language: Finnish

ONNEN UNELMA

Romaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

ENSIMÄINEN OSA

I.

"Taisto II:sen" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin työväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija Ensio Arolan kolminäytöksinen "Tuulentupa"-niminen näytelmä. Tekijää, joka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä näytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua näytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän harjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla Hermanniin.

Oli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden tavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta, sananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään, hyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle tahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte äkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat keveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista, keväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja riennättäen kulkijan askeleita.

Kirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi loppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli vielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä hiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi kaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu Sörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista sekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin läheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen jälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja hälinää.

Siinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju, jossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä ei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut kivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista lunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen tätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää askeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin sen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen istuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi juuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen kasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi toisella puolella tietä kulkevan Arolan..

Arola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti nostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet ja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.

— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja päätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.

Neiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti Hinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä syrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:

— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen pussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!

Arola istuutui penkille.

— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.

— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne harjoitukseen.

— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?

— Oikeinko sitä pelkäätte?

— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.

— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden tuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan — minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla "Tuulentuvan" harjoitukseen.

— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.

— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan tyytyväinen.

— Kukas sen osan sitte esittää?

— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko häneen!

— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen viiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun lisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja erotakin vaimostani.

— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää katsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä parhaimmillaan.

— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte minulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos näin ylimalkaisesti saan kysyä?

— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori — kahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä — tyttö.

— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte olevanne lapsuuden tuttavia?

— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.

— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä eihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?

— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella, — siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja tahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.

Arola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin puolin.

— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, — ell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.

— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen laukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?

— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares ei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa luona?

— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin haluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.

He lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.

— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin saada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.

— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo paljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni on aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun varrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.

Arola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:

— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares varmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne…

— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.

— Se on totta.

— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona päähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin halusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä ohjaamassa.

— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti
Hinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?

— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun tekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka itsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne ja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja seurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin, vain pieni sivuosa.

— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.

— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin…?

— Ramppikokuumetta?

— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni pääse siitä koskaan.

— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että ai'otte erota Kansallisteatterista?

— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.

— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä menestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun huomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!

— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole "suhteita" tahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee — niin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.

— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.

Neiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen. Hän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan ollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti miellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä olisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja, että kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja omituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden hehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä koskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun lisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa somisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että hänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa kokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt, hartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä paitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten liian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen näyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun hän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:

— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.

— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.

— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain unelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti Hinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.

— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs, neiti Hinnermo?

— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte kuulla hänen esitystään.

— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on hänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.

— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä roolista on hän saanut itse luoda ja pitää.

— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken kuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin kadun varrella?

— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen ja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun isävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden tuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin oikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa naimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen, nuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.

— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se on hänen isäpuolensa nimi?

— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä entisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.

— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?

— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja naurahti.

— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola, huomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen erehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla oli sennimellinen koulutoveri.

— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin sukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että hänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään eikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko Savunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy Helsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin. Heidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni siitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille jaloilleen.

Näin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.

— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi
Arola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.

— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen taloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien varrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa kasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä "talosta", oli muutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia perunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta näkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät ikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli ulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta rakennuksen toisesta päästä.

Kun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he sisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.

— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti
Hinnermoa portaita ylös eteiseen.

II.

Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt sanat:

— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.

— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan, nuorekkaan miesäänen vastaus.

Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti Hinnermo ja Arola tulivat sisään.

— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo, astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.

Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:

— Minä luulen, — minä katson..

Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen, pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.

— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti, joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.

— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.

— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi "Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.

Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni Saareksesta.

Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva, hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan, joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty, huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan yhteen.

Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen, joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.

— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.

— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.

Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä, jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen ja lohdutellen:

— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.

Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.

— Ilman Martan apua… — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:

— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin uskotkaan.

— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.

Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään pyörittäen.

— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:

— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea, puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.

— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti
Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.

— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan katseen Arolaan.

— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. —
Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?

— Kyllä sen pitäisi paikalla… — sanoi herra Virtala ja katsoi hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä kutsun.

Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle, kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.

Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan, ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi neiti Hinnermo Arolalle:

— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin riitaa esiintyvien kesken.

— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.

— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti hänelle neiti Hinnermo.

Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka, niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö, keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui hänen korviinsa.

Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma, että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä, joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.

— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen katosivat alaspainuvien luomien peittoon.

Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota, samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi kalpenevin poskin ja itkien saliin.

— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa hiha ratkesi olkapääneuloksesta.

— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.

— Joko te nyt taas…?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen
Härmälän eteen.

— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.

— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin lopussa — ainiaaksi.

— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi portailta maahan.

Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:

— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.

— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä Hermannin työväenyhdistyksen talolta.

* * * * *

— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni
Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja
Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.

— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta
Hinnermo.

— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.

— Mikä mies hän on?

— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä. Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka itse en häntä vähääkään rakasta.

— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?

— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin nosti, joka nyt näin päättyi.

— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta
Hinnermo ja vilkaisi taakseen.

— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen
Arolan puoleen.

— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista keskustelua.

Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen tultuaan:

— No, oletteko rauhoittunut nyt?

— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan teitte tämän pitkän matkan.

— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.

Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan sanoi, rykäisten merkitsevästi:

— Enkös minä sanonut, herra Arola?!

— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.

— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.

— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi jotakin Leeni Saareksen korvaan.

Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun. Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää, kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.

III.

Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut: hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen, ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti hiuksiaan.

Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä. Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin, otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.

— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.

Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan saaneet.

* * * * *

Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi. Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli, uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.

Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun. Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa, kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi "ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin koululaisia täysihoidossa.

Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli. Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä, alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen. Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin, joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.

Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa, ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka. Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän "Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin, jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.

Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä. Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän Wieniin.

Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen, mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément, alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa. Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen, rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside, joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi, heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.

Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti? Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki? Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli? Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta. Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla onnen ja onnettomuuden tunne?

Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen, ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.

IV.

Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat kasvonsa, kysyi:

— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?

Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle tuolille ja vastasi:

— Jäipähän vain kesken.

Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten. Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.

— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.

— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.

Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko, kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna. Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva, jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.

Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä, ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta, hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta, vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti, että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.

Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero. Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita, vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä, jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä säätyläissyntyperästä.

Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.

Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän, käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut, ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle. Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen, joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.

Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa, mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin, niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja, täältä lähden tieheni".

Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti, kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan. Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.

Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos kaipaa".

Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä taloushommia.

— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille, pysähtyen kynnykselle.

— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta. "Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä, kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen
Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen, milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, — mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes rakastanutkaan.

— Mi… mi… mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. — Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten
Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä, — kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin… senkin!… En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään, — lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin… ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti! Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät…?! Ja sinä ilkeät?!…

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa! Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä, vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään, joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista. Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin, että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin, että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin rauhoittui ja nukkui.

V.

Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan" esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että "kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.

Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona, vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.

Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä, jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.

Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai. Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen, mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.

Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit, valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen vastustamattomalla voimalla.

Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle, mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle, jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi — puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen Leeni vain painoi päänsä alas.

Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.

— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.

Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä, nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt! Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille, sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi, kademielensä kiihdyttämänä.

Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:

— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!

— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.

Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan. Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket, hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.

VI.

Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää, kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.

— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän tuon tuostakin itsekseen.

— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.

Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi sisään.

— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan, astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. — Tulette aivan kuin kutsusta.

— Vaikka häiritsin lauluanne ja… — sanoi Arola, katkaisten lauseensa ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan tultua nousi ylös.

— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä saan tarjota? Kahvia, suklaata —?

— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.

— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon. Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin sanoin, ihan kuin kutsuttuna.

— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen, — kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.

— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta, mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani, — lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.

— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi herra Salomaa siihen vaatimattomasti.

— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.

— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.

Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin mihinkin paikkaan nimi oli pantava.

— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. — Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.

— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan, että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra Salomaahan.

Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta "tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat", ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.

Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon, malttanut olla sanomatta:

— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.

Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain tuttavanomaisesti:

— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli sovittu, eikö niin?

— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena siitä, että hän poistui.

— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden kesken neiti Hinnermon kanssa.

Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän, miellyttävän vaikutuksen.

— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. —
Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.

— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja päätään nyökytellen.

Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi
Arolalta:

— Laulanko teille jotakin?

— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi
Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.

Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta, jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun "Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän "Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä, alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:

— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen, herra Arola?

— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka olen suomentanut ja muistan ulkoa:

    "Se tietää tuskain vain,
    Ken tuntee kaipuun.
    Mult' yksin murheessain
    Kaikk' ilot haipuu
    Ja katse haihattain
    Nyt maahan vaipuu.
    Oi, kauas armahain
    Mun lähti, ainut!
    Niin polttaa poveain,
    Pää raskas taipuu.
    Se tietää tuskain vain,
    Ken tuntee kaipuun."

− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, — saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.

Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen siinä välissä Arolan kanssa:

— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?

— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta että hän minua miellyttää, sen myönnän.

— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies häntä rakastaisi.

— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.

— Pelastakaa hänet sitte!

— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin haaksirikosta.

— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, — epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.

— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa, — jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.

Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin värein, mutta sattuvin sanoin.

— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta
Hinnermo.

— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan koko lailla ivallinen loppulause.

— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa. Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.

— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme toisen Ida Aalbergin.

— Siitäkö syystä vain?

— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset…

— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin tulisi onneton epäonnistunut?

— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.

— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.

— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten asioihin.

Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen pelastajakseen missään suhteessa."

Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi, että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat hammasrivit.

— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa, joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.

— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä. — Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.

— Valitettavasti… — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.

— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S…n luona, mutta siellä ei päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään taiteilijattaria enää vastaan… Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte kävin valtioneuvos A…n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä ymmärsin heti, ettei hän toivo… tahdokaan lappuaan takaisin. Voi, voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti Arolaan päin:

— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. —
Ethän sinä tunne…

— Vali… — alkoi jo Arola vastata.

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota… (kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta. — Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi tilassa lähetän teille sen takaisin.

Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan, lyöden kätensä yhteen.

— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!

Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:

— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.

— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.

— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.

Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan toisiaan.

— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.

— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona, siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon paina.

— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.

— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi
Martta Hinnermo.

— Kukapa sen tietää.

— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.

— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.

Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin, että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.

VII.

Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona. "Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma", houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen lopullisesti, minne menisivät.

Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä. Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon, vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.

Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten, kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen, "jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän, suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."

Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla? Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei osoittautunut olevan.

Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä. Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi heidän välilleen jälleen.

Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti, mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:

— Istutaan kiltisti nyt!

— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse minnekkään, ellen minä laske.

Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen ikenistään vuoti verta.

— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.

— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan, muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi, joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:

— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten…!

— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.

— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.

Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:

— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!

Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi, tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.

Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.

— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut.

— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. — Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?

− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.

— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän arvoisena?

— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti viattomasti.

— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin laskua.

— Herranen aika! Piloillanihan minä vain… puolustihe Leeni miltei anteeksi pyytäen.

— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! — lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.

Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut, mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut. Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.

Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä. Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.

— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko, vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet sohvapöydälle.

— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin — siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon eteen.

— Teatteristako taas?

— Niin. Tiedätte… tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.

— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin hänen katseensakin.

— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.

— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin tyynemmästä.

— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi, mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!

Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun voitetuksi.

— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli
Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä…
Semmoisiin… en ole… tottunut… enkä tahdo…

Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen, survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja huudahti hänelle vihaisesti:

— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!

— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian suoraan.

— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda kuitenkin liköörimme loppuun?

Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja vastasi sieltä:

— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte juoda liköörinne yksin!

— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi menneensä liian pitkälle.

Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:

— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono, että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on. Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.

— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, — puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.

— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti. — Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun kajoamattakin.

— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.

— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.

— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani tuhlata, — sanoi Aavikko.

— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti.
Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.

— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.

— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää, — sanoi Leeni päättävästi.

— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten. Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku! — Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta, joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin. Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle, sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.

He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:

— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.

Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.

— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.

Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla tylyllä äänellä:

— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.

— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen ivallisesti.

— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, — puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.

He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen vievälle rautatien pengermälle.

— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo myöhäkin.

Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä hyvästiksi.

— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.

Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan, joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys, Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa, joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.

95

VIII.

Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa "elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä. Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.

Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin. Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta, sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen, joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi. Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan. Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta, luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.

* * * * *

Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla, jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon, joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.

Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin. Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista silmänalasista.

— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne onnistunutkaan?

Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului", ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:

− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!

— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.

Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa, laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:

— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.

— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.

Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:

— Kuka?

— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.

Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana. "Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?…" Ja uteliaisuus sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.

Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:

— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.

— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois. Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan tulin itse.

— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.

— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden kesken.

— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!

— Tarkoitan parastanne vain.

Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.

— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä selän taakse piiloon.

— Nyt te turhanpäiten minua loukk… epäilette, — vastasi siihen Arola tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!

Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että yläovi narahti ja paukahti kiinni.

Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen, joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä. Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan, lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys, milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita, sanoisiko, rakkauden tulta.

Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.

IX.

Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan. Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin, kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää käden ryntäitä vastaan painuneena.

Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.

Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.

— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.

— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.

Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti. Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita, ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen tulevaisuuteen päin.

— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.

— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.

— Etsittekö semmoista?

— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.

− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?

− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.

Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:

— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään neuvoa.

Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.

Tämä kysyi vielä:

— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?

— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.

— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!

— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi Leenin sanat kuin valan.

Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.

— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! — lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille ilmestyy.

— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.

Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus, vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista, ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.

— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä, ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.

Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän puhelunsa oli siihen keskeytyä.

Hetkisen mietittyään sanoi Arola:

— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle sydämeenne.

— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin paljon, — lausui Leeni kainosti.

— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, — koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet painostavat.

— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä jo on aika lähteäkin.

Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla paikaltaan.

— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki, että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota. Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti. Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.

Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville, että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa, oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa, vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi, vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä hänen opintojensa jatkamisessa.

Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen" se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa" onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!

Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.

X.

Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja. Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.

Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras oli nostettava pois.

Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan, alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin, pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman sanan neiti Hinnermon kanssa.

— Siis Luganoon? Miekkonen!

— Niin. Sinne! Sinne!

— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.

— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.

Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria. Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä, ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen, mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.

Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.

Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta, ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.

Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.

Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni, vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" — ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan, entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime aikoina niin oli painostanut?

Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin, jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni Saareksen muistissa.

Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän heti kotiin.

Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.

TOINEN OSA.

I.

Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi
Helsinkiin.

Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa. Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon kehää vastaan.

Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa mukaansa.

Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan, niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.

Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua, mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon kuulumattoman rankkasateen aikaan.

Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa. Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.

— Ei, mutta…! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.

— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? — huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.

— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa tapasimme toisemme.

— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.

— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti Leeni.

— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.

— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne kesäksi maalle.

— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.

— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.

Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei kokonaan lähtenyt pois.

— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.

— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni,
Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.

— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?

— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella,
Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.

— Niinkö?

— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.

— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?

— Milloin vaan!

— Vaikka tänään?

— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.

— No, minä tulen jo tänään.

— Terve tuloa! Hyvästi nyt!

Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen, suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän katseen.

Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola, ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut, niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä, eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis mennä.

Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon, — kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se usein on sydänten leikki.

Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, — kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.

Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo heti iltapäivällä.

II.

Niin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin oven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen messinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta Arola luki: Antero Tikka. "Vuokralainen varmaankin", ajatteli Arola soitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin pienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta keski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.

— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.

— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven kiinni.

Arola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja hetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen, jonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi kynnykseltä ja lausui:

Tehkää niin hyvin!

— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen vievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.

Nyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin pimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille, keittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin että tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen oven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa Leenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.

— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka mustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola, josta olen mammalle niin usein puhunut.

Ja Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:

— Niin on Leeni usein puhellut… Tehkää niin hyvin, käykää sisään! — viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja vetäytyi itse keittiöön.

— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä ovelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:

— Mamma on alussa aina vähän ujo.

— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo ehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi valokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen äitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: — Aivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.

— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen heti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.

Hänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka seisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen, viereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan kiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti järjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen sokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin. Ikkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien kasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita, valokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja naispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot ja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää oli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, ja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin vanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin sijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi nuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen silmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa lemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni, toisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa seisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä poikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja karikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka päällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka ei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun kattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä, aistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin puolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta, miellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä taiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen sen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen hoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.

— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän palattua takaisin.

— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa huoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän hyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.

— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa näyttelijätär-unelmanne?

— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.

— Sehän on hauskaa!

— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta, joka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa markkaa.

— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja hänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta enempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. "Kertokoon itse, jos tahtoo", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä haavaa.

— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen näytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.

— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen, — kehoitti Arola.

— En, en, en, en, — vastusti Leeni.

133

− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!

— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan
Leenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!

Leeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa Arolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta. Tämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin ihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö tällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti Arolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei huomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus? Mitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla. Ehkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia tunteitaan Arolaa kohtaan?

Arola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä tehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon Leenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään ja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät kirjaan luotuina.

— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.

— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin itsestänne ja olostanne "Ariadnella!" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi kasvonsa Leeniin päin.

Leeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta paikaltaan.

— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, — jatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.

Leeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.

— Itsestänikö? "Ariadnella?" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin aina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa! Soitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.

— Kyllä: "Kukkuu, kukkuu"… Mutta otattekos te soittotunteja, koska teillä on soitikko? — kysyi Arola.

— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut pianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita pianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun verran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä, — kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.

— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi teille.

— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?

— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.

Leeni melkein hypähti mielihyvästä.

— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut. Teidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa minulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen vuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin suuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.

— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden esittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme ristimänimethän kyllä tiedämme.

Ja Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä ystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan kädessään taputtaen sitä toisella kädellään.

— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme tulleet näin lähelle toisiamme.

Samassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä pöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja tyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva Savunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen taipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti ja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat toisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta. Tuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä läsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.

— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen välissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa molemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä repliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.

Rouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin, että hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä pääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille mielenkiintoisemmalle tolalle.

Leeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä osa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.

— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä nykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, — selitti Arola.

— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.

— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat välttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni ilmaisemaan, niin raukesi asia.

Leeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.

— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen, niin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.

— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin ehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili Arola.

— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten unhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle siitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä Kansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena avustajana, niinkuin tiedät.

— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?

— Mashaa Tolstoin "Elävässä ruumiissa" ja Kátinkaa "Jensenin perheessä", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan käsivarrelle.

— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä hyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin esittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen leikiksi.

Leeni hiukan punastui.

— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä siksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon minua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun täytyy saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa sieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.

— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi sanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet ovat kaiken tämän aikaan saaneet?

— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.

— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo nuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko ja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? — kysyi Arola merkitsevästi.

— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni suoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.

— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?

— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara arvostelija, — olet kirjailija itse.

Ja epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti esille kuoressa olevan postipaperilehden.

— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.

— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan tänne! Sehän on kovin hauskaa.

— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja istuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.

Arola luki:

"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa sielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden puutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin hänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta samalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän sydänjuuriani.

"Päivä oli painunut mailleen, uponnut veripunaisena pallona rannattoman meren pohjattomiin kuohuihin. Ilta hämärtyi. Yö verhosi avaruuden harmaalla harsollaan.

"Sydän vain lyömistään löi.

"— Menenkö vai en?

"Hän oli jälleen pyytänyt minua luokseen kuin monesti ennen. Olin aina kieltänyt. Nyt olin lopulta taipunut ja luvannut tulla. Jumala! Mitä teenkään?!

"Mikä vei minut? Kuka ohjasi askeleeni, vaikka jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja ikäänkuin tarttuivat kiinni maahan?

"Veri kuohui suonissani: olin kuin sokea ja kuuro, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja sydän vain lyömistään löi.

"— Sinä tulit! Sinä tulit!

"Minä lepäsin hänen povellaan. Poskeni paloivat ilmitulessa. Kieleni ei saanut sanoja esille. Eikä hänkään puhunut. Minä tunsin vain hänen huulensa polttavan huuliani ja hänen sydämensä kolkuttavan povellani. Mitä eivät sanat sanoneet, sen ilmaisi sykähtelevä sielu.

"— Minä en henno, minä en henno… — kuiskasi hän vain hiljaa korvaani. — Tahdon ihailla sinua vain tämmöisenä puhtaana kuin olet. Nouse! Ja mene!

"Ja minä nousin. Mutta samassa tarttui hän vielä käteeni, pidätti minut, vaipui polvilleen eteeni, painoi päänsä vartaloani vasten ja sanoi kuin anteeksi pyytäen:

"— En ole tahtonut loukata sinua.

"— Nouse! — sanoin minä nyt. — Ja kiitos, että pidät arvossa minua!
Sinun rakkautesi on korvaamaton.

"Minä läksin hänen luotaan koskemattomana ja aamulla tuhlasi aurinko iloisena kultaansa virkistyneille poskilleni."

— Onko se totta? — kysyi Arola nousten ja ojentaen paperilehden
Leenille, joka hypisteli kirjeenkuorta sylissään.

— Onko kaikki totta, mitä sinä kirjoitat? — kysyi Leeni vuorostaan ja piilotti paperin kuoreen.

— Osaksi ainakin.

— Niin tämäkin sitte.

Ja mennen panemaan kirjoituksensa pöytälaatikkoon osoitti Leeni Arolalle punaisissa puitteissa pianinon yläpuolella olevaa kuvaa, jossa oli ne kaksi kaunista päätä suut melkein koskemaisillaan toisiinsa ja katse intohimoisesti uponneena toisen silmiin.

— Se on tämä kuva vain, selitti Leeni hymyillen.

— Jokako on sinut näin kypsyttänyt? — vihjasi Arola.

Mutta samassa soi eteisen kello ja hän jäi ilman vastausta, kun Leeni juoksi ovea avaamaan. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin kirje kädessään, repäisi kuoren auki ja luki.

Arola näki hänen ensin punastuvan ja sitte kalpenevan.

Kotvasen mietittyään Leeni juoksi takaisin ja kuului eteisessä lausuvan kirjeen tuojalle:

— Sanokaa vain, ettei tule vastausta.

Leenin palattua takaisin Arola vain katsoi häneen ääneti.

Ja Leeni kulki edestakaisin huoneessa ja aivan kuin järjesteli huonekaluja ja esineitä. Hänkään ei pitkään aikaan sanonut mitään, vaan näytti mietiskelevän. Vihdoin kääntyi hän Arolaan päin ja kysyi:

— Arvaas, keitä tämä kirje on?

— Tuolta, jonka pää on tuossa toisena, — vastasi Arola, osoittaen samaa kuvaa kuin Leeni äsken.

— Eeeei! — venytteli Leeni vastaustaan. — Tuo ei ole näillä maillakaan.

— Enpä sitte arvaa.

— Saat lukea.

Ja Leeni antoi kirjeen Arolalle. Tämä ällistyi niin, että hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän ääneen luki kirjeestä nimet: Onni Aavikko.

— Ja hän pyytää tavata sinua? — kysyä ihmetellen Arola.

— Hänkin näki minut tänään — sen jälkeen kuin ensin sinut tapasin. Tahtoi puhutella minua, mutta minä jätin hänet. Näkyy seuranneen jälessäni, koska tietää missä asun, — selitti Leeni.

— Vai niin?! — ihmetteli vain Arola.

— Kuulit, minkä vastauksen annoin. Kyllä hän saa pysyä erossa minusta, — jatkoi vielä Leeni.

Tämä tapaus oli kuitenkin niin tympäissyt sekä Arolan että Leenin mielen, ettei puhe heidän välillään enää ottanut sujuakseen. Sen vuoksi Arola hetkisen kuluttua päätti lähteä. Hän otti kuitenkin Leeniltä lupauksen, että saisi hänet kanssaan päivälliselle johonkin ravintolaan jonakuna seuraavista päivistä. He sopivat päivästä ja Arola sanoi tulevansa Leeniä noutamaan.

III.

Arolan mentyä istui Leeni kauan Aavikon kirje käsissään. Ja hän luki yhä uudelleen sen sisällyksen:

"Niinkuin näet, en ole sinua unhottanut, Leeni. Ja vaikka käyttäydyit tylysti minua kohtaan vielä tänään, niin tahdon sittenkin yhä tavata sinua. Saat itse määrätä, milloin ja missä. Kun tavataan, ilmoitan sinulle uutisen. Odotan vastaustasi tämän kirjeen tuojan kanssa. Saanhan nähdä sinut jo tänä iltana, eikö niin?

Muuttumatta sama Onni Aavikko."

Tämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän oli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin, että tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen mieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen sielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli hänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi, että joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä enää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä nyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli tyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella tuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin todistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona hylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.

Mutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli siinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta nähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään tavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä seikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta hän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka aivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia hän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet uudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään, toivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut hänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi halu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas tuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä omituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein vastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka hänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut kuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies parkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi huonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella menisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua rakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut todellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt joka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa kohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli alun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta omituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän oli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin nurjan käsityksen tapahtumista.

Eikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään tarjoilijattarena "Ariadnella". Siinäkin menetteli hän niin hienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut Leeniltä enempää selitystä hänen "muutoksestaan" kesän kuluessa, niin tyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä "muutoksesta" sen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen suhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin iloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se oli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta, ja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut Arolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään tahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä tehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä syödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!

Näin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja aivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen pesään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä etusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä "arvoisain liikemiesten" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa "silkki- ja villakankaiden" tukkukauppaa ja pyysi saada "sulkeutua suosioon".

Siinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo ennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo tullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei vastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon kirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä "vakaitakin" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä saattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi ollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma tulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä edellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että Arolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus tuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen vetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan anteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan ikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin melkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on kysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.

Mutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei hän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä unhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte tuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi kunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä entistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa. Niin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.

Leeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei sitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron tähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei rakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon kuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.

Nämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä, niin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä aamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka toisella tavoin.

Hän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin oppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin marraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.

Leeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa, mutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta iloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko hän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä huoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa pitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä päivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan he entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun hänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille, hänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui heidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin Martasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan heillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa Martta tuli asumaan. "Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea taiteilijattarien koti!" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä, häntä syleillen ja taputellen.

* * * * *

Tämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä edelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen vain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti hän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava harjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa, eräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo niin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen, jossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä lueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin istuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi näyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten johtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä ja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa leikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä muissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa, että piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut näyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto, kuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut hävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.

Sitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli toisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin ja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli kasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista, peileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka hämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen, sai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän oli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki viettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.

IV.

Se ihastus, joka ensin oli vallannut Arolan hänen tavattuaan Leenin uudelleen, muuttui kuitenkin, kun hän palasi Leenin luota kotiinsa, omituisen sekavaksi mielentilaksi, jota hän ajattelemallakaan ei saanut vähääkään selviämään. Hän oli kyllä puolestaan toivonut saada kuulla Leeniltä pikkuseikkoja myöten hänen elämästään kesän kuluessa, mutta nyt oli hänen vain ollut tyydyttävä erääseen hyvinkin hämäräperäiseen tapahtumaan, jonka johdosta todellakin voi tulla mihin johtopäätökseen tahansa.

Varsinkin kismitti Arolaa se viidensadan markan lahja, jonka Leeni sanoi saaneensa, ilmaisematta kuitenkaan, keitä. Itsekseen arveli Arola, että se varmasti oli sen saman henkilön antama, josta Leeni oli runollisen muistelmansa kirjoittanut ja joka muka oli häntä muussakin suhteessa jalomielisesti kohdellut. Mutta kuka oli se henkilö? Tuskinpa mikään matkustavainen. Siis varmaankin joku laivan henkilökunnasta: kapteeni, joku perämiehistä tahi ehkä "purser", taloudenhoitaja. Tähän viimeksimainittuun Arolan ajatus pysähtyi. Hän muisti näet vielä aivan viimeisellä lähtöhetkehä nähneensä tuon nuoren, kauniinpuoleisen miehen siellä välikannella aivan lähellä ruokasalin ovea, missä Leenikin seisoi. Hän se varmaan oli palkannutkin Leenin tarjoilijattareksi, — se oli selvä. Mutta minkälainen oli sitte heidän suhteensa oikeastaan ollut? Kuinka pitkälle oli heidän rakkautensa mennyt, koska se oli innoittanut tytön tuommoiseen haltioituneeseen tunteenilmaisuun.

Kaikesta huolimatta Arola tulkitsi asiat niin edullisesti kuin suinkin Leenin hyväksi rauhoittaakseen siten itseään. Mutta sittenkin jäi jokin "mato" hänen sydäntään kalvamaan. Eikä auttanut lopulta muu kuin ajatella, että hän ehkä saisi kuulla kaikki seuraavalla kertaa, s.o. silloin, syödessä päivällistä, jolle hän oli pyytänyt Leenin kanssaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin heillä oli sovittu tuosta päivällisestä, olikin Arola niin pahoinvoipa, että hänen täytyi kirjoittaa Leenille ja pyytää anteeksi, ettei voinutkaan tulla häntä noutamaan. Hän valitti, että häneltä näin meni tilaisuus käsistään saada tavata Leeniä, jota oli kovin kaivannut, ja lausui varovaisesti toivomuksen, että Leeni kävisi hänen luonaan, jos hänellä siihen oli halua ja aikaa, koskapa hän ei kuitenkaan ollut niin huonona sairaana, ettei olisi jaksanut vähän lukeakin Leenin kanssa, jos hän olisi tahtonut nyt jo alkaa käydä niihin lukuihin käsiksi, joihin Arola oli hänelle apuaan tarjonnut. Tällä lailla olisi Arolan oma aika tuntunut vähemmin ikävältä eikä Leeniltäkään olisi mennyt aikaa hukkaan. Joka tapauksessa toivoi Arola, että he piankin taas tapaisivat toisensa ja saisivat viettää hauskan hetken jossakin ravintolassa.

Lyhyessä vastauksessaan Leeni kiitti vain kirjeestä, lausui mielipahansa Arolan sairastumisesta ja toivoi, hänen parannuttuaan, jälleen saavansa nähdä häntä, mutta ei luvannut sanallakaan käydä hänen luonansa, ei maininnut siitä mitään.

Eikä Leeni mennytkään Arolan luo, ei edes ajatellutkaan mennä.

Tuo kirje teki Arolaan hieman omituisen vaikutuksen. Varsinkin tympäisi se ajatus hänen mielensä, kun hän, joka myöskin oli lukenut Aavikon suuren ilmoituksen, yht'äkkiä kuvitteli, että tämä Leenin kylmäkiskoisuus häntä kohtaan saattoi olla jonkinlaisessa yhteydessä sen kirjeen kanssa, jonka Leeni silloin oli Aavikolta saanut. Arolankin mielessä heräsi ajatus, että "tukkukauppias" Aavikolla ehkä voi olla nyt Leeniin nähden vähän toisellaiset tuumat kuin ennen tahi mahdollisesti suuremmat menestymisen toiveet kuin viime keväänä, sillä eihän aina tiedä, miltä kannalta naiset milloinkin semmoisia asioita katselevat. Ja tämän johdosta heräsi Arolassa samalla jälleen kova säälin tunne Leeniä kohtaan ja entinen vastenmielisyys sitä miestä kohtaan, joka nähtävästi yhä edelleen Leeniä vainosi ja joka mahdollisesti, niinkuin Arolasta sittenkin tuntui, oli vallannut itselleen sijan tyttöraukan sydämessä. Nämät toisiaan risteilevät ajatukset lamauttivat aika ajoin Arolan muutenkin jo pahoinvoinnin runteleman ruumiin niin, ettei hän oikein tietänyt mitä tehdä. Pitikö hänen sittenkin tehokkaammin kuin tähän saakka puuttua asiaan vai heittäytyä kokonaan välinpitämättömäksi Leeniä kohtaan? "Tehokkaammin", se merkitsi pelastaa Leeni tekemällä hänelle suoraan omasta puolestaan naimatarjoumus, mutta siinä asiassa oli kovin monta mutkaa — ainakin toistaiseksi. Leeniä ja hänen pyrkimyksiään katseli hän aivan toiselta näkökannalta, paljon ihanteellisemmalta kannalta, vaikka tunsikin tuota tyttöä kohtaan suurta, syvää kiintymystä. Se seikka esti viimeisiin asti häntä heittäytymästä välinpitämättömäksi Leeniin nähden ja siksi hän päätti edelleen kärsiä ja katsoa, mitä aika oli mukanaan tuova. Ehtihän vielä asian ratkaista tuonnempana lopullisesti.

V.

Pari viikkoa oli kulunut siitä, kun Arola parannuttuaan uudelleen meni Leeniä tapaamaan. Kun hän jälleen seisoi Leenin asunnon oven takana, kuului sisältä laulua, pianonsäestystä ja iloista puhelua. Hän soitti kuitenkin kelloa ja Leeni tuli itse ovea avaamaan, ottaen hänet vastaan yhtä ystävällisesti kuin edelliselläkin kerralla. Arolan anteeksipyyntöön, että häiritsi, vastasi Leeni:

— Et suinkaan! Terve tuloa!

Laulu ja soitto olivat sillä välin tauonneet ja kaksi päätä pilkisti toinen toisensa takaa oven raosta.

Sisään pyydettynä tunsi Arola toisen siellä olevista vieraista neiti Eevi Karmanteeksi. Toinen esitettiin hänelle herra Långströmiksi, joka oli keikarimaisesti puettu, hieman imelän ja itserakkaan näköinen, vaikka sievänlainen poika, hiukset su'ittuina puoliväliin otsaa alaspäin toiselle korvalle.

— Olemme kyllä kerran ennen tavanneet toisemme, — sanoi neiti Karmanne tervehtiessään Arolaa.

— Niin, neiti Hinnermon luona, — lisäsi Arola.

— Ajatteles! Martta tulee viikon perästä ehkä jo kotiin ja meille asumaan, — kertoi Leeni.

— Sepä oli hauska uutinen, — iloitsi Arola.

— Minä iloitsen siitä myöskin äärettömästi, — sanoi neiti Karmanne intomielisesti, venyttäen kovin viimeisen sanan ensimäistä tavua. — Sitte on minulla vielä yksi ystävä lisää.

— Jonka puoleen hädässäsi voit kääntyä, — vihjasi hymähtäen herra
Långström.

Leeni ja Eevi Karmanne itse purskahtivat nauruun, katsahtaen Arolaan.

— Me nauramme siksi, että vähää ennenkuin tulitte, kirjailija Arola, tässä juuri kerroin, kuinka viime keväänä sain teiltä "liuskan" lainaksi, — selitti neiti Karmanne.

— Jonka tietysti nyt maksat, — pisti siihen väliin jälleen naurettavan kuivasti herra Långström.

— Oo vait, Alarik! — sanoi Eevi Karmanne polkaisten hänelle jalkaansa. — Minun täytyy pyytää anteeksi päinvastoin, etten vielä voi sitä takaisin maksaa.

— Ja päinvastoin pyydät uutta lainaa, — oli taas Alarik Långströmin kuivanlystikäs huomautus.

Leeni ja Eevi nauroivat jälleen yhdessä. Ja siihen yhtyi Arolakin.

— Voi sentään tuon koomikon suuta! — oli neiti Karmanne suuttuvinaan ja juoksi painamaan kättään herra Långströmin suulle.

— En minä ole yrittänytkään teitä "karhuta", neiti Karmanne, — lohdutteli häntä Arola naurahtaen.

— Se on kiltisti tehty, kiitteli neiti Karmanne.

— Nyt on niin kallis aika ja vaikea tulla toimeen.

— Vaikka olet saanut rouva Bergströmin apurahan. — Eevi on musiikkiopistolainen nyt, — selitti Leeni, kääntyen Arolaan päin.

— Toivotan onnea! — sanoi Arola, kumartaen neiti Karmanteelle. — Olette siirtynyt vakavammalle alalle viime kevään jälkeen.

— Eevistä kuuluu tulevankin niinkuin monesta muusta laulajastamme lopulta hyvä lukkari, — vihjasi jälleen nuori koomikko nurkastaan, jossa hän oli koko ajan istunut.

Kaikki muut purskahtivat taas nauruun.

— Ainakin parempi kuin sinusta näyttelijä. Et sinä osaa muuta kuin suutasi soittaa, — puolustihe Eevi Karmanne.

— Mitäs Alarik siihen sanoo? — kysyi Leeni, joka odotti tältä jotakin leikkisää vastausta.

— On se joka tapauksessa yhtä hyvä soittokone kuin Eevin savikukko, — sanoi herra Långström harvakseen, saaden kyllä naiset nauramaan, vaikka hieman epämääräisesti.

— En minä viitsi sinun tuhmuuksiasi enää kuunnella, minä lähden pois, — lausui Eevi Karmanne ja nousi paikaltaan.

— Ja minä seuraan sinua kuin varjo, — jatkoi herra Långström tyynesti, myöskin nousten.

— Jokos te nyt lähdette? — kysyi Leeni, mutta ei vastustanut sen enempää. Ja hyvästellessä lisäsi hän vielä: — Niin ne rakkaat riitelevät!

Ja käsikynkässä vei Alarik Långström Eevi Karmanteen alas portaita
Leenin ja Arolan heidän jälkeensä hymyillessä eteisestä.

* * * * *

Heidän mentyään ilmoitti Arola nyt tulleensa pyytämään Leeniä kanssaan päivälliselle, joka hänen sairautensa tähden oli lykkäytynyt. Leeni vastasi, että hänelle sopi hyvin sinä päivänä. Hänen oli kuitenkin pukeuduttava sitä varten ja hän pyysi Arolalta anteeksi, että jätti hänet vähäksi aikaa yksin.

Leenin poissa ollessa tuli hänen äitinsä sisään Arolaa tervehtimään ja hänelle seuraa pitämään. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Arola sai puhella rouva Savusen kanssa kahden kesken ja pitemmän aikaa.

Heti ensimäisestä silmänräpäyksestä herätti Arolan huomiota rouva Savusen tyyni, arvokas käytös ja valikoiduin sanoin johtama puhe, jotka todistivat, että oli tekemisissä naisen kanssa, joka veressään kantoi perinnäisen sivistyksen jälkiä. Mutta samalla huomasi Arola myöskin Leenin äidin silmissä omituisen kärsivän ilmeen, joka saattoi hänet ajattelemaan, että tuota naista varmaankin painosti jokin salainen, raskas tunne. Jopa hänestä hetkittäin näytti, kaikesta rouva Savusen ajatuksen selvyydestä ja puheen näennäisestä hilpeydestä huolimatta, että hänen katseestaan kajasti aivan kuin sielun pohjalla piilevä synkkämielisyys. Että tämä Arolan havainto ei ollut perusteeton, siitä sai hän myöhemmin aivan yllättävän todisteen, joka sai hänet hyvin muistamaan tämän huomionsa.

Arola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta hänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä kuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat ja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin mieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada kuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän sitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään, varten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin rakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.

— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini on jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen. — Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.

— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.

— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja onnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!

— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni, että saa asua kotonaan äitinsä turvissa.

— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan, luultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En minä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime kesänä oli.

— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan täällä käydessä? — kyseli Arola.

— Kyllä, mutta sittenkin… Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään suhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, — mutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa päivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.

— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni ainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä sanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen kuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä oloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.

— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja ajatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa markkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,— hänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.

— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti siitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan ajatteluttanut.

"Siinä se oli se henkilö", ajatteli hän. "Sehän on vanha arvokas mies eikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen asia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea. Mitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut. Ehkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin."

Ja Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.

— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, — lisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja jos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen Kansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä erään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma onnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.

— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.

— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään valmiiksi puettuna.

— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.

— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.

Mutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten keikkui äitinsä ja Arolan välillä.

— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin Kansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän johtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.

— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä kaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on syötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.

Olet siis valmis?

— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja taputellen äitiään.

Ja hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan mainittuun ravintolaan.

VI.

Oopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri tuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja Leeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä monilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen, parin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia ruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa, odotellen uusia tulokkaita.

Arolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle seinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta, kädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi järjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan pöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella paikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle. Arolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä myöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään mittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja vieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset saatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni istumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen "sieltä jotakin".

— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, — huomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu niinkuin pitäisi.

— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. —
Mutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.

Arolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi voileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita. Tuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen ikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen valmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen. "Varmaankin joku tilattu päivällispöytä", ajatteli Leeni.

Pieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen koskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin, maukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia, ja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja puheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto "Luxemburgin kreivistä" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että hän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani. Tuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi, vilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo laskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli varsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen ensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut kuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava tahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.

— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, — sanoi Arola muun muassa.

— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.

— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. —
Minulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.

— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.

— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.

— Ei nyt enää.

— Mutta oli?

— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.

— Jälkiäkö jättämättä?

— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!

— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta… en voi…

— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä enää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli sittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.

— Kuinka niin?

— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen kertonut ja voin kertoa kaikki.

— Kaikki?

— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun täydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen minäni.

— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen "utukuvan"?

— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi nyt vain "utukuva".

— Olkoon sitte!

— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, — muutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta lupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta kukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin takaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti suoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi vuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin asian laidan, niin sanoi hän vakavasti: "Tietääkös Leeni, että minä voin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?" — "En minä tiedä", vastasin minä. — "Minä voin, esimerkiksi, jättää Leenin tänne maihin", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan rauhallisesti anteeksi ja sanoin, että "kapteeni tekee sitte kuinka kapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin sen tietänyt." — "Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä", — sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla hymyilemättä. — "Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!" — huusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt hämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin tulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen: "Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä."

Ja tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin nauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.

— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä kumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.

Silloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko herroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan takana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei ollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä näki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän hieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra Aavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut. Samalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja kehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: "Minä istun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki." Tästä teki Arola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut herrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen kutsuvieraitaan.

Näiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan tympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt keskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla päin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin tuovan heille uutta ruokalajia.

Ensimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:

— Mitäs sinä nyt noin mietit?

— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti uusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin, joka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle päätään. — Ja hän vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, — lisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.

— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! — esitti Arola.

— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman teennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran, että sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.

— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja menemme kahvin juotuamme tiehemme.

— Niin, — oli vain Leenin vastaus.

Ja kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun paistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla vähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.

Mutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja entinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin toisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin huomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen vilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa heistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään jotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan huomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:

— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on ulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä lailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.

Leeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen korahduksen kurkussaan.

Luultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä, joku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari merkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten kesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle tolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan viulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet "Anitran tanssin" tahtien mukaan.

Näin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin mieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan ilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja ja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta päättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.

Koska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä, vaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta Arolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä poislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa pöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa kun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui tarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin, kaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen vietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman shampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian menoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko hankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan myöten, luoden katseensa Arolaan.

— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä tarjuriin.

— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä tarjotin Leenin edessä.

— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon pöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se paikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti tarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti lasista iso joukko tarjottimelle.

Tarjuri vetäytyi syrjään.

— Sinähän et sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla paikaltaan.

— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.

Sillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut
Arolan eteen.

— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni: — kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään vasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut nimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan ole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan tuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?

— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui vihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää neiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita aika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä enemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää niin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa poistumaan.

— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen Arolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt sinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä vielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.

Ja samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.

— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.

— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.

Aavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin pöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset kuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola pyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää Leeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä välikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja ääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että Aavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.

* * * * *

— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he olivat tulleet kadulle.

— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.

— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola edelleen.

— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin vielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi, anteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.

— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin semmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi liika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, — lausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän johdosta.

— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.

Ja sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin omissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet tuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut sykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät Aavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta huolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan selittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin taisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin nyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden tähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen. Tunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla edestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten mielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta. Ja melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi Arola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen, puheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai kiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.

Molemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin vielä ratkaiseva Leenin kohtalon?

VII.

Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin, jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella mielenkiinnolla.

Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.

Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin, mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.

Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana aamuna oli tapahtunut, näin:

— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.

— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.

— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.

— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi puolestaan Martta Hinnermo.

Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin.
Sitten lausui hän:

— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä, että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?

— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.

— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.

— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, — sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.

Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".

Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä, joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla. Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin, josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui, päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa, väliajalla.

Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys, kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.

Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta", joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen, vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu" musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi, sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.

Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni, joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven suussa.

Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen, oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta. Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle, joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli, lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin serkkunsa kanssa.

Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.

Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:

— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".

Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos Leenin sydämeen.

Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka, pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme "lupaavimpia".

Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin "voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.

Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille, mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.

VIII.

Kun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen "Onnen unelma", oli Kansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa päätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen ratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli kaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä oli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi, koska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa. Lisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni Saarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa, joka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli erittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi, että Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään. "Mutta annetaan hänen koettaa", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi Leenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa koko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta näyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja ilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä ja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata tuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä suurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin tulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla. Kaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä kellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona tuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.

Se oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa kaikki tämän kohtaukset "Onnen unelmassa". Ja onnellinen oli se tavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten suurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen? Jospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin olisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän ei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin äärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta, vaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri sillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko vai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin valamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan esittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.

Alma Savela — se oli "Onnen unelman" nuoren rouvan nimi — oli ollut maisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon lupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta "laudaturia" kandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi "primuksena". Alma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias — ja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin kasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta talonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten elämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä rakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä nuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä nuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen unelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein enempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat olosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma kihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli suorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan professorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa sen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä kahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja tieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas perinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin yrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun olivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte ilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä taiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he loittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä olevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa vallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun hänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla oli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja tämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän sydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta juuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut kiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte taiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan ja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä tuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli kadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä luottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä valvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi viimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään ollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako siis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita semmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen kaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan "onnen unelmaa" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä ja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää vaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta, jos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta vanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää Alma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on kirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan haihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi, matkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain "onnen unelma".

Tähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se oli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni kasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän ollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa kuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon puolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein pelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut riistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä kauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista! Oliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä tapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia keskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä eihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän Leenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan kuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.

Niin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä saakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan luona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa hirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon miehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään pitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko uudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli syksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti Leeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin, että Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut voittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle, päättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli tehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin aiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa toisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat ilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä omituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan? Nähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin usein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut välinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä kateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä kaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön Marttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä heidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt Leeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli Martan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä oikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen sulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä ihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet kylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus alkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset tuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu ja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle paljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja kärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä Martta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon kanssa. —

Siinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään? Rakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut luovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota sairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota sanaakaan ei pitäisi olla olemassa?

Nämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin hiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta rooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet hän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän tekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta. Niin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva, jonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava rakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana, elämän karkeaan todellisuuteen!

Arola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä ja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta hän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima sillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin kasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka hyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä vaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus yllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

He olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen lopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi ja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului puolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä ovi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat kuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään Martan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni ja Arola:

— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.

— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.

Ja sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten istuutuessaan siihen.

Leenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen oli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi kuristaa häntä kurkusta.

Arola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.

— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin ovat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain aniharvat taiteilijat "Jumalan armosta".

Ja Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen tunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen kuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus, niinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa pöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin vuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että hänen ruumiinsa vavahteli.

— No? Mitä ihmettä nyt?… sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi, riensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen, laskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä itket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!

Mutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.

— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, — sanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.

— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja pidätti häntä lujasti.

— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä minun nyt sitte on tehtävä?

— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi hänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!

— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä kohtauksesta.

Leeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:

— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!

Ja hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois luotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi ääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.

— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.

Ja hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven kiinni.

Näin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen ollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti enemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän sitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista, jotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta, niin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin piilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka sillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.

IX.

"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut tulisivat olemaan.

Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita, niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle. Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.

Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset, käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli, kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne, että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä ankarinta taistelua.

Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä, vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli, mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan, olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi liian kauan.

Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista, joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä, innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.

Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.

Ja se "ensi-ilta" tuli.

* * * * *

Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin, niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".

Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle, jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.

Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.

Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut? Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua, oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.

Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi paremmin kuin ensimäinen.

Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski, putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin oman kappaleensa onnistumisesta.

Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille, puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan, ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin. Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin. Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa läsnä.

Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin, joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä omaan asuntoonsa.

Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).

Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta, joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän. Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään", mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä laakereillaan.

Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi, kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista! Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti, niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta nämäkin kysymykset ratkaisevat.

X.

Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi, eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli. Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen, että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan, illalliselle näytännön jälkeen.

Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo, ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti, että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se, hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun. Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen. Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin tukalalta.

Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.

— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen äänestään kaikui räikeä sävy.

— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.

Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.

Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin läsnäolijoihin:

— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?

— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja käskevästi.

Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.

— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot, niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän — toisen kerran.

— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko tehnyt väärin?

— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.

— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.

— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää siitä hyvinkin.

— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.

Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti, vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.

— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan — paitsi sukulaisuutta.

— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.

— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.

— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.

Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.

— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.

— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.

Leeni lehahti tulipunaiseksi.

— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi ja hänen povensa alkoi paisua.

Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.

— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni, kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään turhia ikävyyksiä koituisi.

— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.

— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.

— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä, niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?

— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.

— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä on Martalla.

Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.

— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.

Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.

— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt, Martta.

— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.

Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui kenenkään saattamatta.

Hänen mentyään sanoi Martta:

— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni äidillesi, Leeni.

Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.

— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. —
Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.

— Niin, — kuiskasi vain Leeni.

— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola vielä hetkisen mietittyään.

Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.

Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.

Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.

Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.

Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.

— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen vastaavan.

Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni heidän jälkeensä.

Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet viereensä sohvaan istumaan.

— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että näin on käynyt.

— Miksi niin? — kysyi Leeni.

— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon miehen suhteen?

Leeni vain hymähti vastaukseksi.

— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?

Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:

— Olen koettanut kyllä…

— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?

— Niin.

— Mutta sittenkin?

— Mutta sittenkin!

— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja — pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo kuitenkaan loukata ketään.

— Ymmärrän sinut varsin hyvin.

Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua. Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi hän:

— Olethan monesti päättänyt työllä lopettaa, jos niin saan sanoa, nämä kärsimyksesi?

— Niin, olen koettanut.

— Vaan sekin on ollut mahdotonta?

— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.

Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.

— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.

— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.

— Ehkäpä sitte olet odot… ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan mitään enempää puhunut?

— Ehkäpä.

— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut, että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle. Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä, että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä ehkä kunnioitat minua…

— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin käsin Arolan kättä.

— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan…?

— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta, kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: — Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.

Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.

— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut kuin toivottoman huokauksen säestäminä.

— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui varmalta, ratkaisevalta.

Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois. Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä — näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä, kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät ihan samaa tunne-elämääkin.

Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni, näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava, miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä, mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

* * * * *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla, puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut vuorestaan Leeniä liehitellä.

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

* * * * *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille "onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi, näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin! Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

* * * * *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen, jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä, ranskalaisessa täysihoitolassa.

KOLMAS OSA.

I.

Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.

Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.

    Vaikka saisitkin maailman rikkaudet,
    Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, —
    Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et.
    Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset,
    Siell' on kallihin sun kotiparkas.

Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille, painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä tottumuksen orja ihminen onkaan!

    "On taivaan lahja tottumus,
    Se onnemme on korvaus."

Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne! Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.

* * * * *

Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään. Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.

Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää, että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin asioihin.

Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen. "Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi. Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin. Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä. Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä, että niin oli!

Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava. Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa, saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse, nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.

Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä, käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella, jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.

II.

Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista, jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.

Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti Arolakin mennä niihin.

* * * * *

Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja, jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni, kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan, siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.

Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan eteen.

− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. —
Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!

Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta yrittäen olla leikkisä:

— En uskalla tuntemattoman kanssa.

— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.

— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!

— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi?
Tule pois nyt vain!

Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään päin.

— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.

— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen herättää Arolan uteliaisuutta.

— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan tarjoilupöydän eteen.

— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.

— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.

— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni vähän hedelmiäkin.

— Tee niin hyvin!

Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä, astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen, hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.

— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon naisineen.

— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.

— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa, — selitti naamio.

— Mitä? Neiti Hinnermo?

— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.

— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.

− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.

— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi
Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta
Hinnermo häntä huomaisi.

— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri. — Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt sinusta paljon. Kippis nyt!

Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:

— Enpä tiedä oikein.

— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.

— Neiti Karmanne siis, eikö niin?

— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. — Olenko pahasti muuttunut?

— Parempaan päin vain yhä!

— Kiitos!

— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.

— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.

— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?

— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.

— Nyt minä kiitän vuorostani.

Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän olisi häntä odottanut.

— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.

Silloin hoksasi Arola ja kysyi:

— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?

— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin lähitienoilla.

— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut, miten.

— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin, mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.

En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.

— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.

Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:

— Olkaa hyvä!

Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.

Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti, jolloin naamiot olivat riisuttavat.

III.

Eräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään, löysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen yllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi kuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka ilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa. Uteliaana aukaisi hän sen ja luki.

"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi näytellä ’Tuulentuvassa'…" luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti täyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa nimen: Leeni Saares.

— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa, — melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin sydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista päällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän teitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:

"…’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä Teidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä? Tämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä olette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille, mitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma, että kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä hän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä, joka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen kanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin, minä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen toiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole enää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan sittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä minua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis niin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin eräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin tämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä iltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan, jolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos voitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan odottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta tervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares."

Arola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. "Tyttö raukka! Tyttö raukka!" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen kirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli murretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja luottavan lemmen kaipuu.

Ja kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään tehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen kaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja muutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet jälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille tapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä hetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki matkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo tukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin kauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi? Ja missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta ollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen ilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.

Arola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen, että ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta suuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta siellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva virkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään. Sen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi Aleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli, pysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia uusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan suurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen kasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle tuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta sileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu, se vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän oli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.

Milloin tuo kuva oli otettu?

Arola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli näyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka oli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin vastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu edellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon nimelle.

Silloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä tapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen tuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli astunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä annettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen kotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja mennä häntä tapaamaan sinä iltana.

Mutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.

Oli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea ja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet vilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja sädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella taikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien, keskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet ja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut kotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi aaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta, kiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet pois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun tyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan siellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.

Heikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen Leenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä kauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka. Kohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei kuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä levottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin oli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja Arolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas hän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan seisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja taas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli yhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun ihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän toiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin, sieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti astuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan ja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi Leeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.

— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?

— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.

— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin kävelemään!

— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen. Sinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä kasvoihin.

— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen kasvonsa syrjään.

Arola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti muuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan, tunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka hän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän vielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat hienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea kuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei ollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.

— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.

— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka tähden "Tuulentuvan" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä antanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan "Kukkuvan kellon" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.

— No? — kummasteli vain Arola.

— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä tuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.

— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä…?

— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella. Minkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei minua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.

— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!

— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en uskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja koetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.

— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?

— "Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?" — kysyi hän muun muassa.

— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.

— "Ehkäpä vähän tuonnempana", — vastasin minä kujeillani.

— Leeni! Mitä sinä?!

— "Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi", — selitti
Härmälä minulle.

— "Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi", — sanoin minä, — "niin voimme vielä kelvata toisillemme", — kertoi Leeni katkeran leikillisesti.

— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.

— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä tolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.

— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?

— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.

— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!

— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että pääsisin matkustamaan Venäjälle.

— Mitä sinä nyt taas?!

— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin pian kuin voin.

Arola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He olivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän esitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät sinne.

— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan äänettömyyttä.

— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? — kysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että tämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.

— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän pane pahaksesi, — sanoi Leeni.

Taaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:

— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?

— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin sanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. — Tiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.

— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani sain sen tietää — selitti Arola.

— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa — kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi Leeni.

— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.

— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä päättävästi.

— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.

— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?

— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää kyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla näyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.

— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli silloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.

— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.

— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt ollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran sävyisinä Leenin sanat.

— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi kuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä en ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun nousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin urallasi.

— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä olen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin aavistat kaikki.

— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?

— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin, että hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin oli minun tähteni. Etkö ole kuullut?

— En ole kuullut mitään.

— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina lapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär, vaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja sitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan hyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta hän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se syy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin sitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi, että ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen hartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana päivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut tapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun tähteni. Minun se oli syyni.

— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti ja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista raskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän ei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen "syystään", josta hän kuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.

— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet, oikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, — jatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia minulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin. Täytyy huoneesta maksaa etukäteen.

Arola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että saisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.

— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan kanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla. Minä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä ajatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi jälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.

— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei puhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt kotiin!

— Missä sinä sitte asut täällä?

— "Patrian" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden aikaan.

Ja Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä. Paluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat tahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut selviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen johdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia eriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet kuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana päivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus hänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän nyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan lähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään, Leenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki hän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä lähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.

IV.

Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen, ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen, joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti
Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan, vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi
Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä.
Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto. Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit, kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän aikaa… — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä. Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne, miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis, aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan, astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan, siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. —
Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois.
Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni, nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun, sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, — lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, — lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään. — Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis…

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti, — jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä, ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, — enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin, kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta… — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille. Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra, — sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään. Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi, otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi, — noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä, Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, — sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut, en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin. Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, — niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. — Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni, pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta, poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui
Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, — lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa… kuristan sinut… kuoliaaksi, — raivosi hän hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä, luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: — Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti häneen päin kääntyen.

Mutta sillä et pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi
Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun. Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen, suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.

Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.

Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.

* * * * *

— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.

— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli hänen päätään.

— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä olen.

— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa
Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.

Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä kiittääkseen myötätunnosta.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen nyt tällä lailla palkintoni saanut.

— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt tunteitasi tuota miestä kohtaan.

— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, — jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.

— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi,
Leeni, — puuttui Arola puheeseen.

— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.

— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein toruvalla äänellä.

Leeni sen johdosta oikein hymähti.

— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.

— Sen kyllä kuulin ja näin.

— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle, että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.

— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet ottaisin.

— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin olet sen tullut huomaamaan.

— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.

— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.

— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.

— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! — jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa — hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan sinulta, — arveli Arola.

— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen silmänsä iskivät jälleen tulta.

— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!

— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.

— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.

— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?

— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?

— Sehän ei sinuun kuulu.

— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä lailla.

— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi antamaan toinen toisillemme.

— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.

— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.

Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä sitä paitsi parane lainkaan.

— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane, niin ei kai se siitä pahenekaan.

— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet täytäntöön.

— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän appelsiiniemmekin syönti kesken.

He nousivat molemmat seisoalleen.

— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.

— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität tämän jälkeen.

Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän sanoessaan.

— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.

Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla, katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä, rohkaisi hänen mieltään.

— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman
Arolan huulille.

Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä, tulisella suudelmalla.

— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen
Leenistä.

— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan
Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.

— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui
Arola tyytyväisenä.

Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.

V.

Tuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen kolkutettiin.

Hänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen lehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: "Neiti Leeni Saares. Omaan käteen."

— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.

— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.

— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies annettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.

— Mistä se on? — kysyi Leeni.

— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.

Leeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas eikä tietänyt oikein, mitä tehdä.

— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä kuitata.

— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren laidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi viiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman allekirjoitusta:

"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää".

Leeni mietti vielä hetkisen.

— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.

Kiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan paikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten päätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi hymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.

— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös paikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.

Hän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta muuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja kuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja löysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:

"Ensio hyvä!

Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat terveiset.

Leeni."

Tämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen kirjelaatikkoon.

Sitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin kun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan ollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu, riensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain kulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.

Hänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa maksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata Porvooseen.

Niin hän tekikin.

Hänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista. Hänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää jaksanut eikä tahtonut olla.

Lähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki oman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin koitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän oli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.

Orpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala siitä huolen pitää.

VI.

Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.

Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin asumaan.

Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa. Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti häntä aika ajoin kovin.

Käydäkö Martta Hinnermon luona?

Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi. Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta? Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.

Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.

Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin häneltä.

Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti monta päivää peräkkäin.

Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua, pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.

— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?

— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai, niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, — vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —

— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. —
Mennään tännepäin!

Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin
Vanhan kirkon puistoa kohti.

— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla seisoit?

— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. —
Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.

— Missä sinä nyt sitte asut?

— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä, ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa, että olen sairas.

— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä sitte?

— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, — jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen saakka olleet.

— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. —
Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.

— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään aikaan.

— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.

— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti. Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.

— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki? — kysyi Arola.

— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. — Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin minuun teki sen vaikutuksen.

— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.

— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.

— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.

— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida olla.

— Mutta voi tulla.

— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.

— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.

— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, — sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani sen näköhäiriön minussa synnyttivät.

He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä masentavasta aiheesta toisaanne.

— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin, Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää maasta pois, niinkuin uhkasit.

— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.

— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.

— Se saadaan nähdä huomenna.

— Kuinka niin?

— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista pienten lasten vatsatautia.

— Niinkö?!

Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he miettivät itsekseen.

— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. — Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?

— Tietysti.

— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.

Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:

— Etkö tarvitse mitään?

— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.

Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.

— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi
Leenin kädessä.

— Olen.

— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, — penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.

— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.

— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää huolta, — puhui Arola innostuneesti.

300

— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!

— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!

Sen jälkeen he jälleen erosivat.

VII.

Se omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen odottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä jälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt tuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan oli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa käydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut hälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin tuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli, antaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen elämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa lankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa vilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko oli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta kuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt oli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan mieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä kunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet vaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli lukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin. Siinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja hänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti Leenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada Leeni ainakin "toistaiseksi" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa täyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään voi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli tehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä siitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla siihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: "ei" ja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut Helsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen johdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta, mitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset tapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.

Leeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten tunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan sysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi vaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä suhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut tavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli rikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän käydä häntä muka onnittelemassa ja siten "sopia" hänen kanssaan. Jälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa tapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka olivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.

Tämä puoli — hänen "sisunsa" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä ja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää ajattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos tapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa hän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän aikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa otaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä lykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin naisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut olla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona niiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta juuri silloin voi saada.

Puolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension central’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa, missä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.

Martan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän näki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä hyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta veti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia makeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden jälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että he näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki entiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin onnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin kunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä Martan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista, joka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä istui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina, pitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka oikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät ruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo eräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei tuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt ja voimistunut.

Kaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän ja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan täytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä olisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä varten oikeastaan oli tullut.

Leenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli puhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.

— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En minä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään Anttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.

— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan asian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia sinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi…

— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — "Sukulaisista suurin vastus", sanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin maksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä se Antin rakkauskin on.

— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?…

— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on niin kiltti, niin kiltti!

— Sehän on… hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja omituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.

— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein iskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean antamaan laulutunteja.

— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni

— No, en tiedä… vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni sitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein hyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.

— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.

— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.

Leenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli pilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta tämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo horjuva?

Leeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui näin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen itseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein mahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.

Ensiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin laihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin korostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.

— Mitä se merkitsi?

— Äitihän kuoli viime kesänä.

— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.

— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.

— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.

— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?

— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.

Leenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli alunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja nyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta toisekseen juuri suuresti ihmetteli.

— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.

Leeni hymähti.

— Eihän sitä aina voi olla samallainen.

— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!

Leeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.

— Ei minua mikään vaivaa… Ei minulla ole mitään kerrottavaa, — vastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein vihaisesti.

— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin vilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen hyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.

— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään pyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.

Tämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä, yllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi puhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla Martta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama Martta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja onnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen, niinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja onnettomuudessaan.

— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä suinkaan mitään pahaa tarkoittanut.

— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin suusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui hänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.

Samassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: "Anteeksiantaminen on rakkauden suurin merkki" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli kuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja samassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.

Keskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja päivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi sekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan, oli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut taaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään puhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona käymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut häntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.

Yksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen piti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut nähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.

Leeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin sormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut sanaakaan.

— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä naivisti.

— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista äänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi sanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja selitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan iloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.

Kun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä näki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa kohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi tukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.

Leeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä junassa matkusti hän Kiloon.

* * * * *

Aavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi soittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä olikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen pois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin puristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti päätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.

Ja meni sisään.

VIII.

— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.

— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.

— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta samaan sävyyn.

Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän asioistaan, ellei… ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut mahdollista.

— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.

— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.

— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se oli vahinko.

— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli
Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.

— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.

— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.

— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa, mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.

— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja, — toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä, kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään, jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin, että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.

Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle pitkäksi aikaa.

Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.

Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen onnettomuus?!

IX.

Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut nähnyt.

Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua. Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.

Arola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja pitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin tavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui näin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran vielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan, oliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan vastauksen.

Mutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista miellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin suurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot siihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa hytkähteli.

— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on?
Miksi sinä itket?

Mutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain, kiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.

Arola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä puhuttelemaan.

— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?

— En… en… ole… sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen tukehdutettu vastaus.

— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?

— Se on… kuollut… lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.

Ja taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.

— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta sanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja alkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän aikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että siitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata Leenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä aikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja tylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt Arolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi tilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun pikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki lastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta vihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja tuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen vihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota samaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan käsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei hän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että oli paras jättää hänet ja lähteä pois.

Kotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi
Leenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.

− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu mitään?

Arola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan.
Ja tarttuen hänen käteensä sanoi hän:

— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin toiste.

Silloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.

— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken, vaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.

— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi
Arola nyt mielipiteensä.

— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta, — puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä ja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka se oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen näköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.

— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?

— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on niin viheliäistä.

— Viheliäinen on oikeastaan ihminen…

— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin viheliäisemmäksi, kuin se on.

— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada elämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.

— Niin täytyy, jos vain voi.

— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla ei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on siihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus. Velttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä ennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.

— Ja millä lailla voisin minä päästä?

— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen. Ihminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää, vaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia näyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin jotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä voit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.

Siihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet unhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja rohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän huomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti puhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko tunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta ja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle olleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia, välttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa kaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen oli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää ollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle ehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta seuraavasta syksystä…

Näihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli nyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti tasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle kuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää kalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin maaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä he voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.

Leeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja, missä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas lupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta puolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon hankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan: tyytyväisyyden, ilon ja onnen.

Ja näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken ystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen ajatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus entisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin Arola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai häneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.

— Muistatkos, Leeni, sen kerran?

— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin katunut!

— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?

— Tämmöisellekö kuin minä?

— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä: sinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.

Ja ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä Arolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään, hänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan valuivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan ei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He ymmärsivät toinen toisensa sanoittakin…

Rauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni kajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja uusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle sydämelle.

Heidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.

X.

Tampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä rouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria toiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto, joka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi oli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen ääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka ainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa henkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli saavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.

Itseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen saavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä aina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen kanssaan.

He olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja asettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton, mutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.

Siellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä oli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen ja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta hänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat luonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli, sanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli vievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle itselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota vaille hän siihen saakka oli jäänyt.

* * * * *

— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään, palattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä askartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen kirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.

— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, — vastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen Leeniin.

Tämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse, heitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa hänen päätään vastaan.

Arola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja kiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin sanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan syvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä suudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen suloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi, mielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella povella.