Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Valkaman perhe

Kertomus

Osmo Lajula

Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.

1.

Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut olivat isolla hiirenkorvalla.

Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.

Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa selkeää taivasta vasten.

Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.

Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.

Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi, katsahti kuvaan ja hymähti:

— Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.

Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja omistaja, nimismies Verner Arnold.

Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.

Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.

Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.

— Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti kiireesti ulos.

Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella, missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.

Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.

— Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.

— Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.

— Vai ei ole.

Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen ajatuksistaan heräsi.

— Kohota pian höyryä, Arvi, hän puhui rengille.

Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry ei Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison petroolikannun ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja suhisi varaventtiilissä.

Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.

Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.

Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi laineita halkoi.

Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti, kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia, mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.

Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen kuukautta — ja sitten.

Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti — olipa köyhä tai rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.

Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.

Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.

Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia "naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon —.

Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat, söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.

Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.

— Neiti Ester Lilieroos…

Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten … sitten alkoi valloitus.

— Pelasta minut, Ester, pelasta… huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä, lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan yritti Arnold Esteriä suutelemaan… Nuolen nopeudella hyppäsi Ester reestä ja katosi illan hämärään.

Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen nolaus oli hänelle sattunut — ensi kerran.

Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä, kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken yksinäiseen Valkamaan.

Kerran — Arnold säpsähti tätä muistellessaan — kun tanssin jälkeen vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.

— Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.

— Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.

— Tulehan!

— Tulen!

Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.

— Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.

— Minulle se on liian komea.

— Etkö huoli siitä?

— Jos välttämättömästi tahdot.

— Tahdon!

Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.

— Ester, emmekö ole ystäviä?

— Olemme!

Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä, mutta silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen lattialle.

— Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen, sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.

Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen muiden heräämistä hän oli poistunut.

Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina kuolemaan saakka…

Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.

Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa kaupunki pistäytyi näkyviin.

2.

Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.

Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät, isot silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan hämärän.

Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista, kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeessä.

Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:

"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."

Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään, rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti katseensa korkeuteen…

Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.

— Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi hänen kaulaansa.

— O, miten olet kaunis, Ester!

He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.

— Katso minun töitäni, Verner!

Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.

— Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä…?

Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja tietämättään hän peräytyi pari askelta.

— Verner…!

— Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.

Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin, suuteli hänen kaulaansa, rintaansa…

— Verner, minä pelkään sinua.

— Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.

— Mikä sinua vaivaa?

— Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun…

Mutta punastuen vastasi Ester:

— En vielä, Verner.

— Sinun täytyy.

Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.

— Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?

— Mielelläni!

Ja hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

— Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna takaisin, sanoi Verner.

— Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja illalla tuot takaisin.

— Tietysti. Mutta pidä myöskin sanasi.

— Pidän!

Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli välistä päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo kulkenut useita virstoja.

Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita, kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin kaupunkia kohti.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa kohti vilistävän.

Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön ollessa puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyynäspäillä pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien lomista näkyi poskien punertava silkinhieno hipiä.

Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.

Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.

Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.

Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla hyvin kaukana, kaukana…

Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä ketterästi täällä kuin siellä…

Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.

Ester katsoi kuvaan ja hymähti.

Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti. Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet… Ei se ollut mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.

Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät. Verner oli hyvä mies…

Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki… Hän oli rikas.

— Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia.

Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta. Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.

Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.

Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen. Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.

3.

— Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen.

Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille, sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat, tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.

— Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.

— Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold.

— Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.

— Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen huolettomalta.

Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen huoneen.

— Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden, etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet — hän on kaunis tyttö.

Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät olleet vastenmieliset.

— Neiti Irma, jos saan luvan esittää.

Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi — hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.

Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan, tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.

— Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.

Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.

Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.

Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:

— Niinkö?

Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.

Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen — —.

Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.

* * * * *

— Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.

Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti selvinnyt.

Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä päästi raa'an kirosanan.

— Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa lyöden.

Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.

Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.

— Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.

Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.

— Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.

Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.

Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan näköinen.

— Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä osottaen.

Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa sydäntään.

— Ester parka!

Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista — — eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tietää… Hän avasi kirjeen, selaili sitä sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen luki kokonaisuudessaan.

"Rakas oma kulta Vernerini!

Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.

En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät…"

Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti — ja hänen rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.

Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. — Ei. Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi sopivan keinon… Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantapäillä…

Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi riehua.

— Sinäkin! hän huudahti.

Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.

— Kuole! Kuole muisto, sanon minä.

Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.

Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.

— Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.

Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.

— Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta, kun polttaisi koko talon…

Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille — ja Arnold lähetti hellän lentosuutelon äitinsä kuvalle.

— Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.

Hän jatkoi jälleen kävelyään.

Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli saastuttanut, turmellut… Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.

Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto … oh, jospa sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari… Ja sitten alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.

Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.

4.

Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.

Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.

— Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti.

— Niin, vastasi Ester lempeästi.

— Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan … ja onhan meidät jo kuulutettu…

Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.

— Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?

Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:

— Verner, rakastan, rakastan…

Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.

— Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään kauvemmaksi Verneristä.

— Mutta miksi et…?

— Ei Verner, ei!

Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja jatkoi surumielisesti:

— En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos…

Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.

Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä Arnoldin silmissä.

— Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.

— Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että ymmärrät minua, vastasi Ester.

— Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui
Arnold.

Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:

— Senkötähden?

Mutta sitte hän punastui.

— Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.

Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.

— Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.

— Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.

— Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?

— Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.

— Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.

— Niin.

— No kahden viikon perästä sitten?

Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.

— Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.

Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

— Sitten olen kokonaan, ikuisesti sinun.

He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti. — —

Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään — ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä tirskutti.

— Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa seuraavaa kohtausta.

— Ah, kun täällä on suloinen tuoksu… Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti käsiään yhteen lyöden.

Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.

— Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.

Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen silmänsä synkistyivät.

— Ester, olen särkenyt kuvan — tahallani, hän vihdoin sanoi.

— Miksi? kysyi Ester ihmeissään.

— Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen sen rikkonut.

— Etkö hänestä pitänyt?

— En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.

— Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.

— On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi häntä halveksun.

Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin itsekseen:

— Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.

Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.

— Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.

Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:

— Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!

— Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.

— Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?

— Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.

— Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.

— Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.

— Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle, sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.

— Niin, sen minä teen.

Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti konetta.

— Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.

— Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.

— Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.

— Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka päivä.

— Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.

— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat yksinäisyyttä.

— Sinä et sitä ymmärrä.

Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:

— Minä en ole normaali.

Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold veti hänet lähemmäksi itseään.

— Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et saa sitä tehdä, ethän…

Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen. Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin kaulaan.

— Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.

He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille epävarmana kuin neuvoa kysellen:

— Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä kotiinkin.

— Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla.

— Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.

Ester löi häntä hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein:

— Niin, kaksi viikkoa!

Hän pyörähti ympäri ja katosi kevein askelin portista sisään.

Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet oikein.

Vasta seuraavana päivänä Arnold saapui kotiinsa. Hän nukkui koko päivän.

5.

Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle. Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen kuvan näyttävä peili.

Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.

Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.

— Ne ovat isäni saastuttamat, hän oli huutanut.

Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa ihka uudet.

Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi aikaa.

Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:

"Minun Esterini!

Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani. — sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki, kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman saatuani sinut luokseni.

Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.

Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän — ystävämme.

Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.

      Oma
      Vernerisi."

Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.

Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen taivaalla.

Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.

Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen sitten huoneessaan.

— Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti rengiltään.

— Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieressä.

— Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin selän takana.

— Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.

Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli nimi: Ester Lilieroos.

— Mitä, mistä tämän olet saanut?

— Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.

— No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin.

— Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi…

— Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.

— Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin mennessään.

Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden tahtoi tehdä.

Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita hänen käsissään.

Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.

Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen sänky oli Esterin — ja tuo toinen hänen.

Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.

Valkaman kartanon peittivät kesäyön varjot helmaansa.

6.

Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin pulskat päivälliset.

Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.

Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia. Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.

Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.

— Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he sisään astuivat.

Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.

* * * * *

Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni, antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.

— Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester, kun näki rekeä pois vietävän.

He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.

— No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken entisyyden hävittää, vastasi Arnold.

— Kerro, kerro, kehoitti Ester.

— Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen…

— Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.

— Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen — kuten niin moni muu saksalainen — ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi. Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin.

Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, — Suomessa kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären pauloihinsa.

Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester huomasi hänen levottomuutensa.

— Verner, ellet tahdo kertoa — — ja jos se on ikävää…

— Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi…

Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:

— Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka…

— Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.

— On ystäväni, on!

Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.

— Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän juuri selvä olikaan?

— Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää kuin silmäterää… Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".

Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:

— Verner, älä kerro enempää, älä kerro!

— Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.

Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.

Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.

Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin loukkautunut.

Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.

Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat selkenemään.

He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.

Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa. Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut virkaveljensä.

Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa, keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin viittaukset.

Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön varjoissa.

Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.

— Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!

— En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.

Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan kamariin ilmestyi valoa.

Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on irvistyksissä.

Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen jykevät iskut.

Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan häpeällistä. Ja vieläkin enemmän…

Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus… Oi, ettei Ester voinut sitä auttaa!

— Ester, anna minulle anteeksi!

Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet värähtelivät tunteellisesti.

— Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.

— Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi hänen käteensä.

— En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin hyvin?

— Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen lausutuksi nuo muutamat sanat.

— Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja poistui omaan huoneeseensa.

7.

Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä. Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin toivoi.

— Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.

— Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.

Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot", siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli — eikä se suinkaan harvoin tapahtunut — oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.

Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä. Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.

Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.

Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut lähtevänsä virantoimituksille.

Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt. Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.

— Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.

— En tiennyt sinun kotiin tulostasi.

— Et siis minua odottanut?

— Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.

— Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi?

— Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut.

Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo kiilto.

— Pyydätkö sinä anteeksi? Ester!

Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn ja suuteli häntä tulisesti.

— Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.

Mutta Arnold ei häntä kuullut.

— Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin, kuule, mistä?

— Mikä hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneenä.

— Minähän lähetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan…

— Minua noutamaan?

— Niin, ja ilm…

— Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla pirstaleina.

Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä nöyrästi niiaillen:

— Herra nimismies, kuulkaa.

— Mitä? ärähti Arnold.

— Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että ihan hourii.

— Herran tähden, onko rouva sairas? Heti paikalla lääkäri tänne!

Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai ajaa vaikka kuoliaaksi.

Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä polvillaan, kyyneleet silmissä.

Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.

— Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.

Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.

Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan. Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi. Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä vaarallisempia oireita.

— Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa. Sellainen raukka minä olen. — Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua…

Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan huoneeseensa.

Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.

— Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen — ja lumi putoilee hivuksiin, hän ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.

Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun jälleen saapui juovuksissa kotiin.

— Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi kävelyään.

8.

Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta. Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet. Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.

Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista, lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se kirveen iskuista — ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu, kallisarvoinen esine.

Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi — vaikka salaisesti — että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. —
Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.

Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.

Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut, köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei Verner olisi häntä ottanut — armosta. Armosta, niin hän oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se oli hyvä.

Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.

Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.

Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen. Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka, hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta. Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.

* * * * *

Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki kymmenen komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi nyt paljon enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua kovasti työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin häneltä kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi hänen kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.

Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.

— Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia tarkastellessaan.

Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut, mutta omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön. Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon. Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.

— Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.

— En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään yhdellä, niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on merkittävä kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla todistaa.

— Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyväntahtoisesti hymyillen.

— Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui Rikberg kiihkeästi.

— Oikeinko totta?

— Kyllä se on varma.

Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi haparoiden:

— Olettekos te raittiusmies?

— Minäkö? Eihän toki, vastasi Rikberg iloisesti.

— No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa?

— Kiitoksia, kyllä se menee.

— Ester, huusi Arnold.

Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan huomannut.

— Kutsuitko minua, Verner?

Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja virkkoi hellästi:

— Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille pienen lasin.

Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi Ester:

— Tuon heti paikalla.

Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:

— Juoko tuo toinenkin!

Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.

— Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.

— Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa pohjaan.

Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois — ja äänettömin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa.

Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen nyökäyttäen päätään.

— Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.

Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.
Rikberg lähti ulos omille hommilleen.

— Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.
Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.
— Hm — — — hm — — jospa minäkin olisin sellainen!

Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.

Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti Ester:

— Tuollaisen tulee miehen olla!

Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.

Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester. Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.

Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut. Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas rattailta ja saattoi sisälle.

Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.

— Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelystä.

Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen silmänsä paloivat.

— Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.

Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.

— Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen, selitti Rikberg.

— Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.

— Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.
Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?

— No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.

Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän keskeytti:

— Entäs sitten … ja mitä sitten…?

Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta.

Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut renkinsä eilistä menettelyä.

Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen välissä.

9.

Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan. Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.

Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia, silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.

Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei tämä ikinä sallisi moista häväistystä — mutta asia ei parantunut.

Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.

— Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän keskustellessaan Esterin huoneessa.

Tämä katsoi kummastuneena kysyjään ja sanoi sitten miettien:

— Pitääkö minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrellä?

— Toivoisin teidän aina puhuvan suoraan ajatuksenne.

— Tahdon sen tehdä, mutta yhdellä ehdolla.

— Ja millä?

— Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi itselleni ikävyyksiä.

— Olkaa siitä varma.

— Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.

Ester käänsi katseensa alas. Hän mietti jotain. Sitte vastasi:

— Niin hän onkin. Te olette oikeassa.

— Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia, selitti Rikberg vaatimattomasti.

Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?

— Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen ikkunasta ulos.

— Pohjanmaalta. Olen köyhän torpan poika.

— Oletteko te käynyt koulua ehkä? tiedusteli Ester.

— Olen käynyt neljä luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten.

— Eroitettiin? kysyi Ester hätäisesti. Mitä varten teidät eroitettiin?

Rikberg rykäsi, kohensi vartaloaan ja vastasi:

— Löin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos.

— Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester innokkaana ja kohottautui seisalleen.

— Niin. Olin silloin vielä lapsi.

— Mutta mistä syystä te sen teitte?

— Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.

— Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi?

— Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt olen pehtorina teillä.

— Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä. Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne; saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.

— Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niitä saan.

Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot, kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi selailemaan kirjoja.

— Luetteko te ruotsia? kysyi Ester.

— Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.

— Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen.

Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman.

— Te siis luette saksaakin? puhui Ester.

— Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa jotenkuten.

Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin siltapalkin rakoon.

Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin. Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse — hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar, ja tuo toinen, hän oli — pehtori.

Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei saanut tapahtua.

Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.

Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.

Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta.

Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä. Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran.

Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder…", hän luki. Ja kyyneleet silmissä hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina toisti:

— "Leise wehen, meine Lieder."

Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.

— Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.

— Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mitä mieluimmin.

— En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. — Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää myöskin sananne!

Rikberg tarttui hänen käteensä.

— Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.

— Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi.

Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.

10.

Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti sitä seurata.

Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä häämeydellä huonetta.

Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti pysyttäytyä valveilla.

Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi ankarana:

— Ester, oletko valveilla?

— Olen, vastasi voimakas ääni.

— Päästä sisälle.

— En.

Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.

— Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan huoneeseensa.

Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä, avasi laatikon — kirves oli poissa.

Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään. Keittiöstä hän löysi ison halon.

Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:

— Verner, älä säre ovea, minä avaan sen!

Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi. Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.

Oli kuulunut toinen ja kolmas jysäys.

— Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta pelkäämättä.

— Avaa pian! kiljahti Arnold.

Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa. Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan ottamaan.

Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa. Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.

— Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?

Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.

Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä — ja hän nautti siitä.

Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.

Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus niistä kysyttiin, hän vain naurahti — ja siihen sai tyytyä.

Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä — kohtaus oli ohimenevää, säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.

— Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä, kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä häpeäkään. Työni on kunniallista.

— Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli, kun isästä tuli puhe.

Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi hän keveästi naurahtaen:

— Kyllä se on totta!

— Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.

— Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut onnellista.

— Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.

— Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on jäänyt toteutumatta…

Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteriä.

— Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.

Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja selitti innokkaana:

— Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti — ja hän rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin — sanokaa toki, eivätkö ne ole kauniita, eivätkö ole…?

— Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti riemuiten.

Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja huuliaan vasten.

— Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. — Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet — ette edes tekään.

Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.

— Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä kauniimmat, jos olisivat päällä…

— Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa — ja sen päälle ne kerran vielä pannaan.

Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.

— Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti normaalin — mutta mieheni ei —.

Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni. Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun käteensä:

— Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?

— Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.

— Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.

He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella äänellä:

— Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.

Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut mitään, jatkoi Ester:

— En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona — ja halukkaimmin tahtoisin hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni, sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi — ja mihin ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia — ja tämä asia ei enää muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riittää.

Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.

— Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.

— Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle joskus arvostelunne.

— Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.

— Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.

— Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.

11.

On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut, vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.

Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen, välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.

— Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna.

— Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielestänne?

— Eihän sitäkään, mutta muuten väsynyt.

Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään anteeksi pyydellen kaihti kaikkia — ja katosi jälleen entisille retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen, vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni Arnold aina Esteriä.

Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää. Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen eteen — ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen. Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.

Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin ovi oli vieläkin lukossa.

Ovelle kuului hiljaista naputusta.

— Ester! kuului Arnoldin ääni.

Ester avasi oven. Hänen miehensä oli juovuksissa, mutta näytti tyyneltä.

— Mitä tahdot? kysyi Ester varmasti.

— Tule tervehtimään vieraita, sanoi Arnold.

— Mielelläni, vastasi Ester ja seurasi miestään saliin.

Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia. Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:

— Tässä on tuleva vaimoni, kun sinä minut jätät.

— Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuin
Arnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.

Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.

Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia — ja hän joi vieläkin kiihkeämmin.

Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi säästää häntä uudesta häpeästä.

Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä auttamassa.

— Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.

— Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.

— Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä helvettiin koko talosta — ja vielä tänä yönä.

— Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui
Rikberg.

— Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.

Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold. Heidän hevosensakin oli viimeisenä.

Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät — ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.

— Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.

Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko yön.

* * * * *

Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo.

He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen vuoteensa vierestä.

Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä — ja sitte vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.

Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi
Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.

— Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani. Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä nyt sanotuksi.

Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.

— Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.

— Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.

Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin luokseen.

— Jospa Arnold — Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin aikoihin — nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren salaisuuteni.

— Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi
Rikberg.

— Kuule Ensio — he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen — kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.

— Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.

— Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.

— Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.

— Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.

— Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki käy hyvin.

— En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa itseäni — ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.

— Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään mahda.

— Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo täysikasvaneenakin samaan suuntaan.

— Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu.

— Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.

— Niinkö?

— Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.

— Vai oli hänen isänsäkin…

— Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.

— Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi
Rikberg iloisesti.

— Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sitä jotkut yrittävät.

— Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt menen työhön.

Hän poistui. Ester katsoi iloisin mielin hänen jälkeensä.

— Jospa olisin jo täältä poissa, hän hymähti.

12.

Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.

Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.

Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta lisäämättä, mutta vain hiukan.

Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:

— Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa.

Pian oli Arvi sisällä, ovensuussa seisomassa. Arnold meni hänen luokseen.

— Kenen palvelia sinä olet?

— Hyh. Herra nimismiehenhän minä, vastasi Arvi ihmetellen.

— Ketä sinun tulee totella.

— Tottahan tok' isäntääni.

— No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui Arnold puoliääneen.

— Kyllä, kyllä.

— Näytäpäs taitosi!

— Kyllä.

Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi ruokaa.

— En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän lopetti selityksensä.

Ester laittoi hänelle mitä parasta. Arnold söi oikein miehen tavalla.

— Kohta tästä pääsen ylöskin — ja sitten on meillä aikaa keskustella.
Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold
Esterille, joka korjaili ruokia.

— Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa sinulle luvan liikkuakin.

— Jopa tässä alkaa aika pitkäksi käydäkin.

Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta kukaan ei häntä häirinnyt.

Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos. Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä hyvin vällyihin ja hoihkasi:

— Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö heponi osaa "polskata."

Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssään
Valkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpä
Arvin kanssa leikkiäkin lasketteli.

Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin hoidettaisiin hyvin.

Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.

— Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin oli teiltä tulla.

— Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän se
Valkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.

Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää. Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.

Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi rautatien asemalle.

* * * * *

Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri häly
Valkaman kartanossa.

Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven. Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.

— Verner, oletko täällä? hän huudahti.

Ei kuulunut vastausta.

— Sano toki, sano! pyysi Ester.

Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi jälkiä.

Siitä oli hänen miehensä mennyt.

Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen paikka oli tyhjä — ja Arvikin oli poissa.

— Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta keskustelivat.

— Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään, naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni kaupunkiin, vastasi Rikberg.

— Pitäisi mennä etsimään.

— Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan kotinsa ulkopuolella sovi holhota.

— Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani — ja se tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen kanssaan asiani selvittänyt.

— Eikä ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg.

— Jäätkö luokseni tänä iltana? kysyi Ester hiljaa.

— Jään, jos tahdot, vastasi Rikberg hellästi.

— Etkö sinä sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti.

Rikberg katsoi häneen hellästi ja vastasi:

— Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun tahdostasi.

— Mutta muuten sinäkin ilmaisisit tahtosi?

— Niin!

Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä lempeästi silmiin ja sanoi:

— Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.

— Ja senhän teemmekin mielellämme, vastasi Rikberg.

13.

Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.

Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut mitään tekemistä.

"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.

Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."

Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet — ja enemmänkin — tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi. Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies — ja moni pahoitteli, että nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.

Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän hyvästä sadosta — ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin lähtevään kirjeeseen.

— Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.

— Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku kurkussa.

— Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.

* * * * *

Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen — koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja vähän kuin sekaisin.

Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan vaikka mihin.

Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:

— Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.

— Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.

— Missä kirjeessä?

Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.

Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.

Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.

— Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.

— Ei, sitä en tahtoisi.

— Et tahtoisi? huudahti Ester hämmästyneenä.

— Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta
Rikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.

— Minä seuraan Rikbergiä, mihin ikinä hän meneekin!

Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva.

— Olet tainnut jo kauvan häntä seurata.

— Sen jälkeen, kun kieltäydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta.

— No enhän sitä epäilekään. Voitte jäädä molemmat.

— Emme voi.

— Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti jätä.

Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias, vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille valuivat vedet silmiin.

— Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.

Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.

Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin järjestää.

— Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti Ester
Rikbergille.

— Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä kyllä tulen puolestani toimeen.

— Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.

Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.

— Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.

Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.

Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.

Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa. Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.

Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena.
Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.

14.

Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin taivaallista musiikkia.

— Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle näyttäen.

— Terve sen täytyy olla, vastasi isä nauraen.

Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.

Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron.

— Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä — ja kun Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen jälkeensä kirous huulilla.

Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta, sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.

Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä teki heille kummallekin — ja varsinkin Esterille — kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle. Muuten hänestä ei ollut vastusta.

Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein itkukurkussa:

— Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?

Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.

— No mitä varten sitte? kysyi Arnold.

Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan jäämään.

— Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän pitää päätöksemme.

— Olkoon niin, vastasi Rikberg.

Ja niin he jäivät talveksi.

Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut kaupasta.

Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.

— Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos kerran kauppaan suostun.

Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko jutun. Mutta eipäs.

Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat myöskin kovat pohjatuulet.

Eräänä pakkaspäivän aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen.

— Teidän pitäisi lähteä nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold.

Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:

— Kyllä, kyllä minä lähden. Mitä siellä olisi tehtävää?

— Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on luvannut käteismaksun.

Rikberg kuunteli hänen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi:

— Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin yöksi ja junaan aamulla.

— Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon välitä.

— Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä täältä hakemassa.

— Kyllä! vastasi Rikberg ja poistui.

Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä tähystelivät.

Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän sille mitään voinut.

— Kauvanko siellä viivyt? hän kysyi.

— Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.

Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin viikon perillä viipyvänsä.

Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä. Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.

Joulu läheni, kiirettä oli kaikkialla.

Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.

— Ai, kuinka se nimismies tästä lapsesta pitää, ihmetteli hoitajatar.

— Sehän on hauskaa, sanoi Ester huokaisten.

Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.

— Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.

— Mikä se olisi?

— Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä jouluostoksille kaupunkiin.

— Minäkö? Kuinka minä? kysyi Ester hätäisesti.

— Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.

— Kyllä se tuntuu hiukan uskalletulta.

— Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen neljän aikaan ole kotona.

Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa.

— Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli hoitajatar.

Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään — ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.

Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan. Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita. Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun tärkeän tehtävän.

Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.

Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.

— Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti.

— Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi hoitajatar.

Arnold läheni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti.

— Sepä nukkuu suloisesti, puhui Arnold.

— Ei siitä lapsesta suuria vastuksia ole.

— Mutta, sanoi Arnold, tekisittekö minulle pienen palveluksen?

— Kyllä, kyllä, hyvä herra!

— Kun jäivät pyykistä pois nämä vaatteet, ne olisi vietävä pesutupaan.

Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta.
Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.

— Pianhan minä ne sinne vien, antakaa vain tänne.

— Kyllä minä lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold.

— No sitte ei hätää mitään.

Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar lähti asialle.

Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei kukaan tarvinnut.

Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä.

Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin hoitajatar palaisi.

Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se itki.

Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan.

— Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden avannut ne, selitti Arnold.

Mutta hoitajatar pelästyi ja alkoi lasta hyssyttää rauhallisemmaksi.

Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi kamarissaan ryyppiä.

— Nyt on aika juoda, hän hymähti.

Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.

15.

Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa ollessaan mitään vehkeilleen.

Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.

Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti taudin tulleen vilustumisesta.

— Mutta missä hän olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti.

— Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.

Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin.

— En voi ymmärtää, sanoi Ester, miten hän olisi vilustunut.

Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta enää lääkärin apuun luottaa.

Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.

Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:

— Vihdoinkin Ensio tulee.

Mutta hän ei tullutkaan.

Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta hänen läheisyydestään.

Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn perästä kuului vastaus:

— Viekää hänet Ension tykö.

Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.

Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti sängyssään.

Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.

— Mihin te olette hänet vieneet? Sanokaa!

— Rouvahan käski hänet viedä Rikbergin kamariin.

— Mitä? Onko Ensio kotona?

— Ei.

— Miksi veitte?

— Lapsen ruumis…

— Kuollut, kuollut…

Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen, avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.

— Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja vei ruumiin sänkyynsä.

Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.

Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.

— Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!

Esteriä vartioittiin sitten koko yö. Unta hän ei saanut hetkeksikään.

Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan, sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.

Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.

— Kiitän teitä kaikesta, hän sanoi katsoen alas.

* * * * *

Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa
Rikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleet
Esterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat ne
avioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessa
Arnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:

"Entinen Esterini.

Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia. Muut paperit löydät laatikostani. — Tunnustan sinulle nyt suurimman rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin sen kylmässä salissa. — Koetan menettelylläni sovittaa tekoni. Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse raukkaani kohtaan.

Entinen Vernerisi."

Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.

Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun taistelun.

— Paetkaamme mieluummin — ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hän
Rikbergille.

Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg jo menossa ovella.

Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt pellinnuoraan.

Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan liikahtaa.

— Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät, sanoi Rikberg vihdoin — ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Esterin silmät vettyivät ja hän heltyi sydämmellisen virvoittavaan itkuun.

Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.

— Meillä on nyt tilaisuus tehdä hyvää, sanoi Rikberg.

— Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltensä läpi.