useammissa sen osissa antaa sangen suurtakin syytä moitteesen. Päätapauksen alku- ja keski-osa valmistavin sivutapauksineen eivät näet ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan Sampo-retki ynnä sen jälkeisen lopputaistelun kanssa on saanut ainoasti kymmenen osaksensa.[27] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta kuvaavassa 36:ssa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan 8:lla, sano kahdeksalla värssyllä.[28] Hyvin oudon vaikutuksen tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan, valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä nähdessä jännittyy kireimmälleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla! Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu, noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi (haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta siitä puuhasta — ridiculus mus! — tavallinen vene! — Tietysti ei näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta. Interdum dormitat ipse Homeros! oli jo muinais-ajalla yleisenä lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet ristiriitaisuuksia;[29] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikin käydä toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareista liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin, kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon kirjoittamaan, satunnaista mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinkin tarkasti kaikki paikat hakisi läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma joku miespolvi ennen tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asiain näin ollen tulisi pikemmin ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavan yhteydenhengen voimaa, joka kuitenkin siihen määrään, pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki koossa.

Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei voi Kalevala edes vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös Niebelungenlied'issä on taiteellinen suhteellisuus verrattomasti paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka luonnollisena selityksenä, että mainituista runoelmista jälkimmäinen tiettävästi,[30] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat kansanrunot ainoasti kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, ei runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toiseensa, niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja ko'ota niihin kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet".[31] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on kansatieteellinen tarkoitus ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta. Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtainen laveus sittenkään ollut mahdollinen saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään muotoon.

Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin: ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu. Mutta päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi, Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena olevaa peri-aatetta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Taikka olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä ole ainoasti rauhanhetkiä taikka että se kansa, jonka nyt arkipäiväisissä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja Hirvenpyytäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantavat sekaan välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauheus tulee sitä loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin, on se suunnitelmansa toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen kannikan.

Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa. Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen peri-aatteena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim. kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,

    Kutsui Pohjolan kokohon,
    Urohot asehinensa
    Nuoret miehet miekkoinensa,
    Pään varalle Wäinämöisen.[32]

Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista urhotöistä — mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin käypi, koska, Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän

    Pani joukon jousihinsa,
    Laittoi miehet miekkoihinsa;
    Latoi miehet laivahansa,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat jousella urosta.[33]

Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoin kuin myös Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Sama ilmiö Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[34] Kullervon sotariemua,[35] Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[36] viimein vielä veneenkin ikävöimistä sotaan.[37] Kenties olikin vanhempina aikoina Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[38] — sen nimi on Kalevalan neiti — kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: "Isosi soti-oronen sotitielle sortukohon!" Mutta eräässä toisinnossa[39] tapaamme me näiden rivien sijasta: "vaollensa vaipukohon kyntö-aikana parasna!" Sitä vastaan kirous veljen osasta: "veljesi veno punainen kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!" kuuluu siinä: "veljesi sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!" Sattumus vaan on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin ja paljon suuremmassa määrässä on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä. Koko se ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelmaa. Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi, Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö suunnitelma alkuperäänsäkin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmassa puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.

Osaksi puuttuvan täydellisyytensä suunnitelmassa palkitsee kuitenkin Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän vaikutuksen.

"Tässä virtaa", lausui Grimm,[41] "edessämme runoelma, joka, jos mikään, on puhdas epos, esitystavassaan koreilemattomana ja sen kautta sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää, mielekästä luonnon tajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään muualla paitsi Indian runoissa".

Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[42] "Entäs aineen suoritus! Se on niin erin-omainen, ettei voi olla suomatta korkeinta kunnioitusta kansalle, jonka kuvausvoima on niin monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä-luovalla voimalla elävän todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot, elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä niin hyvin sankarein luonteissa, kuin myös tapauksissa kaikin puolin esiintuotu".

Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[43] "Vanhusten suusta", sanoo hän, "on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin Iliadin vertaiset ansionsa ja voi se vaatia itselleen sijaa maailman viidentenä kansanluomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungen-lied'in rinnalla".[44]

Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossian'in lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi, kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin epillinen, ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Servialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka millekin mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. "Se on tavallisesti", käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja, "sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka".[45] — Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää — me näemme silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.

Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä kansallis-ylpeyttä se olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain tarkastuksesta.

Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä. Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.

Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:

    Lauloi vanha Wäinämöinen:
    Järvet läikkyi, maa järisi,
    Vuoret vaskiset vapisi,
    Paaet vahvat paukahteli,
    Kalliot kaheksi lenti,
    Kivet rannoilla rakoili.[46]

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:

    Nousi tuulet tuulemahan,
    Säät rajut rajuamahan;
    Kovin läikkyi länsituuli,
    Luoetuuli tuikutteli,
    Enemmän etelätuuli,
    Itä inkui ilkeästi,
    Kauheasti kaakko karjui,
    Pohjoinen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömäksi,
    Havupuut havuttomaksi,
    Kanervat kukattomaksi,
    Heinät helpehettömäksi;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.[47]

Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

    Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikellainen:
    Lyllyivät melat lylyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.[48]

Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä, mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko kirja. Niin esim. kerrotaan kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:

    Tautia tavattomia,
    Nimen tietämättömiä;
    Alta lattiat lahoovi,
    Päältä peite märkänevi.[49]

    Ve'en velliksi seoitti,
    Tarpoi nuotan tappuroiksi,
    Kalat liivaksi litsotti.[50]

Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti kutoo, istuen taivaan kaarella:

    Suikki sukkula piossa,
    Käämi käessä kääperöitsi,
    Niiet vaskiset vatisi,
    Hopeinen pirta piukki,
    Neien kangasta kutoissa,
    Hopeaista huolittaissa.[51]

    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmisvyöllä;
    Virkku juoksi, matka joutui,
    Reki vieri, tie lyheni,
    Jalas koivuinen kolasi,
    Vemmel piukki pihlajainen.[52]

Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin aljetaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

    Pani vanhat soutamahan,
    Nuoret päältä katsomahan;
    Vanhat souti, päät vapisi,
    Eipä matka eistykänä.
      Pani neiot soutamahan,
    Sulhot ilman istumahan;
    Neiot souti, sormet notkui,
    Eipä matka eistykänä.
      Pani sulhot soutamahan,
    Neiot ilman istumahan;
    Sulhot souti, airot notkui,
    Eipä matka eistykänä.

    Jopa joutui puinen pursi,
    Pursi juoksi, matka joutui;
    Loitos kuului airoin loiske,
    Kauas hankojen hamina.[53]

Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavalliset orjat palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut ei tyydyttäneet hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän, niin että

    Tuli tuiski ikkunasta,
    Säkenet ovesta säyhkyi,
    Tomu nousi taivahalle,
    Savu pilvihin sakeni,

Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa paikassa, niin nimittäin että, antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee "pienen pilven pohjosessa;" sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:

    Saari kaukoa näkyvi,
    Etähältä häämöittävi;
    Havukoita haavat täynnä,
    Koivut kirjakoppeloita.

Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa suuruudessa:

    "Jo tulevi Pohjan pursi,
    Satahanka hakkoavi;
    Sata on miestä soutimilla,
    Tuhat ilman istumassa".[55]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi, tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[56]

Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi asettauta kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroilleen astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmi-elävänä esiin, kuin noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin "sanoi ja nimesi" y.m. — jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan draamalliseen muotoon, osoittaen itsensä ainoasti puheissa. Tämmöisistä paikoista ovat Lemminkäisrunot yli muiden rikkaat (esim. molemmat puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa karhunpyynti-runoa. Tämä viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo vuosisatoja on jaetuilla rolleilla näytetty karhunpeijais-juhlissa, jopa monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, "ilveilty" kansan huviksi.

Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös että runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa ei Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän runottaremme luomisille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi. Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa toisistansa. Diomedeen teot aivan hyvin sopisivat Ajax'inkin tehtäviksi j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä, suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia yksilöitä.[57]

Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti. Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle. Kalevalassa taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen-ihanata, herttaisen suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.

Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa runossa kanteleen syntymisestä!

    Istui immikkö aholla,
    Nuori neitonen norolla;
    Ei se impi itkenynnä,
    Ei varsin iloinnutkana;
    Ilman lauloi itseksensä,
    Lauloi iltansa kuluksi,
    Sulhon toivossa tulevan,
    Armahansa aikehessa.[58]

Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru kadonneesta rakkauden onnesta:

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "En tieä poloinen poika,
    Miten olla, kuin eleä;
    Istun yön eli makoan,
    Äijä on yötä, tunti tuhma,
    Vaivoja, matala mahti.
      Ikävät on iltaseni,
    Apeat on aamuseni;
    Ei ole iltoja ikävä,
    Ei apea aamujani;
    Ihanaistani apea,
    Apeainen armaistani,
    Mure mustakulmaistani.
      Jo vainen ijällä tällä
    Use'in minun utuisen
    Keski-öisissä unissa
    Koura tyhjeä kokevi,
    Käsi vaalivi valetta
    Kupehelta kummaltakin!"[59]

Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia, kuin miehen ja vaimon välisestä rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:

    Pian juoksi matkan pitkän,
    Pian juoksi, jotta joutui:
    Mäet mätkyi mennessänsä,
    Norot nousi, vaarat vaipui,
    Ylähäiset maat aleni,
    Alahaiset maat yleni.[60]

Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla huolellisuudella hän sitten hakee, jättämättä pienimpääkään paikkaa:

    Kivet syrjähän sysäsi,
    Kannot käänti kallellehen,
    Kisut siirti tien sivuhun,
    Haot potki portahiksi.[61]

Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet jälleen virkoamaan kuoleman unesta.

Huomatkaamme kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

    "Äitiseni, armaiseni,
    Minun kaunis kantajani!
    Itketkös sinä minua,
    Koska kuulet kuolleheksi?"

    "Et älyä äidin mieltä,
    Arvoa emon sydäntä!
    Itkenpä minä sinua,
    Kun sun kuulen kuolleheksi;
    Lumet itken iljeniksi,
    Iljenet suliksi maiksi,
    Sulat maat vihottaviksi,
    Vihottavat viereviksi.
      Mit'en itkeä ilenne,
    Itkeä inehmisissä,
    Itken saunassa saloa,
    Saunan lauat lainehille".[62]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa viimeisessä neuvossa:

    "Kuules vielä, kun sanelen,
    Kerran toisen kertoelen!
    Kun menet talosta tästä,
    Tulet toisehen talohon,
    Emoa elä unoha!
    Emopa sinun elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti,
    Tuuvitellessa sinua,
    Vaaliessa pienoistansa".[63]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös yleensä Kalevalaa läpikäyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys. Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim. Germanein taruissa tuo "kotkan piirustaminen" vihollisen selkään,[64] tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[65] Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä, että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerjinnyt siihen tuntuvasti vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka 12:llä vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa) kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta tappelusta janostuneet Niebelungit yhtä hyvin tässäkin juovat kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä vastaan on yhtä surkea kuin naurattava kuulla Wäinämöisen voivotuksia Pohjolan rannalla:

    "Onpa syytä itkeäni,
    Vaivoja valittoani;
    Kauan oon meriä uinut,
    Lapioinnut lainehia.
      Tuota itken tuon ikäni,
    Kun ma uin omilta mailta
    Näille ouoille oville;
    Kaikki täällä puut purevi,
    Kaikki havut hakkoavi,
    Joka koivu koikkoavi,
    Joka leppä leikkoavi;
    Yks on tuuli tuttuani,
    Päivä ennen nähtyäni".[66]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[67] ja johonkin määrään myös Kullervon valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen talosta.[68] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut sisään, oikeastaan toiseen tarkoitukseen sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen pilanteko.[69] Tämä osoittaa itseänsä meidän runoissamme kahdessa erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim. Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti hurjasti kulkien, ajaa rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle. Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita, asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksi mainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpaisetkin yhtähyvin, noudattaen todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka "verevä", Kullervo on "hivuskeltainen korea", Tuonen ukko on "kolmisormi", Tuonen akka "koukkuleuka", Manalan tyttö "matala ja musta." Toiselta puolen taas saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän "kultaisille kutrisille", samoin että hänen silmänsä ovat "meren vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset", silloin kun Pohjolan emäntä, hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan "mursi mustoa haventa".

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita. Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen, siinä tilaisuudessa, kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen, sitä myöten kuin hän niillä somittaa itseänsä, Ilmarisen tullessa Sammon taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille, sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli kuvapiirroksilla kaunistettu:

    Heponen sulalla seisoi,
    Varsa vaapui lappealla,
    Susi ulvoi suoverolla,
    Karhu karjui naulan tiessä.[70]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja, vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on "havuhattu, naavaturkki", hänen puolisonsa Mimerkki "siniviitta, punasukka;" Kullervo on "sinisukka", "kullan solki". "kengän kanta kaunokainen". Joskus harvoin vaan on ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä. Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä jatketut sanoilla:

    Tinatuppi, vyö hopea,
    Parta kullan palmikoissa,
    Pää kullan ripalehissa.[71]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies, joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silmin nähtävä; edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa ettei tuo kääpiö-jättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

    Pani haahen haljakkahan,
    Punaisehen pursipuolen,
    Kokat kullalla kuvasi,
    Hopealla holvaeli.
    Nosti päälle purjepuunsa,
    Veti puuhun purjehia,
    Veti purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen.[72]

    Pani kuusi kukkulaista,
    Seitsemän sini-otusta
    Vempelille viekumahan,
    Rahkehille raukumahan.
    Kantoi tuohon karhun taljan,
    Istuaksensa isännän,
    Kantoi toisen turskan taljan
    Kirjokorjan katteheksi.[73]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se valmistetaan häitä varten.[74]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita. Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla; Pohjolan pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin; jopa näemme joskus hongissakin hopea-oksia, kuusissa kulta-omenia. Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla "Kuuttaren kutomat", hopeat "Päivättären kehreämät".

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menettänyt samalla taidolla kuin Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen, metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja, luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla; sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroillensa. Osaksi ilmautuvat ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin yhteydessä jonkun teon kanssa. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa kanssa. Pohjolan neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

    Ohoh kultaista kylästä!
    Nurmet alla, pellot päällä,
    Keskellä kylä välillä,
    Kylän alla armas ranta,
    Rannassa rakas vetonen;
    Se sopivi sorsan uia,
    Vesilinnun vieretellä.[75]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä: ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

    Kasvoi otso kaunihiksi,
    Yleni ylen ehoksi:
    Lyhyt jalka, lysmä polvi,
    Tasakärsä talleroinen,
    Pää levyt, nenä nykerö,
    Karva kaunis röyhetyinen.[76]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa ei ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista, paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

Rauta vellinä viruvi, Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana.[77]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvannollisia lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän luonnon-käsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

    Kieli laski lausehia,
    Kuin on sälkö sääriänsä,
    Ratsu jalkoja jaloja.[78]

    Niin sen piukki pirran ääni,
    Kuin käki mäellä kukkui;
    Niin sen suihki sukkulainen,
    Kuin on portimo pinossa;
    Niin sen käämi käännähteli,
    Kuin käpy oravan suussa.[79]

    Kaikk' on kansa haljakassa,
    Niinkuin metsä huutehessa,
    Alta niinkuin aamurusko,
    Päältä niinkuin päivän koite.[80]

    On kuin puola puolikypsi,
    Niinkuin mansikka mäellä,
    Tahi kuin käkönen puussa,
    Pieni lintu pihlajassa,
    Koivussa koreasulka,
    Valorinta vaahterassa,[81]

    Saajanaisen sirkut silmät,
    Niinkuin tähet taivahalla;
    Saajanaisen kuulut kulmat,
    Kuni kuu meren-ylinen.[82]

    Niin on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen
    Eli aalto altahassa;
    Niinpä on poloisten mieli,
    Kuin on hanki harjun alla,
    Vesi kaivossa syvässä.[83]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvannolliset lempisanat, joissa erittäin nuoret tytöt mainitaan kaikellaisilla rakasten elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi, perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska esim. neito puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvaan niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni Jesus-poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi. Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin alistuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä, kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista luonnon-ihmisestä ei semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi, milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi, vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle kuinka maa on raivattava pelloksi, kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa myös ihmisen omasepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

    "Mit' itket, ihana koivu,
    Puu vihanta vierettelet,
    Vyöhyt valkea valitat?"

    "Vajauttani valitan,
    Kun olen osaton raukka,
    Tuiki vaivainen varaton
    Näillä paikoilla pahoilla.
      Osalliset, onnelliset
    Tuota toivovat alati:
    Kesän kaunihin tulevan,
    Suven suuren lämpiävän.
    Toisin vaivainen varoan:
    Kuoreni kolottavaksi,
    Lehtivarvat vietäväksi.
      Use'in minun utuisen,
    Use'in utuisen raukan
    Luokseni lähenteleivät
    Lapset kerkeän keväimen,
    Veitsin viisin viiltelevät
    Halki mahlaisen mahani;
    Paimenet pahat kesällä
    Vievät vyöni valkeaisen,
    Ken lipiksi, ken tupeksi,
    Kenpä marjatuohiseksi!
      Use'in minun utuisen,
    Use'in utuisen raukan
    Allani tytöt asuvat,
    Lehvät päältä leikkelevät,
    Varvat vastoiksi sitovat!
      Use'in minä utuinen,
    Use'in utuinen raukka
    Kaadetahan kaskipuiksi,
    Pinopuiksi pilkotahan;
    Kolmasti tänä kesänä
    Miehet allani asuivat,
    Kirvestänsä kitkuttivat
    Mun poloisen pään menoksi,
    Heikon henkeni lahoksi.
      Se oli ilo kesästä,
    Riemu suuresta suvesta;
    Ei ole talvi sen parempi,
    Lumen aika armahampi.
      Jopa aina aikaisehen
    Mure muo'on muuttelevi,
    Pääni painuvi pahaksi,
    Kasvot käypi kalveaksi,
    Muistellessa mustat päivät,
    Pahat ajat arvellessa.
      Siitä tuuli tuskat tuopi,
    Halla huolet haikeammat;
    Tuuli vie vihannan turkin,
    Halla kaunihin hamehen;
    Niin minä vähävarainen,
    Minä koito koivu-raukka
    Jään aivan alastomaksi,
    Varsin vaattehettomaksi
    Vilussa värisemähän,
    Pakkasessa parkumahan".[84]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla! Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta, kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan, on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää pitkävetoisuutta.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu yhteen. Tällä tavoin "runomitan tahti ja kieli välin yhdistyvät, välin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä innoittaen liittonsa luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista".[85] Tämän kautta saapi vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi, säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa väsyttävimmän ikävyyden merkin.[86]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista kauneutta; me olemme vertailemisella muiden kansain luomiin samalla alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä? Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin, vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa, joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä vieras aine ei voi olla mikään muu, kuin se, jonka Rosencrantz on katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on keksinyt Kalevalalle nimen "loitsu-epos_". Yliluonnollisuuksia ja loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa, yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera-lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme Odysseiassa suunnatonta Polyphemos-jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi useampia Odysseyn kumppaleita "alakärsiksi". Mutta kaikki nämät ihmeet ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[87]

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kun syntyi, venyi vuotta seitsemän sataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa Pohjolassa taas on niin avara, että:

    Kukko kun laessa lauloi,
    Ei sen ääni maahan kuulu;
    Penin haukunta perässä
    Ei kuulu ovehen asti.[88]

    Hämehessä häntä häilyi,
    Pää keikkui Kemijoella;
    Päivän lenti pääskyläinen
    Härän sarvien välillä;
    Kuun juoksi kesä-orava
    Häpähästä hännän päähän,
    Eikä päähän pääasytkänä,
    Ensikuussa ennättänyt.[89]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia. Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti, päivän pimensi; niin-ikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessa pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[90] Onpa myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen yliluonnollisessa mallivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[91] Tuon jättiläislinnun lentäessä:

    Yksi siipi vettä viisti,
    Toinen taivasta tapasi;
    Kourat merta kuoppaeli,
    Nokka luotoja lotaisi.

    Kieli kahta kirvesvartta,
    Hampahat haravan varren,
    Kita kolmen kosken verta,
    Selkä seitsemän venettä.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti kuvattu, kotka

    Kivastihe vielä kerran —
    Siivet välkkyi valkeana,
    Silmät selvänä tiilenä —
    Saipa hau'in kynsihinsä,
    Nosti suuren suomuhauen
    Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei vielä asettunut samassa:

    Ei vesi ve'elle tullut
    Hau'in suuren suomuloista;
    Ilma ei ilmalle hajaissut
    Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman, syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen taulapalasen viskaamisella mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva rikkoutuu — niin nämät teot eivät nyky-aikana voi huvittaa muualla kuin lapsikammarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, "laulamisen", vaikutus hyvin useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamisessa, Osmotar samaten tavallisen oluen keitossa; koska Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, ennen kun miehuulliseen, rehelliseen tappeluun ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan täyttää teljot "laulamallansa", siis olemattomalla väellä[92] — niin menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan viehättävyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röykkeätä Joukahaista,[93] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[94] ja raudan manaus.[95] Sama myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[96] Ilmarisen emännän karjaluvut[97] y.m.m. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.

Oikeastaan, "jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet pitämään kauniina", ei pitäisi Kalevalan loitsimisten laajemmassakaan käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja ojentaen näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa. Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä, samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa; erotus oli vaan siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään, enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa, vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin tunnusti jumalain olevan voimakkaampain häntä itseään, vaikka kyllä hän useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä. Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti, itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan, niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan erotus ei ole ylimalkaan vielä kehinnyt selväksi suomalaisessa muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin orjain, ilman omaa ehdottansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettua käskyä. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tenhokkaampia taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[98]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä yhtähyvin suomalaisen muinais-uskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? — siinäpä se asia juuri onkin! — Siksi että me emme ole lapsuudesta asti semmoiseen katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta muodostunut kauneuden aistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on, suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolellensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kamoksuttavat. Mutta yht'-äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa kanssa — ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarassa maailmassa, nautinto, johonka päästäksemme me toisten mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuottamatta. Lähin tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin, jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään, mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomiset.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit'ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhdet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[99] Joskus ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[100] sekä Tuonen neidon[101] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten viisaan Nestor'in ja kiveräneuvoisen Odysseen yhdistettynä yhdeksi ja samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät, eivät olekaan yhtä vakinaiset; toinen on Wäinämöinen monin puolin luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen? Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin ilmoittaakin yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta, ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita, tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnistään lähettää kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä keskenkasvamattomilla siivillään.[102]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli. Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

    Laulelevi, taitelevi
    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja varmana voitosta. Röykkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta, ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röykkeytensä ja ylenkatseensa myöskin sanoilla:

    "Vähä on miehen nuoruuesta,
    Nuoruuesta, vanhunesta;
    Kumpi on tieolta parempi,
    Sepä tiellä seisokahan,
    Toinen tieltä siirtykähän!"

Hänen vaatimukseensa kirvoittamiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

    "Mitäpä minusta onpi
    Laulajaksi, taitajaksi?
    Ain' olen aikani elellyt
    Kotipellon pientarilla".

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön. Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

    "Lapsen tieto, naisen muisti,
    Ei ole partasuun urohon;
    Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia, Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihini, luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä. Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään tyydytä Wäinämöistä:

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle geologollisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi valheeksi.

Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:

    "Kun ei lie minulla mieltä,
    Kysyn mieltä miekaltani.
    Oi sie vanha Wäinämöinen,
    Lähde miekan mittelöhön!"

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

    "En noita pahoin pelänne,
    Miekkojasi, mieliäsi,
    Tuuriasi, tuumiasi;
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin
    Lähe en miekan mittelöhön
    Kerallasi, kehno raukka!"

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöistä alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt alkuperäisestä ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen toimeen saamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä masentuu koko Joukahaisen röykkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa, vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä "ihastui ikihyväksi" ja päästi Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä, Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen lupaus on hänessä sytyttänyt rakkauden kipinän; tämä on hänessä syttynyt sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi, samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa, ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtein voi nähdä yhtään "hienohelmaa", ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly. Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa, vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka hänet jokensa yli saattaa!

Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi, häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista, että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta, jo tuntuu jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla nukuttelee, kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä Wellamon neidot asuu, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä, Menetettyään hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä ole muuta kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä uiksenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:

    "Enkä tuota tunnekana,
    Arvoa, älyäkänä,
    Kumpi kuoloksi tulevi:
    Nälkähänkö nääntyminen,
    Vai vetehen vaipuminen!"[103]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja itkee, parkuu siitä, kun ei muka osaa tietä — hän, tuo kaikkitunteva tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa, kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta ei tällä tarjomuksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä kosjomaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren, kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä pilkkaa laskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle. Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja! Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! — Haavan tuska on myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä; hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan sopimattomain hänen ijällensä:

    Siinä kielsi Wäinämöinen,
    Epäsi Suvannon sulho
    Vanhan nuorta noutamasta,
    Kaunista käkeämästä.[104]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateudetta osaa onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun Vipunen on hänet niellyt kitanansa; rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin keinoihin, tehdäkseen oloansa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että tämän täytyy päästää hänet irti.

Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu Wäinämöinen nyt tästä lähtein aina niissä runoissa, jotka kertovat Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos he tuodaankin esiin, niin se tapahtuu yksistään sillä tarkoituksella, että Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamisen kautta, loistaisi sitä kirkkaammin. Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta, hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:

    "Jo minä terällä tällä
    Vaikka vuoret poikki löisin,
    Kalliot kaha jakaisin!"[105]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee, mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

    "Laulettihin laitettaissa
    Saatavan sotivenettä,
    Tuovan täyteni eloa,
    Alustani aarteina;
    Ei ole sotahan saatu,
    Eloteillen ensinkänä".[106]

"Muut purret, pahemmatkin", jatkaa pursi vielä, "saavat yhä sotaa käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten sammakkoin ja lintuin asuntona!" Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle; Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa, sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta. Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen todisteeksi kosio- ja Samporunoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosio-runoissa ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saadaksensa itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eikä huoli apua kansaltaan. Nyt sitä vastaan asian laita on peräti muuttunut; nyt on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa, kerrotaan sankarien teot melkein yksin-omaisesti; muu nimetön, tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekorationina. Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden heikkouden rinnalla sankarein voima ilmautuisi sitä suurempana, jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä hirmuiseen haukiin ja seisahtuu kesken kulkua. Silloin Lemminkäinen ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä ylös ja lausuu pilkkaellen:

    "Kaikk' on mieheksi kyhätty,
    Pantu parrankantajaksi,
    Sataluvulle lisäksi!"[107]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen sivaltaissaan

Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin kumppaneilleen helistettäväksi.

    Soitti nuoret, soitti vanhat;
    Nuoret soitti, sormet notkui,
    Vanhat soitti, päät vapisi;
    Ei ilo ilolle noussut,
    Soitto soitolle ylennyt.[108]

    "Oi te pojat puol'-älyiset,
    Tekin tyttäret typerät,
    Sekä muu katala kansa,
    Ei ole teissä soittajata!"

Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä räminä:

    Kielet kierohon kävivät,
    Jouhet parkuivat pahasti,
    Soitto julmasti sorisi.[109]

Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runollinen, kaikkea kauneutta ihaileva luonteensa on jo aivan runoelman alusta tullut viitatuksi. Muistakaamme kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[110] Nyt on hänen runolahjansa kehkiynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää soittonsa kieliä, silloin

    Jo kävi ilo ilolle,
    Tuntui soitto soitannolle,
    Laulu laululle tehosi.[111]

Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa, voidaksensa nauttia tätä ihmettä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,

    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kun oli ääni kummanlainen,
    Kenen syäntä ei sulannut,
    Ukon sointanto suloinen.[112]

Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi muuttunehet,

    Helmiksi heristynehet
    Kuningasten kunnioiksi,
    Valtojen iki-iloiksi.[113]

Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua vaarat päältä. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän rajumyrskyn päällehyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja voivotella, niin Wäinämöinen asetuttaa elementtein raivon mahtavalla loitsullaan.

Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat joutsella varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt Wäinämöinen kumppaleitansa:

    Soua, seppo Ilmarinen,
    Soua, lieto Lemminkäinen,
    Soutakaatte, kansa kaikki,
    Jotta juoksisi venonen,
    Pursi eestä ennättäisi![114]

Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä muistavat kansassa piileyvän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa, kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella, paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.

Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä; ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa, menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan mitä uusia vaarallisia hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla ja että hän sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[115]

Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen. Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle:

    "Takoa yhä taputat,
    Ajan kaiken kalkuttelet,
    Talven rautoja rakennat,
    Kesän kengität hevosta,
    Kulkeaksesi kosihin,
    Päästäksesi Pohjolahan;
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    Ottavat sinun omasi!"[116]

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:

    "En sinä pitkänä ikänä,
    Lähe Pohjolan tuville,
    Miesten syöjille sijoille!"[117]

Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Wäinämöinen ilmoittaa, aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:

    "Viikon on Vipunen kuollut;
    Et sieltä sanoa saane,
    Et sanoa puoltakana!"[118]

Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. — Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    Kalan ruotasta kalua,
    Ei seponkana pajassa,
    Luona taitavan takojan."[119]

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[120] Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdä, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.

    Akatpa epäelköhöt,
    Herjat kesken heittäköhöt;
    Eipä mies pahempikana,
    Uros untelompikana![121]

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Hyrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:

    "Lempo menköhön merelle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    Saisi sormet soutimiksi,
    Kämmenet käsimeloiksi."[122]

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[123] Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ettei hän aavistakaan, toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväis-sanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[125]

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma kovin kipeästi hänen sydämeensä:

    Tunkihe sepolle tuska,
    Rautiolle raskas tunti;
    Kirposi pihit piosta,
    Vasara käestä vaipui.[126]

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa pois-menosta:

    Se on seppo Ilmarinen,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke
    Yhen kuuhuen kululla.[127]

Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää, oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä-parka Wertherin-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

    "Sinne mieleni tekisi:
    Kotihini kuolemahan,
    Maalleni masenemahan!"[128]

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo "maan kuulu, veden valio" kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin, vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttaan, antaaksensa meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:

    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    Päivä rinnoilta risoitti.
    Otavainen olkapäiltä,
    Seitsentähtinen selältä.[129]

Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiinmenossa.[130] Kummako siis, jos ukko hetipaikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi: "tule, neiti, korjahani!" Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän kysyy vaan: "miksi neittä korjahasi?" Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen, ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan, peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:

    Mesileivän leipojaksi,
    Oluen osoajaksi,
    Joka lautsan laulajaksi,
    Ikkunan iloitsijaksi
    Noilla Väinölän tiloilla.

Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja näin oli kuulunut rastahaisen laulu:

    "Valkea kesäinen päivä,
    Valkeampi neitivalta;
    Vilu on rauta pakkasessa,
    Vilumpi miniävalta,
    Niin on neito taattolassa,
    Kuin marja hyvällä maalla;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin on koira kahlehissa;
    Harvoin saapi orja lemmen,
    Miniä ei milloinkana!"[131]

Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan:

Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:

Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi. Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi toimeen:

Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo "ehkä" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet. Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa vähemmin mahdoton. Kumma kyllä, jääpi yhtähyvin juuri tämä veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä keskentäyttämättä.

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies, kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan. Pohjolan neito

    Silmistänsä sirkeänä,
    Kasvoiltansa kaunihina,
    Poskilta punehtivana;
    Kullat riippui rinnan päältä,
    Pään päällä hopeat hohti.[133]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla mahdollisilla taidonkeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan "poskensakin punottanut", ottaen siis avukseen tualettikonstia, jota ei olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin ihastuttaa. Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? "Kukapa", kysyy tyttö-veitikka puolestansa:

    "Käkiä kukutteleisi,
    Lintusia laulattaisi,
    Jos minä menisin muunne,
    Saisin marja muille maille?
    Kaikkipa käet katoisi
    Ilolinnut liikahtaisi
    Tämän kunnahan kukulta!"[134]

    "Marjat on maalla poimimatta,
    Lahen rannat laulamatta,
    Astumattani ahoset,
    Lehot leikin lyömättäni!"

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikahteleminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimen-omaan kuuluisain kaunotarten maineesen, ettei he liian helposti "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään "ei!" tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

    "Kummallenko mielit mennä,
    Kun tulevat tahtomahan
    Ikuiseksi ystäväksi,
    Kainaloiseksi kanaksi?"

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:

    "Ohoh lasta lampahutta!
    Menet seppo Ilmarille,
    Vaahti-otsalle varaksi,
    Sepon hurstin huuhtojaksi,
    Sepon pään pesettimeksi!"[135]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, siitä syystä ettei siitä olisi mitään palkintoa:

"Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi!
Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä ijällisestä".[136]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa "ikuiseksi ystäväksi", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

    "Jokos sä venosen veistit,
    Joko laadit laivan suuren
    Kehrävarteni muruista,
    Kalpimeni kappaleista".[137]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittämättä: ei tulevansa ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan: merimiehen ammatin ei olevan hänelle mielenmukaisen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmieleisen, kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä oli miehen urhous ja miehen voima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun, parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole "kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

    "Mi oli sinun eleä
    Näillä taattosi tiloilla!
    Kasvoit kukkana kujilla,
    Ahomailla mansikkana;
    Ei ollut huolta ollenkana,
    Annoit huolla honkasien,
    Surra suolla suo-petäjän;
    Itse liehuit lehtysenä,
    Pyörähtelit perhosena".[138]

    "Toisin siellä, toisin täällä;
    Toisin siellä torvet soivat,
    Toisin ukset ulvaisevat,
    Toisin vierevät veräjät,
    Sanovat saranarauat.
    Et osaa ovissa käyä
    Talon tyttären tavalla,
    Et tunne puhua tulta
    Talon miehen mieltä myöten".[139]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän olo on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämäksi. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen, kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

    "Äskenpä olisit neiti
    Miehelähän mennessäsi;
    Oisit päätäsi pitempi,
    Kun ois jalka kynnyksellä,
    Toinen korjassa kosijan".

    "En mä tuota tunnekana,
    Mikä multa muutti mielen!
    En lähe ilolla mielin,
    Lähen hoikka huolissani,
    Kuin syksyisen yön sylihin,
    Kevähisen kierän päälle!"

    "Kuin pimeä pilven ranta,
    Kuin syksyinen yö pimeä,
    Talvinen kuin päivä musta;
    Viel' on mustempi sitäkin!"[140]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin eikä menisi orjuuteen. Mutta:

    "Et sinä sitä totellut;
    Käeten kävit tulehen,
    Tieten tervan keittehesen".

    "Niin neito ison kotona,
    Kuin kuningas linnassansa,
    Yhtä miekkoa vajoa.
    Toisin tuon miniä-raukan;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin vanki Venäehellä,
    Yhtä vahtia vajoa".[141]

    "Iso kutsui kuutamoksi,
    Emo päivänpaisteheksi,
    Veikkosi vesivaloksi,
    Siskosi siniveraksi".[142]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa mielestä, jos hän töissänsä:

    "Utuna ulos menisi,
    Savuna pihalle saisi,
    Lehtisenä lenteleisi,
    Kipunoina kiiättäisi".

    "Et ole lintu lentäjäksi,
    Etkä lehti liehujaksi,
    Et kipuna kiitäjäksi,
    Savu saajaksi pihalle".[143]

    "Vasta valvoa pitääpi,
    Vasta huolta hoivatahan;
    Äsken huntu huolta tuopi.
    Liina liikoja suruja".[144]

Kovin tulee tästä morsian-paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa katkerasti:

    "Toisin tiesin, toisin luulin,
    Toisin toivoin tuon ikäni:
    Käkesin käkenä käyä,
    Kukahella kukkuloilla,
    Näille päivin päästyäni.
    Enpä nyt käkenä käyne,
    Kukahelle
    Olen kuin alli allokossa,
    Tavi laajalla lahella,
    Uiessa vilua vettä,
    Vettä jäistä järkyttäissä!"[145]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä, että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa on nyt uusi otettava:

    Ajatellen astuminen,
    Tuumitellen toimiminen;
    Ei kuin taaton tanterilla
    Laaksoloissa laulaminen,
    Kujilla kukahtaminen.[146]

    Tapoja talo kysyvi,
    Tapoja talo hyväkin;
    Mies se mieltä koittelevi,
    Mies mieltä ani paraskin.[147]

    "Piä herkät hiiren korvat,
    Terävät jalat jäniksen;
    Niska nuori notkuttele,
    Kaunis kaula kaarruttele,
    Kuni kasvava kataja
    Tahi tuore tuomen latva!"[148]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten "tuiskuna" rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

    Eikä lausu lapsi-parka,
    Saata kieletön sanoa:
    Onko vilu, vaiko nälkä,
    Vaiko muu tapahtumainen,
    Ennen kuin tulevi tuttu,
    Kuulevi emonsa äänen.[149]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja la'aistessa tulee miniän varoa, ettei viskaa vettä lasten päälle:

    Nähnet lapsen lattialla,
    Jos kohta kälynkin lapsen,
    Nosta lapsi lautsaselle,
    Pese silmät, pää silitä,
    Anna leipeä kätehen,
    Vuole voita leivän päälle;
    Kun ei leipeä talossa,
    Anna lastunen kätehen![150]

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea päällensä:

    "Älä liiku liinasetta,
    Älä kengättä kehaja!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Mies nuori nuristuneisi".[151]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät. Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa puhkailla, ei ähkäillä:

    "Ettei appi arveleisi,
    Anoppi ajatteleisi,
    Ä'issäsi ähkeävän".[152]

    "Kuvoasi katselevan,
    Itseäs ihastelevan,
    Kauneuttas kaivosehen".[153]

    "Käske vieras istumahan,
    Lausuttele laaskavasti,
    Syötä vierasta sanoilla,
    Kunnes keitto kerkiävi".[154]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:

    "Taas kun lähtevi talosta,
    Jäähyväiset jättelevi,
    Ällös viekö vierastasi
    Ulkopuolelle ovea!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Kaunosi kamaltuneisi".[155]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:

    "Kysyvät kylän miniät:
    Antoiko anoppi voita,
    Kuin ennen emo kotona? —
    Sano aina annettavan
    Kapustalla kannettavan,
    Jos kerran kesässä saanet,
    Senkin toisentalvellista".[156]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastahamme yksi läpikäyvä perus-sävel: "nöyryys, nöyryys!" Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri-muodoissa: "lempeys, lempeys!"

    "Ikävällä itketelkö!
    Jos tulisi tuhma tunti,
    Saisi neiollen ikävä,
    Pistä valko valjahisin,
    Tuo neito ison kotihin,
    Emon tuttavan tuville!"[158]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

    "Ällös liinalintustasi
    Oletelko orjanasi;
    Älä kiellä kellarista,
    Älä aitasta epeä!"[159]

    "Seiso seinänä e'essä,
    Äl' anna anopin lyöä
    Äläkä apen torua,
    Talon toisen soimaella!"

    "Neuvo, sulho, neitoasi,
    Opeta oven takana;
    Yksi vuosi suusanalla,
    Toinen silmän iskennällä,
    Kolmansi jalan polulla!"

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla; vasta kun se keino nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

    "Neuvo nelisnurkkaisessa,
    Älä nurmella nukita!
    Kuuluisi kumu kylähän,
    Naisen itku naapurihin".

    "Nauraisi kyläiset naiset:
    Onko tuo sodassa ollut?
    Vai susiko sulhasena,
    Karhu kanssakumppalina?"

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö edessä:

    Erotuopit tyhjettynä,
    Kohti korjat käännettynä,
    Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikinnyt, joita impenä ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille, jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

    "Jää nyt, pirtti, terveheksi,
    Pirtti lautakattoinesi!
    Jääpä piha terveheksi,
    Piha pihlajaisinesi!
    Jätän kaikki terveheksi
    Maat ja metsät marjoinensa,
    Kujavieret kukkinensa,
    Kankahat kanervinensa,
    Järvet saoin saarinensa,
    Syvät salmet siikoinensa,
    Hyvät kummut kuusinensa,
    Korpinotkot koivuinensa!"[162]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti humorillisella pilapuheella:

    "Jää hyvästi, järven rannat,
    Järven rannat, pellon penkat,
    Kaikki maassa marjan varret,
    Marjan varret, heinän korret,
    Pajupehkot, kuusen juuret,
    Lepän lehvät, koivun kuoret!"

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä — taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'-äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansan-runous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden pois-sulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, "vasta tekee neidon oikein täydesti neidoksi".

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja-paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmiin tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; — edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei ole vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta puoli Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida ylös runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan hän Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä "kauniiksi", välistä "veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi", ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on "mies mitä parahin", vaikka tosin "tuli vähän vialle", koska liian paljon tahtoi elää "impien iloissa, kassapäiden karkeloissa". Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmittelevä äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin erottaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalais-luonteesta, joka on Ilmari-sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taaksi? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaahteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, "Saaren neiti. Saaren kukka", jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

    Kunne kättänsä ojensi,
    Siinä kättä käpsätähän;
    Kunnepäin hän päätä käänsi,
    Siinä suuta suihkatahan.[163]

"Korea" Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Tässä oli voitto voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti, huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei suvaitakaan halvempi-arvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee kauneudellaan:

    "Jos en oo koiltani korea,
    Suvultani aivan suuri,
    Mä valitsen varrellani,
    Otan muilla muo'oillani!"[164]

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle, arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

    "Kyllikki, syänkäpyni,
    Minun maire marjueni,
    En sua pahoin pitäne:
    Sylissäni syöessäni,
    Käsissäni käyessäni!"[165]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin peittää sen puutteen humorillisella sanaleikillä, tehden metsän marjat muka lehmiksensä:

    "Ällös olko milläskänä!
    Mont' on lehmeä minulla:
    Yks on suolla Muurikkinen,
    Toinen mäellä Mansikkinen,
    Kolmas Puolukka palolla.
    Ne on syömättä soreat;
    Ei ole illoin kytkemistä,
    Eikä aamuin laskemista,
    Heinävihkon heittämistä".[166]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

    "Jos en oo suvulta suuri,
    Enkä korkea ko'ilta.
    On mulla tulinen miekka,
    Se onpi sukua suurta,
    Onpi Hiiessä hiottu,
    Jumalissa kirkasteltu;
    Sillä suurennan sukuni!"[167]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[168] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo "lieto", vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

    "Mieleni minun tekevi,
    Juomahan soan olutta,
    Soan mettä maistamahan!"[169]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivän juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

    "En huoli koti-oloista!
    Ennen juon joesta vettä,
    Melan tervaisen terältä;
    Makeamp' on juoakseni,
    Kuin kaikki kotoiset kaljat!"[170]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on

    "En huoli koti-eloista!
    Jos markan soasta saanen,
    Parempana sen pitelen,
    Kuin kaikki kotoiset kullat,
    Auran nostamat hopeat!"[171]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa: mennä omin silmin katsomaan:

    "Onko neittä Pohjolassa,
    Jok' ei suostu sulhasihin,
    Mielly miehi'in hyvihin!"[172]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:

    "Senpä hyötyivät minusta,
    Min kirves kivestä saapi,
    Järky jäästä iljaimesta,
    Tuoni tyhjästä tuvasta!"[173]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:

    "Mies on luustossa parempi,
    Rautapaidassa parempi,
    Teräsvyössä tenhoisampi!"[174]

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta. Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:

    "Eipä ilmalla Jumalan,
    Tämän taivon kannen alla,
    Löytyne sitä metsässä
    Jalan neljän juoksevata,
    Kut' ei näillä yllätetä,
    Kalhuilla Kalevan pojan,
    Liukuimilla Lemminkäisen!"[175]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

    "Mi lienee Lapissa miestä,
    Kaikki hirven kannantahan;
    Mi lienee Lapissa naista,
    Kaikki kattilan pesohon!
    Mi lienee Lapissa lasta,
    Kaikki lastun poimintahan!
    Mi Lapissa kattilata,
    Kaikki hirven keitäntähän!"[176]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen.

Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhka-ylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

    "Susi ei syö minun sukua,
    Sormin sortavi sutoset,
    Karhu ei kaada Lemminkäistä;
    Käsin karhut kaatelevi!"[177]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa, täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti-parka surkeasti pettyy! Hänen "veitikkansa" on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut "evillensä entisille". Sanoi lieto Lemminkäinen:

    "Viel' olen äijeä vajoa!
    Tuollapa syämykseni,
    Tuolla tuntoni makaapi,
    Noissa Pohjan neitosissa,
    Kaunoisissa kassapäissä.
    Homekorva Pohjan eukko
    Eipä anna tyttöänsä,
    Joutsenen osoamatta
    Tuosta Tuonelan joesta!"[178]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

    Siinä Kauko katselevi;
    Silmä karsas Kaukon päässä,
    Silmä karsas, toinen kiero,
    Suu vähiten väärällänsä.
    Virkki viimein katsellessa:
    "Oi armas anoppiseni,
    Pohjan ehtoinen emäntä,
    Laitapa olutta paljon,
    Keitä kaljat kelvolliset
    Juotavaksi joukon suuren,
    Lemminkäisen liiatenkin
    Noissa häissänsä omissa
    Kera nuoren tyttäresi!"[179]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se "tuuma aivohon osasi", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki — olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen

    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;
    Veret vierähti pahaksi
    Poloisilta poskipäiltä.[180]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on

    "Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
    Airuhut alin-omaiset,
    Miekassa tuliterässä,
    Säilässä sakenevassa!"[182]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi:

    "Ain' on surmia akoilla,
    Kaikin paikoin kuolemia;
    Ei uros hätäille noita.
    Ei varsin varannekana!"[183]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

    Miekkanen kädessä kääntyi,
    Kuni tuore tuomen latva
    Tahi kasvava kataja.[184]

    "Tuskin on Pohjolan tuvissa,
    Sariolan salvoksissa
    Tämän miekan miettijäistä,
    Tämän kalvan katsojaista!"[185]

    "Sen mä mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arveleisin,
    Joka joutseni vetäisi,
    Kiveräni kiinnittäisi
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Sariolan salvoksilla!"[186]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itseään nöyrästi, siivosti käyttäisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

    "Poikueni, ainueni,
    Lapseni, vakauteni!
    Jos sä jouut juominkihin,
    Juopa puoli tuoppiasi,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli;
    Mato maljassa venyvi,
    Toukka tuopin pohjukassa!
    Istu puolella sijalla,
    Astu puoli-askelella,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli!"[187]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui re'essänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä, olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa pahasti loukkaavaisen vastauksen:

    "Jos olet siivolla tuvassa,
    Oven suussa seisomassa,
    Oven suussa, orren alla,
    Kahen kattilan välissä,
    Kolmen koukun koskevilla".[190]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[191] määrättyyn halpaan sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan tuvassa:

    Siitä siirtihe ylemmä,
    Pyörähtihe pöyän päähän,
    Istuihe rahin nenähän,
    Petäjäisen penkin päähän.[192]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt myös istahti koko voimallansa, että:

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraanvaraa. Senvuoksi Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

    "Enpä liene lempivieras,
    Kun ei tuotane olutta
    Tulevalle vierahalle!"[193]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa, mutta minkälaista!

    Luut lihoista, päät kaloista,
    Vanhat naatit naurihista,
    Kuoret leivistä kovista.[194]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn vastauksen:

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa. Nämät sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei maltakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röykkeyttä; hän käskee hänet ulos suorilla sanoilla:

    "Ei tässä piot parane,
    Jos ei vierahat vähene;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäkin juomingista!"[195]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys selvästi paistaa läpi:

    "Mitä minun on miekastani,
    Kun on luissa lohkiellut,
    Pääkasuissa katkiellut!
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin,
    Kun ei nuo piot parane,
    Mitelkäämme, katselkaamme,
    Kumman miekka mieluhumpi!"[196]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse, josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

    "Min teki pahoa orret,
    Kamana tihua työtä,
    Jotta orsia osoitat,
    Kamanata kapsuttelet?"[197]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

    "Tuo vettä, vihainen piika,
    Käsiäni pestäkseni
    Veristä pahan isännän,
    Häijyn miehen hurmehista!"[198]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuhoovana koskena. Rohkean Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, miettiessä kaikkien hänen tekojensa välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi. Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa, petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari, saattanut pitää puoltansa

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä Saaren immet; he kysyvät:

    "Mitä läksit, Lemminkäinen?
    Läksitkö piikojen pyhyyttä,
    Vaiko vaimojen vähyyttä?"[199]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa; olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymyksen vastaaminen myöntämällä. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

    "Lähe en piikojen pyhyyttä,
    Enkä vaimojen vähyyttä;
    Saisin jos satakin naista,
    Tuhat piikoa piellä;
    Vaan tuli kovin ikävä,
    Ikävä omia maita,
    Oman maani mansikoita,
    Oman niemen neitosia!"[200]

    Sini itki Saaren immet,
    Niemen neiet voikerrehti,
    Kuni purjepuu näkyvi,
    Rautahankki haimentavi;
    Ei he itke purjepuuta,
    Rautahankkia haloa,
    Itki purjepuun alaista,
    Hankkinuoran haltijata.[201]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön. Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa:

    Ei hän itkenyt tupoa,
    Itki tuttua tuvassa,
    Eikä aittoa halannut;
    Aitallista armastansa.[202]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan synkille tuville. Hän vaikeroipi:

    "Jo olet kuollut, kantajani,
    Mennyt, ehtoinen emoni!
    Kostohon minäkin koito,
    Kostohon kova-osainen
    Mittaelin miekkojani
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Surmaksi oman sukuni,
    Kateheksi kantajani!"[203]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

    "Hyvä oli siellä ollakseni,
    Armas aikaellakseni;
    Siit' oli paha elämä:
    Pelkäsivät piikojansa,
    Luulivat lutuksiansa
    Pahasti piteleväni.
    Minä piilin piikasia,
    Varoin vaimon tyttäriä,
    Kuin susi sikoja piili,
    Havukat kylän kanoja!"[204]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

    "Tokko muistat muinaistamme,
    Entistä elämätämme,
    Kun ennen kahen kävimme
    Suurilla sotatiloilla?
    Ei ollut sitä kyleä,
    Kuss' ei kymmenen taloa,
    Ei ollut sitä taloa,
    Kuss' ei kymmenen urosta,
    Ei ollut sitä urosta,
    Eikä miestä melkeätä,
    Kuta emme kaatanehet
    Ja kahen kapistanehet!"

Ja Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiiresti, että jo kiukaalla panee kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on entisellään:

    Sylkytteli keinoansa,
    Sylen syöksi keihäsvartta
    Sylkytteli, nyrskytteli,
    Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle "sodan avuksi".[205]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken, sangen surkeasti. Uroot ei saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo provessori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia, Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.

Provessori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän provessori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmis-elämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoasti miehen tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen tragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota ei hän rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

    "Äläpä muille, neito nuori,
    Kuin minulle, neito nuori,
    Kanna kaulan hetairoita,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!"[206]

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hivuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle! Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:

    Mieli ei tervoa parempi,
    Syän syttä valkeampi.
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoillen ilottomille!
    Oisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan-öisnä![207]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:

    "Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan:
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi!
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi veen kaloille!"[208]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisin.

    Siit' astui aittamäelle,
    Astui aittahan sisälle,
    Aukaisi parahan arkun,
    Kannen kirjo kimmahutti:
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihametta.
    Ne hän päällensä pukevi,
    Varrellensa valmistavi,
    Pani kullat kulmillensa,
    Hopeat hivuksillensa,
    Sinisilkit silmillensä,
    Punalangat päänsä päälle.[209]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.

    Läksi siitä astumahan
    Ahon poikki, toisen pitkin,
    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.
    Itse lauloi mennessänsä,
    Virkkoi vieriellessänsä:
    "Syöntäni tuimelevi,
    Päätäni kivistelevi,
    Eikä tuima tuimemmasti,
    Kipeämmästi kivistä,
    Jotta koito kuolisinkin,
    Katkeaisinkin katala
    Näiltä suurilta suruilta,
    Ape'ilta miel'-aloilta.
    Jo olisi minulla aika
    Näiltä ilmoilta eritä;
    Ei mua isäni itke,
    Ei emo pane pahaksi,
    Ei kastu sisaren kasvot,
    Veikon silmät vettä vuoa,
    Vaikka vierisin vetehen,
    Kaatuisin kalamerehen,
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien murien".[210]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.

    Kolm' on neittä niemen päässä,
    Ne on merta kylpemässä;
    Aino neiti neljänneksi.[211]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:

    Kilahti kivi vetehen,
    Paasi pohjahan pakeni;
    Neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa.[212]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.

    Sai käköset kukkumahan.
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon?
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!
    Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
    Sepä kukkui kuuta kolme
    Lemmettömälle tytölle,
    Meressä makoavalle.
    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sepä kukkui kuusi kuuta
    Sulholle sulottomalle,
    Ikävissä istuvalle.
    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    Se kukkui ikänsä kaiken
    Auvottomalle emolle,
    Ijän kaiken itkevälle.
    Näin emo sanoiksi virkki,
    Kuunnellessansa käkeä:
    "Älköhön emo poloinen,
    Kauan kuunnelko käkeä!
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Koko ruumis runnahtavi,
    Kuultua kevätkäkösen".[213]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[214] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tätä, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä "tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat". Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. — Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.

TOINEN LUKU.

"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti, jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta vaillinaisesti, muistellaan".[215]

Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut, joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti. Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut, eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa. Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja, tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.

Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan. Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi "neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan ja "minä" tekee kaikki tehtävät. Olkoon esimerkkinä tästä menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]

    Kesät kengitin hevosta,
    Talvet tallikonkaria,
    Valjastin tulisen ruunan;
    Vesi tippui vempeleestä,
    Rasva rahkehen nenästä.
      "Emoseni, vaimo vanha,
    Kunpa paitani pesisit
    Mustan käärmehen verillä;
    Emoseni, vaimo vanha,
    Haepas varvashattarani!
    Lähen Hiiestä kosihin,
    Vuoresta valantehesta".
      Jou'uin neitosen kotihin.
    Tupa oli täynnä tuppisuita,
    Peripenkki tietäjiä,
    Sivuseinä laulajia;
    Ne lauloivat Lapin virttä,
    Hiien virttä vinguttivat.
    Ulkoa runoja kuulin,
    Läpi seinän laulajoita,
    Läpi sammalen sanoja.
      Itse loime loitsijaksi,
    Lauloin ma mokomat miehet,
    "Anna, eukko, tyttöäsi!" —
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun suistat suet saloista,
    Karhut kahleisin asetat".
      Mä suistin suet saloista,
    Karhut kahleisin asetin.
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun sä kynnät kyisen pellon".
      Minä kynnin kyisen pellon.
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun sä kylvet kuuman saunan
    Vastan rautaisen keralla".
      Minä kylvin kuuman saunan.
    "Anna, eukko, tyttöäsi!" —
    "Jo nyt annan tyttäreni
    Sekä nuoren morsiamen
    Korpille Kojon pojalle". —
      "Käy nyt, neitonen, rekehen,
    Lähde, Jesus, kelkkahani!"

Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki samasta myöskin kertomarunoissa.

Toinen huomattava seikka on taas, että niissä seuduissa, missä vanhat runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin, jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin. Silmäänpistävän esimerkin semmoisista antaa tuo runo Wiipurin linnan hävityksestä.[217]

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,
    Sukivi sota-oritta,
    Sorajouhta suorittavi,
    Sanovi sanalla tuolla:
      "Et sie itkisi, emoni,
    Valittaisi, vaimo-rukka,
    Jos mä jonnekin menisin,
    Ruotsin rohkean tiloille,
    Suurille sotakeoille,
    Miehen tappotanterille".
      Emo estellä käkesi,
    Varoitella vaimo-rukka.
      Iivana, iso isäntä,
    Toki mietti mennäksensä,
    Lähteäksensä lupasi;
    Jalan kenki kiukahalla,
    Toisen lautsan partahalla,
    Pihalla kävysteleksen,
    Veräjillä vyötteleksen.
      Latoi laivoja lahelle,
    Suoritti sotavenoja;
    Miekoitsi tuhannen miestä,
    Satuloitsi sa'an urosta.
    Latoi miehet laivoihinsa,
    Kuni sotka poikiansa,
    Tavi lapsensa latovi.
      Kohenteli purjepuita,
    Nosti puuhun purjehia,
    Vaattehia varpapuihin.
    Niin on puussa purjehia,
    Vaattehia varpapuissa,
    Kuni kummun kuusosia
    Tahi mäntyjä mäellä.
      Läksi siitä laskemahan:
    Laski päivän maavesiä,
    Päivän toisen suovesiä,
    Kolmannen merivesiä;
    Niin päivällä kolmannella,
    Lankes alle Suomen linnan,
    Alle Wiipurin vihannan:
      "Onko linnassa olutta
    Ilman olven panematta,
    Tulijalle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle?
    Onko linnassa lihoa
    Ilman härän iskemättä,
    Suuren sonnin sortamatta?"

Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato, niin jo

    Iivana, iso isäntä,
    Siitä suuttui, siitä syäntyi;
    Kovin suuttui ja syäntyi;
    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa.

Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla. Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]

Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.

Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka vuoksi molemmat maakunnat yhdistämme Inkerin alueen nimellä. Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan (Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä. Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella. Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.

Inkerin alueessa on maailman syntyä kuvaava runo hyvin yleinen. Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa, keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta, taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226] Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä, vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.

Isosta tammesta ei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.

Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulusta on ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228] Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]

Sitä vastoin ovat Aino-runon tapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen tytön kuolemasta.[235]

Kosintarunoista on monta toisintoa, joista muutamat varsin merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.

Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen (välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa, mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsä Ilmaroi t. Ismaroi.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238] Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja kultaneidon takominen.[239]

Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.

    Saaressa oli nuori neiti;
    Tuota neittä kiitettihin,
    Tuota neittä kosjottihin,
    Halki maiden haastettihin,
    Yli maiden mainittihin.
    Isä tahtoi Ismarolle,
    Väinämöinen Vennaan mieli.[240]
    Emo mieli Laukahalle,
    Syyä Laukahan lohia;
    Miepä mielin manterelle,
    Manterelle, seppyelle.
    Manteren matala seppä
    Sanoi Saarehen lähössä:
    "Saapiko nai'a Saaren maalta".

Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.

Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa nimen "seppä Inkeroinen."[241]

Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama, alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä seuraavat ansiotyöt.[243]

Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa. Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244] Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245] välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa, niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina, kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot korkeat loistavat kosijat saapuvat.

Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyt
tarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon.
Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossa
Länsi-Inkeristä yksinään:

    Päivän poika valkeainen
    Satuloi sata hevosta
    Satahan satulavyöhön,
    Sata miestä miekoitteli.
    Meni Tuonesta kosihin,
    Manalasta morsianta.
      Tuoni istui tien selällä,
    Rautaisen rahin nenässä,
    Kultatuolin kuppuralla.
    Tuoni vastaan vastaeli:
    "Kyllä annan tyttäreni,
    Kun käyt minun käskyjäni,
    Astut jalka-askeleeni:
    Kun kylvet tulisen saunan,
    Tuli tuiskaavi ovesta,
    Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta;
    Jos vieret verisen virstan
    Neulojen neniä myöten,
    Kirvehen teriä myöten,
    Kassaran kasoja myöten;
    Jos te'et munasta solmun,
    Solmun tuntumattomaksi,
    Punot nuoran ruumenista,
    Ruumenen rajallisista!"
      Päivän poika valkeainen
    Otti tuonkin tehäksehen,
    Ennen kuin ilman ollaksehen,
    Naisetta elelläksehen;
    Kylpi tuon tulisen saunan,
    Vieri tuon verisen virstan,
    Niin ujuikin uhtuhussa (?),
    Painui paukasen (?) alatse;
    Teki solmusen munahan,
    Solmun tuntumattomaksi;
    Punoi nuoran ruumenista,
    Ruumenen rajallisista.
    Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]

Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- ja
Keski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: Antero
Ylimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]

Sama Iivana Kojosen poika nähdään toisissakin kosintarunoissa. Yhdessä toisinnossa hän kosii Aapsosta, toimittaa ylimalkaan samat ansiotyöt kuin edellisessä, vie neidon kotiin ja käskee häntä puolestaan siellä laittamaan töppösiä yhdestä villan untuvasta, paitaa yhdestä liinan kuitusesta. Kun ei nuorikko sitä saa toimeen, tappaa hänet Kojosen poika ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[250]

Parin katkelman kautta on täällä tuntematon, pohjoisempana laulettu Väinämöisen kosinta välitetty. Toisessa Väinämöinen Kojosen poikana vie tapetun neidon rinnat anopille;[251] toisessa "ukko ränstykkäinen" pyytää itselleen sulhasiin suostumatonta neitoa, ja saapi myöntäväisen vastauksen:

    "Jos ketät kivestä niinen,
    Punot nuoran ruumenista,
    Käyt neulan neniä myöten,
    Naskalin teriä myöten".[252]

Väinämöisen polvenhaava ja verentulvan tukkeaminen ilmautuu muutamissa Sakkulan runoissa.[253] Virsikäs Vipunen on mainittu parissa katkelmassa myöskin Sakkulasta, mutta ei hänestä tiedetä sen enempää.[254] Opettavaisia häärunoja lauletaan yleisesti, pää-asiallisesti samaan tapaan kuin painetussa Kalevalassa.

Isosta härästä (tai siasta) on saatu useampia runokappaleita.[255] Samoin tavataan lyhyitä katkelmia, joissa humala ja ohra ilmoittavat halunsa yhdistymään.[256]

Lemminkäisen nimi on Inkerissä tuiki tuntematon ja Wiipurinkin puolella ilmautuu ainoasti parissa runokappaleessa. Yhdessä, joka on käännös virolaisesta Salmen häärunosta, "herra Lemminkinen" liehuu tanssissa.[257] Toisessa Lemminkinen rakentaa veneen ja purjehtii Suomen linnan alle, jossa vaatii lihaa.[258] Kolmannessa "Männinkäinen" ilmoittaa äidilleen lähtevänsä Lapin maalle lankoihinsa. Turhaan äiti epää:

    "Siellä sinua lauletahan,
    Suin syvihin, pään savehen,
    Kypenihin kyynäsvarsin".

    "Anna, akka, tyttöäsi!
    En tuota pahoin pitäisi:
    Sylissäni syöessäni,
    Käsissäni käyessäni".

Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi suuren ruunan suistaminen ja joutsenen ampuminen joesta.[259]

Kolmas painetussa Kalevalassa ja sen esikuvassa, eräässä Kerimäen runossa vaadittu ansiotyö, hirven hiihtäminen, ei ole tässä mainittu, mutta jälkiä siitä nähdään kuitenkin yleisesti Inkerin alueessa. Itse hiihtäminen alkaa runon, jossa Lauri Lappalainen, metsässä oravan ammuttuaan, kysyy äidiltänsä, mitä sen hinnalla ostaisi, soti-orihinko, vai sotisatulan? Mutta äiti sanoo niitä olevan ennestään kylliksi kodissa, kehoittaa pikemmin käyttämään rahat kihloiksi morsiamelle.[260] Länsi-Inkerissä sillä on vähän toisellainen muoto: Lauri, tuotuaan oravan, kysyy onko sillä äidin maito maksettuna? —mutta käsketään vielä pari muuta hyvää työtä tekemään.[261] Hirven juoksu taas on liittynyt runoon, missä pilvi taivaalla näkyy, pilvessä pisara, siinä laiva ja kolme miestä, jotka hirven varustavat ja juoksuun lähettävät.[262]

Lemminkäisen surmaakin muistuttavia jälkiä tapaamme muutamia. Tyttö näkee laivan purjehtivan, ui sinne ja kysyy veljeänsä, mutta saa kuulla että hän on surmattu ja mereen heitetty. Silloin hän teettää haravan:

    Meren ruo'ot ruokosteli,
    Meren kaislat kaahisteli,
    Löysi viitan veljeänsä,
    Viitan viljan itkuloiksi;
    Löysi hatun veljeänsä,
    Hatun suureks harmiksensa.

    Jo oli siika silmät syönyt,
    Kuha kulmat kirjoittanut,
    Hauki hartiat halaissut.

Välistä runo alkaa silläkin lajilla, että veli, mereen pudonnutta sukaa pyytäissänsä, on hukkunut.[263] Yhdessä toisinnossa sisar sitten lohdutuksekseen pukee kannon veljekseen ja saakin sen varsin kauniiksi,

    Vaan on kolmea vajoa;
    Yht' on kieltä, toista mieltä,
    Kolmatta syäinen verta.[264]

Varsinaisesta Kyllikin runosta ei tiedetä mitään Inkerin alueessa; täällä vaan löytyvät muutamat balladit ja lyyrilliset laulut, mitkä Lönnrot on sen sekaan pannut.

Ainoa täydellisempi Lemminkäis-runoista on hänen käyntiänsä Pohjolassa häitten jälkeen vastaava. Paras, muutaman pohjoisissa toisinnoissa löytymättömänkin seikan sisältävä on taas Länsi-Inkeristä. Kähärpää pojut Kalervon keittää olutta, johon mehiläinen tuo hapatusta. Sinne kokoutuu "unnot ja vennot" juomaan, muiden muassa myöskin Kaukamoinen. Kalervon poika silloin ylimielisyydessään kaataa olutta Kaukoin kaavun päälle. Tämä suuttuu:

    "Ei oo kaapu kastettava,
    Se viitta verillä saatu,
    Ei viitta ryvetettävä;
    Kaapu kannan pyörännällä!"

Kaukoi näkyy tappaneen vastustajansa (hämärä paikka) ja juoksee sitten vanhemmiltaan apua pyytämään. Emo kysyy:

    "Hoi mun Kaukoi poikueni,
    Tuliko suuri rauan haava?"
    "Harakka lävitse lensi,
    Repo reijästä pakeni.
    Hoi isäni, hoi emoni,
    Pankaa säkkihin evästä!"

Pakomatkallaan hän tapaa ensin metsän, sitten niityn ja meren, joiden haltijoilta turhaan pyytää turvaa; he sanovat hänet sieltä löydettävän. Kaukoi nyt soutaa Suomen rannalle ja kysyy pyykkiä pesevältä neidolta: onko sijaa paeta pahantekijän, piillä pilloniekan? Saatuansa myöntävän vastauksen, elää hän kevytmielisesti naisten kanssa, niin että taas täytyy paeta. Tätä lähtöä suree sekä hän että neidot aivan kuin painetussa Kalevalassa. Tämän jälkeen seuraa viimein sama käynti Saaressa.[265]

    Kasvoi kaksi poikalasta:
    Yksi kasvoi Karjalassa,
    Toinen Suomessa yleni,
    Mikä kasvoi Karjalassa,
    Se oli kaunis Kauko-poika;
    Mikä Suomessa yleni,
    Se oli veitikka verevä.
      Veitikka verevä poika
    Teki kopeaa tekoa:
    Kutsui suudit, kutsui santit,
    Jäipä Kauko kutsumatta.
    Tuli ilman kutsumatta,
    Istui ilman käskemättä,
    Joi oluen antamatta.
    Niin tuo riitahan rupesi
    Ja tapahtui tappeluhun;
    Kuraksetta otti kulkun,
    Veitsettä veren valutti.

      Itse Suomehen pakeni,
    Niin nousi reen sepäksi,
    Sai tuo saanin salvajaksi.[266]

Viimeinpä on usein oluen juonti pidoissa liitetty tammen syntyyn. Tämä muodostus alkaa:

    Jouuin juottohon jumalan,
    Keräjihin Väinämöisen.
    Tuotihin olutta juua;
    Ei synny olutta juua:
    All' on hiiva, pääll' on vaaksi,
    Keskellä olut punainen.

Vieras senvuoksi kaataa pois oluen, josta syntynyt iso tammi sitten kaadetaan ja laitetaan kaikellaisiksi kaluiksi.[267]

Pohjolanretkeä yhdessä Tieran kanssa vastannee yksi runo, jossa ensin sisar etsii veljelleen venepuuta, veli, "Untamon Ylervän poika", veistää veneen, täyttää sen väellä, panee ensin vanhat, sitten nuoret soutamaan ja purjehtii niemen ohitse.

    Akka rannalla asuvi,
    Ve'en pinnalla pysyvi;
    Ainoa akalla poika,
    Anteroksi kutsutahan;
    Sen antoi Ahin avuksi,
    Antoi tuulen tuntijaksi,
    Meren ilman mielijäksi.

Tullaan näin Pentin linnan alle, jossa Untamo kysyy: onko linnassa leipää ilman leipomatta, lihaa ilman härkää tappamatta. Silloin tapetaan iso härkä, jota varten oli tullut tappaja Turusta, luinen kirves, vaskivarsi kädessä.[268]

Vanhastaan jo tietty on se seikka, että Kullervon-runot kaikkein täydellisimmässä, kaikkein kauneimmassa muodossansa ovat saadut Inkeristä.[269] Oikeastaan ei olisi siis ollenkaan tarvis sitä todistaa. Tähän pantujen näytteitten tarkoitus onkin pikemmin osoittaminen kuinka paljon Kalevalan toisen laitoksen ulostulon jälkeen kerätyissä Inkerin runoissa vielä olisi kauniita tai muuten tärkeitä lisäyksiä tähän sankarirunoelmamme välitapaukseen. Muutamat semmoiset ovat jo edellisessä luvussa tulleet mainituiksi; mutta ei suinkaan katsottane haitaksi, jos tähän vieläkin julkaistaan pari erittäin kaunista.

Untamon sotaretki Kalervoa vastaan on kuvattu seuraavalla täydellisemmällä tavalla:

    Katsoopi Kalervon nainen
    Oven suusta, ikkunasta:
    "Jo tulee sato (sade) sakea,
    Jo tulee vireä vihma,
    Puuttuvi punainen pilvi!"
      Katsoopi Kalervo itse
    Sakarasta (sic!) ikkunasta:
    "Ei tule sato sakea,
    Ei puna punainen pilvi;
    Untamon sota tulevi
    Kalervoa leikkaamahan;
    Punertaa punainen vaate,
    Sinertää sininen vaate!"[270]
    — — —
    "Tulee jo peltojen perille,
    Leikkas vanhat ja vakavat,
    Tulee tarhojen tasalle,
    Leikkas vastasyntynehet,
    Jopa tungeiksen tupahan;
    Akat ampui kiukahalle,
    Leikkas suuret, leikkas pienet,
    Lapset lautsojen välistä".[271]

Muutamien päivien jäljestä lähetti Untamo jälleen orjansa sinne, katsomaan olisko vielä jotain hävityksestä säilynyttä. Silloin löytyi yksi poika kätkyestä:

Orjat tästä rohkeudesta pelästyneenä juoksivat Untamon luokse takaisin, joka sitten ryhtyi noihin tuttuihin surmayrityksiin.[272]

Toiset runot taas, kuvattuansa tarkkaan Kullervon ulkomuodon ennen mainitulla tavalla, kertovat hänen sotaanlähtöänsä näillä sanoilla:

    Meni soittain Suomen maille.
    Soitti Suomen sillan päällä;
    Suomen silta notkahteli,
    Aluspalkit paukahteli,
    Linttilääppä (nauhahattu) läikähteli.
    Likat (Immet?) katsoi ikkunasta:
    "No kun tuo minun olisi,
    Joka huomen harjoaisin,
    Sylissäni kanteleisin".[273]

Liikuttava on lisäys siihen paikkaan, missä Kullervo, sisaren turmelemisen jälkeen, kohtaa äitinsä. Tämä kysyy:

    "Mit' olet pahinta tehnyt?
    Vai olet miehen tappanunna,
    Urohon upottanunna?" —
    "Eihän se paha olisi,
    Kun öisin miehen tappanunna!
    Makasin oman sisaren!"[274]

Viipurinkin puolisessa Inkerin runo-alueen osassa on runsaasti Kullervon runoja; ne ovat siellä rakkaimmat ja yleisimmät kaikista Kalevalan aineisista. Yhtähyvin ovat ne paljoa laihemmat kuin etenkin Länsi-Inkerissä. Ensiksikin lauletaan alkusanat kolmen veljeksen hajoamisesta;[275] surma-yritykset, olo sepän luona ja kosto emännälle hyvin yleisesti,[276] soittaminen poislähtiessä ja vaikutus Ilmariseen,[277] sisaren turmeleminen,[278] sotaan lähtö ja kuolonsanomat,[279] viimein hänen itsemurhansa, kumminkin yhdessä toisinnossa, vaikka tosin toiseen yhteyteen sekoitettuna.

Samporetkestä ei Inkerissä tiedetä yhtään mitään; Käkisalmen puolella sitä vastaan on siitä pari hämärää jälkeä. Parissa kanteleen synnyn toisinnossa näet ilmautuu Joukamoisen kehoitus laulamaan samoilla sanoilla kuin paluumatkalla Pohjolasta:

    "Laula, laula, Väinämöinen,
    Hyräile, hyväsukuinen".
    "Varahain on laulaakseni,
    Aikainen ilon teoksi."[280]

    Tuli kukko[281] Turjanmaalta,
    Laskihe Lapista lintu;
    Tuoll' oli silmät siiven päässä,
    Näkimet sulan nenissä;
    Sata miestä siiven alla,
    Sata miestä höyhenillä.[282]

Samoilta seuduilta on myös pari Kanteleen synnyn kappaletta saatu, jotka jokseenkin käyvät yhteen painetun Kalevalan edellisen kanteleen-runon kanssa. Hänen laulunsa on niin voimallinen, että

    Järvet järkkyi, maa järisi,
    Linnat liikkui, hongat huojui;
    Vuoret vaskiset vapisi,
    Kivet rannalla rakoili,
    Pajat[283] paukkui kalliolla,
    Portit Pohjasta repesi,
    Ilman kaaretki katkesi.

Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan Naarvan tietäjiä.[284]

Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään, "minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista; sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]

Veneretkeä kertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten "velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään, täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]

    Velloni on venosen seppä,
    Laivan seppä laklueni,
    Vesti hiekalla venoja,
    Somerolla sorvaeli
    Kultaisella kirvehellä,
    Hopeaisella terällä,
    Vaskisella vartuella.
    Iski kerran, syntyi laita,
    Iski toisen, syntyi toinen,
    Kolmasti koko venonen.
    Veno syntyi veistämättä,
    Laiva lastun pilkkumatta.
    Tuo vene hyväntapainen,
    Laiv' oli kolmen kostelinen,
    Pyrki viemättä vesille,
    Laskematta lainehille.
    Ostin purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen,
    Mastot maksan karvalliset.
    Laittoi laivansa merelle,
    Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla;
    Laittoi laivahan väkeä,
    Kuin lyhteitä kuilahassa.
    Pani tuo vanhat soutamahan,
    Nuoret päältä katsomahan;
    Vanhat sousi, päät tutaji.
    Pietari perästä huusi:
    "Miks' ei meiltä matka jou'u,
    Matka jou'u, tie lyhene?
    Miks' on vanhat soutamassa,
    Nuoret päältä katsomassa?"
    Pantiin nuoret soutamahan:
    Nuoret sousi, airot nousi,
    Vesi kiehui keltanansa,
    Vaahti pallossa pakeni.
    Sousi Suomen rantuelle;
    Suomen nei'ot sotkemassa.
    Päät valot (= valkopäät) valostamassa.
    Kysyi Suomen neitosilta:
    "Onko Suomessa sijoa,
    Missä maata matkalaisen
    Ja levätä lentolaisen,
    Pilloniekan pilkistellä?"[288]

Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan, koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]

    Ennen päivättä elettiin,
    Kuun valotta kuukkaeltiin;
    Käsin maita etsittihin,
    Käsin maita, sormin teitä.
    Varpailla vaon väliä;
    Tehtiin kylvö kynttilällä,
    Valettiin vahan nojalla.
    Pah' on päivättä eleä,
    Kuun valotta kuukkaella.
    Turo, tuima mies kavala,
    Se keri unen kerälle,
    Otti mettä makeaista,
    Pisti luiseen kormantohon;
    Istui mustalle oriille,
    Liinaharjalle hevolle,
    Ajoi Wiipurin mäelle.
    Yks oli aittanen mäellä,
    Kolm' oli neittä aittasessa;
    Yksi päivyttä piteli,
    Toinen kuuta kuivaeli,
    Kolmas armoja Jumalan.
    Turo, tuima mies kavala,
    Se viskas unokeräsen,
    Nukutti kolmen neiokkaisen (sic).
    Turo, tuima mies kavala,
    Kuun otti käteen kukaksi,
    Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän,
    Otti armon Armollisen.
    Toi päivän omille maille;
    Pani päivän maan perälle;
    Se päivä Jumalan luoma
    Se paistoi isällisille,
    Se paistoi isättömille.[290]

Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär kulki vähäisen matkaa, niin:

    Hiien huonehet näkyvi,
    Hiien huone kuumottavi;
    Nuopa kuuhutta pesevi,
    Päivyttä puhastelevi.
    Otti kuun olgallehen,
    Käänsi käsivarrellehen,
    Tuli matkoja vähäisen,
    Piti tietä virstan verran.
    Katsahti takaaeksehen (sic!);
    Ollaan kiinni-ottamassa
    Ja kiinni tapailemassa!
    Otti sieran seslestähän,
    Viskas paitapovestahan:
    "Kasvakohon paksu paasi,
    Paasi paksu ja järeä,
    Jottei päästä ylitse!"
      Tuli matkoja vähäisen,
    Piti tietä virstan verran,
    Katsahti takaaeksehen:
    Ollaan kiinni-ottamassa,
    Ja kiinni tapailemassa!
    Otti harjan seslestähän,
    Viskas paitapovestahan:
    "Kasvakohon kuiva kuusi,
    Kuiva kuusi, rauta-oksa,
    Jottei päästä ylitse!"
    — — —
    Paistoi päivä rikkahille,
    Köyhille kereäjille.[291]

Näillä otteilla luulemme täydesti todistaneemme: että runolaulu Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisissä rajapitäjissä vielä on paljoa runsaampi ja täydellisempi, kuin mitä Kalevalan toisen painoksen ulostullessa saatettiin arvata. Jos nyt taas palaten takaisin alkuperäiselle lähtöpaikallemme, sieltä alamme kulkea länteen ja koilliseen päin, niin emme tosin tapaa enään yhtä runsaita runo-aarteita kuin Inkerissä, mutta kuitenkin verrattomasti paljoa enemmän kuin mitä tavallisesti arvellaan ja luullaan.

Ottakaamme ensiksi yhteisesti tarkastellaksemme Savo, Suomen Pohjois-Karjalan lutherilaiset pitäjät, joiden kansa pää-osakseen on savolaista, sekä Oulun lääni Pohjanmaasta. Tässä huomaamme sen merkillisen seikan, että eteläisempi puolisko Pohjois-Karjalasta on antanut melkoisesti lukuisia ja tärkeitä epillisiä runoja, jota vastaan pohjoisemmasta: Pielisjärven ympärystästä sekä Kaavilta ja Liperistä, tuskin on saatu muuta kuin lyyrillisiä, niitäkin varsin niukalta. Savo sitä vastoin on tämän vuosisadan alussa vielä ollut hyvin rikas runoista, pohjoinen osa erittäin epillisistä. Sitä vastoin eivät Pohjois-Hämeen savolaiset pitäjät silloin enään ole antaneet monta sipaletta, vaikka ne 300 vuotta ennen, niinkuin sieltä muuttaneitten Wermlantilaisten runoista näkyy, olivat hyvin rikkaat. Minkätähden ne Pohjois-Hämeestä pikemmin katosivat kuin Pohjois-Savosta on mahdoton ymmärtää, ja vielä vaikeampi, mistä syystä Pielisjärven seutu jäi osattomaksi, vaikka sillä oli tai vieläkin on hyviä runo-paikkoja ympärillään joka haaralla. Tässä on edessämme vielä mutkikkaampi pulma kuin ennen mainitussa Laatokan länsirannikon osassa. Pohjanmaalla ei runo Kajaanin kulmalla ole vielä nytkään vaiennut, ja Oulun läänin läntisillä rantamailla oli se viime vuosisadan lopussa, niinkuin myös tämän alussa, raittiisti raikkuva.

Yksi katkelma Pohjanmaalta kertoo Väinämöisen syntymän, siirtäen kuitenkin sen tapauksen hänen isänsä nimelle:

    Kave ukko, Pohjan herra,
    Ikäinen ikiturilas,
    Isä vanhan Väinämöisen,
    Makas äitinsä kohdussa
    Kolmekymmentä kesä'ä.
    Ikävystyi aikojaan,
    Oudostui elämitään,
    Viilaisi äitinsä kohdun
    Sormella nimettömällä,
    Vasemalla varpahalla.
    — — —
    Päästin (sic!) miehen miekkoineen,
    Satuloine'en orihin,
    Kupehesta Runottaren,
    Lapsen vaimon lappiosta.[292]

Laveampi toisinto on saatu Suomen Karjalasta: Oli neito Pohjolassa, joka ei suostunut sulhasiin. Viimein kuitenkin hän astui alas meren selälle ja siellä hänet meren ukko, parkka-äijä, teki raskaaksi. Kolmenkymmenen kesän kuluttua Väinämöinen ikävystyi elämäänsä äidin kohdussa ja syntyi samalla tavalla kuin painettu Kalevala kertoo.[293]

Maailman synty pääskysen munasta oli täälläkin tuttu, kuitenkin ainoasti uudemmissa muodostuksissansa, niin että maailman sijasta syntyy hylkeitä[294] tai saari, johonka jälkimmäiseen toisintoon tässä aina on Saaren neidon kosinta liitetty.[295]

Puitten kylvämisestä on Pohjois-Savossa laulettu täydellisemmin kuin tiettävästi missään muussa paikassa. Yhdessä kappaleessa[296] Ahti arvelee mistä saisi nurmen juuren polttajan, niin että pelto "tomeromman touon toisi, paremman terän tekisi." Kuka saataisiin noutamaan Sämpsä Pellervoinen siihen työhön? Susi siihen suostuu, saatuaan tuuheamman turkin, jolla paremmin tarkeneisi pakkasessa. Sämpsä tulee, tuo mukanaan siemeniä ja sanoo Ahdille:

    "Hyvinpä teit sinäik,
    Minun tänne tullessani:
    Sulaisit jokien suita,
    Jäitä järvistä alensit!"

    Ennen Ahti maita puuttui,
    Ennenkuin Sämpsä siemeniä.
    Etelähän ensin kylvi,
    Sitten siuvotti itähän,
    Pohjan puolelle porotti,
    Lopettaapi luoteesehen.

Toisessa, viime vuosisadalta, kyntö tapahtuu Vennon härän Uljamoisen avulla.[297] Ison tammen kasvattaminen ja hakkaaminen on ainoasti harvoin yhdistetty Pellervoisen kyntöön,[298] mutta sitä vastaan jokseenkin tavallinen tunnetussa loitsussa pistoksia vastaan.

Harvinainen on Väinämöisen ja Joukavaisen kilpalaulu ja enimmiten vaillinainen, niinkuin Viipurin läänissä.[299] Onpa kuitenkin viime vuosisadalla vielä saatu täydellisempikin Pohjanmaalta.[300] Sanakiistan jälkeen Väinämöinen pistää Joukkavaisen keihäällä läpi sydämen, josta tuskauneena tämä rukoili jumalia ja saikin avun neitsyt Maarialta, niin että yhdessä yössä jälleen parani. Hän kehoitti sitten Väinämöistä laulamaan, jolloin:

    Leuat liikkui, pää järisi,
    Kivet rannoilla rakoopi,
    Paaet paukkui kalliolla,
    Väinämöisen laulaessa.
    Portit Pohjolan repesi,
    Ilman kannet katkieli,
    Väinämöisen laulaessa.

Aino-runon tapaisia balladeja, semmoisia kuin Inkerin alueessa, on tavattu muutamia kappaleita samaa toisintoa. Siinä tyttö lähtee paimeneen, varas vie korut, tyttö juoksee itkien kotiin, äiti lohduttaa häntä ja käskee aittaan uusia koruja ottamaan.[301]

Paremmin edustettuna ovat kosintarunot. Näissä molemmissa maakunnissa yksistään näet on tavattu tuo pilven päällä istuvan immen kosinta, josta kahdeksas runo kertoo. Välistä se päättyy Väinämöisen polvenhaavan parantamiseen,[302] välistä vielä jatkuu sillä, että Väinämöinen kuitenkin saa veneensä valmiiksi, täyttää sen väellä, soudattaa vanhat ja nuoret, tarttuu haukeen, rakentaa kanteleen ja soittaa koko luonnon ihastukseksi.[303] Paljoa yleisempi on polvenhaava ja verensulku erillään kosinnasta, välistä yksinään,[304] välistä kanteleensynnyn yhteydessä.[305]

Kilpakosinnasta on ainoasti katkelmia tallella, nimittäin pari palasta ansiotöitten kuvauksesta[306] sekä kultaneidon takominen.[307]

Vipusesta on saatu muutamia täydellisempiä tai katkonaisempia runoja. Enimmiten ne päättyvät jo siihen, kun Väinämöinen saa sen tiedon, että Vipunen on kuollut.[308]

Tältä alueelta saatu on ainoa täydellinen runo Lemminkäisen kosimisesta Pohjolassa, ansiotöistä, kuolosta koskeen sekä äidin haravoimisesta, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa.[310] Hänen surmaansa sekä uudestaan herättämistänsä nähtävästi myös muistuttaa yllä esiin tuotu Ganander'in runo Joukkavaisesta ja Väinämöisestä.

Kyllikki oli ainakin 300 vuotta takaperin tunnettu Pohjois-Savossa; sen todistaa hänen nimensä, mainittu "kiven emuena" eräässä loitsussa.[311]

Hiukkaa runsaammat ovat jäljet retkestä Pohjolan häihin. Muutamassa häälaulussa[312] ilmauntuu Lemminkäisen kerskaus:

    "Sen mä mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arveleisin,
    Joka jouseni vetäisi,
    Kaareni kiinnittäisi".

Edempänä sitten kuvataan myrkky-oluen tarjominen; käärmeitten onkiminen sekä oluen juonti. — Vielä pienempiä katkelmia löytyy Savossa sekä Karjalan lutherilaisissa pitäjissä useampiakin.[313]

Pohjanmaalla on oluen syntyä laulettu täydellisesti useissa paikoissa Kajaanin puolella,[314] ja yhdessä toisinnossa on Tuonelassa käynti Päivölän retken yhteydessä.[315] Myös on sieltä saatu koko Lemminkäisen toinen retki.[316] Viimein on Pohjanlahden rannaltakin vielä löydetty katkelma, jossa

    Juopui Ahto, juopui Kauko,
    Juopui veitikka veräjä[317]
    Sariolan juomingissa,
    Kirjoverkulan vakoissa.
    Silloin laskit laulujahan,
    Opetit osan minulle.[318]

Viimein mainitaan Lemminkäinen eräässä luultavasti Pohjanmaalta saadussa vanhassa katkelmassa "Väinämöisen merimiehenä:"

    Sitten vanha Väinämöinen
    Fani lieto Lemminkäisen (airoille);
    Äsken keikkui venehen keula,
    Purajasi purren nokka.[319]

Kullervosta laulettiin Pohjanmaalla hyvin täydellistä runoa samaan tapaan kuin Kalevalan ensimmäisessä painoksessa. Soini l. Sole, siksi häntä nimitetään,

    Se kalki Kalevan poika,
    Kun ensin emästä syntyi
    Viidellä vesikivellä,
    Hetikohta kolmi-öisnä
    Katkaisi kapalovyönsä.
    Nähtihin hyvä tulevan,
    Kenitihin (keksittihin?) kelpoavan,
    Myytihin vierahalle.
    Karjalahan kaupittihin
    Sepoille Köyretyiselle.
    Pantiin lasta katsomahan;
    Katsoi lasta, kaivoi silmät,
    Syötti lasta, söi itekin;
    Lasta taudilla tapatti,
    Kätkyen tulella poltti.

Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen kotiin.

    Pani karhut kahleisiin.
    Sudet rautoihin rakensi;
    Neuvoilevi karhuja'an,
    Susillehen suin puheli:
    "Repäise emännän reisi!"
    Tarttui karhu kantapäähän,
    Repäisi emännän reiden.
    Sillä kosti piian pilkan,
    Naisen naurun paransi,
    Pahan vaimon palkan maksoi.[320]

Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] — Parissa katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen talosta tai sotaan:

    Kävin mä piennä paimenessa,
    Lassa lammasten ajossa,
    Pistin pillit pussihini,
    Soitin suolla mennessäni,
    Kajahutin kankahalla,
    Kuului se sepän pajahan;
    Seppä seisahtui pajassa.
    Vasara vajos käestä,
    Kulta kiehui kattilassa.[322]

Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon kosinnalla. — Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti tallella.[324]

Kanteleen synty laulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma, jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli Savossakin laulettu.

Pohjolan emännän perään-ajosta on molemmissa maakunnissa välistä palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] — Ennen jo mainitussa runossa Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä, kehoitus lauluun Samporetkeläisten palausmatkalla:

    "Laula, laula, Väinämöinen,
    Hyräile, hyväsukuinen!"
      Tuopa vanha Väinämöinen
    Varmoin kyllä vastaeli:
    "Varainen on laulannaksi,
    Aikainen ilonteoksi".[329]

Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna. Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä, Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen (= Joukahainen) lähtivät Pohjanmaalle Sammasta hakemaan. Sieltä saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo virtes!' — 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy, tuvan uuni kuumoittaa'. — Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut, niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]

Täälläkin laulettiin runo päivän ja kuun vapauttamisesta. Se alkaa kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]

Viimeinpä vielä on ollut tuttu Väinämöisen tuomio. Eräässä katkelmassa näet pikku-lapsi sanoo tuomarilleen:

    "Sinä vanha Wäinämöinen,
    Te'it huorin kolmi-öisnä.
    Kuss' on kintaani kiviset.
    Maan karvaiset vanttuhuni,
    Isäni tulinen turkki,
    Äitini punainen paita?"[332]

Paitsi näitä tavataan myös sekä Savossa että Pohjanmaalla suuri osa niitä loitsurunoja, jotka on Kalevalaan otettu; mutta ne ovat enimmiten ilman mitään yhteyttä kertomarunoin kanssa.

Siirtyessämme nyt viimein Länsi-Suomeen, täytyy meidän kohta aluksi tunnustaa, että sieltä ei ole saatu ainoatakaan itsenäistä Kalevalaan kuuluvaa runoa. Loitsuja sekä vanhoja lyyrillisiä runoja on kuitenkin vielä ollut jommoinenkin määrä koko Hämeessä ja Satakunnassa sekä Suu-Pohjan sisämaan pitäjissä.[333] Aivan tyhjät niistä ei ole olleet muut kuin Varsinais-Suomi sekä Uusimaa.[334]

Yhtähyvin eivät ole epilliset runot olleet Länsi-Suomessakaan tuntemattomat; sen todistavat sangen lukuisat muiden runoin sekaan eksyneet katkelmat sekä suorasanaiset tarinat.

Satakunnassa laulettiin pieni runopalanen, joka selvästi on kuulunut Kullervon paimenessa oloon:

    Kulu, päivä, kulje, päivä.
    Heitä, päivä, heinikolle,
    Harppa'a haravan varren,
    Viittä, kuutta viikatevartta!
    Ei kulu kivinen kakku
    Orpolapsen kainalosta:
    Syrjän söi, sydämen vei
    Emännälle leipojalle,
    Piialle vanuttajalle.[335]

Luultavasti samoissa seuduin syntyneessä Piispa Henrikin virressä tapaamme pari vanhaa muistoa. Siinä ensiksi näkyy olevan jälki Hiiden hirven hiihtämisestä. Lähteissään piispaa tappamaan Lalli

    Lykkäsi lylyt lumelle,
    Kun oli vuoltu, vuoleskeltu;
    Syöksi kalhut kaljamalle,
    Kuin on talvisen jäniksen.
    Sitten hiihti hirmuisesti,
    Lyly juoksi vinheästi:
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä.[336]

Kuvaus Henrikin ajosta koreassa korjassansa on myös hyvin sen tapainen mitä ainakin muutamat toisinnot kertovat Ilmarisen kosintomatkasta:

    Latoi lauman laulajia
    Päänsä päälle laulamahan,
    — — —
    Jänön valkoisen hypitti
    Edellänsä viltin päällä.
    Karhu oli rautakahlehissa,
    Teeri rautainen kukersi
    Karhun rautaisen kidassa.[337]

Myöskin runo Elinasta ja Klaus Kurjesta (syntynyt Tampereen seudulla n. 1500) sisältää pari yhtäläisyyttä Kalevalan runoin kanssa. Klaus Kurki, näön vuoksi lähteissään keräjille Pohjanmaalle, käskee vaimoansa tarpeellisiin matkan varustuksiin näillä sanoilla:

    "Oh mun vähä Elinani,
    Viillä voita vakkasehen,
    Sääli säkkihin evästä,
    Liikkiö sianlihaa,
    Minun kauas mennäkseni!"

Melkein samoilla sanoilla Lemminkäinen käsikirjoituksissa pyytää äitiänsä, ja painettuun Kalevalaan ne ovat tulleet jo tehdyn teon kuvauksena.[338]

Saman laulun lopussa taas on tunnonvaivoissaan olevan Klaus Kurjen lähtö kotoa sekä itsemurha kerrottu tällä tavalla:

    Pisti pillit pussihinsa.
    Soitti suolla mennessänsä,
    Kajahutti kankahalla,
    Järähytti järven päässä;
    Ajoi päin sula'a merta,
    Alle aaltojen syvinten.

Näistä värssyistä tapaamme ensimmäiset neljä sanasta sanaan useissa
Kullervon sotaanlähdön kappaleissa. Seuraavat kaksi vastaavat yhtä
toisintoa Kullervon kuolosta, jonka Lönnrot oli pannut kirjaan
Vuokkiniemen tienoilla ja jonka loppu on näin kuuluva:

    Ajoi päin sinistä merta.
    Alle aaltojen syvien.
    Päälle mustien murien.[339]

Samallaisia yhtäläisyyksiä tapaamme niissä runoissa, joita ennen aikaan laulettiin Hämeessä, Sääksmäen Ritvalan Helka-juhlassa.

Ensimmäisessä niistä, Mataleenan vesimatkassa, Mataleena, kun Jesus häneltä vettä pyytää, vastaa ynseästi, sanoilla, jotka Pohjolan emännän vastausta Lemminkäiselle muistuttavat:

    "Ei oo mulla astiata,
    Eik oo kannuni kotona;
    Pikarit pinona vieri,
    Kannut halkona kalisi".[340]

Kolmannen Helkavirren, Kestin lahjan seassa, taas on jälki Hiiden hirvestä sekä isosta tammesta:

    Hikos hirvi juostuansa,
    Toi hirvi janottuansa
    Heränteestä hettehestä;
    Siihen kuolansa valotti,
    Siihen karvansa karisti.
    Karskasi kataja kaunis,
    Tuomehen hyvä hedelmä,
    Katajahan kaunis marja.
    Joka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Joka siitä lehden leikkas,
    Siihen kasvoi tuomi kaunis,
    So leikkas ikuisen lemmen.[341]

Varsinais-Suomessakin on meille tarjona muutamia tähän vivahtavia pikku seikkoja. Erittäin merkillinen on Rauman murteella sepitetty, n. v. 1600 syntynyt runo Kaarle herttuan sodasta uppiniskaista Suomen aatelia vastaan. Siinä me näemme seuraavat paikat:

    Hyvä herra, herttu Kaarle
    — — —
    Hankitsevi haaksiansa.
    Laitteleksi (laittelevi) laivojansa;
    Purjeet raakaiset rakensi
    Hahden suuren hartioille.
    Oli haaksi hankittuna,
    Päällä purjehet punaiset,
    Viherjäiset viirit päällä.
    Antoi soutaa Suomen vaimon.

Laivan varustus on tässä hyvin sen tapainen kuin Viipurin puolen laivaretkissä. Airoille asetettu Suomen vaimo taas ei juuri voi olla muuta kuin muisto Väinämöisen veneessä soutavista neidoista; sillä Kaarle herttuan laivassa ei hänellä tietysti ole mitään virkaa.

    Otti tulta tuttisesta,
    Takelita taskustansa;
    Meri häälyi, ranta raskui,
    Kalliot kovin kajasi,
    Hahdet hartaasti vapisi,
    Pyssyt parkui partahilla.

Ensimmäiset kaksi riviä nähtävästi tarkoittavat Väinämöisen hätäkeinoa Pohjolan laivan saavuttaissa; ne ovat vaan tässä uuden-aikuiseen kanuunilla ampumiseen sovitetut. Loppu otteesta näkyy olevan muunnos Väinämöisen laulun mahtavan vaikutuksen kuvauksesta, joka muuallakin välistä on Samporetkeen yhdistetty.

Myöskin ansainnee huomiota tapa, jolla on kuvattu Suomen herrain suuttumus Kaarle herttuan lähettämästä kirjeestä; sanat näet ovat aivan samat, joita Kalevalassakin aina käytetään vihan tai surun osoitukseksi. Suomen herrat

    Huovi häijy Hamoseen,
    Häijyn juoniseen jokehen;
    Siitä hauit haukkelivat,
    Ahvenet otti osansa.[343]

Samoin Inkerin alueessa Lemminkäisen surmaa vastaavissa balladeissa välistä lauletaan:

Viimeinkin on ko'oltansa vähäinen, vaan sijaltansa erittäin omituinen muisto muinaisrunoistamme säilynyt eräässä Maskun Hemmingin n. 1600 sepittämässä virressä! Yksi kohta siinä kuuluu:

Mutta nämät rivit eivät ole mitään muuta kuin hengelliseen tarkoitukseen hiukan muodosteltu toisinto parista tulen-synnyn värssystä:

    Hopeiset orret notkui;
    — — —
    Pilvet liikkui, taivot naukkui,
    Taivon kannet kallistihe.[346]

Näin olemme siis, pakanuuden-aikuisten laulujemme jälkiä seuraten, saapuneet ihan Suomen kirkollisuuden emän, Turun, porttein edustalle, vieläpä Henrikin tuomiokirkon pyhäin katonkaarienkin alle! Mutta vielä paljoa enemmän, kuin nämät hajanaiset runokatkelmat, sisältävät useat Länsi-Suomesta saadut suorasanaiset tarinat.

Oli Hyytiö niminen mies, niin kerrotaan Tuuloksessa Etelä-Hämeessä,[347] ja sillä vaimo, joka tuli raskaaksi. Siitä suuttui jättiläinen, nimeltä Häyrinen, joka ei kärsinyt kuulla lapsen itkua. Hän pisti siis vaimon tynnyriin ja vieritti mereen: mutta tuuli ajoi tynnyrin saareen, jossa se rikkui kiveen. Näin pääsi vaimo ulos ja synnytti pojan, jolle pantiin Kauko nimeksi. Kasvaessaan poika mielellään katseli ohitse kulkijoita. Viimein hän teki itsellensä vesimaton, jolla läksi purjehtimaan. Jättiläinen sen huomasi ja rupesi Kaukoa kivien viskaamisella ahdistamaan: mutta kotka otti hänet selkäänsä ja kantoi korkealle vuorelle, josta hän pääsi kotiin. Nyt varusti Kauko suuren sodan, jossa kaatoi jättiläisen pojan, ja isä, siitä tuskastuneena, rakensi erityisistä aineksista laivan, joka kulki maitse, meritse sekä ilman kautta, ja läksi matkalle, jolta ei enään ole kuulunut eikä näkynyt palauvan.[348]

Toisessa samasta paikasta saadussa[349] mies suri, kun hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta. Löysi hän sitten munan ja hautoi, siksi kun siitä tuli ihmeen väkevä poika. Mies lähetti hänet kaskea kaatamaan. Poika otti kirveen ja kaatoi hirmuisesti metsää. Siitä suuttuneena isä ajoi hänet pois kodistaan. Poika palkkausi nyt suureen linnaan rengiksi ja sai ensityökseen suuren laakson raivaamisen, kivistä puhdistamisen. Hän otti hirmuisen hongan tyvestä kiinni ja veti sitä perässänsä, joten koko laakso kerrassaan tuli viljelysmaaksi. Kotiin tultua pojalle annettiin sammalista ja suomudasta leivottu kakku, jonka laadun hän vasta leikatessaan huomasi. Kostoksi soitti hän torvellaan kokoon metsän karhut ja ussutti ne isännän päälle. Hädissään tämä lupasi Munapojalle tyttärensä sekä perintönsä omaksi. Mutta tytön äiti ei olisi suonut lastansa köyhälle miehelle; hän läksi pyytämään apua Pohjolan akalta, Tämä suostuikin auttamaan, jos saisi tytön omalle pojallensa. Nyt Pohjolan noita-akka rakensi laivan ja tuli poikansa kanssa neitoa noutamaan; vaan Munapoika veti laivan semmoista vauhtia maalle, että se meni pirstoiksi. Pohjolan akka näki että Munapojalla oli koira; hänkin nyt sylki koiran ja molemmat talonvartijat pantiin vastakkain tappelemaan. Munapoika silloin taas kutsui karhuja metsästä, jotka repivät koiran ja haavoittivat akan. Tämän huutoon riensi avuksi laiva, jossa oli tuhat rautapaitaista soturia. Syntyi nyt hirveä tappelu, niin että kalliot järisivät, mutta viimein Munapoika pääsi voitolle. Haavan saaneelle morsiamelleen hän mehiläisellä haetti mettä ulkomaalta ja paransi hänet jälleen terveeksi.[350]

Kauvatsalta Satakunnassa[351] kerrotaan sama satu, mutta vähän toisin. Munapoika kuninkaan palveluksessa lähetetään puitten hakkuusen. Siellä hän kaataa yhden puun maahan ja samassa romahti koko iso korpi kumoon, niin pitkältä kuin kirveen kalkahdus oli kuulunut. Sitten piti tuoda halot kotiin. Munapojan kuormaansa vetäessä tuli karhu vastaan; hän sen koppasi niskasta kiinni ja viskasi halkojensa päälle. Kotona hän sen pisti härkänavettoon ja aamulla, kun mentiin katsomaan, oli karhu tappanut koko lauman, että oli kaikki vallan lihana. Kuningas nyt tahtoi päästä tuosta vastuksellisesta palvelijasta ja lähetti hänet helvetistä ijankaikkista veroa tuomaan: mutta hän palasi sieltäkin eheänä. Nyt hän käskettiin perkaamaan Limingan niittyä.

Kullervon runoin tapaisia kohtia löytyy vielä useissa muissa tämän kanssa[352] sukulaisuudessa olevissa saduissa, joissa tuo väkevä poika syntyy leppäpölkystä taikka on karhun ja papinrouvan tahi jonkun miehen (useimmiten papin tai sepän) ja metsän neidon sikiö.

Useissa näistä,[353] joissa seppä on pojan isä tai kumminkin isäntä, viedään tuo väkevä hirviö pajaan. Hän kysyy siellä saako lyödä voiman vai taidon kanssa? Seppä siihen vastaa: "se on ykskaikki, jos semmoinen mies lyö voiman tai taidon kanssa!" tai myös: "kyllähän voimatkin tarvitaan kaikkityyni!" Silloin poika nostaa moukkarin ja lyö sillä alaisimen maan alle näkymättömiin, kuulumattomiin. Pelästyneenä siitä seppä hänet yhdessä toisinnossa myö kuninkaalle.[354]

Joskus väkevä poika nimitetäänkin Kalevan pojaksi. Eräässä Sahalahden sadussa[355] "Kalavan poika" lupasi hakata naurishuuhdan muutamalle ukolle. Hän söi ensin koko päivän ja hioi kirvestänsä; iltahämärässä vasta hän läksi metsään, ja kun sitten kerran vaan läimäytti, niin metsä kaatui, niin kauas kuin kirves kuului.

Toisin paikoin kerrotaan Kalevanpojan niityn raivaamisesta tai niittämisestä. Ylöjärvellä esim. "papin poika" päivässä raivasi kymmenen kapan alaa niittyä ja latoi sen ympäritse korkean kiviaidan.[356] Suuret niityt Marttilan ja Pöytyän välillä ovat hänen niittämänsä, jolloin heinä kaatui kerrassaan niin laajalta, kuin viikatteen viuhina kuului.[357] Tämän jo Agricolakin tiesi, joka Hämäläisten jumalia luetellessaan mainitsee:

Kullervon muistakin uhkatöistä, joissa hän kaikkea turmelee, ovat muutamat tutut Länsi-Suomessa. Sahalahdessa[358] "väkevä Matti" Paholaisen palveluksessa tappaa lapsen, jonka katsominen hänelle oli uskottu, ja sen jälkeen häntä itseään tahdotaan tappaa. Laitilassa[359] hän toisten ollessa riihessä vaan makaa. Viimein hänkin tulee, potkaisee riihen päädyn pois, ajaa kaikki elot luuvaan, ottaa maston ja "jumppaa" sillä. Kun työ on tehty, panee hän jyvät suureen purjeesen ja vie ne aitan portaille.

Karhun kotiintuonnistakin on toisellainen toisinto, saatu Eurajoelta Varsinais-Suomessa.[360] Poika oli metsässä sälyttänyt rekeen semmoisen kuorman, ettei härät jaksaneet sitä vetää. Hän meni senvuoksi ruoskaa leikkaamaan ja sillä ajoin karhu söi härät. Mutta poika ei ollut siitä milläänkään, valjasti karhun sijaan ja ajoi sillä kuorman kotiin.

Laitilassa kerrottiin kuinka Kalevanpoika kantoi kiviä kostoksi
Untamalaisille. niin että heidän niittynsä jäi niittämättä.[361]

Paitsi sitä ilmautuu Kalevanpojan t. Kalevanpoikien nimi monissa muissa saduissa, joissa kerrotut seikat eivät ole yhtäpitävät Kullervon runoin kanssa.[362]

Halikossa kerrottiin vielä tämän vuosisadan alussa vaskivaimosta, jonka seppä oli itselleen takonut.[363]

Löytöretkellämme, Kalevalan runojen ha'ussa, on meidän nyt poikkeeminen Suomen lahden poikki, niiden veljiemme luokse, jotka siellä elävät Virolaisten nimellä. He ovat kaikkein kau'impana epoksemme nykyisestä parhaasta säilypaikasta; mutta yhtähyvin tapaamme heilläkin aivan arvaamattoman rikkauden vanhoista runoista ja taruista, jotka monin suhtein ovat vieläkin täydellisemmät kuin Inkerissä.

Luomistarusta on Virolaisilla hyvin paljon ja tärkeitä toisintoja. Yksi[364] kertoo, kuinka oli neljä neitoa, sisarusta soutavata: yksi oli joen näkki, toinen neito tähden tytär, kolmas kuun kasvatti, neljäs päivän pääskyläinen. Ne kutoivat Taaran (ylijumalan) käskystä hopea- ja kultakankaita päivälle ja kuulle vaatteiksi, vedelle pitsiverhoa, maalle utuvaippaa. Mutta viimein he siihen työhön kyllästyivät:

    Aika lähti ikäväksi,
    Ajan kierto kipeäksi,
    Kapeen kierto kapeen kanssa;
    Ei ole miehet maistamassa,
    Puolisot ei kaitsemassa.

Mikä ihmeellinen yhtäläisyys Kapeen, Ilman immen, ensimmäisten olo-aikain kanssa! Tosin on suomalaisessa runossa puhe ainoasti yhdestä neidosta, virolaisessa neljästä. Mutta tapaammepa me Kalevalassakin toisin paikoin useampia Luonnottaria.

Joen näkkiä vastannee Kalevalassa veden emoksi muuttunut ilman impi. Päivätär ja Kuutar myös ilmautuvat meidän runoissamme; niillä on hopea- ja kulta-kangasten kutominen virkanansa aivan kuin heidän virolaisilla sisarillansa. Huomattava on että toisessa paikassa taas suomalainenkin "impi ilman päällä" soutaa venehellä vaskisella, purrella punaperällä.[365] Parissa paikoin ilmautuu Kalevalassa kolme Luonnotarta, esim. kun he lypsävät rautamaitoa,[366] tai kun käärmeen synnyttävät.[367]

Toisessa virolaisessa runossa[368] Siuru-lintu, sinisiipi, ilman emän hautomatta syntynyt, lentää ympäri kaikkia ilmoja:

    Lensi paljon, liukui paljon,
    Lensi, liukui lounaan alle,
    Pyörähti poikittain pohjosehen

ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä yksin eläessä.

Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi, nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä "purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan, viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä laivoja.

Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta. Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sitten Ilmarinen takoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun, tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]

Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntä kaosta. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksi kynnettävä ja kylvettävä. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret, raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa taas[374] Kalevanpoika

    Laittoi aisat aurallansa,
    Orhin auransa etehen,
    Ruunan kynnölle rakensi:
    Läksi suolle sahroinensa,
    Kuivaa maata kyntämähän,
    Aron pintaa kääntämähän.
    Kynti maan pinnan tomuksi.
    Kivet survoi someroiksi,
    Savet siemenenkasvajoiksi.
    Tomun idun imettäjäksi.
    Kynti paikoittain peltomaaksi,
    Väkeväksi viljamaaksi.
    Toiset kohdat karjamaaksi,
    Nurmimaaksi, heinämaaksi.
    Kylvi suohon sinikoita,
    Sammaleesen juovikoita,
    Mättähisin muuraimia.
    Muutamin paikoin mustikoita.
    Kynti paikoittain metsämaaksi.
    Laajat paikat korpimaaksi;
    Kylvi metsät kasvamahan.
    Tammet korkeat nousemahan,
    Pensastikot paisumahan,
    Kynti paikoin lakeuksia,
    Laajoja aroja, laajoja nunnia,
    Hauskoja kävelypaikkoja;
    Kynti mäet keikkumahan,
    Kummut kaikki kiikkumahan.
    Kynti orot, kynti salot,
    Nurmet (?), luhdat viherjöimään.
    Kylvi mansikat mä'ille.
    Pensaan alle puolukoita,
    Kynti kukat kasvamahan,
    Kaunoiset rehoittamahan.

Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.

Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin tiedämme, tammi, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika, Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:

    Tammi nousi, tammi joutui,
    Nousi vaaksan paksuiseksi;
    Tuli tuulonen tuhisten,
    Vihma vierähti vihisten,
    Tuuli tammea kohotti,
    Vihma kostutti vähäistä,
    Nosti tammen kasvamahan.
    Vähäisen venähtämähän.
    Tammi nousi, tammi joutui,
    Tammi nousi taivahille,
    Saatti pilvet hajoomahan,
    Taivon laajan laukeemahan,
    Rupes päivää peittämähän,
    Kuutakin sammuttamahan.
    Tähtiäkin tappamahan.

Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle tultuansa:

    Hakkas päivän, hakkas kaksi,
    Kappalehen kolmattakin;
    Tammi alkoi tuikutella,
    Kannon päässä kiikkuella,
    Latvapuoli lankeemahan.
    Tammen tyvi peitti saaren,
    Latva kaatui lainehesen.

Tammesta sitten tehtiin kuuluisa Suomen silta, jonka toinen haara
Saaresta meni Viroon, toinen Suomeen.

Kolmas laajalle ympäri Viroa levinnyt toisinto tähän kuvaukseen vielä lisää kertomuksen mitä siitä tehtiin:

    Saatiin tynnyrit tyvestä,
    Kannosta olutpuolikoita,
    Latvasta lasten kätkyitä.
    Sydämestä syömäpöytä.
    Lukkarin luetuspöytä;
    Mi jäi laudoista jäljelle,
    Siitä sauna veljelleni,[377]

Lähinnä työnä nyt oli Wäinämöisellä tai oikeastaan Pellervoisella kasken kaataminen, jota tehdessään hän kuitenkin jätti yhden koivun lintujen leposijaksi. Samallainen huolenpito metsän laulajista ilmaantuu myöskin muutamassa virolaisessa lyyrillisessä laulussa.[378]

Wäinämöisen ja Joukahaisen taistelun tapaisia suorasanaisia tarinoita kuuluu olevan Vironkin kansassa.[379] Mahdollisesti on myös tähän luettava Kalevinpojan taistelu Manalan hallitsijan Sarvikon kanssa, jossa jälkimmäinen viimein nivuslihoja myöten pistetään maan sisään.[380]

Runsaasti, vaikka kuitenkin ainoasti katkelmina, ovat Aino-runot edustettuna. Yhdessä[381] nuori tyttö laulaa:

    Läksin luutia tekemähän,
    Kultaluutaa kuusikosta,
    Hopeaista haavikosta,
    Tarkan tammen lehtisistä.
    Otin puukkoni pivohon,
    Helmahan raudan heleän,
    Karkean raudan kainalohon.
    Tuli vastahan Sulevi,
    Sulevi Kalevinpoika,
    Pyysi multa huimasti suuta,
    Huimasti suuta, kiusalla kättä.
    Minä sulka en suonut suuta,
    Sepelpää en kääntänyt päätä.

Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa, saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa. Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382] Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä on tapana:

    Läksin mereen kiikkumahan
    — — —
    Panin helmet heinämaalle,
    Vitjat pitkän luo'on päälle,
    Sormukset someron päälle,
    Nauhat laajan hiekan päälle.

Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa, vakuuttaen:

Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa, jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle, oikealle ladullensa.

Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385] Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla kuin suomalaisessakin runossa:

    Läksin mereen kiikkumahan,
    Lainehisin laulamahan;
    Sinne ma kana katosin,
    Sinne lintunen livahdin,
    Näivehdyin ma nuori neito,
    Kaunis kukkanen lakastuin.[386]

Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]

    Silmät vettä vierettävät,
    Kosket laskee lainehia,
    Vesi vieree silmistäni,
    Silmistäni poskilleni,
    Poskiltani kaulahani
    Kaulastani rinnoilleni,
    Rinnoiltani helmoilleni,
    Helmoiltani polvilleni,
    Polviltani säärilleni,
    Sääriltä jalan lavalle,
    Jaloiltani varpahille,
    Varpailta maahan vajosi.

Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria, saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon seassa:[388]

    Kodasmäell' on suuri kuusi,
    Lepät laajat Leuvalassa,
    Tammi Tarvasten mäellä;
    Kukkuvi käkeä kolme,
    Laulaa kolme linnukaista;
    Yksi kukkui: "kuole, kuole!"
    Toinen kukkui: "murhe, murhe!"
    Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!"
    Joka kukkui: "kuole, kuole!"
    Sen ma itsellen' ehitän,
    Mikä kukkuu "murhe, murhe!"
    Sen mä laskelle lähetän;
    Mikä kukkuu "kullan kainaloon!"
    Kullakseni kasvattelen.

Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:

    Yks on siika mustaselkä,
    Toinen hanki halliselkä,
    Kolmas lohi laajalauko.
    Otin ma kalan kätehen,
    Vein minä kalan kotihin,
    Kävin kalaa keittämähän
    Isän pitkällä pinolla,
    Veljen lastuilla leveillä.
      Kala virkkoi vastahani:
    "Ei mua tuotu tuoreheksi,
    Eipä viety verekseksi;
    Tuotihin ma laulamahan,
    Laulamaan, livertämähän!"

Kalevalan kosioretkiä vastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä, tässäkin lähtee kauas kalaan:

    Mull' oli vene luikon-luinen,
    Airot hanhen sulkasista,
    Astimet (= teljot?) sillin hampahista.
    — — —
    Sieltä sousin Saarenmaalle,
    Saarelta viistoon Suomenmaalle.
      Mitä kalaa sain merestä,
    Suomesta salasilakkaa?
    Vein ma vaimon Suomenmaalta,
    Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta,
    Kapenen kalliomaan keskeltä,
    Pohjan päällikön pereestä,
    Tauran (sic) tietäjäin suvusta.
    Hääkutsuihin tuli joukoin suurin
    Poikasia Pohjanmaalta,
    Miehiä metsän takoa,
    Naisia neljästä vallasta,
    Tyttöjä Turkilan rajalta.
    Kuormittain kokoon ko'ottiin
    Aartehia Narvanmaalta,
    Kultaa Kungelan ääriltä;
    Antehista aavistelin
    Puolisoni kalliin hinnan.
    Sata päivää häät pidettiin,
    Pohjolan ilopitoja:
    Merestä makeiset tuotiin,
    Ruotsin rannoilta rahnakalaa,
    Kaukaa korvesta karhun lihaa,
    Peuran lihaa Pohjan piiriltä,
    Rasvalintuja lainehilta.
      Jop' oli nyt kiiru kotihin,
    Omaisia oppimahan,
    Nuorikkoa näyttämähän,
    Kuinka oli minut myös ylennetty.
    Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen,
    Tuurasta toisen orihin,
    Panin parin korjan eteen,
    Kiidätin kallioita myöten merelle.
    Kansi klasinen merellä,
    Klasi kallion kovuinen,
    Kantoi kuormat katkeematta,
    Kultakuormat kiikkumatta.
    Nainen nauroi Suomen kielin,
    Hepo hirnui Hiiden kielin,
    Ori karjui Tuuran kielin.
    Kulkuset kullasta kulisi,
    Korja lauloi Narvan kielin,
    — — —
    Vihriä esliina Ruotsin kielin,
    Punapaita Pohjolaa pajatti.
      Ratsut rannalla rakensin,
    Kolmet köyteni kohensin,
    Panin päälle luisen luokin,
    Kaulaan rahkehet rahaiset,
    — — —
    Läksin lystisti ajohon,
    Käänsin kotipuoleheni;
    Ajoin päivät päivän valolla,
    Yöt kuu-kullan valolla,
    Kauneulla Pohjan emännän,
    Ruijan tulten tuikkehella —
    Äidin helmien hopeisten,
    Kultasoljen kuumottaissa,
    Varjossa vanhan otavan;
    Vartaat[391] johti vieraan tietä,
    Koi-tähti kutsui kotihin.
      Loppui meren kalliosilta,
    Läksin maita liukumahan,
    Myöten hankia ajelin,
    Kynsin pitkiä kujia,
    Ajoin näin kylä kylältä,
    Kaupungista kaupunkihin.
      Nuorikon tuli ikävä,
    Itki kaukaista kotia.
    Minä naista mielittelin:
    "Ällös itke, armaiseni,
    Älä kaipaa, kultaseni!
    Ennen koittoa kotihin saamme,
    Ennen valkenemista äidin syliin,
    Koiton perästä perintömaalle! —
    Oikoa, orit väsynyt,
    Jalkoa, rauennut ruuna!
    Kaurat kutsuvat kotihin,
    Suitseet mieltäs mielittävät!" —
      Pihan portille ajelin,
    Korjani katoksen alle.
      Tuli tyttö katsomahan,
    Orja korjaa korjaamahan,
    Ulos riensi äiti armas,
    Vastahan vanha isoni.
      Minä kuulustin emolta,
    Vierain kielin väännätellen:
    "Tuokaa juomaa uusin kannuin,
    Huulen kastetta Marille!"
      Äiti säikähti, vastaa tuohon:
    "Kusta otan, kusta löydän?
    Rainta kultainen ravistui,
    Kannu rautainen katosi!"
      Isä huutavi ovesta:
    "Ota kulta-haarikkamme,
    Vanhan Lempitin murhe-astia,
    Sammuta jano nuorikolta!"
      Toinpa vaimoni tupahan:
    Kalliit vaatteensa kahisi,
    Kultavitjansa kilisi.
    Isä ällistyi tuvassa,
    Emo vaipui kiukaan eteen,
    Sisko kätkihe kammarihin,
    Veikko viinakellarihin.
    Isä huusi ihmetellen:
    "Se on Kunglan kuuluisa tytär,
    Se on puoliso kuninkaan!
    Vaan ken mainio on miesi,
    Mi sai morsion mertahansa?" —
      "Tule, taatto, tunne poikas,
    Tule, maammo, tunne poikas!"
    Eipä tunne taatto, maammo,
    Eipä tunne veikot nuoret;
    Tunsipa sisaren silmä
    Neulomastansa nutusta,
    Kirjaamistaan kintahista.

Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos. Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen. "Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]

Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393] Värssyt

    Pani kädet soutamahan,
    Jalat takaa tyyrimähän,
    Hiukset päässä purjehiksi;
    Souti kiiruin Suomen puoleen,
    Tyyrieli Turjaa kohti,
    Purjehteli Pohjaa kohti[394]

näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe. Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa = perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimi mana-tarkka, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia, mahtavimpia tietäjiä.

Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.

Ilmarisen toisen kosintoretken tapainen on yksi runo, jossa veli, sodasta tultuaan, kosii itselleen morsiamen, mutta kotimatkalla kysyy hevosiltansa: "syöttekö neidon lihaa, juotteko neidon verta?" Kun ei hevoset siitä huoli, tappaa hän nuorikon itse.[399]

Kalevalan kosijain ansiotöistä ei Viron runot tiedä yhtään mitään. Sitä vastaan tapaamme taas koko joukon muistoja Pohjolan mainioista häistä.

Isosta härästä puhuu nähtävästi eräs katkelma, joka on eksynyt elonleikkuu-laulun sekaan.[400] Siinä kiitetään, ylistetään herrasväkeä, joka on talkkoita varten hankkinut niin suuren, lihavan elukan:

    Ruvetaan härkää tappamahan,
    Härkää hengiltä ottamahan;
    Tuhat miest' oli niskassa,
    Sata miest' oli sarvessa.
    Saatiin tuhat tynnyriä lihaa,
    Saatiin sata vadillista verta.

Myöskin oluen synnystä ja sen vaikutuksesta on Virolaisilla muutamia runoja. Yksi[401] kertoo, kuinka humala kasvaa, kuinka se olueksi keitetään ja sitten pyörryttää mielen miesten päässä, puolen mielen naisten päässä. Toinen,[402] joka kuvaa harjakaispidot, sen jälkeen kun Kalevinpoika oli ostanut miekan Suomen sepältä, kuuluu täten:

    Seitsemän päivää kesti pidot,
    Lepäs vasarat, alaisimet,
    Lepäsivät rautapihdit.
    — — —
    Humala, uhkea pensaan oksa,
    Käpy kaunis köynnöksessä,
    Oli pitojen isäntä,
    Suuren ilon lysti luoja;
    Oli tunkeinut tynnyrihin,
    Pujahtanut puolikkohon,
    Sieltä kannuihin karasi,
    Pikareihin häijy pääsi;
    Sieltä päihinkin valahti,
    Otti mielen miesten päästä,
    Puolen mielen poikain päästä,
    Tanun (hunnun) tarkkain naisten päästä,
    Ujouden impien otsasta.
    Olut tuolla hullutteli,
    Mesi nurmella melusi:
    Naiset tanssivat tanutta,
    Miehet möyräili lakitta,
    Neidot kaikki nelin ryömin,
    Kontillansa, kuukuillansa.[403]

Yhdessä laulussa Salmen häistä on kenties tarkoitettu samantapaista häätuvan koristusta kuin Kalevalassa:

    Tupa on tu'ista tehty,
    Hernevarsista valettu.[404]
    Katosta alkain alas-laskettu,

Itse häitten kuvauksessa ja häävirsissä on vielä enemmän yhtäläisyyttä virolaisten ja suomalaisten runojen välillä. Vävyn vastaan-otosta lauletaan Salmen häälaulussa[405] melkein samoilla sanoilla kuin Kalevalassa:

    Talliin viekää tähden[406] hevonen.
    Tähden laukki liiterihin;
    Heittäkäätte heinäsiä,
    Kantakaatte kaurasia,
    Peittäkää hienoihin liinoihin,
    Kattakaa leveällä kankaalla,
    Varjostakaa silkkivaipalla;
    Silmät samettiin makaamaan,
    Kaviot kauroihin lepäämään![407]

    Etehen hiotun seinän,
    Taakse tahotun seinän;
    All' on penkki pihlajainen,
    Pöytä leveä edessä.[408]

    "Syö'ös, tähti, juo'os, tähti,
    Tähti, riemulla eläös!"
    Kannusrautoja ratisti:
    "En tahdo syödä, enkä juoda;
    Tuokaa omani tupahan,
    Saattakaa Salme permannolle!"[409]

    "En ennen sinä ikänä
    Juone näitä juomisia,
    Kuin mä saan nähä omani:
    Onko valmis valvattini!"[410]

Mutta vielä paljoa enemmän, melkein sanasta sanaan yhtäpitävä virolaisen kanssa on tämän tapauksen kertomus vanhemmassa muodossa, runossa "Suomettaren kosijat".[411]

Pohjolan hää-iloa enentää, niinkuin tiedämme Wäinämöinen suloisella musiikillansa; olipa olutkin jo ennen häitten alkua uhannut särkeä tynnyrinsä, jos ei saisi kuulla laadullisten laulua. Sama uhkaus löytyy myös Virolaisilla.[412]

Niin-ikään melkein samoilla sanoilla kuvaa sitten eräs virolainenkin runo laulun voimaa:

    Kun ma lauluhun rupean,
    Laulan meret nurmikoiksi,
    Meren kaltaat kukkasiksi,
    Meren pohjat peltomaiksi,
    Meren rauniot rahoiksi,
    Meren hiekkaset helyiksi,
    Salmen suuhun tattareita,
    Salmen karit kauramaiksi,
    Salmen luotoihin pellavia,
    Kun ma lauluhun rupean,
    Ennen puuttuu Pursa puita,
    Pursa puita, Pamma maita,
    Kura kuivia kaloja,
    Sörvenniemi säynähiä,
    Ennen kuin minä sanoja.[413]

Viimein lähtiessään häitten jälkeen kodistansa Kalevin kanssa, sanoo
Linda:

    "Käskyjalka, käännä korja,
    Korjan aisat akkunahan,
    Korjan kylki kynnyksehen,
    Reen kuomu koiton puoleen!"[414]

Yhtä suuri on myös yhtäläisyys niissä neuvomis-virsissä, joita häissä on tapa laulaa. Kalevinpojan kerta tullessa veljiensä kanssa yhteen taloon, luullaan heidät kosijoiksi ja otetaan siis vastaan seuraavilla sanoilla:

    "Mistä tiesitte tänne tulla,
    Osasitte pihaan ajella?
    Ei ollut merkkiä mättähässä,
    Tunnustähteä aidaksessa,
    Että kasvaapi kanoja,
    Täällä hautuu sorsasia.
    Tytöt kasvoi salatuvassa,
    Kultakangasta kutoen,
    Silkkipauloja punoen,
    Kultasormus sormessansa,
    Suuret soljet rinnassansa,
    Kalliit taalerit kaulassa.
    Te kävitte kullan valolla,
    Ajoitte soljen valolla".[415]

    "Oi sisar, matala neiti,
    Kun sinä kotona kasvoit,
    Mit' oli sulla muretta?
    Poski piti pestä, pää sukia,
    Hiukset hoitaa huomenella.
    — — —
    Jätä nyt pois jo neidon huoli,
    Neidon huoli, lapsen mieli,
    Kun saat päähäs naisen hunnun,
    Otsaan naisen huolen merkin,
    Silmille sinikypärän.
    Jätä tuimuutes kotihin,
    Vihat veljesi pihoille.
    Älä tule tänne nukkumahan;
    Meill' ei nukkujaa tuvassa,
    Ei ole unista naista.
    — — —
    Jos on appesi äkeä,
    Tyhjästä toruu anoppi,
    Ollos vaiti ja vakainen.
    Älä vie sanaa kylähän,
    Juttuja toiseen pereesen.
    — — —
    Äl' ole kovin kopea,
    Äl' ole ylen älykäs,
    Niin olet apen hyvä miniä,
    Anopin hyvä miniä,
    Oman miehen mesimarja".[416]

    Kuink' anopin mieltä noudat,
    Tahtoa apen, anopin?
    Ole aamulla ahkera,
    Varhain ennen valkenemista.
    Tulta puhalla tuvassa,
    Lietso liekki kiukoasen.
    Kysy kaukalo kydyltä,
    Anopilta kelpo amme,
    Nadoltasi pyykkinuija;
    Pese apen hienot paidat,
    Anoppisi uudet sukat.
    Puhtaaksi pese pataset,
    Hiero laidat kiiltäviksi.
    Kanna vettä kaivosesta,
    Pannosi pata tulelle.
    Kun tulevi kylpypäivä,
    Ota kälyn lapsi kätkyestä,
    Vie se saunaan kylpemähän,
    Pue päälle paitukainen,
    Pane päälle paulokainen,
    Solmi solkinen etehen,
    Uinuta uudestaan unehen.
    — — —
    Tulee miehesi mereltä,
    Työstä vaikeesta väsynyt,
    Riisu pois märjät pukimet,
    Riisut märjät, anna kuivat.[417]

Kolmannessa varoitetaan morsianta, ettei olisi tyly talon karjalle, palvelijoille eikä lapsille. Jälkimmäisistä erittäin sanotaan hänelle:

    Hoida lapsi-raukkasia,
    Alta pöydän anna suuta,
    Päältä pöydän pää silitä,
    Voida voileipä kätehen,
    Silitä sianlihainen![418]

    Ohoh hyvää neidon eloa!
    Niin paistoin minä kotona,
    Kuin on mansikka mäellä,
    Niinkuin puolukka palolla,
    Omena omenapuussa,
    Varsi täynnä vaapukoita.
    Läksin nurmelle munanen,
    Yli aitojen omena;
    Isä huusi hellikiksi,
    Emä hertta-tyttäreksi,
    Veli Riian ristilöiksi,
    Sisar kaapunsa koruiksi.[419]

    Se on tyttö työtä tehnyt,
    Kauan kangasta kutonut,
    Tehnyt silkkisukkasia,
    Heitellyt heleät langat;
    Ei ole nukkunut puhtehilla,
    Torkkunut ei työn ajalla.[420]

    Sulho, veli-veikkoseni,
    Pidä tää sisar hyvästi,
    Helmikaula kaunihisti,
    Kiitä vaimoas hyväksi,
    Kutsu kultakumppaliksi.
    Äl' aja hänt' orjatyöhön,
    Palkollisten pakkotyöhön.
    Äl' aja käsikivelle,
    Utuhun hevon hakuhun;
    Itse etsiös udusta;
    Ole (vankkana) metsänä edessä,
    Vieressä tuki tukeva.[421]

    Sulhaseni, poikaseni,
    Tiesit viedä tyttäreni,
    Tiesit viedä, tiedä hoitaa,
    Tiedä uskolla eleä.
    Äl' anna häntä lasten lyödä,
    Lasten lyödä, naisten syödä,
    Turjuttaa tuli-rusikan,
    Rautakämmenen rajuta.
    Seiso seinänä edessä,
    Ole varjona välillä;
    Raivaa vastaan niinkuin rauta,
    Pane vastaan niinkuin pölkky.
      Sulhokainen, poikaseni,
    Jos hoidat siskon hyvästi,
    Niin, kun tulet toisten meille
    Ja sä jakkaraa kyselet,
    Tuoli alles annetahan,
    Pölkky alles paiskatahan;
    Hirnuu heiniä hevoses,
    Kaurat kannetaan etehen,
    Rokka-saavi sille tuodaan.[422]

Selvän muiston Ilmarisen kultaneidosta näemme taas seuraavassa katkelmassa:[423]

    Tahdoin puusta naista tehdä,
    Tahkoa tammen tyvestä.
    Panin kultaa kaulahansa,
    Hopeata olkapäihin.
    Läksin kullan kanssa makuulle,
    Hopean kanssa vuotehelle.
    Mikä kylki kultaa vasten,
    Se on kylki kylmää vasten;
    Mik' on kylki vaippaa vasten,
    Se on kylki lämpöä vasten.

Lemminkäisestä, Suomen runottaren lemmikistä, ovat hänen virolaisen sisarensa tiedot ihmeesti niukat ja hämärät. Nimensä (Lämmeküne) ilmautuu ainoasti yhdessä suorasanaisena meille tiedoksi annetussa tarinassa[424] sekä (muodossa Lemmingine) yhdessä runossa Salmen häistä:[425] Sen lisäksi tulee muutamia hajanaisia, sangen hämäriä jälkiä. Kenties voinee olla joku muisto hänestä, että tytöt jokapaikassa haluavat Kalevinpoikaa omaksensa. Niin esim., kun hän täydessä, kalliissa puvussansa ratsastaa sotatanterelle:

    Viron neidot katselevat,
    Vilkuttavat Järven piiat,
    Harjun armaat huokailevat:
    "Jospa se mies meidän olisi,
    Olis se sulho meille luotu!
    Seisoisimme suven syömättä,
    Talven murua maistamatta;
    Syöttäisimme häntä sianlihalla,
    Kasvattaisimme kananmunilla,
    Voideltaisiin voi-viilakkeilla.
    Panisimme patjoille makuulle,
    Silkkisänkyyn uinumahan,
    Sametille lepäämähän!"[426]

Samaan suuntaan vivahtaa niin-ikään Kalevinpojan oma kevytmielinen käytös Tuonelasta tavattuja neitosia[427] sekä Saaren tyttöä kohtaan.[428] Mutta toiselta puolen on Kalevinpoika kumminkin todellisille naimistuumille aivan vastahakoinen. Lemminkäisen kerskaamista ensimmäisellä Pohjolan retkellä mahdollisesti vastannevat ne uhkarohkeat sanat, joilla Kalevinpoika aloittaa taistelunsa Suomen noitaa vastaan:

    "En mä pelkää kurjan karjaa,
    Noidan seurajoukkiota,
    Enkä perkeleen perettä!
    En ma säikähdy suurimpia,
    Enkä pelkää uljaimpia.
    Hiukkanen minuss' on isän väestä,
    Tilkkanen voimaa äidin maidosta,
    Palanen omaakin pontevuutta,
    Kasvin-ajasta perittyä!"[429]

Virolaisessakin runossa luodaan hevonen, yhtä kummallisista aineista kuin Hiiden hirvi, jota sitten Lemminkäisen on ajaminen:

    Kasteheinästä kaviot,
    Silmät pübe-leht-kasvista,
    Korvat rannan ruokosista.[430]

Eräässä leikkilaulussa taas näkyy olevan Hiiden hirvi ja hevonen sekoitettuna. Hevosta etsitään ja kysytään: "näitkö sä meidän hevosta?"

    "Se läksi läpi pihamme,
    Se teki paljon pahoja,
    Söi meidän sikojen syömät,
    Lakki meidän lasten liemet,
    Karjamaallemme katosi,
    Läksi Mönnusten mäelle!" —
    "Hirnu, hirnu, Hiiden halli,
    Karju, laukkipää Kalevin,
    Yli aidan koe karata,
    Tähän on tehty seivästarha!"[431]

Kuoloon, josta Lemminkäinen kuitenkin jälleen herätetään, voisi mahdollisesti verrata seitsemänviikkoisen unen, johon eräs noita loitsullaan nukutti Kalevinpojan.[432] Hänen haravoimistansa Tuonen koskesta sitä vastaan epäilemättä vastaa kertomus siitä, kuinka Saaren neiti pyydetään merestä. Hukkunut neito rukoilee äitiänsä:

    "Oi mun armas äitiseni,
    Tee sä pitkävartinen harava,
    Haravahan pitkät piit,
    Varsi vanhasta vaskesta,
    Piit tukevasta teräksestä;
    Mene merta haravoimaan,
    Lainehia vetämähän!"

Ja äiti ottaakin semmoisen haravan ja astuu "mereen polvia myöten, kalankutuhun kaulaa myöten".[433] Mainittakoon tässä vielä leppätiiran lähettäminen lääkärin avun hakuun, koska vanha Kalevi makaa kuolinvuoteellaan, samalla lailla kuin myös Lemminkäisen äiti haettaa mehiläisellä voiteita poikaansa parantamista varten. Mutta tämmöinen yleinen loitsuluku saattoi tulla käytetyksi eritapauksissa eikä siis ole mikään todistus itse tapausten sukulaisuudesta.

Muistoa Lemminkäisen toisesta Pohjolan-retkestä taas lienee se paikka ylempänä painetussa kosintaretken kuvauksessa, missä kotiin tullut kosija pyytää saada olutta nuorikolleen, mutta äiti, häntä tuntematta, vastaa:

    "Kust' otan, kusta löydän?
    Rainta kultainen ravistui,
    Kannu rautainen katosi!"

Kalevinpojan taistelussa Sarvikon kanssa, jota varten ulos pihalle mennään, samoin voisi kenties olla vastine Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kahdenmiekkasille.[434] Kalevinpojan kotiintulo metsästä, jolloin äiti ei ole siellä, vaan joutunut Pohjan noidan saaliiksi, muistuttaa viimein mieleen Lemminkäisen palaamista Saaresta.[435]

Mutta jos ovat Viron runot olleet niukat Lemminkäiselle, niin on sitä runsaampi määrä tullut Kullervolle osaksi. Tämä runojakso rehoittaa siellä tuoreemmin ja voimallisemmin kuin mikään muu Kalevalan osa.

Kohta Kalevipoeg-runoston alussa näemme saman veljesten hajoomisen kuin Kullervo-jaksossakin. Pohjan perillä seisoi talo, talossa kasvoi kolme poikaa.

    Yksi vierähti Venäälle,
    Toinen tuiskus Turjanmaalle,
    Kolmas istui kotkan selkään.
    Se, ken vierähti Venäälle,
    Kasvoi kauniiksi kauppiaaksi,
    Puotipitsien punojaksi;
    Se, ken tuiskus Turjanmaalle,
    Sirkosi uljaaksi sotilaaksi,
    Nousi tapparan tavoittajaksi;
    Ken ajoi kotkan selässä,
    Lensi paljon, liukui paljon,
    Kunnes kannettiin kalliolle,
    Viskattiin alas Viron rantaan.[436]

Tämä kotkan selässä Viroon tullut veli oli Kalevi; hänen kuoltuansa vasta syntyi nuorin poikansa Sooni, Soini, Sohni[437] l. Kalevinpoika. Hänkin varttui pienenä poikasena ihmeen väkeväksi. Kätkyessään hän jo

    Katkaisi kapalovyönsä.
    Kiskoi paulansa piiruksi,
    Kaikki katkoi kätkytlaudat,
    Pääsi liekusta permannolle.[438]

Yliluonnollista voimaansa osoittaa hän kaikellaisissa leikeissä ja töissä, kuitenkin toisissa kuin meidän Kullervomme. Hän viskaa "kurnia" (linna-palikoita) suurilla kallion-lohkareilla, laittaa itselleen lelurekosia isoista hongista y.m. Löytyypä Virossa myös edes hämärä muisto yhdestä Kullervon tekemistä töistä, nimittäin hirrenhakkuusta. Eräs runo laulaa:

    Kuhun ääni kuulunevi,
    Sini metsä murtukohon,
    Puut ne lähteköön pinohon,
    Halot ristikkäin latoukoon,
    Ilman nuoritta miehittä,
    Terävittä kirvehittä.[439]

    Paimen saattoi karjan kauas,
    Lehmät laajaan lepikköön,
    Vasikkansa viidakkohon;
    Itse istahti kivelle,
    Kannon päälle, mättähälle:
    "Kovin kolkko on isäntä,
    Kovin on tyly emäntä,
    Pihakoiran elo parempi,
    Kuin on kurjalla orjalla.
    Taatto ei raatsi ruokaa suoda,
    Emäntä ei piimää lekkeriini.
    Vähäinen on leipäkakkuni,
    Sekin silkuista seottu;
    Kuiva leivän kannikainen
    Orvon on eväslaukussa;
    Silkku hampaissa kalisee,
    Akanat kielen kantimessa".[440]

Metsänpiika pienokainen sitten tätä paimenpoikaa lohduttaa, aivan kuin myöhemmin "siniviitta viidan eukko" ilmautuu murehtivalle Kullervolle ja neuvoo hänelle kuolleiksi luultuin vanhempien piilopaikan.

Kostosta Ilmarisen emännälle ei tiedä Viron runot mitään; ainoasti eräässä sadussa[441] näemme paimenpojan syöttävän karjansa susille ja tuovan nämät pedot kotiin tarhaan, jossa ne emännän palasiksi repivät. Kuitenkin tekee myös runoissa Kalevinpoika tuota kostoa muistuttavan teon. Käydessään Suomen sepän pajassa, miekkaa itsellensä teettämässä, riitautuu hän siellä sepän pojan kanssa ja tappaa hänet uudella miekallaan.[442]

Vastineensa on myöskin Kullervon valituksella, sen jälkeen kun hän kostotyönsä tehtyään on paennut Ilmarisen talosta. Kalevinpoika laulaa melkein samoilla sanoilla, kuitenkin ennen tuloansa sepän luokse:

    Kaikk' kullat kotiin lähtevät,
    Kaikki huoneisin hopeat,
    Kaikki tuttuihin taloihin.
    Mull' on kolkko metsä kotina,
    Laaja korpi mun tupani,
    Kammarini kuusikossa,
    Tuulessa tulisijani,
    Satehessa saunaseni,
    Uinumis-paikka udussa.
    Ilmoilta läksi isäni,
    Ennen kuin pääsin päivän alle;
    Äiti kaatui surman sänkyyn,
    Jätti orvoksi jäljelle;
    Veljet on kaukana Virossa;
    Toiset Turkkilan rajoilla.
    Jäin kuin lakia lainehille,
    Sorsan poika parvestani,
    Kotka korkealle kalliolle,
    Ypö-yksin elämähän.[443]

Juuri tässä tilaisuudessa tulee viidan eukko ilmoittamaan Kullervolle, mihin hänen vanhempansa ovat ottaneet turvansa. Samoin vanha akka neuvoo Kalevinpojalle Suomen sepän asunnon. Tämä paikka on merkillisimpiä kohtia Suomen ja Viron yhteisessä vanhassa runoudessa; sillä tuskin on missään muussa sanat säilyneet niin aivan yhtäpitävinä. Akka kysyy vastaan-tulijalta:

Hän tahtoisi teettää itsellensä kelpo-miekan ja tarvitsisi neuvoa, miten päästä Suomen sepän luokse. Silloin akka hänelle selittää tietä tällä tavoin:

    "Helposti voit sä, veikkoseni,
    Ilman oppaatta osata.
    Mene laajan korven läpi,
    Kauniin kuusikon keskitse,
    Kiidä joen kallasta myöten;
    Kulje päivä, kulje toinen,
    Kulje vielä kolmas päivä;
    Käänny sitten lännen puoleen,
    Löydät mäen lakealla,
    Korkean kummun tien vieressä.
    Mene mäen äärtä myöten,
    Käänny vasemmalle kummusta,
    Niin tulee sulle joki vastaan,
    Oikealla puolella tien vieressä.
    Kulje joen kallasta myöten,
    Kohta näet kauniin laakson,
    Kauniin laakson keskellä,
    Korkean mäen juuressa,
    Siellä on Suomen sepän talo!"[444]

Kullervo nyt saapuu vanhempainsa taloon, mutta on siinä ensin outona vieraana; häntä ei tunneta, ei tahdotakaan uskoa omaksi pojaksi. Samoin myös eräässä virolaisessa runossa, joka kenties on tähän kuuluva katkelma, sodassa käynyt poika palaa kotiin, hirnuttelee hiiroansa, kalistaa kannuksiansa ja sanoo: "tule, isä, tunne poikas!" Mutta ei häntä isä tunne, ei myös äiti, eikä veli. Sisar se vihoviimein kuitenkin tuntee hänet omakutomastansa paidasta, oma-ompelemastansa nutusta.[445]

Suomenmaalle uidessansa poikkee Kalevinpoika saareen ja tapaa siellä nuoren tytön, jonka turmelee.[446] Kuultuaan sitten kuka tuo vieras nuorukainen oli, huudahtaa tyttö säikähdyksestä ja viskaa itsensä meren pohjaan. Enempää ei meille runo siinä paikassa selitä. Mutta myöhemmin tuo hukkunut tyttö meren pohjasta laulaa Suomesta palauvalle Kalevinpojalle ja puhuttelee häntä silloin veljeksensä; siitä me näemme, että tässä on tapahtunut sama kamottava seikka kuin meidänkin runossamme.[447] Saaressa kohtaa Kalevinpoika myöskin tämän tytön isän ja äidin, siis omat vanhempansa, vaikka ne jo edellisten runoin mukaan olivat aikaa sitten kuolleet. Tämä on jälleen merkillinen yhtäläisyys Kalevalan kanssa.

Äsken mainitulla uimaretkellänsä Suomeen tarkoitti Kalevinpoika kostoa Suomen noidalle, joka on ryöstö-yrityksellään tullut syyksi hänen äitinsä kuolemaan.[448] Siinä on siis vastine Kullervon sodalle Untamoa vastaan.[449]

Vironkin runotar ensin, samoin kuin suomalainen, kuvaa sankarinsa tunteita sotaan mennessä:

    "Soisin sotaan kuolevani,
    Vainon syliin vaipuvani,
    Ilman pitkättä piinatta,
    Ilman kuolon vaivaamista,
    Ilman taudin tappamatta.
    Kaunis on sotaan nukahtaa,
    Lipun alle kaatua,
    Miekan meluun henki heittää,
    Nuolen kautta kohmettua!
    Ei ole taudista vastusta,
    Tuskaumista suruihin,
    Vaivasängyssä valvomista;
    Sotasurma on suurin ilo!"[450]

    Tuomas syö herran pöydässä,
    Kauppamiehen kammarissa.
    Tuotiin sana: "joudu kotiin!
    Kotona yksi kuolemassa,
    Tupa valkean vallassa!"
    Tuomas tuohon vastoavi:
    "Aitan saan kahdeksasta hirrestä,
    Majan uuden markalla;
    En tule minä kotihin!"
    Tuotiin sana: "joudu kotiin!
    Hiirenkarva (orit) kuolemassa,
    Halli henkeä heittämässä".
    Tuomas tuohon vastoavi:
    "Hiiron toisen torilta tuomme,
    Hallin etukaupungista!"
    Tuotiin sana: "joudu kotiin;
    Isä kuolevi kotona,
    Äiti henkeä heittämässä,
    Veli vietihin sotahan!"
    Jo tuli Tuomas kotihin.[451]

Vähän selvempi ja eriäväisyydessäänkin inkeriläiseen toisintoon vivahtava on toinen katkelma, jossa krouvissa juovalle pojalle tuodaan käsky:

    "Tule kotiin, nuori miesi,
    Kuollut on isä kotona,
    Hautaa kaivetaan isälle!"

Äidin kuolema sitä vastaan saattaa Kalevinpojan puhkeemaan haikeampiin valituksiin:

    "Oh mun armas äitiseni,
    Kylläpä mua kasvattelit,
    Käden kahden kiikuttelit,
    Luulit tulevan tukea,
    Arvelit nousevan apua,
    Silmäis kiinnipainajata;
    Mutta nyt kuolit yksinäsi,
    Näivehdyit näkemättäni".[453]

Kalevinpoika käypi sitten isänsä hautakummulla apua ja lohdutusta pyytämässä; mutta tämä käynti on yhtä turha, kuin Kullervonkin äitinsä kalmalla.

Kalevinpojan sotaanlähtö kaikessa komeudessaan taas suuresti muistuttaa inkeriläistä toisintoa Kullervon ulosmarssista:

    Ajoi Suomen siltaa myöten,
    Rahatietä raksutteli;
    Harjun paadet paukahteli,
    Viron tie kovin tärisi.
    Hepo alla niinkuin ahjo,
    Tähden kaltainen tulinen,
    Itse päällä niinkuin päivä,
    Valituissa vaattehissa,
    Päässä kullattu kypäri,
    Vöillä vyö hopeapeltti,
    Kultakannukset jalassa.
    Kussa liikkui, taivas läikkyi,
    Kussa käypi, taivas kiikkuu.
    Viron neidot vaikeroivat,
    Ikävöivät Läänen piiat:
    "Ois se mies meidän omamme!"[454]

    Mäki huomas, metsä heräs,
    Tuuli tykkänään pysähtyi,
    Asettihe aallot kaikki,
    Vastaan kalliot kohahti.
    Joutuin juoksivat soturit
    Lipun kantajan jälestä
    Sotatietä tallaamahan,
    Veritietä vieremähän.[455]

Kalevinpojan tappelu Suomen noidan sotavoimaa vastaan on kuvattu toisilla sanoilla ja hiukkaa laveammin, kuin Kullervon sota Untamoa vastaan:

    Miehiä kaatui nurmikolle,
    Kuin sadetippoja tomulle,
    Vainion rajalle rakeita,
    Lunta pellon pientarille.
    Vöille nousi veri-oja,
    Kasvoi kainaloihin asti;
    Virtas pellolle pihasta,
    Virtas pellolta hakahan;
    Veri virtasi jokena;
    Joki järveksi levisi.[456]

Kalevinpojan kuolemaa on verrattu Kullervon surmaan ja sanottu että virolainen käsitys on vähemmin tragillinen. Kalevinpoika tuskin näkyy käsittävänkään pahan tekonsa miksikään rikokseksi; hän saapi surmansa satunnaisesti, miekkansa kautta. Eräs noita näet oli sen häneltä varastanut ja Käpajokeen pudottanut. Kalevinpoika silloin oli lausunut sen kirouksen, että miekka joskus tappaisi sen, jonka kädessä se oli ollut. Hän oli sillä tietysti tarkoittanut noitaa, sen viimeistä pitäjää; mutta hän sattuu arvelematta itse kaalaamaan Käpajoen poikki, ja silloin tulee kirous hänessä itsessänsä täytetyksi.[457] Vaan niinpä Kullervonkin kuolo löytyy vaan yhdessä toisinnossa, ilman oikeaa yhteyttä sisaren turmeluksen kanssa,[458] ja lienee erehdysmuoto.

Ei puutu siis Virolaisilta paljon mitään meidän Kullervojaksomme aineksista; mutta näistä aineksista on suurin osa, lukien pois muutamat hajanaiset katkelmat, liittynyt kokoon runoelmaksi, joka koko hengeltään, vaikka pienissä seikoissa usein ihmeesti yhtäpitävä suomalaisen kanssa, kuitenkin on perijuurisesti eri luontoinen. Niinkuin provessori Schott[459] nerokkaasti huomauttaa, on kaikkina aikoina vapaana ollut Suomen kansa tehnyt Kullervonsa orjaksi, kovassa orjuudessa kitunut Viron kansa sitä vastaan Kalevinpoikansa melkein jumalain vertaiseksi jättiläiskuninkaaksi.

Kullervon käsittäminen kuninkaaksi ei ole kuitenkaan Suomenkaan runoissa aivan outo. Wäinämöisen tuomio Marjatan lapsesta, joka painetussa Kalevalassa on Jesukseen sovitettu,[460] tarkoittaa oikeastaan Kullervoa, niinkuin useammat toisinnot osoittavat. Yhdessä[461] lapsi aivan Kullervon sanoilla valittaa:

    Syrjin synnytti emoni,
    Kaltoin katsoi vanhempani.
    Isä heitti iljenelle j.n.e.

Sitten tiedustellaan hänen äitiänsä, ja kun ei siitä selvää saada, tuomitsee Wäinämöinen pienokaisen kuolemaan. Mutta puolikuinen poika, kaksiviikkoinen Kaleva, väittää tuomion vääräksi. Tuosta sitten hän ristitään Metsolan kuninkahaksi, Rahavaaran vartijaksi. — Toisessa neiti Marjatalle syntyy avioton poika. Isä kutsuu hänet Umoriksi, emo ehtopojaksensa, sisaret sotijaloksi.[462] Kolmannessa Pohjan neidolle syntyy poika. Wäinämöinen sen tuomitsee kuolemaan; mutta poika puolikuinen suuttuu, katkaisee kapalovyönsä ja moittii Wäinämöistä. Ilmarinen tuosta nimittää hänet "kauniiksi Kalevanpojaksi", ja poika tulee Rahasaaren vartijaksi, Metsolan kuninkahaksi. Wäinämöinen, häveten väärää päätöstänsä, lähtee kurimuksen kulkkuun piilemään.[463]

Eipä olekaan tämä kertomus Wäinämöisen tuomiosta ainoa kohta, jossa
Kullervo ilmautuu korkeassa arvossansa. Yksi runo mainitsee hänet
Päivän ja Otavan rinnalla kauniin Katrinan kosijana. Neito hylkää muut
ja valitsee Kullervon:

Virossa on sitten kuninkaallisen Kalevinpojan nimen ympäri myös
ryhmittynyt suuri osa muista, eteläpuolella Suomenlahtea liikkuvista
Kalevalan aineksista, niin että hän monissa suhteissa samassa on
Virolaisten Wäinämöisenä, Ilmarisena sekä Lemminkäisenä.

Yksi näitä Kullervo-taruun alkuansa kuulumattomia, mutta nyt Kalevinpojalle omistettuja töitä on hänen purjehduksensa Pohjan perille, joka sangen monessa seikassa likeisesti vastaa meidän runojemme meriretkiä. Ensi-aluksi on Kalevinpojalla aikomus lähteä hevosella,[465] aivan kuin Wäinämöisellä ja Ilmarisella.[466] Sitten hän lähettää rakennusmestarinsa Olevinpojan kaatamaan suurta tammea laivan tarvepuiksi,[467] jonka asian Kalevalassa Wäinämöisen apulainen Pellervoinen toimittaa. Tosin on meidän painetuissa runoissamme tämä laivanrakennus kuuluva Wäinämöisen toiseen kosimis-yritykseen, mutta käsikirjoituksissa se oikeastaan tapahtuu kanteleen synnyn tahi muiden meriretkien valmistuksissa. Olevinpoika virolaisissa lauluissa ei saakaan kuitenkaan tammea kaadetuksi, vaan kehoittaa Kalevinpoikaa rakentamaan laivaansa raudasta, että se paremmin kestäisi Pohjanperän Ruijan-tulten palaessa.[468] Tähänkin on Kalevalassa jonkunlainen vastine; kehuuhan Wäinämöinen myrskyä pelkäävälle Lemminkäiselle:

    "Sentähen sotavenosen
    Rinta rautahan rakettu,
    Ja tehty teräsnenähän,
    Jottei tuulen tuiki vieä,
    Eikä viskoa vihurin".[469]

Laivansa, Lennokin, täyttää sitten Kalevinpoika monenlaisella väellä: merimiehillä, sotureilla sekä tietäjillä.[470]

Löytyypä Virolaisilla toinenkin runonkatkelma, joka on vielä tarkemmin yhtäpitävä suomalaisen kertomuksen kanssa Wäinämöisen laivaväestä:

    Jaan (Juhana) teki Veltsasen venehen.
    Ullakon alla uuden laivan;
    — — —
    Jaan pani päälle purjehia,
    Niinkuin neidot liinasia;
    Jaan pani päälle nuorasia,
    Niinkuin hopealankasia.
    Lykkäsi laivan hiekalle,
    Tyrkkäs tervatun vetehen.
    Jaan pani vanhat soutamahan;
    Vanhat souti, parta vapisi;
    Jaan pani nuoret soutamahan:
    Nuoret souti, purjeet jouti.[471]

Näin meni Jaan kultamaalle ja nai sieltä halvan orjatytön. Hämärämmän muiston samasta matkasta näkyy myös sisältävän seuraava kappale virolaisessa kosiolaulussa:

    "Tehkää, miehet, toiset laivat,
    Paremmat kosiopaatit,
    Pankaa päälle silkkiseilit,
    Pankaa vanhat soutamahan!
    Soutakaa, vanhat, voimattomat,
    Soutakaa laiva Suomenmaalle,
    Komea paatti Pohjanmaalle!"[472]

Ennen lähtöänsä Sammon ryöstöön teettää Wäinämöinen Ilmarisella itselleen uuden aseen, josta tulee "miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan". Iloissansa kehuu Wäinämöinen sillä lyövänsä vaikka vuoret poikki.[473] Samoin Kalevinpoika, saatuansa miekan Suomen sepältä, hakkaa sillä alaisimen halki ja huudahtaa:

Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen seuran lisäksi.

    "Siinä kukot kultaa syövät,
    Kukot kultaa, kanat rautaa,
    Hanhet hohtavaa hopeeta,
    Vanhaa vaskea varikset,
    Pesälinnut penningeitä,
    Viisaat linnut taalereita;
    Siinä ruohot rehoittavat,
    Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]

Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvausta
Saaren hyvistä oloista:

    Puut siellä punalle paistoi,
    Puut punalle, maat sinelle;
    — — —
    Siell' oli mäet simaiset,
    Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]

Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa, vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.

Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista; hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän

    Näkevi selän sinisen,
    Lavealta lainehia,
    Vaan on siellä ruokoranta,
    Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]

Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin Samporunoihin eksynyt lisäys.

Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu. Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.

    Mistäs laudat kanteleesen?
    Lohen suuren leukaluusta,
    Hau'in pitkistä hampaista.
    Kusta kielet kanteleesen?
    Hiuksista neidon nuoren,
    Tukasta kotikanasen.
    Ei ollut pillin pieksijätä,
    Kanteleen helistäjätä. —
    "Minun armas veikkoseni,
    Viepä kannel kammarihin,
    Säädä sängyn reunan päälle;
    Piekse itse peukalolla,
    Osaa itse hyppysillä,
    Rapsi rautalyöttimillä!" —
    Niinpä huusi veikon pilli,
    Haleasti surusoitto,
    Niinkuin itkee Viron immet,
    Lähteissään isän kotoa,
    Haleasti Harjun neidot,
    Lähteissään isän kodista,
    Lähteissään emon kodista,
    Miehelähän mennessänsä,
    Puolison kotiin käydessänsä.[478]

Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti, kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa, seitsemän paitansa.[479]

Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia, mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:

    "Sisaruet, armahaiset,
    Iloitkaamme, melutkaamme!
    Ilo kuuluu Hiiomaalle,
    Melu herramme hovihin.
    Siell' juoksee joki kovera,
    Joess' on kalat kavalat,
    Siiat suuret, mustaseljät,
    Lohet laajat laukki-otsat,
    Hauit pitkät, päät jämeät;
    Seisovat selin meressä,
    Lipin lapin lainehissa".[481]

Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo, missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä kalut.[482]

Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. Nuorin
Kalevinpoika lauloi kerran

    Niin että meri myrisi,
    Vastaan kalliot kajahti,
    Puitten latvat maahan painui,
    Mäen huiput heiluilivat,
    Pilvet puhkesi hajalle.
    Metsänhaltijan ainoa tytär,
    Metsän piiat pienokaiset,
    Näkin neidot kultahiukset,
    Ikävöivät nuorta miestä:
    Olis se miesi meille suotu,
    Kasvais meille puolisoksi![483]

Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa kuitenkin yksi katkelma:

    "Mistä kehitän kultalauluni,
    Solmean sanat hopeasolmulle?"
    — — —
    "Vieretänkö Vanemuisesta,
    Jonk' oli kannel kullasta,
    Kanteleen pohja hopeasta,
    Kielet Jutan hivuksista?"[484]

    Lauluin luoja, laulu-kukko,
    Muistorikas Wanemuine,
    Kummulla, kuusen juurella
    Kuulteli kiurun viserrystä,
    Laulurastaan raksutusta,
    Käki-kullan kukkumista,
    Kyntölinnun liverrystä;
    Siitä sovitti sanansa,
    Laulusia lystikkäitä,
    Niin myös haikeita haluja.[485]

Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen, jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset saivat sen murut aarteiksensa.[486]

KOLMAS LUKU

Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin. Jukkasjärvestä Tornionjoen läheisyydessä, aina Herjeådaliin saakka lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.

Suurin niistä, nimeltä Päiven paarne (Päivän pojat)[487] kertoo kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika, joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.

Saipa tämä Päivän poika kerran kuulla kaukaisesta ihmemaasta, tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossa kaikki oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain kivekset hopeasta. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan. Hän työntää purtensa vesille, valitsee uskotuita kumppaneita ja lähtee purjehtimaan ulapalle aukealle. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta, Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. Siellä Jättiläisen neito nuori, Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiä nuotion valossa. Tulijalta neito kysyy: "Tuonenko pöytää etsit, Päivän poika? Tuletko isälleni herkuksi, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika vastaa tulleensa etsimään itselleen kumppalia elämän ja kuoleman ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut miehuutensa ansiotyöllä, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa. Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon, saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neito salakammiosta kolme arkkua, jotka sisältävät rauhan ja sodan, tulen ja veren, taudit sekä kuoleman.

Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren naimiseen-menosta lähtevät he perään-ajoon.

    Kuuluvi jo airon isku,
    Kohti saa kova kohina,
    Äänten melske, aaltoin polske.

Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas rupeavat lähenemään:

    Rustot rytki, seljät notkui,
    Kourat kiskoi, jytki, nytki,
    Sydän hehkui, venhe vieri,
    Halki aaltojen ajeli;
    Veljet alkoi saavutella.

Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:

Morsian itsekin säikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu veneen pohjaan ja peittää silmänsä. Mutta, jos peloittava, oli tämä myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutui Päivän l. Äijön poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in) kuuluisa suku. Viimeinen heistä kuoli naimatonna Ruotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas Etelämailla, Tanskan takana.

Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni" tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu kilpakosintaan. — Jättiläisten maassa tervehditään tulija herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta. Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin ihmemaasta. — Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489] Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereen piin ja taulan, siis tulukset, ja luopi täten kivikarin. Piilisikö siinä joku hämärä muisto, että valo oli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]

Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".

Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikään Pissan Passan pardne (Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha, Pimentolan päällikön tytär, olivat vannoneet toisillensa vahvan uskollisuuden valan: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa) ottaa Pischan hengiltä ja ryöstää hänen kätketyt aarteensa. Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan. Tämä kysyy kerran: "kussa on isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "Onhan", sanoo poika, "naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella härkäporonsa y.m. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?" Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy äidin salaamiseen on ollut pelko, että poika sitten lähtisi kostolle. "Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta turha on kaikki epääminen. "Äitini", vaatii poika, "anna minulle isäni sotisopa ja kypäri!" — "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään ypöyksikseni!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset. Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika siellä kyykäärmeitä kiinnisidottuna, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myös pään seipään nenässä; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa Staalu ei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan; ei myös auta hänen lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi, jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa riemuiten äitinsä luo ja rakentaa uudet tuvat isänsä entisille olopaikoille.

Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus, että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan, sekä äidin valitus yksinäisyydestään.

Molemmat nämät merkilliset runot ovat, niinkuin sanottu, saadut Ruotsin Lapista, Kölentunturein itäpuolelta. Norjassa asuvilta Lappalaisilta ei ole enää löydetty mitään kertomarunoja. Mutta useammat juuri heidän murteesensa kuuluvat omituisuudet tässä esiin tuoduissa lauluissa kuitenkin todistavat, ettei ne ennen muinoin ole voineet olla heillekään aivan oudot, ja onpa heilläkin kumminkin suorasanaisia tarinoita, jotka yhtä ja toista Suomen runoihin vivahtavaa seikkaa sisältävät. Semmoisia ovat kertomukset: Talonpojan poika, kuninkaan poika ja päivän sisar sekä "Bäiven kuninkaan tytär", molemmat Tanasta Ruijassa.[493] Edellisessä on puhe ihanasta neidosta idässä, jonka nimi on Bäiväsch oabba (Päivän sisar) l. Aamukoitto ja jolla on toinen sisar, Iltarusko. Edellinen päivän sisar oli niin paistava, että hänen astuessaan pimeään huoneesen, kohta tuli valoisa niinkuin valkealla päivällä. Saadaksensa pitää häät hänen kanssansa, piti talonpojan-pojan hakata maahan kaikki puut kuninkaan metsässä, jonka ansiotyön hän tytön neuvosta saikin aikaan sillä keinolla, että, ensimmäistä puuta kaataissansa, lausui loitsimalla: "näin kaatukoon koko metsä!" Satu päivän sisaresta, jota talonpojan-poika suutelee, mahdollisesti, niinkuin Donner arvelee, voisi olla sukua virolaiselle tarulle Koista ja Ämarikistä. Puitten hakkaaminen taas hyvin muistuttaa mieleen Kullervon raivaamista Untamon metsässä.

Kääntäissämme askelemme nyt jälleen itään päin, on meidän kaikkein ensiksi tervehtiminen Volgan varrella asuvia heimolaisiamme, joista varsinkin Mordvalaiset ovat Lappalaisten jälkeen kaikkein likimmät sukuveljemme.

Heissä tapaamme lavean ja tärkeän tarun maailman luomisesta. Alussa,[494] näin kertovat he, ei ollut maailmassa mitään muuta paitsi vettä. Tällä avaralla ulapalla uiksenteli ylijumala Tscham- l. Tschim-Pas kiven päällä. Alkoipa hänen siellä ajellessansa tehdä mieli luomaan maata, mannerta. "Mutta kenenkä kanssa voisin neuvotella siitä", niin hän samassa taas ajatteli, "eihän minulla ole veljeä, ei kumppalia!" Harmistuneena yksinäisyydestään sylkäisi hän mereen ja ui edemmäksi. Mutta kun hän vähän ajan päästä sattui käännähyttämään päätänsä taaksepäin, huomasi hän että sylkensä oli venynyt ja paisunut koko kasaksi, joka ui hänen jäljestään. Tschim-Pas sivalsi sitä kasaa sauvallansa; silloin siitä hyppäsi Schaitan (Paholainen) esille. "Minä rupean sinulle veljeksi!" tokaisi Schaitan rohkeasti ylijumalalle. "Voithan olla vaikka kumppaninani ja apulaisenani, josko et juuri veljenä", vastasi Tschim-Pas tähän tarjomukseen, ja yksin neuvoin ryhtyivät he nyt manteren luomiseen. Tschim-Pas'in käskystä sukelteli Schaitan meren pohjaan ja toi sieltä mutaa ylös, jonka ylijumala ripoitti kuoreksi vesien päälle. Näin luotu maa oli alussa vielä sileä ja tasainen; vuoret ja kukkulat kohosivat siihen vasta myöhemmin Schaitan'in pahuuden kautta. Tämä näet oli, mutaa ylös noutaissansa, aina pistänyt yhden osan poskeensa. Hän aikoi, nähtyään miten ylijumala menetteli, myöskin luoda itselleen toisen manteren. Mutta sitä myöten kuin Tschim-Pas'in piroittama muta paisui ja levesi veden pinnalla, paisuivat myös Schaitan'in poskessa piilevät lönttäreet. Tuskissaan sylkäisi hän ne vihdoin ulos suustansa, jolloin vielä pehmeä manner tuosta kovasta järähdyksestä rupesi läikkymään ja jähmettyikin sitten laineitten muotoon, harjuiksi sekä laaksoiksi. — Eräs toisinto taas selittää kukkulat juuri niiksi mutalönteiksi, jotka Schaitan sylki ulos maan pinnalle.[495] Tässä tarussa ilmautuu myös toinenkin eroavaisuus. Schaitan ei näet siinä synnykään Tschim-Pas'in syljestä, vaan ilmautuu, ilman luomatta, sorsan muodossa ja sukeltaa sitten, ennen kerrotulla tavalla meren pohjaan.

Ihmisen luomisesta on Mordvalaisilla vielä erinäinen taru. Muodostettuaan ensin ruumiin savesta, läksi Tschim-Pas siihen henkeä noutamaan. Poissa-olonsa ajaksi asetti hän puolitekoisen käsi-alansa viereen koiran vahdiksi, ettei Schaitan pääsisi turmiota tekemään. Mutta Paholainen oli yhtä kavala kuin ilkeä. Hän laittoi kovan pakkasen, niin että koiraparkaa, joka siihen aikaan vielä oli karvaton, sileänahkainen, rupesi kauheasti paleltamaan. Samassa lähestyi kiusaaja ja tarjosi vartijalle turkin hyväntekijäisiksi, jos saisi hiukkasenkin ylijumalan uutta luomaa katsella. Mikäs auttoi koiran muu kuin suostuminen. Schaitan silloin sylkäisi ja puhalsi ihmiseen, josta tähän tarttui tauti sekä synti.[496] Toisen tarun mukaan Schaitan itse rupesi savesta ihmiskuvaa valamaan. Mutta eipä se työ tahtonutkaan häneltä menestyä. Syntyi sikoja, syntyi koiria, syntyi muitakin saastaisia eläviä, mutta ei aiottu luomisen ihme. Silloin Schaitan rukoili hiirtä, joka silloin vielä oli siivekkäänä, lentämään ylös taivaasen ja varastamaan ylijumalan käsipyyhettä. Sillä hän sitten hieroi ja siveli käsi-alaansa, niin että se sai jumalankaltaisen muodon. Mutta hengen siihen pani itse Tschim-Pas, ajettuansa Paholaisen pois karulle.[497]

Manteren peitti nyt Tschim-Pas kauneilla, tuuheilla metsillä, ja kun Schaitan, hänelle kiusaksi, oli nostanut hirmumyrskyn, joka paikoittain mursi metsät maahan, käänsi Luoja sen vahingonkin siunaukseksi. Hän muodosti näet lakeiksi tulleet kohdat niityiksi sekä pelloiksi, ja opetti ihmisille heinän niittämisen sekä viljan kylvämisen taidon.[498] Sen lisäksi hän vielä rakensi ensimmäisen laivan, veisti siihen airot sekä perämelan, ompeli purjeen, ja neuvoi ihmisiä vesillä kulkemaan.[499]

Valmiiksi saatua luomistansa ei Tschim-Pas sitten huolinutkaan enää itse hoitaa ja pitää voimassa; sitä varten hän loi naisjumalan Ange-Patäin, josta kaikki muut hyvät jumalat sekä haltijat ovat syntyneet.[500] Jälkimmäisiä, joita on jokaisella ihmisellä, eläimellä sekä kasvilla yksi suojelushenkenänsä, luopi Ange-Patäi sillä keinoin, että hän iskee tulta ylijumalan antamilla tuluksilla, jolloin joka kipuna muuttuu haltijaksi.[501] Schaitan puolestaan on luonut pahat henget, joihin myös taudit, eläviksi olennoiksi käsitettynä, kuuluvat.[502]

Itse Ange-Patäi nyt asuu taivaassa, pilvien päällä, kultaisessa kodissa, joka on täynnä kaikkia ihmisten ja eläinten alkuja sekä kasvein ituja. Niitä hän yhä piroittelee alas maan päälle lumessa, sateessa, niinkuin varsinkin syksynpuolisissa Kalevan tulissa.[503] Vesisateen käsittivät Mordvalaiset myös Ange-Patäin maidoksi, joka alastullessaan muka heruttaa lehmäin nisät.[504] Tavallisena välityönä, silloin kun hän ei luontokappalten sikiämisestä pidä huolta, on hänellä kehrääminen ja kutominen. Villalankoja hän painaa kirjaviksi taivaan sinellä, auringon punalla, kuun kellalla sekä koiton ruskolla, ja kehrättyään liinalankansa hopeisella kuontalolla, kultaisella värttinällä, hän niistä kutoo paitoja, joihin ompelee nuo kirjavat langat Mordvan tapaan kaikellaisiksi koristeiksi, ja lahjoittaa viimein työnsä valmiina jumalille puvuiksi.[505]

Taivaassa on Ange-Patäi ikuisesti nuorena, kauniina impenä; mutta maan päälle alastullessaan pukeutuu hän ijäkkään eukon muotoon. Täällä on hänen astuntansa erittäin mahtava: missä hän kulkee, manner taipuu, mihin hän jalkansa asettaa, syntyy jälki. Joskus hän myös ilmautuu valkoisena, kultanokkaisena, kultahäntäisenä lintuna, joka ripoittelee siemeniä pelloille.[506]

Niinkuin tästä luonnollisesti johtuu, on Ange-Patäi avioliittoin auttaja, lapsensynnytyksen helpoittaja sekä lasten suojelija.[507] Erittäin rakasti hän runsaasti sikiäväistä kanaa sekä mehiläistä, ja suuressa juhlassa saapi hän uhriksi kultaisia s.o. sipulinkuorilla keilattuja munia.[508] Viimein vielä on hän parhain lääkäri taudeissa.[509]

Ylläkerrotut tarut Ange-Patäistä ovat saadut Ersäläisiltä. Mordvan kansan toinen heimokunta, Mokschalaiset, puolestaan sanoo häntä Azyir-avaksi (emäntä-vaimoksi).[510] Toisen lähteen mukaan on Mokschalaisilla rakkauden sekä avioliittoin suojelijana hänen tyttärensä Ved-asyir-ava l. Vedava (veden-emäntä).[511] Häntä rukoillaan, häntä uhreilla kunnioitetaan kaikissa häissä,[512] pyytäen helppoa lapsensyntymistä sekä muuten varjelusta taudeilta.[513] Häävirsissä kehutaan aina morsianta siitä, että muka veden-emäntä hänellä on ollut käsitöissä apuna. Kun morsian kehräsi, niin myös tuo luonnon eukko kehräsi, kun hän kirjaili vaatteita, myös jumalatar ompeli hänen kanssansa.[514]

Kun nyt näistä taruista perkaamme pois muhamedilaisten Tatarien uskonnosta niihin sekaantuneet lisä-aineet (Schaitan y.m.), niin astuu silmiemme eteen mitä suurin yhdenkaltaisuus Suomen ja Viron runoin kanssa.[515] Tschim-Pas luopi manteren, uiden meressä, samoin kuin Wäinämöinen vanhassa, veden emonen uudessa Kalevalassa maailman. Apuna on edellisellä sorsa, jälkimmäisillä eritoisinnoissa sotka, alli, hanhi y.m. Mordvalaisten sorsa tosin ei laske maailmanmunaa Tschim-Pas'in polville; vaan kenties ovat nuot Ange-Patäille uhrattavat kultamunat hämärä jälki tästä tapauksesta. Muistakaamme että Kalevalassa sotkan munissa on kuusi kultaista, seitsemäs rautainen (s.o. ruosteenkarvainen, siis myös keltainen).[516] Muistakaamme vielä, että Mordvalaistenkin Ilman immen toimia Mokschalaisten käsityksen mukaan hoitaa veden emäntä. Jos sitten vielä tähän liitämme useimmissa Suomalais-kansoissa vallitsevan uskon, ettei ylijumala omin käsin ryhdy maailman luomiseen, vaan toimittaa kaikki omaluomansa sijaisen kautta, niin ei olisi mahdotonta otaksua, Ange-Patäin olleenkin alkuansa maailman luojana, vaikka se työ, kenties muhamedilais- tai kristin-uskon vaikutuksesta, myöhemmin on tullut siirretyksi itse Tschim-Pas'in tekemäksi. Vielä suuremmalla luultavaisuudella voimme sanoa tuon kohdan Kalevalassa, missä "sininen sotka" meren pohjasta noutaa ylös Wäinämöisen kyyneleet,[517] muistoksi mordvalaisesta luomistarusta. Huomatkaamme, että kyyneleetkin siinä ovat muniin verratut. Kenties niiden muuttuminen kiiltäviksi helmiksi ei siis olekaan muuta kuin toisinto mereen pudonneitten munankappaleitten muodostumisesta loistaviksi taivaskappaleiksi.

Yhteydessä tämän kanssa sopii meidän tässä ottaa puheeksi Mordvalaisten taru ihmisen luomisesta. Samassa muodossa se ei löydy runoissamme, mutta kuitenkin on sekä meillä että Virolaisilla siihen vivahtavia tarinoita.[518] Maan luomisen, taivaan tähdittämisen jälkeen, niin kertoo Virolainen, tahtoi Vana Isa (Vanha Isä l. Ukko) luonnon kuningasta varten laittaa sopivan asuinpaikan. Hän käski silloin kaikki elävät Emäjokea (likellä Tarttoa) kaivamaan, jonka rannoilla ihmisen olisi hauska asua. Kaivannosta luotu muta piti ladottaman korkeaksi mäeksi, jolle Vana Isa loisi kauniin metsän; paikka paikoin jätettiin kuitenkin mäkeen rotkoja ja notkelmia ihmiselle suojaksi pahoja säitä vastaan. Ahkerimmille kaivajille, karhulle ja myyrälle, antoi sitten Luoja ikuiseksi muistoksi heidän työstään mudankarvaisen turkin. Tässäkin näemme siis turkin saamisen jonkunlaisen luomistarun yhteydessä. Toisessa hämärtyneessä muodostuksessa ilmautuu se siellä myös sadussa siilistä, joka Kalevinpojalle hyvän neuvon antoi ja siitä sai palan hänen turkinhelmastaan entisen paljautensa peitteeksi.[519] Meillä taas voisi sulkkuturkki, jonka Wäinämöinen antaa sotkalle helmien noutamisesta lahjaksi, hyvin olla kolmas toisinto. Sotka olisi sen silloin saanut maksuksi luomistyössä sukelluksellaan, munan muruin noutamisella annetusta avusta.

Tschim-Pas'in valitus, ettei hänellä ole kumppalia, sitten taas täydesti vastaa Suomen Kapeen sekä Viron Ilman impien ikävää yksinäisyydessään. Maanviljelyksen ja laivankulun keksijänä on hän toiselta puolen aivan Wäinämöisen, puitten kasvattajana Pellervoisen kaltainen.[520]

Näyttääpä myös hänen ja Pellervoisen nimissäkin olevan jonkunlainen sukulaisuus. Pellervoinen sanotaan painetussa Kalevalassa myös Sampsaksi, muutamissa toisinnoissa Sämpsäksi,[521] vielä toisissa Simpura(ise)ksi, Sampura(ise)ksi.[522] Sampsa voisi kenties olla kokoonvedetty vanhemmasta Sampisasta, jolloin jälkimmäinen liittojäsen kokonaan sopisi yhteen mordvalaisen pas'in kanssa. Tätä näet käytetään yleisestikin jumalain nimenä; se on siis sukua basse'lle l. passille, joksi Lappalaiset uhripaikkansa, jumalain asuntopaikat, nimittävät.[523] Pisa taas, joka löytyy korkean Pisavuoren nimessä, voisi olla pyhä-sanan vanhempana muotona. Alkujäsen mordvalaisen jumalan nimessä on Tscha, Tschi l. myös Schi,[524] joka merkitsee aurinkoa. Mutta juuri sama merkitys, niinkuin vasta saamme nähdä, on myös alkuansa Sammolla l. Sampaalla, jonka nimi samaten yhteen juureen viittaa.[525]

Jos ei Ange-Patäin osallisuus luomisessa olekaan muun kuin luultavaisuuden nojalla, niin on hänen yhdenkaltaisuutensa Ilman immen kanssa kaikissa tämän muissa toimissa sitä varmempi ja suurempi. Molempien asunnot ovat aivan samassa paikassa ja samallaiset.[526] Molemmat, vaikka oikeastaan pilvillä asuvat, astuvat tarvittaissa kuitenkin tänne alas. Molemmat ovat taivaallisessa kodissansa nuoria impiä, vaan muuttuvat maan päällä eukoiksi. Myöskin kehrääminen ja kutominen on kumpaisillakin yhteisenä toimena.[527] Ange-Patäin apu morsianten käsitöissä taas vastannee niitä koruja, joita muutamat Ilman immet (Kuutar ja Päivätär) kerran lahjoittivat Ainon äidille. Hänen mahtava astuntansa on Viron runoissa Kalevinpoikaan sovitettu,[528] Kalevalassa Lemminkäisen äitiin, joka hakee kadonnutta poikaansa.[529] Kave-eukko, luonnon tyttö, on mordvalaisen sisarensa tavalla, lapsensynnyttäjille avullinen;[530] Impi, ilman päällä osaa myös kumminkin haavoja parantaa,[531] ja siinä on myös Ange-Patäin mielikki, mehiläinen avullinen.

Ange-Patäin huolenpidolle luontokappalten sikiämisestä taivaasta alas laskettuin ituin kautta ei näytä ensisilmäykseltä olevan vastinetta Suomen runoissa. Mutta tarkemmin syntylukuja tutkiessamme löydämme kuitenkin koko joukon selvempiä tai hämärämpiä todisteita samasta käsityksestä. Karhu ensiksikin on, Kalevalan mukaan, synnytetty

    Luona kuun, malossa päivän,
    Otavaisen olkapäillä,
    Ilman impien tykönä,
    Luona Luonnon tyttärien.

Yksi niistä pudottaa näet villakarvan mereen, aalto sen ajaa rannalle, ja Mielikki, Tapion vaimo, korjaa sen sieltä, tuudittaa eläväksi.[532] Toisessa luvussa Piika pilven päällä, Kapo kaaren kannikalla pudottaa, hiuksiaan sukiessaan, mereen yhden kamman piin, josta läävämato syntyy.[533] Sama on ampiaisen ja tammen alku, sillä eroituksella, että sukiva neito istuu norossa ja että häneltä piin sijasta joskus yksi hiuksensa suljahtaa.[534] Susi niin-ikään syntyy muutamassa loitsussa (katso alempana) silloin, kun Manuen neiti hiuksiansa sukii.[535] Siikasen (tähkän vihneen) synnyn selitys saattaa meidät jälleen yli-ilmoihin; se saapi alkunsa helmestä, jonka taivaan Herra maahan pudottaa.[536] Sama kerrotaan myös sudesta ja sisäliskosta, kuitenkin sillä tavoin, että helmen pudottaja on maan päällä, alhaalla.[537] Toisessa tarun muodostuksessa Kuutar itkee kultiansa, Päivätär hopeitansa, ja alas piranneista kyyneleistä syntyy tammi.[538] Koivunkin alku on samoin neidon kyyneleistä, vaikka tämä istuu norossa.[539] Kyykäärme on Yön tyttären kehräämästä kivilangasta katkennut palanen.[540] Hammasmadon synty on neulasta, jonka Luonnotar, lehdossa kävellessänsä, on kadottanut.[541] Melkein samoin läävämadon, vaikka naulan kadottaja on Wäinämöinen.[542] Useammissa näistä synnyistä on nimenomaan Kapo, taikka myös joku muu Ilman neidoista (Kuutar, Päivätär) mainittu; enimmiten ne antavat luotaville olennoille alun ylhäisessä kodissansa. Jos ne joskus ovatkin maan päälle siirretyt taikka jos niiden sijaan on toisia epämyytillisiä henkilöitä pantu, niin se nähtävästi on tarun myöhempää turmeltumusta. Huomattava on vielä, että sijitettäväin luontokappalten alut tulevat alas villoina, hiuskarvoina, helminä, neulasina tai kyyneleinä, joista viimeinmainitut epäilemättä sadetta, edelliset kaikki luultavasti vastaavat lunta mordvalaisessa kertomuksessa.

Onpa viimein vielä muutamia suomalaisia lukuja, joissa Luonnotarten maito vuotaa taivaasta alas ja antaa alun maallisille kappaleille (raudalle, voiteille).[543] Näissä ilmautuu siis käsitys, joka on perusteeltaan jokseenkin likeistä sukua mordvalaiselle luulolle lehmäin herumisesta sateen kautta.

Taudit taas ovat suomalaisessa loitsurunoudessa kuvatut samallaisiksi eläviksi olennoiksi, joiksi niitä Mordvalainen arvelee. Ne ovat syntyneet kaiken pahan alun, Pimentolan emännän, tyttärestä Louhiattaresta, samoin kuin Mordvan tarussa Schaitan'ista.[544] Ja tämän oma synty taas likeisesti vastaa käärmeen sekä sisäliskonkin luomista meidän runoissamme. Syöjätär näet sylkee vesille, aalto venyttää syljen pitkäksi, päivänpaiste sitä hautoo ja Herra sille viimein antaa hengen.[545] Onpa yhdessä toisinnossa Syöjätär, tätä tehdessänsä, soittelemassakin merellä venehellä vaskisella, joten yhtäläisyys on aivan täydellinen.[546]

Näin nyt selville saadut seikat pakoittavat meidät vielä kerran palajamaan Lappalaisten luokse. Näiltä ei ole enää löydetty mitään luomistarua; mutta yhtähyvin säilyttävät hekin muutamia hämäriä jälkiä, jotka näkyvät siihen vivahtavan. Heidän käsityksensä mukaan löytyi ensin ääretön alku-ulappa (toisen tarun mukaan kuitenkin vasta vedenpaisumuksen kautta syntynyt), josta ainoasti jotkut harvat kukkulat, korkeimmat Kölen-tunturiharjusta, törröttivät. Samaa tarua vahvistavat myös näitten kukkuloitten lappalaiset nimet: Sullui tschielma (Sulitelma) = saarien kynnys, Suolotschielgge = saariselkä.[547] Vaikkei Lappalaisilla siis ole varsinaista tarua luomisesta, kertovat kuitenkin muutamat heistä tämän ei tapahtuneen ylijumalan Radien atschen, vaan hänen poikansa Radien bardnen l. kiedden (käden) kautta. Nämät molemmat nimitykset ovat nähtävästi kristin-uskon kautta vasta tulleet,[548] mutta itse perusteena oleva käsitys on epäilemättä paljoa vanhempi ja alkuperäinen. Me tiedämmekin toisten taruin kautta, että Lappalaisten todellinen ylijumala, Diermes l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549] Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma (Karjalaisten puheentavan mukaan ilma); jälkimmäinen sana merkitsee ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin myöskin luoja, on siis ilman ihminen. Mutta ylempänä esitetyissä lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassa Ilmaratsche ( = Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain oikeana, lappalaisena nimenä.

Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]

Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia. Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä. Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minä olen suuren jumalan lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas. Jos tapat, niin höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata". Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle, niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta; mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne munia.

Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomasta koivusta, jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri taivaan, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi taivaasen asti.[556]

Yksi merkillinen laulu kertoo humalan synnyn. Missä syntyi, missä kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään, sammion laitaan. Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen, ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan, tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan.[557]

Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]

Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi. Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan, ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla; siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]

Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma, ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla. Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä esiin merkillisen nimen Kala l. Kava, joka tarkoittaa Juman käskyjä toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vielä Kaba Juma, "jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat suuresti muistuttavat meille mieleen Kapeita, jotka Ganander'in mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta, Ilman impeä. — Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoa Kebe-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]

Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein ylijumalan nimi In-mar, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa, ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l. Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli hyvä.[572]

Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän. Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa lausuu tyttö vanhemmilleen:

    Oudon isän, äidin luokse aiotte minua,
    Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette;
    Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan,
    Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen.
    Jos kohtaa minua onni ja menestys,
    Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys,
    En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]

    Kaiken onneton jätän tänä päivänä;
    Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa;
    Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän,
    Laihona jätän elopaikkani,
    Jätän hyvän leivän syömäpaikan,
    Jätän hyväin vaatetten pitopaikan,
    Jätän uinailu-paikkani,
    Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen.
    Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen,
    Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla,
    Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]

Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille lapsuudesta tutuille paikoille:

    Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni,
    Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho,
    Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi,
    Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]

Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]

Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista (eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.

Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit, oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski heidät taivaasta alas hopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä. Numi Taarom nosti sitten kovan alatuulen (eteläisen), joka tuon pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen), joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille käydä vaivaksi, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata asuinsijaksi. Sen päällä he taas ajelivat meren toisesta päästä toiseen. Heidän kodastansa nainen kerran meni ulos, tuli raskaaksi ja sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksi Elem-pi, Ilman poika.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä, muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa ei onnistunut; mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta järvet, kolmannesta metsät ja nurmet. Näin luotu maa oli kuitenkin vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä. Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön, Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi. Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla, merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja kaikellainen onni.

Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä. Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen. Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,

Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa, vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona. Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänet hopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan päähän ja näin laskee alas keski-ilmoihin heilumaan. Siellä tuulet ajelevat kätkyttä meren päästä toiseen ja karhu-paralle tulee laulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva. Lopuksi Numi Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä, hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan. Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle, hänen kuononsa ja kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja veralle. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse, tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]

Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585] Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata pannessaan, peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla, mainioilla peittehillä. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkee suuren kiven — "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" — jossa ei ovea, ei ikkunata. Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu tapaa Metsän ukon ja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen mennä jumaloittavan suuren akan kolmelautaiseen korkeaan aittaan levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa hänen loppukohtalonsa vaiheet.

Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä, toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille, säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu "kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589] Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän anteeksi saaliiltansa.[590]

Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä, koska lentelee ympäri metsähanhen muodossa.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myös Päivän pojaksi.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.

Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta, tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena, tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater saapi turvapaikan madekalan nenässä.[597] Toisissa lauluissa Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.

Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas,
Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]

Tämä térn merkitsee tautia, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista. Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä rukoelee Jumalaa:

    Ensin poltti paljo maita,
    Paljo maita, paljo soita,
    Sitten vierähti vetehen,
    Aaltoihin Aluenjärven.

    Kuohui kuusien tasalle,
    Ärjyi päälle äyrähien,
    Tuon tuiman tulen käsissä.[600]

Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén jo huomautti, on puhe siitä, kuinka

    Meri kuivi, taivas kuivi
    Sinä suurna poutavuonna,
    Tulivuonna voimatonna.[601]

Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää, seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös veden kalat.[602]

Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]

Ostjakeilta saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]

Magyareilta ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. föld anyan (maan-emän), Manó'n (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]

Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa — ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan laulu on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]

Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa — onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon kauneus vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]

Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari jo kätkyessä on aika mies ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähtee ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja hänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan, johon neito on pakonsa ottanut, että vaskikatto särkyy. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] — Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeen nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, kiitäen tuulen voimalla, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. — Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? — Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. — Koivikkoonko? — Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. — Männikköönkö? — Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] — Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]

Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]

Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä on Mádur, nähtävästi lainattu tatarilaisesta Matyr'istä l. Batyr'istä.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.

Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä; ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen, molemmat mustien hanhien muodossa. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosi kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa. — Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". — Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran, räätikän, sipulin y.m. viljelyksen.

Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.

Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetän kiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä.

Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]

Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.

Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]

Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.

Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]

Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]

Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan, ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]

Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]

Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat. Poikanen kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensä ja lähtee kaloja pyytämään.[640] — Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti rannalle.[642] — Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta pahaa pelätään. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] — Muutamassa Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa. Paimen ilman vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa tarhaan ja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee hänen toimittaa ne metsään takaisin, sillä tullessaan olivat ne tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle. Sen jälkeen yritetään hävittää häntä toisella tavalla, kasataan kokoon 80 kuormaa puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin; mutta hänen vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.

Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia. Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa haudalle, laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa. Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä. Näin muodoin saa hän lapset maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi.[647] — Usein elähytetään näissä lauluissa kuolleet elämänveden avulla, jolloin heräävät "entistä parempina".[648] — Khan Pydäi lähtee sotaretkelle. Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta. Sen jälkeen hän vielä saa kiinni kolme karhua sekä pyytää valaskalan sinisestä merestä.[649] — Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessä kisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden neitosista.[650] — Sankari ampuu yhden nuolen koivuun ja sanoo: jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä kuollut![651]

Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa. Khan Pildäi kaatuu sotaan molempia Moos'eja vastaan. Isän kuolon jälkeen syntyy leskelle poikanen. Vähän vartuttuaan kysyy tämä äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset. Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] — Kaksi khan'ia (ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään. Toinen näistä khaneista kuolee ja toinen sitten, kun lapset ovat syntyneet, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan." Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee, pitää häntä poika kädestä kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy ilmoittaa, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on viety. Nuori sankari tuosta pyytää ja saa äidiltä isän hevosen, miekan, keihään sekä joutsen, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen, äiti lopussa kaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle retkelle. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa. Huomaa mitä vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka selviät niiden kynsistä? — kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta hiirikään ei voi läpi pujahtaa? — kuinka joudut vuoren tuolle puolle, jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? — kuinka viimein uit tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos vasempaa, niin 70 laulua. Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät.[655] — Muutama sankari taas soittaa kanteleella 40 laulua niin ihmeen ihanasti, että vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita säveleitä.[656]

Pienempinä yhtäläisyyksinä lisättäkööt tähän vielä: että täälläkin joskus kotka kantaa sankaria, niinkuin Wäinämöistä,[657] että eräälle pariskunnalla rakennetaan Pohjolan häätuvan kaltainen, pilviin saakka ulottuva, kullalla ja hopealla koristettu uusi teltta.[658] Niin myös tuo Castrénin jo huomauttama ylimalkainen suuri rikkaus jaloista metalleista ja silkistä sekä monet alin-omaiset loitsimiset. Viimein vihdoin useammat kaikille saduille yhteiset kohdat: neitoin lentäminen joutsenpuvussa y.m. Huomattava on sitä vastaan ettei Tatarein eikä Kirgisein häälauluilla ole vähintäkään yhtäläisyyttä Kalevalassa olevien kanssa_.[659]

Myöskin mongolinsukuiset Burjatit Irkutsk'in seuduilla tuntevat monesti kerrotun luomistarumme. Alussa, sanovat he, oli ääretön meri, ja sen pohjassa mutaa sekä savea. Jumala käski valkoisen kakertajan sukeltamalla noutaa ylös näitä aineita. Kakertaja ne levitti meren pinnalle mantereksi, jolle sitten kasvoi kaikellaisia kasveja.[660] Heillä on niin-ikään sama taru, kuin Tatareilla, ihmisen luomisesta. Siinä he vaan hiukan poikkeevat, että paha henki ei houkuta vartioivaa koiraa pois turkin lupauksella, vaan karkoittaa hänet hirmumyrskyllä.[661]

Niinkuin tiedämme ovat Mongolit nyt Buddhan-uskolaisia. Yllämainitut kertomukset, jotka eivät Buddhalaisten luomistarun kanssa ole missään yhteydessä,[662] ovat siis taikka vanha muisto entisiltä noita-uskonnon ajoilta, taikkapa myös tatarilaisilta naapureilta saadut.[663] Mongolien nykyisessäkin opissa on kuitenkin yksi merkillinen seikka, jota ei saata olla puheeksi ottamatta. Buddhan-uskonnon mukaisessa luomistarussa on näet puhe ihmeellisestä Sambu-baraka-nimisestä puusta, joka kasvaa keskellä suurta merta ja jonka makeat, suuret hedelmät ovat taivaan haltijoitten ravintona.[664] Tätä puuta tahtoi jo Grimm[665] aikanaan nimen puolesta vetää meidän Sammon verroille, eikä voi kieltää, että siinäkin selityksessä on yhtä ja toista viehättävää. Onhan muutama Sampoon kuuluva seikka nähtävästi likeisessä yhteydessä suuren tammen kanssa. Jälkimmäisenkin oksat antoivat ikuisen onnen, latvat ikuisen tai'an, lehvät ikuisen lemmen. Kumpaisenkin kappaleita (muruja, lastuja) putoo mereen, jossa tuulen ajona kulkevat ja viimein saapuvat rannalle ihmisten käytettäviksi.[666]

Mongolien sankarilauluissa Bogdo-Dschangar'ista[667] ja Bogdo-Gässär-khan'ista[668] on yleisen luonteen puolesta joitakuita yhtäläisyyksiä tatarilaisten ja suomalaisten runoin kanssa. Niissä ilmautuu sama mielikuvituksen suunnattomuus. Dschangar'in palatsin huippu esim. on vaan kämmenen vertaa matalampi ilman kantta; Khongor-sankarin selkälihasten väliin katoisi kameli kuormineen näkymättömiin; kaksi urosta pitää puoltansa kahden kesken kuusi vuotta lakkaamatta 7,000 vihollista vastaan; Scharra Gurgo hallitsee 70 miljonaa maata y.m. Myöskin nähdään sama komeus: kultaa, hopeaa sekä silkkiä loistaa kaikissa kaluissa ja puvuissa. Mutta siihen loppuukin vertaamisen tilaisuus; aineesensa ja tapausten eriseikkoihin nähden ovat mongolilaiset laulut tatarilaisistakin hyvin erilaiset.

Kaukaisilta Itämailta on meidän nyt taas palaaminen takaisin Suomen kansan likirajoille. Me olemme koettaneet poimia kokoon ne yhteiset, vanhasta kodista tuodut muistot, jotka vielä säilyvät avaralle hajonneen heimomme monissa haaroissa sekä sen kaukaisemmissakin sukulaisissa. Mutta yhtäläisyys käsitteissä ei riipu yksistään yhteisestä sukuperästä ja yhteisestä alkukodista. Pitkällinen yhdessä-eläminen ja tiheä kanssakäynti voi usein tehdä naapuruksina asuvain, toisilleen aivan vieras-sukuistenkin kansain maailmankäsityksen ja tarut, niinkuin myös niille perustuvat kansanrunot sangen yhtäpitäviksi. Senvuoksi emme saa päättää tutkimusretkeämme ural-altailaisen sukukunnan piirihin, vaan on se välttämättömästi vielä jatkettava Suomalaisten kanssa jo ikivanhoista ajoista likeisissä suhteissa olleen indo-eurooppalaisenkin heimokunnan alalle.

Ennaltakin voisi jo luonnollisista syistä arvata, että Suomalaisissa liikkuville taruille ei voi missään indo-eurooppalaisessa kansakunnassa löytää niin paljon ja niin läheisiä vastineita, kuin Germaneissa, joiden vaikutuksen alla meidän kansamme on ollut hamasta tietyn historian alusta. Tarkempi tutkimus näyttääkin tämän ennakkopäätöksen täydeksi todeksi.

Kohta Kalevalan ensimmäisen käännöksen ilmauttua, Saksalainen Grimm[669] jo huomautti melkoisen joukon yhtäläisyyksiä tässä suomalaisessa runoelmassa ja Germanein taruissa, esim. Sammon ja Grotte-myllyn, viisauden taistelut Wäinämöisen ja Joukahaisen sekä Odin'in ja Vafthrudner'in välillä, Wäinämöisen käynnin Vipusen vatsassa ja Odin'in Valan haudalla y.m. Samoin Castrén[670] toi uudestaan esiin nämät samat vertailut, osoittaen sen lisäksi vielä suuren sukulaisuuden Lemminkäisen surman ja Balder'in kuolon, Pohjolan emännän Louhen ja Asain vihollisen Lokin, Kalevalan pääsankarin Wäinämöisen sekä Germanein ylijumalan Odin'in luonteen ja tointen välillä. Myöhemmin on maisteri Alcenius[671] lähemmin ja laveammassa määrässä selittänyt Lemminkäis-runoin yhdenkaltaisuuden Balder-tarun kanssa ja provessori Donner täällä,[672] akatemikko Schiefner[673] Pietarissa, sekä herrat Schott[674] Mannhardt[675] ja Kuhn[676] Saksassa kukin keksineet lisäksi muutamia uusia yhteenvivahtavia piirteitä. Näihin edellisiin töihin niinkuin myös uusiin lähdetutkimuksiin perustuu tässä nyt seuraava vertailus.

Merkillinen on Germanein (samoin kuin ylimalkain Indo-Eurooppalaisten) jumalaistarussa taipuvaisuus kolmilukuun. Luomisjutussa ja myös joskus muuallakin näemme yksissä toimissa Odin'in (ilman), Hoenir'in (veden) ja Lokin (tulen), joita jättiläisissä vastaavat Kári (tuuli), Oegir (vesi) ja Logi (tuli).[677] Juuri samallaisen kolminaisuuden, vaikka vielä vähemmin täydellisesti personoittuna ja luonnonperustuksestaan eronneena tapaamme suomalaisessa raudansynty-runossa:

    Ilma on emoja ensin,
    Vesi vanhin veljeksiä,
    Rauta nuorin veljeksiä,
    Tuli kerran keskimmäinen.[678]

Tässä on vaan käytännöllisen tarpeen tähden rauta pantu lisäksi nuorimmaksi veljeksi ja ilma sen sijaan muutettu kaikkien emäksi. Kári-jättiläisen lapsina mainitaan sitten Frosti (pakkanen), Jökull (jäätikkö), Snör (lumi) y.m.[679] Näistä on kumminkin ensimmäisellä suomalainen vastineensa. Pakkasen luvussa[680] sanotaan näet pakkanen "Puhurin pojaksi". — Myöhemmin tuo alkuperäinen germanilainen jumala-kolminaisuus muuttui osittain toiseksi. Odin (ilma) pysyi paikallaan; mutta Hoenir'in (veden) sijaan tuli Tyr tahi Freyr (molemmat auringon jumalia) ja Lokin ruvettua Asain viholliseksi, otti Thor (ukkonen) hänen asemensa.[681] Jumalain kolminaisuuksia vastasivat sitten myös samallaiset sankaritaruissa; niin esim. Völunder-laulun kolme veljestä: Völunder, Eigil ja Slagfidr. Ensinmainittu näistä oli kuuluisa seppä, toinen tarkka joutsimies. Kolmannesta eivät vanhat tarinat tiedä mitään erinäistä taitoa mainita; mutta myöhemmistä, siihen vivahtavista saduista päättää Simrock, hänen olleen syvä-oppisen lääkärin, s.o. muinais-ajan käsityksen mukaan loitsijan.[682] Selvä on myös veljesten synty tuosta ensimmäisestä jumala-kolminaisuudesta; sillä Odin oli runoin ja loitsuin taitaja, Hoenir nimitetään "nuolikuninkaaksi" ja Völundr on seppänä tulen hallitsija samoin kuin Loki, paitsi sitä samassa myös vasaramies niinkuin Thor. Toiselta puolen ei voi olla huomaamatta silmäänpistävää yhtäläisyyttä Kalevalan kolmen pääsankarin kanssa, joista Wäinämöinen oli paras loitsija ja lääkäri, Ilmarinen ijan-ikuinen takoja ja Lemminkäinen on ainoa sankarirunoelmassamme ilmauva metsästäjä.[683] Painetussa Kalevalassa he eivät tosin, ainakaan kaikki kolme, tule esiin veljeksinä, mutta useissa toisinnoissa kerrotaan heidän syntynsä yhdestä emosta,[684] ja yksi Europaeus'en tuoma runopalanen kuvaa kunkin omituiset toimet tällä tavoin:

    Kolm' oli meitä veljeksiä:
    Toinen kaaren kalkuttaja,
    Yks oli hirven hiihdännässä,
    Kolmas venon veistännässä.[685]

Huomatkaamme että luomisessakin on kolme osallisna, nimittäin
Wäinämöinen ja Ilmarinen, sekä, kumminkin oman puheensa mukaan,
Joukahainen.

Ruvetkaamme nyt tällä perustuksella tarkemmin vertaamaan kutakin meidän sankareistamme vastineisinsa Germanein taruissa.

Ensisilmäykseltä tosin näyttää tyyni, vakaa Wäinämöinen, "Suvantolainen", ihan toisellaiselta kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin, niinkuin on selitetty, osoittaa vimmaa (Wuth), ja joka ennen muinoin sotatanterilla riehui sekä vielä nytkin kansan luulon mukaan myrskyisinä syksy-öinä kauhealla pauhinalla ratsastaa läpi ilman joukkionsa kanssa.[686] Mutta molempien perusteena on kuitenkin sama ilma; se on Odin'in valtakunta, se on Wäinämöisen synnyttäjä. Germani on vaan luonteensa mukaan enemmän vetänyt näkyviin ilman rajun puolen, Suomalainen sitä vastaan tyynen. Huomattava on sen lisäksi, ettei Odinkaan edusta turmiollista myrskyä, vaan sitä, joka asettaa vaihtelevat säät vakavaisiksi. Tästä selviää, kuinka hänestä voitiin sanoa, että hän sanallaan tyynnyttää meren aallot,[687] samoin kuin meillä Väinämöisen tieksi sanotaan venejuova tyyneksi tulleella järven selällä. Alkuansa oli Odin myös päivänpaisteen ja viljavuuden suoja, vaikka se virka sitten siirrettiin Freyr'in omaksi. Wäinämöinen on Kalevalassa yhä vielä maanviljelyksen keksijä ja suojelija. Mutta eivätpä ole myös Odin'in sotaisat työtkään hänelle aivan oudot. Sen osoittavat jo vähän hänen taistelunsa Pohjolan kansaa vastaan; sen todistaa vielä enemmän seuraava loitsurunon pala:

    Vaippa vanhan Wäinämöisen,
    Kaapu kauka-Lappalaisen,
    Sepä tänne tuotakohon
    Suurilta sotakeoilta.
    Veripellon pientarilta,
    Jonka suojasta sotisin,
    Jonka tappelen takoa.[688]

Juuri tämä pitkä, leveä kaapu on Odin'in ainainen tunnusmerkki ja hänkin joskus käyttää sitä mielisankareinsa suojelukseksi. Niin esim. pisti hän Hadding-kuninkaan sen alle peittoon ja kuljetti hänet kanssansa merien, maitten yli.[689] Tuulen hallitsijana oli Odin'illa valtaa merenkin yli; kuitenkaan ei hän ollut oikeastaan veden, vaan pikemmin merenkulun jumala. Hän osasi sanallaan kääntää pois tuulet ja asettaa aallot, etteivät tehneet aluksille vahinkoa.[690] Hänen omakseen arvelivat monet Skidbladnir-laivan,[691] jolla aina oli myötätuuli, minne ikinä se meni. Joskus ratsastaa taas Odin hevosellakin aaltoja myöten, samoin kuin Wäinämöinen ensimmäiselle Pohjolan retkelle lähtiessään.[692]

Vielä suurempi on yhtäläisyys Wäinämöisen ja Odin'in viisaudessa, niinkuin myös heidän runo- ja loitsutaidossansa. Syvän oppinsa osoitti jälkimmäinen esim. keskustelussaan Vafthrudnir-jättiläisen kanssa,[693] joka tuntuu aivan kuin toisinnolta meille tutusta kilpaväittelystä Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä. Vafthrudnir'in kysymykseen, kuka hän on, vastaa hän, olevansa Gangrader (matkailija) nimeltään, joka aivan vastaa Kalevalan kertomusta, että Wäinämöinen, Joukahaista kohdatessaan.

Vafthrudnir nyt vieraaltaan kyselee kaikellaisia taivaan ja maan kappalten nimityksiä. Sitten taas Odin vuorostaan tiedustelee jättiläiseltä noita syntyjä syviä, maailman alkuasioita, sekä myös viimeisten aikain salaisuuksia. Tässä näemme siis, aivan kuin Kalevalassa, edistymisen pintapuolisesta muistotiedosta syvempään syitten käsittämiseen. Kaikkiin osaa viisas Vafthrudnir vastata, paitsi viimeiseen kysymykseen. Tästä tuntee hän viimein kenenkä kanssa hän on sanasilla. "Kuoloon tuomitun huulilla", huudahtaa hän säikähdyksissänsä, "puhuin tietoni muinais-ajoista; mutta nyt on viisauteni tullut koetetuksi Odin'ia vastaan. Sinä olet ikiviisain maailmassa!" Nämät loppusanat ovat melkein puustavista puustaviin samat kuin Wäinämöisen ainainen maine "tietäjä ijan-ikuinen". Vafthrudnir on säikähtynyt, senvuoksi että tietää tuhonsa olevan lähellä, sillä jättiläiset muuttuivat kiviksi, jos heitä viivytettiin puheilla, siksi kun päivä koitti. Näinpä Wäinämöinenkin viimein laulaa Joukahaiselle kivikengät jalkaan, hänen hevosensa rantakiveksi.

Viisautensa todisteita on Odin paitsi tätä myös jättänyt jälkimaailmalle vanhan Eddan Hávamál'issa (korkeassa laulussa), sekä Lodfafnir'in laulussa. Samaa tarkoittavat nähtävästi Wäinämöisen alin-omaiset loppumoraalit Kalevalassa ja niin-ikään hänen erikseen säilyneet sanansa_.[695] Mutta jos Wäinämöisen taistelu Joukahaisen kanssa oli paljoa syvempi germanilaista vastinettansa, niin ovat toiselta puolen nämät hänen viimeksimainitut lausehensa arkipäiväisintä laatua ja kaukana Eddan elämän-ohjeitten ylevästä jaloudesta.

Loitsutaitonsa oppi Odin silloin, kun hän yhdeksän[696] päivää, ilman syömättä, ilman juomatta, riippui Yggdrasil-saarnissa. Senjälkeen sanottiin hän loitsulukujen isäksi.[697] "Runoja osaan", kehui hän sitten, "joita ei edes kuninkaan puolisot taida, eikä mikään ihmislapsi".[698] Melkein sanasta sanaan yhtäpitävästi ylistää Kalevalakin vanhan tietäjänsä taitoa:

    Ei ole laulut lasten laulut,
    Lasten laulut, naisten naurut;
    Ne on partasuun urohon,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Eikä pojat puoletkana,
    Kolmannetkana kosijat.[699]

Myöskin osasi Odin, niinkuin yleisesti Suomen noidat, antaa ruumiinsa ma'ata kuolleena (lovessa), jolla aikaa sielu lintuna, kyynä tai kalana kulki kaukaretkillä.[700]

Yhtähyvin ei ollut Odin, vaikka niin suuri noita, kaikkitietävä eikä kaikkivaltias enempää kuin meidän Wäinämöinen. Hänen täytyi, jos tahtoi tietää tulevia asioita, kuulustella niitä kuolleilta. Vegtamsqvidassa ratsastaa hän Hel'in asunnoille (Tuonelaan) ja tulee Valan (velhon) haudalle. Hän herättää vainajan loitsuluvuilla ja sauvallansa kuolemanunesta, aivan kuin Wäinämöinen Vipusen tuuralla pistämällä. Vala on pahoillaan tästä häiritsemisestä. "Minua peitteli lumet, ja piekseli sateet, ja kasteli kasteet — kuollut olin jo kauan!" sanoo hän Odinille. Vipunen oli niin-ikään jo kauan maannut nurmen alla, niin että suuria puita oli kasvanut hänen päällensä. Tässäkin näemme siis jonkun yhtäläisyyden Kalevalan kanssa, vaikka muuten sivuseikat Wäinämöisen käydessä sanoja Vipuselta saamassa ovat sangen erilaiset. Eroitusta on myös siinä, että Odin lähtee Manalan majoille koko maailman säilymistä tai häviötä koskevilla asioilla, Wäinämöinen sitä vastaan aivan joutavan, yksityisen tarpeen tähden.

Loitsurunoin kanssa oli muukin runous likeisessä yhteydessä. Odin mainitaan senvuoksi yleiseenkin runo- ja laulutaidon keksijäksi. Kaikki, mitä hän puhui, oli rakettu semmoisiksi riimeiksi, joita nyt lauletaan ja sanotaan runoelmiksi; siitä syystä pantiinkin hänelle sekä hänen papeilleen nimi sangesmede (runosepät).[701] Mutta niin suuressa määrässä, kuin Wäinämöisen, ei nähdä kuitenkaan enää Odin'in harjoittavan tätä taidetta; se oli tullut siirretyksi hänen myöhemmin muodostuneelle pojalleen Bragelle sekä hänen tyttärelleen Sagalle. Näistä ei ole kummastakaan mitään jälkeä suomalaisissa runoissa; mutta Virolaiset tuntevat Wanemuisen tyttären Jutan (jutt = juttu = saga), jonka hiukset otettiin kanteleen kieliksi ja jonka huntu näytti kaikki tapahtuneet seikat.[702] Löytyypä kuitenkin muutamia jälkiä siitä, että Odinkin ennen muinoin oli ollut suuri laulu- ja soittomestari.. Ne löytyvät enimmiten sankarilauluissa, joissa, niinkuin Mannhardt nerokkaasti on huomauttanut, usein vanhemmat jumalaistarun piirteet säilyvät, kauan sen jälkeen kun uskonnolliset laulut, kansan käsityksen aikaa myöten muuttuessa, jo ovat saaneet toisen muodon.[703] Gudrun-laulussa Horant laulaa niin lumoovasti, että sitä kuullaksensa pikku linnut herkeävät omasta viserryksestään, metsän elävät syömästä, kalat ja madotkin rientävät likemmäksi.[704] Mutta Hiarrandi, josta tämän Horant'in nimi on muodostunut, onkin yksi Odin'in liikanimistä. Saxon historiassa[705] taas sokea Hother, ihmiseksi tehty Balder'in veli ja surmaaja Höder, ihastuttaa ja viekoittaa kaikkia Balder'in leirissä laulullansa, soitollansa. Vaan sokea Höder, niinkuin Simrock näyttää,[706] on hyvin likeisessä yhteydessä tois-silmäisen Odin'in kanssa. Vielä lisätodisteena on ruotsalaisen vedenhaltijan Näck'in ihmeellinen soitanto, jolla hän voipi puita tanssittaa, koskia seisahuttaa; sillä Hnikar l. Nikuz ovat myös Odin'in liikanimiä, ja edellisellä hän, niinkuin tiedämme, tulee myrskyä asettamaan. Perusteena tällä Odin'in musiikkitaidolla on alkuaan myrskyn voimallinen sävel, jonka kuuluessa puut kumartavat, aallot nousee meren pohjasta.[707]

Tässä lueteltuin monien ja tärkeitten asiallisten yhtäläisyyksien lisäksi voimme viimein vielä tuoda esiin heidän nimiään yhteen liittävän seikan. Liivinmaan rannalla on näet pieni saari, jolla on kaksi nimeä; Viron ruotsinkieliset saarelaiset sanovat sen Odinsöksi, Virolaiset puolestansa Osmasaareksi.[708] Mutta Osmalaiseksi Kalevala nimittää Wäinämöistä sangen monessa paikassa ja sille likeinen Asmund on Odin'in monien sivunimien joukossa lueteltu.[709]

Ilmarisella ei ole Germanein jumalais-tarussa oikein selvää vastinetta. Loki tosin on tulen hallitsija, niinkuin Ilmarinen sen pitelijä; Loki myös kyllä hankkii Asoille kaikki heidän kalleutensa: Odin'in peitsen, Thor'in vasaran, Freyr'in kultaharjaisen karjun, Freyjan kultavitjat y.m.; mutta hän ei niitä sepitä itse, vaan taottaa ne kääpiöillä.[710] Enemmän yhtäläisyyttä on Ilmarisella Thor'in, ukkosen jumalan kanssa, kun hän useimmissa tulensynty-luvuissa iskee

tulta taivahasta. Ilmarinen on niin-ikään takonut ilman kannen[711] ja virolaisen tarun mukaan[712] kiinnittänyt taivaan valot; Thor puolestaan on kumminkin kiinnittänyt Örvandil'in varpaan sekä Thiassin silmät tähdiksi taivaasen ja Mannhardt tästä tahtoo päättää, että hänet entisinä aikoina on mahdettu pitää auringonkin (taivaan suuren silmän) asettajana paikoillensa.[713] Onpa muutamia saksalaisia lauluja, vaikka kyllä myöhäisempiä, joissa on puhe taivaallisesta sepästä.[714] Tämä ilman rautio ei kuitenkaan välttämättömästi tarkoita Thor'ia. Asuivat alkuaan pilvi-vuoressa myös kääpiöt, jotka olivat kuuluisat takomistaidostansa. Muutaman tarun mukaan olivat he auringon ja kuun sepittäneet ja ne taivaan kanteen kiinnittäneet.[715] Erittäin on mainittu yksi heistä, nimeltä Lofar l. Loft (= ilma), siis nimeltään meidän sepän kaima.[716] Perijuurtansa oli yllämainittu mainio takoja Völunderkin alfein s.o. kääpiöin sukua.[717]

Kaikki nämät yhtäläisyydet rajoittuvat kuitenkin ainoasti yleisimpiin piirteisin; ihan toiseksi sitä vastaan muuttuu asian laita, niin pian kun me, jumalaistarut jättäen, siirrymme sankaritarinain alalle, joissa entiset jumalalliset olennot jo ovat vedetyt alas maan päälle täysiksi ihmisiksi.

Vilkinatarina (Vilkina-saga) kertoo meille, kuinka Vilkinamaan kuningas Vilkinus eräällä meriretkellään ihastui kauniisen veden neitoon, josta hänelle syntyi Vade-jättiläinen.[718] Tämä, sitten vuorostaan naituansa, sai pojan, nimeltä Velint ja päätti siitä tehdä työntekijän, ei sotasankaria, sillä hän oli itsekin rauhan mies. Hän antoi hänet siis oppiin kahden kääpiön luokse, jotka asuivat Kallovan (l. myös Ballovan) vuoressa. Nämät osasivat raudasta, kullasta sekä muista metalleista takoa vaikka mitä kaluja tahansa. Heidän johtonsa alla oppi Velint niin taitavaksi sepäksi, ettei maailmassa missään hänen vertaansa. Kerran hän läksi matkoille ja tuli meren rannalle. Siellä hän koversi ison puun onteloksi, astui sen sisään kaluineen päivineen ja kulki näin tuulen työntämänä, aaltoin ajelemana Pohjoiseenpäin, siksi kun saapui Juutinmaan rannalle, Niding kuninkaan hoviin.[719] Täällä hän joutui kiistaan kuninkaan sepän kanssa, kumpi heistä olisi taitavampi, ja päätettiin, että Velint mestarityöksensä takoisi miekan, hoviseppä rautapaidan. Mutta kun Velint tahtoi taontaan ryhtyä, ei löytyneetkään hänen sepänkalunsa siitä kätköstä, maakuopasta, johon hän ne maalletullessaan oli talteen pannut. Nyt muisti hän oudon herran tulleen hänelle vastaan likellä sitä paikkaa, johon hän aarteensa piiloitti; tämä mies se varmaan oli kalut vienyt. Kaikki hovinherrat nyt kutsuttiin kokoon, mutta ei Velint tuntenut yhtään heistä varkaaksensa. Silloin hän takoi kultaisen kuvan, joka oli ihan sen herran näköinen, ja asetti sen etuhuoneesen. Iltahämärässä ohitse astuessaan huomasi kuningas siinä sen kuvan ja huusi iloisesti: "jokos olet, Regin, tullut takaisin retkeltäsi?" Niin hyvin oli kuva tehty varkaan muotoiseksi. Tällä lailla saatuaan kalunsa takaisin rupesi Velint vihdoin työhön.[720] Hän takoi kelpo miekan, johon kuningas suuresti ihastui. Mutta Velint ei ihastunutkaan; hän viilasi miekan puruiksi, pani ne maidon sekä jauhoin sekaan ja syötti vellin linnuille. Näiden sonnan pani hän sitten ahjoon raudan lisäksi ja sai tällä tavoin syntymään miekan kahta vertaa kaunihimman. Kuningas jälleen ihastui suuresti; vaan Velint ei ihastunut, teki vielä kerran saman tempun. Näin syntyi vihdoin kolmannella kerralla miekka, joka myös tekijänsä tyydytti. Hän koetti sitä nyt sillä lajilla, että viskasi villahöytäleen veteen, joka, koska se hiljaa virtaa myöten kulkiessaan sattui miekan terää vasten, leikattiin kahteen puoliskoon.[721] Voitettuaan hovisepän pääsi Velint itse tämän virkaan ja takoi tästä lähtein Niding'ille kaikellaisia tarvekaluja. Lähdettiinpä sitten kerta kaukaiselle sotaretkelle ja huomasi kuningas iltaa ennen ratkaisevaa tappelua, että hänen voitonkivensä oli unohtunut, joka aina tuotti onnea kaikissa sodissa. Tuskissaan lupasi kuningas tyttärensä sille, joka yön kuluessa hänelle tuon kiven toisi. Velint sen nouti kotoa ennen tappelupäivän koittoa, mutta eipä kuningas nyt tahtonutkaan täyttää lupaustansa. Seppä parka ajettiin pois maanpakolaiseksi ja kun hän, silmittömässä rakkaudessaan kuninkaan tyttäreen, kuitenkin vasten kieltoa tuli takaisin, leikattiin häneltä kinnersuonet poikki, niin ettei hän enää kyennyt astumaan. Näin vaivaisena täytyi hänen istua pajassansa ja takoa kuninkaalle. Mutta, raudan kiehuessa ahjossa, kiehui aina myös kostonhimo hänen sydämessään. Kun kuninkaan tytär kerran tuli pajaan, rikkimennyttä sormustansa laitattamaan, turmeli Velint hänet väkisin. Samoin hän sitten houkutti luokseen kuninkaan pienet pojat, tappoi ne ja takoi heidän luistaan juoma-astioita, kynttilänjalkoja y.m. kuninkaan pöytää varten.[722] Viimein vielä hän laittoi itselleen siivet, kohottihe niillä kuninkaan ikkunan eteen ja ilmaisi kaikki kostotyönsä, jonka jälkeen lensi pois omalle maallensa takaisin.[723]

Ensisilmäyskin ilmaisee meille tässä koko joukon Kalevalaan vivahtavia seikkoja. Me tapaamme Ilmarisen takoman kultakuvan, vaikka tosin toisessa muodossa. Miekan sepityksessä on Velint aivan yhtä ankara teoksilleen kuin Ilmarinen kultaneidon taonnassa. Vaikka muut niihin hyvinkin ihastuvat, huomaa hän niissä yhä vikoja ja viskaa ne uudestaan ahjoon, lisä-aineksilla sekoitettuna, että tulisivat oikein erin-omaisiksi. Sammon takomista ei sovi tähän verrata, koska sen kuvaus painetussa Kalevalassa on juuri kultaneidon runosta otettu. Mutta Sammon alku-aineet ovat kaikkityyni tavalla tai toisella edustettuna.[724] Ohran jyvää ja maholehmän maitoa vastaavat raudan sekaan pannut jauhot sekä maito, joutsenen kynää linnut, joille sekoitus syötettiin, ja uuhen untuvakin tulee esiin tuossa villahöytäleessä, millä miekan terä koetettiin. Näillä yhtäläisyyksillä ei kuitenkaan liene kovin suurta todistusvoimaa, koska ne suomalaiseen Sampo runoon nähtävästi ovat tulleet toisista runoista, ja itse Sammon valmistuskin on myöhempi muodostus. Sammon ihmevoimaa ja sen hankinnasta luvattua neitoa muistuttaa tuo juttu voittokivestä, vaan ei tämä yhtäläisyys yhtähyvin liene muuta kuin satunnainen. Viimeinkin Velint'in lento kotimaalle voisi olla jossain yhteydessä sen tavan kanssa, jolla Ilmarinen ensikertaa tulee Pohjolan tuville, "tuulen teitä, ahavan ratoa myöten"[725] jos kohta kyllä tämä ei ilmau muissa toisinnoissa kuin luultavasti nuoremmissa.

Kuninkaan tyttären tuloa Velint'in luokse yhtä koristeitansa korjauttamaan vastaa Annikin juoksu pajaan sekä pyyntö että hänelle sormuksia y.m. taottaisiin. Vastauksessaan Ilmarinen muun muassa lupaa päällispangan parantaa.[726] Vielä likempi Velint'in tarinaa on inkeriläinen laulu manteren sepän l. Ismaron käynnistä Saaressa.[727] Kostotöitä voisi vastata Ilmarisen (Kojosen pojan) menetys ryöstettyä neitoa kohtaan, kun hän silpoo hänet palasiksi ja viepi rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[728] Vilkinatarinaan on tämä kostotapa luultavasti tullut Niflungasagasta, jossa Gudrun puolisolleen Atlelle, kostoksi veljensä surmaamisesta, syöttää hänen poikiensa sydämet.[729] Mutta luultavammin on koko se seikka suomalaisiin runoihin saatu eräästä venäläisestä laulusta.

Paitsi tässä osoitettuja sisältää tarina Velint'istä vielä Wäinämöistäkin koskevan pienen seikan. Velint'in tulo Juutinmaalle ontelossa puussa on hyvin sen kaltainen kuin Wäinämöisen ensimmäinen Pohjolan retki, jolloin hän uiskenteli meressä tuulen ajona, "kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä".[730]

Vilkinatarina on sangen myöhään, vasta 13:lla vuosisadalla tullut käännetyksi Saksasta Islannin kielelle.[731] Mutta useammat siinä kerrotut seikat löytyvät myös jo Vanhassa Eddassa, Völundar-qvidassa, joka luetaan kaikkein vanhimpien joukkoon,[732] ja muistettava on, ettei Edda koskaan kerro mitään tarua täydelleen, vaan ainoasti muutamia erittäin liikuttavia kohtia, olettaen loput tunnetuiksi. Koska nyt vuorostaan tämän Völunder-laulun tutkittavaksi otamme, niin tapaamme siinä vielä yhden merkillisen seikan, josta ei Vilkinasaga enää tiedä. Völunder näet tulee veljiensä kanssa järven rannalle. Siellä he tapaavat kolme Valkyriaa (lentävää sotaneitoa), jotka hetkiseksi ovat riisuneet joutsenpukunsa. Näiden pukimien ryöstämisellä saavat veljekset neidot omiksensa; mutta muutamien vuosien kuluttua ikävystyvät neidot rauhaiseen koti-elämään ja lähtevät kerran, miesten par'-aikaa ollessa metsäretkellä, jälleen joutsenina lentoon. Sangen lähellä tätä näkyy olevan Suomen runon kertomus Ilmarisen väkisin ryöstetystä, uskottomasta morsiamesta, jonka hän vihastuksissansa viimein muuttaa ijäti lenteleväksi kalalokiksi, siis myös merilinnuksi.[733] Samaa tarua myös nähtävästi tarkoittaa Viron runo, jossa Läänen leski aamulla varhain karjamaalta löytää teeren munan, kanan sekä variksen pojan. Niistä sitten kasvoi Salme neito, Linda neito sekä pieni orjapiika, joista tähden poika nai ensinmainitun, Kalevi keskimmäisen.[734] Kalevin kuoltua Suomen noita ryöstää Lindan, niin että yhtenä iltana, Kalevinpoikien palatessa metsältä, runsas saalis olalla, koti on autio ja tyhjä.[735]

Vilkinatarinassa taannoin huomasimme muutamia Sampoa hämärästi muistuttavia seikkoja.[736] Mutta selvästi ja samassa muodossa kuin nykyisessä Kalevalassa ilmautuu se skandinavilaisessa Grotte-laulussa[737] ja siihen liittyy vielä lisäksi useampia pikkukohtia, jotka tekevät tämän tarun ihmeesti yhtäläiseksi Wäinämöisen ryöstöretken kanssa. Tanskassa, niin kertoo Grotte-laulun edellä käyvä suorasanainen selitys, eli ennen muinoin kuningas Frode, mahtavin kaikista Pohjoismaiden valtiaista. Hänellä oli käsikivi, joka jauhoi mitä ikinä vaan jauhattaja tahtoi. Tätä kiveä vääntämään, joka oli sangen raskas, osti Frode Ruotsista kaksi jättiläis-vaimoa, Fenjan sekä Menjan, ja jauhatti heillä kultaa, rauhaa sekä onnea. Ahneudessaan ei hän koskaan suonut orjillensa joutoaikaa kauemmin, kuin he lauloivat yhden laulun. Siitä vihoissansa lauloivat Fenja ja Menja Grotte-laulun ja jauhasivat samassa sotajoukon, niin että yöllä Mysingr niminen merikuningas tuli rannalle ja tappoi Froden. Voittaja vei sitten kaikki saaliit, niissä myös Grotten sekä molemmat jättiläis-tytöt, kanssansa. Matkalla käski hän heitä suoloja jauhaamaan, ja kun he sydän-yön aikana kysyivät, eikö jo olisi suolaa kylliksi, niin hän vaan tylysti käski jatkaa työtä. Silloin he miesten nukkuessa jauhasivat suolaa niin ylenmäärin, että laiva Grotten kanssa upposi meren pohjaan; siitä asti on sitten merivesi aina ollut suolainen. — Itse orjain laulussakin on vielä muutamia huomattavia kohtia. Fenja ja Menja _lauloivat siksi, kun Frode väkensä kanssa oli nukahtanut uneen.[738] Laulun päätettyään jauhasivat orjat niin kovasti, että kivenpuu katkesi ja käsitovi lensi kahtia.[739]

Tässä on meillä siis Kalevalan Sampo ilmi-elävänä edessämme, johon
Ilmarinen oli takonut

    Laitahan on jauhomyllyn,
    Toisehen on suolamyllyn,
    Rahamyllyn kolmantehen.[740]

Ilmarinenkin oli väkisin saatettu Sammon taontahan, samoin kuin jättiläisnaiset jauhatustyöhönsä. Pohjolan väen nukuttamisella Wäinämöisen laulun kautta ja tähän retkeen tarpeellisen väen luomisella loitsulla on kumpaisellakin selvä vastineensa. Samoin myös Sammon rikkumisella ja uppoomisella meren pohjaan. Vielä enemmän skandinavilaisen tarinan mukainen on suorasanainen selitys, jonka venäjänkarjalaiset runonlaulajat kysyttäessä välistä lisäävät: mereen jauhomaan jäi se ijäkseen, tuohon Valkeaanmereen. Suoloja jauhoi viimeksi, sitä nyt yhä jauhoo. Ei voi vettä juoda, niin suolainen on meri.[741]

Saksassakin on saduissa säilynyt muutamia muistoja Grotte-tarusta, todistaen että se oli tuttu ympäri koko germanilaisen kansakunnan. Köyhä mies ryöstää taistelulla paholaisilta käsikiven, joka jauhoo ruokaa, kultaa, kaikkea, mitä hän haluaa. Viimein hän sen myöpi laivurille, joka sillä jauhattaa suoloja, siksi kun laiva myllyineen uppoo mereen ja tekee meren suolaiseksi. Myöskin saksalaisissa kansanlauluissa on puhe myllyistä, jotka yön kuluessa tahi joka aamu jauhovat hopeaa sekä kultaa.[742] Westphalissa sanotaan linnunrata taivaalla myllytieksi ja arvellaan auringon päivällis-ajalla seisovan sen keskellä. Siebenbürgen'in Saksalaiset nimittävät sen jauhotieksi. Molempien nimien arvelee Kuhn[743] tarkoittavan, että linnunrata on tie, jota myöten päästään koitteessa kultaa ja hopeaa jauhovalle myllylle s.o. auringolle.

Viron runoissa, niinkuin tiedämme, ei ole selvää tietoa Sammosta. Kalevinpojan suuri meriretki tarkoittaa tiedonhalun tyydyttämistä, on löytöretki. Juuri samallainen tavataan myös myöhemmässä skandinavilaisessa tarinassa. Kuningas Gormos, kertoo tanskalainen munkki Saxo 13 vuosisadan alussa,[744] tahtoi isiltä perityn uskaliaisuutensa pikemmin näyttää luonnon salaisuuksien tutkimisella, kuin sota-aseilla. Hän päätti siis mennä Geruthus'en maalle, josta oli saanut kuulla Thulen asukkailta. Geruthus'en sanottiin olevan äärettömästi rikkaan, mutta tien hänen luokseen täynnä kaikellaisia vaaroja, tuskin kuoleman-alaisille mahdollisen. Piti purjehtia valtamerta, sikskun aurinko ja tähdet katosivat näkymättömiin takaiselle taivaan rannalle, kulkea yhä edemmäksi alinomaisessa pimeydessä. Oppaaksi vei Gormos kanssansa Thorkil'in, joka tuon kaiken oli hänelle kertonut. Tämä kokenut mies käski rakentaa tavallista vahvemman laivan. Merellä ajellessa tuli nälkä, koska eväät loppuivat. Hyväksi onneksi kuultiin samassa kaukainen rantamainingin kohina ja päästiin saareen, jossa laituimella olevasta karjasta tarpeellinen määrä teurastettiin. Yöllä karkasi matkalaisten päälle suuri joukko jättiläisiä, joiden oma karja oli. _Yksi muita suurempi, nuijalla varustettu, kaalasi kauas mereen, laivoille asti ja uhkasi surmaa, siksi että hänelle lepytys-uhriksi annettiin yksi mies kustakin laivasta. Sieltä purjehdittiin vielä edemmäksi äärimmäiseen Bjarmiaan, jossa on alin-omainen pakkanen eikä kasva mitään viljaa. Siellä nähtiin kultasilta, joka erotti ihmisten ja jättiläisten maat. Sen sillan takana näkyi mustan pilven näköinen kaupunki, Geruthus'en asunto, jonka portilla hirveä karhu väijyi, katto oli keihäistä, lattia käärmeistä; siinä oli siis toisilla sanoilla sanoen Manala.

Kalevinpoika niin-ikään, aikoessaan tiedustella maailman perimmäistä äärtä, rakennuttaa sitä varten tavallista vahvemman aluksen. Purjehtiessaan joutuvat retkeläiset tiheään sumuun, joka seitsemän yötä, seitsemän päivää peittää heiltä paistavan päivän ja tuikkivat tähdet. Viimein päästään oudolle rannalle, joka tunnetaan Lapiksi ja josta saadaan viisas tietäjä Varrak oppaaksi. Eräässä maassa, mihin he sitten saapuvat, viepi nuori jättiläisneito muutamia vakomaan ulos lähetettyjä miehiä esiliinassaan kotiinsa, mutta kantaa ne sitten isänsä käskystä jälleen takaisin, kaalaten merta laivaan asti. Edemmäksi kulkiessa purjehditaan jäälohkareitten lomitse, hirmuisella pakkasella. Sitten tullaan kultamaalle, jossa kukot kultaa syövät, hanhet loistavaa hopeaa; sen jälkeen Koirankuonolaisten rannalle, joita vastaan sotiessa Kalevinpoika menettää hyvän ratsunsa ja vimmassaan kiroo maan, ettei se enää saisi kasveja kasvattaa, ei viljanjyviä valmistaa. Siellä tavattu tietäjä varoittaa häntä vielä kauemmaksi pyykimästä, sillä tuo Kalevinpojalle kotona neuvottu maailman ääripaikka, missä avaran ulapan rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja kohoaa, on Manalan salaportti, Tuonen tupien veräjä.[745]

Yksi pieni seikka Kalevinpojan retkestä on vielä viimein lisättävä. Jättiläinen, kun hänen tyttärensä on tuonut muutamia Kalevinpojan miehistä hänelle näytteeksi, panee heidät arvoituksille ja tuntee heidät älykkäistä vastauksistaan ihmisiksi. Tähänkin löytyy taas vastine Gormos'in tarinassa. Thorkil näet, kun kuninkaan käskystä toistamiseen on lähtenyt Pohjan äärimmäisille perille, eksyy siellä vallitsevassa pilkkopimeydessä eikä osaa enää takaisin kotimaalle. Utgardiloki, jonka luokse hän vihdoin sattumalta saapuu, lupaa hänelle neuvoa tietä, jos Thorkil lausuisi kolme kieltämätöntä totuutta.[746]

Jos sitten taas edelliseen retkeen palaumme, niin näemme siinä auringon jäämisessä matkalaisten taakse tapauksen, joka meille on tuttu lappalaisesta Päivänpojan retkestä. Toisen kohdan tapaamme taas varsinaisesti suomalaisissa runoissa. Se on nimittäin veneretkeläisten nälkä ja lihanpyynti useammissa Inkerin ja Viipurin puolen toisinnoissa. Samaa kuvaa myös Lemminkäisen kolmas onnistumaton retki Pohjolaa vastaan. Hänkin ottaa avukseen kumppalin, Tieran l. Kuuran, jäätyy kiinni keskimerelle Pohjolan emännän nostaman pakkasen voiman kautta ja joutuu viimein Nälkäniemeen, missä ei ole lihaa eikä kalaa.[747] Gormos'in retki, Simrock'in epäilemättä oikean selityksen mukaan, on vaan ihmis-maailmaan alas vedetty ja monilla sivuseikoilla lisätty toisinto Thor'in retkistä Utgardilokin ja Geirröd'in luokse.[748] Ylläviitattu Lemminkäis-runo todistaa, että myös Thor'in käynti Hymir'in luona[749] on kumminkin suomalaisiin toisintoihin antanut aihetta. Hymir'in sisään-astuessa kotiinsa näet jäätiköt paukkuvat ja hänen oma partansa on härmässä. Illalliseksi syöpi Thor niin paljon härän lihaa, että jättiläinen pelkää talon varain loppuvan ja viepi Thor'in seuraavana päivänä kanssansa kalastamaan.

Myöskin Kalevalan kertomus kuun ja auringon joutumisesta Pohjolan valtaan sekä vapauttamisesta Wäinämöisen kautta on alkuperäisessä muodossansa, johonka me inkeriläisen toisinnon kautta tutustuimme,[750] sangen likeistä sukua erään Thor'ia koskevan tarun kanssa. Suomalaisessa runossa on hänen nimensäkin säilynyt. Turo, tuima mies kavala, nukuttaa neidot (toisinnossa: noidat), jotka taivaan valot vankeudessa pitävät, ja saattaa ne takaisin paikallensa, virkahansa. Skandinavit puolestaan tarinoivat muutaman jötunin (jättiläisen) tarjouneen Asoille rakentamaan linnoituksen heidän asuntonsa ympäri, sillä ehdolla että saisi auringon, kuun sekä Freijan omaksensa. Työn piti valmistua yhdessä talvikaudessa, muuten luvattu palkka oli menetetty. Väliin tulleen esteen kautta jääpikin rakennus keskenvalmistamatta ja Thor tappaa itse mestarin.[751] Tämän tarun muodon päättää kuitenkin Mannhardt myöhemmäksi ja arvelee taivaan valoin alkuaan todella joutuneen Asain vihollisen valtaan, josta Thor ne päästi ja toi takaisin. Todisteeksi osoittaa hän muun muassa pari värssyä Voluspássa, joissa Asat neuvottelevat: kukahan lienee sekoittanut koko ilman turmeluksella ja _antanut pois kuun sekä auringon jötuneille?[752]

Virolaisten sankari-runoelmaan on vielä sekaantunut koko joukko Thor-taruja, joista ei meidän Kalevalamme tiedä mitään. Kalevinpoika, Thor'in tavalla, kaalaa syviä vesiä,[753] rakentaa siltaa[754] ja taistelee noitia, samoin kuin hänen germanilainen veljensä jättiläisiä vastaan.[755] Nukkuvalta Kalevinpojalta varastaa noita miekan,[756] samoin Thor'ilta Thrymr-jättiläinen vasaran.[757] Tuo törkeä juttu noitatytöstä ja vedenpaisumuksesta, johon Kalevinpoika on hukkumaisillaan,[758] on samallainen kuin Thor'ille tapahtunut seikka matkalla Geirröd'in luokse.[759] Pikkumiehen lennättäminen jättiläisten tuvassa[760] on nähtävästi vaihdos siitä, kuinka Geirröd syöksi Thor'in tuoleinensa ylös lakeen.[761] Kalevinpojan kravustaminen, kokkahonka vapana, kokonainen hevosen raato syöttinä[762] on niin-ikään laimentunut toisinto siitä tarusta, missä Thor Ymir'in luona pistää häränpään koukkuunsa ja onkii Midgård-käärmeen ylös meren pohjasta.[763] Kalevinpojan sukeltaminen kaivoon, haltijan tyttären sormusta noutaaksensa, ja myllykiven nostaminen sieltä[764] on saksalaisen myöhemmän sadun välityksen kautta sukulaisuudessa Thor'in kattilantuonnin ja Skrymer'in kalloon turhaan yritettyin vasaranlyöntein kanssa.[765] Kertomukset Kalevinpojan ja hänen kumppaniensa häränkeitosta Manalan portilla, hänen molemmista käynneistänsä Manalassa, jossa äiti-vainaja häntä neuvoo ja hän juopi voimavettä,[766] ovat viimein myöskin muuttuneita Thor-taruja, muodossa, joka lähinnä on yhtäpitävä slavilaisissa kansoissa hyvin yleisen sadun kanssa.[767]

Samoin on Lokista, vaikkei hän vastaa Ilmarista, paljon muita jälkiä
Kalevalan runoissa.

Kavaluutensa tähden uhkaavaa kostoa peläten pakeni hän viimein erämaahan kosken äyräälle. Sielläkin uskalsi hän ainoasti yöllä istua piilopirtissänsä, päivällä muutti itsensä aina loheksi ja kätkeytyi virran pohjaan. Yhtähyvin, vaikka näin turvattuna, oli hän alin-omaisessa pelossa ja mietiskeli yhä mitä keinoja Asat mahdollisesti voisivat keksiä, häntä kiinnisaadaksensa. Kerran yhtenä yönä hän otti pellavalankaa ja solmi sen silmukoiksi, niin että nuotta syntyi. Samassa hän kuitenkin näki Asain lähenevän ja viskasi teoksensa tuleen, etteivät he hänen uutta pyydystänsä ottaisi ja käyttäisi häntä vastaan. Mutta tuhkaan jäi ruutuisia jälkiä silmukoista, joiden mukaan Kvasir, viisain Asoista, kutoi nuotan. Asat vetivät nyt yhden apajan ja Thor kaalasi keskivirtaa nuotan jäljessä. Vaan Loki piili kahden kiven välissä ja nuotta meni ylitse. Sentähden sidottiin nuottaan kiveksiä, jotta se pohjan tapaisi. Loki nytkin yritti hypätä, mutta Thor koppasi hänet kiinni.[768]

Tässä tarussa ei pintapuolisinkaan katsahdus voi olla huomaamatta läpikäyvää yhtäläisyyttä suomalaisen tulen-synnyn kanssa. Tulisoronen oli, taivaasta pudottuaan, vierähtänyt Aluenjärveen, jossa sen sinervä siika nieli; tämä sitten vuorostaan joutui kulean kuujan (s.o. lohilajin) ja se taas halean hau'in kitaan. Wäinämöinen ja Ilmarinen ensin kutovat niinisen, katajaisen nuotan, ja lähettävät Kalevan kansan vedäntään; mutta ei saada sitä kalaa, mitä tahdottaisiin. Kylvettiin nyt tuhkaan siemen, josta yhtenä kesäisnä yönä pellava kasvoi, leikattiin, liotettiin ja loukutettiin, kehrättiin langaksi ja kudottiin nuotaksi. Tällä läksivät Wäinämöinen ja Ilmarinen itse apajalle; mutta ei puuttunut halea hauki sittenkään heidän käsiinsä. Täytyi laittaa nuotta suuremmaksi, vetää apaja syvemmältä, ennen kuin pyytäminen vihdoin onnistui. Mutta kalaa aukaistessa pujahti tulikipuna vielä kerran karkuun ja poltti paljon maita, siksi kun viimein tavattiin kahden kannon välistä.[769]

Färö-saarilta saadussa laulussa,[7770] tapaamme näiden lisäksi vielä pari yhtäläisyyttä, joita ei ollut Eddassa. Eräs jättiläinen tahtoo tappaa talonpojan poikaa; mutta tämän pyynnöstä Odin yhdessä yössä kasvattaa ja kypsyttää ruispellon pakenijalle piilopaikaksi. Jättiläinen rupeaa noukkimaan tähkäpäitä; silloin Hönir muuttaa pojan höyheneksi ja kätkee hänet keskelle joutsenkarjaa. Jättiläinen puree joutsenilta kaulat poikki; silloin Loki lähtee pojan kanssa merelle, onkii kalan, onkii toisen, kolmannenkin, ja tähän viimeiseen kätkee pojan mätijyvän muodossa. Jättiläinen onkii pois kaikki kolme kalaa, soutaa rantaan, perkaa kalat ja saapi jo mätijyvän käteensä. Mutta Lokin neuvosta pujahtaa poika yht'-äkkiä rannalle ja lähtee kepein jaloin juoksemaan, mitään jättämättä.[771]

Viimein vielä kertoo saksalainen satu[772] kuinka kipunasta syttyi suuri kulovalkea, joka tahtoi polttaa koko maata; mutta puro sattui vastaan, johon hypättyään tuli ei päässyt enään edemmäksi. Harmissaan rupesi se kuitenkin vaivaamaan estäjäänsä, niin että puro tuskissansa vääntelihe välin sinne, välin tänne, aivan kuin Aluenjärvi suomalaisessa luvussa ja sitten myös kalat, jotka kipunan nielivät.[773] Ylläkerrotulla tavalla saatuaan Lokin valtahansa, kiinnittivät Asat hänet kolmeen kallioon yhden hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuivat raudaksi. Hänen ylitsensä asetettiin myrkkyä tippuva käärme, jonka suun alla Lokin vaimo pitää maljan; mutta kun hän sen aika ajoin tyhjentää ja silloin joku pisara sattuu Lokin kasvoihin, niin tämä tuskissansa vääntää itseään niin kovasti, että koko maa järähtää.[774] Vähää ennen oli myös hänen poikansa Fenrir-susi tullut kahlituksi. Asat toivat hänelle vahvan kahleen ja pyysivät häntä koettamaan sitä päällensä; tietysti se muka ei voisi niin väkevää petoa kiinni pitää, ja siitä oli hänelle tuleva laaja maine, suuri kunnia. Fenrir-suden houkutti turhamainen ylpeys; hän suostui ehdoitettuun koetukseen. Ensimmäisen kahleen hän repäisi poikki, vaikka se oli raudasta; samoin toisenkin, vielä paksumman; mutta kun hän sitten kytkettiin kolmannella, joka oli kokoonpantu kissankäpälän kapseesta, naisen parrasta ynnä muista sellaisista mahdottomista aineista, niin hän jäi, kun jäikin, vangiksi.[775]

Tästä on silminnähtävästi jälkiä tuossa tunnetussa runossa Luojan kuolennasta.[776] Poikansa kuolon jälkeen menee Maaria haudalle ja rukoilee aurinkoa:

    "Paista hetki heltehesti,
    Toinen himmesti hiosta,
    Kolmansi koko terältä!"

    Nuoret miekkojen nojahan,
    Vanhat vasten sauvojansa,
    Keski-ijän keihä'ille.

Viimein vielä se pehmittää hautakivet, niin että Kristus pääsee ulos. Hän pukeutuu nyt kerjäläiseksi ja menee Hiiden kylään. Siellä hän näkee, kuinka pajassa taotaan rautakahletta ja saa tietää sen olevan aiotun Jumalan pojan uudestavangitsemiseksi. Seppä kuitenkin valittaa, ettei oikein tiedä Kristuksen kaulan mittaa. Kerjäläinen sanoo sen olevan juuri yhtä pitkän ja leveän kuin sepän oman kaulan. Näin houkutetaan rautio pistämään päänsä renkaasen, jonka Kristus äkkiä painaa lukkoon; senjälkeen kiinnittää hän kahleen kallioon yhdeksän syllän syvälle ja lausuu sepälle:

    "Kilju nyt kivi kovaksi.
    Karju rauta karkeaksi.
    Pysy siinä sen ikäsi,

kunnes ei ole enää kuuta tai aurinkoa, ei maata eikä ihmisiä!" Hiiden seppä on epäilemättä yhtä Lokin kanssa, joka kahlittiin Balder'in kuolon tähden. Kiven ja raudan koveneminen läheisesti muistuttaa meille Lokin vangitsemisessa tapahtuneen suolien muuttumisen raudaksi; kahleen koettaminen sepän kaulaan on taas Fenrir-suden kytkemisestä mukailtu.

Viron runoissa Kalevinpoika kiinnittää voitetun Manalan haltijan, Sarvikko-taaton, kahleella kallioon.[777] Ja lopulla hänelle itselleenkin tulee samallainen kohtalo osaksi. Hänen kätensä, jolla hän Manalan portin on halkaissut, jääpi jälleen kokoon-iskevien kallioitten väliin ja sankari vangiksi. Turhaan yrittää hän välistä temmaista kättänsä sieltä irti, jokaisella ponnistuksellaan, samoin kuin Loki, synnyttäen maanjäristystä. Hänen täytyy Taaran päätöksen mukaan pysyä siellä Sarvikon vartijana, kunnes kerran maailman lopussa tuli sulattaa häntä kiinnipitävät kalliot.[778]

Lokia ovat useat jo ennen verranneet meidän Louheemme, Pohjolan emäntään. Yhtäläisyyttä niiden välillä ilmautuukin varsin tuntuvasti useissa tärkeissä kohdissa. Näennäinen vaan on se, joka nähdään siinä, että Louhi alussa on Kalevalaisten ystävä, sitten vihollinen, samoin kuin Loki Asain.[779] Sillä Louhen nimi tavataan vaan yksi ainoa kerta epillisissä runoissamme. Mutta loitsuissa se on hyvin yleinen. Loki oli Hel'in, Manalan haltijattaren, niinkuin myös noiden hirviöitten, Fenrir-suden ja Midgård-käärmeen isä.[780] Meidän loitsuissamme[781] Loviatar synnyttää kaikki pahat, kuolettavat taudit. Mutta Loviatar ei ole mikään muu kuin Louhiatar, Pohjolan emäntä.[782] Se sama Loviatar myös synnyttää suden[783] ja Louhiatar koiran;[784] viimein vielä on Syöjättärellä, joka joskus myös Pohjolan emäntänä ilmautuu, tavallisesti osa käärmeen synnyssä.[785] Pohjolan emäntä sen lisäksi hyvin monessa loitsussa nimen-oman sanotaan Manalan hallitsijaksi. Ei voi siis olla epäilemistä Louhen ja kuolon valtakunnan kuningattaren yhteydestä. Toiselta puolen taas Hel'in asunto Niflhem sanotaan olevan äärimmäisellä Pohjan perällä, ijänikuisen pakkasen kodissa.[786] Molempien ulkomuotokin on kuvattu samoilla sanoilla. Hel on musta karvaltansa ja sokea; Loviatar mustallainen, umpisilmä.[787] Sen lisäksi tulee, että Loki itsekin joskus, Utgarda-lokina, sekoitetaan tyttärensä kanssa ja kuvataan Manalan hallitsijaksi.[788] Ilmaantuupa Loki paitsi sitä kerran naisen muodossa, sinä jättiläis-akkana, joka ei suostu itkemään Balder'in kuoloa ja sillä estää hänen palaumistaan ylämaailmoille.[789] Vihdoin on myös merkillinen yhtäläisyys Lokin ja Louhen nimissäkin huomattava, jonka jo Castrén oli osoittanut.[790]

Meidän Lemminkäisen työt ja kohtalot ovat useissa kohdissa hyvin senkaltaiset kuin Skandinavein Freyr'in ja Balder'in. Kerran, niin vanha Edda laulaa,[791] nousi Freyr ylös Odin'in korkealle istuimelle, josta silmä kannatti koko maailmanpiirin yli. Sieltä hän kaukana jättiläisten maassa näki neidon, jonka käsivarret paistoivat, antaen loistoa, sekä ilmalle että merelle. Silmittömäksi ihastuneena lähetti Freyr palvelijansa Skirner'in tätä neittä hänen omakseen kosimaan. Lähettiläs ratsasti sinne kaikellaisten vaarain läpi: ensin kohtasi hän savuavan ihmeellisen tulen, sitten vihaisia koiria, jotka olivat aituuksen porttiin sidottuna. Portin edessä oli myös karjapaimen vartijana. Puhemiehen pyyntöön Gerda-neito ensin antoi jyrkän, kieltävän vastauksen. Turhaan tarjosi Skirner kalliita lahjoja, turhaan heilutteli Freyr'iltä lainattua tulista miekkaa (päivän sädettä). Vasta kun hän uhkasi mahtavilla loitsuillansa laulaa Gerdan inhottavan Tursaan morsiameksi, antoi tyttö viimein suostumuksensa. — Tätä tarua kertoissansa osoittaa Simrock jälkiä siitä, että se nykyisessä muodossaan on myöhempi toisinto; alkuaan oli Freyr itse käynyt kosimassa.[792] Samassa Simrock myös näyttää toteen, että tuo jättiläisten maa oikeastaan on Tuonela. Täten me saamme oikeuden toisistakin kuolleitten asuntoa koskevista taruista ottaa lisään piirteitä Gerdan kodin kuvaamiseksi. Fjölsvinsmál'issa on se, paitsi liehuvalla tulella ja vihaisilla koirilla, myös rautaisella aituuksella suojeltu.[793] Toisessa paikassa kerrotaan tämän aidan olevan käärmeen seljillä läpipunotun;[794] ja viimein, yksi, tosin myöhempi tarina lisää vielä, että jokaisen seipään nenään oli ihmisen pää pistetty.[795] — Ennen kosimistaan oli Freyr, Skirnis-laulun mukaan, tappanut Bele-jättiläisen, Gerdan veljen, jonka johdosta on huomattava, että germanilaisissa taruissa jättiläiset sangen usein ilmautuvat lohikäärmeen muodossa. Mainitussa runossa ei ole semmoisesta muuttumisesta tosin mitään puhetta; mutta sankarilaulussa, jonka useat katsovat saman runon myöhemmäksi muodostumaksi, Sigurd tappaa lohikäärmeen, ennen kuin liehuvan tulen läpi pääsee Sigrdrifan luokse.[796]

Me olemme siis tässä tavanneet kaikki pääseikat, joilla Kalevalassa Lemminkäisen toinen retki Pohjolaan on kuvattu. Hänkin ratsastaa tulisen kosken ja palavan kuopan yli. Hän tapaa Pohjolan veräjällä verenhimoisia karhuja sekä susia.[797] Pohjolan aituus on rautainen, teräksinen,

    Keihä'illä seivästetty,
    Maan ma'oilla aiastettu,
    Käärmehillä vitsastettu.

Viimeinkin oli pihamäki täynnä seipäitä, miehen pää joka seipäässä. Sisään tultuansa Lemminkäinen tappoi Pohjolan isännän, joka oli kositun neidon isä, siis lähisukulainen, vaikkei veli.[798]

Näihin yhtäläisyyksiin Lemminkäisen ja Freyr'in välillä liittyy vielä toisia, yhtä suuria, jotka hänestä tekevät Balder'in vastineen. Tätä emme saakaan kovin kummeksia, sillä Freyr ja Balder olivat keskenään mitä likintä heimoa, oikeastaan saman luonnon-ilmiön, päivänpaisteen, ilmauksia. Balder oli paras kaikista olennoista, niin että hänestä ainoasti hyvää oli puhuttavana; hän oli niin kaunis ja kirkas, että loisti ja välkkyi, ja niin lempeä, että häntä kaikki rakastivat.[799] Samaten Edda monessa paikassa Freyr'istäkin laulaa, että hän on paras Asoista, jalo luonteeltaan ja tavoiltaan, niin ettei hänessä ole mitään moitteen sijaa; hän ei ketään impeä eikä miehen vaimoa itketä; hän on loistava, kirkas ja siunausta tuova.[800] Aivan kuin hänen molemmat germanilaiset veljensä oli meidän Lemminkäinenkin ylenmäärin kaunis ja yleiseen rakastettu, kumminkin naisissa. Onpa itse hänen nimensäkin otettu juuri samasta lempeydestä, joka oli Freyr'in ja Balder'in pää-ominaisuutena.[801] Mutta jo on aika että me käännämme huomiomme erinäisiin taruihin Balder'ista.

Hänellä, niin Eddat tarinoivat,[802] oli kerta ollut pahaa ennustava unennäkö. Vähää ennen olivat niin-ikään Thrain ja Dain kääpiöt unissaan saaneet aavistuksen salaa lähenevästä surusta. Sankarit Valhallassa, Odin'in taivaallisessa salissa, näkivät Nannan, Balder'in puolison, surevan. Samoin Idun-neiti, joka kaikki synnyt, ijänmäärät sekä loput tiesi, itki, jumalien kysymyksiin vastaamatta. Yhteisessä neuvottelussa päätettiin näistä enteistä, että kaikkein lemmityiselle Balder'ille mahtoi olla kuolema tulossa. Sitä estääksensä meni hänen äitinsä ulos ja vaati pyhän valan kaikilta luonnonvoimilta sekä luontokappaleilta, tulelta ja vedeltä, kiviltä ja metalleilta, maalta puittensa, käärmeittensä, lintujensa ja nelijalkaistensa kanssa, niin myös taudeilta. Kaikkein piti vannoa, etteivät tee vahinkoa Balder'ille. Ainoasti mistel-vesalta ei otettu mitään valaa, koska se Frigg'in, Balder'in äidin mielestä oli liika nuori ja mitätön. Näin pidettyänsä huolen lemmikkinsä turvallisuudesta, tulivat jumalat jälleen iloisiksi, rupesivat huvitteleimaan leikeillä. He asettivat Balder'in pilkkutauluksi, ammuskelivat häntä, ken nuolella, ken peitsellä, ja riemuitsivat siitä, kuinka kaikki aseet, häntä väistäen, lensivät ohitse. Mutta häijy Loki otti mistel-vesan ja antoi sen Balder'in sokealle veljelle Höder'ille, kehoittaen häntäkin yrittämään ampumista ja luvaten hänelle suunnittaa asetta. Söder ampui ja samassa Balder, mistel-vesan lävistämänä, kaatui kuolijana maalian. Kun ensihämmästys ja tuska tästä arvaamattomasta tapaturmiosta vähän oli asettunut, kysyi Frigg: kuka Asoista hänelle mielennouteeksi tahtoisi ratsastaa Tuonelaan ja koettaa eikö saisi Balder^ia lunastetuksi Hel'in vallasta. Siihen tarjoutui Hermoder, Odin'in uljas poika. Hän ratsasti yhdeksän yötä syviä, pimeitä notkoja, joissa ei voinut mitään silmin nähdä, siksikun saapui Gjöll-virralle, jonka sillan kohdalla Módgudr-neiti istui vartijana. Tämä tiedusteli tulijan nimeä sekä sukua, kummastellen miksi hän ajoi Hel'in tietä, vaikkei hänen näössään ollut kalman merkkiä. Jonkun aikaa näin lähettilään kanssa puheltuansa, neuvoi neito hänelle kuitenkin tien Hel'in asunnolle_,[803] joka oli vielä perempänä Pohjosessa. Hermoder'in hartaisin rukouksiin suostui viimein Hel, mutta ainoasti yhdellä ehdolla. Hän lupasi antaa Balder'in takaisin, jos tämä todella oli niin yleiseen rakastettu, kuin mitä huhu kertoi; siitä se oli näkyvä, jos saataisiin kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, hänen kohtaloansa itkemään. Frigg'in pyynnöstä itkivätkin nyt Balder'ia kaikki kappaleet ja olennot, kaikki luonnonvoimat ja jumalat; yksin vaan vanha jättiläisvaimo Thökk, jonka muotoon Loki oli pukeunut, kieltäytyi itkemästä, ja senvuoksi täytyi Balder'in, suureksi suruksi jumalille sekä kaikille luoduille, maailman loppuun saakka jäädä Manalaisten valtaan.

Verratkaamme nyt tähän mitä Kalevala laulaa Lemminkäisen surmasta. Kun hän ilmoittaa aikomuksensa lähteä Pohjolaan, varoittivat häntä niin hyvin äitinsä kuin vaimonsakin, ja jälkimmäinen sanoo nähneensä pahaa ennustavan unen:

    "Tuli ahjona ajeli
    Aivan ikkunan alatse;
    Siitä tuiskahti tupahan,
    Siltalau'oista lakehen,
    Ikkunasta akkunahan".[804]

Tässä ilmautuu siis se pieni erilaisuus, että Eddassa uni on kääpiön sekä itse Balder'in näkemä, Kalevalassa taas peloittaa Kyllikkiä. Mutta saksalaisessa Niebelungenlied'issä, jonka useat arvelevat Freyr- ja Balder-taruista muodostuneeksi, näemme Kriemhild-neidon, Sigfried'in vastaisen puolison, levottomana pahan-enteisten uniensa tähden.[805] Kriemhild'in mielikuvitelmain sisällys on tosin aivan toisellainen kuin Lemminkäisen vaimon näkeminen; hänen edessään näet kaksi kotkaa iskee nuoreen, jaloon haukkaan, jonka he repivät palasiksi. Mutta toisessa Sigurd-laulun muodostuksessa Högnin vaimo Kosthera koettaa aivan Kyllikin unen kaltaisella enteellä evätä miestänsä seuraamasta Giukinpoikia Atlin pitoihin. "Leimuava liekki", kertoo hänkin, "söi sinun hurstiasi, korkealle kohosi tuli, läpipolttaen minun salini".[806]

Pohjolassa Lemminkäinen loitsii kaiken väen vahingoittamattomaksi. Ainoasti eräs umpisilmäinen karjapaimen jääpi koskematta, joka Lemminkäisen mielestä on liian katala, koska on nuoruudessansa luonnottomia ilkitöitä tehnyt. Tämä kaikkein lumoaminen, paitsi yhden halveksitun, likeisesti muistuttaa mieleen Frigg'in vannotukset. Vielä selvempi yhtäläisyys ilmautuu useammissa loitsuluvuissamme, joissa raudalta, karhulta y.m., ennen kuin heille luomisessa täysi voima suodaan, vaaditaan vala, etteivät rupea väärinkäyttämään sitä lahjaa ihmisten eikä karjain vahingoksi.[807] Syyt mistel-vesan laiminlyömiseen ja paimenen jättämiseen näyttävät tosin ensin erilaisilta; edellinen oli muka liian pieni, jälkimmäinen kovin inhottava. Mutta Simrock'in todennäköisen selityksen[808] mukaan onkin mistel-vesa oikeastaan ja pikemmin tullut hylätyksi luonnottomuutensa tähden (koska se toisissa paikoissa kasvaa ilmassa eikä maassa). Täten tämä syy sitten täydesti vastaisi paimenen kammomista hänen luonnotonten tekojensa vuoksi. Mutta vielä lähempänä mistel-vesaa on itse surma-ase, jolla karjapaimen tappaa Lemminkäisen, nimittäin tuo outo "umpiputki". Sekin oli jäänyt lumoamatta; katkerasti valittaa Lemminkäinen kuolinhetkellänsä, ettei hän, varustaessaan itseään kaikkea muuta vastaan, ollut muistanut äidiltänsä kysyä loitsua tämän vesan tekemää vikaa vastaan.[809] Äidin mainitseminen varjeluslukujen tietäjänä liittää tämän tarun vielä likemmin skandinavilaiseen, missä Frigg poikansa puolesta kaikki toimittaa.

Eräässä kertovärssyssä[810] tulee umpiputken sijasta esiin toinenkin kuolettamisen välikappale, nimittäin vesikyy. Sama elävä ilmautuu sitten myös Sigurd-lauluissa kumminkin yhden etevän uroon, jos kohta ei pää-sankarin, surman syynä. Niissä kaikissa Kriemhild'in veli Gunnar l. Günther saapi loppunsa käärmekuopassa.[811]

Halveksittu paimen on muuten silminnähtävästi sukua tuolle karjankaitsijalle, joka Skirnisför-laulussa, samoin kuin useammissa muissakin germanilaisissa taruissa, tavataan Hel'in asunnon edustalla.[812] Hänen umpisilmäisyytensä taas yhdistää hänet Balder'in sokean tappajan Höder'in kanssa. Tämän yhteyden tekee Pohjolan paimenen liikanimi "märkähattu" vielä varmemmaksi. Myöhemmissä skandinavilaistaruin muodostuksissa, joita Saxo Grammaticus on Tanskan historiaansa varten käyttänyt, on Höder'in nimi vaihtunut Hother'ukseksi,[813] Mutta höttr vanhassa Skandinavian kielessä merkitsee hattupäätä. Nähtävästi ovat siis Suomalaiset, tuon nimen kuullessansa, väärin käsittäneet sen merkityksen[814] ja omalla tavallansa kääntäneet sen kielelleen. Eipä liene saman liikanimen alkupuolikaan tullut ilman syyttä. Sokea Höder, niinkuin Simrock selittää,[815] paljon käy yhteen tois-silmäisen Odin'in kanssa. Mutta tämän moniin liikanimiin kuuluu myöskin Sidhöttr = lierohattu; hänellä näet aina oli päässään leveäreunainen, silmille alasriippuva hattu,[816] siis juuri sellainen, mimmoiseksi rankkasateessa ollut "märkä" hattu tulee. — Eddassa ilmautuu Höder rakastavaisena veljenä, joka tietämättänsä ilman tahattansa tappaa jumalain lemmikin; yhtähyvin mainitsee häntä jo Nuori Edda yhdessä kohdassa[817] nimellä Heljar sinni (Tuonen kumppali) ja Saxon kertomuksessa on hän kokonaan kuvattu Balder'in viholliseksi. Nämät seikat tekevät siis yhteyden Lemminkäisen murhaajan kanssa vielä täydellisemmäksi. — Viimein on Pohjolan ilkeän karjapaimenen personaan sulaunut vielä kolmaskin germanilaisen tarun henkilö. Lemminkäinen soimaa häntä siitä, että hän

Tämä muistuttaa mieleen yhtä tarua Lokista, joka estääksensä ennen mainittua jättiläistä oikealla ajalla saamasta linnoitusta Asain asunnon ympärille valmiiksi, muuttui tammaksi ja viekoitti pois oriin, jättiläisen välttämättömästi tarpeellisen työkumppalin.[819] Hyvin luonnollisella tavalla on tässä Balder'in oikea murhamies tullut sekoitetuksi yhteen hänen ohjaamansa viattoman tappajan kanssa, ja sitten yksi edellisen muusta historiasta tuttu seikka samaan yhteyteen liitetyksi.

Uljas sankari, joka yksin uskalsi lähteä tuolle vaaralliselle Tuonelan retkelle, Balder'ia lunastamaan, oli, niinkuin tiedämme, Hermoder nimeltänsä. Mahdollisesti on jälkipuolisko tässä sanassa taaskin tullut väärin-ymmärretyksi ja niin muodoin ollut alku-aiheena Suomen runottaren ihanaan toisintoon, jossa äiti[820] etsii surmattua Lemminkäistä, haravoipi hänet Tuonelan koskesta ja saattaa jälleen eläväksi.

Näihin vanhemmissa lauluissa ja runoissa löytyviin yhtäläisyyksiin liittyy vielä koko joukko uudempia, jotka ovat omituiset myöhemmille suorasanaisille Sigurd-tarinoille.[821] Ottakaamme niistä varsinkin Völsungasaga tarkastettavaksi, joka on kaikkein nuorimpia.

Brynhild on tässä kuvattu ylpeäksi, miehille taipumattomaksi. "Ei ole sitä miestä maailmassa, jolle hän olisi suonut istuinsijaa rinnallansa tai jolle hän olisi kädestään tarjonnut oluthaarikan.[822] Hänellä on vaan sankarityöt ja sotaretket mielessänsä". Kun Sigurd yhtähyvin kosijana tulee hänen luokseen, varoittaa häntä Brynhild: "viisain neuvo on se, ettei mies rakenna luottamustansa naisen sydämeen, sillä he aina rikkovat lupauksensa!" Tässä siis kohtaavat meitä melkein samat sanat, jotka Lemminkäinen Kyllikille lausuu, kun tämä koettaa evätä häntä lähtemästä. Suuttuneena tiuskaa urho:

Sigurd'in yhä edelleen ahdistaessa, Brynhild esteleikse sillä, ettei vielä ole kyllästynyt sotiin, vaan tahtoisi jatkaa elämätänsä Valkyriana. Yhtähyvin antaa hän viimein taivuttaa itsensä ja he vaihtavat keskenänsä kalliita valoja: Brynhild vannoo luopuvansa sotaretkistä ja tulevansa tavalliseksi rauhalliseksi aviovaimoksi, Sigurd puolestaan lupaa, ettei hän koskaan ole rakastava yhtään toista neitoa.[824] Tässä on meillä siis täysi Lemminkäisen ja Kyllikin valojen vastine; suomalaisessa muodostuksessa on ainoasti näiden sisällys vaihtunut: Lemminkäinen vannoo olla lähtemättä retkille, Kyllikki käymättä kylän kisoissa, ja että tällä lupauksella oli sama tarkoitus kuin Sigurd'in lausumalla, sen todistavat eräässä toisinnossa lisään liitetyt sanat:

Syy vaihtoon onkin aivan luonnollinen, koska Valkyriain, sotaa käyväin impein käsite oli Suomen kansalle kovin outo. Matkoillansa saa Sigurd sitten kuulla Gudrun'ista, joka on ylt'ympäritse mainio kauneudestaan.[826] Ihastuneena, lumottuna naipi sankari tämän kaunottaren ja saattaa petoksella Brynhild'in taas lankonsa puolisoksi. Hylätty vaimo kiihoittaa valheellisilla syytöksillä Gunnar'in vimmaan Sigurd'ia vastaan. Kuningas rupeaa lähimmän veljensä kanssa neuvoittelemaan Sigurd'in murhaamisesta; mutta molemmat katsovat sen teon itselleen mahdottomaksi, koska olivat veljeyden valan Sigurd'ille vannoneet. Kolmas veli oli yksin jäänyt valaa vannomatta, senvuoksi kun vielä oli kovin nuori. Hänelle nyt vanhemmat veljet syöttävät käärmeen ja suden lihan sekoitusta, jolla saattavat pojan semmoiseen raivoon, että hän tappaa Sigurd'in. Tässä toisinnossa on siis käärme itse pääsankarin kuoloon välikappaleena ja tavallansa tullut mistel-vesan sijaan.[827]

Virolaisissa runoissa tapaamme näiden lisäksi vielä useampia Sigurd-lauluin piirteitä, jotka eivät Kalevalassa ole saaneet sijaa. Kalevinpoika, meren poikki uituaan, pääsee Suomen sepän luokse; samoin Sigurdkin Faeröläisten lauluissa[828] joen yli menee Regin'in tykö. Raution kanssa sitten kauppaa tehdessään, iskee Kalevinpoika aivan kuin Sigurd poikki yhden miekan toisensa jälkeen, siksi kun viimein saapi isänsä kalvan ja sillä halkaisee alaisimen.[829] Tämä ihmeellinen ase oli seitsemästä rantalajista kokoonkiehutettu, seitsemän erijärven ja joen vedessä karaistu sekä kaikella tavalla komeasti koristettu.[830] Samoin myös Vilkina-tarinassa[831] Afrik-kääpiön, joka kuuluisaa Eckesax-miekkaa takoo, piti mennä yhdeksän kuningaskunnan taakse, ennen kuin karkaisuun soveliasta vettä löysi. Sen jälkeen luetellaan siinä tämän miekan koristukset; muun muassa näytti, ikään kuin olisi kultainen käärme juossut kärjestä kahvan terää myöten.[833] Suomen sepän luona harjakaisissa humaltuneena kerskaa Kalevinpoika Saaren neidon viettelyksestä,[833] ja nämät sopimattomat lauseet tuottavat sitten sankarille, niinkuin Sigurd'ille vaimonsa samallainen pilkkapuhe, viimein turmion; sillä seppä kiroo Kalevinpojalle myödyn miekan omistajansa surmaksi.[834] Tämä miekan loitsiminen niin-ikään myös muistuttaa sitä samallaista kirousta, joka oli kiintynyt Sigurd'in anastamaan Fafner'in kulta-aarnioon.[835] Ennen viimeistä suurta sotaansa kätkee Kalevinpoika kaiken kultansa maahan, kiinnittäen sen siihen tenhokkalla loitsulla,[836] niinkuin Högni, ennen lähtöä turmiota tuottaville Atlin pidoille, viskaa Sigurd'ilta saadun aarteen Reinvirran aaltoihin, josta ei sitä enään ole saatu ylös.[837] Viimeisen tappelunsa jälkeen Kalevinpoika vetäytyy pois korpeen ja elää yksinänsä. Siellä tulee kerta muutamia noista maahan tulleista rautamiehistä hänen luoksensa, tarjoovinaan sovintoa, vaan yrittävät kesken tätä ystävällistä keskustelua häntä tappaa. Hyväksi onneksi kuvastuu salamurhaajan kohotettu käsi aseineen Koivajoen veteen, jonka rannalla istuttiin, niin että Kalevinpoika kerkeää sivallusta väistää ja viholliset tappaa.[838] Tämä kertomus osoittaa silminnähtävää sukulaisuutta Sigurd'in (l. Sigfried'in) kuolon kanssa, niinkuin siitä Saksalaiset tarinoitsevat.[839] Färöläisessä laulussa, joka tässä suhteessa pitää yhtä saksalaisten toisintojen kanssa, tulee vielä se seikka lisään, että Sigurd'in miekka on kotiin unohtunut, samoin kuin myös Kalevinpoika viimeisessä tappelussa on ilman kelpo asettansa.[840]

Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka vahvistukseksi molemmin puolin sylkivät yhteen astiaan. Syljestänsä he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä Odhrörir-kattilaan, panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi. Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui. Mutta kun jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_, he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung vei meden kotiinsa, kätki sen vuoreen ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in sen vartijaksi. — Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan, missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen. Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen, Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään. Siellä makasi Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. Sitten hän muuttihe kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää.

Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin juopui humalaan Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, mutta jätti hänet kuitenkin sitten petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan näkyy kaatuneen. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse kuulustamaan Odin'ia ja soimasivat häntä siitä, että oli valansa Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut.[843]

Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[845]

Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä. Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]

Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "Anna jumalille juomista!" sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista vieraista, estelihe sillä, että muka hänellä ei ollut kattilaa. Tyr silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä toi olutta ja kätki vieraat kattilain alle. Hymir-jättiläisellä, kun hän myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, hänen astuessaan jäävuoret paukkuivat. Illallisella Thor syödä ahmasi kaksi kokonaista härkää, niin että lihat loppuivat talosta. Piti mennä kalaan, että olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. Thor mursi ulkona laitumella suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen tarttui summaton Midgård-käärme, joka meressä makaa manteren ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen omaan otsaan ja silloin pikari meni pirstaleiksi. Sitten käskettiin häntä nostamaan kattilaa; kaksi kertaa hän yritti kaikella voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla se onnistui vihdoin viimein.

Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille. Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se kävi kiusaksi ja hän tappoi toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja vaati olutta. Asat ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin viimein pyyntöön. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. Erittäin kehui hän nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion. Kesken tätä ivaa astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; hän muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon. Päivölän virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle. Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras, jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.

Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu Ahti Saarelaiseksi, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto, muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén, että t Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa. Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa ja oli ylen taitava loitsija, tuli pitoihin Asain luokse.[850] Oegir'illä oli myös toinen nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr, niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti meillä sanotaan Saarelaiseksi ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä hyvin usein sanoo menevänsä Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa. Joskus taas hän menee Saareen sisariinsa, veljiinsä, joka voi muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.

Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus; vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt; melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein aikaisempi sotajumala.

Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa, ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e. Hlér.[853]

Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, tuossa Saaressa, jonka nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia, koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". — "Kuinka siellä kävi naisten?" kysyy Thor. — "Olipa meillä siellä", jatkaa Odin "sieviä naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin kaikki viekkaudella, makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä heidän suosionsa." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?

Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva hirvenhiihtäminen näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin tavallinen kertomus kummittelevasta metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta.[855] Monessa semmoisessa ajo tarkoittaa hirveä; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä helvettiin. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan auringon hirvi (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun, Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee. Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas muistuttaa mieleen Eddassa maailman puun latvassa syövää hirveä sekä niitä neljää, jotka sen oksilla urpia pureksivat.[859]

Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin alueen ja Suomen Karjalan runossa.

    "Ei minussa päivän perijä,
    Eikä kuien kysyjä!
    Kuannu (sic!), päivä, salolle,
    Pyörähä, kuu, salon sisähän,
    Rautavaara vastahasi,
    Tuli koivu kohtahasi,
    Joki juoksi juuaksesi,
    Järvi levätäksesi".[860]

Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan
Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;

    Vaan oli pikkuista vajalla:
    Yhtä kättä, puolta päätä,
    Paljo muita muskuloita.[861]

Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon täydelliseksi ruumiiksi:

    Liitteli lihat lihoihin,
    Luut on luihin luikahutti,
    Jäsenet jäsenihinsä,
    Suonet suonten sortumihin.[862]

Tämmöinen koko ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista, imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863] ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä lukemattomissa saduissa.

Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen yhteenliittämään:

    Sijallensa suonet laita,
    Suutatusten suuret suonet,
    Valtasuonet vastatusten,
    Limitysten liutasuonet,
    Pienet suonet pääksytysten,[864]

ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:

    Luu luuhun,
    Veri verehen,
    Jäsen jäseneen,
    Ikäänkuin olisi liimattu.[865]

Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen, kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]

Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen. Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa, että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.

Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen lentää idät, lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät, lentää viimein armahan asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa.[872]

Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista, sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.

Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta; se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän Kullervo-runojemme kanssa.

Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o. Maanpinnan) kanssa, täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa. "Ei pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä), anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä, kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että hän jo yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena tappoi mahtavan Hunding'in.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten, kuinka Völsungi Sigmund kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan ja hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd annettiin kasvatettavaksi Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki. Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen isänsä surman vielä olevan kostamatta, joka työ oli ennen kaikkea muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]

Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä erilaisuuksia.

Völsunga-saga on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen pojan kautta.

Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, jolta, niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata. Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; ei jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen ja peri valtakunnan.[881]

Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden Valkyria-neidoistansa, joka variksen haamussa lensi kuninkaan linnalle ja laski omenan hänen polvelleen.[882] Vanhus vei omenan vaimolleen syötäväksi ja kuoli pian sen jälkeen. Mutta leski oli omenasta tullut raskaaksi. Tämä tila kesti kovin kauan, kesti kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua hänestä.[883]

Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka keskelle istutti omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen.[884] Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin jo häissään suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät viimeiseen asti. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti nuorin, Sigmund, pääsi pakoon ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja kävi näin tuntemattomana veljensä luona. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut kymmenen vuoden vanhaksi, vei hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa Siggeir'in valtakunnassa.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen ihmisiksi, menivät yöllä Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen asukkaineen päivineen. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä.[887]

Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, Hunding'in poika, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella sotavoimalla. Tappelussa katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia, jonka kautta hän menetti voiton ja kaatui kaikkien miestensä kanssa.[888] Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko Völsungisuvusta, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa. Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund näet oli puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön kanssa metsäpirttiin piiloon. Seuraavana päivänä kävi Hjördis tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. Näin saapui Hjördis sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa. Siellä tuli hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar kuitenkin jo orjana synnyttänyt pojan, tuon sittemmin yli kaikkein maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]

Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan, jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten kulki nyt poika astiassaan virtaa myöten mereen; mutta par'aikaa olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle. Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että rikkoi kätkyenä olevan astian ja astui ulos maalle.[890]

Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla, mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä lapsuudestaan. Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut lapset puolessa vuodessa.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta ja hosui niillä kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia. Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen isänsä.[892]

Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni valitsemaan hevosta ja sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun.[893] Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; mutta ne menivät aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen. "Vaikea", virkkoi Regin, "on takoa sinulle miekka miestä myöten!" Viimein pyysi Sigurd äidiltään isänsä miekan kappaleet ja taotti ne jälleen yhteen. Niistä tuli taas kalpa semmoinen, että, kun Sigurd kaikella sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi puoliskoksi. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "Ensin minun pitää isäni surma kostaa!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan. Matkalla nousi hirmuinen myrsky, mutta, kun eräs tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä, oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta. Arvaamaton auttaja sitten nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895] Perille päästyänsä tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi.[896]

Vilkina-tarinassa taas kuuluisa seppä Mimer[897] löytää vedestä pelastuneen ja sitten metsässä oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, niin että jo yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa. Mutta hän oli samassa niin ilkeä luonteeltansa, että yhä pieksi sepän sällejä. Tätä estääkseen tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. Mutta poikapa löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta. "Mitä muuta mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio, "niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä. Hän laittoi Sigurd'in metsään, sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi. Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän eväät sekä _kirveen ja läksi määrätylle työlle. Mutta hän ei viitsinytkään laittaa varsinaista miilua, hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne päällekkäin hirveäksi rovioksi ja sytytti tuleen. Näin valmistui yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. Nyt istahti Sigurd syömään ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät yhdeksi atriakseen.[898]

Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.

Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, palajavat Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä. Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen: yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin, siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään (Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:

    Kasvatti emo kanoja,
    Suuren joukon joutsenia;
    Kanat aialla asetti,
    Joutsenet joelle saattoi.[899]

Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta, että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa: "Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut sorsasta.

Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena) sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta. Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle. Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen hirttäminen, taas muistuttaa Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja riimuja piirtämään.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut, aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa. Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen muinaiskäsityksen kanssa. Vasaramies Thor on näet karjanhoidon nimen-omainen suojelija.[908]

Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan Ismar'in valtaan. Siellä hän ensin pidettiin linnaan suljettuna, sitten käytettiin orjatöihin pellolla; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi ihmisen-kaltaisen, ontelon kuvan, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät tappoivat harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin kuninkaan puolison, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva, jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa. Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä, Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä Ismal kosii Sigurd'in puolisisarta ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian kun ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä.[910] Mutta Ismaroksi nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen kultaneidon.[911]

Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt, ihmepäivönen, — — levitä lämmintäsi, — — levitä paahdettasi, tule minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa takana!" — Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet. — Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt sudenhaamuissa. — Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa. Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in pieksämien sällein kanssa. — Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. — Regin'in sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917] Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918] — Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut, puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa Pischa-Paschassa. — Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. — Kullervo lähtee kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.

Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:

    "Jos oisit kasvanut heimos keskellä,
    Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi;
    Vaan sotavankina elit täällä;
    Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]

Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso
Sigurd muka on ollut orjana Hjalprek'in hovissa.[920]

Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä. Untamossa, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden Hunding'in poikia. Mo ei ole muuta kuin nimiä muodostava lisäke,[921] ing niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. H:n poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle suomalaista sointua. — Kullervossa, taas on runkona sana kulta. Se muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen arkkuun ja sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922] Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa; "sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]

Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös Skilfing'it mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa saavat Ruotsalaiset nimen Scylfingas, Tanskalaiset Scildingas, arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan, poika.[929] Kuuluipa Skilfing l. Skilving myös Odin'in omiinkin monilukuisiin nimihin.[930] Skelfing'iksi niin-ikään nimitetään nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, Skilvingit, sitten hallitsi Itämaissa s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: Kylfing'ein idästä päin rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa Kylfingialand (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on Varjägi l. Kolbjagi, niin puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-, Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen, mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in, siis Skilfing'in poikia.[937]

Useammassa paikassa puhuvat Eddat summattomasta saarnista, Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. Sen oksat leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle. Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa (tai Asoissa), toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä (Hel'in asunnossa). Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, kaikki menneet ajat tietävän Nornan, toisella Mimer'in, jolta Odin ikiviisauden juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin tässä puussa riippuen, oppii loitsutaitonsa.[939] Varjellaksensa Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat valkealla sumulla; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu kotka; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941] Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; sen hedelmät paistettuna saattavat naiset synnyttämään.[942]

Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta, jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille, niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta, kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944] Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa, lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]

Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti monihaaraista, pilvenmuotoa ilmapuuksi (Wetterbaum).[949] Tämä vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).

Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta, mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että

Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista hyvää saatiin, muun muassa

Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman sonnin, nimeltä taivaanhalkaisija (Himinbriötr), josta voi päättää sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]

Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä; se on Tursas, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin, ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten Thurs'ien.[955] Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä, Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät, Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] Thurs'in nimen selittää Simrock janoiseksi (siis juojaksi), jotun'in l. jättiläisen (anglosaks. eotan) syöjäksi (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi" ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa Syöjätär, joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös Juojattareksi sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa, erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963] Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai pienemmiksi.[964]

Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan varmaksi.

Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena, ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää, että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita joskus nunniksi[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon terveyslähteen äärellä. He antavat lapsia hedelmättömille aviopareille, auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita, erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] — Nornien kanssa olivat alkuaan Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot, laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita. Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978] Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla, edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.

Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.

Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] — Kuolleet Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa; siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana, ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor tai oikeastaan Etelä-Germanein Thonar antaneen nimensä meidän Tuonelle.[983] — Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää. Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko, ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" — "Vaikka olisit kuka hyvänsä, minä en pääse ulos". — Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] — Valhallassa saivat sankarit ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa vielä on sikana.[988] — Viimeinkin vielä on mainittava se luulo Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja, ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan oluttuoppia.[989] — Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen, leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat viimeisenä päivänä saapuvat.[990]

Unineulat tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin Pohjolan väelle.[991] — Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] — Samaten niin myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta tapahtuneiksi.

Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.

Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo: "kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]

Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin tullut heille näiltä naapureilta.

Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran, ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. — Tämän jälkeen seuraa jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. — Suuttuneena karttuvan ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää; senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki, arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan, sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen päivineen, raukesi tyhjäksi.

Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen, laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]

Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy, rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle. Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee, siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi.[1000]

Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa, valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot, jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.

Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]

Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii. Jumala käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.

Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä. Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail, joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon, itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]

Yhdessä Koljadka'ssa, se on joululaulussa.[1004] Rusinit Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi? Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho; sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.

Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen. Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]

Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.

Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat. Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat (Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006] Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi). Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien, antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]

Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin, illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani, missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] — Kuun käsittivät muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta (Hämärättärestä). — Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta ihmemaasta, jossa

    Puut ne paistavi punalle,
    Puut punalle, maat sinelle,
    Hopealle hongan oksat,
    Kullalle kukat kanervan,

ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen sovitettu.[1015]

Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on (Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:

Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019] Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä lohikäärme itse.[1020]

Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021] Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa kiinni pihdeillään.

Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023] Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa vahvistusta.[1024]

Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui, keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan (lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]

Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla Dobryinuschkalla, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.

Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin nuorilla sankareilla, on leski-äiti, joka pojastansa pitää hellää huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta. Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään, varoittaa häntä äiti poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on ilkeä noita ja on jo hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta menee Dobryinja kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. Sen kuultuansa äiti (muutamissa toisinnoissa sisar t. kummi) rientää Marinan luokse, uhkaa häntä itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja saapi täten poikansa pelastetuksi. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen ihmiseksi muuttaa, on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet on ottava vaimokseen. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä, mutta "opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä kädet, jalat, viimein päänkin poikki.[1031] Eräässä toisinnossa on vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan talon ympärillä olevan rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä.[1033]

Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja vapahtamaan; samoin myös tulisessa Putschai-joessa uimasta. Kun Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle, jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. He vannovat toisillensa valansa: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi. Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun kantamoiseni, on pääsi kallellaan?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs myöten, eikö juomat makua myöten? Vai onko sinua joku narri nauranut, juopunut soimannut? Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi? Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, antaa hänelle isän sotaratsun y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten. Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon. Urho tappaa käärmeen poikinensa ja vapauttaa kaikki vangit. Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, että neito on ruhtinaallista sukua, hän itse alhaista.[1033]

Eräässä toisinnossa äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä, ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, vai sarkka kannettiin ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat?"[1034]

Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys, että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden jätetty pitoihin kutsumatta. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "Minne minut istutetaan, siihen istahdan, mitä saan, sen syön ja juon".[1036] Pitopaikassa oli hänet, muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla: "täällä ei ole sijaa kuokkavieraille!" Mutta hän oli virkkanut nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. Kun ei häntä sanota tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten muut vieraat ulos.[1038] — Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "emme huoli kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin pää on ainoa, mitä tahdomme!"[1039]

Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä saaduissa.[1040]

Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret, noukkivat, raatelevat linnut sekä suuren lohikäärmeen. Poika yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. Silloin äiti rukoilee häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää kerskaamista. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]

Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan, joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää, aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle. Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "Tee minun kanssani suuri vala!" lausuu hän Dobryinjalle. Kauan ei ole kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle nyt jätät minut ja nuoren vaimosi?" kysyy jäähyväisissä murheellinen äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta; jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä. Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, missä äiti alussa ei tunnekaan häntä pojaksensa, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä, rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]

Eräässä toisinnossa Vladimir antaa Dobryinjalle käskyn mennä Tatarin khanin luokse, veroa viemään. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "Voi äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt! Taikka jos olisit synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi ja viskannut valtameren pohjaan!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on se, että khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle. — Toisen tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]

Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen. Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch, jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo hän sen, että tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita vaimoja sekä kauniita neitoja.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa Aljoschka teossakin toisessa laulussa.

Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048] Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]

Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa, vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti, jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin, varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii olutta.[1056]

Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla.[1058] Tavallinen on kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "ohoh, kauanpa olenkin nukkunut!" johon pelastaja vastaa: "olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "katsopas taakses, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin molemmat muuttavat itsensä eläviksi, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa".[1063]

Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.

Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja päättää ottaa tytön morsiameksensa. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" — "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]

Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa. — "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "Olenpa vaan halpaa sukua, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]

Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu Iivana Karhunpojasta. Papin rouva eksyy metsään ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. Täällä syntyy rouvalle poika, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden suuttuneena yrittää pappi päästä epämukavasta pojantimestaan. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi. Nyt keksii pappi toisen keinon, lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]

Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. — "Mitä niistä?" kysyy hän. — "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". — Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan.[1072]

Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. Poika suistaa karhun ja tuo kotiin. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]

Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]

Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan. Sadko käskee: "veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.

Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön

    Venehellä vaskisella,
    Kuutilla kuparisella,
    Yläisihin maa-emihin,
    Alaisihin taivosihin,[1078]

olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]

Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, Kolyivan'in ja Samson'in seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:

    Sylin Sampoa syleili,
    Eipä Sampo liikukana,
    Polvin maassa puuhaeli,
    Kirjokansi kallukana.[1081]

Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi Kolyivan, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään Kolyivanovitsch'iksi s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. Kolyivan Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan Samson Kolyivanovitschiksi.[1084] Kolyivan Ivanovitsch tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]

Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä

    Syltä silmien välitse,
    Syltä housut lahkehesta,
    Puoltatoista polven päästä,
    Kahta kaation rajasta.[1089]

Taistelu alkaa tuvassa, mutta pian vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle, ennen kuin hänet surmaa; hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen.[1092] Varsinaisten venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.

Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "sulkien läpi (hän oli silloin joutsenpuvussa) iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]

Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]

Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] — Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]

Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta — etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle — se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen — se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle — ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:

    Luulin kuun kumottavaksi,
    Kun kumotti kultasolki;
    Luulin päivän paistavaksi,
    Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]

Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:

    "Kaikk' on kansa haljakassa,
    Kuni metsä huutehessa;
    Alta on kuin aamurusko,
    Päältä niinkuin päivän koite".[1117]

Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:

Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.

Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]

Tammi oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin Rommotaksi l. Ruombotaksi (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]

Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]

Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] — Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]

Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. Tapahtui kerta, sanovat he, että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja päästivät vangin ulos.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]

Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut kelvottomalle juomarille, joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet silkkinuotalla, olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani!"[1146]

Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!" Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]

Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.

Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä Päivän pojaksi.[1152]

Kullervoon otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] — Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] — Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]

Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän Lemminkäinen, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]

Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" — "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". — Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa — niin nuorikko toivoo — on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" — Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. — Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]

Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha Virokannas sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi Viruskundre kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut dvar-gontista, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, vais-ganthos'ina (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]

Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]

Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]

Kreikkalaisten ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut Orpheun hymnien nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti summattoman suuren munan, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa.[1172]

Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.

Foinikialaisissa tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja munan muoto. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa.[1173]

Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. Eufratesjoessa, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina muna, jonka kala viskasi rantaan sekä kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa.[1175]

Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat Egyptistä perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren munan. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa.[1177]

Persialaisten mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa verivihollistaan Zohak'ia vastaan, pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan äiti sitten epää häntä taistelusta; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?" Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]

Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli munan muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita Kaveh-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]

Indian sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu Kavi, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä Jama, samoin kuin Lappalaisilla Jabme (alkuaan Jame), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on vesi esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen emo l. emot ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui miinaksi; se makasi vuoden, se halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui.[1192]

Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) syntyi yksin. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän ensiksi loi vedet ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui kullankaltaiseksi munaksi, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja loi sen molemmista osista taivaan sekä maan. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]

Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.

Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]

Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "suurisynnyn syömingeiksi", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:

    "Mistä tunnen Lemminkäisen?"
    "Siitä tunnet Lemminkäisen:
    Yli kansan katselevi,
    Sokeille saapi silmät,
    Käet saa käettömille,
    Jalat saa jalattomille."

Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.

Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?

Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.

Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.

Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]

Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.

Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein — eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.

Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.

Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä, itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista, niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman, taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet — ihan kuin kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa: ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin valaistuksen.

Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta, Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen, nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.

Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi. Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi sopii hyvin hyvästi Luojan surmavirsi.[1203] Maaria synnytti Jesuksen puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat. Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim. kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut puolamarja. — Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa päätänsä — runoissamme usein käytetty aihe — poika luiskahtaa polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään

    Kultaista omenuttansa,
    Hopeaista sauvoansa,
    Puiten puut, jaellen ruohot,
    Hajotellen hienot heinät.

Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta: ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. — Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]

Yhtä valaiseva on runo Ogoista ja Hovatitsasta Papin pojasta, joka ei ole painettu, vaan jota useammat toisinnot Laatokan pohjoispuolelta ovat tallella Kirjall. Seuran arkistossa.

    "Kaunis nainen kauppamiehen
    Joi viinat, joi oluet,
    Joi oman tyttärensä."

Senjälkeen hän lähettää Ogoi tyttärensä rannalle Gauro veikkoa odottamaan, nähtävästi että se, jolle hän on neidon luvannut, saisi hänet ryöstää.[1207] Ogoi istuu rannalla ja näkee veneen lähestyvän:

    "Ollet veikkoni venonen,
    Tule näille rantasille,
    Teräksisille teloille,
    Vaskisille valkamoille!"

Tästä vaarallisesta paikasta veli hänet tapaa (yhdessä toisinnossa lunastaa Venäläisen venehestä) ja vie kotiinsa, jossa sulkee yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taakse. Nyt hän tiedustelee äidiltä, missä sisko on; äiti sanoo hänet kuolleeksi. Gauro tahtoo nähdä "kalmaaa" s.o. hautaa; se on nurmettunut — tuhkaa, sen on tuuli vienyt. Suutuksissaan näistä valheista uhkaa Gauro äidin päätä leikata.

Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat. Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle ja viskaa lumipallon ylös.

    "Elä luo lumella,
    Jääpalalla jäykkäele,
    Tule itse tukkunansa,
    Vilustuu vehnäveroset."

Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua: Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe — veli hakkasi koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]

Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso, "istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois huuhdottu.[1209]

Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin. Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda, Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen, poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa). Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti hakkasi ne maahan.[1212]

Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan länsirannalla yleinen pienenä eriballadina — lunastamisen Venäläisen venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin — kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista — neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan kanssa.[1213]

Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.

NELJÄS LUKU.

Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.

Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi, samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein, Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu, temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]

Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa. Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä, on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta. Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.

Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215] "Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman ajoista parhaan selityksensä."

Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla. Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään, syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella. Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]

Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen, alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin mukaan.

Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton. Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla, sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa, sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä, taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.

Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat, kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet — rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia, koivuja, haapoja y.m. kasvaa — sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle, jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit, vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista, siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi, orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien puute) lännemmäksi Vienanjokea.

Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua, nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi, kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä, Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea (jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?

Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle, että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille. Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.

Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola, josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:

    Tuolla syntyi virren synty,
    Syntyi syämellä Venäjän,
    Kahen Karjalan välillä,
    Kahen riikin riitamaalla.[1227]

Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen mielenkuvituksen kutomukset.

Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa, Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää, että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat, äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset suinkaan ole voineet olla haitaksi.

Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä, että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista, joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki, niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta: Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta, Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään, ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan, samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.

Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä mukanansa. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä. Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään oppineet runonsa.[1236]

Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä syntymäseudusta todistavat.

Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla, usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin erhetyksiin.[1237]

Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat täten neitsyt Maaria, Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani,[1238] ja Suomen puolella yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti, Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]

Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin. Ainoasti Wienan päälliset vedet ilmautuvat useammin; Sunku, suuri markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin toisinnossa;[1241] Kannanlahti myöhemmässä muodostuksessa ison tammen runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja Suojärveltä tulee tuuli Tuuloksesta, vihuri Vitelen maasta, ahavainen Aunuksesta.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.

Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaa Limingan niityn;[1245] — Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivän Päijännehtä, toisen Suovannehta (Suvantoa?);[1246] — iso härkä kasvaa Kainuhussa, pää häilyy Hämehessä, häntä keikkuu Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä menemään Laukaan (Lugan) sulhaselle;[1248] — Kauko kasvaa Kaarostassa (Oranienbaum'issa)[1249] — taivaskappaleitten sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] — tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjät Nevan nientä kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyy Hämeessä, sonni Suomessa, pää keikkuu Kemissä, häntä torkkuu Torniossa;[1252] — Ilmarinen kosioretkellään ajaa Suomen kankahia;[1253] — Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi";[1254] — eräässä häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuu Viipurin veräjät, Sujuu suuri Suomen silta;[1255] — Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää puoli Pohjanmaata, ikävöitsee Suomen sulhot.[1256] Mutta jo lienee kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon.

Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen. Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otso Virossa käypi, Suomen maata sorkehtivi?[1257] — Päivölän virressä joskus Kaukomieli Saaresta purjehtii syvemmälle Ruotsin maata, keskelle Viron taroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdään Tanikan linna, joka nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli. Vastaavassa kertovärssyssä on melkein aina Uusilinna, Novgorodin tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]

Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa lehmänkello usein sanotaan Ruotsin raudaksi;[1260] — muutamassa kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on ruostun' Ruotsin kullat, saastun' Saksani (sic) hopeat".[1261] Tässä tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauva Tukulma haihduttanee kaiken epäilyksen.

Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaan Saksan salmista syvistä ja Suolasalmesta, jotka tietysti eivät voi tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]

Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osa raudan syntyä[1263] ja Sampsa Pellervoisen kylvö, toiseen taivaan kaaren päällä istuvan immen kosiminen, kolmanteen Väinämöisen synty ynnä useat loitsut.

Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti siihen päätökseen, että Venäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli tullut saarnatuksi.[1264]

Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät. Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta, Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään kuin selitykseksi sanat "vanhoja Karjalan runoja". Vielä selvemmin on hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle, että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen runoilija-sukuun kuuluviksi."

Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden, jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi virolaisia runoja, ettei ainakaan sen Hämäläis-heimon runoköyhyydestä enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.

Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä. Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim. kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynyt d välillä, esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267] Niin myös jämeda (jämeä, paksu). — Konsonanttien vähempi pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim. yyzä jalgat, jääzä polvet, ani aigahsi yvähsi j.n.e. Niin on myös Turun rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun suutaritten (ein) sugusta, Karjan koira(i)n kodosta, hahdet halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.

Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas, jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268] Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin varoihin verraten.

Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus. Maamme itäisessä puoliskossa, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa, käyvät näiden tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen. Epäilemättömiä Inkerin runoja tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat: Kevyt on Keltussa eleä;[1270] — Tuhma laatu Tuuterissa;[1271] — Sieltä naivat Narvan herrat;[1272] — Olin orjana Virossa, palkanpiika Pauluskolla.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava tavallinen kosinta Konnun kuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi, Jääsken nurmet;[1275] — tähän myös kuulunee Vuoksen kosken mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277] Poikinpäin Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa kohti. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menp paikoille papittomille, maille ristimättömille, joka ensinmainitussa runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen, on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä sangen usein Sampojaksoon.[1278] — Marjatta Luojan surmavirressä välistä nimittää pientä piikaansa piltiksi, samoin kuin Henrik ohjillis-poikaansa.[1279] — Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä tervehtii.[1280] — Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.

    Kasvoi kaksi poikalasta:
    Yks kasvo Kalervikoksi,
    Toinen Unnoksi yleni.
    Untoi Suomessa yleni,
    Söi Suomen sianlihoja;
    Kaukoi kasvoi Kaarostassa
    Kaarostan kananmunilla.[1281]

    Kasvoi ennen kaksi lasta:
    Toinen kasvoi Kaalimaassa,
    Toinen Ruotsissa yleni,
    Toinen Hämeen Heinirikki,
    Toinen Eerikki kuningas.

    Oli hemme (Hämeen) Heinirikko,
    Toinen Eerikki ritari;
    Toinen kasvoi kaupungissa,
    Toinen Suomessa sikisi.
    Joka kasvoi kaupungissa,
    Kaupungin kananmunilla,
    Joka Suomessa sikisi,
    Suomen suurilla härillä.[1282]

Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä katkelmassa:

    Elimäinen, neito nuori
    Menpä aitalle mäelle,
    Vaskivakka kainalossa,
    Vaski-avaimet vakassa.

Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli, kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri Saksalainen kosii Konnun Korgin tyttäriä. He vastaavat: "siull' on entinen emäntä; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa vaimonsa saunaan ja sanoo:

Kylve, kylve, Eeva rukka, Elina emäntyeni, Kylve viime löylyäsi! Syö viime evähiäsi, Elä viime viikkojasi, Kohta kuolema tulevi![1284]

Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan sitten. — Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan tulevan ja pakenee aittaan mäellä, johon sulkee itsensä yhdeksän lukon, kymmenennen esilukon taa. Iivana Kojoisen poika iskee nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki, vie tytön ja tappaa hänet, josta hänelle sitten rangaistukseksi kaivetaan hauta rautapohja. Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki vaipuu helvetin pohjaan. — Yhdessä runossa Päivän poika mennessään kosijaksi

    Satuloi sata hevosta,
    Satahan satulavyöhön,
    Sata miestä miekoitteli.[1286]

    Iivana Kojosen poika
    Satuloi sata oroa,
    Tuhat jousta jouvutteli,
    Satoihin satulavöihin,
    Kaikki kultahan kuvasi,
    Hopeahan huolitteli.[1287]

    Sadan hevosmiehen kanssa,
    Sadan satula-urohon;
    Miehet kultamiekoissansa,
    Hevoset hopea-päissä.

Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle miehelleen:

    "Juo'os puoli pikaria,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.

Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] — Tuonelassa-käynti Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon kivasti, yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista.[1289] — Elina sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita ylpeöitä?"

Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa — Inkerin runo, Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja — levinneet laajalle kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä jälkinä.[1290]

Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä saatu katkelma:

    Kukko lauloi Kuurinmaalla,
    Kana kaakotti Virossa,
    Varsa kiljui Viipurissa,
    Pässi määki Pälkäneellä,
    Päivä koitti Koivistossa,
    Valkeni Vatikivessä.[1291]

Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty, jossa ilmautuva sana siivatta = eläin viittaa kreikan-uskoisiin Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]

Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin niistä on Kaleva. Likellä Tamperetta on Kalevan kangas ja siinä Kalevan kivi.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan jo 1545 Kalevan talo,[1294] ja on samanniminen joki.[1295] Laitilassa on eräässä kivessä Kalevan pojan jäljet.[1296] — Untamala on paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298] Undamajärviä kuuluu olevan Virossa Hiiomaalla.[1299] — Soini, Kalevan pojan toinen nimi, ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] — Sampu-niminen kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan "Sambu"-koski, "Sampu"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä on Sampo-niminen talo.[1302] — Sampas oli miehen sukunimi Saaristen pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on Osmalahti.[1304]

Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan, että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon genitivin muoto miesten, naisten y.m. — genitivin käyttäminen allativin sijasta, esim. Joukahainen: "Paha minun täällä olla".[1305] Sanoista mainittakoot esim. haaksi (laiva), juoni (= tie Agricolankin kirjoissa), kahja (= juhla-olut Päivölän runossa; Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306] kempi (Agricolankin kirjoissa), lanko (sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan = suoveri), leivo (Itäs. kiuru), liiatenkin (Itäs. varsinkin), mahtaa (Itäs. voida l. taitaa), maku (Itäs. vatsa), malka, orko, orpana (Itäs. serkku l. seukku), permanto (Itäs. lattia), suvi (Itäs. kesä), tomu (Itäs. pöly) tykö (Itäs. luo), vaha (= kallio Turun murteessa) y.m.

Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo. Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067

Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi: ailut (ael = iskemäpaikka), ainoisin anella (ainus palve = harras rukous), astala (astel = tuuran kärki), auvo (au = kunnia), ehtoinen (ehtida = kaunistaa), haluvesi (halu = kipu), hingata (maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi), kahja (kahi, g. kahja = uhrijuoma), kaiho (kahju = vahinko, sääli), kalki (kalk = kova, kova-osainen), kapoinen (kapos = soma), kopru (kobr = kuohu), kuras (kuurask = veitsi), lääniä (laanida = siivota) naljasilmä (nali g. nalja = leikki), palvoa (paluda = rukoella), päällispanka (pangel = solki), sapso (lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm = säihkyvä silmä), tulen soronen (sora = säde), talma (tolm = tomu), taro (= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän runoissa),[1309] tihu (tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa), vierin virkkaa (veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. — Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa

Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että Varsinais-Viron murteessa sti on translativin pääte, joka myös sen puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt ymmärrettäväksi.

Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä, joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim. Viron runoissa niin usein ilmautuva Suomen silta siellä aivan paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.

Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat verbein reflexiviset muodot esim.

    Enne siis puudub Pursa puista,
    Pursa puista, Pamma maista,
    Sörve säre säinoesta,
    Enne kui mina sinusta.[1313]

    Ennen puuttui puita pursi,
    Puita pursi, maa kiviä,
    Umpilampi lumpehia
    Ennen kuin runo sanoja.[1314]

Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.

Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa. Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315] — Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta sinne tullut.[1317]

Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio. Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi.

Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.

Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa — Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn — Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.

Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan — Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen — Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen — munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle — Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet — viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi — Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] — Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. — Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken — nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle — Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona — taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen — välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen — Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]

Suomenkin puolella ovat tämän runon alku — Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty — sekä loppu — Samporetki — yleisesti tunnetut ja lauletut, mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? — se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva maailmanmunan aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot kuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.

Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." — Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.

Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.

Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle. Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l. vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä, joita saa auki päästelemällä, vaan ainoasti poikki hakkaamalla Suuren Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon. Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin, lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä suinkaan alkutarullinen.

Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei missään ole tavattu erirunona? — Arvattavasti on monellekin ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu Wäinämöisen Tuonelanjokehen.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltään somaksi, vereväksi,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa toisinnossa Väinämöinen syöstään sydämen kautta[1338] aivan kuin Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akka teettää seppä Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen rannalle.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes mitään puhetta hevosesta.

Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinen pistää vähemmin onnellisen kilpaveljensä keihäällä läpi sydämen, ja neitsy Maaria sitten parantaa haavan eheäksi. Samoin Väinämöinen muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin Pohjolan emäntä loi miehen, uron sukesi. Ensin kuitenkaan hän siihen ruvetessaan ei tiedä vesun vikoa, mutta saa sitten tietää että: veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta. Hänen avustaan tulee Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä. Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku, missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]

Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen; molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinen ajaa hevosella. Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä. Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu, hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345] pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto, jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen eteen.[1346]

Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä. Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä, että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]

Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.

Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen, inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349] Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.

Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä, joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain, erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä, sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut — nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan — mutta me olemme kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354] Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu, nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]

Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto. Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaan munan muotoinen suuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.

Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:

    Ei ole seppää selvempätä,
    Takojata tarkempata;
    Se on taivosen takonut,
    Ilman kannen kalkutellut;
    Ei tunnu vasaran jälki,
    Eikä pihtien pitämät.[1359]

Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:

    Kun oli Harju alkamatta,
    Järvan piirit piirtämättä
    — — —
    Ajoin sinne salaisesti,
    Kussa tähdet tehtiin,
    Päivä saatettiin paikallensa,
    Koti kuulle kuvattihin.[1362]

Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä, joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]

Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa, rukoillaan:

Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu, taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein vaikutuksen alla.

Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja järjestäminen.

Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]

Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]

Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.

Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison tammen kasvaminen ja hakkaus,[1377] kolmas ohran viljelys.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: Tikki, Pikka t. Pekka kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan Pellon Pekan olleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuu Pekka poika Pellervoinen t. Poika pellon pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]

Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen ukko l. ukko onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon Pikken'iksi t. Pikker'iksi (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet Pikki ja Pikka olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen Pekan kanssa.[1391]

Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]

Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee taroja l. taaroja tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on tara, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuin aid = puutarha), koska taro-hein on eräs viljan seassa kasvava rikkaruoho.

Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoista tehtiin olutta. Tällä jumalalla oli merkillinen nimi Ziemberys l. Ziembarys s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti Sämpsä,[1402] joskus Simpsa,[1403] jopa parissa toisinnossa Semmer (siis vartalo Sempere) t. Simbura.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]

Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.

Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä kappaleessa[1408] näet Ahti noudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409] Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:

    Ennen Ahti maita puuttui,
    Kuin on Sämpsä siemeniä.
    Minä oon Sampsan noutanunna,
    Saaresta selällisestä,
    Luotosesta puuttomasta.[1410]

Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti, joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa, maan emää, palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411] Tacitus'en mukaan. Meren saaressa oli tämän jumalattaren pyhä lehto, josta hän vuosittain ajoi manterelle, vieden kansoille rauhaa ja viljavuutta. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen makaamisensa jyvälaivassa.

Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.

Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä kanssa.[1413]

Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi. Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus, jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella, venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen, vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen, kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja koko runo sanotaankin senvuoksi pistoksen synnyksi. Tähän toisintoon kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418] Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta, lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen synty ilman tammea, alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä, jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta. Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".

Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava. Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus ilmautuva kappale:

    Kuka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Kuka siitä latvan taittoi,
    Se taittoi ikuisen taian;
    Kuka siitä lehvän leikkas,
    Se leikkas ikuisen lemmen.

Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]

Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva. Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy, jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehen suvehen.[1422] Mutta vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.

Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen kysyvät:

    Onkos se Lihalan linna,
    Vai onkos Rahalan linna,
    Vai on keisarin kirikko?

    Olis se Lihalan linna,
    Niin oisi lihasta tehty;
    Olis se Rahalan linna,
    Niin oisi rahasta tehty;
    Ois se keisarin kirikko,
    Niin ois kultaketjusista.

Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:

    Onkos se Liholan linna,
    Vai on Keidelän kirikko,
    Vai on raisu Rahkavieri?[1425]

Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron puolelta.

Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta, koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä, niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin usein saarni tammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu, että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta, vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet. Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja Inkerin.

Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään "Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain, Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.

Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty. Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin (Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten, kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.

Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439] joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440] Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]

Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa. Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken kanssa.[1442]

Luomistaru, niinkuin ylempänä on todistettu, on Samporunoon myöhemmin liittynyt. Joskus ilmautuu sen sijasta Vipusessa käynti[1443] tai Väinämöisen polven haavoittuminen[1444] tai hevosen haku ja veneen valitus[1445] runon alkuna ennen Sammonryöstö-retken kuvausta. Kaikki nämät kolme muodostusta ovat kuitenkin ylen harvinaisia, joka on riittävä todistus, että ne eivät ole muuta kuin satunnaisia yhteensovituksia. Tarkempaa tutkimista ansaitsee vielä ainoasti yhdistys Sammon takomisen ja Pohjolan neidon kosimisen kanssa, joka on niin yleinen Vienan läänissä ja näyttää niin asianmukaiselta. Erittäin luonnolliseksi tuntuu se niissä muodostuksissa, joissa kaikki tapahtuu yhdellä ja samalla retkellä, joissa nimittäin Väinämöinen, hevosensa ampumisen jälkeen tultuaan Pohjolaan, itse takoo Sammon, saa neidon palkakseen ja lähtiessään myös vie uuden ihmekalun myötänsä.[1446] Mutta kaikki paremmat laulajat erottavat kaksi retkeä, toisen, jolla Väinämöinen lupaa Ilmarisen takojaksi, toisen, jolla hän Sammon ryöstää. Yhdistys-siteenä molempien välillä on, samoin kuin painetussakin Kalevalassa, Ilmarisen kertomus Pohjolan onnesta Sammon varalla. Ja tämä side, jos kohta taitavasti keksitty, ei voi peittää sitä ristinriitaisuutta, että tuo takoja ijän-ikuinen, joka aikain alussa on koko ilman kannen kalkuttanut ja nyt äsken saanut Sammon valmiiksi, ei kykene laittamaan toista samallalsta oman kansansa tarpeeksi. Tämä ristinriitaisuus tietysti nostaa sen epäilyksen: kuuluvatko nämät runon molemmat puoliskot oikein yhteen — ja suomenpuoliset toisinnot, jotka aina vaan sisältävät ryöstöretken yksin eivätkä takomisesta tiedä vähintäkään sanaa, todistavat päivän selväksi, että jälkimmäinen on varsin myöhäinen, vasta Vienan läänissä lisään tullut uusi muodostus.

Sammonryöstö-retki on siis otettava tutkinnon alle itsekseen, erotettuna kaikista yllämainituista liitteistänsä. Ensiksi on meidän kuitenkin vielä karsiminen sangen suuri joukko sivuseikkoja, joilla Lönnrot on kuvauksen höystyttänyt[1447] ynnä myös pari semmoista, joilla tosin on perustus kansan laulutavassa, vaan jotka eivät oikeastaan kuitenkaan tähän yhteyteen kuulu. Toinen niistä on kanteleen synty, joka muutamassa harvassa toisinnossa ilmautuu juuri saman muotoisena kuin painetussa Kalevalassa, useammin hiukan erilaisena.[1448] Syynä tähän liittymiseen on nähtävästi ollut, että Väinämöinen välistä nukuttaa Pohjolan laululla ja soitolla,[1449] jolloin katsottiin asiaan kuuluvaksi selittää mistä hän sen soittokalun oli saanut. — Toinen on kolmannen matkakumppalin lisääntulo niemestä,[1450] joka paremmin taitaa kuulua Ahdin (l. Lemminkäisen) meriretkeen. Hyvin usein on alusta aikain kolme osan-ottajaa ryöstöhankkeessa. Kolmantena miehenä ei ole kuitenkaan koskaan Lemminkäinen. Vuonnisen ryhmässä on hänen nimensä Vesi-Liitto Laiton poika, Latvajärven alueen runoissa Iku-Tiera Lieran poika. Edellinen on eksynyt tähän veden synnystä, jälkimmäinen viittaa Ahdin retkeen. Useissa Vienankin läänin toisinnoissa on hän Joukahainen,[1451] ja samoin aina Suomen puolella, niin hyvin Karjalan ja Savon täydellisemmissä kuin myös Pohjanmaan ja Viipurin seudun katkelmissa. Lönnrot on tähän Lemminkäisen nimen sovittanut, siksi että saisi muuten jokseenkin irtonaiset Lemminkäisrunot Sampojaksoon kiinnitetyksi.[1452] Paitsi sitä taisi hän arvella Jouhahaisen sopimattomaksi, koska hän kilpalaulannossa ilmautuu Väinämöisen riitaveljenä ja uuden painoksen mukaan salaväijyväisenä verivihollisena. Tuskin lienee kuitenkin Joukahainenkaan alkuansa tähän kuulunut. Luultavasti on vaan hänen kehoituksensa lauluun kilpalaulannassa tehnyt että hänelle annettiin samallainen tehtävä Sammonryöstö-retkellä. Väinämöisen nimi mahtoi kaikkein ensiksi kiintyä tähän uuteen retkeen, koska hän jo ylimalkaan oli tuttu purjehtijana, ja Ilmarisen sitten siksi, että he tulen synnyssä yhdessä ilmautuvat.

Samporetken jäljelle jäävät todelliset pääpiirteet ovat täten: lähtö Pohjolaan — Sammon vaatimus — Pohjolaisten nukuttaminen — Sammon vieminen laivalla, sen jälkeen kun se tavallisesti suurella vaivalla on saatu irti — kehoitus riemulauluun onnistuneesta yrityksestä — Pohjolan herääminen kurjen huudon kautta — perään-ajo laivalla — Pohjolan laivan rikkuminen taulaluotoon — Pohjolan emännän muuttuminen kotkaksi — taistelu hänen kanssansa — Sammon hukkuminen mereen suurimmaksi osaksi. Enimmin on tämän runon aineksista vetänyt huomion puoleensa Sampo, tuo salaperäinen taikakalu, kaiken onnen tuoja. Mitä on Sampo? Siitä ovat oppineet suuresti vaivanneet päätänsä, selittäen sen mitä erilaisimmalla tavalla. Kohta jo lähinnä seuraavana vuonna Kalevalan ensimmäisen painoksen ilmitulon jälkeen toi eräs nimensä ilmaisematon lähettäjä H:fors Morgonhlad'issa esiin sen arvelun, että Sampo oli soittokone.[1453] Pian sen jälkeen, niinkuin jo tiedämme, Lönnrot selitti sen Permalaisten kuuluisaksi jumalan kuvaksi Vienanjoen suulla. Venäläisiltä lainatulla sanalla mahdettiin muka sitä nimittää sam bog = itse jumala.[1454] Myöhemmin hän kuitenkin tästä luopui ja luuli sen merkitsevän sivistystä.[1455] Grimm oli ensimmäinen, joka veti verraksi Skandinavein ihmeellisen Grotte-myllyn.[1456] Castrén'in mielipidettä myöten Sampo ei ollut mikään varsinainen kalu, vaan kaikkea onnea antava talismani, jommoisia noidat vielä nytkin joskus sepittelevät. Kuitenkin saattoi käsitys siitä olla muodostunut jonkun todellisen kalun mukaiseksi.[1457] Yhteen aikaan, sen jälkeen kun Siperiassa oli kuullut Mongolein vanhinta temppeliä mainittavan samaan ääneen vivahtavalla nimellä, tahtoi, hän siinä nähdä Permalaisten jumalantemppelin, jonka kattoa kenties olisi sopinut sanoa kirjokanneksi.[1458] Myöhemmin hän oli taipuvainen Grimm'in arveluun ja luuli Sammon nimen tulleeksi ruotsalaisesta sanasta stamp = käsikivi.[1459] Schiefner'illäkin oli asiasta sama mieli, mutta itse nimen hän johti venäläisissä saduissa usein ilmautuvista taikakaluista, jotka työnsä itsestään tekevät ja joiden maineen alkuun sen vuoksi on sana sam (= itse) liitetty. Niissä kerrotaan esim. myös ihmeellisestä, itsestään jauhaavasta myllystä, nimeltä samomol.[1460]

Norjalainen provessori Fries arveli Sammon noitarummuksi, jonka omistus tuottaa valtaa sekä rikkautta.[1461] Yllämainitun ulkonaisen selityksensä ohessa Schiefner myös viittasi koko tarun sisälliseen luonnonpohjaan: kirjokansi olisi siis tähtitaivas ja Sampo itse aurinko, joka ajoittain on Pohjolan talvisten haltijain vallassa.[1462] Tähän myös Donner yhtyi, katsoen auringon ja kuun sulkemisen vuoreen vanhemmaksi ja alkuperäisemmäksi Sampotarun muodoksi.[1463]

Tärkeä, jos kohta ei sekään yksin ratkaisevainen, on runonlaulajain oma käsitys. Vienan läänissä on heillä tästä pää-asiallisesti kaksi eri mielipidettä. Toiset kuvaavat ja sanovat sen myllyksi.[1464] Se jauhaa puhteessa purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Yhdessä toisinnossa laitetaan sen laitaan jauhomylly, toiseen suolamylly, kolmanteen rahamylly.[1465] Suorasanaisissa loppulauseissa, joilla laulajat tämän runon usein päättävät, selitetään monesti nimen-omaan, että se on "mellitsä" (mylly). Mereen pudotessaan se par'aikaa jauhoi suoloja ja sitä se nyt yhä vielä jatkaa, josta syystä ei merivesi kelpaa juotavaksi. Muodostus tästä on se, missä kerrotaan Sammon sisältäneen kaiken maailman hyvyyden, rikkauden ja viisauden; senvuoksi meri, johon se upposi, nyt on rikas, maa jäänyt köyhäksi.[1466] Yhdessä runossa muodostetaan se vielä enemmän, niin että Sampo antaa kaikki runot ja velhoudet.[1467] — Toinen osa Vienan laulajoista ei nimenomaan sano mitä Sampo itse oli, vaan ilmoittaa ainoasti, että se tuotti maanviljelykselle siunausta:

    "Vielä mä tuohon mutkan muistan
    Sinun kyntös, kylvös päälle:
    Sa'an rautaisen rakehen
    Halmettasi hakkaamahan,
    Pieksämähän peltoasi!"[1468]

Samaa käsitystä osoittaa vielä sekin seikka näissä samoissa runoissa, että ryöstettäissä täytyy kyntää Sammon juuret irti. Tähän on myös luettava se suorasanainen selitys, missä Sammon sanotaan olleen sen maan, jonka Suomalaiset valloittivat, kirjokannen tähtitaivaan sen yli.[1469]

Vaikka näin erilaiset, eivät nämät käsitykset tavallisesti ole kummassakaan ryhmässä aivan jyrkästi erillään. Vuonnisenkin runoissa on enimmiten tietoa siitä, että Sampo hukkuu mereen, tai kumminkin hakataan kotkalta, vaikkei se Sampoa tavoita, varpaat poikki. Toiselta puolen myllykäsitystä sisältävissä Latvajärven runoissa aina kynnetään Sammon juuret irti. Vanhimmassa suomenpuolisessa toisinnossa, tuossa Vermlannista saadussa, ovat molemmat käsitykset aivan selvästi yhdistetyt.[1470]

Viimeinmainitussa toisinnossa huomaamme sen eriskummallisen seikan, että Sammas poisvietäessä lähtee lentoon ja pyrkii pakoon, jolloin häneltä hakataan poikki kaksi varvasta. Siitä on tahdottu päättää että Sampo oli lintu. Mutta silminnähtävästi on siinä vaan erehdysmuoto edessämme. Lento tapahtuu näet kohta Väinämöisen laulun jälkeen ja on sanottu Sampaan "säikähdyksissään" pyrähtäneen ilmaan. Siinä on kurki, joka pelästyy muurahaisen puremisesta tai joskus itse laulustakin,[1471] sekoittunut perään-ajavan kotkan kanssa ja molemmat yhteensä Sammon käsitykseen vaikuttaneet.[1472]

Ilamantsin runoissa Sammon nimi on kiintynyt siihen alukseen, jolla
Väinämöinen saaliinsa pois kuljettaa. Sissonen laulaa:

    Latjaeli laivan täyen,
    Saatto suuren Sammon täyen;
    Laitto laivansa merelle,
    Saatto Sammon lainehille.

Lopputaistelussa Pohjan kotka myös kynsillään tarttuu laivaan kiinni. Ryöstön esineenä ei ole mikään ihmekalu ollenkaan, vaan tavallista talon tavaraa. Väinämöinen menee riistariihen luo ja vie sen sisällyksen; Pohjolan emäntä herätessään huomaa, että hänen karjansa, riistansa, elonsa on pois kadonnut. Kuvaus on siis siinä aivan realistinen, tarullinen ihmeretki muuttunut tavallisen, noilla rajamailla ennen muinoin usein tapahtuvan sissisodan kaltaiseksi.[1473] Kuitenkin ilmautuu vielä laulukehoituksessa muisto alkuperäisestä asianlaidasta, kun Väinämöistä kehoitetaan laulamaan "hyvän Sammon saatuansa." Siinä tietysti Sampo selvästi ilmautuu saaliina.

Tulemajärven pitäjässä Aunuksessa, jonka kosintarunoihin joskus on sekautunut hämäriä kaikuja Vienan Rajaryhmän Samporunosta, näkyy "Sampi" olevan käsitetty neidoksi. Väinämöistä näet kehoitetaan lauluun:

Mikä nyt näiden selitysten kirjavassa joukossa on oikea ja kuinka me itse runoin tarjoomista ristinriitaisista kuvauksista voimme saada tosikuvan Sammosta? Näyttääpä se olevan vielä vaikeampi saada selville, kuin ennen muinoin taotuksi. Luullakseni pääsee kuitenkin ristinriitaisuudesta, tuosta pahasta karista, johon tähän-astiset selityskokeet aina ovat takertuneet, aivan helposti irti, kun vaan huomaa ettei Samporuno ole yksi, kerrassaan syntynyt taru, vaan sulanut yhteen kahdesta erisyntyisestä pääaineksesta. Toinen niistä on epäilemättä tuo skandinavilainen Grotte-taru.[1475] Toinen, nimittäin se, joka kynnöstä ja kylvöstä sekä sen kautta saadusta vilja-onnesta puhuu, on minun arveluni mukaan vaihdos Pellervoisen työstä, ja itse Sammon nimikin vaan väännös Sampsasta. Paitsi yleistä, heti silmään pistävää yhtäläisyyttä näissä taruissa tahdon vielä lisäksi huomauttaa muutamia pieniä, mutta todistavaisia seikkoja. Sammon juuret kynnetään satasarvella härällä; samoin Pellervoinenkin, ainakin yhdessä pohjalaisessa toisinnossa kyntää maailman Vennon härällä uljamoisella.[1476] Latvajärven ryhmässä Väinämöinen joskus lopputaistelussa työntää Sammon itään, työntää länteen, suveen suurimman palasen;[1477] samoin Gottlund'in löytämässä täydellisimmässä toisinnossa Pellervoinen kylvää ensin etelään, (arvattavasti parhaan osan), sitten vasta itään ja pohjoseen.[1478] Yhden Samporunon lopussa selitti laulaja sen laulun tarkoittavan niitä alku-aikoja, jolloin maa kynnettiin ja kylvettiin.[1479] Toinen, laulettuansa Sammon hukkumisesta mereen, lisäsi vielä: "jos olisi maalle päässyt, olisi maakunta ollut vaikka kuinka rikas".[1480] Samoin Wermlannin toisinnon mukaan yksi varvas lentää mereen, toinen maalle; tästä jälkimmäisestä ovat heinät tulleet maalle. Jos olisi useampi varvas tullut, niin olisi vilja tullut kylvämättä. Molemmat, mutta varsinkin jälkimmäinen, vanhin kaikista, ovat läheistä sukua tuolle lauseelle Libussan tarussa, missä surkutellaan että kyntäjä kesken työnsä kutsuttiin kuninkaaksi. Jos hän olisi saanut kyntää loppuun asti, ei olisi koskaan tullut katovuosia eikä olisi Bömin kansa milloinkaan tarvinnut ostoleipää.[1481] Huomattava on vielä, että K. Krohn'in Vuokkiniemestä saaman ilmoituksen mukaan Sampo-runoa on tapana laulaa kevät- ja syksykylvöjä tehdessä.[1482] Viimein tapaamme niiden toisintoin joukossa, jotka Lönnrot vanhaan Kalevalan painokseen on liittänyt, seuraavan hyvin merkillisen, jossa Sampo ja Pellervoinen nimenomaan tehdään yhdeksi:

    Ennen mantu maita puuttui,
    Ahti selviä vesiä,
    Kuin on Sampo siemeniä,
    Pellervo jyvän periä.[1483]

Luullakseni on tarun muodon vaihdos tapahtunut tällä tavoin: Sampsa Pellervoinen oli Agricolan vakuutuksen mukaan Karjalaisten jumalia; hän mahtoi siis olla vähemmin tuttu Länsi-Suomalaisille. Nämät taisivat vaan kuulla, että Sampsa makasi jyvälaivassa ja semmoisena tuotettiin viljaa kylvämään. Toiselta puolen oli heille lännestä tullut tuo taru ihmemyllystä, joka muun onnen muassa viljarikkauden antoi ja myös noudettiin meren takaa laivalla. Silloin sulivat heidän käsityksessään molemmat yhtäläisiltä näyttävät tarut yhteen; he nimittivät onnimyllyn Sammoksi, lisäten skandinavilaiseen taruun muutamia piirteitä Pellervoisen töistä. Samporunon länsisuomalaiseen alkuperään viittaavat useammat seikat. Vienan läänissä ei ole se voinut saada alkuansa, koska runo-alue siellä 16:n vuosisadan lopulla, jolloin runo jo Savossa oli tuttu, vielä oli erämaa. Savoa on myös vaikea ajatella sen syntymäsijaksi, koska Pellervoisen taru siellä oli hyvin tuttu ja skandinavilainen vaikutus vasta varsin myöhään mahdollinen. Länsi-Suomessa sitä vastoin tämä vaikutus oli varsin luonnollinen. Siellä olemmekin tavanneet osaksi yhtä vanhoja, jos kohta ei yhtä selviä jälkiä Samporunosta herttua Kaarlen runossa Turun ympäristöltä, eräässä sadussa Hämeestä sekä noissa monissa, osaksi hyvinkin vanhoissa paikannimissä sekä Varsinais-Suomessa että Satakunnassa.[1484] Samaan suuntaan viittaa myös tässä runossa välistä ilmautuva selvästi länsisuomalainen sana suvi.[1485] Täällä Länsi-Suomessa mahtoi siihen jo myös liittyä kolmas aine, nimittäin Odhrörir-tarusta lainatut muutamat piirteet.[1486] Ainakin on Pohjolan emännän perään-ajo kotkana jo nähtävästi ollut tuttu Vermlannin Savolaisille. Muut tähän kuuluvat seikat — Sammon kätkeminen vuoreen ja matona pujahtaminen lukon lomia myöten —, ilmautuvat tiettävästi vasta Vienan läänissä, sielläkin ainoasti harvoin.[1487]

Länsi-Suomesta on Sampo-runo luultavasti ensin Savoon tullut, sieltä Pohjanmaalle ja sitten laulajain kanssa Vienan lääniin. Toinen haara, hiukan muuttuneena, eteni Suomen Karjalaan ja Aunukseen. Viipurin puoliset pari katkelmaa ovat nähtävästi vasta nykyisinä aikoina tulleet jonkun muuttolaisen kautta Pohjanmaalta.

Itäisissä heimolaisissamme emme tapaa yhtään mitään, joka Sampo-retkeen vivahtaisi. Virossa ja Inkerissä nähtävät hämärät jäljet tuntuvat vaan olevan kaikua Suomen puolelta. Ainoasti lappalainen Päivän pojan retki saattaisi tulla tähän verratuksi.[1488] Mutta tässäkin on yhtäläisyys vaan yleinen: retki vaaralliselle pohjoiselle maalle, aarteen ryöstö ja turha perään-ajo. Yksityis-seikkoja ei ole monta yhteistä, ja jos onkin muutamia yhdennäköisiä, niin ne ovat vastaavinaan tiettävästi myöhäisiä muodostuksia taikka siihen Lönnrot'in kokoonpanon kautta tulleita kohtia.[1489] Näin tavoin seisoo Samporuno suomalais-ugrilaisessa laulupiirissä ihan yksinään ilman sukua, ilman heimoa, selvä todistus että sen synnyn johto vieraista lähikansoista on todenperäinen.

Tutkittava olisi nyt enään ainoastaan mistä syystä Pohjola tehtiin Sammon talletuspaikaksi ja Pohjolan emäntä sen haltijaksi. Luonnottomaltahan oikeastaan tuntuu, että kyntö ja kylvö taikka viljanrikkauden kanssa likimmässä yhteydessä oleva ihmemylly ajateltiin pakkasen ja kolkkouden ikikodin omaksi. Tämän näennäisen umpisolmun kehittää kuitenkin loitsujemme tutkimus aivan helposti. Niissä ilmautuu Pohjola, pimeä Pohjola tai Pohjan pitkä perä epäilemättömänä maantieteellisenä nimityksenä; sillä on näet enimmiten Lapin laakea l. laukea maa rinnakkaisvärssynä. Pohjoisten seutuin maine kylmänä, autiona maana, jonka asukkaat luultiin yli muiden taitaviksi noidiksi, teki kuitenkin että ne käsitettiin kaiken pahan luonnolliseksi tyys-sijaksi. Senvuoksi manattiin tavallisesti taudit, kivut, pedot y.m.s. sinne pois oikeitten ihmisten asunnoilta.[1490] Täten kehkeytyi Pohjolan merkitys vihollisena maana. Toiselta puolen ei voitu olla huomaamatta että samat Pohjan perät, monta vertaa paremmin kuin eteläisemmät, tiheämmin asutut, antoivat esi-isiemme kalleinta tavaraa: metsän nahkoja ja ylimalkaan metsän otuksia. Luultiinhan paitsi sitä Lappalaisilla olevan taidon tuuliaispäässä viedä eteläistenkin tienoitten metsän riista sinne omansa lisäksi. Siitä syystä metsämiehet luvuissansa rukoilivat metsän haltijoita, jos ei lähempänä ollut tarpeeksi saalista, juoksuttamaan lisää Pohjolasta, silkistä rakentaen sillan poikki Pohjolan joesta.[1491] Tämän käsityksen juurruttua alkoi pimeä Pohjola näissä ynnä sitten myös muissa loitsuissa saada viereensä kertovärssyn: tarkka Tapiola. Täten muodostui Pohjolan merkitys rikkauden pesänä.

Taudit, yhdeksän lajia luvultansa, olivat Muinais-Suomalaisten käsityksen mukaan syntyneet yhteisestä emosta, nimeltä Loveatar l. Louhiatar. Yllä-huomautettu seikka, kun taudit Pohjolaan manattiin, mahtoi olla syynä siihen, että tämän ilkimyksen arveltiin siellä asuvan. Senvuoksi ruvettiin yllämainitun nimen rinnalle välistä asettamaan kertovärssyä: Portto, Pohjolan emäntä.[1492] Toiselta puolen teki Pohjan perän käsitys Tapiolaksi, että myös Pohjolan emäntä monesti tuli metsän riistan haltijaksi. Hänelle siinä tilassa annetut lisämaineet usein vielä selvästi osoittavat kuinka muutos kävi; välistä ei ole tavallisten metsälukuin ja näiden toisintoin välillä muuta erotusta, paitsi että Pohjolan emäntä on Metsolan emännän sijaan tullut.[1493] Häntä kehoitetaan silloin, niinkuin tätä, avaamaan rahaista (s.o. turkillista) aittaansa tai arkkuansa. Jälkimmäisestä joskus lisätään:

Tästä oli vaan enää pieni askel siihen käsitykseen, että Pohjola oli rikas kaikesta maallisesta hyvyydestä ja Pohjolan emäntä tämän hyvyyden hallitsija.

Viimein vielä ansaitsevat huomiota nuot Sammon ryöstöretkellä laajalta ja vanhoista ajoista asti ilmautuvat värssyt:

    Portit Pohjolan näkyvi,
    Paistavi pahan saranat
    (tai: Paistavi pahat veräjät),
    Pahan ukset uljottavi.[1495]

Tästä ovat ne joskus eksyneet toisiinkin epillisiin runoihin: Päivölän virteen, Vipusen kanssa yhdistettyyn kanteleen syntyyn, kilpakosintaan, päivän päästöön.[1496] Parissa kanteleen synnyssä, Väinämöisen laulun vaikutuksen kuvauksessa tavataan samankaltaiset, vaikka hiukan muuttuneet värssyt:

Saadaksemme tämän paikan merkityksen selville, tulee meidän taas turvata loitsuihin. Niissäkin välistä ilmautuu Pohjan portti. Sen edessä esim. joskus karhu t. susi syntyy,[1498] sieltä tuodaan hyytä,[1499] riisi käsketään sen sisään.[1500] Veren juoksulle saadaan salpa Pohjolan portin penkereltä.[1501]

Kysymys on nyt: kumpaisissa Pohjolan portti on alkuperäisempi, Sampo-runoissa vai loitsuissa. Jälkimmäisten puolesta näkyy se seikka puhuvan, että niissä nähdään yksinkertaisempiakin muotoja; edellisiin päin taas kallistuu vaa'an lautanen sen kautta, kun niissä tämä seikka on niin yleinen, loitsuissa verrattavasti harvinainen, monellaisissa luvuissa hajallaan, mihinkään erinäiseen vakinaisesti kiintymätön. Täytyy siis vielä hakea toisia todisteita lisäksi.

Runoissa, jotka jotakin retkeä kuvaavat, tapaamme useinkin yllämainittuihin vivahtavia, mutta kuitenkin erilaisia värssyjä. Parissa lajissa Inkerin kosintorunoja näemme hyvin usein värssyt:

    Jo alkoi linna näkyä,
    Kultakatto kuumottaa,
    Vaskikatto vaalottaa.[1503]

Samoin Inkerin päivän päästöissä välistä kuuluu perille päästessä: Hiiden huonehet näkyvi.[1504] Eräässä Suomen Karjalan runossa viimein, jossa kuvattu laivaretki luultavasti on vaikuttanut Samporetken muodostumiseen, näemme säkeet:

    Jo alkoi Pohjola näkyä,
    Kylä kurja kuumottaa,
    Paistoa pahat veräjät.[1505]

Näistä siis tahtoisi päättää, että tosin joku määräpaikan kuvaus on runoissamme vanhastaan tavallinen, silloin kun ollaan perille pääsemässä, mutta että Pohjolan portin mainitseminen siinä on myöhempi, kuitenkin jo 16:lla vuosisadalla tavaksi tullut lisäys, otettu loitsuista. Näissä viimeinkin sen synty on jokseenkin helposti selitetty: Pohjolan portti on silminnähtävästi pohjoisen taivaan loistavimman luonnon-ilmiön, revon l. Ruijan tulen kuva.

Epoksemme painetussa muodossa Pohjolan emäntä Sampo-taistelun jälkeen koettaa kaikellaisilla keinoilla häiritä Kalevalaisten alkavaa uutta onnea. Niinkuin olemme nähneet, oli kuitenkin enin osa hänen uhkauksistaan, jotka nuot turmelus-yritykset Sampo-retkeen liittävät, Lönnrot'in omaa lisäystä. Karhun pyynti ja peijaiset eivät täten todella ole missään yhteydessä epillisten runojemme kanssa, eikä sanota karhun tappajaa koskaan Väinämöiseksi. Aivan erillään on myös tautien synty ja parannus Sampo-jaksosta, vaikka jälkimmäinen kuitenkin joskus harvoin siihen sovitettuin nimien kanssa on epillisen piirin yhteyteen saatettu. Latvajärven Arhippa näet lauloi siitä, kuinka Väinämöinen keitti voiteita ja niillä paransi tavattomiin, nimenkin tietämättömiin tauteihin vaipuneita Väinölän poikia, Vuojolan lapsia.[1506] Paitsi sitä ilmautuu Pohjolan poikien poteminen, Luotolan lasten lahoominen parissa Vienan puolen ja yhdessä Suomen Karjalan loitsussa.[1507] Suomessa, tuo yksi poikkeus poisluettuna, lauletaan noista nimettömistä taudeista aina ilman mitään tarullisia nimiä mainitsematta, josta, niinkuin myös niiden vaihtelevaisuudesta Venäjän puolella, varmaan voi päättää, että ne ovat myöhempiä lisäyksiä.

Vähän toisin on taivaan valojen vangitsemisen ja päästön laita. Ne tavataan todella yhdessä kanteleen synnyn lopussa, ja ovat siis sen kautta edes välillisesti liitetyt Sampo-jaksoon. Väinämöisen soittaessa aurinko ja kuu laskeutuvat alas kuultelemaan, saadaan kiinni ja suljetaan yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taa. Joukahainen ja Ilmarinen turhaan yrittävät murtaa lukot auki; vasta Väinämöiseltä se onnistuu: pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan. Mutta tätä toisintoa löytyykin vaan yksi ainoa kappale, joka on saatu epäiltävästä runopaikasta[1508] ja itsekin sisältää turmeluksen merkkejä. Päivä näet tässä laskeutuu puuhun kuultelemaan, samoin kuin kaikissa muissa kanteleen synnyn kappaleissa metsän emäntä t. isäntä. Nähtävästi se on aivan uusi muodostus, syntynyt Vienan Samporunosta kuullun hämärän kaiun vaikutuksesta.[1509] Meidän tulee siis nyt ottaa päivän päästökin tutkittavaksi aivan erinäisenä, itsenäisenä taruna.

Painetun Kalevalan 49:s runo, joka melkein koko sen tapauksen laulaa,[1510] on täydennetty Lönnrot'in lisäyksillä.[1511] Näiden poiskarsimisen jälkeen jäljelle jäävä osa on se runo, jonka jo tiedämme lauletuksi Pohjanmaalla, Savossa sekä Suomen Pohjois-Karjalassa.[1512] Mutta ensikatsahduskin näyttää, että tämä semmoisenaan myös on myöhempi muodostus. Väinämöinen vasta taivaan valojen irtipääsön jälkeen lähtee sotaan Pohjolaisia vastaan, lisäksi vielä ilmoittaen syyksi:

Siinä on selvä todistus, että jälkimmäinen osa, Pohjolan retki, ei voi olla alun, päivän päästön, kanssa yhteenkuuluva. Pohjolassa ei sitten olekaan mitään puhetta auringosta eikä kuusta, tapellaan vaan ilman ilmoitettua syytä. Tapa, jolla taistelu kuvataan, osoittaa myöskin silminnähtävästi, että runon loppupuolisko on Päivölän virrestä (Lemminkäisen toisesta Pohjolassa-käynnistä) tänne eksynyt. Runon varsinainen, alkuperäinen sisällys supistuu täten siihen, että päivä joutuu kallioon, kuu katoo kiveen; Väinämöinen, yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan ja siellä takoessaan saa kuulla,[1513] että taivaan valot jälleen ovat päässeet irti takoessa "Väinämöisen" s.o. arvattavasti takomisen kautta. Sama taru ilmautuu myös vaillinaisempana sangen monissa katkelmissa, jotka ovat pistetyt erilaisten loitsuin sekaan. Kaikenmoisessa hädässä rukoillaan Jumalaa, Luojaa, Jesusta (joskus Maariaa) päästämään pahasta, "niinkuin kuun kehästä päästit, päivän kalliosta" (t. joskus vaskivantehista).[1514] Välistä on luonnon perustus vielä selvempi, kun kuu päästetään kehästä, päivä pilvestä.[1515]

Tässä mainitut päästäjät tietysti eivät voi olla yksikään alkuperäiset, kristityt hyvinkin luonnollisesta syystä, Väinämöinen sen vuoksi, kun takominen ei alkuansa ole hänen toimiaan. Parissa runokappaleessa tapaammekin toisia asianmukaisempia henkilöitä. Ganander'in mythologiaan on otettu runonkatkelma, jossa:

    Kuumet ennen kuun kehitti,
    Kavet kuun kehästä päästi,
    Riihen rautaisen sisästä,
    — — —
    Pääsi ennen Päivän poika
    Päivättären päästäessä,
    Jesus kuun kehästä päästi,
    Päivän päärlystä[1516] ylönsi.[1517]

Vielä vanhemmassa katkelmassa, joka Vermlannin rajalla asuvilta Norjan Savolaisilta on saatu,[1518] päästäjä sanotaan Turilaaksi, johonka nähden on muistettava, että eräässä Ganander'in painattamassa runossa Kave ukolla, Pohjan herralla, Väinämöisen isällä, on lisämaine iki Turilas. — Toinen runo Norjasta käyttää nimen Kapo.[1519] Agricolan, vielä hiukkasen vanhemmassa muistoonpanossa mainitaan Kapeet kuun syöjinä vihollisina, mutta siinä on nähtävästi erehdys tapahtunut.

Inkerin toisinto on, niinkuin tiedämme,[1520] pikkuseikoissaan hyvin erilainen pohjoisesta. Ylitsepääsemättömäin paaden, kuusen ja meren luominen pakomatkalla kaikellaisten kalujen viskaamisella taaksensa, löytyy kuitenkin ainoasti parissa kappaleessa: Se onkin nähtävästi satujen vaikutuksesta syntynyt vaihdos yleisestä laulutavasta, jonka mukaan ne esteet päinvastoin tulevat taivaan valoja päästämään lähteneelle tiellä vastaan ja hän ne poistaa oluen sekä viinan pirskoittamisella (joskus lisäksi tulen iskemisellä).[1521] Päästäjänä on täälläkin tavallisimmin Jumalan ainoa poika (joskus lisäksi Jesuksen käpeä-käsky); parissa, missä "minä" on päähenkilönä, tulee Maaria, vakainen vaimo avuksi. Vanhempaa kantaa nähtävästi edustavat harvinaisemmat Turo tuima poika ja sepän tytär.[1522]

Mihin loppupäätökseen nyt nämät seikat meidät saattavat? Epäilemättä siihen, että puheen-alaisen runon perusteena on jumalataruksi kuvaunut luonnon ilmiö, auringon (sekä kuun) peittyminen pilveen sekä siitä jälleen selviäminen. Tämän luonnonperusteen näimme vielä aivan puhtaanakin muutamassa pohjoisen toisinnon kappaleessa; toisissa jo oli pilvi muuttunut kiveksi, kallioksi tahi muuksi. Eteläisessäkin esteeksi ilmautuvat ääretön puu l. hako ja kivi kuuluvat nähtävästi samaan mielikuvituksen piiriin; edellinen nimittäin likeisesti muistuttaa taivaan valoineen pimentävästä isosta tammesta.[1523] Oluen ja meden pirskoitus on mukava selittää pilveä poiskuluttavaksi sateeksi, ja tulen iskeminen käsitetään ilman selittämättäkin pilveä halkaisevaksi pitkäsen leimaukseksi. Takominen pohjoisessa toisinnossa sekä sepän tytär eteläisessä tahtoisi viekoittaa siihen oletukseen, että ukkosen jyrinäkin katsottiin taivaan selvittämisessä tarpeelliseksi. Sen ilmautuminen niin erilaisissa paikoissa, vaikka tosin harvoin, näyttäisi todistavan käsityksen vanhuutta. Myöhäisin tietysti on se muodostus, missä pilvi käsitetään aitaksi tai rautariiheksi, ja aurinko siis ikäänkuin joksikin kalliiksi tavaraksi.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, onko tämä taru alkuperäisesti suomalainen vai naapureilta lainattu. Läpinäkyväisyys, jossa se runoissamme vielä joskus ilmautuu, puhuisi edellisen oletuksen puolesta, mutta toiselta puolen on se seikka pahasti epäillyttävä, ettei päivän päästö ole tavattu yhdeltäkään itäiseltä sukulaiseltamme, jopa, mikä on vielä merkillisempi, ei ole tiettävästi Virolaisillekaan tuttu.

Muutamat seikat sen lisäksi silminnähtävästi osoittavat indo-eurooppalaista vaikutusta. Yllämainitut värssyt auringon ja kuun päästämisestä tavataan useammin kuin muissa loitsuissa synnytysluvussa; lapselle rukoillaan päästöä samoin kuin taivaan valotkin ovat tulleet vapautetuiksi. Tämä on aivan yhdenmukaista yleisen indo-eurooppalaisen käsityksen kanssa, joka panee tulen synnyn ja päivän selvittämisen ukkos-pilvestä lähimpään yhteyteen ihmisen synnyn kanssa.[1524] Yhtä yleinen on Indo-eurooppalaisissa päivän selvittämisen liittäminen yhteen oluen t. meden synnyn s.o. sateen kanssa. Nämät juomat olemme Inkerissäkin tavanneet puheen-alaisesta runosta, vaikka tosin päästämisen välikappaleina; vaan tämä muodon väärentyminen juuri onkin lainan todistus. Vienan läänissä tavataan myös joskus harvaan viittaus samaan asiaan oluen synnyssä. Kun ei näet olut ota oikein hapatakseen, arvellaan syyn tuohon olevan siinä, että on joku "kumma kuun edessä, terhen päivän tiessä".[1525] Viimeinkin on lukuun otettava, että indo-eurooppalaisetkin yleisesti kuvasivat pilven vuoreksi. Luultavasti on siis koko tämä taru lainattu, taikka, jos olisikin kenties meidän kansassamme syntynyt itseperäisesti täällä Itämeren rannalla, niin se on silminnähtävästi tapahtunut voimallisen indo-eurooppalaisen vaikutuksen alla.

Muutamat lisäseikat viittaavat meille mistä erityisistä kansoista tämä vaikutus on voinut tulla. Yksi semmoinen on Kave l. Kapo päästäjän nimenä. Se sama, niinkuin tiedämme, ilmautuu myös Volgan Suomalaisissa, Persiassa ja viimeinkin Indiassa, missä hän on pitkäsen poika ja siis nähtävästi jossain yhteydessä tämän tarun kanssa.[1526] Vaikea on siis uskoa, että tämä yhtäläisyys, josta pitkin tietä on jäänyt jälkiä, vaan olisi satunnainen. Mutta epäiltävä on sitä vastaan, tuliko sieltä muuta kuin kenties kaukainen kaiku itse tarusta, koska se muuten pitäisi olla tunnettu myös Volgan rannoilla. Vai olisiko Mordvalaisten taru haltijain synnystä ainoa jäänyt jälki siitä?

Luultavammalta näyttää laina Germaaneilta, joilla myös tavataan nuot ylläluetellut yhteiset piirteet, Erittäin Skandinaviaan kenties viittaavat nimet Turilas ja Turo, jotka tosin ovat ylen harvinaiset, mutta saadut kovin kaukana toisistaan olevista paikoista, että ne tahtoisi luulla satunnaisiksi. Ne näkyvät näet tarkoittavan Thor'ia, päivän valoin vapauttajaa skandinavilaisessa tarussa.[1527]

Noihin muutamiin myöhempiin muodostuksiin Inkerissä, joissa aurinko ja kuu tallennetaan aitassa, on nähtävästi toinenkin laina sekautunut. Välistä näet ei ne ole Hiisien eikä niistä vääntyneitten Viron ja Saksan noitien vaan kahden, kolmen neidon hallussa, jotka niitä pesevät ja huuhtovat. Siinä näemme aivan selvästi slavilais-liettualaisen tarun auringon kylvettämisestä yön ajalla.[1528]

Tulisi nyt viimein tutkittavaksi, eikö päivän päästö, vaikkei se oikeastaan Sampo-jakson yhteyteen kuulu, ole viimeinmainitun tarun ensimmäisenä, alkuperäisenä luonnoksena. Edellisessä pykälässä esitettiin jo Schiefner'in ja Donner'in arvelu, että Sampo on aurinko. Jos katsomme Sammon nykyisessä muodossa yhteensulaneitten aineksien sisimpää merkitystä, niin ei olekaan epäilemistä, että mainitut tutkijat ovat oikeassa. Grotte-mylly on silminnähtävästi kehitys tuosta indo-eurooppalaisessa tarustossa yleisestä tulen kirnuamisesta.[1529] Myöskin Sämpsä Pellervoisen alkukuva Zemberys (Slavilaisten Zjemik) tuskin voinee olla muuta kuin personoittu kevät-aurinko, joka kynnön ja kylvön toimeen panee. Mutta toinen asia on kysymys, oliko Suomalaisillakin ollut sama perusteena oleva käsitys ja kehittyikö se meilläkin sitten myllyksi ja personalliseksi haltijaksi. Erittäinkin tämmöinen luonnon-ilmiön yksinkertaisen kuvan kehittyminen monimutkaiseksi taruksi, juuri samalla tavalla niin erisukuisissa kansoissa, tuntuu jo sielutieteen kannalta katsoen kovin luonnottomalta. Paitsi sitä, ainakin mitä myllykäsitteesen tulee, on se myös kielitieteen ja sivistyshistorian puolelta katsoen mahdoton. Mylly- l. käsikivikuva voi erittäin Germaneissa kehittyä alkuperäisemmästä kirnusta, sen kautta kun he nimittivät molempia, alkumuodossaan rakennukseltansakin jokseenkin yhtäläisiä kaluja, melkein samalla nimellä. Gotilaisilla edellinen oli quairnus (ruots. qvarn), Muinais-Skandinaveilla jälkimmäinen kirna. Kivenpuun, jolla käsikiveä pyöritettiin, sanoivat Skandinavit möndull'iksi (männäksi). Meidän käsikivi on tietysti kielellisesti kokonaan tämän kehityksen ulkopuolella. Vanhempi taru tulen kirnuamisesta tosin tavataan välistä meidänkin loitsuissamme. Panu, poika auringoisen, tai Väinämöinenkin, nähdään siinä toimessa.[1530] Mutta tämä yksinkertaisempikaan muoto ei voi olla alkuperäisesti suomalainen; sillä voin teko kirnun ja männän avulla on, niinkuin nämät sanat todistavat, vasta opittu naapureilta.[1531] Kuuluvatpa Aunuksessa vieläkin laittavan voita alkuperäisemmällä tavalla, maitoa lusikoin läikyttämällä.

Donner sen lisäksi tahtoi näyttää toteen, että Sampo-runo on päivän päästöstä kehjinnyt uudempi muodostus, ja perusti mielipiteensä useampiin yhtäläisyyksiin molempien runojen yksityis-seikoissa. Mutta hänen mainitsemansa yhtäläisyydet tavataan ainoasti painetussa Kalevalassa taikka selviävät satunnaisiksi muodoiksi. Sampo ainoasti yhdessä ainoassa toisinnossa suljetaan kivimäkeen, vaskivuoreen;[1532] taivaan valot tosin myös kiveen, vaan ainoasti vaskivanteisin. Pohjolan emäntä todellisissa kansan runoissa tosin ottaa Sammon haltuunsa; mutta ei hän koskaan ilmau taivaan valoin kätkijänä. Sampoa ryöstämään lähtevät usein kaikki kolme Kalevalan veljestä yhdessä tuumin; päivän päästössä toimii yksistään Väinämöinen, eikä hänkään, niinkuin näimme, oikeastaan kuulu siihen.

Enemmän huomiota ansaitsee ainoasti se Donner'in esiintuoma seikka,[1533] että Sampo ja aurinko (eli oikeammin taivas)[1534] molemmat sanotaan kirjokanneksi. Meidän tulee siis tarkemmin tutkia missä yhteydessä tätä sanaa käytetään runoissamme. Useimmissa paikoissa se llmautuu todella kertovärssyssä taivaan rinnakkaisnimenä:

Mutta sen ohessa se myös tavataan sangen usein vakan, arkun, lippaan, jopa aitankin mainesanana. Kipusanoissa Kipuneito kipuja kootessaan joskus istuu:

Useammin kuitenkin se sana, niinkuin jo Sammon tutkimuksesta tiedämme, viljellään Metsolan l. Pohjolan emännän rahaisesta arkusta tai aitasta, jossa kallis metsän vilja on tallella. Tästä se mukavasti saattoi tulla Sampo-runoon, johon tietysti Pohjolan emännän ilmautuminen metsäluvuissa antoi luonnollisen aiheen. Mutta myös edellinen merkitys on helposti voinut siihen vaikuttaa, koska Sammon takoja Ilmarinen ennen oli myös ilman kannen eli taivaan kalkuttanut. Tämän takomisen kautta se näkyykin vasta löytäneen tien Sampo-runoon, sillä Suomen puolella, missä ei takomista vielä ole, ei myös koskaan sanota Sampoa kirjokanneksi. Tämä sen ilmautuminen ainoasti myöhemmässä kehitysmuodossa onkin samassa hyvä todistus, että sen liittäminen Sammon mainesanaksi, vaikka se itse voikin myös taivasta merkitä, ei millään muotoa saata määrätä itse Sammon merkitystä ja syntyä.[1537]

Donner'in mainitsemain yhtäläisyyksien lisäksi voisi vielä tuoda esiin pari muuta, mutta nekin raukeavat likemmin katsellessa. Semmoinen on kiven ynnä muun viskaaminen perään-ajavalle esteeksi parissa Inkerin toisinnossa, jotka me havaitsimme myöhemmiksi väännöksiksi. Niin myös joskus Inkerissä suljetaan päivän valot aittaan yhdeksän lukon taakse; vaan tämäkin seikka on hyvin harvinainen ja Sampo-runoon se ilmautuu vasta Vienan puolella.

Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen, kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään tekemistä.

Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540] Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan, mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista: edellisessä näet Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan niellyksi; kaikissa läntisissä sitä vastaan hän ainoasti kaataa puut pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla (taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543] Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat. Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit miesten, naisten, jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: Ankervo (l. Ankervoinen), Antervo (l. Antermo l. Kantervo), Antero (l. Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544] vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik. Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen, Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546] Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa, mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]

Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla Ontrei) on samassa vahva lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.

Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi, yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa haihtuvat täten arvottomiksi.

Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa, missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen runossa:

    Onko vanhoa väkeä,
    Jok' on viikon maassa maannut,
    Kauan liejussa levännyt?[1554]

Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon hakeminen yksityisten vanhempain haudasta on sen lopulliseen muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä Kalevinpoika menee ukko Kalevin künka peal (kummun päälle).

Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi? Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen ihosta, kadonnehen kainalosta, kuolleen kohdusta".[1555]

Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen puheille, koska

    Sill' on suussa suuri tieto,
    Mahti ponneton povessa,
    Vatsassa varat väkevät.[1556]

Sitten vielä tavallisesti jatketaan niin tavoin, että Väinämöiselle, kun hän on ahdistanut Vipusta rautakangella, vatsan sisään menemättä,

    Puuttui suuhun suuri tieto,
    Mahti ponneton povehen,
    Vatsahan varat väkevät.

    Saipa suuhun suuren tiedon,
    Mahtin ponneton (!) povehen,
    Vatsahan varat väkevät.

Mahdollisesti on sana sai, joka Karjalassa myös joutumista, tulemista merkitsee, synnyttänyt sen käsityksen, että Väinämöinen suuritiedon loitsijan suuhun ja vatsaan upposi.

Mistä sitten tuo takominen Vipusen vatsassa on saanut alkunsa? Ettei se, niinkuin Aspelin on selittänyt, ole siinä yhteydessä ukkosen jyriseminen pilven povessa, voimme varmaan päättää sen ilmautumisesta Vipusen runoon vasta Vienan puolella. Eipä se ole sielläkään kovin yleinen. Varmaan se ilmautuu ainoasti kymmenkunnassa kappaleessa; useissa muissa sitä vastaan se tapahtuu ulkopuolella, ennen vatsaan nielemistä, niin tavoin että sillä valmistetaan Vipusen suuhun pistettävä kanki. Mutta Vipusen runo ei ole paitsi sitä ainoa, jossa tuo yliluonnollinen takominen (paidan asettaminen pajaksi y.m. ja kolkuttaminen pajassa ovettomassa) on tavattava. Vienan läänissä alkaa Samporuno joskus sillä lailla, jolloin Väinämöinen takoo rautaisen hevosen, lähteäksensä ratsastamaan.[1557] Eräässä Suomen Karjalan runossa[1558] Ilmarinen samalla tavoin takoo rautaisen veneen, jolla purjehtii Pohjolaan. Vielä laajemmalta tavataan se Venäjän puolella[1559] kanteleen synnyssä, niin että Väinämöinen sillä tavoin sepittää haravan, jolla kalan ruotoja kanteleen aineksiksi ko'otaan, taikkapa rakentaa itse soittonsa. Niin-ikään nähdään se kultaneidon runossa sekä Vienassa että myös Inkerin alueessa.[1560] Näissä kaikissa on taottujen esineiden tavallisuus ristiriidassa takomisen ihmeellisyyden kanssa ja antaa syytä siihen arveluun, ettei se alkuaan mahtane yhteen kuulua. Vipusen runossa yksin voisi niin outoihin sepinkaluihin turvaaminen tuntua oikeutetulta, jos emme tietäisi koko vatsassa-oloa myöhäiseksi lisäykseksi; täytyy siis hakea eikö ihmeellinen takominen ilmau jossain vielä mainitsemattomassa yhteydessä, joka olisi luonnollinen ja samassa tiettävästi vanha.

Useissa ylläluetelluissa kuvauksissa tavattavat sanat: yöllä syntyi Väinämöinen tai Ilmarinen, päivällä meni pajahan, saattavat ajatuksemme ehdottomasti siihen, että tässä mahtaa olla oikeastaan puhe jostain työstä maailman alussa. Semmoinen tarjoutuukin meille raudan synnyssä, jossa[1561] Ilmarinen (t. välistä Väinämöinen), yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan, asettaa paitansa palkeeksi y.m. ja lietsoo pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa, siksi kun rauta vellinä venyvi. Me olemme jo ennen nähneet, että taru Ilmarisen l. Ilman ukon takomisesta on ukkosen jyrinästä saanut alkunsa. Musta, pimeä ukkosen pilvi on sitten aivan luonnollisesti verrattu ovettomaksi, ikkunattomaksi pajaksi, ja yhtä luonnollista on myös, että Ilmarisella maailman alku-aikoina, jolloin rauta vasta luotiin, ei vielä ollut tavallisia sepinkaluja. Tässä on siis edessämme todellinen luonnontaru, jonka vanhuutta ei myös sovi epäillä, koska se on yleinen Suomen puolella.

Huomattava seikka, joka selittää tuon ihmeellisen taonnan siirtymisen uusiin muodostuksiin, on se, että raudan synty, erittäinkin se osa, joka kuvaa Ilmarisen osaa työssä, on hyvin harvinainen Venäjän Karjalassa. Haavojen parantamiseksi siellä sen sijaan käytetään runoa Väinämöisen polvenhaavasta ja siihen liittyneestä verenseisatuksesta, joka Borenius'en mukaan on "käytännöllisen hyötynsä tähden" niiden seutuin tavallisimpia epillisiä runoja. Samoin on Inkerinkin alueessa raudan synty laihtunut paljaaksi, kaikkia tarullisia aineita vailla olevaksi manaukseksi; erittäin ei siinä tavata Ilmarin takomista. Sielläkin on nähtävästi syntyluvun unohtuminen tai tuntemattomuus tehnyt sen, että tuota yhtä osaa siitä, vielä muistossa pysynyttä tai muualta opittua, on ruvettu käyttämään uusissa yhteyksissä. Samallainen ilmiö on huomattava useitten muittenkin runoin kehityksessä.

Viimeksi olisi nyt vielä tutkittava, kuka ja mitä Vipunen oikeastaan oli? Donner on tahtonut selittää hänet entiseksi metsästyksen haltijaksi,[1562] Aspelin ukkosen ja auringon jumalaksi.[1563] Edellinen perustautuu nähtävästi niihin säkeisin, joissa sanotaan Vipusen kuolleen "vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä."[1564] Ne ovat saadut muutamista suomenpuolisista runokappaleista ja voivat siis olla vanhat. Virolaisissakin oli, Fählmann'in todistuksen mukaan, Viboane tuttu mainiona ampujana.[1565] Mutta yllämainitut säkeet ovat kovin harvinaiset, voidakseen, kaiken muun tuen puutteessa, olla minäkään varmana todisteena; yhtä mahdollista on, että ainoasti Vipusen nimi, niinkuin kansantaruissa usein tapahtuu, on antanut niille synnyn. Ja koko Viboane, josta ei yksikään Viron runo tiedä mitään, tuntuu kovin epäiltävältä. Kun ei hänen nimensä vaan olisi jonakuna hämäränä kaikuna eksynyt sinne Suomesta.

Aspelin myös perustaa arvelunsa edellisen puolen samoihin runosäkeisin; joutsestaan, taivaan kaarestahan Ukko lennättää nuolensa. Jälkimmäisen puolen tueksi hän tuopi esiin, että Lemminkäinen, auringon jumala, muutamissa toisinnoissa sanotaan Vipusen pojaksi. Vielä lisäksi hän huomauttaa, että loitsuissa tuli joskus sanotaan auringon pojaksi; että säettä: tuskissa tulen punaisen joskus seuraa kertovärssy: angervoisen ailuhissa; ja että Väinämöinen sekä Ilmarinen yleiseen iskevät tulta kolmella kokon sulalla, viidellä vipusimella.

Ensiksimainitut värssyt: Virsikäs Vipusen poika, Luottehikas Lemminkäinen löytyvät kymmenkunnassa runokappaleessa, joiden alkuperäinen kotipesä näkyy olleen Ilamantsi. Siellä kuuluisa Simana Sissonen Mekrijärvellä oikeastaan lauloi: Poika virsikäs Vipunen, tehden siis Vipusen ja Lemminkäisen yhdeksi personaksi. Hän jatkoi sitten sillä tavoin, että Vipunen "tuo viruvi virsissähän, luottehissansa lojuvi", jolloin Väinämöinen tulee häneltä sanoja noutamaan.[1566] Mutta haudasta herätetty Vipunen vastaa: "ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa!" — juuri samoilla sanoilla kuin samalla seudulla joskus Lemminkäinen äidillensä, joka hänet on Tuonelan joesta haravoinut.[1567] Selvästi näkyy siis, että tässä vaan on tapahtunut sekoitus, varsin luonnollinen siitä syystä, että molemmat ovat kuolleet ja jälleen herätetään elämään. Mitään alkuperäistä ja oleellisempaa yhteyttä ei tämä kohta voi todistaa.

Yhtä vähän myös pitävät paikkansa muutkaan pienemmät todisteet. Jos tuli sanotaankin angervoiseksi, samoin kuin joskus Vipunen, me jo tiedämme, että jälkimmäinen nimi on myöhempi väännös. Vipusin puolestaan ei merkitse muuta kuin lennintä, siipeä, ja on tähän pantu alkusoinnun vuoksi, viisi-sanan tähden. Tulen synty ei ole millään tavoin ainoa runo, jossa sitä käytetään. Varpusen vivuttimilla l. vivutsimilla Lappalainen usein sulittaa nuolensa, kun aikoo Väinämöistä ampua. Samoin usein ison tammen runossa rujo, rampa ja perisokea, jotka pistoksia lennättävät. Vipusimella ei ole näin muodoin yhtään mitään tekemistä Vipusen nimen kanssa. Paljoa todenmukaisemmalta näyttävän tuen Aspelin'in arvelulle voisi saada muutamista K. Krohn'in Kajaanin kulmalta tuomista tulen synnyistä. Niissä näet kaikki Sotkamosta saadut alkavat sanoilla: "Vipunen Vapusen poika, Tuli kulta auringoinen, Auringoisen pojan poika", ja yksi laulajoista vielä lisäsi sen suorasanaisen selityksen, että "valkea sanotaan Vipusen pojaksi, siitä syystä kun lietsomapaikoissa tarvitaan valkea-vipua." Mutta, paha kyllä, nämät toisinnot ovat aivan yksinänsä; nuot sanat eivät löydy yhdessä ainoassakaan niistä lukemattomista tulen synnyistä, jotka on saatu muista Suomen seuduista sekä Venäjän Karjalasta, eipä edes niissä ennen kerätyissä, jotka ovat samasta Sotkamon pitäjästä kotoisin. Ne ovat siis epäilemättömästi ja auttamattomasti ihan uusi keksintö. Vipusen nimi on vaan tullut lisään höystöksi, samoin kuin loitsuihin muutenkin usein lisätään kertomarunoista otettuja nimiä paremman voiman vuoksi. Niinhän löylykin joskus sanotaan "vanhan Väinämöisen hieksi", kivi "nuoren Joukamoisen maksaksi" ynnä muuta.

Auringon ja tulen kanssa ei siis ole Vipusella myös mitään tekemistä. Loppututkimuksemme päätös on täten kokonaan kieltäväinen. Ainoa tulos on se, että me Vipusen alkuperäisestä olosta ja merkityksestä emme tätä nykyä tiedä mitään. Hän on nähtävästi jostain vanhasta, unohtuneesta tarusta ylijäänyt ja uuteen yhteyteen eksynyt pirstale.

Myös polvenhaava-runo on paljoa useammin kanteleen synnyn kuin Samporetken yhteydessä. Välistä on silloin vielä, samoin kuin painetussa Kalevalassa, taivaan kaarella istuvan neidon kosiminen sen alkuun liitetty.[1568] Enimmiten kuitenkin ilmautuu polven haavoittuminen ja parantaminen erikseen niin hyvin Suomen kuin Venäjän puolella;[1569] yllämainitusta kosimisesta sitä vastaan tavataan Venäjän Karjalassa ainoasti yksi ja toinen säe toisten runoin sekaan eksyneenä, ja myös polvenhaavan yhdistys kanteleen synnyn kanssa on melkein yksistään rajamme sisäpuolelta saatu, idempänä ylen harva, ainoasti viime vuosikymmenellä tavattu.[1570] Tämä jälkimmäinen muodostus on joskus kosimiseen yhdistetty, joskus ei. Kaikesta tästä näkyy, että molemmat lisäykset vasta ovat myöhempiä. Eipä voi itse polvenhaavankaan runo olla aivan vanha, koska se Inkerissä ja Virossa on tuntematon. Muutama katkelma Satakunnasta[1571] viitannee, että sen synty on etsittävä Länsi-Suomesta.

Mitä sitten viimein Väinämöisen polven haavoittuminen ja siitä lähtevä hirveä verentulva merkitsee? Olen ennen tuonut esiin venäläisiä lauluja, joissa tapettuin sankarien ja kaunottarien veristä syntyy jokia.[1572] Väinämöisen nimi, jonka luulisi olevan yhteydessä Väinäjoen kanssa, siihen myöskin ikäänkuin antaa vahvistusta. Mutta koko tarun tuntemattomuus eteläisessä runo-alueessa ja Väinämöisen nimenkin vääntynyt muoto Virossa ei tahdo sopia yhteen tämän oletuksen kanssa. Myös tämän tarun luonnonpohja; jos polvenhaavan runo siis on alkuperäisesti suomalainen, tuntuu tätä nykyä selviämättömän hämärältä. — Täytyy, kun täytyykin, jättää sen arvoituksen arvaaminen vastaisille tutkijoille.

Salmin kihlakunnassa tavataan kanteleen synty välistä yhteydessä niin sanotun Iron runon kanssa. Siinä näet Iro neito, pidettyänsä pitkän pyhyyden, syöpi marjan ja synnyttää sen vaikutuksesta kolme poikaa: Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukamoisen. Nämät kohta rakentavat laivan, lähtevät merelle ja puuttuvat kiinni haukeen, josta tehdyllä kanteleella sitten Väinämöinen soittaa.[1573] Tavallisemmin on kuitenkin mainituilla seuduilla sekä Aunuksessa Iron runon jatkona kilpakosinnan, Vipusessa käynnin ja Sammon ryöstön sekoitus. Aivan selvästi näkyy, että molemmat nämät yhteydet, jotka vaan tavataan niin pienellä alalla, niin epäiltävässä runopaikassa ja, ainakin jälkimmäinen, niin sekavassa tilassa, ovat satunnaiset.

Kumpaisessakin yhteinen Iron runo on toisinto lännempää saadusta, ylen harvinaisesta Väinämöisen syntymästä.[1574] Tätä tunnemme oikeastaan vaan kaksi kappaletta; lisäksi voi kuitenkin vielä lukea muutamiin taudin syntyihin eksyneet samallaiset alut: että sulhasille vastahakoinen neito viimein syökseytyy mereen ja siellä tulee raskaaksi tuulen, Turilaan t. veden ukon kautta.[1575]

Meille säilyneessä katkonaisessa, sekavassa muodossa on tämä taru vaikea tutkia. Ganander'in saamassa kappaleessa on nähtävästi Väinämöisen isä astunut poikansa sijaan, jommoinen vaihto kansan muistelmissa ei ole harvinainen. Tämän arvelun vahvistavat hänen nimensä. Iki-Turilas toisissa toisinnoissa on juuri se, jonka yhtymisen kautta Ilman immen kanssa Väinämöinen syntyy. "Kave ukko, Pohjan herra" puolestaan on nähtävästi alkuaan ollut "Kave eukko, Pohjan neito". Tässä ovat siis isän ja äidin nimitykset sulaneet yhdeksi. "Parkka-äijä" Blomqvist'in kappaleessa muistuttaa Pellervoisen runosta, jossa Sampsa "parkassa" l. laivassa makaa, ennen kuin Ahti hänet haettaa. Sekin viittaa, samoin kuin Turilas, veden haltijaan, joka siis lienee täydestä syystä pidettävä Väinämöisen isänä. Äiti mainitaan samassa kappaleessa Pohjan neidoksi, muutamassa taudin synnyssä sitä vastoin Ilman neidoksi, joka näkyykin olevan alkuperäisempi. Edellinen nimi on mahtanut tulla sen kautta, että Louhiatar, tautien emo, jonka kanssa Väinämöisen äiti niin usein sekoitetaan, monesti sanotaan Pohjolan emännäksi.

Tässä siis Väinämöinen, samoin kuin yhdessä kosintarunossa, ilmautuu läheisessä suhteessa Ilman neitoon.[1576] Jälkimmäinen runo on epäilemättä edellisen emä, koska se erimuodoissaan tavataan niin laajalta ympäri Suomen, vieläpä Virossakin asti. Nähtävästi kansa tahtoi mainiolle sankarilleen myös saada mainion synnyn, ja silloin maan kuulu, veden valio, taivaan kaarella loistava neito, jonka kanssa Väinämöinen jo ennen oli yhteyteen saatettu, oli lähinnä tarjona.

Salmin kihlakunnan toisintoon on vaikuttanut legenda neitsyt Maariasta, joka marjan syötyään synnyttää pojan. Siellä ilmautuu myös Väinämöiselle kaksi veljeä, samat, jotka läheisen Ilamantsin runoissa niin usein ovat ikilaulajamme retkikumppaleina sekä Sammon ryöstössä että kanteleen synnyssä. Arvattavasti onkin juuri tämä seikka pääasiallisesti sen kolminaisuuden aikaan saanut. Kuitenkin on myös toinen seikka voinut olla myötävaikuttamassa. Muistakaamme Skandinavein jumalaistarussa niin usein ilmautuva kolmiluku, erittäin Völundar-qvidan kolme veljestä; muistakaamme myös yhden Korpiselän[1577] runon kolme veljestä, joilla on melkein kullakin sama virka kuin Völundar'in tarinassa. Saman tapaisia myös tavataan joskus Inkerin ja Viron runoissa.[1578]

Edellisessä olemme nähneet kaikki yhteydet, joissa kanteleen synnyn voi tavata, myöhemmiksi kokoon-panoiksi. Nyt olisi siis vuorostaan tämä runo tutkittava eriksensä.

Painetussa Kalevalassa ilmautuu se kahdessa paikassa, ensin Sampo-retken välitapauksena, sitten uudestaan Sammon ryöstön onnistumisen jälkeen. Edellisellä sovituksella, niinkuin tiedämme, on perustuksensa muutamista Vienan läänin kylistä saaduissa kappaleissa; jälkimmäinen sitä vastaan on varmaan Lönnrot'in keksimä, hän kun tahtoi käyttää toisenkin tarjona olevan kauniin toisinnon. Edellinen edustaa Venäjän Karjalassa ynnä useimmissa Suomen runoalueen osissa yleisen laulutavan;[1579] jälkimmäinen on pää-asiallisesti Inkerin piirin sekä Viron runoin mukainen.[1580] Kuitenkin on Lönnrot tähän myös sekaan pannut osia yhdestä uudesta vesasta, joka oli versonut edellisestä toisinnosta.

Tässä muodostuksessa, joka on Vienan rajaryhmälle omituinen ja aina vaan Sampo-runon yhteydessä tavattava, Väinämöinen Pohjolasta tultuansa taikkapa itse Pohjolassa taottaa Ilmarisella haravan, kokoo merestä ruo'on ruutut, kaislan kaitut, saapi niiden muassa myös kappaleen kalan ruotoa ja laittaa siitä kanteleen.[1581] Tämän vaihdoksen synnyn selittää meille tuo muistutuksessa mainittu Akonlahden runo. Siinä näet Väinämöinen, Pohjolasta tultuansa, laulaa ihmeellisen kuusen ja astuu Ilmarisen pajaan kaikkein täydellisempäin runoin tavalla; mutta sitten ei hän käskekään veljeänsä Pohjolaan, vaan sen sijaan teettää hänellä haravan. Nähtävästi oli jo unohtunut Ilmarisen luona käymisen oikea tarkoitus, jota kuusen luominen vielä viittaa, ja uusi tehtävä pantiin sijaan, koska ei Väinämöisen sopinut kuitenkaan turhaan tulla kuuluisan sepän puheille. Haravan taottaminen meren läpivetämistä varten oli silloin hyvin käsillä olevainen täyte. Samassa Akonlahden kylässä, niinkuin parissa muussakin samaan ryhmään kuuluvassa, oli muutenkin tämä oikeastaan Lemminkäisen surmavirrestä otettu seikka tullut Sampo-jaksoon liitetyksi; Pohjolan akka näet muutamissa toisinnoissa korjaa meressä ajelevan Väinämöisen maalle haravalla, jonka Ilmarinen on takonut.[1582]

Paitsi tätä löytyy toinen pohjoisesta toisinnosta syntynyt haaramuodostus, sekin niin-ikään ilmautuva melkein yksistään Vienan läänissä ja ylen harvinainen. Se tavataan enimmiten Vipusen runon yhteydessä.[1583] Väinämöisen vene siinä ei tartu haukeen, vaan luotoon, josta löydetään sorsan luita, kalan ruotoja, ja niistä kannel pannaan kokoon. Useissa näistä runoista tavattavat värssyt:

selittävät tämän muodostuksen synnyn, nimittäin Sampo-retkellä taulaluotoon tarttuvan Pohjolan laivan ja haukeen puuttuvan Väinämöisen purren sekoituksen kautta. Sama sekoitus nähdään myös parissa seudun Sampo-runossa.[1584]

Itse pohjoinen emäruno ilmaantuu pää-asiallisesti senkaltaisena kuin se on painettu. Joskus vaan nähdään alussa venepuun hakeminen purren itkun sijasta; se muodostus on kuitenkin kovin harvinainen ja nähtävästi satunnainen.[1585] Sama on muutamien toistenkin seikkain laita, joista merkillisimmät ovat: puhe veneen kanssa veteen laskeumisesta ja vedessä kulkemisesta ilman avutta[1586] — kysymys onko vene yhtä kantava kuin kaunis[1587] — vesille lähtijän sanat[1588] — neitosten ihmettely Väinämöisen laulamisesta vesillä[1589] — kosken sanat[1590] — keskustelu hauin halkomisesta ja keittämisestä[1591] — kanteleen lähettäminen Pohjolaan soitettavaksi[1592] — kyynelten poimiminen[1593] sekä viimein laulun vaikutus vuoriin ja kiviin.[1594]

Painetussa Kalevalassa ovat kaikki kolme pääsankaria mukana kanteleen synty-retkellä. Lemminkäisen läsnä-olo perustuu kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, oikeastaan ainoasti yhteen Ganander'in säilyttämään katkelmaan.[1595] Tavallisemmin on kolmantena miehenä Joukamoinen; mutta sekin muodostus on varsin ahtaasen piiriin rajoitettu.[1596] Vähää yleisemmin on Väinämöisen apulaisena ainoasti Joukamoinen t. Joukahainen.[1597] Vaan kaikkein useimmissa kanteleen synnyn kappaleissa on Väinämöinen ainoana mainittuna sankarina.[1598] Tämä on siis epäilemättä vanhin muodostus, joten myös Ilmarisen asettaminen airoille ja toisten kumppanein turhat yritykset sekä hauin tavoittamisessa että kanteleen soitannossa nähdään myöhemmiksi lisäyksiksi. Edellisten syntyyn on mahtanut vaikuttaa Sampo-retken esimerkki, jolla kaikki samalla tavoin yrittävät iskeä Pohjan kotkaa.

Pohjoisen kanteleensynnyn yleiset piirteet ovat siis seuraavat: veneen valitus — erilaisen kansan asettaminen veneesen[1599] — ensin vanhain, sitten nuorten soutu — kulun vauhdin kuvaus — erilaisten vesien kulkeminen — haukeen tarttuminen — hau'in pyytäminen ja kanteleen kopan rakentaminen siitä — kanteleen muiden osien alku — muiden soiton-yritykset — Väinämöisen oma soittaminen ja luonnon ihastus — Väinämöisen itku.

Eteläisen toisinnon muoto on ennen kerrottu.[1600] Oinaan juttu siinä on silminnähtävästi myöhempi lisäys, sillä, vaikka sen sarvi viedään sepälle kanteleen aineeksi, ei se tulekaan yhtään käytetyksi. Sama alku lauletaan paitsi sitä yleisesti Virossa erirunona, melkein aina sillä jatkolla, että sarvesta taotetaan sepällä hevonen ja satula, joilla kosiin mennään.[1601] Lisäkkeen tulon sieltä viitanneekin se värssy inkeriläisessä, että oinas oli saatu työllä Vironmaalla.

Jos nyt molemmat toisinnot näin karsittuna ja puhdistettuna vertaamme toisiinsa, niin huomaamme pää-erotuksen olevan siinä, että pohjoisessa kantele tehdään hauin päästä, eteläisessä koivusta. Edellinen aines tietysti myös vaatii koko tuon etelässä tähän kuulumattoman veneretken. Kumpi näistä molemmista on alkumuoto? Pohjoisen puolesta näkyisi se seikka puhuvan, että siinä metsän ja veden jumalatkin tulevat kuultelemaan, eteläisessä ainoasti elävät sekä ihmiset; edellinen siis tuntuu olevan vanhemmalla, muinaistarullisella pohjalla. Mutta jälkimmäinen sitä vastaan on niin paljon yksinkertaisempi, että sen synty täydellisemmästä olisi vastoin kaikkia kansanrunoin kehityksessä muutoin vallitsevia sääntöjä. Myös on huomattava että veneretkikin on tavallinen Inkerin alueessa, vaan aina erillään kanteleen synnystä. Sen lisäksi tulee viimein että muutamat Pohjois-Suomesta saadut kappaleet, joissa jumalat ilmautuvat, muuten rakennuksessaan ovat eteläisten kaltaiset. Merkillisin on yksi Ganander'in painattama, siis jo viime vuosisadalla, luultavasti Pohjanmaalta saatu, jossa Väinämöinen kalliolla rakentaa kanteleen, kopan koivusta visaperästä, naulat tammen oksista.[1602] Katkelma, jonka Gottlund toi Norjan Suomalaisista ja joka siis on 300 vuotta vanha, tosin on alkua vailla, josta voisi kanteleen syntytavan nähdä; mutta siinä veden emäntä nousee ihailemaan sokean miehen soittoa, joksi Väinämöinen aina sanotaan etelässä.[1603] Syytä on siis olettaa, että ylimalkainenkin rakennus on noudattanut jälkimmäistä laulutapaa. Pienempiä jälkiä paitsi sitä löytyy varsin paljon.[1604]

Arvokkaan lisän tämän kysymyksen ratkaisemiseen antavat tietysti myös kaikki tiedot, mitkä meillä voivat olla puheen-alaisen runon leviämisestä. Vienan läänissä usein tavattava säe, jossa kerrotaan, kuinka veden emäntä "vattalolle l. vattarolle vaivoaksi" ja joka Suomen puolella myös usein nähdään vääntymättömässä, alkuperäisessä muodossansa "Vattallehen l. vahtallehen vaivoaksen", näkyy varmaksi tekevän, että ainakin ne kappaleet ovat tulleet läntiseltä haaralta.[1605] Muista, joissa se värssy ei löydy, voipi sitten ex analogia tehdä saman päätöksen. Samoin tavataan usein ne säkeet, joissa Väinämöinen käy istumaan purteensa, "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi." Kulun suunnasta Suomen rajain sisällä voipi kenties toinen seikka olla jonkunlaisena osviittana. Monesti, joskus myöskin Pohjanmaalla, tehdään kielet "jouhista uveh-hevosen". Tämä uveh-sana, joka oritta merkitsee, kuuluu sekä Karjalan että Vepsän kieleen ja tavataan myös Suomen kreikan-uskolaisissa Laatokan pohjoispuolella.[1606]

Kaikesta tästä näkyy siis voitavan päättää että pohjoisempanakin Suomessa laulettiin ennen aikaan päärakennukseltaan Inkerin tapainen kanteleen synnyn laji, jonka ainoana tähdellisempänä eriäväisyytenä vaan oli jumalien läsnä-olo. Hauin ottaminen ainekseksi ynnä kaikki, mitä siitä johtui, on silminnähtävästi myöhempi muodostus, arvattavasti syntynyt Laatokan kreikan-uskoisissa rantalaisissa.

Ensimmäisen aiheen uudemman toisinnon syntyyn mahtoi antaa kanteleen oma, hauin pään tapainen muoto, jossa naulat hyvin voitiin käsittää hampaiksi.[1607] Luonnollinen ajatuksen johto siitä oli sitten, että hauki piti pyydettämän, ennen kuin siitä taisi kalun tehdä. Tämä ajatus saattoi tulla sitä helpommin, koska Väinämöinen vanhassa tutussa tulen synnyssä usein ilmautuu kalojen, muun muassa hauinkin pyytäjänä. Enemmän vielä kehitti laulun tutustuminen novgorodilaiseen Sadko kauppiaasen, jonka seikkailun liittäminen tähän luonnollisesti tuli välitetyksi hänen taitavan kanteleen-soitantonsa kautta. Hyvänä todisteena lainaamisesta ovat melkein sanasta sanaan yhtäläiset kysymykset, mihinkä laiva on kiinni käynyt.[1608] Viimein otettiin pikkuseikkoja kuvauksen täydentämiseksi ja runon pitentämiseksi sieltä täältä. Purjehduksen erikohdat löytyvät jo enimmäksi osaksi inkeriläisessäkin veneretkessä.[1609] Kanteleen ainesten luettelo muodostui nähtävästi sen mukaan kuin loitsussa jo ennen laulettiin käärmeen synnystä.[1610] Väinämöisen kyynelten viereminen on luultavasti otettu niistä inkeriläisistä ja virolaisista balladeista, joissa samalla tavalla kadonnutta poikaa tai tytärtä itketään. Veneen valitus, joka ei löydy sekään kaikissa kanteleen synnyn kappaleissa,[1611] on silminnähtävästi mukailus purtta varten haetun tammen puheesta. Erittäin on Virossa laulettu toisinto hyvin läheinen. Siinä näet metsässä kävelijä kuulee tammen itkevän ja saa tiedustellessaan sen selityksen, että kaikki muut puut käytetään johonkuhun tarpeesen, itkijä yksin on jäänyt joka tuulen turjutella, vihman vingutella.[1612] Yhdessä kappaleessa Tartonmaalta[1613] tammi vielä lisää: "mato juureni makasi". Sama matojen-makaaminen, lintujen lepääminen sanotaan Inkerinkin alueessa syyksi puun kelpaamattomuuteen laivan aineksiksi. Ne vastaavat silminnähtävästi noita säkeitä veneen valituksessa:

    Matalimmat maan matoset
    Alla kaareni asuvat,
    Ilman linnut ilkeimmät
    Pesän pielessä pitävät.

Mitä meidän nyt viimein tulee sanoa kanteleen synnyn ja soitannon yksinkertaisimmasta muodosta — onkos se alkuperäisesti suomalainen? Castrén, niinkuin tiedämme, luki sen niihin ikivanhoihin taruihin, jotka kansamme jo Aasiasta on tuonut mukaansa. Perusteena oli hänellä samallaiset käsitykset laulun vaikutuksesta Tatareissa.[1614] Kieltää ei voikaan, että joku yhtäläisyys on niissä olemassa. Mutta toiselta puolen on se seikka kovin arveluttava, ettei, ainakaan tähän asti, ole löydetty mitään senkaltaista varsinaisilta itäisiltä heimolaisiltamme. Näyttää siis siltä, kuin olisivat molemmat laulut syntyneet erillään toisistansa, suomalainen vasta Itämeren rannikoilla. Täälläkin taas runon suuri harvinaisuus ja vaillinaisuus Virossa[1615] antaa syytä kaikellaisiin epäilyksiin, jonka lisäksi tulee, että Väinämöisen nimi nähtävästi on siellä ollut vähän tuttu. Luultavimmalta tuntuu täten, että tarun ensimmäinen alku on lainattu. Mutta mistä se sitten on saanut alkunsa?

Epäilemättä on moni klassilliseen kirjallisuuteen perehtynyt ihmeellä huomannut, kuinka läheistä sukua Väinämöisen, soitannon ja sen vaikutuksen kuvaus on kreikkalaisen Orpheyn tarun kanssa. Aikojen ja paikkojen kaukaisuus on luultavasti kuitenkin kohta karkoittanut sen ajatuksen, että kreikkalainen vaikutus olisi mahdollinen. Kenties sietäisi asia yhtähyvin vielä hiukan tutkimista. Orpheyn taru kuuluu näet meidänkin aikoinamme olevan tuttu muhamedin-uskoisille, ylimalkaan vanhemmalla kannalla pysyneille Bulgareille Rhodope-vuoristossa.[1616] Siitä me voimme varmaan päättää, että se 900-1000 vuotta takaperin oli tässä kansassa, samoin kuin Byzantin Kreikkalaisissa yleinen. Mutta näiden molempien kanssa oli uudella Varjägein valtakunnalla sen ensimmäisinä aikoina paljon tekemistä. Vuonna 865 jo ilmautui 200 aluksen suuruinen laivasto Rurik'in kumppalien Askoldin ja Dir'in johdon alla Byzantin muurien edustalle. Oleg kävi samallaisella retkellä kerran, Igor kaksi kertaa, ja seuraavaltakin ajalta aina 1043:een asti mainitaan useita retkiä.[1617] Oleg'in retkestä erittäin on se varma tieto, että myös Suomalaisia (Tschudeja) oli mukana,[1618] ja arvattavasti oli useimmilla muillakin sama laita. Paitsi sitä tuli silloin joka vuosi Varjägein kauppalaivastoja, laskien Dnjepr-virtaa myöten alas, Kreikanmaalle, ja niissäkin saattoi olla suomalaisia kauppiaita mukana, koska Kiev'in ympäristölle perustettuihin kaupungeihin myös muiden muassa oli asutettu "Tschudein parhaat miehet."[1619] Tällä tiellä on siis taruja mahdollisesti voinut levitä Kreikasta meille asti, ja että joskus niin on tapahtunut, siitä on ainakin Suomen ja Venäjän saduissa sangen yleinen juttu Odysseystä ja Kyklopeista (tietysti muuttuneilla nimillä) epäilemätön todistus. Skandinavein taruissa on kyllä myös yhtä toista samallaista,[1620] mutta yhtäläisyys ei ole kuitenkaan ylimalkaan niin suuri, että olisi syytä ajatella itse runon aineen lainaa sieltä. Yhtähyvin ei voi olla huomaamatta jotain vähäisempää vaikutusta siltäkin puolelta. Kantele sangen useassa runokappaleessa sanotaan harpuksi, ja tapa, jolla sen soittaminen joskus kuvataan, sopiikin todella yksistään mainitulle germanilaiselle soitolle. Arhipan runossa esim. Väinämöinen

Virossa, niinkuin tiedämme, kanteleen kielet tehdään Vanemuisen tyttären Jutan hiuksista.[1622] Tällä Jutalla, niin Virolaiset vielä tarinoivat, oli lemmitty, nimeltä Endel, Ilmarisen poika. Tämä kuoli ja yksin jäänyt impi itki niin ylenmäärin, että kyyneleistä syntyi Endlajärvi. Saman sulhasen nimi ilmautuu joskus harvoin myös Inkerin kanteleen-synnyssä. "Enteli epänäköinen" on silloin se sokea poika (Väinämöinen), joka ihastuttaa koko luonnon soitollaan.[1623] Jutan (= Sagan) hillitsemätön suru nuoren ylkänsä ennen-aikaisesta poismenosta voisi olla kaikua skandinavilaisesta tarusta, jonka mukaan Nanna itkee rakasta Balder'iaan. Siinä tapauksessa ei olisi mahdoton, että Endel olisi väännös toisen Odin'in pojan, Heimdal'in nimestä.[1624] Huomattava on, että juuri hän, yhdessä runouden suojelijan Bragen kanssa, lähetetään Idun'ilta tiedustamaan tulevia kohtaloita, silloin kun jumalille oli tullut ensimmäinen aavistus Balder'ille pian tulevasta turmiosta. Mutta Idun oli kaikkitietävä, aivan kuin Juttakin hunnustaan luki ainakin tapahtuneet seikat.

Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataan
Inkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä.
Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myös
useampia erilaisuuksia.

Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdään laulamalla, etelässä yksistään käsien työllä. Edellisissä seuduissa lauletaan:

    Lauloi kerran, syntyi laita,
    Lauloi toisen, syntyi toinen,
    Kolmannen koko venonen.

Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä, että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten nähdään värssyt:

jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen. Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]

Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä, ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.

Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi". Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]

Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin. Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä, kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa matkalaisen maata, lentolaisen levätä, pillomiehen pilkistellä?" Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään semmoista tietoa. — Lesken pojista on yksi Ruotsissa ritari, t. rovasti, toinen piispa pappilassa t. Puolassa polari (porvari?); siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. — Neljäs jatko, retki ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää alkuperäiseksi muodoksi.[1631] — Virossa laivaretkeläiset tavallisesti tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]

Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta, jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut alkunsa.[1635]

Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun, joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista, suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta ole vielä saatu täyttä selkoa.

Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638] Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]

Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimmin Suvannon sulhoksi,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan aina Uvantolaiseksi tahi Umantolaiseksi.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä, ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun vaikutuksesta "ulkonit"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus, että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä pohjoseenpäin.[1642] — Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa "poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon; vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassa turhaksi.[1643] Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] — Viimeinkin nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen (joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi. Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat myöhemmäksi lisäykseksi.

Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on Ilmarisen sisaren keskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]

Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan hyvyydelle".[1650]

Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] — Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]

Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.

Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.

Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]

Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.

Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa Pohjola. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina Hiiden ukon tytärtä. Vuoren "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein Pohjan koiraksi, mutta myös yhtä usein Saaren halliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten Saaren neidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntä yön tytöksi, hämärän neidoksi. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuu Saaresta. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.

Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.

Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimet Ismal ja Ismar, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.

Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.

Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: — kullan kylmäksi tuntuminen, — on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]

Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä ohikulkevaa: Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja Ulontolaiseksi. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua. Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun ansiotyön toimittaa.

Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]

Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä, viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa. Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina. Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuori Iivana Godinavitsch (lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä: jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa. Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]

Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex analogia ansiotöitten mukaan.

Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun", on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]

Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut. Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken alkuun.

Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaan Honkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis vaimo.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä, sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmiten Hongatar-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän, Ilman immen toimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka alkuaan oli Ilman immen oma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimen Katrina kipokäpeä. Se sama ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, ja Kati kaunis, ilman tyttö toisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun. Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi saanut alkunsa.

Ratkaiseva on viimein se seikka, että Ilman impi todella tavataan kosimisen esineenä muutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692] Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan Väinämöinen, vaan Päivän, Kuun ja Tähden pojat, joista viimeinmainittu saa neidon omakseen.

Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693] Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi melkein aina Salme l. Solme.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]

Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.

Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet, idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös, jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.

Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700] Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]

Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän, Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703] Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]

Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija. Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen yksinäisyydessään.[1706]

Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus, vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]

Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan, joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti. Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.

Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste, kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita (Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.

Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino (umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana (12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen lunnailla.[1711]

Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi, niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.

Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä, Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi pienintäkään jälkeä.[1712]

Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.

Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t. Päivölän l. Lemminkäisen virsi[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]

Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tänne sotisomani!" — etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa, "sotisopani." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim. susit; emoseni, vaino (pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen, uin urohon!" — Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon" (hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä sitä juomaa.[1716]

Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. —- oluen panon — hapatuksen ha'un[1717] — oluen uhkauksen — kutsut;[1718] — ja itse retkessä aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain välille[1719] — kyy-olueen tarjoomisen — miekan mittelyn — ulos pihalle lähtemisen — ovihakaan iskemisen[1720] — isännän pään sivaltamisen niinkuin naatin nauriista — eväitten pyytämisen äidiltä — piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.

Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottu Lemminkäiseksi. Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa. Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on se melkein aina Kaukomieli (joskus sen rinnalla Ahti Saarelainen ja veitikka verevä); sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen, joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]

Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa, tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaan Kauko t. Kaukamoinen, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen pitovieras.

Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimi Pohjola. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä, perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea häätalon nimi on Päivölä, joka ilmautuu melkein kaikissa toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä yleisesti lisään jumalisten, jumaliston t. jumalan juomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.

Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä on vaan yhdessä ainoassa toisinnossa Pohjan ukko.[1725] Vienassa häntä melkein aina nimitetään Päivölän isännäksi t. Päiväläisen, Päivölän, Päivän pojaksi. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansa Ahti Saarelainen. Muutamin paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin kappaleessa sanotaan hän veitikaksi vereväksi, joka maine muuten hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä. Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.

Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun toisinnon mukaan tammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan päähän.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.

Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näet Kaukas (gen. Kauko)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa taivaallista tulta; sillä Kauk-spennis (Kaukon nisä) on sama kuin meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton olento.[1733]

Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." Mutta Kõu (gen. Kõuu) on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin kuulunut täydellisemmin Kõuke, Kõuge, Kõuko.[1734] Thor'insa Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti hänen myrinänsä tähden. Samoin on kõuke-mees eräässä Viron sadussa käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa on kouko sama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäin Liiko, joka meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumala Ligo l. Lihgo (lue: Liigo), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen alkuperän.

Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarut Thor'in kattilan tuonnista ja Aegir'in pidoista[1739] liittyivät yhteen yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]

Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]

Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa asti.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]

Inkerissä samoin ensikerran tapaamme oluen synnyn sekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisen Odhrörir-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.

Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu laulamalla (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:

Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]

Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa rattaitten muuttuminen reeksi, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi runo-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]

Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]

Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuu karjun suusta, porsaan kidasta, Inkerissä kahden ärnään (?) sian suusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.

Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? — sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. — Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössä kahja-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]

Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.

Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat läsnä, unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta, Suuttuneena siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot, joihin kutsuu kaikki krouvin ryysyläiset (godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa ja pyytää olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa. Krouvin ryysyläiset panevat kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneena viskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen. Ilja puolestaan tarttuu Tatarilaista niskaan ja vetää (ainakin muutamissa toisinnoissa) hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi. Yhdessä kappaleessa suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee hänen luokseen, ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne, kutsumaton vieras?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768] Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä. Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa, missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769] Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn (s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]

Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan. Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.

Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hän teki häissähän häpeän, pyysi naiselta pyhältä. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonna saa sijansa uunin päälle ja muutamissa toisinnoissa laahaa Aljoschkan ulos pihalle, ennenkuin tappaa. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772] Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa, että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.

Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat, joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa, mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.

Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä saduissa aivan yleinen.[1776]

Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]

Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on, niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.

Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan surmavirrestä[1779] — äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa kappaleessa[1780] — useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä venäläisistä saduista — ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan haukan jäljestä lentäminen[1783] — enimmiten vaan Vuonnisessa Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]

Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on aina Ahti Saarelainen. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen, Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.

Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen — ainoasti sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan pojan" — Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792] Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa. Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo melkein unohtuneesta tarusta.

Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.

Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku, jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa 60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden, on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]

Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti laajemmaltakin tunnettu.

Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801] Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä, kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.

Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista, joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa, mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen

    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Jalan raian haarukaksi,
    Muun ruumiin lahoksi puuksi,

aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa, ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminen joesta (ei Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen surman kappaleesen jääneet säkeet:

jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.

Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810] Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen ollut puhe.[1813]

Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt, on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää" pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu, kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]

Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa; Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä. — Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827] ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa, jopa Virossakin.

Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä, joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se kiintynyt kuolon sanomiin, josta runosta se luultavasti onkin saanut alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseen sotaan lähtöön sekä sitten sisaren turmelukseen.[1829] Arvattavasti on syynä sen vääntymiseen Kalevan pojasta, joka näissä runoissa sitä aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa hänen soittamisestaan käytetty sana "kullervoipi kankahalla."

Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.

Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830] eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina veronviennillä.[1833]

Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä Suomen Pohjois-Karjalassa aina Tuiretuinen,[1834] Käkisalmen seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistä Tuurituinen, mutta tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella, Tuurikkinen, Länsi-Inkerissä Turo. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poika Tuurista l. Turkista tulee, Tattarista tallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan, vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä tulee Tuurista, sisar sanoo olevansa papin sukua. Tämä on selvä todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa, jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää. Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä Aljoschka on päähenkilönä.

Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.

Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaan Lemmen ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisen liekuttamaksi.[1843] Se oli syynä että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa käynnillä.[1844]

Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä, liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja itsemurhan lisään-ottoon.

Sotaanlähdössä tavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa: toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä. Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]

Kuolon sanomissa tavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimi Anterus t. "Pääskynen." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli; hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska

Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus: "_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään, koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa! Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta. Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee, samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin. Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva kuvaus kuinka Istervo itsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]

Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että kosto on päävaikuttimena.

Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous melkein vaan Uhtuessa.[1872]

Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla onkimisretkellä Ymu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti aikatavalla. Midgård-käärmettä ongella ylösvetäessään hän sitten ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjan ja tuli seisomaan meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.

Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin turmiotöitten jatkoksi.

Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881] lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet, surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]

Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.

Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883] Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme. Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä, vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886] Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt", harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika. Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.

Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa. Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa, Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen, siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen. Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon; turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle; Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895] mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.

Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi, tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896] Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten

Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:

    Kalevala vyötettihin (= voitettihin),
    Yksi poika heitettihin
    Räkäturpa, räämäsilmä,
    Täiturkki, matokyperä.[1900]

Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan, itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.

Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu, vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi, Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]

Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas. Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905] Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906] jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]

Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo, jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä, vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi. Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]

Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta. Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.

Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta. Yksi niistä on kilpalaulanto eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainen Aino-runo, kolmas Vellamon neidon onkiminen. Sopivin lienee tutkia ensin- ja viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.

Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä. Aino l. oikeastaan Anni[1911] ei olekaan koskaan sanottu Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansa Väinämöinen, vaan Osmoinen, Kalevainen. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.

Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916] lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä. Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa, paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai samallaisilla sanoilla.

Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on, niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat, joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928] Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan, olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.

Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932] mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.

Onkijan nimi on useimmissa kappaleissa Väinämöinen, samoin kuin painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se on Lemminkäinen,[1934] ainoassa tietyssä ilamantselaisessa Kaukamoinen.[1935] Se on siis nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on aina Vellamon neito, Ahdin lapsi. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötön Väinön tyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännös veen tyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään ihminen.

Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon. Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä: missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi — ja saa tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n) lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä, että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo jatkuu kilpakosinnalla.[1939]

Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi. Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940] Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki, keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen, mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla virolaisen esikuvana.[1944]

Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.

Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti, käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille tutulla tavalla.[1945]

Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946] Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa, niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949] Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen loppu-osan kanssa.

Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikas Riion poika, paksu pajarin poika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia. Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" — työntää sen perin peltoon ja itse syökseytyy kärkeen.[1951]

Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa välistä tavattava.[1952]

Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty. Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa. Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]

Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu: tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]

Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]

Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät — ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? — on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]

Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.

Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa kiikarilla — Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo on kahvit kannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sana kaljat, jopa muutamissa kappaleissa ikivanha kahjot (s.o. uhrijuoma).[1970]

Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.

Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.

Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, että ainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.

Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.

Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.

Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.

Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus Lemminkäisen surmasta,[1976] — Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle — purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta y.m. —

Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa; naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa); edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä, niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa. Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen. Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi, kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.

Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä. Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut, päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan, jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä, tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in) sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim. voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.

Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa: Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset, surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 — suuri osa Kyllikin runosta — Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan, vaikk' on vastanainut. — Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan (alkuaan myös Tatarein lauluissa). — Näiden lisäksi vielä kantele-runon uusi muoto (synty hauista) — Kojosen pojan kosinta — kilpalaulanto — kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti luultavasti suorasanaisina muistelmina.

Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet. Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia molempia mahdollisuuksia.

Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista. Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla. Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.

Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme, on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v. 1223 Kolyivan'iksi.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.

Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä. Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn — Ahdin meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin — ison sian t. härän tapon — Kalevan pojan koston) — Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan. Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo: "luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] — Ilja Muromilaisen, välistä myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. — Volot'in ja Taavetin keskustelu muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. — Vaon kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin rakentamisesta Midgård'in ympäri. — Kaikkien venäläisten sankarien kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan mukailu Asain lopusta.[1991]

Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto "nuorten juoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta, vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.

Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin, kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla. Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen, Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin 5:n vuosisadan alkua myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten tarulainain aikaisin mahdollinen raja, sillä niiden alkumuodot nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa, samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.

Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä, että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja 1000:n välillä.

Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa — Eddan Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) — Grotte-laulua vastaava osa Sammon ryöstössä — oluen synty (= Odhrörir'in synty) — Päivölän virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista — Ahdin pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) — Balder'in kuoloa muistuttavat kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) — muistot Odin'in ja Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa — iso tammi t. saarni Virossa (= Yggdrasil), — iso sika jumalain pidoissa (= Sährimner). — Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en, luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) — runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) — Hiiden hirven ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) — Päivän päästön alkumuodon. Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä (maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa. Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.

Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa, Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]

Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että liettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa aikaisemmat. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo luomistaruun — ilman pielten ja taivaan takominen — Sampsan maailmankylvö — osa ison tammen tarua — auringon pesu — Ilman neidon kosinta ja taivaskappalten kosinta — Päivölän virren alku (= Perkunaan tammen hakkaus). — Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.

Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.

Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa: Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.

Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G. Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen. Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka, johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]

Lönnrot väitöksessään De Väinämöine 1827 teki epoksemme pääsankarin historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö, jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta Ukolta. — Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.

Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]

Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vielä Sum erään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, Untolassa unta nähneet, Tulolassa maalle tulleet ja Impilahdesta[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.

Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinen luopi karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]

Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. — Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.

Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.

Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.

Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.

Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.

Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.

Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon, sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia. Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla, myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]

Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]

Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, että yhtenäiset sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan, ovat kansanrunoelua. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija, joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.

Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se omien yksityisten olojensa mukaiseksi.

Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja; tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista. Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.

Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin, liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut, missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat kukin keskustasta riippuvan paikkansa.

Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.

Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä, on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään "runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana voimana.[2016]

Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia. Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten puute vienyt hänet harhateille.

Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.

Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.

Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.

Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.

Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:

Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.

Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.

Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi — Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]

Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. Muistilla näkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]

Melkein yhtä koneellisesti myös yhtäläistämis-taipumus usein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.

Likeistä sukua edelliselle on niin-ikään jatkamishalu. Kun joku oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista. Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin sisaren lupaukseen.

Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista (Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää, joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä, kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim. saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen, joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]

Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat, niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]

Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret, tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman. Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen, että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen. Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se, joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.

Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla; Senvuoksi kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa, kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä. Kokoonpanija yksin ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista. Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022] Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.

OIKAISTAVIA:

Sivulla 14 on yhtenäisyyden todisteitten joukossa mainittu sekin, että kotka kiitollisuudesta istumapuun jättämisestä kantaa Väinämöisen Pohjolaan. Tämä kantaminen ei kuitenkaan löydy mistään käsikirjoituksesta. Siitä syystä vertaukset siihen s. 216 ja 227 raukeavat.

Sivu 82. Huomautus orjuuden vaikutuksesta Ilmarin emännän mielen koventumiseen kuuluu Cygnaeus'en kirjoitukseen Kullervosta, vaikka se unohtui mainitsematta.

Sivu 191. Uusien tupien rakentamisen on Lönnrot muualta ottanut lisäksi
Lemminkäis-runoon.

Sivu 197. Pellervoinen, eikä Väinämöinen, on käsikirjoituksissa ohrankin kylväjä.

Sivu 223. Ilmarisen joutuminen hauin vatsaan tavataan vaan myöhemmissä satunnaisissa muodostuksissa eikä siis kelpaa verrattavaksi.

Sivu 225. Herätys ei ole käsikirjoituksissa aivan samallainen kuin painetussa Kalevalassa.

Sivu 234. Nuot yhdestä emosta syntyneet sankarit ovat oikeastaan käsikirjoituksissa Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen.

Sivu 237. Osmalainen ei näykään kuitenkaan tarkoittavan Väinämöistä, vaan on Kalevaisen rinnakkaisnimi.

Sivu 287. Lemminkäisen halpaa säätyä osoittava paikka ei löydy minulle tietyissä käsikirjoituksissa (vert. s. 313).

Sivu 290. Kaskea varten tulta iskevä kotka ei löydy käsikirjoituksissa. Lönnrot on sen nähtävästi lainannut tähän tammen runosta, jossa joskus kotka iskee tulta heinien polttamista varten. — Juurien haarautuminen tällä tapaa ei kuulu Sampoon.

Sivu 388. Olkinen, hernevartinen hevonen näkyy olevan alkuperäinen inkeriläisestä laulusta Venjoelta N 95.

Sivu 399. Maisteri Porkalta, jonka runsas kokoelma valitettavasti vielä oli pikakirjoituksista tavalliseen kirjoitustapaan muuttamatta, niin etten sitä ole voinut käyttää, sain kuulla, että Inkerissä vielä paikoittain "Ukko-päivänä", Pietarin päivänä, Heinäk. 13 p., lauletaan Sampsan runoa "Ukon virren" nimellä. Toisessa hänen tuomassaan kappaleessa susi lähetetään (samoin kuin Savossakin) Sämpsää noutamaan, mutta tämä vaan loikuu sängyssään eikä nouse, moittii sitä, kun susi teki pahaa karjalle (vert. Savonkin kappaletta). Jänis ja tuuli samoin käy turhaan; edellinen saa nuhteet siitä, kun on kauroja syönyt, jälkimmäinen syystä että tuuli puut lehdettömäksi, heinät helpeettömäksi. Vasta kun Päivöi tulee, Sämpsä nousee: "puhuit puut lehdelliseksi, heinät helpeelliseksi." Toisessa kappaleessa ovat kutsujina ainoasti talvi- ja kesäpoika, joista edellinen toimittaa samaa kuin tuuli. Viimeinmainittuin kutsuin kaikua tavataan myös yhdessä vienalaisessa Päivölän virren kappaleessa, jossa Päivölän emäntä ensin lähettää talvi-, sitten kesäpojan vieraita kutsumaan. Se on siihen sekaantunut sen kautta, että Suomen Karjalassa Sampsan ohrankylvö joskus on liittynyt yhteen Päivölän virren kanssa.

Sivu 399. Tare on Inkerissäkin tuttu tanhuan merkityksessä (katso
Törner. N 377).

Sivu 479. Aiheen kultaneidon takomisen sovittamiseen Sammon aikaansaantiin on Lönnrot tainnut saada yhdestä Kellovaaran runosta (A II 9 N 6), jossa kanteletta tehdessä ahjosta ensin ilmautuu neito, sitten ori, viimein soitto.

Sivu 512. Lemminkäisen palkkaumisen paimeneksi Kyllikin runossa on
Lönnrot ottanut muutamista Päivölän virren kappaleista, joissa
Lemminkäinen Saaressa käytyään menee Pohjolaan paimeneksi (sekaannus
Kalevanpojan kanssa).

VIITESELITYKSET:

[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849 s. 16.

[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului Kalevan poikien tehtävään.

[22] R. 7.

[27] Tässä on kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut yhdeksi runoksi.

[28] Huomattava yhtähyvin on että eräs inkeriläinen toisinto sisältää hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille tultuaan tervehtii: "terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset, Selkeä sedän miniä!" Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu: "etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta. Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!" Länkelän keräelm. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P, VIII toisinto 23.

[30] Niebelungenlied'in valajaksi nykyiseen muotoon arvellaan erästä Kürenberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock tätä arvelua jyrkästi vastustaa.

[40] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta, myös Tengström'in kirjoitusta Kalevala, Fosterl. Album I.

[41] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d. Sprache, 1846 I. 1, 8. 13.

[44] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisten kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on taiderunoilijan tekemä.

[52] R. 10 v. 7. — Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistusta r. 43 v. 1-22 y.m.

[53] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat toisinnotkin antavat syytä.

[57] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.

[64] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.

[65] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina anopille syötäväksi. Mutta se on, niinkuin vasta tulee nähtäväksi, laina Germaneilta.

[69] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.

[86] Prov. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän vastaavalla runomitalla.

[87] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme, liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten "vanhempain sankarein" töissä on loitsimisella sangen suuri osa, "nuorempien" seikkailuissa se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut. Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt, kuin Kalevalaan.

[90] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v 17.

[98] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut, ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.

[102] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä; alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'in maailmaksi; niin myös virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta. Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.

[113] R. 41 v. 283. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt, ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen lyyrillisessä runoudessa heliseekin "murhe, mutta murhe ruusun punertava!"

[120] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.

[130] R. 8.

[168] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin lisää: Miehen toisen tarpehella.

[191] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall. Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.

[216] Lönnrot'in Kantele I s. 6. Se on tässä useitten värssyin poistamisella lyhennetty.

[223] Esim. Groundstroem N:o 7 Konnun kylistä likellä Kaarostaa; Reinholm 12. N:o 81 Toksovalta ja Sakkulasta. Muutamissa toisinnoissa pääskynen munii vuorelle (Europaeus v. 3 N:o 47 Järvisaaresta Itä-Inkerissä) tai koivun latvaan (Europ. s. 22 Toksovalta).

[227] Esim. Europ. K s. 178 Uudeltakirkolta. — Länsi-Inkerissä siitä joskus tehdään sauna, jossa jumalat kylpevät. — Siellä myös välistä on tammenruno liitetty Lemminkäis-runoihin, josta edempänä.

[230] Esim. Pyhäjärveltä (v. A. Ahlqvist III N:o 30), Koivistolta (v.
K. Europaeus s. 173), Antrean pitäjästä (sam. p. s. 4); Markkovasta
Itä-Inkerissä (Europ. III N:o 203), Lempaalasta Pohj.-Inkerissä,
(Reinh. VIII s. 39).

[233] Esim. Törner. N:o 136 Länsi-Inkeristä, Ahlq. A. II N:o 5 Pyhäjärveltä.

[234] Esim. Tyröstä Keski-Inkerissä (Stråhlm. I. 17) Venjoelta (sam. N:o 106). Nämät muodostukset ovat siis yhtäpitävät Kantelettaren III:n kirjan N:o 21:n kanssa.

[236] Nähtävästi hänelle annetaan rukkaset kosiessa, vaikka kertomus on hiukan hämärä. — Esim. Länkelä VII N:o 10 Soikkulasta ja Narusista.

[237] Esim. Slöör Y. N:o 56 Raudulta, Europaeus K. N:o 665 Lempaalasta, Reinholm v. 11 N:o 278 Sakkulasta.

[238] Europ. v. 3 N:o 218 Keski-Inkeristä. Tässä luulisi näkevänsä hämärän muiston Väinämöisen uinnista, jos ei se ylimalkain olisi myöhempi, ainoasti pohjoisempana tavattava muodostus.

[243] Idempänä Keski- ja Pohjois-Inkerissä samoin kuin Viipurin puolella on samallaisia alkuja — niin että pääskyläinen päivän lintu munii mereen tai että Kullervo soittaa lehmänluista torvea, josta säikähtyneeltä Ilmariselta pihdit putoo ja kultamuru singahtaa mereen ja kummassakin tapauksessa saari j.n.e. syntyy — hyvin yleisesti sovitettuna balladiin, jossa yli maiden manterein kehuttu neito ei huoli hänelle tulevista monista kosijoista (välistä hän niinkuin painetun Kalevalan Kyllikki, sanoo: Suotta kultanne kuluvi y.m.), siksi kuin yksi mies tulee, joka kääntää mielen, tai Kojosen poika hänet viepi ja tappaa, taikka Nurmi-Tuomas s.o. kuolema tempaa. — Viimeksi mainittu alku on nähtävästi kilpakosinnasta peräisin, jossa Ilmariselta niin-ikään pihdit putoo, kun hän saa tiedon Väinämöisen kosintaretkestä, sekoitettuna yhteen Kullervon riemusoiton kanssa sepän emännän tapon jälkeen; ja siitä on mahtanut muodostua Kullervon kulkeminen kultineen (joka sisaren turmelukseen kuuluu), ja Ilmarisen nimi taas välitti tuon tulen synnystä otetun alun, missä hän iskee tulta. Viimeinkin on pääskynen tullut tähän sovitetuksi sen kautta, kun sen munasta uudemmissa toisinnoissa monesti syntyy saari. Itse näihin alkuihin liitetty balladi löytyy muuten myös erikseen.

[246] Esim. Ahlqvist A. N:o 125 Pyhäjärveltä Käkisalmen puolella, Slöör XII N:o 24 Lempaalasta.

[247] Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella, esim. Slöör VIII N:o 35, Ahlq. A. N:o 277.

[249] Esim. Groundstr. N:o 79 Skuoritsasta, N:o 138 Narusista. — Toisellainen toisinto alkaa sillä, että äiti aamulla varhain niittää heiniä, polttaa ne poroksi ja tekee lipeää niillä pojan päätä pestä, joka sitten lähtee Tuonelta (välisti myös Konnulta) kosimaan. Esim. Stråhlm. Tyröltä N:o 33. Huomattava on tämän alun yhtäpitäväisyys monien tammen syntyjen kanssa, jossa samalla tavoin tehdään lipeää Päivän pojan päätä pestä. (Nämät toisinnot tavataan varsinkin Suomen Pohjois-Karjalassa.)

[250] Esim. Ahlq. A. N:o 409 Raudulta, N:o 542 Lempaalasta. Tämä toisinto löytyy yksistään Pohjois-Inkerissä ja Käkisalmen puolella. Joskus harvoin tapahtuu kosinta Saaresta, joskus nimitetään kosija "Ilmari Kojosen poika", joskus on kultaneidon takominen tähän liitetty. Yleisempi on Kojosen pojan kosiminen Konnusta, jolloin monilla ansiotöillä saatu morsian tavallisesti ilmautuu paksuksi, rumaksi pallukaksi.

[255] Groundst. N:o 223 Soikkulasta Narvan seudulla, Reinholm v. 8 s. 2 Pohjois-Inkeristä, Ahlq. A. VII s. 16 Sakkulasta y.m.

[256] Törneroos v. 10 N:o 131 Länsi-Inkeristä, Saxbäck v. 9 N:o 215 Vuoteelta Pohj.-Inkerissä, Ahlq. A. N:o 75 Pyhäjärveltä.

[259] Reinh. v. 12 N:o 84 Heinäjoelta. Tämä viimeksi mainittu on vaillinainen toisinto yhdestä Kerimäen runosta ja luultavasti sieltä kuultu. Ylimalkaan tuntuvat nämät muistot Lemminkäisestä pohjoiselta kaiulta.

[262] Yksistään Pohjois-Inkeristä ja Käkisalmen seudulta eli, niinkuin lyhyyden vuoksi vasta sen yhteisesti nimitämme, Pohjois-Inkerin saarekkeesta. Esim. Slöör v. Y. IX N:o 11 Lempaalasta, Sirelius v. V. N:o 20 Pyhäjärveltä.

[266] Groundstr. N:o 172. Kattilasta Länsi-Inkerissä. Samaan runoon kuuluvia katkelmia löytyy usein muissakin yhteyksissä. Niin joskus Kojosen poika tai joku muu ryöstää tytön ja rupeaa mittaamaan kauneuttansa ja mielevyyttänsä hänen kanssaan. Kun tyttö hänet voittaa, mitataan miekatkin, mennään ulos Torajoelle, jossa hän leikkaa tytön kaulan, "niinkuin kannelta kapustan" (esim. Groundstr. 207 Soikkulasta). Turvan etso samoista paikoista milloin minkin pahanteon jälkeen tavataan useassa runossa, joskus myös sijan pyytäminen Suomeen. — Tämä jälkimmäinen on usein myös sovitettu veneen veistoon ja veneretkeen, mutta välistä ilmautuvat säkeet: paeta pahantekijän, piillä pilloniekan näyttävät mihin tämä loppu oikeastaan kuuluu. (Esim. Europ. I N:o 441 Venjoelta). — Yhdessä lyyrillisessä runossa Toksovalta Koillis-Inkerissä (Saxb. 926) nähdään Saaresta lähtijän surusanat hiukan muuttuneina. — Myös ilmautuu lyyrillisissä lauluissa jokseenkin usein kysymys: Mikset eilen meillä käynyt, Kun olvet jokena juoksit, Viinat virtoina välisit, Olvet läikkyit lähtehessä, Tuopit rotjossa romoit, Pikarit pinon välissä (esim. Saxb. 499 Vuoleelta, Groundstr. N:o 144 Narusista Länsi-Inkerissä). Viimeinkin on usein lyyrillisissä ja häärunoissa kuvaus kevytmielisestä elämästä; Ei ole sitä kylää Joss' ei 10 taloa y.m. (esim. Saxb. 125 Vuoleelta, Europ. K. N:o 560 Uudelta Kirkolta).

[268] Groundst. v. 1 N:o 223 Soikkulasta; Törneroos v. 10 N:o 373 luultavasti samoilta paikoilta.

[269] Katso Kirjallis. Seur. kokoelmia vihk. I, K, ja 3 (Europ.), A,
(Ahlqv.), P, (Länkelä), Y, (Slöör), 10 (Törneroos ja Tallqvist),
Stråhlman'in keräelmiä, 8 (Reinholm), 1 (Groundstroem); Pieni runoseppä
(Europ.)

[272] Groundstr. N:o 235 Soikkulasta; vertaa myös Länkelä VII s. 18 Soikkulasta.

[275] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqvist II s. 5), Antrealta ja Kurkijoelta (v. 77, Saukko s. 26, 28).

[276] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqvist II s. 10), Kuolemajärveltä (v. K, Europaeus s. 220), Hiitolasta ja Antrealta (v. U, Saukko s. 24, 25) y.m.

[277] Uudeltakirkolta (v. K, Europaeus s. 187), Kuolemajärveltä (v. I, Europaeus III s. 6).

[278] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqvist III s. 10), Sakkulasta (sam. p. VI s. 11), Raudulta (sam. p. XI s. 2).

[279] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqvist IV s. 9), Sakkulasta (sam. p. VII s. 12), Raudulta (sam. p. IX s. 9), Antrealta (v. 77, Saukko s. 26) y.m.

[285] Esim. Länkelä P. VI s. 30 Soikkulasta, Ahlqv. A. XIII s. 14 Toksovalta Pohj.-Inkerissä; Ahlq. A. II s. 1 Pyhäjärveltä, Merón v. 3 s. 19 Hiitolasta.

[286] Enemmän Inkerissä esim. Länk. VIII s. 15 Narusista likellä Narvaa, Ahlqv. A. XIII s. 5 Toksovalta; Sirelius V. s. 28 Pyhäjärveltä.

[287] Enemmän Käkisalmen puolella, esim. Ahlqv. A. IV s. 20 Pyhäjärveltä, Europ. K. s. 186 Uudeltakirkolta, Groundstr. s. 8 Konnun kylistä likellä Oranienbaum'ia y.m.

[288] Europ. I. N:o 441 Inkerinmaalta. Tähän on nähtävästi myös sekoittunut loppuun joku muisto Lemminkäisen paosta Saareen. Lyhyempiä samantapaisia toisintoja on myös Toksovalta (I s. 67).

[291] Samaan tapaan kuin keskimmäinen toisinto lauletaan myös Tyrössä (Stråhlman I s. 6).

[295] Esim. Sirelius v. V N:o 79 Kiteeltä, Lönnrot v. S. N:o 112 Juvalta, K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta.

[296] Gottlund N:o 578 b luultavasti Pohjois-Savosta. Toinen Gottlund'in saama (N:o 582 Karttulasta) sisältää selvän viittauksen tähän. Muut, joita on koko joukko (esim. Lönnr. S. N:o 163 Kerimäeltä, Arvidsson v. C. XII N:o 3 Kiuruvedeltä, Aspelin A. II 24 Sotkamolta) ovat yksinkertaisemmat, painetun Kalevalan kaltaiset.

[300] Rudbeck v. U. N:o 30 lapsivaimon luvun seassa Kivijärveltä t. Viitasaaresta; Ganand. Myth. fenn. s. 23-24, Pohjanmaalta.

[302] Topelius vanh. run. I s. 18 Kemistä, viime vuosisadalla tapahtuneesta kirjaanpanosta, Lönnr. S. N:o 43 Suomen Karjalasta.

[303] Becker, Lis. Ganand. Mythologiaan s. 98-101, Lavonius O. N:o 152 Puumalasta.

[304] Esim. Aspelin A. II N:o 2 Sotkamolta, Arvidsson C. VI, arkki e. Kiuruvedeltä.

[306] Lönnr. A. II 8 N:o 3 (loitsun seassa kokon kynnen kilpistyminen kalliosta ynnä myös kultaneito) Kajaanin puolelta; pala hauin ja kotkan taistelusta, Gottlund N:o 434 Juvalta ison härän runon seassa, niin myös K. Krohn N:o 307 Hyrynsalmelta.

[307] Arvidss. C. VI lehti h luultavasti Kiuruvedeltä (tähän on sekautunut legenda pyhästä Katrinasta, jota Väinämöinen väkisin kosii), Lönnr. S. N:o 228 Kerimäeltä.

[308] Topel. käsikirj. N:o 46 Kemistä, viime vuosisadalta, Becker Tur. Viikkosan. 1820, Lönnr. A. II 3, 57 Kajaanin puolelta, Murinan T. N:o 23 Sodankylästä (palanen riiden synnyn seassa), Gottl. N:o 351 Juvalta (samoin raudan luvun seassa), Lönnr. S. N:o 258 Iisalmesta (jatkettu veneretkellä).

[309] Ahlman v. 3 lehti 14 Juvalta (voiteen luvussa). Ganand. s. 10 luultavasti Pohjanmaalta y.m.

[310] Lönnr. S. N:o 210 (Kantele II s. 3 Kerimäeltä). Niinkuin mainittu, näkyy tämä myös levinneen etelämmäksi, Sakkulaan.

[313] Kaavilla (V. U, Roschier N:o 37) äiti varoittaa poikaansa menemästä Hiitolan häihin, kuvaten kumminkin yhden surman. — Juvalla (Gottl. 441) orava lähetetään (arvattavasti hapatuksen hakuun) jonka jälkeen äiti varoittaa poikaansa Pohjolan retkestä. — Pohjois-Savossa v. Z. N:o 14 (viime vuosisadalta) humala kasvaa ja hapatus oluesen saadaan tappelevien karjuin kuolasta. — Toisessa luultavasti samalta seudulta (V. Z. N:o 7 Matti Kinnuselta) Hiitola, paha joukko pitää pitoja, Juutas tulee sinne, istuu rahille ja hänelle tuodaan olutta. — Salvurin sanoissa (Juvalta? Gottl. N:o 685) isä, emo sekä kolme Luonnotarta varoittavat ja sitten olutta tarjotaan sekä juodaan.

[314] Lönnr. A. II 2 N:o 21 Lentiirasta, Becker A. II 650 N:o 5 Paltamosta, Lönnr. A. II 8 N:o 13.

[316] Aspelin A. II N:o 4 Sotkamolta aivan täydellisenä, Lönnr. A. II 11 N:o 1 oluen juontiin saakka.

[320] Ganand, s. 86, 87 Kemistä, vert. Topelius Vanh. run. L s. 38, Castrén A I N:o 5 Kuhmosta, K. Krohn N:o 199 Ruistijärveltä y.m.

[325] Esim. Arvidsson v. C VI s. 39, XII s. 11 Kiuruvedeltä; Topel. Vanh. run. I. s. 30 Kemistä. Sama oli myös Ganander'ille tuttu, ja nyky-aikanakin on vielä löydetty katkelmia, esim. Murman v. T. s. 23 Kittilästä.

[331] Pohjanmaalta Becker Z. N:o 3 y.m.; Savon Kangasniemestä Gottl. N:o 592 c.

[333] Fellman kokoelmassaan eteläiseltä Pohjanmaalla arvelee, ettei ne siellä ole kotoperäiset, vaan tuotetut, niinkuin hän yhden sitä varten matkustaneen noidan esimerkillä todistaa, Oulun läänistä tahi Savosta.

[334] Orimattilasta kuitenkin olen herra Erkon kautta saanut 4 rivisen katkelman, joka on yhtäpitävä Kullervon lähdön kanssa (Soitti suolla mennessänsä j.n.e.).

[335] Ruovedeltä v. 7 Paldani N:o 16 Paimenen laulu auringolle ylimalkaan on lyyrillinen eikä Kullervon jaksoon kuuluva. Mutta tässä kappaleessa "kivinen leipä" on vahvempi todiste.

[336] Suomi 1856 s. 48 vv. 94-103; vert. Kaleval, r. 13 vv. 145-6, 197-200. Viimeiset kaksi värssyä oikeastaan eivät löydy Hiiden hirven käsikirjoituksissa, vaan metsäluvuissa.

[337] Sam. p. s. 47 vv. 52-59. Vert. Aunuksen toisintoja esim. Europ. I N:o 8 Tulemajärveltä; Kaleval. r. 25 vv. 31-6.

[338] Kanteletar III N:o 8 w. 100-3; vert. Kalev. r. 29 vv. 3 6. Kenties on kuitenkin päinvastoin mainittu paikka tästä runosta levinnyt Lemminkäisen lauluun. Ainakin on niin varmaan toisen kohdan laita, sen nimittäin, missä Elina pyytää Klausta juomaan puolen siemausta y.m. Se tavataan ainoasti parissa vienanpuolisessa Lemminkäisen toisinnossa ynnä sen lisäksi pari kertaa erikseen, niin ettei se millään tavoin olo voinut vanhasta laulusta tulla uudempaan.

[340] Kanteletar III N:o 5 vv. 32-5. vert Kalev. r. 27 vv. 91-2. Kenties kuitenkin on puheen alainen kohta tästä runosta levinnyt Lemminkäislauluihin. Se ei näet ilmau yleisemmin jälkimmäisissä muualla kuin Vienan läänissä, muuten vaan yhdessä kappaleessa Kajaanin puolelta ja yhdessä Pohjois-Inkerin lyyrillisessä laulussa. Myöskin Mataleenan laulun alku kuinka hän: Kauan kotona kasvoi ja hirren kynnystä kulutti hienoilla helmoillaan y.m. on siirtynyt moneen balladiin. — Samoin on toisessa Helkavirressä, Inkerin runossa, (Kanteletar III N:o 9) tuo kohta, missä morsian Lalmannin laivan nähdessään sanoo: jos lienet lintuparvi, niin sä lähde lentämähän y.m. saanut sijan venäjän-karjalaisissa kilpakosinnan toisinnoissa, ja niistä tullut painettuun Kalevalaan.

[342] Kaarle herttuan runosta on kaksi vähän eriävää käsikirjoitusta tallella, toinen yliopiston kirjastossa, toinen Turun linnassa.

[348] Tässä on siis sekaisin jälkiä Kullervosta, Kaukon taistelusta Pohjolassa, Lemminkäisen kurkistamisesta niemessä, kun Samporetkeläiset kulkevat ohitse, sekä Väinämöisen lopullisesta lähdöstä. Pyhässämaassakin Turun puolella tarinoidaan että Hiidet sieltä läksivät pois punaisessa paatissa ja Turun saaristolaisten puheen mukaan Kalavan pojat purjehtivat pois Suomesta paaden päällä. Reinholm'in käsikirjoit. 63 vihko.

[350] Tässä on siis taas selviä muistoja Kullervosta, Sampotaiatelusta sekä kenties loitsutaistelusta Lemminkäisen ja Pohjolan isännän välillä.

[357] Reinholm'in käsikirj. 64 vihko. Turun seudulla ja Orimattilassa Uudellamaalla, hän siinä työssä suuttuu ja viskaa kovasimensa. Setälä s. 16. Joskus sanotaan niitty Limingan niityksi ja huomattava on että Munapoikakin käy tätä perkaamaan, josta nähdään että he ovat yksi henkilö.

[361] Reinh. 6 v. [362] Esim. Nyland. I N:o 6 ja N:o 65 Sahalahdesta. Jälkimmäisessä on puhe linnasta, jossa nuot 12 Kalevanpoikaa asuvat.

[370] Jarvasta (Neuss, Estn. Volkslied 7); samallaisia myös Varsinais-Virosta ja Läänestä.

[371] Pihkovasta (Neuss, 1); huomaa yhtäläisyyttä pesinpaikassa muutamien inkeriläisten runoin kanssa.

[373] Pihkovasta (Myth. L. 5, a). Vertaa myös Myth. L. 2 c Pihkovasta, jossa kuitenkin Vana isa (samoin kuin Ukko Kalevalassa r. 9 vv. 33-6) itse toimittaa kaikki.

[394] Läänestä (Kalevip. IV vv. 47-52). Vertaa suomal. toisinnoissa: joutui sormet soutimiksi, kämmenet käsimeloiksi.

[400] Varsinais-Virosta (Neuss 63 c); sama härkä myös tapetaan Kalevinpojan juhlapitoja varten, jolloin hänestä laveammalta lauletaan (r. 19 vv. 313-41).

[403] Samallainen, vaikka ei niin raju, on Kalevalassakin kuvaus oluen vaikutuksesta, r. 20 vv. 415-424.

[405] Varsinais-Virosta (Neuss 3 a, 6), e; niin myös lisättynä Kalevipoeg-runostossa r. 1.

[408] Sama paik. vv. 50-54, Kalevip. r. 1 vv. 265-270; vert. Kalevalan r. 21 vv. 220-224.

[413] Saarenmaalta (Neuss 24 b). Tarton murteen alalta (Hurt, Vana Kannel, N:o 14); vert. Kaleval, r. 21 vv, 369-374 ja 392-400.

[415] Kalevip. r. 8 vv. 145-161; vert. ensimmäistä häävirttä, r. 19 vv. 407-482.

[416] Saarenmaalta (Verhandl. d. gelehrt. estn. Ges. z Dorpat, B. VII h. 2, Holzmayer Osiliana s. 94).

[422] Varsinais-Virosta (Veske, Eesti rahva laulud, esim. annus N:o 71); samassa kirjassa on myös useammissa muissa häälauluissa tähän vivahtavia lyhyempiä kohtia. Sitä vastaan pari Neuss'in kirjaan otettua häävirttä Rahkavieren seudulta (84) ovat vähä enemmän yhden kaltaiset, joka löytyy Kantelettaressa (I 126).

[429] Läänestä (Kalevip. r. 5 v. 458); vert. Kaleval. r. 12 vv. 159-172, 428-432; katso myös r. 26 v. 291.

[432] R. 12.

[433] Läänestä (Kalevip. r. 4 vv. 548-61, r. 5 vv. 205-6); vert. Kaleval. r. 15 vv. 195-204, 245-8, 259.

[437] Verh. d. estn. Gesellsch. B. V h. 4 s. 16; vertaa nimeä Soini Pohjanmaalta saadussa Kullervo-runossa.

[442] Läänestä ja Varsinais-Virosta (Kalevip. r. 6 vv. 582-640); osaksi runoa.

[444] Läänestä (Kalevip. r. 6 vv. 85-128); vert. Kaleval, r. 34 vv. 111-116, 141-162.

[455] Kalevip. r. 20 vv. 137-247. Katso tätä kaunista kuvausta, joka on verrattomasti laveampi vastaavaa Kalevalassa, r. 36 vv. 155-162.

[464] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqv. IV s. 5); vert. myös toisinto Raudulta (sam. paik. VIII s. 7).

[465] Kalevip. r. 16 vv. 13-27; vert. Kaleval, r. 39 vv. 127-145. Kalevinpojan 16 r. on tuttu koko Pohjois-Virossa.

[466] Tämän jälkeen hän pyytää kotkaa kantamaan itseänsä perille (Kalevip. v. 16 vv. 28-42). Samoin isä Kalevikin saapui kotkan selässä Viroon. (Kalevip. r. 1 vv. 97-108). Nämät kohdat sopisi verrata Wäinämöisen ensimmäiseen tuloon Pohjolaan, mutta kotka siinä ilmautuukin ainoasti painetussa Kalevalassa (r. 7 v. 119), ei koskaan kansan suusta saaduissa toisinnoissa.

[467] Kalevip. r. 16 vv. 100-135; vert. Kaleval, r. 16 vv. 9-18. Myös virolaisessa sadussa Helde-puu-rajuja (Ennemuist. jut. s. 318) on tähän kuuluva muisto.

[471] Läänestä (Neuss 83 b); vert. Kaleval, r. 39 v. 299-310; katso myös Louhen valmistushankkeita merelle r. 43 vv, 13-18.

[473] R. 39 vv. 101-2, 112-114. Sampojakson toisinnoissa tämä oikeastaan ei kuitenkaan tule ilmi; se löytyy vaan yhdessä runossa, jossa Wäinämöinen aikoo Pohjolaan.

[478] Varsinais-Virosta (Neuss 13); vert. Kaleval, r. 40 vv 235-9, 284-288; r. 44 vv. 205-214.

[479] Järvasta ja Varsinais-Virosta (Verhandl. d. gel. estn. Gesellsch., B. I h. 1 s. 42); vert. Kaleval, r. 41 vv. 31-210.

[480] Saksalaisessa käännöksessäkin voipi monin paikoin alkusoinnun vaatimusten avulla selvästi erottaa runon muodon. Niin esim. ovat kyyneleet epäilemättä virranneet "läbi kuue villakuue, läbi seitsme siidisärgi".

[484] Tarton piirikunnasta (Neuss 51 b); tässä mainitun Jutan sanoo Fählmann Wanemuisen tyttäreksi.

[486] Kaleval. r. 43 vv. 271-6. Niinkuin näimme tulee sama seikka myös esiin inkeriläisissä toisinnoissa.

[488] Esim. v. E, Borenius N:o 17 Aunuksen läänistä. Kuitenkin on muistettava että tämä toisinto nähtävästi on varsin myöhäinen muodostus ja siis tuskin sopinee verrattavaksi.

[489] Tämä kohta kuitenkin alkuaan ei kuulu Samporetkeen, vaan erääsen legendaan.

[490] Länsi-Suomesta on saatu suorasanainen tarina, joka pää-asiallisesti on yhtäpitävä tämän lappalaisen laulun kanssa.

[491] Donner, Lapp. laul. (ent. paik. s. 80-86). Vertailut tässä, niin kuin edelliseen nähden, osaksi Donner'in mukaan.

[494] Meljnikov, Otsherky byta Mordvy (Russk. Vestnik 1867 v. IX s. 219); saatu Samaran läänin Ersäläisilta.

[498] S. 228.

[499] S. 228.

[500] S. 221.

[501] S. 224.

[502] S. 229.

[505] S. 400, 401.

[506] S. 399.

[507] S. 398, 400.

[508] S. 400, 402.

[509] S. 403.

[513] S. 134.

[514] S. 133.

[518] Verhandl. d. estn. Gesellsch. B. I h. 1 s. 41; Vert. myös tarua suden syntymisestä (Wiedemann, Aus d. inner. u. äusser. Leben d. Esten s. 440).

[520] Sekin on muutamassa toisinnossa Wäinämöisen omana toimena (v. E, Borenius 1872 N:o 76 Vienan läänistä).

[525] Sampo olisi aivan luonnollinen vähennysmuoto Sampaasta, samoin kuin Tuomo Tuomaasta.

[535] S. 332.

[536] S. 328.

[537] S. 329, 331.

[538] S. 293.

[539] S. 283.

[540] S. 285.

[542] S. 295.

[543] S. 313, 345.

[546] S. 288.

[549] S. 72.

[552] Tähän asti painetut ovat melkein kaikki puhtaasti lyyrillisiä, joku pieni balladintapainen poisluettuna; kuuluu kuitenkin myös löytyvän epillisiä, jotka valitettavasti vielä ovat arkistoissa kätkössä (Mainov, Otsherky byta Mordvy s. 94).

[553] Mordvin közlések (Budenz'in järjestämistä Regulyn papereista), Nyeltudomanyi közlemények V s. 150, saatu Mokschalaisilta.

[555] Sam. p. s. 133, Reguly s. 112. Tätä yhtäläisyyttä Kalevalan tammen kanssa Donnerkin huomautti (Lappal. laul.).

[557] Ahlqvist'in matkakertomus (Suomi 1857 s. 10). Tätä yhtäläisyyttä Ahlqvistkin jo huomautti.

[562] Liitettäköön tähän lopuksi vielä täydellisyyden vuoksi pari otetta mordvalaisista lauluista ja saduista, joissa jotain hiukan meidän Kalevalaamme vivahtavaa ilmautuu, vaikka niin kovin vähäisessä määrässä, ettei sitä voi sukulaisuudeksi sanoa. Muutamassa sadussa (Ahlqvist'in kieliop. s. 108) on mieheltä vaimonsa tullut ryöstetyksi. Mutta hän soittaa ryöstäjille niin taitavasti, että he tanssivat itsensä uuvuksiin ja nukkuvat. Näin hän saapi vaimonsa jälleen pois viedyksi. Eräässä laulussa (Reguly s. 112 Ersäläisiltä) taas sotapalvelusta pelkäävä poika soisi syntyneensä koivuksi tai kiveksi; edellisessä tapauksessa veli hänet hakkaisi tulisoihtu-puiksi, jälkimmäisessä louhisi soraksi pihalle. Kummassakaan tapauksessa hän ei lähtisi kotoa, vaan olisi omaisilleen hyödyksi. Tuo satu, niinkuin näemme, hiukan muistuttaa Wäinämöisen menettelystä Sampoa ryöstäessä, laulu taas Lemminkäisen äidin neuvoja, mihin poikansa saisi mennä Pohjolan kostoa piilemään.

[563] Ermans Archiv f. wissensch. Kunde v. Russland XVII s. 387. (Wischnevski aikakauskirjassa Vestn. georgaf. obschestvo).

[564] Aleksandra Fuchs (Zapiski o Tschuvasch. i Tscheremis. Kazansk kub. s. 254, 294).

[565] Behterev (Votjaki, Vestn. Europy 1880 Syysk. v. s. 167). Oikeastaan on tämä kirjoitus Wotjakeista, vaikka hän vertailun tähden myös ottaa Tscheremissein uskon puheeksi.

[569] Par'-aikaa on heistä kuitenkin nyt teoksia tekeillä lehtori Aminoff'illa sekä tohtori Buch'illa.

[570] Aminoff'in matkakertomus (öfvers. af vetenskaps-societ. förhandl. XXI s. 232).

[572] Behterev (enn. main. p. s. 151). Hän puhuu myös In-mar'in äidistä, Mumu-Kaltsina'sta, joka tekee maan viljavaksi ja pitää huolen eläväin sikiämisestä; siis olisi hän Ange-Patäin sekä Ilman immen vastine. Mutta Aminoff taas arvelee Mu-kylds-in'iä miespuoliseksi, maassa eläväksi maan jumalaksi.

[573] Syrjän. häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 14; vert. Kaleval, r. 22 vv. 329-334, r. 23 vv. 101-4; 55-78; 449-452. Vert. myös syrjän. häälaulua Sawaitov'in kieliopissa s. 154.

[574] Syrjän häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 15; vert. Kalev. r. 22 vv. 273-304, r. 23 vv. 35-48.

[576] Rogov (Materialy dlja opisan. byta Tsermjakov) Permsk. sborn. II s. 74-105.

[577] Katso Reguly Antal Hagyomanyai I, s. 67-70 (Unkarin tiede-akatemian vuosikirjan 12 os. I vihk.), missä hänen keräelmänsä ovat nimeltä luetellut.

[578] Mà kuljitem mait (maan luomisen taru), suorasanainen, saatu Pohjois-Voguleilta (main. paik. s. 119-134).

[580] Tämä sanottiin vielä 16:lla vuosisadalla, Herberstein'in siellä käydessä, Maailman vyöksi, sam. p. s. 2.

[583] Reguly, a Vogul föld és nép, s. 200-207, Numel vajlem éri (Taivaasta alastulon virsi).

[590] Hunfalvy yllämainitussa Regulyn teoksessa s. 234, Strahlenberg'in ja Pallas'in mukaan.

[592] S. 137.

[594] S. 165.

[595] S. 166-8.

[597] Tarun jatko on sitten hämärä, koska Hunfalvy ei oikein ole saanut selvää eteläis-vogulilaisesta murteesta, jolla se on kirjoitettu. Huomautettakoon siinä ainoasti vielä se merkillinen seikka, että käki neuvoo Kulj-ater'ia, aivan kuin Kalevalassakin merestä noussutta Wäinämöistä.

[603] S. 147. Hunfalvynkin huomion on tämä yhtäläisyys vetänyt puoleensa ja erittäin on hän siihen verrannut sen Vipusen tarun muodon, joka ilmautuu suorasanaisessa sadussa Seppo Ilmarisen kosinnasta (Suom. kans. sat. ja tarin. I s. 3-4).

[604] Castrén'in kertomuksessa Ostjakkein uskonnosta (Res. o. forskn. I s. 298-312) ainoasti veden hengen Kulj'in nimi muistuttaa vogulilaisesta tarusta. Toisessa paikassa (II s. 167) hän kyllä mainitsee Ostjakeillakin olevan sankarilauluja, vaan ei tuo yhtään esiin. Ahlqvist'in kielinäytteet Pohjois-Ostjakin murteesta (Ueb. d. Sprache d. Nord-Ostjaken) ei myös sisällä mitään.

[605] Katso Barna, a Finn Költeszétröl ja Mordvaiak pogány istenei, joihin tätä ainetta koskevat tutkimukset ovat kootut. Unkarilaisista loitsuista tulee vasta tämän teoksen toisessa osassa puhe, yhdessä Suomen loitsuin kanssa.

[611] Esim. neitoin lentämisen joutsen-puvussa, kuolleitten herättämisen elämänvedellä, sieran, piin ja kamman viskaamisen taaksensa, joista kasvaa jyrkkä-äyräinen joki, vuori ja metsä perään-ajajan esteeksi.

[615] Res. o. forskn. II s. 167. Tatarilainen sankarin nimi taas on saatu persialaisesta Batur'ista l. Bahadur'ista.

[616] Radloff, Prob. d. Volkslitterat. d. türkische Stämme Südsibiriens, I, 175-84.

[617] Schiefner'in selityksen mukaan persialaisen Ormuzd'in nimi, siinä muodossa, joksi sen jo Buddhan-uskoiset Mongolit ovat vääntäneet.

[618] Mai-tere ja Mandischire ovat Buddhan uskolaisilta lainattuja Jumalan-arvoon pyrkiviä pyhimyksiä; Podo-Sünkü Schiefner'in arvelun mukaan samasta uskonnosta otettu Buddha Sakjamuni. (Katso Schiefner'in esipuhetta Radloff'in I:een osaan).

[620] Saakoon tässä myös vielä sijansa samalta heimokunnalta saatu taru tulen synnystä, vaikkei sitä sovi sanoa suomalaisen kaltaiseksi. Luotuansa ihmisen, sanoi näet Kudai: "Kuinkas tää alaston raukka on tarkeneva pakkasessa, pitää hänelle tulta hankkia". Ulgön'in kolme tytärtä eivät osanneet sitä keksiä. Kudai tuli silloin itse sinne, vaan kompastui pitkään partaansa, josta tytöt nauruun purskahtivat. "Miträs te minua pilkkaatte", tiuskasi heille ylijumala, "te, jotka ette edes osaa keksiä kiven terävyyttä ettekä teräksen kovuutta!" Tämän puheen ottivat tytöt opiksi, ja iskivät tulta neuvotulla tavalla. (Radl. I s. 285).

[621] Huomatkaamme kuitenkin myös sekaan tulleita kristillisiä ja Buddhan-uskoisia aineita.

[622] Radl. I s. 11 Altailta. Vert. Kuvauksia Pohjan neidosta toisinnoissa esim. V. E, Borenius 1871 N:o 65 Vuonnisesta.

[630] Radl. I s. 188 Altailta; Kalevinpojan makaamisesta jää moneen paikkaan merkkejä.

[633] Esim. Schiefn. s. 71, 186; Kadl. I s. 86 Altailta; Kalevip. monessa paikassa.

[637] Radl. I s. 39 Altailta. Toisessa laulussa ilmautuu samallainen käärme (Schiefn. s. 204-5).

[639] Vihko E N:o 1, Borenius, Seämärveltä Aunuksessa. Toisinnossa Pyhärveltä (N:o 11) on hau'in sijassa neidon isä, Hiihten ukko.

[640] Suorasanainen tarina, Radloff I s. 225 Altailta, Tatarilaiset sankarit ovat ylimalkaan hyvin nuoret; tavallisesti lähtevät retkilleen viimeistään 9-vuotisina; vert. Kullervoa, run. 31 vv. 90, 95.

[641] Tämä voiman-osoitus, joka myös löytyy suomalaisessa Mikko Mieheläinen nimisessä sadussa ja muutenkin on laajalle levinnyt germanilaisiinkin ja venäläisiin lauluihin, kuuluu alkuperäänsä persialaiseen sankarirunohon.

[644] Radloff III s. 335-64; vert. Kullervon kosto r. 33 ja polttaminen r. 31 vv. 151-170.

[645] Merkitsee kulta-ruhtinas; tämmöisiä kullasta otettuja nimiä on hyvin paljon Tatarilaisten lauluissa.

[646] Schiefn. s. 7; vert. äidin kysymystä Lemminkäiseltä, joka Pohjolan isännän on surmannut (r. 28 vv. 69-114).

[647] Schiefn. s. 60; vert. Lemminkäisen herätystä äitinsä kautta ja melkein samalla tavalla kerrottua Pohjolan väen nukutusta, ennenkuin Sampo ryöstetään (r. 15, 211-238, r. 42 vv. 65-80).

[649] Radloff I s. 79, 80, 84 Altailta; vert. Lemminkäisen toista retkeä Pohjolaan r. 26 sekä Ilmarisen hau'inpyyntiä ansiotyönä.

[651] Radloff II s. 602 Sagailaisilta; vert. Lemminkäisen jäähyväissanat r. 12 vv. 201-212.

[652] Radloff I s. 24-5 Altailta. Vert. Kalervon kaatuminen ja Kullervon synty (r. 31), Lemminkäisen ja Kullervon keskusteluja äitinsä kanssa r. 26, 38 ja Pischa-Pascha tämän kirjan s. 191.

[653] Radloff IV s. 13-14, Baraba-heimolta. Hyvin merkillinen on, paitsi muita yhtäläisyyksiä, myös tuo muiden, välillä olevain kansain lauluissa löytymätön seikka, että Kosy Körpöz polttamalla pakoittaa äitiänsä tunnustamaan. Juuri samalla lajilla Pischa Paschan poikakin leivottaa leivän äidillään ja pitää häntä kädestä kiinni, siksi kun äiti kuuman leivän polton tuskissa ilmoittaa hänelle isän murhaajan nimen. Olisivatko Altai- ja Baikal-nimet, joita tästä lappalaisesta runosta on luultu löytäneensä, muuta kuin sulaa satunnaisuutta? (Katso Donner, Lappal. lauluja, Pischan Paschan pardne vv. 46, 47).

[656] Sam. p. 708, Sagailaisilta saatu suorasanainen tarina; vert. r. 44 vv. 273-83.

[660] Schaschkin schamanin-uskonnosta (o shamanstk) Venäl. maantiet. seuran toimit. 1883 v. II s. 30. — Sama luomistaru on laajalle levinnyt Pohjois-Amerikan Indianeinkin kesken. Koirankylki- ja Chippeway-Indianit kertovat ainoasti olleen vettä; ei ollut muita olentoja, paitsi Isoa Henkeä suuren linnun muodossa, jonka silmäys oli salama, siipien lekutus synnytti jyrinää. Kerran hän sukelsi meren pohjaan ja nouti sieltä maailman rakennus-aineet (Mannhardt German. Myth. s. 40, otettu Klemm'in kirjasta Kulturgeschichte II s. 155, 160).

[662] Katso Bergmann Nomad. Streifer. unt. d. Kalmücken III ja Hardy, a manual of Budhism.

[663] Mahdollisesti ovat ne Venäläisiltäkin myöhemmin tulleet, joilla samat tarut myös löytyvät, ja jotka varmaankin ovat tuoneet Burjateille noiden taruin kanssa usein yhteenliitetyn kertomuksen vedenpaisumuksesta sekä Noasta (Schaschkin s. 34).

[665] Deutsche Mythol. s. 1229. Castrénkin, niinkuin tiedämme, tahtoi johtaa Sammon nimen buddhalaisesta lähteestä. Hän oli näet eräältä Burjatilais-papilta saanut kuulla Tibet'issä olevan sennimisen kirkon. Sanaa Sampo sanottiin Tibetin kielellä äännettävän Sang-fu ja sen merkitsevän salalähteen (Res. o. forskn. II s. 398-9). Schiefner kuitenkaan ei arvellut jälkimmäistä sananselitystä paikkaansa pitäväksi.

[673] Ueb. d. estn. Sage v. Kalevipoeg, Ueb. d. Wort Sampo im finn. Epos, Ueb. Kalevala u. Kalevingen (Kaikki Pietarin tiedeakatemian toimittamissa Mélanges russes v. IV).

[674] Ueb. d. Sage v. Kullervo; Die estn. Sagen v. Kalevipoeg (molemm. Berlin'in tiedeakatemian toimittamissa Abhandlungen'issa v. 1852, 1862).

[681] Simr. s. 94, 154-7. Kuitenkin on Thonar l. Thor Saksalaisilla jo vanhastaan ollut tulen haltijana palveltu ja ilmautui siellä kolminaisuutena monesti Vodan, Thonar ja Thyr.

[685] Vihko H. s. 90 luultavasti Aunuksesta. Veljesten nimet siinä kyllä ei ole mainitut, mutta toimista päättäin ei voi runo tarkoittaa ketään muuta.

[686] Odin'in kuvaus, jos ei toista paikkaa mainita, on otettu Simrock'in saksalaisesta mythologiasta.

[692] Samassa tilaisuudessa, jolloin hän Hadding'ia kantaa. Kuitenkin on Wäinämöisen ratsastus myöhempi muodostus.

[694] R. 3 v. 87. Tämä vaan ilmaantuu yhdessä ainoassa toisinnossa ja on siis nähtävästi satunnaista.

[696] Yhdeksänluku on muutenkin merkillinen ja tavallinen Germanein taruissa. Gerda esim. lupaa 9 yön jälkeen tulla Freyr'in omaksi, maailmata löytyy yhdeksän y.m. Niinpä on Kalevalassakin hyvin usein laita. Mehiläinen esim. lentää yli meren yhdeksän, puolen kymmenettä. Wäinämöinen on syntymättä 9 yrön ikeä j.n.e. Samoin Viron runoissa 9 on armo-yötä, 9 perittyä pyhää y.m.

[700] Simr. s. 464, Ynglinga sagan mukaan. Sama kerrotaan muuten myös venäläisistä ja servialaisista noidista. (Buslajev, Russk. Nar. poezia s. 246).

[702] Neus, Estn. Volkslied. 51 h; Wiedemann, Aus d. äusser. u. inner. Leb. d. Esten s. 420.

[703] Hän sanoo: se juuri onkin sankari-laulun olento, että se jumalat, jotka jo uskonnollisessa käsityksessä olivat saaneet täydesti inhimillisen muodon ja vapaasti liikkuvan ihmisluonteen, nyt todella vetää alas ihmiskunnan piiriin. Mutta samassa ottaa se sankareinsa kuvauksiin koko joukon vanhoja luonnonperäisiä piirteitä, jotka nyt näin kiintyneinä, kivettyneinä säilyttävät muiston edellisistä taruaikakausista, sillä aikaa kuin samat jumalat, eläen elävässä, yhä edistyvässä uskonnollisessa tunteessa, ovat kansan maailmankäsityksen kaikkein vaihtelemisten alaiset ja yhä enemmän kadottavat niitä piirteitä, jotka heidän alku-aikaista luonnonperäisyyttänsä muistuttavat (Germ. Myth. s. 565).

[706] S. 87.

[708] Katso Wiedemann'in sanakirjaa. Osman on Viroksi myös valurauta ja nähtävästi otettu ruotsalaisesta vanhasta Ozmunds-jern'istä. Olisiko tämä kenties jossain yhteydessä, vaikkei siihen tiedetä todisteita, Odin'in ja jonkun raudan keksintötarun kanssa. Vanha Edda Völuspássa (v. 7) ainoasti kertoo, että Asat rakensivat ahjoja ja takoivat rautaa, luoden pihtejä sekä muita hyviä sepänkaluja.

[719] L. 19, 20.

[720] Vilkinasaga 1. 21, 22. Odinkin takoo kultakuvan, joka varkaan ilmoittaa (Simrock s. 337 Saxon mukaan).

[721] L. 23.

[723] L. 30.

[724] Kalevala-runoin toisinnoissa ei kuitenkaan tule aina esiin kaikki nämät aineet eikä aina samat.

[727] S. 125.

[730] Kalev. r. 7 vv. 3, 4. Niinkuin vasta saamme nähdä, on tämä kuitenkin myöhempi muodostua.

[736] Muutamat sen alku-aineista tulevat myös esiin eräässä färöläisessä laulussa (Lyngbye, Färöisk qväd. Loka Thaattur, s. 500), jossa Odin'in, Hoenir'in ja Lokin apu on yhteydessä ohranjyvän, joutsenen höyhenen sekä kalan mätijyvän kanssa.

[738] V. 4.

[739] V. 22-23.

[743] D. Herabkunft d. Feuers u. des Göttertranks s. 115-6. Mannhardt huomauttaa että Thor'in vasara on nimeltään Mjölnir (jauhaaja) ja siis luultavasta välistä käsitettiin petkeleksi, joka kuuluu myllyn ensimmäiseen muotoon, huhmareen. Tässä huhmaressa, pilvessä, survomalla hän saattaa auringon kullan takaisin. Huhmaren nimestä stampa johtikin jo Schiefner Sammon.

[744] Saxonis Grammatici Historia Daniae, Müller'in painos, lib. VIII s. 420 seur.

[745] Kalevip. r. 16. Tuo, Suomen ja Viron runoja ylempänä verratessa, huomaamatta jäänyt kirous, on toiselta puolen myös silminnähtävästi yhtäpitävä niiden Kalevalan värssyin kanssa, jotka kertovat, että Sammon ryöstön jälkeen oli, "elo leivätön Lapissa".

[748] Simrock s. 252-61; vert. Nuor. Eddaa, Gylfaginn. 1. 44-8, Skalda 18. Edellisen tarun arvelee Simrock nykyisessä muodossa verrattavasti nuoreksi. Muutama seikka samassa tarussa on kenties antanut aihetta yhteen tapaukseen Kullervo-runoissa, niinkuin vasta saamme nähdä, koska Venäjän sadut tulevat puheeksi.

[750] Katso Kalev. r. 47, 48 ja tämän kirjan a. 139, 140. Eräässä ruotsalaisessa sadussa sankari myös nukuttaa noita-akan tulipiin avulla ja vapauttaa ryöstetyn neidon.

[752] Mannhardt s. 184, 194. Myöhemmässä hyvin yleisessä skandinavilaisessa sadussa on tämä taru muodostunut siihen tapaan, että jättiläinen tarjoutuu pyhälle Olaville (Thor'ia aina vastaavalle pyhimykselle) rakentamaan kirkkoa. Siitä hänen pitää saaman aurinko ja kuu, mutta jos otetaan selvää hänen nimestänsä, on palkka oleva menetetty. Koska sitten tämä on tapahtunut, halkeaa hän tuhansiksi kallionlohkareiksi (Mannh. s. 185). Virolaisessa runossa on Olavin nimi taas siirtynyt siihen mestariin, joka Kalevinpojalle linnoja rakentaa (15 runo) ja palkka-ehdot ovat kadonneet. Siinä on siis vanhempi ja myöhempi muodostus sekaantuneet. Jälkimmäinen on Suomessakin kirkonrakennus-tarinana kiintynyt useampiin paikkoihin.

[753] Kalevip. r. 11 vv. 149-180, (suorasan.), r. 13 vv. 161-202 (suorasan.); Mannhardt s. 123-4, 147, 154.

[754] Kalevip. r. 12 vv. 703-32; Simrock s. 234. Samallaisia kaalaamis- ja sillanrakennusjuttuja kerrotaan meilläkin Vihdin ja Lohjan pitäjissä Hiidestä.

[757] Vanh. Edda, Thrymsqvida l. Hamarsheimt. Vielä lähempänä tätä tarua on pari virolaista satua Päristaja poeg ja Pikse pill (Eesti rahva ennemuistes. jutud).

[760] Kalevip. r. 11 vv. 785-949. Vanha äiti, joka hänet ensin piiloittaa, tulee myös esiin toisessa Thor-tarussa, Hymisqvidassa.

[765] Vanh. Edda, Hymisqvida, Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 45; katso myös Simrock s. 266.

[767] Nuor. Edda Bragaroedhur 1. 56; Vanh. Edda, Hymisqvida; Afanasjev Narodn. russk. skazki, esim. I N:o 5, V s. 242 y.m. Meillä on myös samallaisia satuja esim. Mikko Metsolainen t. Mieheläinen (Suom. kans. sat. ja tarin. I s. 10-29). Ihmeellisellä tiukusellakin, jonka helistämisellä Kalevinpoika kaikki esteet voittaa (Kalevip. r. 17 vv. 611-68, r. 18) on vastineensa ruotsalaisessa sadussa, (Mannhardt s. 448-9). Tämä tiuku on nähtävästi ukkosen jyrinästä muodostunut.

[771] Simrock'kin panee tämän laulun yhteyteen suomalaisen tulensynnyn kanssa (Deutsch. Mythol. s. 106-113). Toiselta puolen on tässä myös sukulaisuutta Lemminkäisen piilo-yritysten kanssa Pohjolan isännän tapon jälkeen r. 28 vv. 191-234.

[773] Samalla lailla kuin näissä Pohjanperän taruissa, niin Simrock huomauttaa (s. 114), piiloittavat kreikkalaisessakin Thetis ja Eurynome Hephaiston (tulen jumalan) vedessä yhdeksän vuotta, siksi kun hänelle suuttunut ylijumalan puoliso Here leppyi.

[779] Mannhardt kuitenkin arvelee Lokin alkuaan olleen jumalain vihollisen, sitten vasta muuttuneen joksikuksi aikaa ystäväksi (s. 85).

[788] Nuor. Edda Gylfaginn. 1. 46; Saxo VIII s. 431, jossa Utgarthilocus ilmaantuu käsistä ja jaloista kahlittuna. Vert. vielä Simrock s. 102-3.

[790] Saksassakin on logi (Ruots. låga) pehmeämmässä Lohe-muodossa. Mannhardt kuitenkin selittää Lokin nimen lukitsijaksi, koska hän muka alkuaan sulki sadetta suovan pilvenneidon linnanansa (Germ. Myth. s. 84).

[795] Saxon kertomuksessa Gormos'in ja Thorkil'in retkestä Geruthus'en luokse. Yhdessä jaksossa tämän kanssa olevalla toisella retkellään käypi Thorkil, niinkuin näimme, Utgardilokin luona, jossa Utgard (Skandinavein taruissa maanpiirin äärimmäinen perä, pahain jättiläisten asunto) nähtävästi on yhtä kuin meidän _Ulappala:, (ulko-sanasta).

[797] Sudet Eddassa usein sanotaan Hel'in koiriksi, josta ennen mainittuin portinvartijain oikean laadun voi arvata.

[801] Samaten on Venäläisten lauluin sankari Dobryinuschka, jonka seikat myös monessa suhteessa ovat muodostetut Sigurd-tarun mukaan, saanut nimensä sanasta dobryi = hyvä, lempeä.

[802] Yhtenäisimpänä on Balder-taru kerrottu Nuoressa Eddassa, Gylfaginning'in 49:ssä luvussa. Vanhassa Eddassa on siitä ainoasti hajallisia viittauksia, enimmin Vegtamsqvidassa.

[803] Vertaa tähän hyvin läheistä kertomusta Wäinämöisen ja Tuonen tyttären keskustelusta, ennen kuin jälkimmäinen saattaa edellisen veneellänsä Tuonelan joen poikki (Kalev. r. 16 vv. 159-386).

[806] Vanh. Edda, Atlamál v. 14-15. Färöläisessä laulussa varoittaja on Högnin äiti (Högnars qvad).

[811] Vanh. Edda Atlamál v. 55 ja Dráp Niflunga, Nuor. Edda Dämisögur 1. 62, Vilkinasaga 1. 356, Völsungasaga 1. 37.

[812] Huomattava on myös että paimen neuvoo Wäinämöiselle tien Vipusen luo, siis Tuonelaan (r. 17 vv. 9-24).

[814] Samallaisia uusien tarunmuodostuksien syntymisiä väärinymmärrettyjen vanhain nimien kautta itse germanilaisessakin kielikunnassa osoittaa Mannhardt sangen useasti (esim. German. Myth. s. 382). Musta Margareetta esim. on tullut Pohjois-Saksassa pelätyn yöhaltijan nimeksi, nähtävästi sen vuoksi, kun se sekoitettiin Valkyriain maineen, markrid'in l. myrkrid'in (metsänratsastajan) kanssa.

[820] Myös venäläinen sankari Dobryinuschka, jonka paha noitavaimo oli metsähäräksi muuttanut, palautetaan ihmiseksi äitinsä (toisinnoissa myös sisaren tai kummitädin) toimen kautta.

[821] Näitä nyt esitettäviä piirteitä ei ole paikoillensa yllä-esitettyyn vertailuun sovitettu siitä syystä että vanhemmat ja uudemmat ainekset Lemminkäis-runoissa täten selvemmin astuisivat lukijan silmän eteen.

[822] Färöläisessä Sigurd-laulussa (v. 3-5) Brynhild Hindarvuorella istuessaan myös pimentää auringon paisteen kauneudellaan, ja ylpeytensä on niin suuri, että hän ei katso yhtään kosijaa vertaisekseen.

[826] L. 25.

[828] V. 58.

[829] Kalevip. r. 6 vv. 237-474 (suuri osa runoa); Faeröl. laul. v. 72-3; Vanh. Edda, 2 Sigurd-laulu; Nuor. Edda, Dämisögur 1. 62; Völsungasaga 1. 15.

[831] L. 40.

[832] Sama kuvaus nähdään myös Eddassa (1. Helgi-laulu v. 9). Vertaa tähän miekkojen ja keihäitten kuvauksia Kalev. r. 30 vv. 103-6, r. 39 vv. 106-8.

[838] Kalevip. r. 20 vv. 646-736. Eräässä toisinnossa murha onnistuu (Schott, Kalevip. s. 485, Inland 1852 palsto 929).

[839] Vanh. Edda, Brynhild-laulun katkelmassa on vaan sanottu, että hän tapettiin ulkona, vaan Niebelungenlied lisää sen tapahtuneen, koska hän kallistui juomaan lähteestä (16 laulu).

[840] Förol. laulu v. 197-8. Tämä on muisto Eddasta, jossa Freyr myös viimeisessä taistelussa maailman lopussa on miekkaansa vailla.

[843] Simrock (Deutsche Mythol. s. 223 seur.) huomauttaa, että Suttung'in oma perään-ajo kotkana on myöhempi muodostus. Tässä on siis suomalainen runo yhtäläinen molempien muodostusten kanssa.

[844] Esim. Lönnr. A. II 3, 34 Ponkalahdelta. Painetussa Kalevalassa siirretty hänen ensimmäiseen retkeensä.

[846] Lönnr. 6, 55-7 Tsenasta. Painetussa Kalevalassa siirretty Lemminkäiseen; r. 43 vv. 231-36. Seuraavat värssyt on Lönnrot toisesta runosta lisännyt. — Toisessakin Eddan tarussa (Bragarödur 56) eräs jättiläinen kotkana ajaa yhtä Asaa takaa, joka haukkana pakenee. Silloin Asat sytyttävät rovion, jonka savu estää vainoojan näkemästä. Kenties voisi siihen verrata sitä parissa Ilamantsin toisinnossa ilmautuvaa seikkaa, että Väinämöinen, päästäksensä Pohjolan emännästä, nostaa sakean sumun ja upottaa veneensä meren pohjaan, jossa hän on kolme vuorokautta, yhtä kauan juuri kuin Odin Gunnlöd'in luona.

[849] Esim. ruuhi (Trog), Savossa ruhta, luhta slavilaisesta lug = niitty, Virossa toht- meidän tuohi y.m.

[850] Tästä tarusta on nyt vaan pikkuinen katkelma tallella, mutta useat jäljet osoittavat, että se ennen oli suurempi.

[851] Gylfaginning 1. 47-8, 45. Vielä uudemmissa muodostuksissa, niinkuin jäljempänä saamme nähdä, Thor'in koko matka pakkasen ja jäitten kotiin tapahtuu meritse.

[853] Simrock selityksissään Eddaan s, 391 arveleekin mahdolliseksi, että ne alkuaan olivat yksi persona ja Mannhardt Germ. Myth. s. 81-4 todistaa että Oegir joskus on käsitetty Thor'in viholliseksi. Hän piti ylä-ilman meren, sadevedet, valtansa alla, josta ne Thor vapahtaa. Semmoisena hän siis on likeistä sukua pilvissä asuvalle indialaiselle Ahis-lohikäärmeelle, jonka Indra, (Thor'in vastine) kukistaa.

[858] S. 139.

[859] Simrock s. 37. Edellisen hirven hän panee yhteen Solar-ljodissa nimenomaan mainitun auringon hirven kanssa.

[863] German. Mythen s. 64-8. Hänkin vertaa tähän runoa Lemminkäisestä. Se ajatus, että luitten rikkominen esti uudestaanherätystä, mahtoi olla syynä Keski-ajalla niin tavalliseen teilaukseen, joka oli tavallista mestausta ankarampi rangaistus.

[871] Ei Kalevalassa eikä myös Loitsurunoihin otetuissa toisinnoissa s. 271-4.

[875] Katso Simrock'in muistutuksia hänen kääntämäänsä anglosaksilaiseen Beowulf-runoelmaan s. 169-76.

[876] Sama p. s. 169. Sceaf'in ja Valin yhteydestä katso Simrock, Deutsche Mythol. 293-5.

[880] Simrock'in selityksen mukaan Völ'in s.o. Val'in pojat. (Deutsch. Mythol. s. 295).

[881] L. 1.

[882] L. 1.

[883] L. 2. Huomattava on tässä syntyä suovan omenan viskaaminen polvelle samoin kuin sotka laskee maailmaa synnyttävän munan Wäinämöisen polvelle. Sikiön viipyminen seitsemän vuotta taas muistuttaa Wäinämöisen samallaista tilaa seitsemän "yrön ikeä".

[884] L. 2. Tämä puu on muisto germanilaisesta maailmapuusta, Yggdrasil'ista, ja siis, niinkuin edempänä saamme nähdä, sukulaisuudessa Kalevalan ison tammen kanssa.

[885] L. 1.

[886] L. 8. Myös vanhassa Eddassa on vähäinen viittaus, kun Hunding'inpoika toisessa Helgilaulussa soimaa Sinfjötliä, että hän söi susien kanssa (v. 36).

[887] L. 9.

[888] L. 11.

[889] L. 12, 13.

[894] L. 14, 15.

[895] Tähän vastaa täydellisesti Lemminkäisen lisääntulo Samporetkeläisten laivaan. Hänkin tuli niemeltä ja toi tullessaan lisälaitoja veneen partaan koroittamiseksi myrskyn varalle (Kalev. r. 39 vv. 331-420).

[897] Nimet ovat tässä toisinnossa vaihtuneet, niin että Regin on lohikäärmeenä.

[898] Vilkina-saga 1. 144-6. Loppu on nähtävästi mukailtu ylläkerrotusta tarusta, jossa Odin tekee yhdeksän miehen työt.

[901] Kalevip. r. 3 vv. 57-166, 589-637, r. 8 vv. 519-30. Metsäretkellään on veljillä suuri apu heidän koiristansa; metsänriistan vastaan-yhtyessä aina kiskoi Irmi, katkoi Armi, mursi maahan Mustikoira (vv. 76-7). Nämät koirat muistuttavat mieleen Thor-taruille sukua olevissa saksalaisissa saduissa esiintulevat koirat Haltan (Pidä kiinni), Greifan (Käy kimppuun) sekä Brich Ståhl und Eisen (Murra terästä ja rautaa), joiden avulla ihmetyöt toimitetaan (Mannhardt s. 216). Suomessakin (Karjalassa A II 8 Lönnrot s. 19) lauletaan runo, jossa vanha Kalevanpoika lähtee metsälle, Luikki, Laikki ja Puritsa koirat mukanaan.

[909] Lib. VIII s. 408. Sitten seuraavassa jatkossa ovat Jarmerik'in vaiheet samallaiset kuin ne seikat, jotka Sigurd-tarinoissa Jörmunrek kuningasta kohtaavat (katso Völsunga-sagaa). Tästä näkyy, että tämä juttu puheena-olleesen suureen tarinapiiriin kuuluu, vaikka osaksi muuttuneena sekä tapauksiin, että päähenkilöin nimiin nähden.

[910] II Ismal'in laulu. Vert. kuinka Ilmarinen Pohjolan neidon saamiseksi kyntää kyisen pellon (Kalev. r. 19 vv. 15-100).

[912] Mannhardt arvelee sen luultavasti olevan germanilaista sukuperää (German. Myth. s. 396).

[913] Lemminkäinenkin ottaa, Pohjolaan mennessään, isänsä vanhan, kauan piilossa olleen miekan. Kalev. r. 26 vv. 333-6.

[915] Vanh. Edda, Fafnismál vv. 32-8; Nuor. Edda, Dämisögur 62. Färön laulussa on niiden sijassa "vijalintu", suorasanaisissa myöhemmissä tarinoissa ylimalkaan "linnut".

[920] Völsunga-saga 1. 28. Tämä Sigurd'in alku-aikuinen luultu halpa sääty ja sukuperä mahtanee myös kuvastella Lemminkäisen äidin varoituksessa pojallensa, joka aikoo lähteä Kyllikkiä kosimaan: "ällös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi!" niinkuin myös sankarin vastauksessa: "jos en ole kodiltani korea, suvultani aivan suuri, mä valitsen varrellani" j.n.e. (r. 11 vv. 69, 70, 75-7).

[922] Vertaa tähän rahainen arkku, täynnä kalleuksia, joka on Kullervolla mukana, silloin kun hän, veroretkeltä palatessaan, sisarensa kohtaa (Kalev. r. 35 v. 169).

[923] Völsunga-saga 1. 22, 23, 26. Myös färöläisessä laulussa (v. 19) Brynhild kehuu Sigurd'ia muita miehiä etevämmäksi, koska hänen kullattu rautapaitansa ja satulansa huikaisee kaikkia silmiä.

[925] Mélanges russes IV. Lönnrot on kerran myös selittänyt Kalevan nimen venäläisestä golova- (pää-) sanasta johtuneeksi (Lyhennetyn Kalevalan selityksissä), Castrén vertasi sen turkkilaiseen álep-sanaan, joka sankaria merkitsee (Mythol. s. 251), Ahlqvist'in arvelun mukaan se kenties on liettualainen kalvis = seppä. (De Vestfinsk. språk, kulturord s. 52), Donner sen pani yhteen kaikellaisten sanain kanssa, jotka kalsketta ja kiiltoa merkitsevät (Suomi 1866 s. 169).

[933] Katso Neus, Revals sämmtl. Namen s. 74 (lähteenä Werlauff, Symbolae geogr. med. aevi s. 9).

[934] Kunik, Berufung d. schwed. Rodsen durch d. Finn. u. Russen s. 11. Kolbjag venäläisen ääntämistavan mukaan vastaa skandinavilaista Kalbing, samoin kuin Varjäg on Väring.

[935] Huomattakoon myös virolainen kalevi-sana. (katso Viedemann. sanakirj.), joka tavallisesti hienoa palttinaa, mutta myös purppuraväriä, siis hallitsijan pukua, merkitsee.

[937] Erilaisuus vokaaleissa ei ole miksikään haitaksi arvelulle Skilfing- ja Kaleva-nimien yhtäläisyydestä. Sanovathan Skandinavian tarinat meidän Karjalan Kyrjalaksi; sama vaihto on hyvin tavallinen Suomen ja Lapin vastaavissa sanoissa (meidän rinta on Lapiksi radde j.n.e.). Onpa viimein Suomen kielessä itsessäänkin rinnakkain semmoisia muotoja (esim. ikkuna ja akkuna). S:n katoominen alusta todistaa, että nimi on meille tullut lainaksi. Samoin myös on mielessä pidettävä, että vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa Schilbung'it esiin tulevat (Simrock s. 431).

[953] Vanh. Edda, Hymisqvida vv. 17-19; Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 48, Bragaroed. 1. 56.

[955] Samallaiset sekaannukset ovat muidenkin kansain taruissa tavalliset. Niin esim. Indiassa Tvaschtri, joka alussa sepitti ukkosen nuolia Vrithraa vastaan, myöhemmin tehtiin tämän isäksi (Mannhardt s. 85).

[961] Kalev. r. 42 vv. 393-460. Mannhardt (s. 169) jo myös huomauttaa tämän lainan ja muistuttaa että Anglosaksilaisten Thyrs'it niin-ikään asuvat meressä.

[970] Kumminkin selittää Kuhn heidän lähisukulaistensa Kreikan vedenneitoin (huomaa Sotkottaret) nimen Najadit alkuaan Naiadeiksi, Naviadeiksi s.o. laivaneidoiksi. He purjehtivat ensin taivaan vesiä, sitten vasta astuivat alas mereen. (Katso Mannhardt s. 366).

[971] V. 3.

[975] Mannhardt s. 455, 466. Hän ei uskalla päättää tulivatko eläintenkin sikiöt ylimalkaan siitä maasta (s. 483). Mielestäni on kuitenkin lasten alastuleminen sieltä siihen riittävä todistus, jonka meidän tarumme vielä vahvistavat.

[976] Mariebregne (Polypodium vulgare). Syystä on arveltu Marian nimen vasta myöhemmin tulleen entisen Freijan sijaan, joka alkuluonteeltaan on yhtä luonnon emän Holdan kanssa. (Katso Mannhardt s. 80, 293).

[983] Loppu-r germanilaisissa sanalainoissa muulloinkin katoo Suomessa. Castrén'in johto kreikkalaisesta thanatos-sanasta on liian kaukaa haettu.

[984] S. 341.

[986] Esim. Kalevala r. 5 vv. 220-41; r. 17, jossa myös yhtäläisyys nimissä Angantyr ja Angervo (joksi Vipunen välistä, esim. V. E, Boren. 1871 N:o 79, 101, sanotaan) kenties on enemmän kuin paljas sattumus; Kalevip. r. 3 vv. 747-78 (run.).

[988] Esim. A. Ahlqv. VII s. 16 Sakkulasta; A II 9 Lönnr. s. 22 Ven. Karjalasta.

[992] Esim. färöläisessä Sigurd-laulussa Tuirik (Didrik) Berniläinen lentää lohikäärmeen muodossa Högnin päälle.

[993] Esim. Saxo lib. V s. 192, VII s. 323. Samassa historiassa (V s. 248) Finnit voitettuna estävät vihollisen perään-ajoa loitsulla: 1:nä päivänä luovat taakseen vuoren kiven viskaamisella, 2:na lumen ripoittamisella joen.

[994] S. 47, 49.

[995] Katso Grimm'in kirjoitusta Kalevalasta (Fosterl. album II s. 78, 98-9, 77).

[998] Afanasjev, venäl. pyhätarinoita (Russk. Legendy s. 48-52), Nischni Novgorodin läänistä (herra Mainov'in hyväntahtoisen ilmoituksen mukaan), siis Mordvalaisten lähimmästä naapuriudesta. Jokseenkin samaan tapaan löytyy se myös Buslajev'in kirjassa Venäjän kansanrunoudesta (Russk. Narodn. poezia s. 437-40) Malo-Arhangelskin piirikunnasta Orel'in lääniä, paitsi taru ihmisen opettamisesta työhön, joka on Nerehtin'in piirikunnasta (Orel?) ja myös kuultu Vähässä-Venäjässä.

[999] Tämä taru on tässä kerrottu lyhentämällä; niin esim. on korpin ja kyyhkysen uloslähettäminen sekä pirun yritys hiirenä pureksia reikä arkkiin poisjätetyt.

[1000] Afanasjev'in pyhätar. s. 152 (otettu Tereschtsohenkon kirjasta bytj russk. nar. V s. 44-5). Vertaa tähän Kalevalan luomistarussa, kuinka Ilman impi (l. Wäinämöinen) käden käännähdyksellä laittoi niemet, jalan pohjaamisella kalahaudat j.n.e. (r. 1 vv. 263-74).

[1002] Tschasopis Musea Kralovstvi tscheskaho 1866 v. 1, Baje slovanski o stvoreni svieta s. 35-46. Näistä arvollisista lisistä olen kiitollisuuden velassa herra Mainov'ille, joka ne minulle on hyväntahtoisesti kääntänyt.

[1003] Erben oli tämän tarun saanut eräästä Solovetskoi-luostarin kokoelmasta N:o 1138. Muutamassa toisinnossa (Erben s. 39, lähteenä Neven 1858 s. 60) Jumala, herättyään vuosituhantisesta unestaan näki äärettömän meren allansa ja sukelsi pohjaan. Ylös tullessa putosi hänen kyntensä alta siihen tarttunut hiekkasirunen; se on nykyinen maa.

[1005] Vuk Karadschitsch, Srpske narodne pripovjetki N:o 18. Montenegrossa lauletaan samaan tapaan Johannes Kastajasta ja Duklian (Diokletianus) keisarista. He joivat itsensä yhdessä juovuksiin meren rannalla ja rupesivat leikkimään, edellinen kulta-omenalla, jälkimmäinen kultakruunulla, Johannes pudotti omenansa mereen. Duklian lupasi sen sukeltamalla tuoda takaisin, jos toinen ei sillä aikaa varastaisi hänen kruunuansa. Vielä paremmaksi vakuudeksi pani hän pahan linnun viereen vartioimaan. Mutta Johannes peitti meren jäällä ja vei kultakruunun. (Erben, mainitussa paikassa).

[1006] Mannh. Germ. Myth. s. 708. Niistä on myös paljon puhetta Kroatein saduissa (Buslajev, Russk. nar. poez. S. 338).

[1007] Schwenck, Mythol. d. Slaven s. 257. Niihin vastaavat Puolalaisten Schala-Vilat s. 255.

[1008] Sam. p. s. 255, 259; Mannh. s. 569-71. Servialaisten lauluissa he myös jo ovat sotaisiksi muuttuneet ja kehoittavat Valkyriain tavalla murhiin sekä tappeluihin.

[1010] Kostomarov, Slavil. mytholog. (Slavjansk mifologia) s. 29. Vert. myös Sresnevski, Ueb. d. Sonnendienst d. alt. Slaven (Ermanns Archiv. VI s. 78).

[1013] Suomettaren kosijat (Kanteletar III N:o 1), Kyllikin kosijat (Kalev. r. 11 vv. 34-42); niin myös monissa toisinnoissa.

[1020] Buslajev, Venäl. sankarilaulut (Russk. bogat. epos) Russk. Vestnik. 1862 v. IX.

[1024] Kalev. r. 8 vv. 187-96. Buslajev (Russk. bog. epos, Russk. Vestn. 1862 III s. 35) vertaa samalla lajilla tapetun Suhman'in veristä syntyneen Suhmanjoen myös Ymer'in veristä alkunsa saaneesen mereen Eddassa.

[1026] Voronesch'ista (Afanasj. legend, s. 109). Myöskin Lausitz'in Vendiläiset kertovat samaa, kuitenkin niin, että ukko kaksi kertaa saa leipää taivaasta, mutta kolmannella selkäsaunan (Haupt u. Schmaler Volkslied. d. Wenden II s. 175). Joskus on tammen sijassa venäläisissä saduissa hernevarsi, Thor'ille pyhitetty kasvi. (Esim. Afanasj. VI s. 40). Tästä kenties voisi tehdä uskaliaan päätöksen. Yggdrasil sanan merkityksen mukaan merkitsee Ygg'in s.o. Odin'in kantaja, ja drasil erikseen käytettiin hevosista. Saarnipilvi käsitettiin siis nähtävästi Odin'in ratsuksi. Olisiko sen sijaan tullut hernevarsi syynä siihen, että Wäinämöinen Pohjolaan ensikerran ratsastaa orihilla olkisella, hernevarrella hevolla?

[1030] Kävellessänsä Marinan ikkunan ohitse, näkee Dobr. siellä kaksi kyyhkystä. Hän ampuu niitä ja lähtee sitten ylös nuoltansa hakemaan. Tämä seikka, jolla ei ole vastinetta meidän runoissamme, likeisesti muistuttaa yhtä paikkaa Völsungatarinassa. Sigurd'in haukka näet lensi Brynhild'in tornin ikkunaan, sitä hakeaksensa astui sankari sinne ylös ja tapasi täten kovaksi onnekseen vaarallisen Brynhild'in uudestaan.

[1031] Esim. Hilferding, Onezshk. byliny (sankarilauluja Äänisjärveltä) paisto 25, 28, 116 Poventsasta, p. 834 Kiskoista (Kizshi). Siperialaisessa toisinnossa (Kirscha Danilov'in keräelmä s. 41) puuttuu äidin varoitus; samoin toisessakin Simbirsk'in läänistä (Kirejevskin ker. II s. 41, 48). Marinan uhkaaminen ja palasiksi silpominen sitä vastaan löytyvät tässä jälkimmäisessä.

[1032] Syisran'ista Simbirsk'in lääniä (Kirejev. II s. 44, joka myös sisältää äidin varoituksen). Samallainen aita niinikään ilmautuu yhdessä venäläisessä sadussa (Afanasjev Narodn. russk. skazki VI s. 207).

[1034] Sam. p. p. 313 Pudogasta. Laulu Kiskoista (p. 472) kuvaa tappelun alkua täten: Eipä sade satanut eikä ukkonen jyrissyt, käärme se teki tuloaan. Vertaa siihen Untamon sotajoukon lähenemistä inkeriläisessä runossa (tämän kirjan s. 136). Toisinto Kirschan keräelmässä (s. 240 Siperiasta?) sisältää äidin varoituksen, vaan ei sovintoa käärmeen kanssa, toinen Simbirsk'istä (Kirejevski II s. 40) päinvastoin.

[1038] Pudogasta (Ryibnik. I s. 353). Myöskin Vladimir-suuriruhtinas jättää (ainoasti Aunuksesta saaduissa lauluissa) kerran vanhan sankarin Ilja Muromilaisen pitoihinsa kutsumatta, josta syystä suuttuneena tämä viskaa salissa kaikki mullinmallin, ampuu palatsin kullatut nastat maahan ja laittaa niiden hinnasta juomingit krouvin ryysynutuille (golj kabatskaja).

[1039] Taikka myös: "emme anna anteeksi, vaikka saisimme kaikki Vasilin jalot hevoset sekä koreat vaatteet!" (Kiskoi, Hilferd. p. 724, Kenosero p. 1240).

[1040] Uikujärveltä (Vyigoserosta), Hilferd. p. 927 (Simbirsk'istä saatu toisinto, Kirej. III s. 39, ilman); Kargopol, Ryibn. II s. 52, Schenkursk, Kirej. III s. 9 (ei muualta); Pudoga, Ryibn. I s. 27 (ei Kirejevskin keräelmässä, jossa on enimmin kaakkois-venäläisiä); Kiskoi, Ryibn. I s. 252, Kirscha Danilov s. 103 (kenties Siperiasta, josta monet tämän keräelmän laulut ovat); Poventsa, Ryibn. IV s. 93. Buslajevitsch'm koko laulu on niin-ikään etelässä tuntematon. Kirscha Danilov tuo esiin toisinnon Dobr:n-käärmetappelusta, jossa näemme äidin varoituksen, vaan emme valaa (s. 49-53).

[1041] Kiskoi (Hilferd. p. 521, 775), Kenosero (p. 1,068; tässä äiti ainoasti varoittaa Kieviläisten kavaluudesta, mutta samat vaarat sitten tulevat tiellä vastaan), Poventsa (p. 78). Ulkopuolelta Aunuksen maata on vaan yksi mitätön katkelma Kirejevskillä, ja toinen täydellinen laulu Kirschan kirjassa ei tiedä mitään äidin varoituksista.

[1044] Kirej. II s. 9 Simbirsk'istä. Samassa kokoelmassa on useampiakin toisintoja D:n lähdöstä kaukaiselle retkelle sekä vaimonsa uudesta avioliitosta; niitä on paitsi mainitusta läänistä myös Tulasta, Nischni-Novgorod'ista ja Saratovista (s. 2, 14, 17), Kirschalla Siperiasta (N:o 20).

[1045] Huomattava on että venäläiset runolaulajat joskus sekoittavat nämät molemmat henkilöt, pannen toisen tekemään toisen töitä (vert. esim. Kirej. II lisäyksen s. I-XVII ja Hilferd. p. 578). Suorasanaisessa sadussa (Afanasj. VI s. 288 Arhangelista) Aljoschka, ennen kuin ryhtyy Dobryinjan tapaiseen taisteluun lohikäärmeen kanssa, rukoilee neitsyt Maariaa: "lähetä musta pilvi, pilvistä rankka sade, että kastuisi käärmeen paperiset siivet ja hän kaatuisi maahan!" jotka sanat muistuttavat Lemminkäisen avun-anomista Ukolta Hiiden varsaa pyytäessä (Kalev. r. 14 vv. 303-312). Samoin rukoilee yhdessä laulussa (Aunuksesta Ryibnik. III s. 32) Ilja Muromilainenkin.

[104y] Esim. Saratovista (Kirej. II s. 17), Tulasta (s. 2), Simbirsk'istä (s. 5).

[1047] Nischni-Novgorod'ista (Kirej. LV s. 87), Kenoserosta Aunuksessa (Hilferd. p. 1,064) y.m.

[1049] Monessa toisinnossa, esim. Kenosero (Hilferd. p. 1,065). Huomattava, on, että Tschurilokin joskus sekoitetaan Dobryinjan kanssa (katso Hilferd. p. 693). Venäläisiin lauluihin on myös tullut historiallisia muistoja. Dobryinjan nimellä esim. mainitaan Venäjän valtakunnan alkuhistoriassa Vladimir Suuren eno; samoin myös puhuvat aikakirjat Dobryinja Kultavyöstä, joka yhdessä Aljoschka Popovitsch'in kanssa otti osaa Khalkan tappeluun Mongoleja vastaan v. 1227. Jälkimmäinen tässä sai surmansa (Kirej. II lis. s. XVII-XIX). Samoin mainitaan Novgorodin aikakirjassa Vasili Buslajevitsch'in kuolo v. 1171 (Kirej. V lis. s. LXV).

[1055] Kalev. r. 30 vv. 55-92. Huomattava on, että Tiera tässä tulee Lemminkäiselle avuksi sotaretkelle Pohjolaa vastaan aivan kuin Lemminkäinen Wäinämöiselle. Yhtäläisyys Aljoschan ja Lemminkäisen rukouksissa on jo huomautettu; samoin Aljoschan Don-Juan-luonne sekä Tschurilolle osaksi tuleva yleinen naisten suosio.

[1057] Esim. venäläisissä (Afanasjev, Russk. nar. skazki II s. 281 Tschernigov'ista, VI s. 359 Tver'istä y.m.). Vert. Kalev. r. 12 vv. 205-12.

[1058] Venäläisissä (esim. Afanasj. I s. 91 Tschernigov'ista, II s. 265-6 Tambov'ista); myös servialaisissa ja Rumänilaisissa (Afanasj. I s. 175). Vert. Kalev. r. 15.

[1059] Venäläisissä ja serbialaisissa (Afanasj. Skazki IV s. 169, Legendy s. XXIV). Vert. Kalev. r. 15 vv. 159-94. Hän huomauttaa itsekin yhtäläisyyttä Lemminkäisrunoin kanssa.

[1060] Venäläisissä (esim. Afanasj. I s. 91, VII s. 65, 288). Vert. Kalev. r. 15 vv. 555-69.

[1061] Vähävenäläisessä (Afanasj. III s. 18); nimen-omaan löytyy semmoinen tarina Aljoschka Popovitsch'istä, joka lohikäärmeelle huutaa: "miksi toit apuväkeä vasten sovintoa!" ja sillä saa hänet päätänsä kääntämään (Buslajev, ennen main. kirjoit., Russk. Bestn. 1862 X s. 526). Vert. Kalev. r. 27 vv. 367-88.

[1062] Venäläisissä (esim. Afanasj. V s. 95 Voronesch'ista, VI s. 194), serbialaisessa (Karadsch. N:o 6), rumänilaisessa (Schott, Vallach. Mährch. N:o 18). Afanasjev (VIII s. 340) huomauttaa että sama satu myös löytyy arabialaisissa 1001 yön tarinoissa ja Keltiläisillä. Vert. Kalev. r. 27 vv. 219-256.

[1063] Venäläisessä (Afanasj. VII s. 103 Voronesch'ista). Vert. Kalev. r. 27 vv. 323-35.

[1065] Kalev. r. 34 v. 43 seur.; vielä enemmän tämän kaltainen on morsiamen päivitteleminen Pohjolassa (r. 22 vv. 415-32).

[1067] Kalev. r. 35 vv. 69-74, 167-74. Huomatkaamme vielä kuinka ovat yhtäpitävät Vasili Buslajevitsch'in äidin ja meidän Joukahaisen turhat lunnaitten tarjoomiset (Kalev. r. 3). Samoin taas Dobryinuschka silpoo Marinan palasiksi, aivan kuin Ilmarinen l. Kojosen poika monessa toisinnossa ryöstetyn morsiamensa. Katso Wiipurin ja Inkerin runoja.

[1068] Susun'in tehtaalta Altai-vuoristossa, jonka asukkaat kuitenkin ovat muuttaneet sinne Aunuksen, Arhangel'in, Vologdan ja Perman lääneistä (Kirej. II s. 80, vert. I s. 7). Eräässä toisinnossa Mihailo Kasarinov viepi samalla tavalla pelastetun tytön omakseen telttahansa, mutta siellä tulee vielä hyvissä ajoin veriheimolaisuus heidän välillänsä ilmi. (Kirsoha-Danilov N:o 21, kielestä päättään luultavasti Arhangel'ista). Simbirsk'istä saatu katkelma näkyy aikovan laulaa samaa Dobryinuschkasta (Kirej. II s. 3). Toinen Simbirsk'istä antaa Ilja Muromilaisen tavata kauniin tytön, johon ihastuneena hän kysyy sen sukua ja saa tietää, että tytön isällä oli kahdeksan poikaa, joista yksi on kotoa lähtenyt soturiksi. Tästä tulee ilmi että he ovat yhden äidin kantamat. (Kirej. I s. 92).

[1069] Se seikka, verrattuna lauluun Ilja Muromilaisesta, todistaa, että tämäkin on toisinto edellisistä, Tässä ovat vaan nuot muut kahdeksan veljeä liittyneet lisään.

[1070] Poventsasta, Ryibnik. IV s. 99, Hilferd. useammissa toisinnoissa. Samallainen tarina kuuluu olevan tuttu Donjoen rannoilla ja Galiziassa, jopa ilmautuvan Serviankin lauluissa. Näin sanoo O. Miller muistutuksissaan Ryibnikov'in IV:een vihkoon (s. XVIII); itse en ole valitettavasti ollut tilaisuudessa näkemään näitä meille hyvin tärkeitä todistuskappaleita. — Vaihtuneessa muodossa tavataan sama periajatus (tuntemattomain sukulaisten tutustuminen tärkeällä hetkellä) toisissakin venäläisissä lauluissa, Kuori kuninkaanpoika Krjakovasta kuulee varikselta lähellä olevasta mahtavasta Tatarisankarista, voittaa tämän ja tahtoo tappaa, mutta saa vielä hyväksi onneksi tietää, että se on hänen pikkuisena ryöstetty veljensä (Aunuksesta, esim. Hilferd. p. 534). Samoin usein Ilja Muromilainen, taisteltuaan tuntemattoman sankarin kanssa ja juuri aikoissansa tappaa häntä, saa kuulla että se on hänen poikansa taikkapa sotaneitona kuljeksiva tyttärensä. Jälkimmäinen toisinto on siltana, joka vie ensin tutkittuihin muodostuksiin; edellinen vastaa kokonaan vanhaa saksalaista laulua Hildebrand'ista ja Hadubrand'ista (8:lta vuosisadalta).

[1071] Tämän jälkeen seuraa sama jatko kuin suomalaisessa sadussa Mikko Mieheläisestä. Iv. saa kaksi kumppalia; he sattuvat autioon taloon, johon aina yksi vuorostaan jää ruokaa keittämään. Haltija syö ruoat, siksikun Iv. hänet voittaa. Iv. lasketaan sitten alas kuoppaan, vapauttaa siellä neidon ja saa paljon tavaraa, Kumppalit vetävät ylös ainoasti saaliit, jättäen Ivaschkon kuoppaan. Hän pääsee kuitenkin viimein ylös ja rankaisee heitä (Permasta, Permsk. sporn. II oaa, 2 vihko s. 168). Niinkuin ennen huomautettu on tämä jatko myös sekaantunut Kalevipoeg-runoihin.

[1072] Esim. Afanasj. II s. 345. Tämä kuoppajuttukin löytyy Kalevipoeg-runoissa, r. 10 vv. 221-331.

[1073] Afanasj. III s. 35-40. Useammista toisinnoista puuttuu tämä Kullervontapainen alku, ja on vaan Mikko Mieheläisen vaiheet yksinänsä. Näissä saduissa on kuitenkin usein seikkoja, jotka ovat Kalevipoeg-runoihin sekauneet. Yhdessä (Afanasj. VIII s. 11 Orenburg'ista) kolme ihmeellisellä tavalla syntynyttä poikaa kiistää kuka heistä on tuleva päälliköksi; he antavat viimein tämän arvon sille, joka nuolensa kauimmaksi viskaa, siis samoin kuin Kalevinpojat (r. 8 vv. 249-498). Toisissa (Afanasj. VII s. 91, 97) pääsankari tulee Manalassa vaskiseen, hopeiseen ja kultaiseen valtakuntaan, vaihtaa voiman ja heikkouden vedet ja vapauttaa ryöstetyn äitinsä, niinkuin Kalevinpoika (r. 13, 14, 17, 18). Satu väkevästä karhunpojasta, joka kaikki turmelee (metsän kaataminen y.m.) ja menee Manalaan, on Vendiläisillekin Lausitz'issa tuttu (Haupt u. Schmaler. Volkslied. d. Wend. II s. 169). Saksassa seppä takoo itselleen pojan, jonka kuitenkin, koska liiaksi syö, antaa papin palvelukseen. Täällä hän ainoasti syö ja nukkuu, mutta viimein kaappaa muut rengit, jotka häntä pilkkaavat, kiinni ja haravoi heillä niityn silmänräpäyksessä. Sitten hän vielä metsässä valjastaa suden ja pirun kuormansa eteen, ja viimein vapauttaa papin tyttären helvetistä (Afanasj. VIII s. 305, Haltrich N:o 16). Servialaisillakin on satu Medvedovitsohistä, vaan ainoasti ensimmäinen alku pojan synnystä on samallainen (Karadschitsch N:o 1). Mikko Mieheläisen seikat taas, ilman Kullervontapaista alkua, tavataan Sloveneilla, Kumäniläisillä ja Burjäteilläkin (Afanasj. VIII s. 586, Schott N:o 10). Pohjattomasta hatusta ja pirusta tarinoidaan myös Ukrain'issa ja Rügen-saaressa Pohjois-Saksassa (Afanasj. VIII s. 299). — Kaikki nämät jutut, niinkuin jo ennen huomautettu, ovat alkuaan Thor-taruja, Synty karhusta lienee muodostunut siitä, kun Thor usein sanotaan björn'iksi ja joskus ilmautuukin karhun muodossa. (Mannhardt s. 123).

[1074] Nischni-Novgorod'ista (Afanasj. I s. 80-88) Se on muuten sama satu kuin meidän Antti Puuhaara.

[1075] Permasta (Afanasj. legend, s. 32-9). Kahdessa toisinnossa Rjasanista (s. 132, 134) Yrjö sitten ajaa susilauman pakana-kuninkaan kimppuun taikka käyttää ne koirinaan tappelussa lohikäärmettä vastaan. Vendiläisillä on myös laulu Yrjänästä lohikäärmeentappajasta, mutta ei siinä ole puhetta surmayrityksistä eikä susista (Haupt u. Schmaler II s. 147).

[1076] Monesta paikasta Aunuksessa, Ryibnikov'in ja Hilferding'in keräelmissä (Sadkon kehoitus miehille ainoasti Poventsasta, Ryibnik. III s. 242); niin myös Kirschan vihkossa (epätietoista mistä), vaan ei ollenkaan Kirejevskin lauluissa eteläisemmistä lääneistä. Sadkokin on todella elänyt henkilö, joka v. 1167 rakensi kirkon Novgorod'in kaupunkiin (Kirej. V lis. s. LXIII).

[1077] Buslajev, Venäl. sankarirun., Russk. Bestn. 1862 IX s. 71-2. Tavallisesti lauletaan kuitenkin Iljan loppu ihan toisella tavalla.

[1082] Kargopol'ista Wienan läänistä (Ryibnikov II s. 4). Hän kohtaa kyntäjän Mikula Seljaninovitsoh'in, joka kulkee, kontti selässä. Tätä konttia yrittää Svjatyigor turhaan nostaa ja muutamissa toisinnoissa uppoo siinä työssä ijäkseen maahan.

[1083] Susun'in tehtaalta Siperiassa, jonka asukkaat, niinkuin tiedämme, ovat Aunuksesta y.m. tulleet, (Kirej. I s. 7).

[1085] Laukaalta (Lugasta) Inkerissä (Kirej. I s. 58). Tuo ainoa Kirschan esiintuoma, epätietoinen poisluettuna, on siis Kolyivan'in nimi tavattu yksistään Suomalaisten rajan läheisyydestä.

[1090] Esim. Hilferd. N:o 186 Vyigoserosta. Ei löydy eteläisemmissä toisinnoissa.

[1093] Stasov, Venäl. sankarilaul. alkuperästä (Proishozshden. russk. bylin, Vestn. Europy, VII s. 307).

[1094] Esim. Afanasj. I s. 46 y.m. Samallainen nähdään myös Kroatein ja Bulgarein (niinkuin Saksan, Indian, 1,001 yön arabialaisissa) saduissa (Afanasj. VIII s. 590). Se on ukkonen, pilvi partana.

[1107] S. 20.

[1110] S. 31.

[1111] Kalev. r. 25 vv. 643-6; vert. myös soittelevan Wäinämöisen astuntaa (r. 44 vv. 315-34) ja Kalevinpoj. ajoa (r. 17 vv. 118-25). Näiden tässä lueteltuin lisäksi tulee vielä koko joukko toisia, jotka kohtia Syrjänein tai Mordvalaisten häävirsissä muistuttavat (katso I, 2 s. 44, 47, 51, 52, 66, 102; II, 1 s. 138).

[1113] S. 64, 117, 118. Mordvantapainen morsiamen uni ja sen selitys löytyy myös s. 71-2.

[1115] Ryibnikov III s. 347-409 Petroskoilta ja Poventsasta, IV s. 105-48 Pudogasta, Vyitegrasta ja Petroskoilta. Syynä tässä havaittavaan outoon köyhyyteen yhtäläisyyksistä mahtaa olla Aunuksen venäläisen asutuksen myöhäisyys.

[1121] Schwenck s. 119. Vert. tästä ja edellisistä Mordvalaisten Ange Pataita (tämän kirjan s. 195-6).

[1122] Sehwenck s. 68, 70; Ermanns Archiv XIV s. 581 (Kukolnik'in mukaan). Vert. Kalev. r. 2 vv. 50, 182. Raidan tavallinen virolainen nimi rämmelgas on myös siihen vivahtava.

[1123] Tettau u. Temme, Volkssag. Ost-Preussens u. Litthauens s. 20; vert. Kalev. r. 2 vv. 191-6.

[1126] Ulmann N:o 436; Nesselmann, Litthauisch. Volkslied. N:o 202. Vert. tämän kirjan s. 130, 160.

[1127] Nesselmann N:o 4, Ulmann N:o 451. Erään toisinnon mukaan (Uiman s. 195) hän kerää tammen oksia. Tämä liettualainen laulu todistaa ennen esitetyn arvelun, että tammen kaataja on Ukkonen.

[1132] Esim. kuun puoliskonmuotoisuus selitetään siten, että hän rakastui (tässä neidoksi käsitettyyn) kointähteen ja tuli uskottomaksi puolisolleen Päivättärelle, jonkatähden Perkunas hänet halkaisi miekallaan kahtia (Nesselm. N:o 2, 3; Schwenck, s. 123-4). Kuun ja auringon avioliitosta olivat ensimmäiset tähdet syntyneet (Tettau u. Temme Die Volkssag. Ostpreussens y.m.s. 28).

[1138] Lättiläisetkin laulavat taivaallisesta sepästä, jonka takoessa sysiä putoo Väinäjokeen. Nämät sydet, jos kuka ne poimii, muuttuvat hopearahoiksi (Ulmann N:o 477).

[1143] Tässä on siis uusi vahvistus Mannhardt'in arvelulle, että aurinko ja kuu olivat jättiläisten valtaan joutuneet ja vapautettiin Thor'in voiman kautta.

[1145] Sam. p. N:o 162. Seuraavassa N:o 163:ssa tyttö, samoin kuin Kalevalassa Lemminkäinen sekä Ilmarin ryöstämä Pohjolan neiti tahtoo muuttua milloin miksikin: käeksi lehtoon, valko-apilaaksi niittyyn, vihreäksi ruutukukaksi puutarhaan, mutta aina tunnetaan. Vert. Kalev. r. 5.

[1146] Nesselm. N:o 193. Vert. Kalev. r. 4 vv. 431-4; Kalevip. r. VII vv. 269-73.

[1149] Lukemattomissa lauluissa. Samoin myös Vähässä-Venäjässä ainoasti viaton impi sai käydä, sepel päässä (Kostomarov, slavil. mythol. s. 94).

[1150] Esim. v. A, Ahlqv. III s. 16, IX s. 21, X s. 8 Wiipurin puolelta; I, Europ. s. 13, 31 Inkeristä.

[1152] B, Ahlqvist V s. 11 Hollolasta (Korpiselän kappelissa Ilamantsin rajalla); G, Europ. s. 171 Ilamantsista.

[1161] Nesselmann N:o 354, Ulmann N:o 484. Se on kukka tai vesa, jonka lakastuminen merkitsee kuoloa.

[1164] R. 20 TV. 53-72.

[1168] Schwenck s. 52-3; Ermanns Arch. V s. 363. Vert, Kalev. r. 50 v. 434; käsikirj. vihko E, Boren, vuonna 1871 N:o 74, I, Europ. s. 148 (Vierokanta).

[1171] Enimmissä tapauksissa on minun ollut mahdoton tätä esitystä varten tutkia alkukirjoituksia, vaan on täytynyt toisten lausuntoihin niistä turvata.

[1172] Kellgren, De cosmogon. Graecor. ex Aegypto profecta s. 23. Tämä esitys Orpheun opista on Athenagoraan antama. Saman kirjan edellisillä sivuilla on toisten kreikkalaisten kirjailijain lyhyempiä, vaillinaisempia kertomuksia siitä.

[1173] Kellgren s. 24-5. Itse foinikialaiset kirjat eivät ole enään tallella, vaan ainoasti katkelmia kreikkalaisista käännöksistä tai mukailuksista, taikkapa vaan kertomuksista niistä. Roth, Geschichte uns. abendländ. Philosoph. B. I s. 255, joka saman tarun kertoo, selittää alkujumaluuden monikollisen nimen sillä, että taivaan kannessa arveltiin olevan kaksi puoliskoa, yksi maan yli, toinen maan alla. Mutta kenties se mahtanee olla pluralis majestatis, niinkuin yleiseen tuttu hebrealainen Elohim.

[1175] Schaschkin, Schamaani-uskonnosta, Venäj. Maantiet. Seur. toimituksissa 1863 v. II s. 31. Valitettavasti ei hän eikä Kellgrenkään mainitse alkulähdettä.

[1178] Niin esim. on Saksalaisten vanhin tunnettu laulu Hildebrand'ista ja Hadubrand'ista saman-aineinen kuin Rustem'in ja poikansa Sohrab'in taistelu. Feridun'ia äiti ensin elättää metsässä, lehmältä saadulla maidolla (Genovevan tarina) ja hänen poikansa Rustem, ratsua itselleen valitessaan, laskee koetteeksi kätensä jokaisen hevosen selkään, joka käden painon alla taittuu, siksi kun tulee hänelle määrätyn jalon varsan vuoro. Molemmat nämät seikat tapaamme Völsungatarinan muodostuksissa.

[1179] Jälkimmäisissä sama hevosen valitseminen. Reguly, a Vogul föld és nép s. 237.

[1180] Le livre des rois, traduit par Mohl I. s. 79, 83, 109. Vert. Kalevinpoika XX v. 1021-46.

[1184] II s. 85, 87, 169. Tämä lopputapaus, niinkuin olemme nähneet, löytyy Venäläisillä monessa toisinnossa ja on kenties vaikuttanut Kullervo-runoihimme.

[1185] Roth s. 401. Muistutuksessaan N. 646 hän tuo esiin Plutarchon sanat että Ormuzd kätki aivan ensiksi luodut 24 haltijaa munaan.

[1188] Persialaisten aikaisimpia taruja Zend-Avestassa en ole ollut tilaisuudessa tutkimaan.

[1191] Sama p. s. 8. Muutamasta seikasta hän kuitenkin luulee voitavan päättää, että ilma pidettiin vielä vanhempana, s. 10.

[1193] Donner s. 17. Puranain vanhimmat muodostukset ovat kadonneet; meillä käsillä olevat eivät ole v. 800 enn. Kr. vanhemmat. Näyttäisi siis varsin todenmukaiselta, että taru munan osallisuudesta maailman luomisessa, joka ei näy löytyvän vanhimmissa uskonnollisissa kirjoissa, olisi tullut Egyptistä, jonka kanssa India muinoisina aikoina oli vilkkaassa kauppa-yhteydessä. Indiasta taas olisi se siinä tapauksessa voinut levitä Kiinaan sekä Japaniin, missä sen jälkiä kuuluu olevan tavattu (Kellgren, De ovo mundano s. 15, valitettavasti esiin tuomatta niiden muotoa), ja mihin niin paljo muuta uskonnollisia käsitteitä on sieltä tullut.

[1194] Kansan suusta saaduissa toisinnoissa ei ole kuitenkaan
Kristuksen nimi koskaan mainittu, vaan on tapaus Kullervohon sovitettu.
Lönnrot on nähtävästi muuttanut lapsen nimen, saadaksensa täten
Väinämöisen lähdön kristin-uskon voiton seuraukseksi.

[1196] Castrén A. 1 1204 N:o 9 Latvajärven Arhipalta, Europ. G. N:o 392 Korpiselältä.

[1197] Esim. Sirel. V N:o 113 Sodanlahdelta Suomen Karjalassa, Lönnr. A. II 3. 34 Ponkalahdelta liki Vuonnista.

[1199] Tuossa seuraavassa erityistutkimuksessa vasta esitän päätöksen, johon olen tullut kuhunkin eriseikkaan nähden. Sangen monesta yllä esiintuodusta yhtäläisyydestä on minulla se ajatus, että se vaan on satunnainen. Olen kuitenkin arvellut vastaisille tutkijoille hyödylliseksi, jos kaikki huomaamani mahdollisesti verrattavat paikat koottaisiin yhteen paikkaan. Saattaisihan helposti tapahtua, että kaikellaiset seikat, joita en minä tunne taikka en ole kyllin tarkannut, vaatisivat yhden ja toisen yhtäläisyyden uutta tutkimista.

[1201] Vestnik Europy 1868. Tunnustaa täytyy kuitenkin, että herra Stasov on yksipuolinen ja aivan jättää huomaamatta ne skandinavilaiset lainat kuin myös alkuperäisesti slavilaiset ainekset, joita myös voi huomata näissä lauluissa.

[1203] Vert. Kanteletarta III N:o 6. Tätä runoa löytyy suuri joukko toisintoja Venäjän ja Suomen Karjalasta niin kuin myös Inkeristä.

[1204] Grundtvig Danm. gamle folkevis. II N:o 97. Virolainen (Neuss, Estn. Volkslied. N:o 33) on vielä näiden kaltainen.

[1206] S. 252-3.

[1208] Polén N:o 199 Impilahdelta, Europ. U. N:o 579 Suojärveltä, N:o 422 Suistamolta y.m.

[1212] Sama balladi on muuallakin avaralta tuttu: Tatarilaisissa, Unkarilaisissa, jopa myös, niinkuin jossain näin mainituksi, kuuluu löytyvän vanhoissa bretagnelaisissa tarinoissa Arthur-kuninkaasta.

[1213] Parin seikan alkuperä on vielä hämärä; toinen on keskustelu äidin kanssa sisaren kohtalosta, johon vaan muutamassa Vienan läänin runossa on vastaisuus. Siinä näet Väinämöinen (Lemminkäisenä) menee Päivölän pitoihin ja lauletaan koskeen kohisevaan. Hänen vaimonsa lähtee häntä hakemaan ja tiedustelee Päivölässä. Sanotaan kuolleeksi. Missä mullat? Kuuset kasvoi päälle. Missä kuuset? Lahonneet. Missä lahot? Poltetut poroksi. Missä porot? Jo on tuuli tuhkat vienyt. (Löytyy pienessä konsehtivihkossa yhdessä Cajan'in keräelmän kanssa.) Vert. myös yhtä Inkerin auringonpäästörunoa, Groundstr. 9 h, jossa tiedustellaan aurinkoa Väinöltä. Väinön akka vastaa Väinön jo kuolleen: jo on kuuset kukkulalla. Pyydetään sitten näyttämään hautaa. — Toinen on sisaren salaisen rakkauden ilmisaaminen lumen viskaamisella ikkunalle. Sitä muistelen nähneeni jossain venäläisessä balladissa, vaan en ole sitä millään tavalla enää löytänyt.

[1217] Mehiläinen 1839, Tammik. num. Suomen muinais-historioitsijoille mietittävää.

[1219] Niinkuin vasta saamme nähdä Saariola l. Sariola ei olekaan alkuaan sama kuin Pohjola.

[1220] Koko tämän selityksen kumosi jo kohta Fabian Collan tukevilla syillä (Morgonbl. 1839 N:o 53-4).

[1222] Kiev mainitaankin aina tapausten keskustana. Löytyy kuitenkin yksi ryhmä näitä lauluja, joissa Novgorod on keskustana, ja siinä kohta ilmautuu tälle kauppakaupungille sopivia meriretkiä.

[1223] Tämä on Tatarin kielellä kamelin nimi ja siitä mahtaa olla tevana peritty.

[1225] Tästä eteenpäin seuraavaan todistukseen olen saanut ensimmäisen ajatuksen ynnä sangen paljon seikkoja A. Borenius'en kirjoituksesta, joka koskee meidän runojemme kotiperää (Suom. Kuvalehti 1873 N. 48).

[1226] Ainoasti muutama huono runonpätkä ja suorasanainen kertomus Ilmarisen kosimisesta.

[1229] Itäisen Kemijoen varrella, liki Aunuksen ja Vienan läänin rajaa, nykyisen runo-alueen äärimmäisellä itäreunalla.

[1230] Vert. Krohn Kertom. Suom. historiasta III s. 112 Gottlund'in kokoelmissa löytyvän alkuperäisen kertomuksen mukaan.

[1231] Venäjän Karjalaiset esim. ääntävät: pugu, vibu, kudu, Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjäläiset, niinkuin mekin: puku, vipu, kutu.

[1232] Lönnrot kyllä todisteittensa joukossa mainitsee senkin, että Vienan Karjalaisten kielessä on niin paljon ruotsalaisia lainasanoja, mutta ei ole nähtävästi huomannut perinjuurista eroitusta runoja laulavain ja muiden Karjalaisten välillä. — Kovakonsonanttisen murteen ympärillä on kuitenkin kaita vyöhyke pehmeäkonsonanttista välimurretta, jonka puhujat vielä osaavat runoja, vaikka vaillinaisemmin.

[1236] Katso esim. muistutukset Borenius'en 1871 vuoden kokoelman N. 5:een, 9:ään, 16:een, 37-8:aan, ynnä muita.

[1237] Semmoisia ovat esim. Borenius'en 1872 vuoden kokoelmassa: orpomaat (= orkomaat) N. 6, hurme (selitetty "vedeksi") N. 12, piika pinnehissä (= pintehissä) N. 43, (samassa nähtävästi äsken Suomesta opitussa runossa on vielä lisäksi vattavääntehissä ja sakaran ulisematta saranan sijasta. Koko lapsivaimon luku näkyykin olevan Venäjän Karjalassa tuskin tunnettu), poajie (= paasi) N. 55 (sama sana 1871 N. 46 poatien), susin (= suden) N. 57 (usein suten esim. N. 95; venäjänkarjalainen sana on hukka), lakaisi (Ven. Karjalassa: pyyhki) N. 88, pursti (= pursi) N. 163. 1871 vuoden kokoelmassa keräjit (= keräjät) N. 94, vaimo-vaatteheni (= vaino) N. 97 ja päinvastoin: emoseni, vaino vanha N. 107 (vaimon nimi Venäjän Karjalassa on naini). Tuntemattomuutensa tähden väännetyistä Ruotsin sanoista mainittakoon: touppi (= tuoppi) Bor. 1872 N. 61, 110, kannan (= kannun) N. 146. Murteelle oudot kielimuodot ovat varsinkin välimurteen runoissa pahasti väännetyt, esim. Boren. 1872 vuoden kokoelmassa: illativit pajakin, pättsihihe (Ven. Karj. pajah, pättsih) N. 73, 153, Päivättären kezryömini (= kehräämä. Ven. Karj. oikeastaan kezrätty) N. 78, samoin emon tuomen (= tuoman) N. 151 y.m., Vipusten (= Vipusen), N. 84 (monikon genitivi Ven. Karjalassa on aina ie; yllämainittu länsisuomalainen muoto senvuoksi käsitetään yksikön genitiviksi), samoin köyhän miesten N. 85 y.m. (luullusta vartalosta mieste muodostetaan näin joskus vielä nominativi miestet N. 150), kuusissa hakona, petäjäissä pölkyn peänä N. 85 (käsitetty inessiviksi, sillä essiviä ei Ven. Karjalainen supista), ajaa suruttelembi (= surutteleepi) N. 156 (3:n personan pääte pi on tuntematon ja sekoitetaan komparativin päätteen kanssa tai pidetään joutavana lisäkkeenä, jonka voi pistää mihin hyvänsä, esim. koriebi = korea, pikkusembi = pikkusen, molemmat 1872 N. 164), vetävät venone maalle (= venosen) N. 167 (monikon 3:s persona Ven. Karjalassa aina toimitetaan passivilla, esim. veetäh, joka vaatii nominativia) j.n.e.

[1239] Esim. Aspelin A II N. 8 ja Ganand. Mythol, s. 11; Ahlqv. B N. 200, Lönnr. A II 3 N. 57; Lönnr. S N. 128; Vihko 3 Laitin. N. 20; Gottl. N. 579; Arvidss. C X N. 3; Lönnr. Q. N. 145, Sirel. N. 196 y.m.

[1240] Tapani, joka löytyy Tahvanuksen rinnalla, saattaisi tosin olla muodostettu venäläisen Stepanin mukaan; mutta tietääkseni ei ole hänelle kreikkalaisessa kirkossa hevosenhoito omistettu. Lisäys emonen, joka aina seuraa neitsyt Maarian kanssa, myöskin vivahtaa kreikan-uskoisten yksin-omaiselle nimitykselle Jumalan emo, mutta ei ole kuitenkaan romalais-katolilaisillekaan aivan outo. Pyhä Jyrki viimein, joka Venäjän Karjalassa niinkuin myös Suomen ja Inkerin kreikan-uskolaisissa käytetään karjanluvussa, tuntuu tosin venäläiseltä; mutta venäläinen Juri, ilman k:ta, ei ole kuitenkaan niin likeinen muodoltansa kuin virolainen Jyrg (= Saksan Jörg, Jürgen), joka siellä myös tavataan samassa loitsussa. Nämät poikkeukset ovat siis ainoasti näennäiset. Ainoat joskus ilmauvat kreikkalaiset pyhät miehet ovat Petri sekä Ilja. Joskus, vaikka aniharvoin, tavataan kuitenkin Venäjän ja Suomen Karjalan runoissa muita Kreikan uskon jälkiä. Ahti ja Kyllikki esim. lupaavat toisillensa uskollisuutta "eessä vaskisen ikonan" (jumalankuvan) Europ. K N:o 4 Repolasta; Lemminkäinen jätetään Päivölän häihin kutsumatta, syystä että on nauranut naiset namasterin (s.o. monasterin) Europ. G. N. 401 Melaselältä Suom. Karjalassa. Wellamon neidon onkimisessa Väinämöinen tahtoo käyttää lohta paaston ajaksi paloiksi, Lönnr. A II 3 N. 32 Ponkalahdelta, Ainolla on usein _ristit rinnassa.

[1243] Esim. Europ. I N. 8. Tuulos ja Vitele ovat pitäjiä Aunuksessa, lähellä Suomen rajaa.

[1244] Viimeksi mainittu esimerkki ei asiaa muuta, koska siinä esiintyvät nimet ovat aivan naapuristosta.

[1252] Esim. Lönnr. A II 6 N. 106 Latvajärveltä. Hämeen ja Kemijoen vielä kenties voisi selittää sen puolen nimiksi, mutta toiset molemmat tekevät tarkoitetun seudun epäilemättömäksi.

[1254] Monessa toisinnossa, esim. Lönnr. A II 6 N. 75 Latvajärven Arhipalta. Sama lauseparsi tavataan myös joskus Suomen ja vähän toisin Inkerin runoissa.

[1256] Lönnr. A II 3 40 Vuonnisen Ontreilta. Huomattava on että näitä Suomeen viittaavia nimiä löytyy enemmän vanhemmalla ajalla kuin nykyisin saaduissa runoissa, samoin enemmän läntisissä kuin rajalta kaukaisemmissa, itäisissä. Niin esim. tässä samassa runossa, joka myös Kellovaaraan Kemijoen varrella oli levinnyt, käsitettiin jo Suomi väärin ja laulettiin Summin sulhot.

[1259] Esim. Lönnr. A II 6 N 126 Latvajärveltä tanssin synnyssä. Myös Suomessa tavataan usein samat sanat, esim. Lönnr. S N. 165 Kesälahdelta.

[1261] Boren. 1871 N:o 108 Akonlahdelta. Nämät rivit, joita ei yleisemmin tavata kilpalaulannassa, näkyvät kuitenkin vaan olevan lainatut siihen historiallisesta laulusta Viipurin piirityksestä.

[1262] Esim. Bern. N. 56 Koljolasta; Boren. 1872 N:o 109 Karhun runossa Vuonnisesta.

[1263] Mainiolle laulajalle Arhipalle esim. se osa oli ihan tuntematon ja Vuonnisen Ontrei ainoasti osasi vaillinaisen katkelman. Haavojen parantamisluvuksi käytetäänkin Venäjän Karjalassa yleisesti runoa Väinämöisen polvenhaavasta.

[1264] Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettei joku runo päinvastoin ole myös Venäjän Karjalasta levinnyt Suomen puolelle. Niin on joskus laita niiden runojen, joita Kajaanin kulman itäisissä rajakylissä lauletaan; Suistamon runoista on melkoinen osa tullut Aunuksen Himolasta kuuluisan runontaitajan jälkeisen, Hilippä Hoschkosen kanssa, joka pari kolme miespolvea takaperin muutti Schemeikän kylään ja jonka suku sekä vielä enemmän runot sitten ovat yli pitäjän sekä naapuripitäjienkin levinneet. Eräässä Räisälän loitsussa (Saukko Z N:o 55) mies 3:n sormen korkeus tuo hyytä, jossa tuo substantivinen muoto viittaa venäjän-karjalaista sukuperää. Viimeinkin on nykyään Karstulasta Pohjois-Hämeessä saatu muutamia hyviä Kalevalan runoja, joiden kaikki tunnusmerkit viittaavat Vienan lääniin, Vuonniseen ja jotka sieltä epäilemättä ovat tulleet jotakuta laukkukauppiasta myöten.

[1265] Katso ennenmainittua kirjoitusta runojen vienalaisesta synnystä sekä selitykset runoon Vedenkantaja Anni, Mehiläin. 1836 Maalisk.

[1267] Inkerin runoissa ei myös aina käytetä pohjoisempain runoin tavalla pitkän vokaalin jakoa, vaan sen sijaan diminutivejä esim. tupaista (= tupoa), kyläistä (= kyleä), elellä (= eleä).

[1268] Sen ovat Lavonius'en ja Ahlman'in keräelmät Savosta 50-luvun lopulla ja Laitisen Karjalasta viime vuosikymmenellä yltäkyllin todistaneet.

[1270] Lönnr. K. s. 63, saatu Jaakkimalta. Kelttu on pitäjä Pohjois-Inkerissä.

[1271] Lönnr. E s. 28, 45 Jaakkimalta. Tuuteri on kohta länsipuolella Pietaria.

[1272] R. s. 83 Jaakkimalta. K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta Pohjanmaalla (jälkimmäisessä vääntyneenä Narjan nappisaksat).

[1273] R. s. 76 Jaakkimalta, Sirel. V N:o 206 Suistamolta y.m. Pavlovsk on keisarillinen huvilinna ja kaupunki liki Pietaria.

[1274] Esim. Gottlund N:o 17, 123 Juvalta, Ahlqv. B. N:o 355 Ilamantsista. Inkerissä on tämä runo hyvin yleinen. Konnun kylät ovat likellä Kaarostaa l. Oranienbaum'ia.

[1277] Niin esim. on Pohjois-Inkeristä löydetty Korhosen häälaulu ja Koskisen Honkain keskellä. Viipurin puolen Sakkulasta on kuitenkin. löydetty muutamia epillisiä runoja, joiden koko luonne viittaa Pohjanmaalle. Niistä vasta tulee enemmän puhuttavaksi. Länsi-Inkerissä tahtoo myös joskus tuntua joku pieni vaikutus pohjoisesta. Semmoinen ilmautuu esim. tuossa Saaren neidon kosintarunon alussa, missä saari syntyy Kullervon kuljettamasta kullasta; sillä sisaren viettelyksessä ei rikollinen Inkerissä vielä olekaan Kullervo.

[1278] Esim. Lönnr. S N. 166 Kesälahdelta, Europ. G N. 668 Ilamantsista, Arvidss. C XVII N. 1 luultavasti Savosta, Lönnr. A II 3 N. 40 Vuonnisesta y.m. m.

[1284] Länkelä P VIII N. 4 ja 4 b Soikkulasta. Vähemmin selviä, jotka kuitenkin taas toisia piirteitä lisäksi sisältävät, on muitakin.

[1285] Groundstr. N. 129 Tönttölästä länteenpäin Kaarostasta l. Oranienbaum'ista.

[1288] Esim. Cajan v. 4 N. 167 Latvajärven Arhipalta, A II 5 N. 49 Vuonnisesta.

[1290] Inkerin runo esim. Reinh. v. 11 N. 349 Vuoleelta
Pohjois-Inkerissä, Ahlqv. B 72 Ilamantsista; Kestin lahja esim. Slöör
VI N. 21 Toksovalta Pohj. Inkerissä, Polén N. 187 luultavasti
Suistamolta, Lönnr. Q. N. 62 Enolta; Mataleena esim. Groundstr. N. 16
Konnun kylästä Inkerissä.

[1302] Reinh. 67:s v. Kylä Huittisissa mainitaan jo 1487-9 Arvidss. handl. s. 108, 119, 132. Likellä Viipuriakin on Sammonsaari.

[1307] Karjalaisista ainoasti Inkeriläiset (tokko vanhalla kannalla olevat kreikan-uskoisetkin?) panevat olutta juhliksi.

[1308] Katso Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa, Suomi Uusi jakso X s. 135 seur.

[1310] Esim. Castrén A I v. 1204 N. 23; Berner N. 55 häävirressä: Sujui suuri Suomen silta saajanaista tuotaessa.

[1312] Neuss N. 8 Varsinais-Virosta; Neuss on painattanut lende läkse, looge läkse, kun ei ymmärtänyt näitä muotoja.

[1317] Ylimalkaan saapi Viron ja Suomen suhteista sen käsityksen, että vanhimpia muodostuksia on kulkenut sieltä tänne, vaan verrattavasti uudempia taas päinvastoin meiltä sinne.

[1318] Minä käytän tämän tilaisuuden lausuakseni ilmi, että työni olisi ollut vielä vaivaloisempi ja pitkällisempi, jos ei A. Borenius olisi järjestänyt Lönnrot'in runosaalista vuosilta 1831-5.

[1319] Aivan tarkkaan ei lukua voi sanoa, senvuoksi kun Lönnrot ei aina ole täydellisesti kirjoittanut hänen runojensa joka kohtaa. Niissä oli 2,313 säettä epillisiä, 1,265 loitsuja ja noin 1,000 lyyyrillisiä ja balladeja.

[1320] Muutamat runot ovat epätietoiset, ovatko Sissosen laulamia; siitä syystä säemäärää ei voi tarkemmin määrätä.

[1321] Rjäbinin, paras Venäjän epillisistä rapsodeista, lauloi 17 pitkää laulua, n. 5,500 säettä.

[1322] Lönnr. A II 3 N. 65. Tämän runon mukaan, niin kauas kuin se ulottui, järjestikin Lönnrot keräämänsä runot ensimmäisessä yhteensovitus-kokeessaan syksyllä 1833 joka käsikirjoituksena on tallella.

[1323] Vienan läänin runot sopii jakaa kolmeen ryhmään, joista yksi käsittää Vuonnisen seudun, toinen Latvajärven ja Vuokkiniemen ympäristöt, kolmas, jossa Akonlahti on emäpaikkana, runot kaikissa kylissä pitkin Vienan ja Aunuksen rajaa Tsirkkakemijoelle asti ja sieltä pitkin runo-alueen itärajaa Uhtueesen saakka.

[1326] Kultalatva-kuusessa on kansan laulamissa runoissa aina näätä; kuun ja auringon on siihen Lönnrot sovittanut runollisemman vaikutuksen vuoksi.

[1327] Vienan Samporuno näin muodoin vastaa seuraavia Kalevalan uuden painoksen runoja. I osaksi, VI, VII, X, XXXVIII, XXXIX, ja XLII sekä XLIII osaksi. Parhaat tämän muodostuksen edustajat ovat Latvajärven Arhippa Perttusen sekä Vuonnisen Ontrei Malisen runot. (Lönnr. A II 6 N. 70, 3 N. 40). Pää-asiassa yhtäpitävät ollen, sisältävät ne kumpikin yhtähyvin paljon toisessa löytymättömiä pikku-seikkoja, jotka Lönnrot kaikki on yhdistänyt.

[1328] Vienalaisen Sampojakson keski-osa — Väinämöisen korjaaminen vedestä, Sammon vaatiminen lunnaiksi ja takominen — on Suomessa tuntematon ja, niinkuin vasta saamme nähdä, myöhempi muodostus.

[1329] Inkerin alueen luomisrunoissa muna joskus karskahtaa seitsemäksi, kahdeksaksi kappaleeksi; se on voinut antaa aiheen munien luvun enentämiseen siihen määrään. — Esimerkkeinä suomenpuolisesta luomisrunosta mainittakoot K. Krohn N. 15 Sotkamolta, Ahlqv. B N. 86 ILamantsista, Europ. G N. 410 Suistamolta. Vienankin läänistä on saatu muutamia samaa laatua olevia; mutta loppu on niissä aina erilainen. Jättiläis-hauki näet siellä nielee munan ja munijalintu, tässä kotka, vapauttaa sen hauin vatsasta samallaisen taistelun jälkeen, josta kilpakosinta laulaa. Tämä toisinto löytyy paraasta päästä vaan Uhtuen kylässä (esim. Lönnr. A II 9 N. 43) ja on nähtävästi erehdysmuoto, syntynyt kahden erirunon sekoittamisen kautta. Rajaryhmän eteläisemmissä kylissä, niinkuin yllä näimme, liitetään koko kilpakosinta Samporunoon. Muissakin varsinaisissa Samporunoissa on munijalintu Uhtuessa aina kotka; lieneekö tämä siksi vääntynyt tavallisesta sotkasta ja sitten nimensä kautta vaikuttanut tuon puheena-olleen sekoituksen, vai päinvastoin jälkimmäinen muodostus saanut aikaan munijalinnun nimen muutoksen muissakin runoissa, on vaikea varmaan päättää.

[1330] Muutamat laulajat ovat tämän maineen selittäneet "vilusilmäksi", arvattavasti itsekään tietämättä syytä siihen. Mutta "kyyttö" on sama kuin viiru ja viirusilmä on usein käytetty sana eteläisemmissä runoissa. Se onkin varsin sopiva nimitys Lappalaiselle, jonka silmät vaan ovat raollaan.

[1331] Boren. 1872 N. 118 Vuonniselta, N. 73 Sombärveltä y.m.; Europ, 1845 K N. 30 Suurjärveltä, H N. 89 b Suistamolta. Viimeksimainittu alkaa laulukiistalla, jonka jälkeen Joukamoinen tekee murha-yrityksensä. Tässä näemme siis luonnollisen selityksen niinen muutokseen. Muutenkin myös Vienan puolella on laulukiista liittynyt useihin Samporunon kappaleihin (välistä alkuun, välistä loppuun), vaikkei aina ole ampujan nimeen vaikuttanut.

[1332] Luomisruno, niinkuin se pohjoisissa toisinnoissa ilmaantuu, vastaa painetun Kalevalan koko 6:tta runoa, 1:stä värssyjä 179-244, 255-280 ja 7:stä alkua: vv. 1-8. Käsikirjoituksissa löytymättömät ovat osa jousen kuvausta VI: 29-34, 39-46, emon kysymys, ketä Joukahainen aikoi ampua, ja vastaus, vv. 101-114, samoin loppukeskustelu Joukahaisen ja äidin välillä, vv. 211-34, sotkan arvelu mihin laatisi pesänsä, I: 189-194, veen emosen uinti, vv. 245-62, paitsi pienempiä palasia.

[1333] Selityksissään Kalevalan uuteen painokseen (Litteraturbl. 1849 s. 16) hän sanoo "verrattomasti suurimman osan toisinnoista" olevan Väinämöisen puolella; tästä siis ei voine päättää muuta kuin että hänellä oli edes yksi siitä eriävä toisinto. Ihme on vaan että juuri se tai ne kappaleet niin ylen yleistä runoa, jota monta kymmentä toisintoa on tallella, ovat tietymättömissä. Kenties lienee lupa olettaa, että Lönnrot ei perustanut muutostaan runoon, vaan johonkuhun kuulemaansa suorasanaiseen selitykseen (satunnaiseen erehdysmuotoon).

[1334] Saman ajatukseni löysin myös Ursin'in kirjasta: Den homer. frågan s. 56, ja reunamuistutuksesta Gottlund'in kappaleessa vanhaa Kalevalaa, joka nyt on minun hallussani.

[1335] K. Krohn N. 588 Kiannalta. Siinä Pohjolan emäntä korjaa itkevän Väinämöisen vedestä ja lähettää kotiin. Olisiko tämä vienalaista kehitystä välittävä muoto vai lieneekö siihen vaikuttanut joku idästäpäin kuultu runo? Pohjolan pojaksi sanotaan ampuja myös yhdessä sen puolen toisinnossa (Lönnr. A II 9 N. 12), joka on saatu Kellovaarasta, runo-alueen itäisimmältä rajalta, mutta laulajan isä oli muuttanut sinne Ponkalahdelta, aivan Kiannan rajan läheisyydestä. Toinen on siis epäilemättä toiseen vaikuttanut.

[1337] Esim. Sirel. V N. 195, Suistamolta, Europ. I N. 4 luultavasti Tulemajärveltä.

[1339] Boren. 1871 N. 111, 112, Bern. N. 27. Samallaisen muodostuksen Lönnrot myös toi Kellovaarasta (A II 9 N. 12) ja siinä Väinämöinen vastaa samoilla epätoivoisilla sanoilla, joilla joskus Lemminkäinen Ilamantsissa: "Ei ole miestä mennehessä, urosta uponnehessa". Huomattava on viimein, että Rajaryhmän Samporunot usein, samoin kuin monet Lemminkäisen virret, alkavat: Lähteäksensä käkesi lankoihinsa Luotolahan y.m. ja että Väinämöistä, niinkuin usein Lemminkäistä, etsitään: talvella lylyn livulla, kesällä venoin kepein. Tässä Rajaryhmässä esiintyvät lisät ovat kuitenkin luultavammin vasta myöhemmin sekaanpantuja, kun jo runo Lappalaisen ampumisesta oli saanut muotonsa, Mutta ne yhtähyvin todistavat taipuvaisuutta aineksia Lemminkäisen virrestä tähän sekoittamaan.

[1340] Pohjanmaalla Kajaanin kulmalla on myös muutamia tääntapaisia toisintoja, osoittaneeko sitten itäistä vaikutusta, vai lieneekö päinvastoin siinä vienalaisen muodostuksen itu.

[1344] Lönnr. Q N. 12 Enolta, N. 251 luultavasti Kerimäeltä. Tämä taru on nähtävästi yhteydessä sen käsityksen kanssa että tyynet vireet veden seljillä ovat Väinämöisen veneen jälki. Pohjanmaalla ilmaantuu toinen, luultavasti myöhempi, muodostus, jossa sama akka tahi vaka vanha Väinämöinen itse lakaisee laineita, jolloin rikka tarttuu luutaan, ja kun hän sitä hampain pois tempaa, hammasmato syntyy.

[1346] Lönnr. A II 8 N. 16. Yllämainitut värssyt itsekin ilmautuvat Vienan puolella useissa luomisrunoissa, mutta enemmän uudemmissa keräelmissä, niin että ovat vähemmin todistavaiset. Joskus sanotaan myös hevonen Vienan luomisrunoissa olkiseksi, samoin kuin muutamissa toista ainetta olevissa Inkerin runoissa, joista se lieneekin tänne tullut.

[1347] Koko sekin lisäseikka tavataan melkein yksistään Vienan läänissä, Suomen puolella ainoasti muutamissa Suistamon runoissa, mutta tämän seudun laulu on ylimalkaan saanut voimallisen vienalaisen vaikutuksen viime vuosisadalla sinne Himolasta muuttaneen mahtavan runonlaulajan ja tietäjän Hoschkasen kautta, joka oli käynyt Vienassakin opissa.

[1349] Alkuperäisessä tarullisessa muodossansa tavataan tämä runo nyt enään ainoasti Virossa, Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisimmissä pitäjissä. Suomessa on yleisempi tuo toisinto, jossa munasta kaloja t. hylkeitä syntyy (joku ainoa myös Virossa ja Inkerissä). Samalla lajilla on siitä toisinnosta, jossa saari syntyy maailman sijasta, Suomesta melkein yksistään saatu myöhempi muodostus, joka siihen Saaren neidon kosinnan liittää. Täten on runon tie aivan selvä. Länsi-Suomessa mahtoi ennen aikaan olla pohjoisen tapainen toisinto, jonka unohduttua sitten virolais-inkeriläinen tunkeutui Savoon ja Pohjanmaalle saakka. Leviämisen näin tietoon saatuamme, voimme siitä tehdä johtopäätöksen toiseen seikkaan nähden. Kaikissa Pohjanmaan ja Savon kappaleissa lintu munii laivaan, samoin myös useimmissa viipurilaisissa, mutta harvoin Inkerissä ja Virossa. Siellä muna tavallisesti lasketaan vuorelle, saarelle, niemelle, mättäälle t. pensaasen. Joskus lisätään vielä että mainittu munimispaikka on meren keskellä. Löytöpaikoista päättäin tämä muodostus on vanhempi ja samassa hyvin yhtäläinen pohjoisen kanssa, missä lintu munii Väinämöisen polvelle, joka on kohounut mättääksi t. saareksi. Laiva on mahdollisesti tullut tähän venäläisistä luomistaruista; mutta melkein enemmän luultava on että tässä piilee kaukainen, hämärä kaiku pohjoisempana tunnetusta Sampo-runosta. Muna näet vierähtää veteen sen kautta, että suuri pohjais-tuuli kallistaa laivaa (joskus pesääkin). Yhdessä virolaisessa toisinnossa (s. 158) munijalintu on Pohjan kotka ja häneltä pesästä varastetut munat viedään laivalla. Toisessa virolaisessa laiva laskee pohjoseen, jossa Pohjan noita nostaa tuulen ja kaataa sen (Kreutzw. Myth. u. Mag. Lied. N. 4). Yhdessä Länsi-Inkerin runossa (Törneroos N. 164) lintu kaataa laivan, yhdessä Sakkulasta saadussa muniva lintu tulee Lapista, silmät siiven alla (Ahlqv. A N. 257).

[1350] S. 192, 204, 205, 207, 218, 228.

[1351] S. 298-301.

[1353] S. 194, 197, 220.

[1354] Uudessa Kalevalassa on munijalintu kotka. Tämä perustuu pää-asiallisesti vaan yhden Vienan kylän, Uhtuen, laulutapaan.. Sen selitystä katso s. 383.

[1355] Vepsäläiset sanovat pääskysen nimellä Jumalan lindiine l. Sarak linduine (Ahlqv. Anteckn. i Nord-Tschud., Finsk. Vetensk. soc. förh. T. VI s. 59, 61). Mutta Sarakka on Lappalaisilla se naishaltija, joka kaikkein elävien syntymisestä pitää huolen. Kenties siis voinee tästä päättää että Vepsäläisilläkin on ollut samanmuotoinen luomistaru kuin Virolaisilla.

[1356] S. 334-9.

[1357] Arvelu 196:lla sivulla uhriksi käytetyistä munista tuskin pitänee paikkansa.

[1358] Veckenstedt, Die Myth., Sägen u. Legenden d. Zamaiten I B s. 216. Tämän kirjan olen vasta myöhemmin saanut käsiini, joten siitä saadut tiedot eivät ole voineet saada sijaansa edellisessä luvussa.

[1359] Lönnr. A II 3, N. 40 Vuonnisen Ontreilta, Boren. 1872 N. 88 samasta kylästä, Lönnr. A II 6 N. 55 Tsenan Kettuselta ynnä joku muu.

[1360] Esim. Europ. G N. 400 luultavasti Korpiselältä, Lönnr. S N. 136, nähtävästi Juvalta; Sirel. V N. 31 Pyhäjärveltä; Ganand. s. 26, luultavasti pohjalaisen tarinan mukaan, sanoo Ilmarisen olleen koko maailman takojan.

[1362] Sommer 1848 N. 151 Jaakobin pitäjästä Varsinais-Virossa. Tämä tieto, niinkuin vastakin moni samallainen, on otettu niistä runsaista käsikirjoitusvaroista, jotka Suom. Kirj. Seura on Virossa kopioittanut, sen jälkeen kun teokseni edellinen vihko jo oli painettu. Siitä syystä ei niitä ole voitu sovittaa siihen paikkaan, missä ylimalkaan on puhe Kalevalan runoista Virossa. Sama runo, saatu Pihkovan puolelta, on myös saanut sijansa Kalevinpojassa (IX. 479 seur.) ja muistutuksessa siihen lauluun sanoo Kreutzwald että ajaja ja luoja yhdessä katkelmassa on sanottu Ukoksi.

[1363] Kaukaisemmat sukulaisemme Tatarit tosin tietävät Podo-Sünkün kiinnittäneen taivaan valot (s. 220); mutta tämä taru on kovin erillään ja siinä esiintyvä, josko vääntynytkin Buddhan nimi viittaa etelään.

[1364] S. 238.

[1365] Veckenstedt I s. 146. Hänestä kerrotaan myös, että hän tappoi veljensä Ugniegavan ja viskasi pään kuuhun, jäsenet tähtiin (vert. Thor'in samallaista tekoa s. 238). Toisen tarun mukaan molemmat veljekset yhdessä takovat ilman pielet ja asettavat niiden päälle, paitsi taivasta, myös manteren, meren sekä syvyyden (Veck. I s. 142).

[1366] Europ. H N. 29 luultavasti Korpiselältä kateen loitsussa, N. 76 Suistamolta manauksessa.

[1367] S. 238, 328.

[1368] Se osa, joka koskee maan epätasaisuuksien syntymistä ruumiin liikunnon kautta, on kuitenkin epäilemättä liettualais-slavilaista sukuperää. Vert. slavilaista luomistarua s. 299. Liettualaisissakin on se tarina, että jumala voitti piruin kuninkaan, sitoi sen hevosen selkään ja ajoi tämän juoksuun. Mihin pirun pää kolahti, siihen syntyi vuori, mihin jalka, siihen laakso, mihin kyynel pirahti, siihen järvi (Veckenst. I s. 212). Lainaamisen todistaa myös tämän seikan ilmautuminen meidän runoissamme yksistään Venäjän puolella.

[1369] Esim. Länk. VII N. 4 Soikkulasta, Slöör VII N. 23 Lempaalasta, Ahlqv. B N. 265 Ilamantsista, Beck. Z N. 5 Pohjanmaalta.

[1371] Joskus ilmautuu lisäys yksinään, jolloin jatketaan: syänveet syventämäni.

[1372] Esim. Lönnr. A II 9 N. 38 Uhtuesta, 5. 20 Lonkasta, y.m. Castrén arveli, että kolmas luoja mahtoi olla Lemminkäinen ja vertasi tätä jumalakolminaisuutta samallaiseen Skandinavein luomistarussa. Mutta kolmas mies olisi sitten Joukahainen eikä Lemminkäinen, joka käsikirjoituksissa ei ole toisten kumppanina. Vaan ei Joukahainen nimenomaan sano olleensa osallisna luomisessa; hän vaan kysyy: muistatko sitä aikaa, jolloin luotiin. Vertaaminen skandinavilaiseen taruun on siis sangen epävarma, varsinkin koska luojain lukukin niin vaihtelee. Tässä puheena oleva lause löytyy myös yhdessä Ilamantsista saadussa Pellervoisen runossa (Ahlqv. B N. 207).

[1373] Ilman pielet Pohjanmaalla sopivat ihmeesti yhteen liettualaisen tarun kanssa, mutta välisiteen puute ei salli panna siihen suurempaa painoa.

[1376] Vv. 1-8. Väinämöisen nousu saareen ei kuulu tähän, vaan näkyy olevan otettu yhdestä Samporunon toisinnosta (vert. Lönnr. E N. 606), johon on sekautunut Lemminkäisen pako. Väinämöisellä on vaan jossakussa turmeltuneessa toisinnossa tekemistä maailman kylvön kanssa. Rivit 41-2 näkyvät olevan otetut viimeisestä Ritvalan Helkavirrestä. Tammen kasvatus on tässä yhteydessä hyvin harvinainen.

[1377] Vv. 59-224. Muutamat pienet sisään pistetyt kappaleet (äidin rukoileminen, luultavasti jostain muusta loitsusta, keskustelu Väinämöisen ja pikkumiehen välillä) eivät löydy minulle tietyissä tammen synnyissä.

[1378] Vv. 225-378. Ensimmäiset kuusi värssyä ovat kuitenkin eräästä Inkerin balladista, jossa luonto lakastuu neidon viettelyksen kautta, mutta sitten jälleen virkistyy, kun pappi on käynyt siunaamassa (esim. Europ. I N. 112 Toksovalta). Seuraavat kuusi ovat osaksi toukoluvusta (esim. Europ. K. N. 225 Uhtuesta). Vv. 241-50 oikeastaan kuuluvat ensimmäiseen osaan. Samoin vv. 287-94. Tiasen neuvo ei löydy minulle tietyissä toisinnoissa. Kirveen teettäminen ja kasken hakkuun kuvaus on otettu Kullervon runosta. Keskustelu kokon kanssa ja tämän linnun valkean-iskeminen ei löydy tähän kuuluvissa runoissa, mutta jälkimmäinen kuitenkin yksinäisenä erehdysmuotona eräässä tammen synnyssä (Genetz. N. 59 Luvajärveltä). Vv. 295-330 ovat kylväjän lukua ja seuraava kohta Lönnrot'in sovittama sen mukaan. Viimein v. 369 loppuun on lyyrillisestä laulusta.

[1379] Välin jätetään koivu kokkoa (Europ. H N. 92 Suistamolta), välin käkeä (Europ. I N. 27 Suistamolta) varten. Lönnrot on taitavasti molemmat yhdistänyt. Joskus kaskeen kylvetään liinaa ja siitä kudotulla nuotalla pyydetään tulikalaa (Europ. I N. 27). Tässä on siis tulen synty lisään sekaunut.

[1382] Sievästi on siinä oikea kylvön aika osoitettu sillä, että Ahti silloin jo on saanut osan vesistä suliksi.

[1383] Esim. Lönnr. Q N. 124 Enolta, Gottl. N. 659 Kortteisilta (luultavasti Kesälahdelta).

[1384] S. 159.

[1385] Joskus nähdään toisiakin nimiä, mutta ne ovat nähtävästi erehdyksiä. Esim. Impi t. Syöjätär (joiden hiuksista t. kyyneleistä toisellaisissa loitsuissa syntyy puita t. eläviä).

[1388] S. 159. Myöhemmin nähtävästi on tämä toimitus tullut siirretyksi yli muiden rakkaaksi tulleesen Kalevinpoikaan.

[1389] Onnen yhdistämisen viljan kanssa tapaamme muutoinkin runoissa, joka todistaa että tämä nyt pieneen alueesen rajoittunut taru ennen oli laajalta tunnettu. Vert. Oras onnen kasvattama (Gottl. N. 783 puun synnyssä Vermlannista), onnen touko (Ahlqv. B N. 245 Ilamantsista tiasen synnyssä), Onnen ohra (voiteen luvussa Arvidss. C XIV N. 1 luultavasti Savosta), ja juhlakulussa Länkelä IV N. 24 Soikkulasta.

[1390] Yhdessä toisinnossa onkin sanottu, että: "ihe ilmoinen jumala kylvi maan" (Polén N. 29 luultavasti Kiteeltä); toisessa "llman Ukko" iski tulta ja poltti kaskensa (Europ. H. N. 92 Suistamolta).

[1391] Epäilemättä on kreikan-uskoisten Inkeriläisten vielä käytetty rukouslaulu, jossa Elias isäntää, pyhää Pedriä armollista pyydetään viljalle suojelijoiksi, samasta juuresta lähtenyt myöhempi muodostus. Eihän apostoli Pietari tietääkseni missään muualla ilmaannu senkaltaisessa toimessa eikä ole hänen elämässään mitään, joka olisi antanut aihetta hänet siihen virkaan asettaa. Elias on ylimalkaan astunut Ukon sijaan, siitä syystä kun tulisissa vaunuissa ajoi taivaasen. Vesikaari sanotaan Eliaksen vempeleeksi. Juuri tämä Pedrin asettaminen hänen rinnalleen tekee synnyn Pikkeristä sitä luultavammaksi.

[1393] Vienan läänistä on vaan saatu kaksi vallan sekavaa, Aunuksesta kolme hiukan parempaa, Suomen rajain läheisyydestä.

[1394] Neljä Savosta, yhtä monta Pohjanmaalta, loput Pohjois-Karjalasta. Inkeristä on maisteri Porkka saanut erittäin tärkeän toisinnon; valitettavasti sain siitä myöhään tietoa, niin että sen vaan voin liittää kirjan loppuun.

[1395] Kenties se ei edes tarkoita Käkisalmen lääniä, josta hänellä tuskin voi olla tietoja.

[1397] Taaro tosin löytyy Lönnrot'in sanakirjassa, mutta merkitsee vahinkoa tai on härän nimi. Runojen taaro on nähtävästi väännös tarosta.

[1398] S. 195. Kuitenkin mahtaa sekin olla lainattu Germaneilta. Vert. s. 294. Mutta tämä laina epäilemättä on ikivanha, koska se on Suomalaisilla ja Mordvalaisilla yhteinen.

[1399] S. 194.

[1401] Ziem = maa, berti = sirottaa. Juhlassa juotu olut sanottiin Ziembrinnis alus (onkos hän siis kenties sukua Saksalaisten Gambrinus'elle, oluen haltijalle? Kurkku- ja hammas-äänet vaihtelevat usein slavilais-liettualaisten ja germanilaisten sanain välillä).

[1406] Jos mordvalainen Tschim-Pas on sukua Sampsan kanssa, niin on kenties nimen yhtäläisyys voinut välittää slavilaisen tarun lainaamista.

[1407] Tähän lienee kai myös luettava Ilamantsin kilpakosinnassa nähtävä kyyn ilmautuminen sepän kynnykselle. Tuo paha käänne venäläisessä tarussa samoin vainoo pakenijaa pajalle asti.

[1408] S. 141.

[1410] Gottl. N. 582 Karttulasta. Viimeinen sana on väärin kirjaanpantu: "puutteesta". Alkuvärssyt tavataan useammissakin paikoissa, esim. Polén N. 1 Kiteeltä, Ahlqv. B N. 46 Ilamantsista.

[1413] Lönnr. Q 124 Ilamantsista, Gottl. N. 578 b. Tästä on ollut seuraus, että joskus sisarensa turmellut Kalevan poika on astunut Pellervoisen sijaan maailman kylväjänä (Gottl. N. 678, Europ. H N. 190 Ilamantsista y.m.)

[1414] Alku on harvemmin suuremmassa määrässä eriävä. Joskus näet tammi syntyy itseänsä sukivan Luonnottaren karisseesta hiuksesta tai hänen sukansa piistä (esim. Saksa U N. 2 Suomussalmelta, Lönnr. A II 6 N. 91 Arhipalta), tahi kyyn kyynelistä (esim. Europ. H. N. 128, Ahlqv. B N. 193 Ilamantsista), taikka myrskyssä kahden, kolmen meren t. joen yhteenhyrskymisestä (esim. Europ. H N. 54 Korpiselältä, N. 94 Suistamolta) y.m.

[1415] Yksi Suistamolta löydetty runo on nähtävästi myös Vienasta tullut. Tämän toisinnon muodon näyttää Kantelettaren III N. 20.

[1417] Esim. Lönnr. A II 5 N. 47 Vuonnisesta, Boren. 1872 N. 182 Suurjärveltä, Europ. K N. 9 Repolasta.

[1418] Esim. Ahlqv. B N. 95 Ilamantsista, Ahlqv. B N. 170 Ilamantsista, U Saksa N. 2 Suomussalmelta.

[1419] Europ. G N. 440 Suistainolta, I N. 1 Tulemajärveltä. Lönnr. A II 2 N. 25 Lentiirasta Kajaanin puolella vielä enemmän välittää, koska juuri Hiisi on takojana.

[1420] Esim. Europ. G. N. 631 Ilamantsista, Polén V N. 81 Suistamolta t. Impilahdelta.

[1421] Esim. Lönnr, Q N. 282 Ilamantsista, Gottlund N. 659 Kesälahdelta, Lönnr. AII 6 N. 91 Arhipalta, 9 N. 27 Uhtuesta, Kanteletar III s. 295. Viimeinmainitussa on kuitenkin tammi muuttunut tuomeksi. Ainoasti yhdessä kappaleessa on se tammenrunon ainoana loppujatkeena, muuten aina toisten yhteydessä. — Erehdysmuotoja nähtävästi ovat ne harvinaiset toisinnot, joissa tammen lastuista syntyy mato t. etana (Europ. G N. 39 Repolasta, H N. 54, luultavasti Korpiselältä, Lönnr. A II 8 N. 11 Kajaanin puolelta). Samoin ne, joiden lopussa tavallisen lyyrillisen laulun mukaan, kasvaa tammeen omena, omenalle käki, jonka suusta kultaa kumpuaa (Esim. Europ. H N. 86 Suistamolta, Ahlqv. B N. 259 Korpiselältä).

[1423] S. 124. Pari kappaletta on pohjoisemmallekin levinnyt (Gottl. N. 169 Juvalta, Lönnr. K, N. 487 Jaakkimalta).

[1424] Niitä on suuri joukko painamattomissa kokoelmissa (esim. Kreutzv. A N. 55 Järvamaalta ja 256 Tartomnaalta). Joskus tammesta muun muassa tehdään Jumalan istuin. Hyvin usein tammi syntyy pidoissa maahan viskatusta olut-tilkasta (niinkuin myös Inkerissä) tai olutkannun pirstoista.

[1427] S. 202. Tatarein luomistarussa (s. 219) ilmautuva jättiläispuu on aivan selvästi mukaeltu paratiisin hyvän ja pahan tiedon puusta, ja Mongolien Sambu-baraka (s. 228) Buddhan uskon kanssa tullut Indiasta. Jälkimmäinenkään ei voi välisiteitten puutteen ja pikkuseikkain erilaisuuden tähden olla yhteydessä meidän tammemme kanssa.

[1428] S. 289, 293, 301, 305.

[1429] Erittäin tärkeät ovat tammen terveyttä suojeleva voima sekä sen yhteys viljan alun kanssa. Onko tuo uudempi muoto, missä kaikellaisia kaluja veistetään, lainaa meille vai meiltä, on vaikea päättää.

[1430] Europ. H N. 54 luultavasti Korpiselältä, H N. 128 ja Ahlqv. B N. 193 Ilamantsista y.m.

[1432] Niin erittäin niissä kappaleissa, missä joki sen juuritse virtaa, y.m.m.

[1433] S. 291.

[1434] Lönnrot S. N. 211 Kesälahdelta. Tuuli sitten taittaa latvan, jolloin syntyy 3 neittä, ja ne lypsävät rautamaidon.

[1436] Heinän niittäminen, jolla meidän tammenrunomme enimmiten alkavat, löytyy myös Virossa, mutta toisessa yhteydessä. Se on näet liitetty runoon, jossa ilmautuu 4 neitosta: yksi nitoo langan päitä, toinen sitoo silkkiä, kolmas kutoo kultavyötä, neljäs itkee nuorta miestä, mutta häntä lohdutetaan sillä, että sulhon pää jo näkyy läpi metsän. Sama runo löytyy Suomeksikin, mutta ilman mainittua alkua. Molemmille on likeistä sukua saksalainen yleinen laulu (vert. s. 293-4 ja Mannhardt s. 524-32 y.m.s.) Siinä kolmas neito avaa taivaan ja laskee auringon ulos; meillä tuo nuori mies t. veli, jonka pää jo kohoaa metsän yli j.n.e., tietysti myös on jälleen ulostuleva aurinko; siinäkin siis on samallainen perustus kuin tammenrunossa. Virossa alkaa usein tammenruno meren lakaisemisella, jolloin pyyhkeistä löytyy tammen alku ja viedään maalle kasvamaan. Samaa meren lakaisemista olen jo ennen Suomenkin runoissa huomauttanut (s. 387), jolloin sen kautta meri tulee tyyneksi.

[1438] S. 291. Siinä on vaan Thor'in pitenemisen vertaus muka samallaiseen tapaukseen tammenrunossa perätön, sillä ei yksikään tietty kansanruno tiedä siitä. Hakkaaja kuvataan vaan välistä suureksi, välistä pieneksi. Lönnrot on nähtävästi molemmat yhteensovittanut.

[1440] Painetussa Kalevalassa on koko mies vaskinen, niin että voisi arvella hänen edustavan vanhempaa aikakautta nykyisen rauta-ajan polvikunnan vastakohtana. Mutta tämmöisenä hän ilmautuu ainoasti yhdessä polvenhaavan toisinnossa (A II 3. 37 Kiannalta) ja se muodostus on nähtävästi satunnainen. Vähän useammin nähdään rautamies, rauta suuna y.m. mutta se on otettu balladista "meren kosijat".

[1441] Inkerin tammenrunoihin on, kumma kyllä, tarullisen ukon sijaan tullut ainoa veikko, niinkuin muutamiin muihinkin epillisiin lauluihin. Suomessa on häränrunossa samallainen tappaja kuin tammenrunoissa.

[1442] Tämä yhteys on ylen harvinainen: Lönnr. A II 9 N, 41 Uhtuesta, Boren. 1871 N. 71 ja 1872 N. 90 molemmat Vuonnisesta. Molemmissa jälkimmäisissä vaan mies merestä kysyy tammelta, tuleeko hänestä venettä Väinämöiselle, mutta todella siitä tehdään kuitenkin noidan nuolet, niinkuin pistoksen synnyssä. Tää on siis välitysmuoto. Ensinmainitussa tulee sitten samanlainen veneretken kuvaus kuin kanteleen synnyssä. Tähän ovat myös luettavat ne harvat toisinnot (Castrén A I 1204 N. 9 Latvajärven Arhipalta, ja tulen synty Gottl. N. 655 Kortteisilta Kesälahdella), joissa Sampsa Pellervoinen, muutamien runojen mukaan ison tammen kasvattaja, veistää veneen Luojalle t. airot Väinämöiselle.

[1443] Europ. K. N. 99 Hietajärveltä, Boren, painett. toisint. N. 40 Venehjärveltä ynnä pari muuta.

[1446] Epäiltävä siinä kuitenkin jo on se seikka, että Väinämöinen on takojana, eikä varsinainen seppä Ilmarinen.

[1447] Nämät seikat ovat: Ilmarisen epäilys Sammon saamisen mahdollisuudesta r. 39: 7-22. Ei löydy semmoisenaan missään tallella olevassa toisinnossa. Yhdessä toisinnossa Ilmarinen itse kehoittaa retkeen (Boren, painett. toisint. N. 40). Joskus (Lönnr. A II 3. 40), Ilmarinen, kotiintulonsa jälkeen kertoessaan Sammosta, lisää: Vaan on Sampo salvattuna j.n.e. Luultavasti olivat Lönnrot'in käyttämät sanat, joiden todellisuutta vanhan painoksen toisinnot todistavat, otetut samallaisesta kohdasta. — Ilmarisen vastahakoisuus merimatkaan ja Väinämöisen vastaus siihen r. 39: 33-56, nähtävästi otetut minulle kuitenkin tuntemattomista lyyrillisistä lauluista. — Väinämöisen miekan takominen r. 39: 57-114. Löytyy erikseen katkelmassa, jossa Väinämöinen valmistaikse Pohjolan sotaan (nähtävästi auringon vapauttamista varten, josta runosta useat sananparret muistuttavat) Lönnr. Q 2, S. 150 Kiteeltä. Ne sanat, jotka sen Samporetkeen sovittavat, ovat epäilemättä Lönnrot'in lisäämät. — Ilmarisen varous-sanat r. 39: 115-26, tavallinen loitsu. — Keskustelu Sammon jakamisesta r. 42: 41-58, tähän paikkaan sovitetut sen mukaan mitä kansa edempänä laulaa taistelun kuvauksessa ja lyyrillisestä laulusta lisätyt. — Neuvottelupaikasta, mihin Sampo olisi vietävä, tuulen sanat ja Lemminkäisen ensimmäinen kehoitus laulamiseen r. 42: 177-250. Edellinen kenties sommiteltu yhden tulensynnyn paikan mukaan, keskimmäinen loitsua, kolmas kokoonpantu lyyrillisistä kappaleista. Samoin myös vv. 271-4. — Utusanat, Iki-Turson nosto ja tuulen nosto r. 42: 338-460, ensin- ja viimeinmainitut loitsuja, edellisestä kuitenkin mainittava, että Pohjolan emäntä, parissa Ilamantsin Samporunossa laittaa utua Väinämöistä vastaan, vaikkei tämän luvun lukemisella, ja Vuonnisen Ontrein runossa Väinämöinen taistelun jälkeen itse luopi utua ennenkuin toivottaa itselleen kyntöä ja kylvöä. Iki-Turson juttu, niinkuin ennen mainittu, kuuluu oikeastaan Jesuksen purjehdukseen (kats. s. 340). Sampsa Pellervoisen kautta, joka Luojalle venepuun hakkaa, samoin kuin usein Väinämöiselle, on kuitenkin jo kansakin tähän yhdistämiseen antanut aiheen. Toisessa sanaan runon katkelmassa on Pietarin kauhu kuvattu, jonka Lönnrot tässä on Ilmariseen sovittanut. — Myrskyn kuvaus, kanteleen hukkuminen, Ilmarisen valitus ja myrskyn sanat r. 42: 461-550. Ensimmäinen suurimmaksi osaksi raudan synnystä, toinen nähtävästi Lönnrot'in sommittelema, siksi että sitten seuraava toinen kanteleen synnyn toisinto saataisiin käytetyksi (ei löydy siitä mitään vanhan Kalevalan toisintomuistutuksissa); kolmas lyyrillistä laulua, neljäs loitsua. — Pilven longan näkeminen pakomatkalla r. 43: 47-54 minulle tietymättömästä lähteestä. — Ilmarisen hätäsanat r. 43: 187-206 tavallista loitsua. — Pohjolan emännän uhkaus nostaa karhu ja kätkeä aurinko sekä Väinämöisen vastaus siihen r. 43: 310-58, 363-8. Jälkimmäinen osaksi kerskausloitsusta, osaksi samoin kuin koko edellinen Lönnrot'in kokoonpanema, siksi että karhun peijaiset ja auringon etso saataisiin Sampojaksoon kiinnitetyiksi. — Viimein Sammon muruin kylväminen ynnä loppurukous r. 43: 385-434; edellinen nähtävästi Lönnrot'in kokoonpanema (Arhipalla vaan sanottu, että tuuli ajeli muruja merellä), jälkimmäinen loitsua.

[1448] Lähinnä painettua on Lonkan Martiskan laulama (Lönnr. A II 5 N. 21). Rajaryhmässä on melkein aina kanteleen synty toisessa muodossa, josta vasta enemmän.

[1449] Esim. Vuonnisen Ontrein runossa. Huomattava on että Martiska juuri Vuonnisessa oli oppinut laulamaan ja että saman kylän laulutapa myös on vaikuttanut Rajaryhmään. Neuloilla nukuttaminen, joka germanilaiseen käsitykseen perustuu, tavataan vaan Arhipan runossa. Enimmiten ei ole keinosta mitään puhetta. Itse nukuttamisen kuvauksessa kansa usein käyttää Luojan Surma-legendasta otettuja lisiä: Väin. nukuttaa nuivan (alkuaan noidan) joukon, pakanan kansan, miehet nuoret miekoillensa, vanhat keihäsvarsillensa (esim. Ahlqv. N. 295 Ilamantsin Sissoselta, Boren, painett. toisint. N. 9 Vuonnisesta, Arhippa).

[1450] R: 39: 331-46. Tähän on kuitenkin Lönnrot kaikellaista lisännyt. Ahdin asunnon kuvaus vv. 331-6 lauletaan erinäisessä katkelmassa, joka näkyy olevan jäännös jostain jo unohtuneesta runosta. — Purren luuleminen pilveksi luultavasti on otettu kilpakosinnasta. — Kysymys mihin mennään ja vastaus siihen (vv. 381-6) löytyy pienessä katkelmassa, joka ei juuri muuta sisällä (Lönnr. S N. 134 jostain Itä-Suomen pitäjästä) ja kenties kuuluu tulen syntyyn. — Väinämöisen viimeiset sanat (vv. 421-6) tavataan parissa loitsussa.

[1451] Akonlahden ryhmässä Joukahainen joskus käsitetään vaimoksi, Väinämöisen saamaksi nuorikoksi.

[1452] Pikkuisen aihetta on hän kuitenkin siihen saanut yhden katkelman kautta, joka tavataan Ganander'in Mythologiassa s. 49 ja jossa Lemminkäinen sanotaan Väinämöisen soutajaksi. Tämä asia, jos siihen saa luottaa, tapahtuu kuitenkin Ganander'in mukaan kanteleensynty- eikä Sammonryöstö-retkellä.

[1453] V. 1836 N. 95-6. Sen vuoksi Kallio tunnetussa laulussaan "Oma maa" puhuu maasta, missä Sampo ja kantele soi. Itse arvelu on aivan joutava, koska ei mikään Sammon kuvauksessa anna sille perustusta.

[1455] Litteraturbl. 1858 s. 498. Sivistyksestähän voi kuvallisesti sanoa, että sitä kynnetään ja kylvetään ja että se ravintoa antaa. Sammon aineksetkin sen vahvistavat: joutsenen sulka vastaa metsästystä, siian suomus (muutamassa toisinnossa) kalastusta, villan kylki karjanhoitoa, ohran jyvä maanviljelystä ja värttinän muru teollisuutta. Tätä vastaan muistutettiin kohta hyvällä syyllä, että kansanrunous ei koskaan luo tuommoisia allegorioja. Paitsi sitä puhutaan näistä aineksista ainoasti Sammon takomisen kuvauksissa, jotka vasta Vienan puolella ovat lisään tulleet. Muutamien ainesten alku ei olekaan vaikea löytää, kun vaan ensin huomaa, mitä me vasta saamme nähdä, että tämä Sampo-runon osa on muodostus kosintarunoista. Yhdessä näistä viimeinmainituista Väinämöistä vaaditaan veistämään venettä värttinän murusta; Kojosen pojan runossa kosija, sen jälkeen kun neidon viimein on saanut monella vaikealla ansiotyöllä, rupeaa vuorostaan kiusaamaan nuorikkoaan mahdottomilla vaatimuksilla. Hän tahtoo olutta keitettäväksi yhdestä ohran jyvästä, nuttua kudottavaksi yhden villan kytkyestä (juuri niillä sanoilla esim. yhdessä vienalaisessa kappaleessa, Lönnr. A II 6 N. 121 Latvajärveltä). Ohran jyvä ei näy kuitenkaan olevan tässäkään laulussa alkuperäinen, vaan tullut oluen synnyistä, joissa juhlajuoma usein keitetään kolmesta ohran jyvästä, aivan kuin Vuonnisen Samporunoissa. Muitten ainesten syntyä en tiedä näin selittää, mutta kenties ne ovat tehdyt ex analogia, osoitteeksi kuinka vähäisistä (2:sta karitsan luusta, joutsenen sulasta) tai mahdottomista kappaleista (maholehmän maidosta) se piti kokoonpanna. Semmoisia tapaa kosintorunoissa usein kosijalle eteenpantuin ansiotöitten joukossa.

[1456] Hoefers Zeitschr. I s. 38 seur.; Mythologiassaan s. 1229 hän siihen lisää vertaamisen mongolilaiseen maailmanpuuhun.

[1458] Resor o. forskn. II s. 398-9, Finsk Mythol. s. 272. Hän luopui kuitenkin siitä, koska olisi ollut mahdoton sulkea temppeli vaskivuoreen ja laivalla viedä pois.

[1460] Bullet. de l. classe hist.-fil. d. l'acad. d. scienc. d. S:t Petersb. 1851 s. 71, Bullet. d. l'acad. 1861 s. 497. Hän silloin ensiksi toi tähän vivahtavat venäläiset sadut esiin (vert. s. 503).

[1461] Kirjall. Kuukauslehti 1868 s. 7. Hänkin perustaa arvelunsa, niinkuin Lönnrot, noihin myöhemmin keksittyihin takomisen aineksiin, vieläpä käyttää ne kovin omavaltaisella tavalla. Rummun pärmä oli muka maholehmän nahasta (runossa maidosta on puhe), pärmän kuvat mahtoivat olla tehdyt joutsenen kynällä j.n.e.

[1462] Kirjoituksissaan: Zur Sampomythe, Bullet. d. l. classe hist. fil. de l'acad. 1851, Ueb. d. Mythengehalt d. finn. Mährch., sama 1855, d. estn. Sage v. Kalevipoeg, Bull. d. l'acad. 1860, Ueb. d. Wort Sampo, sama 1861.

[1463] Indernes förest. om verldsskap. 1863, D. Myth. v. Sampo, Acta Soc. scient. fenn. T. X. Siinä on myös täydellinen ja lavea historia edellisistä selityskokeista. Sivumennen sopii mainita pari aivan perätöntä saksalaista arvelua. Mannhardt (German. Myth. s. 400) luulee Sammon pilveksi, Schwartz (D. Urspr. d. Mythologie s. 117) ja samoin J. Caesar (d. finn. Volksepos Kalevala) taivaan kaareksi.

[1464] Latvajärven ja Akonlahden ryhmissä, mutta ei niissäkään aina, sillä usein ei runo ollenkaan selitä mitä Sampo oli (esim. Lönnr. A II 6 N 70 Arhipalta, Gen. 1872 N 11 Vuokkiniemeltä ja N 60 Vongarvelta, Bor. 1872 N 145 Kiimasjärveltä; niin myös Lönnr. A H 3 N 65 Vuonnisesta).

[1466] Boren. 1872 N 163 Kellovaarasta, 181 Tsolmosta, Gen. 1872 N 71 Liedmasta.

[1468] Vuonnisen ryhmässä, esim. Lönnr. A II 3 N 40 Ontrei Maliselta, 5. 21-2 Lonkasta, Bor. 1872 N 88 Vuonnisesta, Fellm. v. 3 N 42 Venehjärveltä, y.m. Välistä on vielä lisätty: "tänne kuut, tänne päivät, tänne tähet taivosilta!" tai: "meillä kuu on, meillä päivä, meillä tähet taivahilla," tai: "tänne ilman lintusetkin." Luultavasti nämät kuitenkin ovat satunnaisia lisäyksiä, koska ei niistä Suomen puolella eikä tavallisesti Vienassakaan tiedetä mitään.

[1470] S. 147.

[1472] Ihme kyllä on yhdessä Vienankin runossa (Gen. 1872 N 34 Jyskyjärveltä) samallainen erehdys: Pohjolasta lähtiessään Väinämöinen panee Sammon lentoon ja itse istuu päälle.

[1473] Europ. G. N 646 b. Ahlqvist'in tuomassa kappaleessa samaa laulua (B N 157) kehoitetaan Väinämöistä laulamaan, hyvän "saiman" (s.o. laivan) saatuansa. Kenties onkin tämä yhtäläisyys nimissä ollut aiheena tähän erehdykseen. Sama käsitys näkyy myös ennen olleen rajakkain olevassa Himolan pitäjässä. Eräässä Europaeus'en kirjeessä (Saima 1846 N 23) on kerrottu että yksi senpuolinen laulaja vakuutti Sammon olleen laivan, ja toisesta, joka ei taipunut laulamaan, sai Eur. muualta tietää, että hän osasi laulun siitä "kuinka Väinämöinen menee Pohjanmeren takaa riistaa hakemaan." Myös Vuonnisen Ontrei (jonka laulutavassa muutenkin ilmautuu yhtä toista yhtäläisyyttä Ilamantsin runoin kanssa) lauloi kilpakosinta-runossaan (Lönnr. A II 3 N 45) Pohjolaa lähestyvästä Väinämöisestä: tuopi Sammolla rahoa, Aluksella aartehia. Vert. vielä painettuin toisintoin N 34 Latvajärveltä vv. 149-55. Yhdessä Kontokin runossa (Vienan läänissä, Lönnr. R N 661) Pohjolan emäntä herätessään myös "kapsahtaa karjoihinsa." Uusimmissa keräelmissä ilmautuu sekä Ilamantsin että Himolan Samporunoissa luultavasti Vienan Rajaryhmän vaikutusta, kun näet lopussa sanotaan riistan kadonneen mereen ja tämän siitä tulleen rikkaaksi (Bor. 1878 tuoma Ilamantsista, 1871 N 19 Himolasta).

[1474] Europ. II N 165 ja I N 7. Akonlahden ryhmässä tyttö viedään yhdessä Sammon kanssa; siitä tämä sekaannus näissä runoissa, joissa muutenkin näkyy Akonlahden vaikutusta. — Sivumennen sopii vielä mainita, että eräässä Suojärveltä saadussa saarvan luvussa "Sampa" on käsitetty linnaksi t. tarhaksi: tule tämän linnan liipuvalle, tämän Samman saapuvalle (Europ. G N 549). Muutamassa ilamantsilaisessa Päivölän runossa ilmautuu "Tammas" Pohjolan emäntänä.

[1475] S. 243-4. Saduksi muuttuneena se on Suomessa ollut muutenkin tuttu (vert. Genetz'in kielennäytteitä Suojärveltä, Suomi VIII s. 262). Juttu taulaluodosta, johon Pohjolan laiva rikkuu, on nähtävästi tullut sekaan saduista, joissa tään tapaiset pelastuskeinot ovat hyvin tavalliset.

[1477] Cajan v. IV N 181 Arhipalta (vaillinaisesti), Boren. 1877, painett. toisint. N 34, 1872 N 21.

[1481] S. 304.

[1482] Samoin lauletaan vielä Länsi-Inkerissä Ukonjuhlassa, vilja-onnen saamiseksi, erästä Porkan tuomaa runoa Sampsa Pellervoisesta.

[1484] S. 151-4, 374.

[1485] Vähemmin varmat ovat vaan suomenpuolista äännöstapaa osoittavat muodot aura (Lönnr. A II 3 N 40 Vuonnisesta v. 309, Bor. 1872 N 79 v. 96 Venehjärveltä) ja taula (hyvin monessa kappaleessa, mutta toisissa myös takla), sillä ne voivat olla Suomessa käyneitten laukkukauppiaitten yritys saada laulunsa suomalaiselle laulattajalle helpommaksi ymmärtää.

[1486] S. 267.

[1487] Edellinen ainoasti Lönnr. A II 6. 55 Tsenan Kettuselta, jälkimmäinen Lönnr. A II 3. N 40 Ontrei Maliselta, 5. 21 Lonkasta. Vermlannin kappale on liian vaillinainen, että siitä voisi antaa vakuutta. — Epäilemättä myöhempiä, vienalaisia lisäyksiä ovat: kaivaminen 9 sylen syvään, jo mainittu nukuttaminen auringon avulla (molemmat Luojan surmavirrestä, vert. sekä Pohjanmaan ja Suomen Karjalan että Inkerin toisintoja tätä runoa), sekä salpaaminen 9 lukon, 10:n takasalvan taa (Hannus Saarelaisen surmaballadista, jossa neito istuu samoin lukittuna. Hannus sitten, niinkuin Väinämöinenkin joskus, liuvuttaa lukot sian lihalla, luikahuttaa voilla taikka kastaa kaljalla saranat, ukset oluella), — turhat yritykset saada Sampo nostetuksi näkyvät myös vasta Vienassa tulevan lisään. Siinä tapauksessa ne tuskin voinevat olla muistoa Hammarsheimt'istä (vert. s. 268), vaan mahtavat olla lainatut eräästä venäläisestä laulusta maailman kyntäjästä, missä useat uroot turhaan yrittävät hänen auraansa kohottaa (esim. Hilferding p. 159, 438 y.m. m.).

[1488] S. 187-90.

[1489] Satuna löytyy sama taru, joka on Päivänpojan retken aineena, joskus Suomessa, Esim. Nylander I N 16 Hauholta.

[1490] Monesti myös Turjan t. Lapin mereen t. Rutjan koskeen kovaan, jotka ovat yhtä selviä maantieteellisiä nimiä.

[1492] Välittävänä siteenä lienee ollut, että Pohjolan emäntä joskus synnyttää pakkasen. Louhiatar muuten ei löydy aivan usein, kuitenkin jo Ganander'in Mythologiassa, siis viime vuosisadalla. Vielä harvinaisempi on lyhennetty muoto Louhi, joka epillisissä runoissa ilmautuu ainoasti yhden kerran, silloinkaan ei Samporunossa, vaan Lemminkäisen virressä (Lönnr. A II 5. 40 Vuonnisesta). Lönnrot itse on alkuna sen tiheään käyttämiseen painetussa Kalevalassa.

[1493] Välitysmuotona lienevät myös olleet ne runot, joissa Loveatar t. Louhiatar synnyttää koiran t. suden. Aivan monissa metsä- ja karja-luvuissa ei hän vieläkään ilmau.

[1494] Esim. Ahlqv. B N 201 peur. luvussa Ilamantsista, Europ. H 193 metsäluvussa luultavasti samasta paikasta y.m. Joskus nähdään väännös: raskuta rahaista kättä, Kättä kirjo kiimoittele (pro: kantta), esim. Lönnr. S N 166 Kesälahdelta.

[1495] Esim. Lönnr. A II 6 N 70 Arhipalta, Europ. K N 30 Suurjärveltä Aunuksessa (vaill.), G 646 Ilamantsista Sissoselta, Gottl. De proverb. fenn. s. 10 Taalain maalta (Pohjolan portit näkyvi, Tuvan uunit kuumoittaa).

[1496] Eksymiseksi voi sen arvata siitä, kun ne näissä tavataan harvemmin ja joskus samalta laulajalta saaduissa kappaleissa, joka myös Samporetken lauloi: esim. Europ. G 647 Huohvanaiselta, Aspel. A II N 4 Sotkamosta; Lönnr. S 258 Iisalmesta; Europ. v. 3 I s. 10 Ilamantsista, Sirel. N 197 Suistamolta (samassa on pikku muisto Samporetkestä); Becker A II 650 N 1 Pohjanmaalta, Gottlund N 592 c luultavasti Kangasniemeltä Savossa.

[1497] Lencqv. s. 34 tietymättömästä paikasta, Becker v. Z N 4 Pohjanmaalta, Reinh. v. XI N 234 Sakkulasta (nähtävästi Pohjanmaalta sinne tullut).

[1499] Tulen synnyissä: Lönnr. A II 8 N 24 Kajaanin puolelta, Polén N 12; Portin Pohjolan takaa Gottl. N 750 Norjan Savolaisilta.

[1502] Sinne taudit käsketään, Gottl. N 656 Kesälahdelta, Lönnr. 8 N 22 ja 3 N 57 Kajaanin puolelta tulen synnyssä ja kosken luvussa (edellisessä Pahat linnat liimottavi, Ukset Hiiden ummottavi); ähkyn luvussa Europ. H N 170 Ilamantsista ilmautuu Pohjan ponneton veräjä, Saranaton ilman salmi (sam. Ahlqv. B N 321 manauksessa, joka on Kullervon tuomioon liittynyt). Jälkimmäinen lisäys on kuitenkin nähtävästi vaan vaihdos yleisestä värssystä Sarajaisten salmen suulla, jossa ensimmäinen sana joskus myös on muuttuneena: Sarantolan (vert. edempänä Päivölän retken tutkimusta).

[1503] Esim. Saxb. N 1087 Kertulta, Europ. v. 3 N 66 ja 82 Markkovasta, N 367 Venjoelta, 45 Järvisaaresta; välistä: Alkoi Tuonela näkyä, t. linna liklottaa, kun kosija menee (esim. Europ. v. 3 N 186 luultavasti Inkerolta, 361 Venjoelta).

[1504] Länkelä P III N 1 c Soikkulasta, Porkka useissa toisinnoissa. Sen mukaan yhdessä Tulemajärven kilpakosinnassakin lauletaan: Hiiden huonehet näkyvi, Tuvan ukset tummottavat.

[1506] Lönnr. A II 6 N 77. Oikeastaan ei sekään sisällä painettuun runoon vastaavaa muuta kuin r. 45 vv. 185, 187-90. Voiteen teko on toiseen tapaan. Painetussa Kalevalassa ovat vv. 23-176 pää-asiallisesti tautien synty nimisestä yleisestä loitsusta, 211-312 alku löylyn, sitten kipu-sanoja, 321-54 voiteen lukua. Vv. 195-6 ovat nelisäkeisestä katkelmasta (Lönnr. E N 561 luultavasti Vuokkiniemeltä), joka taitaa olla Tuonelassa käynnin alkua. Kaiken muun on nähtävästi Lönnrot itse lisännyt.

[1507] Lönnr. A II 7 N 13 jostain paikasta Vienan läänissä manauksessa, Berner N 45 Suopas-salmelta Vienan varsinaisen runopiirin ulkopuolelta veren sulussa, Laitinen N 25 Kerimäeltä suolan sanoissa.

[1508] Europ. H N 95. Saantipaikka tosin ei ole mainittu, mutta Basilier'in kokoelman N 83 Suojärven Ägläjärveltä (Iro-neidon laulu) on ainoa muu, missä samalla tavalla aurinko ja kuu tulevat kuultelemaan. Loppu on tästä uudemmasta kirjaanpanosta pois karissut.

[1509] Sampo-retkeä kokonaisuudessaan ei Salmin kihlakunnassa osata laulaa; siitä tunnetaan ainoasti muutamia muiden runoin sekaan pistettyjä säkeitä. Samalla seudulla, erittäin Suistamolla tuntuvasta Vienan vaikutuksesta ja sen syystä on jo ennen ollut puhe.

[1510] Sen jälkeen, mitä ylempänä on näytetty, ei tietysti ole tarvis enään ottaa lukuun 47:n runon alkua, vv. 1-36. Kaikki muu tässä runossa, niinkuin myös koko 48:s on tulen syntyä, joka ei ole Sampojakson kanssa missään yhteydessä ja kuuluu vanhempaan tarulliseen runokerrokseen.

[1511] Kirjeessä lehtori Keckman'ille Maalisk. 14 p:ltä 1834, joka sisältää ehdoituksen vanhan Kalevalan painoksen esipuheesen (kääreessä, joka on merkitty A I "concept t. en runosamling" ja tallelletaan yhdessä Suom. Kirj. Seuran muiden runokokoelmain kanssa) on tästä näin kuuluva Lönnrot'in selitys: "Vähimmin täydellisenä olen saanut laulannon, jossa lauletaan Väinämöisen ja Ilmarisen hankkeista saada uutta kuuta, päivää ja tähtiä taivaalle sijoitetuksi entisten Pohjolan akalta kätkettyin (P. akan kätkemäin) sijaan. Paikoin on siihen pitänyt täytteeksi omiakin sanoja panna, ei kuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu, joka sekä tarinoimalla että laulamalla kansalta toimitettiin." Näistä "omista sanoista" näkyvät pää-asiallisimmat olevan vale-kuun ja auringon takominen (vv. 27-74) ja Pohjolan emännän asettaminen taivaan valojen ryöstäjäksi. Toisista runoista ovat lisätyt: vv. 1-10, 19-26 tulen synnystä; 11-13 eräästä Arhipalta saadusta didaktisesta runosta; 75-106 ovat tavalliset arvan sanat, tähän sovitettuna; 127-48 osaksi Päivölän virrestä, osaksi luultavasti Lönnrot'in omia; 159-66 osaksi jostakusta Kullervon paon toisinnosta (esim. Europ. K N 314 Jyskyjärveltä); 237-72 maidon luvusta (ilmautuvat kuitenkin Vienan puolella joskus myös Sampo-runon seassa, esim. Europ. K N 85 Akonlahdelta); 301-16 Tsenan Kettusen Sampo-runosta (Lönnr. A II 6 N 55, Topel. vanh. run. II s. 16); 317-34 tuntemattomasta lähteestä. 335-54 Luojan surmavirrestä, tähän sovitettuna; 379-402 luultavasti Lönnrot'in lisäys; 403-22 erinäinen rukous auringon puoleen (Topel. vanh. run. II s. 27 Pohjanmaalta).

[1513] "Kyy" lentää pajan ovelle sitä sanomaa tuomaan; se on nähtävästi Ilamantsin kilpakosinnasta lisään eksynyt seikka.

[1514] Esim. Polén N 63, luultavasti Impilahdelta t. Suistamolta, Ahlm. I. 29 Juvalta, Saxb. N 1010 Keltulta ja Groundstr. N 114 Tönttölästä, kaikki manausluvussa; Europ. H N 68 Korpiselältä naittomiehen luvussa; Gottl. N 448 Juvalta hammasmadon luvussa; Ahlqv. B N 7 Liperistä t. Ilamantsista lemmen nostossa.

[1516] Epäilemättä väärin kuultu pärinän sijasta, joksi päivän kehä myös sanotaan.

[1520] S. 138.

[1521] Esim. Groundstr. N 9 Konnun kylistä, Saxb. N 737 Vuoleelta, Ahlqv. A N 163 Pyhäjärveltä.

[1523] Merikin luultavasti kuuluu samaan käsityspiiriin; ainakin vetiset sadepilvet indo-eurooppalaisissa taruissa usein kuvataan meriksi.

[1524] Kuhn, Die Herabkunft d. Feuers. Mordvalaisillakin on tähän vivahtava taru, hyväin haltijain synnystä (s. 194). Hyvin selvästi ilmautuu tämä käsitys eräässä suomalaisessa tulen synnyssä (Becker N 27) jossa näemme seuraavat värssyt: "Tuli läikkyi taivahasta, Ilma kääntyi kehrän päällä, Otuksia suettaessa, Eläintä luotaessa." Huomaa tässä kehrän kääntyminen, joka muistuttaa indo-eurooppalaisesta tulen kirnuamisesta, ja runon lopussa lauletaan meilläkin nimen-omaan, että Väinämöinen tulta kirnusi.

[1525] Esim. Lönnr. A II 5 N 49 Vuonnisesta. Luultavasti sama laulaja on ne värssyt myös sovittanut koiran lukuun, arvellen mikä mahtanee estää metsästäjän apulaisen vainua (N 38). Ulkopuolella tätä yhtä kylää ei ne tietääkseni ilmaunnu ja ovat siis vähän epäiltävät, mutta tuntuvat kuitenkin kovin tarullisilta satunnaisiksi.

[1526] S. 204, 337-8.

[1527] S. 248. Vertaa myös Liettualaisten tähän kuuluvaa tarua (s. 328), jossa nähtävästi ennen on ollut Thor sankarina.

[1528] S. 303, 327.

[1530] Arvids. C V N 17 luultavasti Lohtajalta, Sircl. N 152 Suistamolta, Härkönen N 1 Kajaanin puolelta, Becker'in lis. Ganander'iin s. 60 luultavasti Pohjanmaalta.

[1531] Kirnu on skandinavilainen kirna, mäntää vastaa liettualainen menturis, mutta luultavasti, niinkuin kivenpuun nimi näyttää, oli sekin sana Skandinaveille ollut tuttu.

[1534] Aurinkoa ei käsikirjoituksessa koskaan sanota kirjokanneksi, ja 47:ssä runossa, johon Donner viittaa, on myös ainoasti taivas sillä nimellä mainittu.

[1535] Melkein aina tulen synnyissä — tuli putoo niiden läpi tai säilytetään niiden "päällä." Joskus on se siitä myös eksynyt raudan ja kalastajan lukuihin.

[1536] Vihko Z, käsikirjoitus viime vuosisadalta Pohjois-Savosta N 2 (tulen synnyn seassa), Ganand. s. 40; molemmat siis jo vanhoja kirjaanpanoja.

[1537] Ilamantsin Sampo-runoissa tosin tavataan joskus se nimi Pohjolan porttia kuvaavan värssyjakson jatkeena: "Kannet kirjo kumottavat", vaan ei koskaan Sammon mainesanana.

[1538] Sitä löytyy parikymmentä kappaletta, esim. Vienan läänistä Topel. vanh. run. I s. 27 Tsenasta; Suomesta Europ. G N 632 Ilamantsista, Lönnr. S N 258 Iisalmesta.

[1539] Enemmän kuin tusina kappaletta, esim. Vienan läänistä Lönnr. A II 6 N 76 Arhipalta; Suomesta Topel. käsikirj. N 46 Kemistä viime vuosisadalta, Becker Tur. Viikkosan. 1820 N 11 Pohjanmaalta, Europ. G N 642 Ilamantsin parhaalta laulajalta Mekrijärven Sissoselta.

[1540] Veneenteko on siihen kuitenkin aina liitetty. Siitäkin erillään se tavataan ainoasti yhdessä Länsi-Inkerin auringon-etso-runossa (Groundstr. N 9 b Hevaajoelta). Jumalan ainoa poika tulee Väinölään ja saa akalta kuulla Väinön jo olevan haudassa, kuuset kulmaluilla. Hän herättää kuitenkin Väinämöisen ja saa tietää missä aurinko on piilossa. Taivaan vankeus Väinölässä tekee kuitenkin tämän runon epäiltäväksi; luultavasti on se, mikä Vipusta koskee, pohjoisesta tänne eksynyttä kaikua.

[1541] Europ. G N 103 Ilamantsista. Tähän myös kuuluvat Salmin kihlakunnasta ja Aunuksesta saadut sekavat runot ja tarinat, joissa Väinämöisen kosinnan joukkoon on pantu hämäriä, Vienan rajakylistä saatuja muistoja Vipusesta, Sampo-retkestä ynnä muusta. Näistä löytyy erityistutkimus Valvojassa 1883 ss. 466-70, johon viittaan halullisia tutkijoita. Tässä näiden erehdysmuotojen selvittäminen, joita ei painettuun Kalevalaan ole otettu, olisi tarpeeton.

[1542] Se vastaa koko 17:ttä runoa ja 18:n värssyjä 101-44. Se on tässä liitetty yhteen Tuonelassa käynnin kanssa, joka sovitus perustuukin kansan laulutapaan parissa Venäjän Karjalan kylässä, mutta on ylen harvinainen (Topel. vanh. run. III s. 20 Akonlahdelta, Boren. 1872 N 188 Repolasta). Tuonelassa käynnin oikea paikka tulee vasta selitettäväksi. Muuten ovat vielä painetusta Vipusen runosta poisluettavat: Vipusen manaus r. 17: 157-504, joka on erinäinen loitsu; Pellervoisen venepuun etsintä r. 16: 1-100, jota ei koskaan tapaa tässä yhteydessä; yhdistys-sanat, jotka Tuonelassa ja Vipusessa käynnit yhteen liittävät r. 17: 1-8, nähtävästi Lönnrot'in omia; Vipusen luetteleminen mitä kaikkea hän aikanaan on syönyt r. 17: 108-12, suurimmaksi osaksi Kojosen pojan runosta; Vipusen laulun voiman kuvaus r. 17: 533-72, kokoonpantu sieltä täältä poimituista palasista. — Paitsi sitä on huomattava, että muutamat kohdat, vaikka kansa ne tässä yhteydessä laulaa, ovat ylen harvinaiset ja siis satunnaiset. Semmoisia on veneen rakentaminen Vipusen vatsassa, jolla Väinämöinen sitten soutaa suolia myöten. Itsestäänkin jo näyttää oudolta, että Väinämöinen, joka juuri veneenteossa tarpeellisten sanain haulla on siihen pulaan tullut, nyt ilman mitään muuta apua saa purren valmiiksi. Tämä paikka löytyykin vaan parissa epäiltävässä kappaleessa, joissa Vipusessa ja Tuonelassa käynnit ovat sekoitetut, niin että Tuonen neito Väinämöisen nielee (Lönnr. A II 9 N 39 Uhtuesta, Cajan N 27 ja 44 luultavasti samasta paikasta). Myös nuot Vipusesta ihmis-syöjän tekevät säkeet; "jo olen syönyt 100 miestä, tuhonnut 1000 urosta" löytyvät vaan kolmessa runokappaleessa (Topel. vanh. run. I s. 27 Tsenasta, Sjögren Q N 43 Vuokkiniemeltä ja A II 5 N 24 Lonkasta), mutta käytetään usein Vienan läänissä Päivölän virressä niistä karhuista ja susista, jotka pitoihin menevälle Lemminkäiselle surmaa uhkaavat. Ne ovat siis nähtävästi Vipusen runoon ainoasti eksyneet.

[1543] Vienankin alueella puuttuu joskus nieleminen. Suomessa on se havaittu kahdessa runokappaleessa, mutta toinen on Kiannan Hietajärveltä, jossa Vienan puolelta muuttaneita kreikan-uskolaisia asuu (Europ. K N 99), toinen ihan rajalla olevasta lutherilaisesta talosta ja siis myös varmaan idästä tullut (K. Krohn N 589). Tähän tulee lisäksi kaksi epäluulon-alaista. Toinen on Ilamantsista, rajan läheisyydestä (Europ. G N 103); siinä Väinämöisen jalka horjahtaa herätetyn Vipusen suuhun, joka tahtoi polven poikki purra. Tämän jälkeen valitettavasti seuraa loma, niinkuin monesti Europaeus'en käsikirjoituksissa, niin ettei voi saada varmaa tietoa lopusta. Luulisi vaan, että, koska Vipunen ainoasti "tahtoi" purra, se arvattavasti ei onnistunut. Mahdollista kuitenkin on, että tässä olisi vienalaista vaikutusta, jota myös Vipusen nimi Antervo viittaa. Toinen on Topelius'en käsikirjoituksissa N 46 samassa paperissa tiettävästi Kemistä saatuin runoin kanssa. Tässäkin Väinön jalka "vaapahtaa" Vipusen suuhun. Jatkoa ei voi nähdä, koska lehden loppu on poisrevitty, mutta seuraavalla sivulla olevasta Luojan surmasta on jo niin suuri osa tuossa poisrevityssä palassa, että nähdään edellisen runon ei olleen tarpeeksi pitkän, voidakseen myös sisältää nielemisen ja vatsassa takomisen. Poisrevitystä palasesta vielä jääneet muutamain värssyin alkupuustavit eivät myös semmoiseen jatkoon sovellu.

[1547] Boren. 1871 N 69, Lönnr. A II 3 N 62. Jyrin poika Iivana (Bor. 1872 N 84) oli jo saanut siitä kolmannenkin muodon "Ankervoisen", samoin kuin myös oli vääntänyt värssyn "Vatsassa Vipusen vanhan" mielettömäksi: Vatsassa Vipusten varsan.

[1548] Tästä taas, nähtävästi alkusoinnun vaikutuksesta ("kadonnut" sanan vuoksi), on tullut Vipusen nimi Kantervo, joka vaan löytyykin kolmessa kappaleessa, kahdesta likekkäin olevasta Vienan läänin kylästä.

[1549] Antero-muoto tavataan 19:ssä kappaleessa, Antervo 13:ssa, Ankervo ja sen johdannaiset ainoasti 10:ssä. Että Vipusella on sekä ristimä- että sukunimi, ei ole mitään outoa; niinhän myös Kojosen poika aina mainitaan ristimänimillä: Iivana, Ignaatta t. Iivari. Sivumennen olkoon mainittu, että Vipusen sijasta kahdessa runokappaleessa on Anterus Vironen. Tämä tulee siitä, että loitsijaa, joka osaa pukeutua kaikellaisiin haamuihin, (sillä aikaa kuin hänen oma ruumiinsa arvattavasti makaa ikäänkuin kuolleena "lovessa") saa Lappalaisilta nimen Viroladsch, Suomalaisilta Virolainen (Castréns Resor o. Forskn. I s. 29).

[1550] Ainoa poikkeus on tuo ilamantsilainen (Europ. G N 103), jossa myös mahdollisesti löytyy toinen Vienalaista vaikutusta osoittava seikka: vatsaan nieleminen.

[1551] Nielemisen myöhemmyys tekee myös tietysti tyhjäksi Vipusen runon vertaamisen Vogulien ja Tatarien sentapaisiin tarinoihin (S. 213, 223); jälkimmäinen vertaus on vielä mahdottomampi, koska Ilmarisen joutuminen kalan vatsaan on aivan yksinäinen erehdysmuoto, vert. Valvojaa.

[1552] Luulisi siinä olevan likeisenkin yhteyden, koska Vipunen painetussa Kalevalassa mainitaan vanhaksi Kalevaksi. Mutta tätä nimeä en ole löytänyt ainoastakaan käsikirjoituksesta ja jos se olisikin otettu jostain nyt kadonneesta, niin se, yksinäisenä kuin on, ei ansaitsisi huomiota. Se olisi vaan satunnainen lisäys, lainattu Kullervon-runosta, samoin kuin yhdessä Vipusen toisinnossa tavataan samasta lähteestä tullut sana kalkki. Kummassakin tapauksessa olisi alkusointu (kadonnut-sanan tähden) ollut vaikuttamassa.

[1553] S. 230, 235, 296.

[1556] Lönnr. A II 2 N 3 Akonlahdelta, Boren. 1872 N 97 Vuonnisesta ja N 140 Luvajärveltä (Akonlahden läheisyydestä).

[1557] Esim. Lönnr. A II 6 N 2 Uhtuesta, josta kylästä melkein kaikki muutkin samallaiset ovat kotoisin.

[1560] Esim. Bern. L N 87 Uhtuesta, Groundstr. N 27 Konnun kylistä, likellä Oranienbaum'ia. Joskus myös Ilamantsista (Ahlqv. B N 93).

[1561] Savossa ja Suomen Pohjois-Karjalassa enimmiten, Pohjanmaalla ja Aunuksessa harvemmin.

[1564] R. 17. 45-46. Ne löytyvät kuitenkin ainoasti kolmessa Ilamantsin runossa (Europ. G N 632, Lönnrot Q N 79-80, Ahlqv. B N 155) ja yhdessä pohjalaisessa (Utajärveltä, Becker Ha. Ganand. mythologiaan s. 99-101).

[1565] S. 166.

[1566] Europ. G N 642. Samoin hänen sisarensa Melaselässä G N 157. Kivijärveltä Vienan läänissä saatu kappale liittyy myös siihen, vaikka on vaillinainen. Vuonnisessa (Lönnr. A II 3 N 62, Boren. 1871 N 69, 1872 N 110) Vipusen poika Lemminkäinen hakee sanoja vanhalta Vipuselta. Huomattava tässä suhteessa on, että Vuonnisessa muutenkin useissa pikkuseikoissa huomataan Ilamantsin vaikutusta. Sakkulasta (Reinh. v. 11 N 315, v. 12 N 8) saadut ovat vaan katkelmia, nähtävästi hämärää kaikua pohjosesta, liittyen lähimmin Vuonnisen laulutapaan. Eksymisen todistaa myös väännös jälkimmäisessä rivissä: Lohtehikko t. Lohten eukko t. Akka Louhte (= luottehikas) Lemminkinen. Joskus ovat myös puheenalaiset rivit nähtävänä loitsuissa.

[1568] Näin täydellisenä vastaa tämä taru painetun Kalevalan 8:tta ja 9:ttä runoa. Edellisen runon lopussa oleva varoitus (v. 354 seur.), joka ensimmäisen Pohjolassa käynnin tähän liittää, löytyy todella yhdessä käsikirjoituksessa; mutta Väinämöinen sitten ei kohtaakaan Pohjan neittä, vaan Ilmarisen, jota tahtoo lähettää Pohjolaan (Lönnr. A H 9 K 33 Uhtuesta). Jättäen tällä kertaa kosimisen syrjälle, josta kosintarunoissa tulee enemmän puhetta, on meidän nyt vaan huomaaminen seuraavat lisäykset: Väinämöisen puhe kirveelle ja turha loitsun lukemisen yritys, r. 8: 167-86, luultavasti Lönnrot'in oma mukailus raudan synnyn tapaan; — raudan synty, r. 9: 27-266, Lönnrot'in lisäämä loitsusta; — raudan manaus, r. 9: 271-342, löytyy joskus vienanpuolisissa runoissa tässä yhteydessä, mutta vaan pienenä katkelmana; — veren tyrehdyttäminen r. 9: 343-416, tavataan useammin kansan suussa tässä yhteydessä, myös Savossa, Pohjanmaalla ja Suomen Karjalassa, paitsi Venäjällä, joka todistaa sen lisäyksen vanhemmuuden. Mutta sekään ei ilmau koskaan niin täydellisenä kuin painetussa Kalevalassa; — voiteen saaminen tammetta, r. 9; 427-36, tavataan joskus ison tammen runossa; — voiteen teko ja maistaminen, r. 9: 437-66, 482-8, 493-516, suurimmaksi osaksi voiteen luvusta; — sitomisen sanat, r. 9: 539-46, loitsua; — Väinämöisen paraneminen, r. 9: 547-60, mukailus loitsuista; — varoitus r. 9: 577-86, sananlaskuista koottu.

[1569] Esim. Arvidss. C v. VI arkki L Kiuruvedeltä, Lönnr. A II 3 N 37 Kiannalta, Europ. G N 630 Ilamantsista, Sirel. V N 102 Sodanlahdelta Lönnr. A II 9 N 37 Uhtuesta.

[1570] Esim. Äyräpää N 1 Liperistä, Lönnr. A II 3 N 3-4 Kiannalta, Reinh. v. 11 N 324 Sakkulasta; Genetz 1872 N 17 Tollonjoelta.

[1572] S. 305.

[1574] Katso s. 140-1. Painetussa Kalevalassa on kaikellaista muutakin lisään tullut: Kuvaus Väinämöisen yksinäisestä syntymisestä, r. 1: 105-7, joka oikeastaan koskee Ilmarista ja tässä muodossa näkyy olevan otettu kultaneidon runosta (Lönnr. A II 5 N 33 luultavasti Vuonnisesta) — pyhyyden pitäminen, vv. 111-4, vähän muutettuna Salmin kihlakunnan Iron runoista — tuulen nouseminen, veden emon viereminen ja valitus, vv. 127-34, 143-68, kokoonpannut useista sekä epillisistä että lyyrillisistä kappaleista — rukous Ukon puoleen sekä avun pyynti kuulta ja päivältä, vv. 169-76, 303-14, lapsivaimon luvusta — Väinämöisen ajeleminen meressä, vv. 325-34, luomisrunosta — Väinämöisen arvelu kohdussa ja maalle nousu, vv. 295-300, 335-44, luultavasti Lönnrot'in omasovittamia.

[1575] Europ. K N 82 Akonlahdelta, Gottl. N 381 Juvalta, Becker A II 650 N 15 Paltamosta.

[1576] Niinkuin saamme nähdä, on painetun Kalevalan Pohjan neito siinä toden todella Ilman impi.

[1577] S. 231-2. Viimeinmainittu runo siinä oli väärin luultu Aunuksesta saaduksi. Toisessa saman seudun runossa ne ovat laivaretken alkuun liitetyt (Europ. I N 49).

[1578] Esim. Kallas N 4 Saarenmaalta. Kalevinpojat ovat myös kolmen ja heidän äitinsä muuttuu kallioksi Irumäelle. Viittaako se Ironrunoin tuloa Virosta vai päinvastoin sinne leviämistä? Iro on Venäjän Karjalassa yleinen naisen nimi, vastaava Ireneä. Kenties yhtäläisyys on aivan satunnainen.

[1579] Se vastaa 39:n runon 127-329 värssyä sekä 40:ttä ja 41:stä runoa kokonaisuudessaan. Erotettavat ovat kuitenkin seuraavat Lönnrot'in lisäykset: veneen toivotus, että vielä olisi puuna, 39: 201-6, luultavasti jostain lyyrillisestä laulusta; — neitoin soutaminen, vv. 303—6, ei löydy ainakaan säilyneissä käsikirjoituksissa; — Ilmarisen epäys kanteleen teosta, 40: 215-20, luultavasti Lönnrot'in tekemä; — Lemminkäisen kerskaus ja soitanto, vv. 265-80, luultavasti samoin; — osa Pohjolan soittamisesta, vv. 283-292, 298-9, 301-10, tuntemattomasta lähteestä; — Ukon suuttuminen, kanteleen tuomitseminen mereen ja sen vastaus, vv. 311-39, samoin. Eteläisessä toisinnossa tosin ilmautuu sokea ukko sopesta, vaan se on juuri Väinämöinen, joka sitten taitavasti soittaa. — Eri nelijalkaisten, lintuin ja kalain lajien tulo kuulemaan, r. 41: 37-46, 50-6, 77-92, 123-32. Pohjoisessa toisinnossa ilmautuu vaan karhu usein, joskus hirvi; eteläisessä mainitaan useampia, mutta siihen tapaan, jonka 44:sta runosta näemme; tähän ovat vaan otetut vv. 47-8. Semmoiset sanat kuin kotkan "pennut" osoittanevatkin, että on omia seassa. Pari riviä linnuista nähdään kuitenkin vanhan Kalevalan painoksen toisintoluettelossa, lienevätkö sitten lyyrillisestä laulusta. — Kyynelten muuttuminen helmiksi, vv. 261-6, luultavasti Lönnrot'in keksimä.

[1580] Vastaa 44:n runon vv. 169-76, 215-31, 273-9, 293-302. Lönnrot'in lisäämiä ovat: runon alku, vv. 1-14, joka tämän toisinnon Sampo-retkeen liittää, epäilemättä Lönnrot'in omatekemä; — suru kanteleen kadottamisesta, vv. 69-76, samoin; koko koivun idylli, vv. 79-168, arvattavasti jostain lyyrillisestä laulusta, jota en kuitenkaan ole löytänyt (Vanhan Kalevalan toisintoluettelossa on muutamia vastaavia värssyjä). — Naulain saaminen käen kullasta, vv. 183-94, yhdestä tammenrunon lajista; — Kielten etsiminen ja immen itku, vv. 197-214, on vähän toisella lailla minulle tutuissa lauluissa; — laulun vaikutus hengettömään luontoon, vv. 307-34, jostain minulle tuntemattomasta runosta (sen todellisuuden todistaa Kalevin pojan kulku samalla tavalla Virossa). — Muut mainitsematta jääneet kohdat kuuluvat pohjoisiin toisintoihin.

[1581] Esim. Lönnr. A II 2 N 2 Akonlahdesta, Berner N 44 Uhtuesta; vastaa r. 44: 15-34, 60-2.

[1583] Esim. Lönnr. A II 4 N 3 Tollonjoelta, A II 10 N 4 Koivujärveltä, A II 6 N 75 Arhipalta (ilman Vipusen runoa), Berner N 10 Repolasta, luultavasti edellisestä paikasta tullut; Topel. vanh. run. III s. 24, luultavasti Akonlahdelta, sisältää yhdistyneen muodon: sen jälkeen kun hauki on saatu, lasketaan Luotolan merelle (nähtävästi luotohon meressä), josta saadaan lohen luita, hauin päitä ja tehdään sorsanluinen kantele. Painettuun Kalevalaan on Lönnrot siitä vaan ottanut muutamia rivejä, r. 40: 175-8.

[1584] Boren, painettuin toisintoin N 40 Venehjärveltä, Lönnr. A II 6 N 111 Latvajärveltä. Näistäkin edellinen alkaa Vipusessa käynnillä.

[1585] Esim. Europ. G N 184 Korpiselältä, Boren. 1872 N 79 Venehjärveltä Samporunossa.

[1586] R. 39: 213-66. Katso Lönnr. Q 352 Taipaleelta, A II 6 N 60 Tsenasta, Europ. G N 632 Ilamantsista, K N 36 Kiimasjärveltä.

[1587] R. 39: 263-8. Europ. G N 353 Korpiselältä, nähtävästi eksynyt kilpalaulannasta.

[1590] R. 40: 21-82, Lönnr. A II 4 N 3 Tollonjoelta, kuitenkin aivan lyhyesti; Lönnrot on itse sen täydentänyt tavallisista loitsuista.

[1591] R. 40: 180-202. Topel. vanh. run. III s. 24, luultavasti Akonlahdelta, Europ, K N 36 Kiimasjärveltä.

[1592] R. 40: 293, 305, Lönnr. A II 3 N 41 Vuonnisen Ontreilta. Tämän satunnaisen paikan poistamisella katoaisi se paha ristinriitaisuus, että kantele edeltä lähetetään Pohjolaan, vaikka vasta ollaan menossa sinne.

[1593] R. 41: 217-60, ilmautuu ainoasti kolmessa kappaleessa: Arhipan runossa sen tekee sorsa, kiimasjärveläisessä (Europ. K N 36) kokko, kostamukselaisessa (Lönnr. R N 617) korppi; Lönnrot on jälkimmäisenkin toisinnon hyvin taitavasti lisään pannut. Niinkuin tiedämme, on tämä seikka alkuaan kuuluva vanhaan luomistaruumme.

[1594] R. 44; 259-64, esim. Lönnr. A II 3 N 25 Kiannalta, Rudbeck v. U N 30 Kivijärveltä t. Viitasaaresta, Lönnr. S N 252 Kerimäeltä, Reinh. v. XI N 234 Sakkulasta.

[1595] S. 145. Lönnrot'in keräelmissä (Q, N 229) on kuitenkin katkelma, joka sisältää ainoasti nämät rivit: "Lemminkäinen lieto poika, Toinen vanha Väinämöinen," ja vanhassa Kalevalassa ovat samat rivit sijoitetut kanteleen synnyn toisintojen sekaan, josta voipi päättää että Lönnrot tiesi tai arveli niiden siihen kuuluvan.

[1596] Pääpesänä on Ilamantsi, esim. Europ. G N 644 Sissoselta, N 645 Huohvanaiselta y.m.; Lönnr. A II 3 N 59 Kiannalta, Sirel. N 121 Suistamolta, Boren. 1871 31 Himolasta, Lönnr. A II 2 N 3 Akonlahdelta.

[1597] Tämäkin on nähtävästi Ilamantsissa saanut alkunsa ja luultavasti vanhempi edellistä. Joukamoisen kehoitus lauluun kilpalaulannossa on siihen mahtanut antaa syytä. Alkupesästään on se levinnyt kauemmaksi kuin edellinen, katso Europ. G N 632 ja H N 148-9 Ilamantsista, I N 46 Suistamolta, K N 13 Repolasta, Boren. 1872 N 159 Kiimasjärveltä, Lönnr. A II 9 N 36 Uhtuesta. — Muutamissa harvoissa Vuonnisen ja Vuokkiniemen seuduilta on Ilmarinen yksin apulaisena, joka seikka luultavasti on tullut tulen synnystä.

[1598] Esim. Lönnr. A II 6 N 75 Arhipalta, Sjögr. Q N 43 Vuokkiniemeltä, Lönnr. A II 3 N 3-4 Kiannalta, Becker lis. Ganand. Mythologiaan s. 98-101 Utajärven kappelista, Topel. vanh. run. I s. 30 Kemistä (viime vuosisadalta), Lönnr. Q N 358 Enolta, Arvidss. C VI K Kiuruvedeltä, Lönnr. S N 258 Iisalmesta, Reinh. XII N 95 Sakkulasta y.m.

[1599] Huomattava on että käsikirjoituksissa tämä kansa harvoin lauletaan, enimmiten ladotaan.

[1600] S. 137.

[1601] Esim. Erlemann C 52 b Vörumaalta, Peet N 262 Viljannista, Krickmann N 17 Varsinais-Virosta. Yhdessä ainoassa vaan tehdään sarvesta pilli. Useammin tavataan toisinto, jossa peura, mikä pellossa tekee pahaa, ammutaan ja sarvesta tehdään torvi (esim. Moks N 30 Viljannista, Kreutzwald A N 260 Tarvastusta). Ensinmainitussa kappaleessa tulee kertovärssyssä myös kantele, vaan samassa viulukin lisään.

[1602] Mythol. s. 102. Kuitenkin löytyi jo silloin sekin toisinto, jossa kantele tehdään hauista (Vert. Ganand. Mythol. s. 13). Pohjanmaalla ja Savossa tavataan usein sellaisiakin kappaleita, jotka vaan sisältävät kanteleen soitannon (Ganand. s. 104, Arvidss. C X N 7).

[1603] N 774. — Sokea sopesta vaatii kanteletta luokseen myös eräässä Ilamantsin runossa (Europ. G: N 127).

[1604] Kiannalta saadussa (A H 3 N 3-4) tapaamme aivan eteläiset säkeet: Uupui kantele vähäistä: yhtä kieltä, kahta jouhta. Anna, impi, hapsiasi, neitonen hivuksiasi. Immen itku nähdään parissa muussa (esim. Europ. H N 148-9 Suojärveltä, Lönnr. R 617 Kostamuksesta, Europ. K N 36 Kiimasjärveltä). Parissa koppa tehdään puusta, vaikka ylimalkaan sanotaan hauin pään olleen kanteleen aineksena (esim. Lönnr. A II 6 N 75 Arhipalta, Bern. N 10 Repolasta).

[1605] Esim. Genetz N 42 Vuonnisesta, Boren. 1871 N 91 Latvajärveltä, Topel. vanh. run. I s. 30 Kemistä, Ganand. Mythol. s. 104, Gottl. N 602 Savosta. Joskus on Venäjän puolisissakin tosin "vatsallehen", mutta ainoasti Lönnrot'in käsikirjoituksissa, joissa äänet ei ole niin tarkasti kirjaan pannut kuin uudemmissa. Joskus tavataan Vienan toisinnoissa myös suomalainen murteellinen sana "_vattu_raunioilla" (joihin hauki tarttuu); mutta se ei ole yhtä todistavainen, koska vaan satunnaisesti on eräästä loitsusta sekaan tullut.

[1606] Yhtä usein kuitenkin nähdään "hyvän hevosen", ja mahdoton on aivan varmaan päättää, kumpi toisesta on syntynyt.

[1607] Parissa virolaisessa toisinnossa tehdään jousi (!) hauin hampaista t. kylkiluusta (Veske N 388 vanhalta kuuluisalta Epp Vasar'ilta), joskus koko kannel, paitsi puusta, myös hauin hampaista, lohen leukaluusta (esim. Neus N 13 Varsinais-Virosta). Näissä kuitenkin luultavasti näemme kaikua Suomesta.

[1608] S. 319. Sadkon laulun esikuvana näkyy olleen indialainen tarina (Stasov, venäl. epill. laul. synty, Vesti Europy 1868 III s. 23) Somadevassa, jossa kerrotaan, että Viduschaki lähtee kaupalle merelle, laiva tarttuu johonkin, Viduschaki lasketaan mereen, Agni jumalan miekka kädessä, ja hakkaa kiinnipitävän jättiläisen jalan poikki.

[1609] Muutamat ovat vasta pohjoisessa lisään keksityt: sulhasten ja neitoin asettaminen laivaväeksi, joka Inkerissä on harvinainen ja mainesanoista päättäen selvästi kaikua osaksi Ilamantsista, osaksi Vienasta asti. Myöhempiä lisäyksiä ovat niin-ikään vauhdin kuvaus (hyvin harvinainen Inkerin alueessa) ja erilaisten vesien kulkeminen. Mihinkä itse veneretki oikeastaan kuuluu, siitä tulee vasta puhe.

[1610] Siitä syystä pohjoisessa toisinnossa kielet enimmiten otetaan Hiiden immen t. emännän t. Kalevan neidon hiuksista, naulat välistä Tuonen ohran okaista (esim. Topel. vanh. run. I s. 30 Kemistä, viime vuosisadalta).

[1611] Se ilmautuu kuitenkin hyvin laajalta: Vienassa, Pohjanmaalla, Ilamantsin seudulla, Aunuksessa ja Savossa. Siihen liittynyt hevosen haku ei molemmissa viimeksimainituissa maakunnissa ilmau, josta myös näkyy että se on myöhempi lisäys.

[1612] Esim. J. Hurt Setumaalta N 21, Matson Järvamaalta N 9, Kallas S N 8 luultavasti Saarenmaalta.

[1614] S. 227.

[1615] Paitsi pieniä sipaleita kanteleen synnystä on vaan tietoa yhdestä ainoasta täydellisestä kappaleesta Väinämöisen soitantoa, nimittäin tuosta Fählmann'in suoranaisesti ja Saksaksi esiintuomasta (s. 185), joka osaksi tuntuu olevan "laitettu" ja alkuperäiseenkin muotoonsa nähden kaikua Suomen pohjoisesta toisinnosta, luultavasti tullut Virossa majailevain suomalaisten soturien kautta (esim. kyynelten vieremistä ei koskaan nähdä eteläisessä toisinnossa). Pienemmät katkelmat ovat pää-asiallisesti inkeriläisen tapaiset, vaikka niissäkin, niinkuin näimme, on seassa vaikutusta pohjoisesta.

[1616] Ur vår tids forskning, V. Thomsen, Ryska rikets grundläggn. gen. Skandinaverne s. 20-2.

[1620] S. 236-7.

[1622] S. 186.

[1624] H Virossa katoo, m suomalaisissa kielissä ei voi seisoa t:n edessä; näin kävisi muutos aivan luonnollisesti.

[1625] Joskus harvoin Inkerinkin alueessa tehdään vene "tiedolla", mutta se mahtaa olla vaikutusta pohjosesta.

[1627] Inkerissä ja Virossa ovat ylimalkaan tarulliset nimet suuressa määrässä antaneet sijaa uudemmille, luultavasti papistoa vähemmin kammottaville.

[1628] S. 461.

[1629] S. 137-8.

[1630] Tämä toisinto tavataan melkein yksin-omaisesti Laatokan pohjoisrannikolla.

[1631] Yksi tätä lajia on myös saatu Virosta (Kreutzwald'in käsikirj. A N 259, Tarvastun pitäjästä).

[1632] Esim. Estn. Gel. Gesellsch. käsikirj. E H 66 N 25 tietymättömästä paikasta, Krickmann N 148 Varsinais-Virosta; Matson N 67 Harjusta t. Järvasta (Rummusta). Jälkimmäisten kaltainen on myös yksi suomalainen toisinto Lavansaaresta (Länkelä P IV N 31), jota lauletaan ja leikitään jouluna laivaleikin nimellä.

[1633] Groundstr. N 223, 246 Soikkulasta, Törneroos N 377 luultavasti samasta paikasta.

[1634] S. 340.

[1635] Kreikkalaisuskoisilla Karjalaisilla ne olisivat Venäjän tapaan: Pedri ja Matvei. Jesus, Pietari ja Antti ilmautuvat myös laivamiehinä tuossa yleisessä runossa pilviveneestä, jonka länsisuomalaista syntyperää siinä Karjalankin puolella joskus ilmautuva sana piskuinen todistanee.

[1637] Europ. G N 103. Tähän myös kuuluvat sekavat runot Salmin kihlakunnasta, joista Vipusesta puhuttaessa mainittiin.

[1638] Katso esim. Lönnr. A II 6 N 68 Latvajärven Arhipalta, 2 N 2 Akonlahdelta, 3 N 45 Vuonnisen Ontreilta. Sekaan on kuitenkin Lönnrot, niinkuin saamme nähdä, pistänyt kaikellaisia täytteitä Ilamantsin toisinnosta. Poisluettavat ovat myös muutamat muut Lönnrot'in lisäykset: purren varustus, r. 18: 9-22, suurimmaksi osaksi muista purjehdusretkistä, erittäin kanteleen synnystä — tuulen sanat, vv. 27-40, tavallinen merimiesten loitsu (joskus osaksi pistetty muiden purjehdusretkien sekaan) — puhe orjan kanssa ja osa reen varustuksista, vv. 383-406, (yhdessä toisinnossa, Europ. G N 103, vaan nähdään rivi: sanoi sitten orjallensa) — matkaan lähtö ja onnen sanat, vv. 429-42, edellinen nähtävästi Lönnrot'in sovittama erilähteitten mukaan, jälkimmäiset loitsua. — Pohjan neidon kysymys veneen veistosta ja Väinämöisen vastaus, vv. 677-94, Lönnrot'in omatekemä yhdistys-side. — Pohjan neidon kielto, vv. 695-706, osaksi sananlaskua, osaksi lyyrillistä laulua — Ilmarisen kieltäyminen juomasta Pohjolassa, r. 19:5-12, arvattavasti balladista Suomettaren kosijat (nähdään kuitenkin myös välistä häärunoissa) — osa Ilmarisen puheesta morsiamelle ja tämän neuvot, vv. 45-58, 111-28, 165-84, luultavasti Lönnrot'in omalaittamat satujen mukaan (runoissa ainoasti joskus säe: antoi morsian apua) — kyntämisen varustus, vv. 59-90, alku erilähteistä koottu, loppu käärmeen sanoista — utusanat, vv. 136-42, loitsua — Ilmarisen puheet kokolle, vv. 195-202, 297-312, nähtävästi Lönnrot'in omia kokoonpanemia, edellinen muutamien Samporunoin esikuvan mukaan. Suuren kokon ja hauin taistelussa on myös yhtätoista loitsuista lisättyä, esim. vv. 258-62 (vert. Lönnr, A II 8 N 3). — Häärunot: r. 19: 355-498 (loppu runoa osaksi lyyrillistä, osaksi sananlaskua) r. 21-4, r. 25: 1-672, tietysti myös oikeastaan ovat erinäiset.

[1639] Kansalle vieraita lisäyksiä kultaneidon runossa ovat: vv. 1-12, Lönnrot'in omatekemä yhdistys-side — valitukset, vv. 14-34, ensimmäinen kappale Vellamon neidon onkimisrunosta (Lönnr. A II 5 N 7 Lonkasta), muut lyyrillisiä — uuhen ilmauminen ahjosta, vv. 71-86, tietymättömästä lähteestä — Ilmarisen kylpeminen, vv. 167-176, erilähteistä mukaeltu — neidon tarpominen Väinämöiselle, vv. 197-232, minulle tuntemattomasta lähteestä, luultavasti Lönnrot'in oma — Väinön varoitus, vv. 233-8, sananlaskua. — Joskus harvoin näkee kultaneidon Vienassa eksyneenä Vellamon neidon runoon, mutta ei koskaan Kullervon runoin yhteydessä. Eriksensäkin se tavataan välistä sekä Vienassa, Suomessa ja Inkerissä, mutta usein on silloin vielä joku jälki osoittamassa oikeata yhteyttä, mihin se kuuluu.

[1641] Uvantolainen esim. Vuonnisen Ontrein runossa, Lönnr. A II 6 N 39 Jyvälahdelta; Umantolainen Arhipalla, muuten vaan uudemmissa kirjaanpanoissa, niissä myös Ontrein pojilla, joka muuttumista todistaa. Viimeinmainittu on vielä varsin harvinainen vanhemmissa keräelmissä. Harvinainen on vielä enemmän vääntynyt Ulontolainen.

[1642] Edemmäksi etelään emme voi näiden nimien jälkiä seurata; sillä Ilamantsissa käytetään yksistään uuden-aikuista nimitystä Ruoan Ruotsi, joka on Henrik piispan surmavirrestä sekaan tullut.

[1643] Katso Genetz'in sanakirjaa. Purha ilmautuukin samassa kohdassa yhdessä tämän runon toisinnossa.

[1644] Katso Wiedemann'in sanakirjaa; alkujuurena on saksalainen sana Beuche. Meillä Suomessa käytetään ruotsinsyntyistä pyykki-sanaa. Lönnrot'in sanakirjassa poukku tosin löytyy, mutta viereen asetettu kilpakosinnan värssy näyttää, mistä se on saatu. Huomattava seikka on kuitenkin, että Ilamantsin ja Inkerin runot (milloin jälkimmäiset rannalla pesemistä ollenkaan mainitsevat) tässä runossa käyttävät toisia sanoja poukun sijasta.

[1645] Pohjanmaalta on kilpakosinnasta ainoasti tavattu pari pientä hämärää sipaletta (katso s. 143), josta syystä on epäiltävä, onko se siellä ollut oikein tunnettu. Luultavammin on se suoraan Ilamantsista tullut Vienaan.

[1646] Katso esim. pitkä vihko 3 Europ. I s. 10 (täydellisin), Ahlq. B N 196, Europ. G N 656.

[1649] Edellinen on sekaan eksynyt balladista "Lalmanti ja Inkeri" (Kanteletar III N 9), jälkimmäisen lähteenä näkyy olevan Inkerin alueella hyvin yleinen pikku balladi (esim. Slöör VIII N 22 Lempaalasta). Purjehtija ilmautuu olevan sulhanen, joka pyytää tyttöä veneesensä, mutta tämä ei huoli, sanoo kivisillä kengillään puhkaisevansa purren pohjan. Tämä loppukin on Vienassa tullut liitetyksi muutamiin harvoihin kilpakosinnan kappaleihin (Lönnr. A II 6 N 39 Jyvälahdelta) ja siitä otettu painettuun Kalevalaan.

[1650] Ainoasti Europ. K N 256 ja Boren. 1872 N 54 Uhtuesta, arvattavasti isältä ja pojalta t. samalta mieheltä.

[1651] Lisäksi tulee, että, niinkuin jo on viitattu, keskustelu Tuonen neidon kanssa on Skandinaveilta lainattu (s. 258).

[1652] Gottlund N 655 Kortteisten kylästä (luultavasti Kesälahdelta) ja Lönnr. S N 200 Kesälahdelta.

[1653] Painetun Kalevalan r. 47: 141-60; seassa on muutamia säkeitä "omiakin".

[1656] Lähenijäin luuleminen sotaväeksi näkyy olevan tullut Suomen Karjalan häävirsistä, joissa läksiäistalon väki usein on pelkäävinänsä nuodejoukkoa vihollisiksi. — Hanhen haku mahtaa olla ex analogia tehty mukailus kalastuksesta. Muutamassa Vienan runossa tulee vielä näädänkin pyytäminen lisään (Lönnr. R N 660, luultavasti Kontokista).

[1657] Yhdessä kappaleessa tehdään "lipeää, pestä päätä Päivän pojan." Tästä ainoasta kohdasta ei kuitenkaan ole lupa (niinkuin Aspelin Kalev. tutkim. s. 137-8) päättää, Ilmarisen olevan Päivän pojan. Se lause on nähtävästi otettu ison tammen runosta, jossa se samoilla seuduilla on hyvin tavallinen ja aivan luonnollinen, koska pilven (ison tammen) valahtaessa vedeksi auringon kasvot jälleen kirkastuvat.

[1659] Silloinkin, kun tämä on toiseen vaihdettu, on joku jälki siitä jäänyt, tavallisesti lumien t. rakeitten rukoileminen.

[1660] Europ. G N 655 Ilamantsista. Se on nähtävästi väännös Lemminkäisen teosta Päivölään mennessä.

[1661] S. 304. Kosittavan tytön tulo pojalle kyyhkysen (alkuaan kenties kyyn, vert. Päivän päästö-runoa) t. käärmeen muodossa voisi olla tullut samasta venäläisestä tarusta.

[1663] Sen kohdan on Lönnrot siirtänyt Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, r. 38: 249-86. Tästä runosta ovat kuitenkin ainoasti vv. 253-6, 279-86 otetut, muut kaikki erilähteistä lisätyt. Puheen-alaisen paikan synty tulee selitettäväksi edempänä yhdessä Kojosen pojan runon kanssa.

[1664] R. 18; 451-62. Lähinnä seuraavan Väinämöisen vastauksen näkyy Lönnrot itse sovittaneen tämän mukaan (vert. Europ. G N 22 Repolasta). Muutamissa Vienan rajalla olevissa Aunuksen kylissä tavataan toinen, siihen vivahtava lisäys: Ei sovi sotoa kaksi yksille yötulille, Eikä kahta nuorta miestä yhtä neittä kosjomahan. Esim. Boren. 1871 N 17 Seljistä, 1872 N 169 Kellovaarasta.

[1665] Nämät nimitykset ovat päämaineina niissäkin harvoissa kappaleissa, joissa Pohjola on tullut lisään; — toisessa näistä nähdään vielä Väinöläkin muiden rinnalla!

[1666] Kaikkein useimmin ei ole kumpaakaan paikan-osoitusta, vaan on hän linnan vartija, suuri koira y.m. Ilamantsissa nähdään parissa kappaleessa Hiiden vartija.

[1668] Etelämpänä Vienan ja Aunuksen rajakylissä sekä ylimalkaan koko Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa oli se jo Europaeus'en aikana vallitseva ja on viime vuosikymmeninä myös Vienassa työntänyt vanhemman nimityksen syrjälle.

[1669] Väinämöisen sijasta on piispa Henrikin runosta otettu Ruoan Ruotsi; Hiisi ja Vuori ovat nähtävästi saduista tulleet; yön tyttö, hämärän neito on luultavasti otettu loitsuista, joissa hän välistä, vaikka ei usein, ilmautuu erittäin karjan ja metsän viljan holhoojana. Esim. metsä- ja karjaluvuissa, Polén N 82 b, luultavasti Suistamolta, Lönnr. 10 N 15 Koivujärveltä, Ganand. s. 33; tulen synnyssä Lönnr. A II 6 N 82; ison tammen runossa Europ. H N 84. Syy sen muuttamiseen tähän kosintarunoon oli arvattavasti se, että Tapion neito jo ennenkin oli saanut sijan siihen runoon, missä Väinämöinen taivaan kannen päällä istuvaa neitoa (painetun Kalevalan Pohjan neittä) kosii; katso edempänä.

[1671] Inkerinkin runossa joskus nähdään reen varustus ja hevosen valjastus, mutta se on ylimalkainen kosintaretkiin kuuluva kohta.

[1672] S. 239-42. Voitonkiven tuominen ja astioitten takominen kuninkaan poikien kalloista ei kuulune verrattaviin, koska Sammon takominen ei ilmau kilpakosinnan yksinkertaisemmissa muodostuksissa ja Kojosen pojan runo siitä oikeastaan on aivan erillään.

[1673] S. 283-5.

[1674] S. 126. Siinä jo ovat ansiotyötkin lisään liitetyt; vaikka ihan toiset kuin pohjoisessa.

[1675] Krickmann N 132 Nigulasta Varsinais-Virossa, Parissa sepän vihastus ja pihtien poisviskaaminen on liitetty tuohon balladiin Annin koristeista: Krickmann N 15 Maaholmasta, Sommer N 12 Jaakobin pitäjästä, molemmat Varsinais-Virosta. — Pärnonmaalla lauletaan kalujen ja korujen takominen toisen runon seassa (Lellep N 14).

[1676] S. 166; Tämä balladi semmoisenaan on luultavasti kaikua pohjosesta, niinkuin Anni nimi näyttää.

[1677] Sana valta piirikunnan merkityksessä voisi olla virolaisena tunnusmerkkinä, mutta se on myös Inkeriläisille tuttu (Virostako lainattu?).

[1678] Lokiksi laulaminen Ilamantsin toisinnoissa, joka Eddassa tavattavasta Völunder-tarun toisinnosta I muistuttaa (s. 242) osoittaisi, jos vaan vertaamisessa on perää, tarun kulkemista toistakin tietä, nimittäin suoraan lännestä.

[1679] Tämä Sampojakson osa vastaa painetun Kalevalan 7:ttä ja 10:ttä runoa. Lönnrot'in lisäämiä ovat: enin osa Väinämöisen valituksista, r. 7: 17-28, 33—42 lyyrillisistä lauluista — kohtaus kokon kanssa, v. 43-102, 105-116, epäilemättä Lönnrot'in omaa kokoonpanoa; kaikissa käsikirjoituksissa tuuli vie Väinämöisen Pohjolaan — Pohjan piian ja emännän aamupuuhat, vv. 133-58, kyllä löytyvät osaksi käsikirjoituksissa, mutta ovat runsaasti täytetyt balladeista. Piika tavataan ainoasti yhdessä toisinnossa (Lönnr. A II 9 N 33 Jyskyjärveltä). — Tiedustelu Väinämöisen kotiperästä, vv. 203-18, luultavasti Lönnrot'in oma — Väinämöisen uusi valitus, vv. 245-66, on myös suurimmaksi osaksi täytetty lyyrillisistä lauluista; vv. 259, 262 (löytyvät kuitenkin Lönnr. A II 3 N 65, vv. 253-8 useammissa) — osa Väinämöisen kotiin-ajoa, r. 10: 13-20, 43-52, luultavasti Lönnrot'in oma — osa puhetta Ilmarisen kanssa, vv. 67-80, samoin; kultakuusessa ei kansan laulutavan mukaan ole koskaan kuu eikä otava, vaan näätä ja orava (vv. 119-20, 142-3 y.m.) — Kuusen puhe. vv. 151-8, luultavasti Lönnrot'in oma — neidon pukeutuminen, vv. 217-50, arvattavasti erilauluista mukaeltu — Sammon taonnan kuvaus, vv. 281-413, alkupuoli (318:een värssyyn) ynnä vv. 391-402 raudan synnystä, muu kultaneidon taonnasta. Kansan laulutavan mukaan ei ole Sammon valmistus koskaan kuvattu useammilla kuin 4:llä säkeellä (Päivät Sampoa takovi, Kirjokantta kirjottavi; Saipa Sammon valmiiksi, Kirjokannen kirjotuksi). Vanhempaan painokseen oli Lönnrot vasta ottanut yksistään raudan synnystä täytettä; uuteen hän lisäsi otteita kultaneidon eteläisestä toisinnosta. Kuitenkin hän vaihtoi kansan laulujen miekan jouseksi ja lisäsi omasta päästään auran, saadaksensa neljä eri elatuskeinoa edustetuksi. — Sammon kiinnittäminen maa-emään y.m., vv. 430-2, on otettu yhdestä Vipusen kappaleesta (Lönnr. A II 3 N 62 Vuonnisesta) — Ilmarisen kosinta ja tytön vastaus, vv. 433-62, edellinen mukailus kilpakosinnasta, jälkimmäinen lyyrillistä laulua.

[1680] Harvoin, enimmiten vaan yhdessä kappaleessa ilmautuvia ja siis satunnaisia lisäyksiä ovat: puhe siitä, että Väinämöinen on maalla vierahalla, r. 7: 191-200, Uhtuesta Lönnr. A II 9 N 31; kullan tarjoominen lunnaiksi, vv. 301-10, samasta paikasta (eksynyt sekaan kilpalaulannosta); Pohjolan emännän varoitus, vv. 351-57, samasta paikasta. Tämän Lönnrot on sovittanut liitteeksi Sampojakson ja pilven neidon kosinnan välille, mutta oikeastaan Väinämöinen sitten ei tapaakaan tätä, vaan Ilmarisen, niinkuin kappaleen oikea jatko (r. 10: 53, 55-8) osoittaa; Väinämöisen pititteleminen Lappalaiselle, r. 10: 21-6, Lönnr. A II 5 N 8; Ilmarisen tulo koirien huomaamatta, vv. 183-200, muutamissa kappaleissa (eksynyt Lemminkäisen runosta); Sammon erimyllyjen luettelo, vv. 414-6, Akonlahdelta, Europ. K N 77; Sammon sulkeminen kivimäkeen, vv. 423-6, Tsenasta, Topel. Vanh. run. II s. 16; Ilmarisen sentimentaalisuus, vv. 473-82, Lonkasta Lönnr. A II 5 N 22.

[1681] Esim. Slöör VII N 31 Lempaalasta, Reinh. pitkä vihko 11 N 279 Sakkulasta, Europ. pitkä vihko 3 N 116 Markkovasta.

[1686] Keskustelu Ilmarisen ja Pohjolan emännän sekä neidon välillä, r. 38: 1-76, 95-110, osaksi lyyrillisistä kappaleista kokoonpantu, osaksi arvattavasti Lönnrot'in omaa. (Kojosen runoon ei kuulu muuta kuin vv. 99. 101) — lapsen varoitus, vv. 77-94, häävirsistä — neidin valitus, vv. 125-30, on lyyrillistä — Kojosen, ja neidon kiista, vv. 131-78, löytyy muutamissa Salmin kihlakunnan ja Aunuksen kilpakosinnan toisinnoissa ja on nähtävästi venäläisistä häälauluista peräisin (katso s. 323); vv. 137-42 ovat vaan toisesta runosta — nuorikon uskottomuus ja lokiksi laulaminen, vv. 254-6, 279-86, kuuluu Ilamantsin kilpakosintaan — Ilmarisen arvelut ja loppupuhe Väinämöisen kanssa, vv. 257-72, 315-28, ovat nähtävästi Lönnrot'in omaa.

[1687] Vienassa tavataan siitä ainoasti joku hämärä kaiku. Eräässä Vipusen runossa Lonkasta (Lönnr. A II 5 N 24) Väinämöinen tekee veneen "vanhan värttinän muruista, keträvarren kiertimestä". Lopumpana tuleekin sitten polven haava, vaan ei neidon kosinta. Muutamassa kilpakosinnassa Vuonnisesta (Lönnr. A II 3 N 65) Pohjan akka "istuu ilman vempelellä." Borenius'en tuomassa karhun runossa (1872 N 25 Latvajärveltä) sanotaan mesikämmenelle: "istu ilman vempelellä, taivon kaarella kajota!"

[1688] Ainoasti yhdessä epäiltävässä kappaleessa (M. Äyräpää N 1 Liperistä), jossa havaitaan muutakin kirjan vaikutusta, sanotaan hän Pohjan morsiameksi. Muita Lönnrot'in lisäyksiä painetussa Kalevalassa ovat: neidon kutominen ja Väinämöisen matka, r. 8: 1-24, eri paikoista kokoonpantu; tähän kuuluvia ovat ainoasti vv. 3-4 — alku Väinämöisen ja neidon keskustelua, vv. 25-90, suurimmaksi osaksi lyyrillisistä lauluista, vv. 27-8 eräästä loitsusta, 32-6 sisaren turmelus-runosta — toinen ehto, vv. 107-118, Inkerin kosintarunoista (välistä Kojosen runossa) — veneen työntäminen, vv. 127-30, kanteleen synnystä — Väinämöisen kerskaus, vv. 133-8, Lönnrot'in oma.

[1691] Gottl. N 738 Norjan Savolaisilta. Tästä näkyy, että tämä muoto jo 300 vuotta takaperin oli tunnettu Pohjois-Savossa.

[1694] Muodostukset Samme, Sole, Salvi ja Solte ilmautuvat myös joskus, mutta ovat epäilemättä väännöksiä. Välistä nähdään uuden-aikuiset nimet Mari t. Anni. Painetuissa Kalevinpojan runoissa tavattava Linda on tietääkseni saatu ainoasti yhdestä ainoasta käsikirjoituksesta (Neus'in käsikirj. EBF 1. 232 N 330, epätietoista mistä).

[1695] Muutamissa kappaleissa "minä" kävelee tietä, jota Luoja ja Maaria, tai orja ja karja, orjat ja sorsat, taikkapa viimeinmainitut yksin ovat kulkeneet ja jolle heidän jälkiinsä on kultaa jäänyt. Sen "minä" vie kotiin ja siitä kasvaa Salme. Näiden muodostusten ymmärtämiseksi tulee meidän tietää, että neitsyt Maaria monessa loitsussamme on astunut Ilman immen sijaan. Hän tuo voiteita, pyyhkii pois kipuja, kehrää suonilankaa. Kaikissa näissä toimissa nähdään samojen loitsuin toisissa kappaleissa pilven päällä, kaaren reunalla istuva ilman impi, ja Maariallakin on hyvin usein vielä joku mainesana, joka hänen alkuperähänsä viittaa. Hän ajaa t. lentää pilvellä (esim. Polén N 16 Laatokan luoteisrannikolta, Europ. K N 498 Kuolemajärveltä), hän on pilvien pitäjä (esim. Härkönen M N 26 Kajaanin puolelta), käy kuun kehää, päivän päärmettä myöten (Ahlqv. B N 294 Ilamantsista) y.m. Joskus ilmautuvat molemmat rinnakkain, esim. tulen synnyssä, jossa välistä toinen tuo hyytä, toinen pyyhkii kipuja ja hankkii voiteita. Erittäin on Maaria ilman neidon sijassa melkein yksin-omaisesti niukahdus-luvussa, luultavasti siitä syystä, että hän sen alussa ajaa yhdessä Jesuksen l. Luojan kanssa. Tällä matkalla hevosen jalka niukahtuu, ja silloin Maaria, ainakin muutamissa toisinnoissa, valaa kultaa ja hopeaa suonien liittimeksi. Virolaisillekin on tämä luku ollut tuttu, sen todistaa kumminkin yksi sieltä saatu kappale (Kreutzw. Myth. u. mag. L. s. 122). Alku on poissa, koska ei loitsijaa millään tavoin saatu sitä täydellisesti lausumaan. Toinen toisinto, legendaan yhdistynyt, (Neus N 116 Pihkovan puolelta) kertoo, kuinka Jesus kulkee Maarian kanssa joen rantaa myöten ja pyrkii yli. Hevonen ei ota heitä viedäkseen, koska sanoo jo niin paljon häävieraita ylikuljettaneensa, että suu suitsien kohdasta on verissä. Härkäkin esteleikse sillä että ies on taittanut häneltä niskan, sarvet ovat sammaltuneet. He silloin kidlalla paikkaavat niskan, hopealla sarvet. Härkä vie heidät joen yli häihin. Toisessa legendassa Maaria kulkee, kadonnutta Jesus-poikaansa hakien, maantietä myöten (Neus N 33). Nähtävästi on näiden runojen välityksellä Maariaksi muuttunut ilman neito antanut kosijansa tulla tieltä löydetylle neidolle. Muutamissa toisinnoissa Salme ei synnykään kullasta, vaan tämä tulee ainoasti viehättimeksi, joka hänelle tuottaa kosijoita. Toisissa kulta vaan viedään sepälle Riian kaupunkiin ja taotaan koristeiksi. Molemmat nämät myös todistavat, että Salmen synty tällä tavoin ei ole alkuperäinen. — Inkerissä tapaamme yleisesti toisenkin Luojan ja Maarian ajolla alkavan runon, nimittäin sen legendan, missä orjan sielu korjataan autuuteen. Katkelma siitä Neus'in kokoelmassa (N 60 c Lajusista) todistaa, että sekin Virossa oli tuttu. Se selittää, kuinka kulta välistä löytyy orjan tieltä. Paikoittain Virossa alkaa Salmen runo pellon kyntämisellä, pellavan kylvöllä sekä kullan poimimisella sen päästä. Siihen on tainnut vaikuttaa tulen synty, jossa ilman immellä on tekemistä, ja josta Inkerissäkin pari säettä usein on eksynyt Saaren neidon kosinnan alkuun. Pärnonmaalla neito joskus harvoin saa alkunsa lehdestä t. kukkasesta; se on mahtanut tulla slavilaisissa saduissa yleisestä seikasta. — Kalevipoeg-runoissa, niinkuin tiedämme, lauletaan Salmen synty toisella tavalla. Siinä vaimo metsästä löytää kanan, panee sen kotona vakkaan, jossa siitä kasvaa nuori, kaunis neito. Tämä toisinto on melkein yksin-omaisesti saatu Viron itäkulmalta. Mistä se on syntynyt, en nyt tiedä selittää. Huomattava on vaan kaikessa erilaisuudessa sukulaisuus edellisten muodostusten kanssa, siinä että kana, samoin kuin tieltä löydetty kulta, lehti y.m., pannaan vakkaan kasvamaan.

[1696] Länkelä P IV N 28 Seitskarron saaresta. Europ. I N 301 Koivistolta, Ne alkavat ristitanssilla, aivan kuin muutamat Varsinais-Viron toisinnot.

[1697] Vert. s. 128. Välistä tavataan taivaskappalten kosinta myös Saaren neidon runoon sekauneena. Joskus siinä nähdään tuo moniin virolaisiin vivahtava alku, että Kullervo kulkee kultineen, siru putoo mereen ja antaa alun saarelle sekä neidolle. Muodostuksen uutuuden todistaa se, että kosijat enimmiten eivät enään ole tarullisia.

[1698] S. 127-8.

[1699] Länsi-Inkerissä käytetyt vähennysmuodot päivyeltä, kuuhuelta ovat idempänä vääntyneet kuohuviksi t, kuohoviksi ja jälkimmäinen on sitten saanut rinnalleen vielä maahovinkin, esim. Stråhlm. Venjoelta N 103; Saukko U N 39 Hiitolasta, Europ. v. 3 N 139 Inkerolta (maahyviltä).

[1700] Tusinamäärä kappaleita, useimmat Salmin kihlakunnasta. Onpa yksi (Ahlqv. B N 12) Ilamantsista, yksi (Europ. G N 43) Repolasta, yksi (Europ. G N 600) luultavasti Veskelyksestä.

[1701] Yhdessä nähdään myös kosija Inkeriltä, joka samaan suuntaan viittaa. Yhdessä (Lönnr. Q N 449 Enolta) tulee niitä suvesta ja Pohjolasta, toisessa (Lönnr. R N 99 Jaakkimalta) Kemijoelta; Veskelyksen runossa on myös koko joukko sen puolen kyläin nimiä; repolaisessa useampia eläviäkin tulee kosimaan, nähtävästi vaikutus niistä, jotka Kojosen ajaessa tien poikki hyppäävät. Näissä runoissa samoin kuin myös Viipurin läänin etelärajallakin, ilmautuu näet Kojosen poika viimeisenä ja onnellisena kosijana. Siihen luultavasti se on syynä, kun kuuhuen kosija muutamassa kappaleessa on vääntynyt "Kojovin" kosijaksi.

[1702] Paitsi näitä on huomattava 1:n runo Kantelettaren 3;ssa osassa, joka on melkein aivan samallainen kuin Neus'in kokoelmaan painettu Salmen runo, paitsi että neidon nimi on Suometar ja hän syntyy karjatieltä löydetyn sorsan munasta. Lönnrot esipuheessa sanoo saaneensa sen Suomen Karjalasta, ja vanhassa painoksessa on takana pari toisintoa muutamista säkeistä, joista luulisi voivan päättää, että hänellä oli enemmän kuin yksi kappale tätä runoa. Kumma kyllä ei kuitenkaan ole tallella muuta kuin yksi Juvalta saatu (S N 133), joka silminnähtävästi ei ole mitään muuta kuin käännös Virosta. Ensin se on suomennettu sanasta sanaan (Poppius'enko kautta?) ja sitten monissa kohdissa korjattu paremman runomitan vaatimusten mukaan. Nimet Suometar ja Salme nähdään siinä rinnakkain. Luultavasti Lönnrot sittemmin ei enää muistanut runon syntyperää ja painatti sen Kantelettareen kansanrunona (mitä saantipaikkoihin tulee, on hän jo pari vuotta ensimmäisen runomatkansa jälkeen usein osoittanut, että hänen muistonsa semmoisissa asioissa ei ollut millään muotoa luotettava). Nimi Suometar yksin jo voisi tehdä runon epäiltäväksi, koska kansanruno ei koskaan voi näin personoida kotimaansa nimeä. Inkeristä on tosin Stråhlman sittemmin (Tyröstä II N 34) tuonut yhden kappaleen samaa runoa; mutta useat selvät merkit todistavat että se on kirjasta kansan sekaan tullut. Samalla lailla saatiin jo v. 1847 Vuoleen pitäjästä Inkeristä painetun kanssa täydesti yhtäpitävä kappale kanteleen syntyä (siinä on muun muassa kaikki kuultelevien elävien erilajit). Mutta Kalevalan ensimmäisen painoksen ulostullessa ei ollut vielä kukaan runonkerääjä käynyt Inkerissä. Se on siis selvä todistus, ettei se siitä ollut voinut kirjaan tulla, vaan on päinvastoin lukemisen kautta saatu kirjasta.

[1704] S. 303, 326-8.

[1705] Lappalaisilta tavatut hämärät jäljet (s. 192) tuskin kuulunevat tähän tai lienevät välitetyt Suomen kautta.

[1706] S. 157-8. Vertaa suomalaiseen runoon Väinämöisen syntymisestä ja Luojan valitukseen mordvalaisessa luomisrunossa (s. 197.).

[1707] Virossakin tosin jo löytyy tarina Väinämöisen kosimisesta ja vanhuuden tähden hylkäämisestä (s. 165); mutta sitä ei ole enempää kuin yksi kirjaanpano, sekin muodossaan kovin uuden-aikuinen. Luultavasti se vaan on hämärää kaikua Suomesta.

[1709] S. 216.

[1710] S. 222.

[1711] Saxo Grammaticus'en historia, Müller'in painos vuod. 1839, lib. V s. 235.

[1712] Toista on se, että meidän kosintarunoihimme on otettu yhtä toista, jolla on vastineensa Mordvalaisten häätavoissa (s. 203). Se todistaa vaan häätavat vanhaksi yhteiseksi perinnöksi, vaan ei suinkaan kosintarunoja, joihin on muukalaisen tarina-aineen koristukseksi pantu sekaan muutamia omia piirteitä.

[1714] S. 144, 132-3, 150, 153. Kaikkiansa on tallella enemmän kuin 150 kappaletta.

[1715] Painetussa Kalevalassa se täyttää r. 20 ja 26-9, pää-asiassa noudattaen Vienan laulutapaa. Lönnrot'in sekaanpanemia ovat ensiksikin: ison härän iskeminen, r. 20: 1-118, joka ei kansan laulussa koskaan ole tässä yhteydessä. Virossa se melkein aina ilmautuu kiitoslaulussa isäntäväelle pidoissa, erittäin talkkoissa (esim. Peet Viljannista N 367, Kallas Saarenmaalta O N 4, Grenzstein Pärnumaalta, N 31); Inkerissä joskus harvoin kanteleen synnyssä, niin että sen sarvet viedään sepälle kanteleen aineksiksi (Europ. I N 453, 477 Venjoelta); yhtä harvoin laivaretkessä, niin että iso härkä teurastetaan linnasta lihaa vaativille miehille (Groundst. N 223 Soikkulasta, Törner. N 377, luultavasti samoin); yhdessä nykyään saadussa Repolan kilpalaulannossa Väinämöinen sen laulaa esiin Joukamoisen kiusaksi (Bern. N 6); yhdessä Lonkan pistoksen synnyssä hän vetää ulos pistokset (Lönnr. A II 5 N 10); usein se on "Hämeen ihmeet" nimisen pilkkarunon seassa (esim. Reinh. XII N 93 Sakkulasta, Europ. G N 484 Suistamolta, Lönnr. A II 5 N 82 Uhtuesta); Suomen puolella se usein tavataan voiteen luvussa, niin että härästä saadaan tarpeelliset lääkkeet (esim. Lönnr. S N 108 Juvalta, Arvids. C V N 5 Lohtajalta, Ganand. Mythol. s. 10); hyvin usein myös sitä joka paikassa lauletaan aivan itsekseen tai kaikellaisten loruin seassa. Useimmat yhteydet jo harvinaisuutensa kautta osoittavat että ovat satunnaiset. Hämeen ihmeihin on iso härkä nähtävästi senvuoksi eksynyt, koska hänen "häntänsä Hämeessä heiluu." Virolaiset pitolaulut sisältävät tavallisesti ainoasti muutamia säkeitä, jotka pikemmin tuntuvat kaiulta Suomesta t. Inkeristä. Hyvin viehättävältä sitä vastaan näyttää yhteys voiteen luvun kanssa. Onhan tuo iso sonni, jonka pikku mies merestä (ukkonen) iskee, selvästi sadepilvi. Tämä muodostus on Suomessa yleisin ja tässä runossa enimmiten (ei kuitenkaan Inkerissä) nähtävät paikannimet viittaavat meidän maata alkukodiksi. Mutta epäilystä nostaa se seikka, että Inkerin alueessa hyvin usein on härän sijassa iso sika, joka saadaan palkaksi työstä taivahassa ja jota tappamaan tullut ukko (hänkin joskus taivahasta) pelästyen kapuaa kuuseen, muut jumalat muihin puihin. Siinä näkyy olevan selvä muisto Skandinavein jumalille ravintona olevasta Sährimner-karjusta (s. 296) ja mahdollista olisi, että härkä vaan olisi siitä väännös. Mutta voivat myös molemmat olla erikseen syntyneet ja skandinavilainen sika entiseltä olleesen sekaunut. — Muita lisäyksiä ovat: Osmottaren jauhon keskustelu oluesta, r. 20: 127-42, nähtävästi Lönnrot'in omaa — puhe oluen hyvyydestä, vv. 399-430, suurimmaksi osaksi luultavasti Lönnrot'in omaa (oluen vaikutus löytyy kuitenkin Viron runoissa; kenties siis meilläkin lyyrillisissä vaikken ole sitä tavannut) — lapsen tuominen laulajaksi, vv. 537-46, minulle tuntemattomasta lähteestä — Lemminkäisen anelut ja päätökset savun nähtyä, vv. 459-84, 489-98, arvattavasti Lönnrot'in omaa — Lemminkäisen kerskaus ja äidin vastaus, r. 26: 289-314, edellinen kappale loitsuin mukaan sovitettu, jälkimmäinen epäilemättä Lönnrot'in tekemä side — orjan ilmoitus, vv. 375-82, luultavasti Lönnrot'in oma — Teerien kohtaaminen, vv. 425-38, ei löydy minulle tutuissa käsikirjoituksissa — Kokon uhkaus, vv. 473-82, samoin — alkulause, r. 27: 1-14, varmaan Lönnrot'in tekemä — Lemminkäisen niskoittelu, vv. 267-72, kenties sananlaskua — kaulan valaistus, vv. 361-6, minulle tuntemattomasta lähteestä — loppusanat, vv. 405-20, luultavasti Lönnrot'in omaa — sidekappale, r. 28: 1-26, varmaan samoin — utusanat, vv. 37-46, loitsua — puhe haukalle, vv. 57-64, tuntemattomasta lähteestä — osa Lemminkäisen ja äidin puhetta, vv. 123-36, 165-76, samoin — Lemminkäisen vastaus piilon-ehdoituksiin ja vala, vv. 235-76, edellinen tuntemattomasta lähteestä, jälkimmäinen Kyllikin runosta mukaeltu — jäähyväiset, r. 29: 10-24, lyyrillistä — tuulen sanat, vv, 35-42, loitsua — Saaren neitoin istuminen niemellä, vv. 43-78, mukaelus kilpakosinnasta — osa keskustelua neitoin kanssa, vv. 115-150, minulle tuntemattomasta lähteestä (seassa muutamia säkeitä, 127-8, 149-50 kuoharin luvusta; pieni pala, 131-4 Inkerin kilpakosinnasta) — Lemminkäisen voimallinen laulu, vv. 151-214 lyyrillisistä lauluista kokoonpantu — aamulla varhain nouseminen, vv. 265-78, mukailus eräästä balladista — purren veistäminen, vv. 305-26, mukailus Väinämöisen retkistä — merimiehen sanat, vv. 329-36, loitsua — jäähyväiset, vv. 345-56, lyyrillistä — äidin tapaaminen, vv. 449-588, kaikellaisista, varsinkin lyyrillisistä lauluista kokoonpantu.

[1721] Ei Pohjanmaalla. Ei myös Ilamantsissa, jossa Lemminkäisen surma on tähän liittynyt. Vienan Rajaryhmässäkin puuttuvat nämä loppuseikat usein, koska ne ovat siellä Kullervon sisarenturmelukseen siirtyneet.

[1722] Lemmingine Salmen häissä (s. 172) Virossa (siitä käännös Viipurin rannikolla s. 130) on silminnähtävästi kaikua Suomesta. — Ilamantsissa Lemminkäinen kertovärssyssä välistä sanotaan myös Kalevan pojaksi. Se on nähtävästi kaikua Kalevan suvun surmaamisesta Kullervon päärunossa, joka oikeastaan inkeriläinen laulu täällä on varsin vähän tunnettu.

[1723] Parissa Ilamantsin runossa, Aspelin A II N 4 Kajaanin kulmalta ja Gottlund N 441 Savosta. Edellisissä Lemminkäinen saa surmansa, viimeinmainittu on katkelma. Ensinmainituissa sanotaan hääpaikka myös Hiitolaksi, joka on tullut sen seudun kilpakosinta-runosta. Samoin mainitaan se Ilamantsissa Väinöläksi, johon on syynä sokean paimenen sekoitus Väinölän sokean ukon kanssa, joka samalla seudulla on koiran synnyttäjä.

[1724] Inkerissä sitä tosin ei kuule, mutta Virossa ovat, niinkuin pian saamme nähdä, tässä puheena olevat pidot tähden pojan häät. Yhteydessä tämän kanssa sopii huomauttaa, että parissa Vienan runossa "Päivän poika naitetahan, Kuun kehotar kihlatahan." Edellinen säe myös Savosta on tavattu.

[1726] Becker N 30 (Lönnr. kopio) Pohjanmaalta, Lönnr. E N 548 ja Q 223 Kivijärveltä.

[1727] S. 133.

[1729] S. 406.

[1731] S. 326-7.

[1732] Vert. Kurschat, Wörterb. d. litth. Sprache; Schwenck, Mythol. d. Slaven s. 116, Mannhardt s. 79.

[1733] Kaukomieli pohjoisissa toisinnoissa on nähtävästi syntynyt kansan-etymologian kautta, kun sen luultiin johtuvan kauka-sanasta.

[1734] Kreutzw. Myth. u. Mag. Lied. s. 12-3, 41. Hupel'in sanakirjassa on vielä Kõuke ja kõue mitristamine, jälkimmäinen siis viittaava nominatiiviin kõug, joka täydesti vastaa meidän Koukoa; kõuke olisi Suomeksi pikemmin koukko. Säilynyt on vanha, muoto myös useissa paikannimissä, esim. Kõukse mõis, Kõuko-mõis.

[1737] Esim. vihko Z käsikirj. viime vuosisadalta N 2 Pohjois-Savosta, Lönnr. K N 712, luultavasti Pielisjärveltä.

[1738] Schwenck Mythol. d. Slaven s. 98-9. Suomessa on Päivölän runo välistä yhdistetty Sampsan ohran kylvön kanssa, joka, niinkuin tiedämme, myös tuntuu olevan liettualaista syntyperää.

[1739] S. 268-270.

[1740] Juh. Kotti 1877 N 10 Võrun kaupungin seudulta, Pihkovan rajan läheltä. Toinen samalta seudulta saatu (Erlemann C N 37 b) on vaillinaisempi.

[1741] Kalevip. 20 runo. Kannuin puute niin-ikään löytyy kenties eriksensä eräässä kosintarunossa (s. 174).

[1742] Saaressa käynti ei löydy Aegir'in pitoin kuvauksessa, kuitenkin on se hyvin toisen skandinavilaisen tarinan kaltainen (vert. s. 271).

[1743] Suomalainen on, paitsi kokoonsovitusta, kuitenkin myös piilopaikkain vaali, niinkuin ne pohjoisissa toisinnoissa ilmaantuvat. Ne ovat aina toisenlaiset kuin alkukuvassa, Inkerissä erilaatua kuin Suomessa; vaan täällä, samoin kuin Vienassakin muistuttavat Ural-altailaisissa usein käytetystä runollisesta kuvasta (vert. s. 204, 217.)

[1744] S. 150, 153. Myös onkiminen häränpäällä on ollut siellä tuttu suorasanaisena tarinana. Kenties on yhteensulattaminenkin tapahtunut ulkopuolella Inkeriä. Tässä edistyneemmässä muodossa lauletaan runoamme ainoasti Länsi-Inkerissä, jossa kaikellaista vaikutusta sekä Länsi- että Pohjois-Suomesta voi havaita. Muun muassa on tässäkin runossa pitojen sivunimenä välistä Väinämöisen keräjät, samoin kuin Ilamantsissa.

[1745] S. 265-7.

[1746] S. 144.

[1747] Itse Päivölän retkessä on vaan jäljellä Osmottaren (= Odin'in tyttären) ilmauminen oluen keittäjänä ja välistä käytteen saaminen tappelevien elävien kuolasta (esim. Ahlqv. B. N. 195 Ilamantsista). Tuonelassa käynti ei ilmau yhdessä tämän runon kanssa, vaan on kuitenkin säilynyt jokseenkin täydellisenä yhteen suden syntyyn eksyneenä (Ahlqv. B N 163 Ilamantsista), jota paitsi löytyy pari pientä katkelmaa. Päivölän retki siellä enimmiten päättyy Lemminkäisen surmalla; mutta kuitenkin on isännän tappokin säilynyt yhdessä toisinnossa (Europ. v. 3 I s. 5) ja myös yhteen kilpakosintaan (Europ. G N 656) eksynyt.

[1748] Lisätodisteena lainaan on myös Väinämöisen ja Tuonelan neidon keskustelun yhdenkaltaisuus toisessa skandinavilaisessa tarussa tavattavan Tuonelassa-käynnin kanssa (s. 258). Sivumennen huomattakoon, että kristillinen loppumoraali ei koskaan ilmau tässä yhteydessä, vaan ainoasti yhdessä Lemminkäisen surmavirren kappaleessa (Europ. G N 649).

[1749] Lönnrot on tämän toisinnon käyttänyt lyhentämällä, jättäen itse käynnin kuvauksen pois (r. 20: 521-6, r. 25: 673-716).

[1750] Esim. Gen. 1872 N 73 Liedmasta Kullervon sisaren turmelemiseen, Boren. 1872 N 145 Kiimasjärveltä Sampojaksoon, Lönnrot A II 6 N 32 Jyvälahdelta tulen syntyyn.

[1751] Semmoinen on yksi Uhtuesta saatu (Lönnr. A II 9 N 39), jossa oran ohessa kuitenkin sanojakin haetaan (saman runon uudemmasta kirjaanpanosta, Bern. N. 84, on ora jo pois kulunut). Tuonelan neito tässä nielee Väinämöisen, joka sekoitus Vipusen kanssa selittääkin sanojen hakemisen. Cajan'illa on kaksi kappaletta (N 27 ja 44, luultavasti myös Uhtuesta), joissa niin-ikään Tuonelan neito nielee Väinämöisen; toisessa hän hakee oraa rekeä, toisessa sanoja venettä varten. Näissä yksistään ilmaantuu tuo luonnoton kohta, että Väinämöinen vatsassa rakentaa veneen; luultavasti se on eksynyt tänne verenseisatus-luvusta, jossa Suonetar, veneellä kulkien suonia myöten, liittää katkelmat yhteen. Nähtävästi on tämän sekoituksen alkulähteenä tuo Akonlahden runo, jossa Väinämöinen ensin hakee Tuonelta oraa rekensä korjaamiseen, sitten Vipuselta sanoja veneen tekoon.

[1753] Kahdessa toisinnossa, Topel. vanh. run. I s. 27 ja Sjögren Q N 43, molemmat Vuokkiniemeltä.

[1755] Esim. Groundstr. N 77 b Skuoritsasta, Saxb. N 277 Vuoleelta, Reinh. XI N 208 Sakkulasta, Lönnr. S N 216 Kesälahdelta.

[1756] Toisinto tästä on nähtävästi tuo vanha saksalainen laulu Vodan'in hevosen jalan niukahduksesta, joka kristilliseen muotoon laitettuna on meillekin levinnyt tavallisena niukahduksen lukuna.

[1758] Yleisesti (Savossa, Inkerin alueessa, Virossa) mainitaan epilliset runot ylimalkaan nimellä: rekivirsi, regivärs.

[1759] Onpa meille kuitenkin jo myös tullut vanhempien muotojen jälkiä, joissa taivaallisen olueen alku-merkitys, sade, pilkoittaa läpi. Niin esim. parissa Vienan toisinnossa (Lönnr. A II 5 N 49 ja Boren. 1872 N 110 Vuonnisesta), niinkuin tiedämme, oluen-panija ihmettelee mikä terhen on päivän edessä, kun ei olut happane. Indo-Eurooppalaisilla, niinkuin Kuhn näyttää, oli taivaan juoma ja tuli myös pantu yhteyteen lehmien herumisen kanssa. Samoin meidän karjaluvuissamme maito usein käsitetään maan alla, vuoressa (sadepilvessä) piileväksi, jossa sitä kyyt juovat.

[1760] Yksi kohta painetussa oluensynnyssä, joka kuitenkin juuri harvoin tavataan sen yhteydessä, vaan enimmiten erikseen, on tuo humalan, ohran ja veden yhtymisen toivo (r. 20: 159-66). Se nähdään myös Virolaisilla (s. 167) sekä Mordvalaisilla (s. 202) ja mahtaa siis olla ikivanha yhteinen laina Liettualaisilta (katso s. 332-3). Lainaamisen todistaa se seikka, että Itä-Suomalaisten olut vieläkin pannaan ilman humalatta.

[1762] S. 155-6.

[1763] Huomaa Odin'in ja Osmon yhtäpitäväisyys, josta ennen on ollut puhe (s. 237).

[1764] Eräässä Viron kappaleessa (Roots N 80 Kaplasta Harjumaalla) on iso sika liitetty yhteen Päivölän pitoin kanssa. Runo alkaa näet oluen juomisella, kannun vanteitten poisviskaamisella sekä ison tammen kasvamisella.

[1765] Sivumennen tahdon viimein vielä viitata muille tutkijoille yhtä seikkaa, joka näkyy antavan syytä epäillä Odhrörir-tarun skandinavilaistakin alkuperää. Tuo viisas mies, jonka veristä olut saatiin, on Kvâsir, jossa on mahdoton olla näkemättä venäläistä kaljan nimitystä (kvaas). Sen lisäksi on myös skandinavilaisten runouden jumalan nimi samaa sukuperää; sillä Brage on aivan sama kuin Venäläisten braga = vierre. Pankaamme tähän lisään, että Vaneilla, joiden sovintojuhlassa Asain kanssa olut tehtiin, on useammilla slavilaiset tai liettualaiset nimet (esim. Fjörgyn = Perkunas.) Viimeinkin on skandinavilaiskielissä yksinään seisova öl-sana (olut) nähtävästi sama kuin liettualainen alus. Näiden kaikkein syitten nojalla ei liene kuitenkaan tuo nykyään hylätty Vanein selitys Vendeiksi kaikkea perää vailla.

[1767] Tästä samasta venäläisestä on jo ennen ollut lyhyt viittaus (s. 309), mutta minä panen sen tähän nyt täydellisempänä, löydettyäni siitä useampia toisintoja.

[1768] S. 314.

[1769] Santti (= Viron sant) on köyhä, suntti kenties siitä vaihdos; vai lieneekö virolainen sundi = käskijä, siis herra?

[1770] S. 340.

[1771] S. 310-11.

[1772] Muutamissa toisinnoissa ei kutsuta Lemminkäistä sen vuoksi, kun on "pitänyt pyhäiset piiat, naiset namasterin" (monasterin.) Siinä on siis tuo väärä käsitys vielä enemmän kehitetty. — Muutamissa tämän venäläisen laulun kappaleissa kyyhkynen lentää kaukamailla olevan Dobryinjan luo ja ilmoittaa hänelle vaimon uskottomuuden. Olisiko siitä tullut sanantuoja kyyhkynen Ilamantsin kilpakosinnassa?

[1773] Siitäkö lienee tullut, vai vallattomasta elämästä Saaressa, että Lemminkäistä monesti ei tahdota kutsua senvuoksi, kun oli sata naista narrannunna.

[1774] Huomaa ettei tässä ole käytetty suomenpuolista sanaa vaimo, vaan sen sijaan karjalaista nainen.

[1775] S. 308.

[1776] S. 314. Yhdessä Länsi-Suomen sadussa tosin Pohjolan akka ja Munapoika kumpikin sylkevät koiran ja panevat ne vastakkain tappelemaan (s. 154); mutta se yhtäläisyys on kuitenkin varsin pieni, ja koko seikka voinut tulla venäläisistä saduista, jotka meidän satuihimme ovat suuresti vaikuttaneet. — Kaikille tai useammille pohjoisille toisinnoille yhteiset Ilamantsista alkain ovat vielä äidin varoitukset ja surmain luetteleminen, jotka näkyvät tulleen sekaan Lemminkäisen surmavirrestä, rautapaitaan pukeuminen, otettu kosijan loitsurunosta; evään säästäminen säkkiin näkyy tulleen Elinan surmasta (katso s. 149.) Yksistään Suomen Pohjois-Karjalalle omituinen on häätuvan kuvaus (r. 20: 119-26) sekä joku sukkeluus esim. veden vaatiminen, millä pestä kädet puhtaiksi veristä (r. 27 401-4.) Yksistään yhdessä Kiteen kappaleessa kosija kerskaa jousestansa (r. 26: 357-60; vert. s. 144).

[1777] S. 312. R. 29: 226-30, esim. Europ. K N 3 Repolasta. Toinen tähän kuuluva kohta, luettelo kuinka monessa talossa hän teki vallattomuuttansa, on yhteinen muutamille harvoille Aunuksen ja Vienan Rajaryhmän runoille, (esim. Europ. K 3 Repolasta, Lönnr. A II 7 N 9 Akonlahdelta) ja nähtävästi otettu inkeriläisistä lyyrillisistä lauluista ja häärunoista (s. 133).

[1778] Reunamuistutuksessa nyt minun hallussani olevassa Kalevalan vanhan painoksen kappaleessa.

[1779] Hyvin harvinainen tässä yhteydessä (esim. Top. vanh. run. I s. 3 Tsenasta); useammin vielä yksiksensä (esim. Caj. N 167 Latvajärven Arhipalta).

[1780] Lönnr. A II 6 N 72 Latvajärven Arhipalta. Venäläiset sen ovat kenties saaneet Tatareilta (s. 225).

[1781] Esim. muut ne kapoilla kantoi, minä en määrin mätkäellyt (r. 27; 108-114, painetussa ilman syyttä huonommaksi muutettu) — oluen rahalla vaatiminen (r. 27: 201-4) — luitten ja kalanpäitten tarjoominen (r. 27: 133-6, luultavasti paimenlaulusta) — oman miekkansa pilkallinen halventaminen (r. 27: 284-6) — ei tässä pidot parane (r. 27: 259-60) — ilmoitus että oluet jo ovat jaetut (27: 77-82, 89-90) näkyy olevan otettu eräästä Inkerissä yleisestä lyyrillisestä laulusta.

[1783] R. 28: 49-56. A II 9 N 40. Näin ollen tämä siis tuskin sopinee verrattavaksi samallaiseen seikkaan Odhrörir-tarussa.

[1784] R. 26: 343-47, esim. Lönnr. A II 3 N 42 Ontreilta. Oikeastaan hän sen "kärjessä kääntyy", joka näyttää, että se on otettu samaista lähteestä kuin Kullervon itsemurha (katso tätä).

[1785] Säkeet 359-500. Enin osa näistä lauluista on hyvin yleinen, säkeet 439-46 vaan ovat harvinaisesta sotalaulusta.

[1786] Vv. 12-316, muutamat rivit poisluettuna, joissa kuvataan, kuinka pakkanen kyhnii Ahdin. Nämät puolestaan tavallisesti ei löydy loitsuna käytetyssä pakkasen luvussa.

[1789] Esim. Lönnr. A II 2 N 4 Akonlahdelta, Europ. K N 39 Kiimasjärveltä. Eräässä sisaren turmelusrunossa, Boren. 1871 N 90 Vuonnisesta, Saaren neidot rukoilevat pakkasta kylmimään Ahtia merelle.

[1790] Huomattava on että tässä ryhmässä ei ole mitään tietoa Ahdin retkestä, joten Tiera sitä helpommin saattoi eksyä muualle.

[1791] Esim. Lönnr. A II 6 N 24 ähkyn luvussa, Ganand. s. 90 (Iki-Tiitty, Äijön poika) sisäliskon sanoissa, mutta varsinkin hevosen luvussa, esim. Asp. A I N 6. Tieran ilmautumisen tässä kenties sopisi selittää. Hänen sijassaan nähdään toisissa saman loitsun toisinnoissa Rukotivo Äijön poika. Mutta se on nähtävästi väännetty Rugovit'istä, joka näkyy olleen paikallinen toisintonimi Vendiläisten pääjumalalla Svantovit'illä, jolla oli erittäin pyhä valkoinen hevonen. Hän oli sotajumala niinkuin Skandinavein Tyr, ja hänen kädessään oli niin lujasti kiinnitetty miekka, ettei sitä voinut pois-ottaa, kättä poikki hakkaamatta. "Se oli syy, miksi se silvottiin" sanoo Schwenck (slav. mythol. s. 138-42) asiaa tarkemmin selittämättä; mutta se muistuttaa mieleen, että myös Tyr eräässä taistelussa oli menettänyt toisen kätensä.

[1792] Esim. Lönnr. S N 171 Kesälahdelta, Q N 332 Ilamantsista. Niinkuin s. 468 sanottiin, on laiva kaikellaisista Ahdille sopivista aineksista tehty.

[1793] S. 153.

[1794] S. 246.

[1795] S. 270.

[1796] S. 402.

[1799] Enin osa Kyllikin runosta, niinkuin se nyt on painettuna, on siis muualta lisätty. Vv. 4-8 ovat nähtävä sti Lönnrot'in omia — Kaloin kasvaminen kuuluu katkelmaan Kauosta (esim. Lönnr. Q 223 Kivijärveltä) — Lemminkäisen muodon kehuminen, vv. 11-2, löytyy muutamassa hänen surmarunossaan, käytettynä herätyksen jälkeen (Cajan N 26) — naisissa eläminen, vv. 13-20, minulle tuntemattomasta lähteestä — Kyllikin kasvaminen, vv. 21-30, mukaeltu eräästä balladista — Päivän y.m. kosinta, vv. 31-60, ennen mainitusta kosintarunosta; Laatokan pohjoispuolella se on joskus Kojosen pojan runon kanssa sekoitettu, josta Lönnrot luultavasti sai aiheen sen liittämiseen tähän — Keskustelu äidin kanssa ja tulo Saarem, vv. 61-124, osaksi lyyrillistä (esim. vv. 87-92, katso Lönnr. S N 15 y.m.), osaksi Päivölän pidoista (vv. 95-6), enimmäksi Lönnrot'in omasovittamaa — keskustelu Saaren neitoin kanssa, y.m., vv. 125-62, osaksi mukaeltu Päivölän retkestä, osaksi Lönnr. omaa (vv. 159-60 kilpakosinnasta) — Kyllikin ylenkatse, vv. 171-86, lyyrillistä — ryöstö, vv. 187-234, suureksi osaksi Vienassa tavallisesta Tuiretuisen runosta (hän sanotaan myös joskus Lemminkäiseksi), osaksi myös nähtävästi Lönnrot'in omaa (esim. vv. 213-28) — Kyllikin valitus, vv. 235-44, on alku Vienassa laulettuun Kojosen l. Joukosen runoon — Lemminkäisen lohdutus, vv. 245-88, osaksi lyyrillistä (vv. 250-4 tavataan usein balladeissa ja myös ovat tulleet erääsen Kerimäeltä saatuun Lemminkäisen kosintaan; humorillista pilaa lehmistä en ole tavannut, mutta on sekin nähtävästi lyyrillistä kansanlaulua), osaksi Lönnrot'in omaa, niinkuin myös seuraava kappale, vv. 288-308, tehty valojen mukaan — jäähyväiset, vv. 315-26, erään balladin mukaan — tuvan näkö, vv. 327-42, osaksi erään balladin mukaan, osaksi arvattavasti Lönnrot'in omaa — kotiin tulo ja osa Lemminkäisen puhetta, vv. 343-4, 363-70, eräästä Vellamon neidon onkimisen toisinnosta (Cajan N 59); toinen osa keskustelusta, vv. 347-62, on nähtävästi Lönnrot'in omaa — äidin kiitos, vv. 371-402, häärunoista — Lemminkäisen puhe Pohjan neidosta ja äidin varoitus, r. 12: 109-28, tuntemattomasta lähteestä.

[1800] S. 144.

[1801] S. 262-3 306-7, 310.

[1802] Se löytyy tosin vaan yhdessä toisinnossa Pudogasta Aunuksessa (Hilferd. p. 316); mutta myös eteläisissä lauluissa on siihen vivahtavaa: Dobr. ei sano pyytävänsä kultaa eikä hopeaa, vaan ainoasti äidin siunausta (esim. Kirejev. II s. 4 Simbirsk'istä). — Ennen esiintuotu vertaus, mikä koskee puhetta heidän alhaisesta sukuperästään, on epäiltävä, koska Kalevalaan painettu ei löydy minulle tietyissä käsikirjoituksissa.

[1803] Lemminkäisen surma nykyisessä muodossansa täyttää enimmän osan 12:tta runoa sekä kokonaan runot 13-15. Lisäyksiä ovat: osa Lemminkäisen kerskausta, r. 12: 157-84, loitsusta — varominen luvuilla, vv. 217-96, melkein kaikki loitsuista, enimmiten varous- ja kosiomiehen sanoista — ajo, vv. 297-310, nähtävästi Lönnrot'in omasovittamaa — enin osa Lemminkäisen keskustelua Pohjolan emännän kanssa, r. 13: 4-26, sovitettu erään balladin mukaan — puhe Lyylikin kanssa suksista, vv. 33-64, Lönnrot'in omaa — metsästäjän luku, r. 14: 1-244, 253-64, loitsua — hevosen haku, vv. 281-302, Lönnrot'in sovittamaa, säkeet 282-3, 289-92 kanteleen synnystä — rukous Ukon puoleen ja sen täyttäminen, vv. 303-22; edellisestä ainoasti osa epillisissä runoissa, muu loitsusta lisätty, ja jälkimmäinen sen mukaan tehty — enin osa hevosen pyynnistä ja ajo, vv. 323-48, 355-64, kaikellaisista kokoon sovitettu — meno joutsenen ammuntaan, vv. 378-94, samoin — Lemminkäisen valitus, vv. 425-34, luultavasti lyyrillistä — äidin ja Kyllikin huoli, r. 15: 1-22, Lönnrot'in kokoonpanema suureksi osaksi lyyrillisen laulun mukaan — selitys että Lemm. on lähetetty hirven pyyntiin, vv. 101-114, lisätty hirven hiihdännän liittämisen vuoksi — pojan tiedusteleminen, vv. 127-88, 214-38, suurimmaksi osaksi Luojan surma nimisestä legendasta (puulta tiedusteleminen on harvinainen) — osa pojan haravoimisen kuvausta, vv. 199-200, 253-8, 289-90, 303-4, balladista Surmattu veli — Suoni- ja voide-sanat, vv. 307-548, loitsuja — osa äidin ja pojan keskustelua, vv. 549-62, 569-82, 585-90, nähtävästi Lönnrot'in omia — vesikäärmeen synty, vv. 595-602, loitsua — loppu, vv. 603-50, melkein kaikki Lönnrot'in omaa. Yhdessä kappaleessa Lemminkäisen surmaa, Europ. G 649, Ilamantsista Lemminkäinen kyllä vastaa: Tuolla on syömeni minun, Kiven sinisen sivulla, Maksankarvaisen mahassa; Johan happani hartiani j.n.e. Mutta hän sillä tahtoo osoittaa, että uudesta herääminen on mahdoton; Lönnrot on sen puheen tehnyt Lemminkäisen lempiseikkoja tarkoittavaksi.

[1804] R. 12: 129-56, Lönnr. A II 3 N 7 Kiannalta. Se olisi, koska ei siinä mainita mitään sankarin nimeä, enemmän tavallisen kerskausluvun kaltainen, jos ei tuuran iskeminen maahan ja Lappiin aikominen, joka sillä on yhteinen parin Lemminkäisen surman kappaleen kanssa, liittäisi sitä epilliseen piiriin. Varsinaiset surmarunot, Europ. G 649 Ilamantsista ja Lönnr. S N 210 Kerimäeltä, myös sisältävät muutamia säkeitä varoituksesta.

[1805] R. 12: vv. 311-84; toinen kappale, Lönnr. A II 11 N 1, on luultavasti Kajaanin puolelta, toinen, Europ. H N 80 Suomen Karjalasta.

[1807] Huomattava on että joutsenpaisti venäläisissä epillisissä lauluissa alin-omaa mainitaan herkkuna, josta syystä sitä sankarit pyytävät.

[1808] Se ei ilmau koskaan ansiotyönä muissa kosintarunoissa, ja sama on joutsenenkin ampumisen laita. Parissa Länsi-Inkeristä ja Viipurin rajalta saadussa Hirven hiihdännän kaltaisessa runossa on suksien veistäminen, hiihtäminen sekä oravan ampuminen yhteydessä oman emon maidon maksamisen kanssa. Kenties se on ollut välityksenä. (Vert. Groundstr. N 26, Törner. N 196; Reinh. 11 N 282 Sakkulasta).

[1811] S. 151.

[1812] Hiihtäjä on ainoasti harvoin Lemminkäinen, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa (ainoasti kahdessa vanhemmassa kirjaanpanossa, molemmat Jyskyjärveltä, joka, niinkuin usein on nähty, ei ole alkuperäisten runoin pesäpaikka). Vienan läänissä on hän tavallisesti Lyylikki (uudemmissa vääntynyt Lystikiksi), Ilamantsin alueessa Viisas Viini l. Villi Vuojalainen t. Kaunis Kauppi Lappalainen (jälkimmäinen myös Arhipalla Latvajärvellä sekä hänen sisarellaan Kellovaarassa); Inkerin alueessa Lauri Lappalainen.

[1813] S. 271-2.

[1814] Esim. Europ. G N 650 Sissoselta; G 653 sanoo hänet: Mannun poika keltahattu.

[1818] Bern. N 35 Minoalta (P. a. pyöräraivo), Lönnr. A II 5 N 40. Vuonnisesta (Louhi P. emäntä).

[1821] Ahlq. B N 195 Ilamantsista, Sirel. N 113 Suistamolta. Tähän myös kuulunee Ganander'in katkelma (Mythol. s. 23), jossa Väinämöinen pistää Joukahaista peitsellä.

[1826] Huomattavat ovat kuitenkin vielä tähän runoon saduista lisääntulleet pikkukohdat: merkin jättäminen kotolaisille, josta kohtalon voivat arvata (vert. s. 297, 313, 332), kuolleen herättäminen läheisen sukulaisen kautta, jolloin herätetty tulee entistä paremmaksi ja ihmettelee kuinka niin kauan ja sikeästi on saattanut nukkua (vert. s. 225, 275, 298, 314, 332). — Merestä haravoiminen on nähtävästi tullut Inkerin alueen ja Viron balladeista, (hukkunut veli — Kalevinpojan hukkunut sisar). Lieneekö se siinäkään alkuperäinen vai tullut luomisrunosta, on vaikea päättää.

[1827] S. 257-62. Vertaileminen Freyr'in ja Gerdan rakkaudesta (e. 254-6) tietysti raukeaa, koska kosiminen Lemminkäisen surmarunossa vaan on satunnainen lisä; eikä näy Päivölän retkellä vastaan tulevat vaaratkaan olevan tästä tarusta otetut.

[1828] Ulkopuolella sitä piiriä se vaan löytyy muutamissa harvoissa Länsi-Inkerin runoissa, joissa Kullervon kulkeminen kultineen on sovitettu aluksi Saaren neidon kosinnalle (s. 127; vahingossa on siinä tullut sanotuksi, että se muoto myös idempänä löytyy.) Nähtävästi on se varsin myöhään eksynyt sinne pohjoisesta, sillä Inkerissä, niinkuin kohta saamme nähdä, ei ole sisaren turmelija koskaan Kalevan poika, vielä vähemmin Kullervo. Parissa Pohjois-Inkeristä saadussa taivaskappalten kosinnassa on "Kullervo mies kuningas" kolmantena kosijana, joka saa vastahakoisen morsiamen taipumaan, mutta tämäkin on nähtävästi myöhäinen erhetysmuoto ja nimi siinä epäilemättä kaikua pohjoisesta. Viimeinkin tavataan Kullervo parissa maailmankynnön kappaleessa Ilamantsista ja Savosta (?), johon on syynä että Sampsakin turmelee läheisen sukulaisen.

[1829] Sotaan lähdössä esim. Europ. H N 11 Ilamantsista, Gottl. N 688; sisaren turmeluksessa ainoasti Vienan läänissä, esim. Lönnr. A II 9 N 17 Jyskyjärveltä, Boren. 1872 N 125 Kenttärveltä; uhkatöissä Lönnr. A II 9 N 51 Uhtuesta, 3 N 65 Vuonnisesta, Europ. K N 184 Repolasta. Myös yhdessä Länsi-Inkerin runossa (Länkelä P VII N 11 b) alkaa pääruno sillä, että "Kullervo" kyntää mättään kahtia, josta viholliset veljekset syntyvät; mutta tämä kyntö (ilman Kullervon nimeä) kuuluu toiseen runoon ja on vaan erehdyksessä tähän liitetty. Itse runossa sitten ei sankari olekaan enää Kullervo, vaan tavallisuuden mukaan Kalervon poika.

[1830] Viron Kalevinpojan sisaren turmelus ei ole yksityis-seikoissa ollenkaan meidän runon sukua ja lienee kenties vaan hämärää kaikua Suomesta, jos se kansan suussa todella ilmautuu niin kuin se on painettu.

[1831] Tämän muodostuksen on Lönnrot käyttänyt Kyllikin runoon, ottaen nähtävästi aiheeksi sen, että turmelija parissa kappaleessa erehdyksestä on saanut nimen Lemminkäinen (esim. Ahlqv. B N 276 Ilamantsista, jossa syy on näkyvissä, koska sekaan on tullut kappale Saaren elämästä). Yhdessä kappaleessa nähdään samaten hairahtunut Samporetkeläinen Iku-Tiera (Lönnr. A II 9 N 10 Kellovaarasta), parissa Väinön poika (Europ. H N 143 Suojärveltä, Boren. 1871 N 16 Selgin kylästä Aunuksessa.) Joskus on Kullervo, arvattavasti Kalervon vaikutuksesta, pehmennyt Kulervoksi (esim. Bern. N 73 Kenttärveltä); useammin on Kalevan poika yksin mainittu (esim. Boren. 1872 N 165 Kellovaarasta, Europ. K N 29 Suurjärveltä).

[1832] Mahdollisesti on alkulähteenä ollut balladi, jossa Kojosen poika ryöstää taipumattoman neiden.

[1833] Painetussa Kalevalassa kuuluvat tähän enimmät osat 34:ttä ja 35:ttä runoa sekä 36:n säkeet 251-360. Kuitenkin on seassa paljon lisiä; sepän suru ja Kullervon kulku metsässä, r. 34: 25-42, nähtävästi Lönnrot'in omaa — valitukset, vv. 43-86, lyyrillisistä lauluista; muutamat säkeet kuitenkin jossakussa turmeluksenkin kappaleessa — mielen rohkaistuminen, vv. 87-94, samoin lyyrillistä (vert. Lönnr. R N 483 Jaakkimasta) — koston johtuminen mieleen, vv. 95-106, Lönnrot'in luoma yhdistys-side — keskustelu akan kanssa, vv. 107-78, tuntemattomasta lähteestä; ihme kyllä on vastaava paikka Kalevinpojassa hyvin läheisesti tämän kaltainen (s. 176-7), mutta ei tunnu kansan runolta — tulo kotiin, vv. 179-96, samoin tuntemattomasta paikasta (Inkerissä Kullervo joskus sillä tavoin tulee Untamon luo; olisiko tämä vaihdos siitä, vai Lönnrot itse vaan sen näin mukaillut, saadakseen sisaren turmeluksen täten paremmin liitetyksi?) — tytön eksyminen, vv. 197-246, erinäisestä Inkerin balladista, joka hiukan on tähän tarpeesen muodostettu (aiheen sen lisäänliittämiseen Lönnrot luultavasti sai siitä, kun yhdessä sisaren turmeluksen kappaleessa, Lönnr. A II 9 N 10 Kellovaarasta, joillakuilla samasta balladista otetuilla sanoilla kuvataan äidin lähtö ryöstettyä tytärtänsä hakemaan) — alkusanat 35:ssä runossa, vv. 1-10, Lönnrot'in tekemä yhdistys-side — työt vanhempain luona, vv. 11-68, kansan laulun mukaan oikeastaan tehdään sepän palveluksessa — sisaren kertomus eksymisestään ja kuolo, vv. 217-66, osaksi lyyrillistä (vv. 247-56), muu kaikki luultavasti Lönnrot'in oma — Kullervon valitus äidille, vv, 297-314, lyyrillistä — teon tiedustus ja osa tunnustusta, vv. 315-24, ei löydy niillä sanoilla minulle tutuissa kappaleissa; Inkerissä monesti paljon kauniimmilla — sisaren kohtalon kertominen, vv. 333-40, arvattavasti Lönnrot'in omaa — uhkaus lähteä sotaan, vv. 359-72, varmaan Lönnrot'in omaa (yhdessä kappaleessa vaan äiti sanoo: "älä lähde piilemähän", ja lupaa maksaa pahanteon rahalla) — tulo tyhjään kotiin, r. 36: 251-74, mukailtu miniän runosta — valitus äidin haudalla ja koiran neuvominen kumppaliksi, vv. 275-96, suurimmaksi osaksi yhdestä lyyrillisestä runosta (saatu ainoasti Repolasta, Europ. G N 10). — kulku turmeluspaikalle, vv. 297-306, nähtävästi Lönnrot'in omaa — luonnon valitus, vv. 307-18, Inkerissä erirunona (esim. Törner. N 272): neidon tultua turmelluksi, metsä lakastuu, mutta virkistyy jälleen, kun pappi sitä on vihkivedellä pirskoittanut; Virossa se on myös tuttu ja siellä turmelija sanotaan "Päivän pojaksi, kuun palvelijaksi" (esim. Knüpfer E H 62 VIII 8), Wehlmann (Vesken kok. N 5 Virumaalta) — Surma, vv. 319-46, oikeastaan löytyy balladissa, joka Aino-jaksoon kuuluu (katso edempänä); kansan lauluissa se tietääkseni vaan löytyy kahdessa tämän runon kappaleessa. Jyskyjärveltä saadussa (Europ. K N 315) Kullervo turmeluksen jälkeen menee Saareen piiloon, sieltä Pohjolaan paimeneksi, viimein kaataa kasken; siihen taotaan hänelle kirves, sitten miekka, jolla hän itsensä tappaa. Porkka sanoo Inkeristä saaneensa paremmin kehittyneen muodostuksen, jota en ole nähnyt. Kaikissa tapauksissa se on vaan erehdysmuoto, mutta kaunis ja tarun kehittymistä edistävä. Lönnrot on osoittanut hienoa aistia, sitä käyttäessään — loppumoraali, vv. 347-60, hyvin tarpeettomasti tähän lisätty jostain runottomasta didaktisesta runosta.

[1834] Kertovärssyssä Köyretyinen, joka on otettu sepän nimestä Kalevanpojan runossa.

[1835] Esim. Länk. P I N 56 Narusista, Reinh. 11 N 350 b Venjoelta, Stråhlman Tyröstä N 3, Europ. v. 3 N 32 Inkeron pitäjästä, Saxb. N 164 Vuoteelta.

[1836] S. 310-11.

[1837] S. 315.

[1839] S. 315-6.

[1840] Länk. P I N 56. Arvattavasti samasta syystä on myös joskus tähän runoon liittynyt kappale sitä balladia, jossa poika tahtoo emon maidon maksaa joutsenen ampumisella (esim. Europ. 3 N 123, 155, 195, kaikki Inkeron pitäjästä.).

[1843] Esim. Ahlqv. A N 408 Raudulta, N 274 Sakkulasta, Slöör VIII N 2 Lempaalasta.

[1844] Melkein yksistään Venäjän puolella; kuitenkin myös Ahlqv. B N 276 Ilamantsista.

[1845] Esim. Europ. K N 29 Suurijärveltä, Lönnr. A II 9 N 17 Jyskyjärveltä.

[1846] Ne vastaavat 36:n runon alkupuolta. Lönnrot'in lisäämiä ovat kuitenkin: alku, vv. l-10 hänen omatekemänsä side — Kullervon sota-innostus, vv. 23-36, lyyrillistä sotalaulua (katso Europ. I N 181 Toksovalta) — kysymykset mitä kotolaisille osaksi jääpi, vv. 37-56, löytyvät tietääkseni vaan kahtena kappaleena (Europ. G N 601 Suojärveltä, Cajan N 154 Vienan läänistä), joissa ei sankari kuitenkaan ole Kullervo, vaan Vassilei kuningas, joka suoriaa Ruotsiin "Tatarvartta tarjottamah." Nähtävästi se siis on mukailus Dobryinjan hyvästijätöstä, kun hän Tatareja vastaan menee (s. 310). Kullekin jäävät osat ovat kuitenkin toisellaiset; painetussa Kalevalassa nähtävät taitavat olla otetut "lunastettava neito" nimisestä balladista.

[1847] Vv. 17-22; Europ. H N 11 Ilamantsista. Lönnrot on, mitä siinä tapauksena kerrotaan, sovittanut äidin varoitukseksi.

[1849] Esim. Saxb. N 819 Toksovalta, Reinh. 11 N 284 Sakkulasta. Joskus tavataan Sulho poika paitulainen (esim. Törner. N 222 Länsi-Inkeristä), Veikkoni (esim. Ahlqv. B N 18 Ilamantsista), Hahti (Ahti?) Saaren vanhin (Europ. G N 499 Suistamolta), Lemminkäinen (Europ. K N 185 Repolasta); viimeinmainittuun on myös kappale Päivölän retkestä sekaunut, joka nimen selittää.

[1850] Täydellisimmin minun tietääkseni Gottl. N 688 Juvalta, jota ei Lönnrot kuitenkaan ole voinut käyttää, niin että hänellä näkyy olleen toinen, nyt kadonnut kirjaanpano käsillä.

[1851] Esim. Boren. 1871 N 4 Säämjärveltä, Gen. N 62 Nokeuksesta, Europ. G N 11 Repolasta; Europ. G N 449 Suistamolta.

[1853] Esim. Europ. K N 502 Kuolemajärveltä, Ahlqv. A N 544 Lempaalasta, Reinh. 12 N 80 e Toksovalta.

[1854] Esim. Ahlqv. A N 128 Pyhäjärveltä, Europ. I N 268 Toksovalta, Groundstr. N 252 f. Pari kappaletta on saatu pohjoisempaa (Ahlqv. B N 9 Liperistä, N 189 Ilamantsista.) Niistä puuttuu koulussakäynti, joka onkin toiseen balladiin kuuluva.

[1857] Groundstr. N 145 a Narusista. Toisessa kappaleessa (Länk. P V N 23 Soikkulasta) hän hylkää sulhasenkin, koska se on ollut hänelle paha.

[1859] Nähtävästi se on oikeastaan Päivänpojan kulku (vert. Jaryiloa s. 303). Onko "Pääskynen" kenties tullut siitä, kun tämä lintu sanotaan "päivän linnuksi." Anterus on balladeissa hyvin yleinen ja rakastettu nimi.

[1860] Onkos se sama kuin hämärästi tunnettu germanilainen kevätjumala Ostara? Vai kenties sukua magyarilaiselle Isten'ille, votjakilaiselle Ostolle l. Ost'ille?

[1862] Lönnrot on muuttanut tässä runossa välistä ilmautuvan soimauksen isästä j.n.e., että ne ovat lumpeista y.m. tehdyt (otettu hirven hiihdännästä hyvästijättöön).

[1863] Tämä muodostus vastaa 31:n runon vv. 213-374 sekä kokonaan 32:tta ja 33:tta runoa. Lönnrot'in lisäämiä ovat, paitsi tavallista karjan lukua ja karhun syntyä, r. 32: 37-542, osaksi muutamat Untamon arveluista, r. 31: 219-22, 231-4, 302-6, 335-42, 349-62, luultavasti Lönnrot'in kokoonpanemia — loppuliite lukuihin, r. 32: 543-8, Lönnrot'in oma — Kullervon valitus ja enin osa laulusta auringolle, r. 33: 7-14, 17-58; kansan laulussa tavataan tässä yhteydessä ainoasti vv. 39-41, 43; muu kaikki jälkimmäisessä kappaleessa on tavallista paimenlaulua; edellinen kappale muuta lyyrillistä — Kullervon epäilys kakusta, vv. 77-80, sananlaskua — osa variksen neuvosta, w. 115-22, Lönnrot'in kokoonsovittamaa Kullervon omien puheitten ja töitten mukaan — muorin lähettäminen lypsämään, vv. 185-96, tosin löytyy sinne päin muutamassa käsikirjoituksessa, mutta muori ei ole siinä erihenkilönä, vaan Kullervo puhuttelee emäntää sillä nimellä (Topel. vanh. run. I s. 40 Kemistä) — osa emännän valitusta ja Kullervon kirous, vv. 251-62, tuntemattomasta lähteestä — emännän ja Kullervon kostonrukoukset, vv. 263-84, nähdään kyllä joskus harvoin, vaan toisilla sanoilla; nämät tässä lienevät jonkun loitsun mukaan kokoonpannut.

[1864] Tavataan Suomeksi ainoasti yhdessä kappaleessa (sillä Ganand. s. 87 ja Topel. vanh. run. I s. 58 Kemistä mahtavat olla yhtä kirjaanpanoa); mutta se on vanha, jo viime vuosisadalla saatu ja sama seikka lauletaan myös Virossa Kalevinpojasta, joten sille täytyy lukea suurempi arvo.

[1865] Ganander'in kappaleessa: Karjalaan Köyretyiselle sepälle; Venäjän puolella joskus lisätään: "Venäjälle". Tavallisesti ei kuitenkaan ole mitään paikanmääräystä. Sepän emäntä on Venäjän puolella usein Syöjätär, arvattavasti pahuutensa tähden. Enimmiten, erittäin Inkerissä, on hän vaan "sepän emäntä", yhdessä kappaleessa (Europ. G N 618 kenties Veskelyksestä) sepän akka käyräselkä, parissa vaan seppä Ilmollisen l. Ilmarisen emäntä (Europ. K N 197 luultavasti Uhtuesta, G N 56 Himolasta).

[1866] Ainoasti kahdessa kappaleessa: Topelius'en, ja Boren. 1872 N 187 Repolasta.

[1867] Soutaminen ja tarpominen ainoasti Venäjän puolella. Suomessa ne joskus ilmautuvat tulen synnyn sisässä, siihen eksyneenä.

[1868] Enimmiten karjan nukuttamisella ja karhuin sekä susien kotiinajolla; ainoasti harvoin (Europ. G N 56 Himolasta, 618 Ilamantsista ynnä muutamissa inkeriläisissä kappaleissa) hän muuttaa lehmät pedoiksi, niinkuin painetussa Kalevalassa. Ainoasti Himolassa ja Ilamantsissa hän saa siihen ulkoa neuvoa, edellisessä Luojalta taivaassa, jälkimmäisessä maammoltaan haudasta. Varista en ole missään tavannut, ja jos se olisikin saatu jostain nyt hukkuneesta kirjaanpanosta, niin se on liian yksinään, kelvatakseen Sigurd'in lintuihin verrattavaksi.

[1870] R. 33: 223-38.

[1873] S. 153-6.

[1875] S. 155-6, 175 y.m. siellä mainitsematonta; vert. s. 266. — Myös Lapissa tuttu (s. 192).

[1877] S. 316-18.

[1879] Niinkuin näimme (s. 318 muistutuksessa) tekee vastaava saksalainen satu pojan sepän lapseksi, joka hänet myö papille. Tämä sepän mainitseminen ja myöminen saattavat tämän toisinnon suomalaista lähemmäksi kuin venäläiset. Näkyy siis myös olleen länsimaista vaikutusta. Kenties on satu Venäläisillekin tullut Saksasta, sillä se löytyy Saksan vaikutuksen alla suuresti olleilla Vendiläisillä, vaan ei Servialaisilla (ei uhkatyöt, vaikka tosin karhun poika). Vert. kuitenkin myös petoin kotiintuonti Tatareilla s. 224.

[1882] Virossa tämä paimenen kosto löytyy satuna erikseen Kalevinpojan runoista (s. 176). Luultavasti se vaan on satunnaista kaikua Suomesta.

[1883] Se vastaa painetun Kalevalan r. 31: 1-89, 105-212, r. 34: 95-106, r. 36: 235-50. Lönnrot'in lisäämiä seassa ovat: nimen paneminen Kullervolle, r. 31: 80-82, vähän muutettuna Väinämöisen tuomiosta (katso edempänä) — piirustukset puuhun, Untamon päätös kasvattaa poika orjana sekä varoitus Kullervolle, vv. 189-212, minulle tuntemattomista lähteistä — Kullervon päätös mennä sotaan_, r. 34: 101-106, arvattavasti Lönnrot'in oma — miekan saanti ja kosto Untamolle, r. 36: 235-50, löytyvät tosin parissa kappaleessa, vaan toisilla sanoilla; miekka taotetaan sepällä. Ukolta rukoilee Väinämöinen puukkoa tulen synnyssä (samoin puoskaroija kuoharin luvussa) ja siitä tämä mahtaa olla mukaeltu. Sodan kuvaus on minulle tuntemattomasta lähteestä, sillä Inkerissä myöhemmin tavattu ei voinut olla Lönnrot'ille tuttu ja onkin toisin.

[1884] S. 281.

[1885] S. 189.

[1886] S. 371. Se on jokseenkin vahvistunut tähän yhteyteen, koska on tuttu yli koko Inkerin alueen.

[1887] Riita kalavesistä, on harvinainen (Europ. G N 35 ja Boren. 1872 N 187 Repolasta, Reinh. 11 N 287 d Lempaalasta, Europ. I N 162 Toksovalta).

[1888] Tämä seikka löytyy harvoin, vaan sangen laajalta. Aspelin, joka Kalevan pojan auringon personoimaksi käsittää, selittää että nousevan auringon säteet tässä kultaavat metsän (Kaleval. tutk. s. 141). Mutta koko runo ei minusta ole ollenkaan tuommoisella alkuperäisellä kannalla; se liikkuu täydesti ihmis-elämässä. Se on siis satunnaisesti muualta lainattu koriste (vert. loitsuja, Lönnr. S. N 215, Q 248, 287 y.m.).

[1889] Ahlqv. B N 263 Ilamantsista. Se on siis luultavasti satunnaista, joten vertaaminen Sigurd'in äitiin rauennee.

[1890] S. 337; 224, 216, 275-9.

[1891] Vilkinatarinassa poika tosin myös rikkoo astian, johon on ollut pantu vesillä kulkemaan, mutta yhtäläisyys ei ole niin likeinen kuin tatarilaisen kanssa, ja puheenalainen seikka — luultavasti sekaan tullut Genoveva-tarinasta — ei muulloin ilmau kertomuksissa Sigurd'ista.

[1892] S. 226.

[1893] S. 319.

[1894] Yhtyminen sisaren kanssa sitä vastaan ei voi kuulua tähän, koska se vasta niin myöhään liittyi Kalevanpojan nimeen.

[1896] Yhtäläisyydet Kalevinpojan kohtaloissa suomalaisen runon kanssa ovat vaan yleiset, niinkuin kostonvelvollisuus, murha sepän talossa. Ainoa likeinen yhtäläisyys on kätkyen särkeminen, joka on itäistä kaikua.

[1901] S. 374.

[1902] Tämän seikan on Lönnrot vähän muutettuna pistänyt Kullervon runoon, r. 31: 78-82.

[1903] Ulkopuolella mainittuja kyliä on se Vienan läänistä aniharvoin saatu, ainoasti Latvajärven Arhipalta, Lönnr. A II 6 N 92, Venehjärveltä Cajan N 159 ja Suurjärveltä Gen. 1872 N 78.

[1905] S. 153. Reinholm'in keräelmäin 63:ssä vihkossa on vielä se tarina että Hiidet Pyhänmaan pitäjästä läksivät pois punaisella veneellä; Laitilan saaristossa on se toisinto että Kalavan pojat purjehtivat pois Suomesta paaden päällä.

[1906] Samojedilaisen tarinan sukulaisuus yllämainitun kanssa (s. 217) lienee epäiltävää laatua.

[1907] Tämä hautaamistapa oli Varjägien kautta myös Venäläisille tullut tutuksi, katso heidän lauluissaan esimerkki s. 320.

[1909] Esim. Gen. 1872 N 49 Lonkasta: Puhui poika puolikuinen, Kaksiviikkoinen Kaleva (Castrén N 4 samasta paikasta vielä: 2 viikkoinen karehti — siinä näkyy alkusoinnun vaikutus).

[1910] Kalevalan 50:teen runoon, joka tämän tapauksen laulaa, on Lönnrot tämän johdosta luonnollisesti pannut useita lisäyksiä: kotonaolon ja kainouden kuvaus, vv. 1-42, löytyy suurimmaksi osaksi Ontrein laulussa tuomiosta (Lönnr. A II 3 N 43), mutta sekaan on myös pantu lisiä Iron runosta — paimenessa olo, vv. 43-59, luultavasti Lönnrot'in kokoonpanemaa — kysymys käeltä, vv. 60-72, lyyrillistä (samoin vv. 73-8) — lapsen syntyminen, katoominen ja löytäminen, vv. 81-420, suurimmaksi osaksi Luojan surmavirrestä — Väinämöisen jäähyväispuhe, vv. 487-500, 507-12, varmaan Lönnrot'in omaa — loppu, vv. 513-620, yleisiä loppusanoja.

[1911] Vienan läänin Aino-runo alkaa aina: Anni tyttö, aino neiti; mutta kun Anni jo oli kilpakosinnassa käytetty nimi, Lönnrot, peläten sekoitusta Ilmarisen sisaren kanssa, tekaisi tälle neidolle laatusanasta uuden, hyvin soman.

[1913] Semmoisia ovat: Joukahaisen kadehtiminen ja ajo Väinölään, r. 3: 1-90, kokoonpantu kaikellaisista laulunsipaleista (vv. 41-66 eräästä myös Lemminkäisen surmassa käytetystä runosta) — puhe nuoruudesta ja vanhuudesta, vv. 115-24, tuntemattomasta lähteestä — Väinämöisen teeskelty nöyryys, vv. 135-44, samoin — enin osa Joukahaisen tietovaroja, opettavaisista runoista, vv. 151-2 (esim. Slöör IV N 20 Sakkulasta), 153-70 (Lönnr. A H 6 N 108, 8 N 28), 175-82 (monessa, esim. Lönnr. Q N 24, Reinh. 11 N 307), 195-7 (osaksi Lönnr. A II 6 N 107), 199-206 eriloitsuista, 207-10 (osaksi Lönnr. Q N 123) — Joukahaisen kerskauksen valheeksi ajaminen, vv. 235-54, nähtävästi Lönnrot'in oma mukailus — Väinämöisen kieltäyminen kahdentappelusta, vv. 263-70, luultavasti Lönnrot'in omaa — Väinämöisen laulun kehuminen, vv. 284-94, muualta mukaeltu — Joukahaisen huolimaton ajo, vv. 489-97, tuntemattomasta lähteestä (vert. r. 11: 111-6; kenties mukailus runoreen rikkumisesta) — Ainon valitus ja äidin lohdutus, vv. 537-80, suurimmaksi osaksi lyyrillisistä lauluista, vähemmäksi Lönnrot'in omaa (ainoasti vv. 539-40, 552, 571-2, löytyvät yhdessä kappaleessa, Europ. G N 652 Ilamantsista, jossa päinvastoin äiti suree tyttären pois-antamista, tämä puolestaan lohduttaa).

[1919] Puista Pisanmäellä, vv. 173-4, Topel. vanh. run. I s. 21 Tsenasta; tiasesta, pajusta ja kiiskistä, vv. 192, 194, 208, Lönnr. A II 3 N 39 Ontrei Maliselta; kuumasta vedestä, v. 198, Lönnr. A II 9 N 38 Uhtuesta; mullasta, v. 196, Lönnr. A II 6 N 107 Latvajärveltä. Paitsi näitä löytyy joskus toisiakin painamattomia.

[1921] Useimmin koiran, esim. A II 3 N 39; hevosen ja ruoskan ainoasti Venehjärvellä, Lönnr. R N 595; jousen ja nuolien ainoasti Vuonnisessa, esim. 3: 39. Suomessa ja Inkerissä ainoasti Joukahainen itse lauletaan.

[1922] Ganand. Mythol. s. 24, luultavasti Pohjanmaalta, Reinh. 12 N 95 Sakkulasta, nähtävästi Pohjanmaalta opittu.

[1923] Vv. 261-2; esim. Ahlqv. B N 265; Sirel. N 194, Lönnr. R N 674 kenties Repolasta. Näissä kaikissa taistelu tapahtuu todella.

[1924] Ja Salmin kihlakunnassa, joihin venäjänpuolinen laulutapa myöhemmin on tuotu. Pohjanmaalla ja jo Tohmajärvellä ehdoitetaan yksistään sisar.

[1927] Esim. Ganand. Mythol. s. 24, siis viime vuosisadalta, Becker Z N 5 Pohjanmaalta, Ahlqv. B N 265 Jaakkimalta, Europ. I N 247 Toksovalta, Länkelä VII N 4 Soikkulasta. Poikkeuksena ovat vaan nuot pari Länsi-Inkerin kappaletta, joiden vienalainen sukuperä on aivan selvä.

[1928] S. 394-5.

[1929] S. 234.

[1930] Buslajev, Venäjän kansall. runoudesta (Russk. nar.. poezia, kirjassa Istor. otsherki russk. narodn. slovesn. y.m. I s. 455-6).

[1931] Se vastaa painetun Kalevalan 5:ttä runoa. Lönnrot'in lisäämiä ovat: alkujohto, vv. 1-15, Lönnrot'in omatekemä liite — nuotanveto, vv. 144-63, tulen synnystä (huomattava on että kansanlaulajatkin välistä pistävät tähän sekaan toisia palasia samasta loitsusta) — Väinämöisen valitukset, osaksi vv. 173-9, 196-219, lyyrillisistä lauluista, osaksi, w. 184-7, 189-93, Lönnrot'in omaa — äidin vastauksessa samoin vv. 220-9 lyyrillisiä, vv. 230-41 Lönnrot'in kokoonpanemat kaikellaisista lauluista (joskus äiti todella neuvoo poikaa muualta naimaan, mutta toisilla sanoilla, niinkuin alempana tekstissä tulee puheeksi).

[1932] Lönnr. A II 3 N 32 Ponkalahdelta liki Vuonnista. Toisiin yhteyksiin on Vellamon neidon onkiminen usein eksynyt: Lemminkäisen surmaretken alkuun, koska sen sankarina usein on Lemminkäinen; usein myös kanteleen syntyyn, Sampojaksoon tai kilpakosintaan.

[1933] Esim. Lönnr. A II 3 N 38 Ontrei Maliselta, 5 N 7 Lonkasta, 3 N 32 Ponkalahdelta. Etempää on vanhempain kirjaanpanoin joukossa ainoasti Lönnr. A II 6 N 6 Uhtuesta, nykyisemmissä Bern. N 36 Minoasta. Samoilla Vuonnisen tienoilla tavataan myös onkimisrunon sekaannus Sampojakson ja kanteleen synnyn kanssa.

[1934] Esim. Lönnr. A II 6 N 66 Arhipalta, Europ. K N 89 Akonlahdelta, Cajan N 43, 59.

[1936] On nähdään runoissa usein väliin pistettynä täytteenä, ja muodosta Veen l. vein on voi helposti syntyä Väinön.

[1937] Lönnr. A II 6 N 66, Caj. 43 59, Sjögren Q N 44, Bern. N 36. Ensinmainitussa hän ei kysy äidiltä vaan lausuu: Sano, Untamo, unesi, Makuusi, maan venyjä. Se on kuitenkin vaan satunnainen muoto, tullut sen kautta, että Arhippa pistää Untamon nimen kaikellaisiin paikkoihin.

[1938] Väinölä joskus, niinkuin tiedämme, on Lemminkäisen surmarunossa yhtä kuin Päivölä.

[1939] Ainoasti kahdessa kappaleessa, Q N 44 Vuokkiniemeltä ja A II 5 N 27 Lonkasta (jälkimmäisessä kilpakosinta tulee suoraan ilman mitään tiedustelua).

[1940] S. 163. Välistä myös hän sanoo tulleensa kylväjäksi, kyntäjäksi (Oissaar Koerun pitäjästä Järvamaalla a 4) tai neitoseksi, ilmassa iloa pitämään (Veske Viljannista N 7).

[1943] S. 329.

[1944] Pikkuseikkoineen se tosin erin-omaisen hyvin sopii painetttuun Kalevalaan, jossa Aino, päästäksensä vanhan Väinämöisen käsistä, heittää itsensä mereen ja muuttuu kalaksi, joka sitten ongitaan. Mutta nämät seikat eivät löydy kansan laulussa yhdessä, vaan on Lönnrot ne haalinut kokoon useasta runosta.

[1945] Tämä runo vastaa siis pää-asiallisesti r. 4: 1-292, 435-518. Sekaan on kuitenkin Lönnrot pannut muutamia lyyrillisiä lauluja, vv. 197-230, 235-54, 273-92, 439-46 — koruin poisviskaamisen, vv. 31-8, on hän itse mukailemalla sepittänyt; tyttö oikeastaan vaan kotona kertoo, että ne ovat karisseet — Kuuttaren ja Päivättären lahja, w. 135-66, on osaksi otettu muutamasta Ilamantsin balladista, jossa sitten varas vie ne korut metsään nukkuneelta tytöltä ja äiti lohdutukseksi neuvoo häntä aittaan, missä on parempia; suuri osa on kuitenkin Lönnrot'in omaa — korujen neuvominen aitassa, vv. 167-88, on osaksi parista Ainon-runon kanssa sukulaisuudessa olevasta balladista (Riion poika — Kävin pilven piirtä myöten — katso edempänä), suureksi osaksi Lönnrot'in mukaelusta lyyrillisistä lauluista.

[1946] Katso s. 124. Se vastaa siis r. 4: 305-14, 331. Se löytyy myös pohjoisempana, Polén II 164 Impilahdelta t. Suistamolta, Lönnr. Q N 186 Tohmajärveltä, Europ. G N 290 luultavasti Korpiselältä; Virossa se on niinikään tuttu (s. 161).

[1947] Se vastaa r. 4: 317-8, 323-4, katso esim. Europ. I N 150. Neidon uppoominen kiven kanssa on Lönnrot'in omaa lisäystä.

[1948] S. 125. Se vastaa r. 4: 335-70. Säkeet: Sinne mä kana katosin, Lintu kuolin liian surman — ovat kuitenkin vielä eriballadista, jossa eksynyt tyttö kuolee, esim. I N 164.

[1949] S. 125.

[1950] Sen kohdan on Lönnrot liittänyt vienalaiseen Ainon-runoon, r. 4: 373-430.

[1951] Esim. Europ. v. 3 I s. 21 Ilamantsista, Sirel. N 140 Suistamolta, Ahlqv. A. XIV N 10 Lempaalasta.

[1952] Länsi-Inkerissä, jossa nähdään tuntuva vaikutus noista Keski-ajan balladeista, on sulhon itsemurha sovitettu toiseen runoon.

[1953] Europ. G N 373 Korpiselältä, Boren. 1871 N 3 Säämjärveltä, Ahlqv. B N 253.

[1954] S. 141.

[1955] Olisiko kenties s. 295 mainittu germanilainen käsitys jäniksestä kuolon ennustajana vaikuttanut kutsuin siirtymisen hukkuvan Päivän pojan runoon? Se olisi sitten luultavasti jo tapahtunut hyvin aikaiseen.

[1956] Se alkaa: Mitkä nuo merellä uivat (Balladein kop. N 59), esim. Europ. G N 290 Korpiselältä, N 424 Suistamolta.

[1957] Esim. Slöör Y V N 49 Sakkulasta; Veske Haljalasta N 37. Virossa välistä veden sijasta virtaa verta, esim. Hurt Rapinalta Võrumaalla N 4, Jaagumann samaten III N 30.

[1958] Esim. Lönnr. A II 6 N 46 Jyvälahdelta, K. Krohn N 285 Hyrynsalmelta, Ahlqv. B N 318 Ilamantsista, Europ. G N 559 Suojärveltä, Reinh. v. 12 N 5 Sakkulasta, Europ. I N 141 Toksovalta; Virosta katso s. 163.

[1959] S. 329-30.

[1960] Katso esim. Eur. G N 612 luultavasti Suojärveltä, Ahlqv. A VII N 9 Sakkulasta, Slöör IX N 12 Lempaalasta, Peet Viljannista N 184.

[1962] S. 124, 161.

[1963] S 125.

[1964] Koruin ryöstäjä etelässä on aina nimetön; Suomen Pohjois-Karjalassa se on saanut venäläis-sukuisen nimen Riion poika; Vienan läänissä käytetty Osmonen, Kalevainen on nähtävästi tullut sekaan Päivölän virrestä. Joskus vielä näkyy kosijalle ihan sopimaton nimi Osmotar, Kalevatar. — Vienalaisessa toisinnossa väärin väännetty sana somissa, (oikeastaan: sovissa) ja länsisuomalainen orko viittaavat tuloa etelästä ja lännestä.

[1965] Eräässä virolaisessa runossa, joka luudan tekemisellä alkaa ja jossa korut ryöstetään, on rohkean rosvon nimi "Edo ilma, Päivä poega" (Stein N 57 Pihkovan puolelta). Mutta muissa saman toisinnon kappaleissa sitä ei ole, niin että se voi olla satunnainen. Muuten rosvo tässä toisinnossa saa surmansa tytön kädestä, niin että se muutenkin oleellisesti eroaa Ainon -runoista.

[1966] S. 330-1. Mereen hukkumisella, jolla myös on kaksoisensa, löytyy vastine Liettuassa.

[1968] Vert. Suom. Kirj. Seuran toimesta painettavana olevassa toisintokokoelmassa esim. Ontrei Malisen Samporunoa Lönnrot'in ja Sjögren'in, Arhippa Perttusen Lönnrot'in ja Cajan'in kirjaanpanoissa ynnä niitä samaan sarjaan kuuluvia, joita Borenius on kaksi t. kolme kertaa saman miehen laulamisen mukaan kirjoittanut.

[1969] Vert. samassa kokoelmassa Tsenan Kettusen Sampo-runoa Topelius'en (1821) ja Lönnrot'in kirjaanpanossa (1834).

[1970] Siitä näkyy, kuinka erittäin varovainen pitää olla muinaistieteellisten päätelmäin perustamisessa runoihimme, vaikka käyttäisikin itse käsikirjoituksia eikä, niinkuin usein on tehty, painettua Kalevalaa.

[1972] Yhdistys tuli vielä kiinteämmäksi, kun aljettiin asettaa Joukahainen ampujaksi.

[1974] Tosin siinä paraasta päästä asuu vepsänsekaisia Liiviläisiä eikä puhtaita Karjalaisia.

[1975] Huomaa että muutkin Hämäläisten jumaliksi mainitut — Tapio, Ahti, Turisas, Kratti, Tonttu, Kalevan pojat — ovat nimeltään tai niihin kuuluviin taruihin nähden, usein molemmissa suhteissa skandinavilaista vaikutusta osoittavia, jota vastaan karjalaisiksi sanotuissa näemme vanhojen suomalaisten rinnalla liettualaisia lainoja.

[1977] Venäl. sankarilauluin synty (proishozshden. bylin, Vestn. Europy 1868 VII s. 342-3).

[1979] Katso Buslajev'in kirjoitus venäläisistä sankarilauluista, Russk. Vestn. 1862 VI s 28.

[1980] Aikakirjat kuitenkin myös puhuvat vanhemmastakin Dobryinjasta, joka eli Vladimir Suuren aikana. Molemmat on kansan laulu yhteen sekoittanut, (katso muist. Kirejevskin kokoelman lopussa II s I-XVII).

[1983] Kyitten onkiminen oluesta kenties on mukailus siitä, kun Dobryinja viskaa sormuksensa viinamaljaan, josta sen hänen uskoton vaimonsa löytää.

[1985] Prof. S. Bugges studies on north, mythol. (katso Mémoir. de la Soc. d. Antiqu. du Nord 1884 lis. s. 7-35). Kuitenkin tulee huomata, että tanskalainen muinaistutkija S. Müller arvelee ristin olevan vasta v. 1000 jälkeisen, jolloin tietysti sen todistusvoima kokonaan raukenee.

[1986] Tanskal. sanomalehdessä Dagbladet 24 p. Marrask. 1880. Syrjäisen on siinä mahdoton nähdä muuta kuin enimmäkseen eläinkuvia, jotka selitetään asian-omaisille jumalille pyhitetyiksi ja siis niiden vertauskuviksi.

[1987] Inkeriläisen toisinnon tulon Virosta näkyvät todistavan muutamat ennen huomaamattomat pikku seikat. Siinä mainitut tyttöin nimet ovat kaikki germanilais-katolisia (Susanna, Helka l. Helo, Hele = Helena (Venäläisillä Jelena), Hekko = Hetaa; Soppo = Sofia, Maiju = Maria tosin alkumuodossaan löytyvät myös Venäläisillä, vaan ei näissä lyhennyksissä; jälkimmäinen on aivan virolainen). Seassa on myös muutamia virolaisia sanoja: laimata = soimata, takoa traksutella, konella = puhua. Monikon genitiivin hammasten on niin-ikään Inkerikköin murteelle aivan outo jämiläisyys.

[1989] Näiden yhtäläisyyksien luetteleminen saattaisi tosin olla hauska, mutta on liian syrjässä nykyisestä aineestani. Buslajev (Istor. otsherki russk. nar. slovesn. II s. 79) minun mielestäni ilman syyttä vertaa Nestor'in aikakirjan kertomusta Svjatoslav'ista, että hän leikkasi hevosista t. metsän riistasta liuskoja ja itse paistoi ne liesivalkealla, Völunder'in karhunpaistamiseen Eddassa, sillä se on kovin yleinen seikka.

[1991] Venäläiset tutkijat tuovat vielä lisäksi esiin seuraavat mielestäni epäiltävät vertailut: Suhman'in veristä syntyvät joet Ymer-taruun — Svjatogor'in lähettämisen pajaan, missä hänen aviopuolisoansa määräävää hiusta taotaan ja uuden kultatukan taottamisen kääpiöillä Sif'ille (Sif = Sippe oli suvun, siis avioliiton haltija).

[1992] Tietysti vasta 17:llä vuosisadalla. Sitä onkin yksistään löydetty Narvan seudulla, jossa nähdään paljon muutakin länsisuomalaista runovaikutusta.

[1993] Suomen kielessä ne löytyvät kaikki, Virossa 5/7, Venäjän Karjalassa 2/3, Vatjassa 4/7, Vepsässä ja Liivissä kumpaisessakin 3/7. — Katso Thomsen'in kirjaa Den got. sprogklass. indflyd. p. d. finska.

[1994] Virossa 3/5, Vatjassa, Liivissä ja Venäjän Karjalassa, kumpaisessakin 1/3, Vepsässä viimein ainoasti 1/5. Tietysti tässäkin tulee ottaa lukuun muutamien murteitten vaillinaisesti tutkittu tila; mutta vertaus edellisiin suhteisin kuitenkin on ratkaisevainen.

[1996] Hänen sanansa kuuluvat: että se Uudenmaan rantakansa Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki luotolaiset Kalandis (Rauman ja Uudenkaupungin seudulla) ja Pohjalaiset ovat Gotlandista ulos tulleet. Hän jatkaa niin, että ne ovat ennen manterelaisia tulleet kristityiksi, koska Suomalaisten päällekarkausten tähden usein kävivät Ruotsissa apua ja turvaa hakemassa. Hänen tietonsa Pohjalaisista on kuitenkin varmaan väärä ja niin mahtaa myös osaksi olla Uusmaalaiseen rantakansaan nähden, sillä tuskin niillä silloin vielä lienee ollut hallussaan koko saaristo, vaan ainoasti Hankoniemen seutu, missä tavataan pakanallisia jumalain nimiä paikkain nimissä. Tämän seikan selville saamisessa, niinkuin myös monessa muussa, joka skandinavilaisen vaikutuksen ijän määräämistä koskee, olen saanut paljon neuvoja prov. Freudenthal'ilta, joista kiitän.

[1998] Katso Donner, üb. d. Einfl. d. Litthauisch. auf d. finn. Sprach. (Internat. Zeitschr. f. allgem. Sprachwissenschaft, Leipzig, I s. 257-71).

[1999] Liivin kielen yksin-omaiset lainat ovat enimmäksi osaksi tulleet Lätin kielestä, joka on Liettuan nuorempi sisar, ja siis arvattavasti verrattavasti uuden-aikuisia.

[2003] Kaikki paikkoja lähellä Sortavalaa. Katso A. J. Europaeus Karjalan ajantiedot.

[2004] Morgonbl. 1838 Väinäm. o. Ilmar. näst Ukko Finn:s högste Gudar. Samassa sanomalehdessä 1836 N 95, 96 on toinenkin nimetön kirjoitus: Några ord om Kalevala, jonka sisällys pää-asiallisesti on samallainen, vaikka Kalevalan ja Pohjolan sota siinä selitetään valon ja pimeyden taisteluksi.

[2005] Zur Sampomythe, Piet. akat. Bulletin 1851; Ueb. d. Mythengehalt d. finn. Mährch. Bullet. hist. philol. 1855.

[2009] Muinaisissa Kreikkalaisissa tosin jo löytyi muutamia, jotka arvelivat ettei Iliadi ja Odysseia voi olla yhden miehen tekemät, mutta niiden ääni oli niinkuin huutavan korvessa.

[2010] Prolegomena ad Homerum. Itse teosta en ole nähnyt, vaan ovat Wolf'in samoin kuin Lachmann'in, Nitzsch'in ja Gautier'in mielipiteet kerrotut V. Ursin'in kirjoituksen mukaan: Den Homer. fråg. Histor.-krit. undersökn.

[2011] Hänen kirjoituksensa tästä aineesta ovat painetut Berlin'in tiede-akatemian toimittamien philosoph., philolog. u. histor. Abhandlungen'ien sekaan.

[2012] Die Sagenpoesie d. Griech. 1852 ja Beitr. z. Gesch. d. ep. Poesie d. Griech. 1862.

[2015] Suomalaisen runolaulun tuntija tietää, että tämä on paljon liioiteltua, jos kohta pää-asiassa totta. "Ilveilläänhän" esim. karhunpeijais-runoa, niinkuin Lönnrot'ille selitettiin, usein huvin vuoksi, vaikkei ollutkaan karhua ammuttu. Ja epillisillä runoilla ei taida erittäin olla määräpäiviä; niitä lauletaan milloin vaan kansaa on koossa, usein myös ulkotöissä ajan kuluksi. Useampia paitsi sitä käytetään loitsuina, esim. Vellamon neidon ongintaa kalanpyytämisessä.

[2016] Das Epos (Zeitschrift f. Völkerpsycholog. u. Sprachwissenschaft V s. 1-57).

[2018] Nekin lisäykset, jotka yllä on sanottu hänen omatekemikseen, ovat enimmäksi osaksi kokoonpantuna aivan kansanlaulajain tavoin sieltä täältä poimituista, kansan lauluvaroihin kuuluvista yleisistä säkeistä. Senvuoksi hänen näkyy olleen kovin vaikea erottaa omaa vieraasta. Tämän kirjoittaja kerran antoi hänelle kaksi kappaletta herttua Kaarlen runoa, ainoat, mitkä ovat olemassa. Hän pani ne kokoon ja näytti minulle sitten, merkinneensä lomiin lisäämänsä värssyt ristillä. Mutta oli niitä kuitenkin hänen huomaamattansa jäänyt muutamia ilman merkkiä.

[2019] Joskus myös väärinymmärrys voi olla syynä uusiin muodostuksiin, esim. saa-sanan Väinämöisen alas-astumiseen Vipusen vatsaan.

[2020] Edistystä on myös, kun joskus yksi henkilö halkiaa kahdeksi, esim. Vienan kilpakosinnassa Ilamantsin kosittavasta neidosta eroo Annikki Ilmarisen sisar.

[2021] Aivan oikeassa on Steinthal siinä, kun arvelee että aivan uusia lauluja ylen harvoin syntyy, ei muulloin kuin kansanhengen uudistumisen ja kiihtymisen hetkinä. Semmoisia voisi Suomen kansan elämässä ajatella kaksi: toinen olisi nykyisten asuinsijain valloitus, jolloin siitä suuresta työstä seuraavan innostumisen lisään saattoi tulla liettualaisilta ja germanilaisilta naapureilta saatu ääretön runollisten aiheitten paljous. Taikka jos jälkimmäisten ainesten tulo tapahtui vasta myöhemmin, sopii ajatella että siihen liittyi voimallinen henkinen vaikutus osallisuudesta Varjägien valtakunnan perustamisessa ja Konstantinopel'in retkihin. Kumpi tahansa se lieneekin ollut, kenties kumpainenkin, niin on siitä seurannut semmoinen lykkäys Suomalaisten runohengelle, että se sitten on voinut vuosisatoja luoda yhä täydellisempiä luomia.

[2022] Verrattakoon esim. Kriemhild'in surun kuvaus, siihen kuinka Gudrun itkee Sigurd'ia Eddassa. — Runomitta Niebelungenlied'issä tuntuu melkein mutkikkaalta, voidaksensa olla kansan käyttämä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA I: KALEVALA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.